Biljoonia; Tragedia horisontissa

Olen bingekatsellut "Billions" -sarjaa. Se on hienosti tehty talouselämään sijoittuva sarja, jossa joustamaton Chuck Rhoades yrittää saada tuomiolle hedgerahastoilla omaisuutta tuottaneen äärimmäisen vapaamielisesti ja avomielisesti toimivan Bobby Axelrodin. Molempien taakse on saatu heijastettua suuria ideaaleja ja mahtipontisia teemoja yhteiskunnasta ja reiluudesta. Lisäksi kysymys on mahdista ja sen eri muodoista. Ja siitä onko mahti samaa kuin oikeus.

Ensimmäinen ja usein suosimani tapa olisikin katsoa näitä teemoja. Mutta oikeastaan tässä on kyse enemmästä. Sillä omalla tavallaan katsotusti sekä Rhoades että Axelrod ovat kahta asiaa. He ovat äärimmäisen samastuttavia antisankareita. Sarja on uskottava ja aidontuntuinen siitä huolimatta, että se tapahtuu vain sellaisissa konteksteissa, jotka ovat tyystin normaalin ihmisen oman kokemusmaailman ulkopuolella.

Mutta kenties toinen tie onkin parempi. Billions on äärimmäisen nykyaikainen sarja. Ja siinä on vastakkain kaksi voimaa. Mutta nämä eivät ole hyvä ja paha. Kaikessa on kysymys perspektiivistä. Joku voisi pitää tämänlaista kamppailua relativistisoituneena. Mutta oikeastaan se on vain kyynistynyttä. Ja näiden kahden välillä on ero.

Eroa voi olla vaikeaa huomata.

Tässä epäonnistumisesta voidaan ottaa monenlaisia esimerkkejä. Ehkä tavanomaisin on ottaa perinteinen kristillinen kasvatusnäkökulma ja sen konkreettisin ilmentymä, mediaa sensuroiva huolestunut äiti. Jos näitä moraalipaniikkeja katsoo, siis niiden absurdiuden ulkopuolelta, niin niissä on yleensä ongelmana se, että niissä pahuuden paikallaolo nähdään samaksi, kuin pahuuden hyväksyntä. Siksi vaaditaan hyveellisiä sankareita jotka eivät ole kovinkaan kompleksisia. Moralismi näyttääkin tuottavan pinnallisia hahmoja. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten naissankareita haluavat tahot nykyään haluavat erilaisia mary sue -hahmoja. Kysymys ei siis ole pelkästään ideologiasta ja niiden välisestä taistelusta. Oikeastaan paras ilmentymä siitä että feminismissä ei ole kysymys relativismista on siinä että he haluavat näitä mary sue -hahmoja joissa ei ole särmää.

Toinen näkökulma korostaa tätä epäonnistumista on se, miten kävin aikanani kiivan debatin kristityn kanssa joka oli vahvasti sitä mieltä että antisankarit ovat median keino tuhota kristilliset arvot. Hän näki että antisankarit ajavat suoraa pahuutta ja pahuudelle pikkusormen antamista. Kyseessä ei siis ollut relativismin tekemä arvojen kadottaminen vaan suoranainen pahaan kannustaminen.

Näistä saa jotain ymmärrettävää. Jos mary sue -sankareita katsoo niin niissä oletetaan lapsenomainen katsoja joka ei osaa luokitella ja jäsentää näkemäänsä. Ja tästä helposti seuraisi se, että hahmojen täytyy olla selkeästi hyviä tai pahoja. Hyvin monisärmäisestikin. Ja tämä perinne on johtanut esimerkiksi kansansatujen mutilointiin. Disney -elokuviin satuja on yleensä kaunisteltu ja sensuroitu. Ja siksi sankarit ovat hyveellisiä ja jopa ulkonäöltään kauneita kun taas pahat ovat myös rumia. Jotta mitään mahdollisuutta erehtyä ei voisi olla. Samalla on kuitenkin voinut kadota sadun alkuperäinen opetus ja moraali.

Ehkä selkein ja karkein tästä on prinsessa ruusunen. Alkuperäinen satu on yllättävän raaka. Ja siinä korostuu vahvemmin se, että kuningas ja kuningarat ylisuojelivat prinsessa ruususta. Tämä sensuuriteema näkyy alusta lähtien. He halusivat vain hyvää lapselleen joten he jättivät pahattaren kutsumatta. Tämän vuoksi lapsi kirottiin. Tämä suojeluprosessi on tavallaan juuri se jota nykyvanhempi tekee kun vaatii pyytettömiä sankareita lapsilleen. Ilman tälläistä tasoa satu ruususesta muuttuu sellaiseksi että prinsessa on jokin tajuton kohde jonka tahdonvastainen häirintä on jotain jota prinssi ansaitsee seikkailtuaan.

Aristoteles viittasi asiaan mielestäni hyvin. "Runousopissaan" hän esitti että tragedian ideana on tuottaa katsojalle katharsis, tunteiden puhdistuminen. Ja tragediassa hahmo ja kosmos asetettiin vastakkain tavalla joka korosti kosmoksen merkitystä. Kohtaloaan ei voi välttää ja usein kohtaloon ajaa jokin hamartia, virhe tragedian keskushenkilössä. Ja tragedia oli antiikin kreikassa muutenkin hyvin vahvasti eettinen konsepti. Tragedian ydin on traaginen sankari jolla on jokin virhe ja siksi hän tuhoutuu. Tarinassa on toisin sanoen ideana se, että on hahmo joka tunnettaisiin meidän aikanamme antisankarina. Ja hänen ympärilleen syntyy moralistinen varoittelutarina joka sanoo, että ”älkää tehkö noin”. Eli tarinassa oli ideana nimenomaan se että seurataan antisankaria jolle lopuksi käy huonosti ja tämä on nimenomaan moraalisen opettamisen kannalta oleellista. Ei siis hajuakaan mistään relativismista tai pahuuden tukemisesta.

Tähän liittyen on tuore ja hyvin kiehtova Wisecrack -video. Video liittyi antisankarien yhteen alatyyppiin, kusipäisiin sankareihin, ja siihen miten niitä palvotaan ja kunnioitetaan. Videon yksi pohjasävy on kontrastoida fanien reaktioita tuottajien ja käsikirjoittajien asenteisiin. Yleinen teema on se, että fanit pitävät erilaisista kusipääsankareista vaikka kirjoittajat ovat aika alleviivatustikin pitäneet näitä ei-toivottavina hahmoina.

Wisecrackissa korostettiin, että antiikin kreikassa tarinat olivat nimenomaan aika etäännyttäviä ja eeppisiä. Hahmot olivat hyvin karrikatyyrimäisiä verrattuna nykyaikaan. Näyttelijöillä oli selventävät ja hyvin vahvasti piirteitä liioittelevat maskit. Ja teemana oli nimenomaan se, että sankarin vastassa on kohtalo. Nykyajan antisankarit taas eivät ole puhtaassa tragediassa vaan Billionsin tapaan ne ovat tavallaan ympäripyöreämmin draamassa. Tai komediassa. Ja tässä ytimeen on tullut samastuttavuus. Ymmärrän hyvin sen, että nykyajan viidetuotanto tukee bingekatsomista. Se, että hahmot ovat todentuntuisia ja uskottavia on tässä hyvin tärkeää. Tässä ei haeta katharsista vaan melodraamaa. Billionsissa innostavat ennen kaikkea hyvät peliliikkeet ja muut dick movet.

Ja siksi draamoissa pahalle ei usein käy huonosti. Ja tämä tarkoittaa sitä että vaikka sarja itse asiassa ei olisi pahuuden tai relativismin puolella, niin viestin tunnistaminen on vaikeaa. Tämä on hyvin kiehtovaa koska olen itse huomannut että nykyaikana on paljon kiinnostavia ja kompleksisia sarjoja jotka käsittelevät monimutkaisia asioita monilta kannoilta ja näen tämän usein syvänä tapana viestiä sitä miten syvä moraalintaju käsikirjoittajilla itse asiassa on. Mutta jos ei ole filosofis-analyyttistä mieltä jota on hionut samassa määrin kuin itse, niin tästä iso osa menee taatusti ohi. Jolloin yhä suurempi osuus katsojista ymmärtää viestin aivan eri tavalla kuin käsikirjoittaja. Josta malliesimerkkinä olkoot Wisecrackin mainitsema Rick Sanchez -fanit jotka imitoivat Rickin käytöstä vaikka Harmon itse on pitänyt tätä jokseenkin kauhistuttavana.

Wisecrack näkee että konkretisoituminen on tavallaan ongelma. Koska perinteisessä maailmassa traaginen sankari taisteli Jumalaa vastaan ja tässä on taistelu jossa ei voi voittaa. Mutta jos maailmaa naturalisoidaan vastaassa onkin se, että vastassa ei ole Jumala vaan jokin maallinen konstrukti. Ja usein tämä on yhteiskunta. Joka taas on inhimillinen, epätäydellinen ja jokin jolle voi tehdä jotain. Lopputuloksena on se, että vastassa ei ole pömpöösi voima joka mielikuvissa on automaattisesti hyvä. Vaan päinvastoin antisankarille luetaan aktiivinen ongelmienkorjaajan rooli. Siksi jos itse katson Punisheria ja hänen toimiensa samastuttavuutta sitä kautta että ihmisissä itsessään on pahuuden tunteita, moni näkee Punisherin oikeudenmukaisena hahmona joka rankaisee rikollisia jotka ovat yhteiskunnan inkompetenssin vuoksi jääneet rankaisematta. Joka ei ole, kuten itselläni, sitä että ihminen tiedostaa katsovansa sosiopaattia ja tiedostavan sosiopaattia itsessään, vaan sitä että Punisherista tulee roolihahmo joka ei sano että ”tämä on se mitä sinäkin vähän olet” vaan ”tälläinen sinä haluatkin olla”.

Naturalisoidussa maailmassa ongelmana on sekin, että uskottavuus vaatii usein sitä että paha voittaa. Sillä tosiasiassa paha usein voittaa. Ja juuri siksi, että paha on valmiimpi käyttämään erilaisia keinoja. Hyvä joutuu olemaan käyttämättä pahoja keinoja joka vähentää sitä mitä lopputuloksia voidaan hakea. On selvää että pahuus tarjoaa johonkin jotakin strategista etua. Jonka seurauksena paha voittaa joskus. Jopa useammin kuin hyvä.

Tämä kaikki johtaa siihen, että Billionsissa käsitellään kahta hyvin erilaista uskottavaa perspektiiviä jotka molemmat käsittelevät reiluutta. Ja katsoja ei näe tätä tilannetta hyvän ja pahan taisteluna siksi että hän tiedostaa että tosiasiassa molemmat nämä näkökulmat puhtaana eivät riitä. Todellisuus on tavallaan monisyisempi ja siksi mikä tahansa oikotie johtaa isoihin ongelmiin jossain tietyissä reunaehdoissa. Tämä huomio ei tavallaan ole mitään moraalin kadottamista vaan sen tajuamista että perinteinen tapa lähestyä moraalia yksinkertaisin ja joustamattomin moraalilaein on äärimmäisen ongelmallinen ja jopa epäeettinen tapa toimia. Jopa silloin kun sitä käyttää Axelrodin ja Rhoadesin tapaiset ihmiset jotka ovat itse asiassa ytimeltään älykkäitä, tilannetajuisia, päätäntäkykyisiä ja muutenkin hallintaa ympäristöönsä ohjaavia ja itse asiassa myös enimmäkseen hyviä.

Mikä johtaa kysymyksen eteenpäin. Aika moni tuntee termin parodiahorisontti. Olen itse käyttänyt sitä melko pitkään. Parodiahorisontissa on kysymys autoritaarisuudesta ja siihen liittyvästä lojaaliudesta joka johtaa siihen että erilaisia absurdejakin asioita saadaan rationalisoiduksi asian ympärille. Ja tämän lopputuloksena asiaa ei voi parodisoida koska se muuttuu parodiaksi omasta itsestään. Ääriliikkeet, äärimmäisen paljon arkijärjestä vieraantuneet ideologiat ja uskonto, joista viimeinen saattaa olla turhaa redundanssia, muuttuvat ennen pitkää omiksi parodioikseen.

Mutta komedialla tavallaan vielä menee hyvin koska komedian tulee pyrkiä jotenkin hauskaan. Ja tähän on monia hyviä keinoja. Jos esimerkiksi katsomme Master Kenin Ameridote -videoita ne ovat pinnallisesti katsoen pelkkiä videoita siitä miten jotakuta lyödään munille. Mutta ne ovat itse asiassa hyvin hauskoja jos on sisällä itsepuolustusskenessä sellaisella tavalla jossa tietää sekä siitä miten itsepuolustusasiat toimivat että miten ne sitten käytännössä ovat. Ihanteet ja toteutuma kohtaavat monesti hyvin epätyydyttävällä tavalla ja ymmärrys siitä minkälaista bullshitopettajaa onkaan liikkeellä on tarjonnut oivan tilan Ken -hahmolle. Tämä onnistuu selvästi olemaan huumoria vaikka pintavilkaisulla joku yellow bamboo on jotain jonka voisi keksiä parodiaksi. (Odotan jaksoa jossa Mestari Ken lyö vastustajaa munille henkisillä voimilla etäältä.) Tämä johtuu siitä, että Yellow Bamboo on pömpöösi kun taas Mestari Ken on keveä.

Tragedia – tai modernisoidussa muodossa draama - on itse asiassa pahempi. Sillä jos otetaan tarkoitus pyhittää keinot -filosofia niin se ei enää muodoltaan eroa siitä että keksitään argumentteja joiden mukaan antisankari ei oikeasti enää olekaan antisankari vaan puhtaasti sankari. Ja koska näissä epäonnistutaan usein, niin selvästi tässä on takana jokin relevantti ongelma.

Siksi pitäisikin puhua kenties myös tragediahorisontista.

Kenties tässä kaikessa on kuitenkin kysymys tyhmyydestä. Joka on erityisen ironista "Rick and Morty" -kontekstissa. Kyky ymmärtää vastapuolta on ainakin yksi osa "trolling problemia". Esimerkiksi Jonathan Haidt on korostanut että liberaaleilla ja konservatiivisilla asennetyypeillä on erilainen kokoelma arvoja. Ja koska konservatiivit käyttävät useampia erilaisia muuttujia moraalisissa valinnoissaan, liberaalit tuottavat usein sellaisia mukaelmia konservatiiveista jotka konservatiivit nappaavat feikeiksi. Toisaalta konservatiivien tuotoksia ei välttämättä osata erottaa näistä feikeistä liberaalejen puolella.

Suuri osa ongelmista tulee juuri siitä että televisiosarja on fiksumpi kuin katsojansa. Tämä johtaa siihen että erehdykset ja virhetulkinnat yleistyvät. Joka tietenkin kulminoituu varsin ongelmallisiin juttuihin. Ongelmana on tietenkin se, että jos vanha viihde oli yksinkertaista ja se ymmärrettiin siksi aika harvoin väärin, on nykyään huomioitava miten ihmiset saattavat innostua. Ja tällä on myös yhteiskunnallinen seurausmaailma. Tyhmyys on mahtava voimavara.

Onko "Lara Croft" ydinpsykopaatti?

"Tomb Raider" on ilmiö. Pelisarja on hyvin vanha. Siinä ei ole hirveän montaa peliä - ja osa niistä on peräti sisällöltään että pelattavuudeltaan turhia. (Esimerkiksi "Lara Croft and the temple of Osirisia" ei saisi ollakaan!) Tässä mielessä on kenties hauskaa aloittaa pelisarjan pelaaminen nykyään. Sillä Lara Croftin "origin story" alustettiin tai kerrottiin vasta "Tomb Raider:Definitive Editionissa". Joka on melko uusi peli.
1: Sen lisäksi se on käytännössä "Uncharted" -peli joka taas on pelisarja joka on rakennettu luovalle ajatukselle siitä miten kävisi jos Lara Croft olisi mies. Ja Tomb Raider taas on jossain määrin peli siitä miten Indiana Jones voisi olla nainen.

Jo "Definitive Edition" ja siinä oleva Lara Croft on jossain määrin häiritsevä. Suurin siinä oleva häirtsevyys on kuitenkin siinä, että Lara on melko graafisesti kuvattu nainen joka ääntelee. (Lisäksi, no, minulla on preferenssit joihin Lara osuu tarpeettoman tarkasti.) Minun pelitaidoillani jopa Jenna Jamesonin videot tarjoavat vähemmän naisellisia vingahduksia kuin tämä peli. Tässä mielessä on hyvin vaikeaa tietää onko peli feministinen ja naisia voimauttava. Vai onko se vain tekosyy liimata pervoja seksistisiä miespelaajia ruutuun. (Uskokaa; Olen kuluttanut tämän miettimiseen aikaa, mutta en tiedä.) Tämä sama ongelma on toki kaikissa muissakin "Tomb Raider" -peleissä. Grafiikan kehittyminen ei tosin ainakaan poista tätä ongelmaa.

Kuitenkin toinen häiritsevä tekijä on itse hahmo (=sen persoona).

Lara Croft vaikuttaa hyvin vahvasti olevan ns. ydinpsykopaatti. Ja tässä ei enää ole kysymys sankarin sukupuolesta. Kysymys ei ole myöskään pelin genrestä. Hyvin monessa muussakin pelissä on väkivaltaa. Kysymys ei ole edes siitä onko kyseessä tietokonepeli tai elokuva. Kysymys on siitä miten tämä väkivalta rakennetaan ja miten sankari(tar) siihen suhtautuu.

Hyvin usein sankareita rakennetaan jonkinlaisen stereotyypin mukaan. Ja näitä voidaan lähestyä mielenterveysongelmien kautta. Moni väkivaltaa tekevä hahmo kuvataan näiden stereotyyppien kautta suoraan ; Esimerkiksi Batman on väkivaltainen viittakostaja koska Bruce Wayne on traumatisoitunut. Myös ensimmäisen elokuvan Rambo on PTSDstä kärsivä entinen sotilas joka itkee Oregonissa.

Lara Croft ei ole tämänlaatuinen. Hän ei ole myöskään ADHD -tyylinen seikkailija. Hän ei selvästi traumatisoidu. Hän pyyhkii kaikki ongelmat onelinereillä. Lara Croftin "ihmisistä välittäminen" on hyvin pinnallista ja lyhytaikaista. Hän ei selvästi tunne mainittavaa empatiaa. Lisäksi näyttää että häntä kuvaa enemmän viileä idealismi, hän ei niinkään kaipaa kuin ihailee esimerkiksi isäänsä.

Asia pahenee jos pelataan Laran muita seikkailuja. Vanhemmissa peleissä Lara Croft on entistäkin enemmän psykopaattinen varas vaikka arkeologisia taitoja. Kenties alleviivaavin vihje on kuitenkin se miten Laraa kuvataan lapsena. Kun "Tomb Raider:Legend" -pelin alussa tapahtuu lento-onnettomuus, Laran äiti Amelia Croft käskee Laraa laittamaan silmänsä kiinni. Lara ei laita vaan sanoo, että hän haluaa nähdä. Eräs ydinpsykopaattien erikoinen piirre on se, että heillä ei ole räpyttelyrefleksiä ja he lähestyvät itseäänkin koskevia vaaratilanteita kylmästi juuri tämänlaisella tavalla. Tässä pelissä olevat onelinerit tosin muutenkin vihjaavat että Lara on hyvin stereotyyppinen psykopaatti petoeläinten fanitusta ja saalistuslausahduksia myöten.

Olisiko tälle jokin toinen selitys?

Usein peleissä tulee mainintoja niiden väkivallasta ja psykopaattisuudesta. Niiden kohdalla on kuitenkin usein vähemmän syitä alleviivata psykopaattiutta kuin "Tomb Raiderin" kohdalla. Mutta koska sankarina on nainen, halutaan enemmän korostaa sitä että nainenkin voi olla kompetentti ja aivan yhtä hyvä sotilas kuin mieskin. Ja näin ollen ajatukset psykopatiasta voidaan nähdä epätasa-arvoisena asennoitumisena. Naista halutaan mollata mutta samaa tekevä miessankari nyt on vaan cool action -sankari.

Ja kenties kyse onkin todellakin sankarin sukupuolesta. Kun katsotaan viihdettä ja sen sankarienkäyttöä voidaan huomata että monesti vähemmistöt eivät vain astu normaalien sankarien joukkoon ilman jonkinlaista totuttautumiskulttuuria. Naiset eivät tässä mielessä eroa vaikkapa tummaihoisista tai homoseksuaaleista.

Tavallista on, että ensin hahmot ovat jotenkin komediallisia. Näin vähemmistö solutetaan ikään kuin mukaan "suvaittavana vähän heikompana astiana". Tästä ei tule kovasti valituksia massavirralta. Tämän jälkeen sankaria helposti ylikompensoidaan. Syntyy esimerkiksi stereotypia kaiken kulttuurin tuntevasta homoseksuaalista, älyttömän katuviisaasta vanhasta tummaihoisesta miehestä. Lara Croft on ensimmäisiä valtakulttuuripelien naisprotagonisteja. Ja tämä tausta on luonut ja muovannut hahmoa. Tämä voi olla nykyaikana jossain määrin taakka.

Lara Croft on liitetty tunnekylmään brittiläiseen osaamiskulttuuriin samalla kun on hauttu alleviivata että nainen voi olla kompetentti sankari. Tämä on myyty myös sovinistimiehille sillä että on hahmoon on pakattu riittävästi pikseleitä rintamukseen. Kun tämä laitetaan yhteen, ei ole ihme että Lara Croft vaikuttaa tunnekylmältä. Emootiot näiden pelien kontekstissa olisivat heikkouksia - tai ainakin heteronormatiivisia naisten piirteitä.

Teoriaa vahvistaa se, että Larassa korostuvat sellaiset psykopaattien tunnuspiirteet kuin pinnallinen viehätysvoima ja älykkyys, harhaluulojen ja muiden irrationaalisten ajattelun merkkien puuttuminen ja hermostuneisuuden tai psykoneuroottisten oireiden puuttuminen. (Ja yleinen tunneköyhyys joka tuntuu olevan piirre siitä että on joutunut actionsankariksi.) Sen sijaan Lara Croftin elämä on suunnitelmallista, hänellä ei ole huonoa arvostelukykyä johon liittyy kyvyttömyys oppia niihin liittyvistä kokemuksista. Hänellä ei ole myöskään heikosti motivoitunutta sosiaalisuutta johon liittyy suoranaisesti epäsosiaalinen käyttäytyminen. Eikä hänellä ole outoa ja luotaantyöntävää käyttäytymistä.

Syndikaatin rikkojat omaa syndikaattia rakentamassa. (Eli ennalta tarkkaan ohjelmoitu yllättävä pysähdys)

"Assassin's Creed:Syndicate" ilmestyi parisen viikkoa sitten. Olen nyt, enemmän tai enemmän, kolunnut pelin ympäri. Pelissä on ollut paljon tekemistä. Sen jaksoi myös tehdä - ainakin jos ei ole elämässä mitään, siis alleviivaan, mitään - muuta  tekemistä.

Toimiva hiekkalaatikko.

Ensimmäinen vaikutelma, jopa se joka tuli jo ennakkomainonnassa esiin, on ollut se että Ubisoft on selkeästi halunnut estää fiaskoa jonka nimi oli "Assassin's Creed:Unity". Siinä mielessä, että peli kärsi ilmestyessään bugeista jotka tekivät siitä käytännössä pelikelvottoman ennen kuin siitä saatiin suuri ja hätäinen bugikorjauspaketti. Joita sitten riitti jatkossakin.

Siksi mainoskampanjoissa korostettiinkin sitä että eri pelipaikoille annettiin hyvin runsaasti kokeiltavaa materiaalia. Itse asiassa pelistä oli hyvin paljon tehtäväkuvauksia "let's play" -videoina ennen kuin siitä edes oikein kerrottiin mitään. Tällä haluttiin varmistaa että peli on pelattavissa. Ja sitä se oli. Pelimoottori on ilmiselvän alleviivatusti sama jolla Arno Dorian seikkaili vallankumousranskassa. Mutta ilman vikoja. Toki noin suuressa pelissä on aina omituisia glitchejä, kuten hevosettomia vaunuja ja ajureita jotka leijuvat ilmassa. Mutta ei enempää kuin muissa peleissä. Lisäksi pelin bugittomuuden puolesta puhuu sekin että pitkissä pelisessioissa olen tottunut siihen että pelit kaatuvat. Olen pitänyt yhden kerran päivässä tahtia "siedettävänä". Ja esimerkiksi ehytmainenen "Skyrim" tuppaa kaatumaan kerran päivässä tai joka toinen päivä. (Tai sinne päin.) Syndicate ei ole minun kanssani kaatunut kertaakaan. Se on aika hyvin.

Muutenkin kaikki ratkaisut huutavat sitä, että kyseessä on markkinatutkimuksen riemuvoitto. Tärkeintä on ollut tehdä mitä pelaajat katsovat haluavansa. Muu, kuten juoni ja sisältö ovat olleet sekundaarisessa asemassa. Tältä kannalta katsoen peli on kuitenkin aivan loppuunsa asti hiottu. Visuaalisesti näyttävä ja ehyt. Pelattavana immersiivinen, jokseenkin addiktoiva ja rentouttava. Se on hieno ja siinä voi tehdä monenlaisia hauskoja ja vauhdikkaita asioita.

Feminismiä peliin?

Toisaalta peliä tehdessä on selvästi reagoitu. Kun Ubisoftia on syytetty siitä että se ei ole uskaltanut laittaa naishahmoja peliin, on Syndicatessa tilanne ratkaisu sillä että pelaaja pelaakin kahta assassiinia. Jacob ja Evie Frytä. Lisäksi Ubisoft on muuttanut omituista Ubisoft -kokemukseen Ennen varsinaisen pelin aloittamista on jo ensimmäisestä AC:sta asti kerrottu, että "Designed, developed, and produced by a multicultural team of various religious faiths and beliefs". (Tämä on luultavasti suojakeino syytöksiltä siitä että peli loukkaa esimerkiksi kristittyjä templarteemallaan.) Syndicate on päivittänyt tätä klassikkotekstiä joka on tähän asti ollut Alkuperäinen ja Pyhä. Nyt teksti on päivittynyt ja osio onkin "... multicultural team of various beliefs, sexual orientations and gender identities".

Aluksi pelkäsin että tämä olisi johtanut samoihin ongelmiin mitä Unityssä oli ; Unityssä Arnon taidot olivat moninaiset mutta pelipisteet joita sai pelistä  - jos pelaa ilman internettiä ja "mikromaksuja" joiden rahastusyritykseltä moni asia Unityssä maistui - eivät riittäneet pitkälle. Näin ollen hahmosta rakennettiin omanlainen. Ja paljon jäi auki. Pahinta on se, että Playstation 4 ei oikein pidä siitä mikä on minusta osa normaalia pelaamista. Et saa tallentaa montaa eri peliä ja tehdä niistä hieman erilaisia. Voit toki aloittaa uudestaan ja tehdä uuden hahmon, mutta tämä pyyhkii myös Trophyt. (Jotka taas ovat monille bittimuskeleita.) Ja sen aiemman työllä yhteen pelityyliin taitokustomoidun hahmon.

Pelkäsin että Syndicatessa edessä olisi valinta ja tämä lukitsisi asioita. Että olisi valittava jompi kumpi ja toinen jäisi helposti kokematta. Tässä pelissä saa kuitenkin pelata molemmilla. Hahmojen vaihtelu on hauskaa. Lisäksi tässä pelissä pisteitä jaetaan sen verran avokätisesti että ongelmaksi ei tule spesifiointia. Molemmille assassiineille saa lopulta kaikki taidot. (Mikä tekee kovista assassiineista pelissä keskenään identtisiä. Mikä on tylsä asia kyllä, etenkin jos pitää nettipelaamisesta. Mistä, jumalan kiitos, en pidä.) Hahmoilla on toki annettu omia erityistaitoja, joten ne eroavat toisistaan pelin lopuksikin. Mutta etenkin pelin alkupuolella voi tehdä spesifioituja assassiineja erilaisiin tehtäviin. Tai siihen millä fiiliksellä haluaa pelin pelata läpi.

Suurimman osan tehtävistä voi pelata kummalla haluaa. Osa tehtävistä on spesifioitu. Ja nämä on yleensä perusteltu vähintään kohtuullisen hyvin hahmojen luonteella.

Joista voi sanoa sen että jos tässä pelissä haluaa nähdä hitusen "heteronormatiivista pelkuruutta" sitä joutuu näkemään siinä mielessä että Evie on hyvin kompetentti kun taas Jacob on tolvana. Jacob on ikään kuin perusmiehekkään macho, karismaattinen hömelö. Evie taas on varsinainen Mary Sue. Tämänlaiset ratkaisut ovat tyypillisiä silloin kun ei oikein uskalleta vielä heittäytyä. Sama tilanne on aiemmin käynyt elokuvissa myös mustaihoisilla ja homoseksuaaleilla. ; Ensin heitä ei ollut, tai jos oli niin jonkinlaisena koomisena välikevennyksenä. Sitten heitä ei uskallettu loukata ja esitettiin" viisaita neekereitä" tai "kultturelleja homoja". Ja vasta kun asiaan on "totuttu" on piirre voitu jättää huomioimatta. En kuitenkaan lähtisi valittamaan tästä. Se ei ehkä ole täydellisen sopeutunut, mutta se on kuitenkin hyvin sopeutunut tähän uuteen vaatimusilmapiiriin.

Juonio?

Yleensä "AC" -pelisarja on ollut hyvin tarinavetoinen. Tätä tarinaa on tavattu käydä sekä siinä (vetoavassa) historiaan sijoittuvassa simulaatiomaailmassa että siinä (suurimmasta osasta mielenterveitä tylsästä) nykyajan maailmasta jossa kynän haltuun klikkaaminen ja ohjelmistotalossa vessassakäynti on oleellinen osa seikkailua.

Syndicate on sen sijaan siitä hauska että sen "Story trailer" on tosiaan yllä. Se kuvaa Lontoota. Se kuvaa vihollisjärjestön. Se kuvaa mitä pelissä tehdään. Se kuvaa hahmot jotka heitetään tähän "sceneen". Tämä on miljöö eikä juoni. Toki johtajan salamurhaaminen sen jälkeen kun on hoideltu hänen alaisensa on ollut miljöönä myös muissa pelisarjan peleissä. Mutta niissä on ollut yleensä tämän päälle "jotain juontakin". Jos Ezio Auditore vakoillen ja soluttautuen selvittää keitä salaliittoon kuuluu, saavat Jacob ja Evie valmiin kuvauksen temppeliherrojen valtahierarkiasta annettuna. (Ja ei kun tappamaan!) Jacob ja Evie eivät myöskään mieti omaa rooliaan salamurhaajuuteen - joka on ollut tärkeä osa pelisarjaa. Ezio tuotti joka pelissä kypsyvän näkemyksen aiheesta. Ja etenkin "Black Flagissa" salamurhaajan roolin punnitseminen oli tärkeässä roolissa. "Unityssä" tähän otettiin hyvin eksistentiaalinen ote. Syndicatessa assassiinit assasinoivat. Heidän isänsä oli assassiini. He itse ovat assassiineja. (Koska heillä on kumartelumoodissa huppu.) Ja se siitä. (Enempää miettimistä Jacobin pää tuskin tosin kestäisikään. Jos sitä ei voi lyödä turpaan se ei ole olemassa!)

Toki on myönnettävä että hahmojen keskinäinen onelinerjutustelu on hyvin viihdyttävää. Pelissä ei ole katkoksia joissa katsotaan toimistonkäytäviä tai "easter eggeiksi" kutsuttuja Ubisoftin toisten pelien mainoksia. On hyvin nautinnollista lyödä roiston näköisiä stereotyyppisiä keskenän samannäköisiä tyyppejä turpaan nyrkkiraudalla. On hauskaa ajaa vaunuilla päin lyhtypylväitä kovaa vauhtia. Tulee hyvä mieli kun potkii ihmisiä junan katolta. Kaikki etenee rentouttavasti koko ajan.
1: On uskomatonta miten kovaa röykytystä viktorianajan hevoset kestävät. Tosin näillä hevoskärryillä voi myös suditella joka on ällistyttävää koska olen luullut että se vaatisi moottoriohjattuja ja jarrutettuja renkaita. Joten polleista on moneksi. Eikä kyse ole siitä että tosiasiassa hevonen on vain uudelleenpiirretty auto "jostain toisesta" Ubisoftin pelistä. Ja me kaikki kyllä tiedämme mistä pelistä.

Onko tämä anti-assassiinipeli?

Olen itse yleensä ottaen pitänyt "Assassin's Creed" pelisarjasta paljon. Jossain mielessä tätäkin oli hauska pelata, mutta en asettaisi sitä kaanoniin. Selvästi tässä oli markkinatutkimuksia tehty urakalla. Ja oltiin unohdettu että pelisarja on aina ollut hyvin tarinavetoinen. Itse asiassa väitän että tämä peli onkin antiteesi sille mitä tarkoittaa, että peli on "Assassin's Creed". Tämä peli lainaa ulkomuotoa mutta unohtaa asenteen. Peli onkin enemmän "Batman ; Arkham Happylondon". Toki pelisarja on jo aiemminkin lainannut paljon. Mutta tämän pelin erityinen ominaispiirre, köydellä lentely talojen välillä, muuttaa pelin "joksikin".

Jos otetaan verrokiksi ensimmäinen "Assassin's Creed". (Sanotaan lyhyesti "Assassin's Creed : Ei vielä tarvita mitään erityistäsmennyksiä".) Siinä tarina oli melko lineaarinen. Kohteita annettiin. Ja valinnanvara koski sitä missä järjestyksessä nämä hoiti ennen kuin sai lisää. Pienissä erissä lisätyt tehtävät toimivat lineaarisesti. Usein salamurhaaminen vaati tietyn "oikean" reitin ja kehitelmät jotta temppu onnistui. (Tätä turvasivat alati vaaralliset taisteluun joutumiset.) Tarina pysyi hyvin käsissä. Tätä perusteltiin "Animus" -laitteella joka luki muistoja. Ja metafysiikka vastasi pelimoottoria. ; Tässä pelissä oltiin myös todellakin assassiineja. Jos vastassa oli kuusi ritaria, mietit täysiin boostatulla hahmollakin että miten hoidat tilanteen. Taistelut olivat vaarallisia. (Montako oli miltei lopussa olevassa massataistelussa ritareita vastaan? Siinä jota ainakin minä uudelleenyritin ja uudelleenyritin kymmeniä kertoja? Jotain kaksitoista? Yli 4 mutta alle 30 kuitenkin.) Samoin näkötorneihin kiipeily oli usein älypeli. Oli löydettävä reitti tornille ja tornin huippuun. Vääristä näpäyksistä putosi kiroiluttavasti kuolemaan. Peli opetti pelimekaniikkaa siten että aluksi sinulla oli kaikki vermeet joilla sait pelailla. Sitten sinut "alennettiin" ja sait niitä yksi kerrallaan. Oppimiseen liittyi tutorialisointi, mutta olit saanut jonkinlaisen tuntuman jo ennen. Myöhemmin pelisarja keskittyi ajankausiin jotka kestivät melko kauan. Vuodet vierivät pelin kuluessa.

Syndicatessa jo ensimmäisen demotehtävän aikana tapetaan pari-kolmekymmentä tyyppiä. Sillä tässä pelissä haasteena ei käytännössä koskaan ole vihollismäärä. Tämä on sinänsä yllättävää, sillä Syndicate on vihdoin korjannut sen omituisuuden joka on vaivannut pelisarjaa hyvin kauan. Nimittäin se, että viholliset massataisteluissa enimmäkseen odottavat vuoroaan eivätkä käytä massapotentiaaliaan kunnolla hyväkseen. Syndicatessa moni voi lyödä sinua samaan aikaan. Valitettavasti tämä torjutaan samalla tavalla kuin kaikki muukin pelissä torjutaan. (Painamalla torjuntanappia.) Itse asiassa en vieläkään oikein ymmärrä miksi pelin jengiläisillä ja temppeliherroilla on niitä eri strategioita. Teoriassa ulkonäkö vihjaa että heillä on ammuntaan erikoistunut naishahmo, iso kalju vahva miestankki ja sitten normaalimman oloinen jantteri joka tekee monenlaista tilanteen mukaan. Käytännössä kaikki kestävät kohtuu vähän pieksentää ja käytännössä kaikkia vastaan taistellaan samalla tavalla. Kun näet harmaata, paina yhtä nappia, kun näet keltaista paina torjuntanappia. Ja muuten paina sitä peruslyöntiä. Syndicaten haasteet liittyvät aina ajastimeen. Vain kiiretehtävissä ja jahtaamisissa voi tulla ongelmia. Tornista toiseen pääsee batmanköydellä painamalla yhtä nappia. Peli tutorialisoidaan aluksi, joka tuntuu lähinnä rajoittavalta kuin opettavalta. Peli myös sijoittuu yhteen vuoteen ja yhteen paikkaan.

Lopputulos on se, että väijymisen, odottelun ja vihollisten puihin hirttämisen sijaan mennään railakkaasti eteenpäin. Pelin vaikeustaso on helppo. Pelaaminen on rentouttavaa ja immersiivistä kun kuolemakatkoksia ei tule. (Pelissä ei tosiaan ole narutikkoja, tuota innovaatiota joka on ollut minusta tärkein elementti heti mielikuvitusta vaatineesti nimetyssä "Assassin's Creed III":ssa. Puihin hirttäminen on oleellinen osa AC -kokemusta. Sen voi toki korvata lyhtypylvääseen hirttämisellä jos on sitä mieltä että puut eivät ole Lontoolaisia ja siksi Syndicateen sopivia. Pelissä tosin on puita, ei paljoa mutta on.)

Lisäksi pelin pääjuoneen liittyvä 360 -ajatustapa, eli se että jokaisen tehtävän voi ratkaista monella eri tavalla - ja tavalla joihin usein liittyy uniikkeja cutscenejä - on viihdyttävä ja hauska. Se on toiminut "Hitmanissa" ja se tarjoaa hauskaa pelaamista ja luo pelille uudelleenpelaamisarvoakin. Mutta se ei sovi pelin metafysiikkaan. (Mitä helvetin muistojen uudelleenkokemista tämä 360 -asetelma oikein on? Ovatko kaksoset Jacob ja Evie eläneet monta menneisyyttä? Mitä helvettiä tämä on?)

Miksi tälläinen sandbox?

"Assassin's Creed" on aina ollut hiekkalaatikkopeli. Jossain määrin. Ensimmäinen peli oli tätä nykyajan mittakaavassa hyvin vähän. (Se on yhtä sidottu kuin myöhempien aikojen "Zelda" -pelit.) Ensimmäinen peli oli tiivis paketti joka esitti pelin metafysiikan ja siihen liittyvän perustarinan. Ezion seikkailut loivat tähän useita strategisia lisäelementtejä ja rahanansaintamenetelmiä. Jotka ikään kuin rehevöittivät maailmaa niin että se tuntui eloisammalta. Pelissä juoni vei kuitenkin paljon sisällöstä. Ja se oli se pääsisältö. Muu aineisto oli vain luomassa eloa sille. "Syndicate" on jossain määrin äärimmäinen hiekkalaatikkopeli. Siinä on niin paljon kaikkea, että juoni on oikeastaan jätetty - ainakin sanan täydessä mielessä - pois.

Toki tehtävissä on jonkin verran koheesiota. Pääjuonen pahikset on liitetty yhteen "ad hoc". Heidän interaktioitaan ei kuvata. He eivät kaveeraa (juurikaan). Astetta enemmän koheesiota tuovat erilaiset sivuhahmot. Sillä t Toki pelissä tavataan historiallisia hahmoja. Esimerkiksi Charles Dickensin kanssa ratkotaan kummitusjuttuja, joskin eri tyylillä kuin ACIII:ssa. Tässä yhteydessä on hypnotisoijia ja Jousijalka Jackeja. Ja kysymys siitä loiko Dickens yhtään mitään mielikuvituksestaan. (On toki hienoa huomata "easter egginä" se miten Dickens myös vaikuttaa erään parturi Sweeney Toddin lähellä. Tähän ei kuitenkaan viitata tehtävissä.) Pidin kunnon darwinistina pelin monista Charles Darwin -tehtävistä. Joissa esimerkiksi etsitään hänestä (sen kuuluisan pilakuvan) levittäjää. (Ei murhatehtävä!) Tosin asiaan tulee pienoinen twisti jos tiedostaa että AC:n maailmassa on aivan suoraan selitetty että ihmiet ovat itse asissa "precursoreiden" ohjelmoimia. Mikä tarkoittaa sitä että tässä pelisarjassa Intelligent Design on oikeassa ja evoluutioteoria väärässä. Darwinia kuitenkin autetaan aina kun voidaan.

Keräät rahaa, vapautat lapsityöntekijöitä, piekset jengiläisiä, ajat kärryillä, kidnappaat rikolisia poliisikuulusteluihin, jahtaat junaa batmanköydellä viktoriaanisen ajan köysimekanismilla koska steampunk-fantasiointi jossa nykyaikaankin nähden teknologian ulottumattomissa oleva asia oli historialisessa Lontoossa arkipäivää.
1: Tosin batmanköydelle on oikeasti syy. Tärkeä osa AC:ta on katoilla kiipeily. Sitä tehdään siksi että on kätevää assassinoida tai ampua ihmisiä ylhäältä. Katolle voi piiloutua. Ja katolta näkee maisemat. Jotka ovat pelisarjassa aina olleet "kunnossa tai enemmän". Koska tässä pelissä oli mukana kärryajoja ja Lontoon tiet olivat leveitä, ei katolta toiselle voi hyppiä ilman apuvälineitä. Siksi Assassiinit eivät hypi mitään "jousijalka Jack" -hyppyjä vaan pitkiä matkoja varten tarvitaan lisävaruste. (Hypytkin olisivat itse asiassa löyhästi perusteltavissa ottaen huomioon...) Tästä on sitten vain tullut muutoksia vain aivan kaikkeen muuhun siinä pelissä. Kiipeilyreittien keksimisestä ei tässä kontekstissa saa kovin helposti tehtyä hankalaksi älypeliksi jonka voisi ratkoa.

Kun katsoo kaikkea mitä siinä on, pitäisikin oikeastaan kysyä että miksi peli on toteutettu siten kuin on. Kun DNA -muistojen lukemisen metafysiikka on selkeästi hylätty - kenties siksi että tämänlaisia sidoksia on aikoinaan tarvittu koska tekniikka ei ole antanut periksi täydelle hiekkalaatikolle - olisi syytä kenties tehdä rehellisesti hiekkalaatikkopeli samaan tyyliin miten tehtiin "Red Dead Redemptionissa". Assassin's Creedissä on nimittäin suorituslista. Siinä eri tehtävät näkyvät ruudulla. Ja kun ne tekee, ne menevät pois. "Red Dead Redemption" generoi tapahtumia satunnaisgeneraattorilla.

Pelin Lontoo on nimittäin älyttömän hieno. Itse asiassa se on niin tarkasti mallinnettu että monessa paikassa pystyin kuvaamaan kulkureittejä ja teitä. Tässä maailmassa oli hauskaa liikuskella. (Ja nostalgista kun voi sabotoida temppeliherrojen kuljettamaa rahtia satamassa juuri siinä kohdalla jossa itse veti kahvia omalla lomallaan.) Kun ympäristö on selvästi enimmäkseen leikkimistä varten, siitä voisi sitten saman tien tehdä sellaisen.
1: Tähän leikkimiseen ei muuten kannata liiaksi kiinnittää huomiota. Sillä pelin sisäinen etiikka on perin juurin kummallinen. Teoriassa siinä vapautetaan lapsia. Mutta sitten kun lapset kohdatessa antavat sinulle klikkauksella resursseja, tiedostat että jumalauta ne työskentelee sinulle! Samoin tässä pelissä arkkuja on kylvetty ympäriinsä. Mutta niiden avaamisesta saa rosvoilukommentteja. Ja kun vihollisjengin "Blightersin" alueet voitetaan, he vaihtavat takkia ja heistä tulee "Rookseja". Ja koko ajan selitetään että jengit ovat temppeliherroille lähinnä resurssi. Köyhiä ihmisiä joiden ei tarvitse tietää tai saada oikein mitään palkkaakaan. Pelin murhamyrskyt vaikuttavat tässä kontekstissa epäeettisiltä. Siitä huolimatta että pelin perusvireessä on yritetty luoda Dickensin humanismia korostamalla lapsityövoiman kauheutta varsin alleviivatusti.

Toki pelissä on jonkinlainen teema.

Pelin kantavana teemana on Jacobin ja Evien personallisuudet. Jacob ei ole kovin terävä. Hän pitää koneista ja eteenpäinmenosta. Hän katsoo tulevaisuuteen ja kehitykseen. Hänestä systeemi on murrettava. Joka tarkoittaa sitä, että temppeliherrojen rikollisjengit  Evie taas on älyllisempi. Häntä kiinnostaa filosofia, kasvien keräily, historia ja menneisyyden artifaktien etsintä.

Pääpahis, Starrick, taas edustaa, perinteiseen temppeliherran tyyliin, keskusohjattua järjestelmää. Hän ei tosin ole kovin "oikeaoppinen". Hänet kuvataan itse asiassa jonkinasteisena kerettiläisenä verrattuna totuttuihin temppeliherrarooleihin. Hän on opportunistisempi ja itsekkäämpi. Pelin pääartifakti joka parantaa fyysisiä vammoja ja kenties tarinalegendojen mukaan jopa nostaa kuolleista (Desmond Milesin tai Junon tulevissa osissa, ennustan).

Itse asiassa hänen tapansa kehittää nopeasti enemmän on jotain joka olisi saanut "AC: Roguen" temppeliherraksi kääntyneen Shayn pahastumaan. Shayhan vastusti sitä että assassiinit tutustuivat asioihin ja etsivät artifakteja joita eivät ymmärtäneet. Ja korosti että hosuessa tulee vahinkoja. Jo aivan ensimmäisissä hahmojen esittelytehtävissä näytetään miten Starrickin alaisena olevat tiedemiehet yrittävät selvittää "precursor itemien" luonnetta ja toimintaa. Ja tässä prosessissa heitä ruoskitaan kiireeseen. Ja tämän seurauksena esineitä tuhoutuu. (Ja mikä viihdyttävintä, tuhoutuu räjähtäen.) Tälläinen tutkimuskohteen tuhoaminen yhdistettynä siihen että kiire on tärkeämpi kuin ympäristön oheisvahinkojen välttäminen on itse asiassa hyvin ei-temppeliherramaista, ainakin tämän pelisarjan totutussa mielessä.

Tosin aiemmissa sarjan peleissä temppeliherroihin on yleensä suhtauduttu jonkinasteisella ymmärryksellä. On selitetty motiiveista ja luodaan jonkinlainen yhteys kuolemassa. Tämä on ollut kunniakasta ja ymmärrys koittaa "limbossa". (Ilmeisesti viimeisellä hetkellä on jokin syvä kohtaamisen ja valehtelemattomuuden henki. Tätä ei ole selitetty tarkemmin mutta se on oleellinen osa "AC: murhakokemusta".) Toki jo "Unity" hieman tahrasi tätä. Siinä tämä "limbo" oli syvimmän ihmisyyden kohtaamisen sijaan kuulustelukeino. "Syndicatessa" on melko vahva sävy siitä, että murhattu kohde on jotenkin irvokas tai (mieli)sairas. (Onpa "miellyttävä" mies on myös tämän pelien välidemojen henki. On selvästi yritetty rakentaa selvästi paha ja selvästi hyvä. Joka on sekin antiteesi siihen miten pelisarjan kanssa on ennen tehty.)

Aluksi sisarukset tekevät yhteistyötä, sitten heille tulee näkemyseroja. Sitten he riitelevät. Ja lopulta ratkaisu toimii siten että molemmat tekevät miten parhaaksi näkevät ja yhteistyöllä voitetaan (lopputaistelussa pelataan vuoron perään kumallakin ja pelastettaaan sisar tai veli siltä kauhealta Starrickilta joka ei ole miellyttävä mies vaikka osaakin soittaa pianoa.) ja sitten juostaan kilpaa juna-asemalle. (Koska "miksi ei".)

"Piilo"sisältö.

Pelissä on paljon informaatiota. Ei tarinallisessa muodossa. Mutta informaationa. Peliin heitetyt keräilyerä "Helix Glitchit" pitävät sisällään kirjoitetussa muodossa dataa. Tällä ei ole mitään vaikutusta pelaamiseen tai mihinkään siinä oleviin tapahtumiin. (On erikoista tuntea nostalgiaa siitä että pelaa peliä jossa oikeasti pitää lukea jotta saa tietoja maailmasta.) Nämä täsmentävät maailmaa ja luovat yksityiskohtia.

Toisaalta peliin lisätty "piilotettu" kenttä ensimmäisen maailmansodan ajan Lontoosta pitää sisällään kommunikaatiot Junon kanssa. Ne periaatteessa lähinnä referoivat kaiken sen mitä aikaisemmat osat ovat kertoneet. Niiden pääsisältö fanille on se, että ne eksplisiittisesti sanovat sen mikä on ollut koko lailla selvää niille jotka ovat olleet kiinnostuneita aikaisempien pelejen "piilotetusta tiedosta". (Ja muita tämä ei luultavasti kiinnosta pätkääkään.) Pelin edetessä tämänlaisa täsmennysinformaatiota ja vanhan kertausta tulee tipoittain. (Tässä pelissä ei kuitenkaan vessassakäynnin tai kellarissa sulakkeen vaihtamisen yhteydessä.) Juoni varsinaisesti etenee oikeastaan vasta kun viimeinen assassinoitava on assassinoitu eli "tarina" on pelattu läpi. (Pelisarja on tehnyt tätä alusta asti, joten aivan kaikkea ei ole tehty anti-AC:na.)

Osana pelisarjaa "AC Syndicate" ei edistä sarjan pääjuonta vaan lisää uuden juonielementin. Nyt tiedetään että temppeliherrat haluavat kloonata ensimmäisen kansakunnan olentoja ja hankkia tietoa heidän DNA:staan samalla tavalla kuin ovat ihmistenkin kanssa tehneet. Tekoälynä tietoverkoissa elelevä Juno taas manipuloi temppeliherroja nykyajassa ilmeisesti tavoitteenaan saada parannettua itselleen ruumis johon siirtyä. Ja kenties tekoälynä toisaalla oleva "biologisesti edesmenneen" Desmond Milesin "kummitus" saadaan palautettua olemaan oma tylsä laukkua kantava itsensä.

Sitä odotellessa ei ehkä kannata odottaa perinteisiä filosofisia yhteenvetoja ja kauniita puheita joissa tiivistetään kyseisen pelin teema, sanoma ja henki. Sen sijaan kannattaa odottaa kovimpia iskulauseita ja syvintä syvällisyyttä trailereista.

Valtavuutta

"Helsingin Sanomissa" oli haastateltu pornografiaa tutkivaa Susanna Paasosta Hän oli aloittanut uransa tutkimalla saamaansa spam -postia. Aiheen tutkimattomuus oli ollut ällistyttävää. "Se oli 1990-luvulla netin suosituinta sisältöä ja yksi harvoista, josta kuluttajat silloin maksoivat verkossa. Silti aihetta välteltiin tiedemaailmassa. Siitä oli olemassa kansainvälisesti vain muutama tutkimus." Hän esittelee pornografialle erikoisen ulottuvuuden. Kielen. "Huomasin, että kielen avulla tuotetaan liioittelua kuviin, joissa ei ole mitään kovin dramaattista. Miehen elintä kutsuttiin valtavaksi ja kolossaaliseksi ja naisia pikkuruisiksi. Liioittelusta ja näyttävyydestähän pornossa on kyse." Eli "rivous" syntyy kuvien sisällön sijaan sillä miten sitä mainostetaan tai kutsutaan. Sama korostuu myös suorituksissa : "...tietyt asennot eivät ole suosittuja siksi, että seksi tuntuisi niissä erityisen hyvältä vaan siksi, että asento on näyttävin."

Olen itsekin nähnyt pornografialla hyvin läheisen suhteen komediaan. Sillä molemmissa näytellään korostetusti. Tragedia ja muut vastaavat lajityypit luottavat usein hienovaraiseen näyttelemiseen. Mutta pornografiassa ja komediassa eleet, liikkuminen ja tapahtumat ovat liioiteltuja. Samaa tietenkin korostaa sekin että pornon käsikirjoitus on hyvin pinnallista ja sex ex machinoiden täyttämää. Esimerkiksi pornoelokuvassa vieraissa käyminen voi olla piiloteltava nolo asia. Mutta sitten kun petetty saa asiasta tietää, tilanne ratkeaakin kolmen kimpalla.(Tämä ei ole tragediaa eikä realismia ainakaan.)  Näin ollen kykenen tunnistamaan Paasosen tekstistä paljon omia huomioitani ; Porno liioittelee mutta ei usein ole hauskaa vaan tylsää. Näin ollen pornografia on karkeasti sanoen ilveilyä, jopa ihme ilveilyä.

Samoin pornoa koskeva arvokeskustelu ei ole yllättävää. "Kärjistäen pornon rintamalinjat voi vetää näin: Vastustajien mielestä porno on naisiin kohdistuva väkivallan muoto. Puolustajien mukaan kyse on fantasiasta, itseilmaisusta ja sananvapaudesta." Kiinnostavaa on kuitenkin ajatella sitä että yhteiskunnan pornoistuminen ei ole kovinkaan ilmiselvää. "...keskustelussa sekoitetaan usein seksin näkyvyys ja seksismi. Vaikka seksiä on esillä enemmän kuin aikaisemmin, perinteinen seksismi on Paasosen mukaan vähentynyt." Nykyään kauhistellaan miten pornoa on parin klikkauksen päässä. Mutta sitten toisaalta "Vielä 1970-luvulla perhelehti Hymyn kannessa poseerasi yläosattomia naisia, ja 80-luvulla nuortenlehden fanijulisteessa Samantha Fox oli tissit paljaana. Tyttökalenteri toimiston seinällä oli tavallista, ja televisiosta tuli parhaaseen katseluaikaan Benny Hillin huumorisarja, jonka sketsissä päähenkilö ampui nalkuttavan vaimonsa saadakseen syliinsä niukkapukeisia nuoria sisäkköjä", Paasonen sanoo. "Enää seksismi ei ole yhtä hyväksyttyä.""

Hankaluuksia kuitenkin tulee mieleeni, jostain muualta. Perimmiltään siitä että
Genre on kuitenkin hyvin hajanainen. "Porno on populaarikulttuurin lajityypeistä hajanaisin ja sisältää valtavasti alalajeja." Tässä ongelma tiivistyy siihen että miten tunnistetaan porno josta puhutaan. Asia ei ole mitätön. Esimerkiksi minun nuoruudessani pidettiin historiasta kiinnostuneille sopivana kertomakirjallisuutena Untinen-Auelin kivikausiromaaneita. Niiden kieli on kuitenkin tönkköä, kirjasarjan mary sue -sankaritar kohtaa hyvinkin tyypiteltyjä ja tyyliteltyjä tilanteita ja kirjasarjaa on taatusti käytetty masturbatorisena apuna. Voidaan aivan oikeasti kysyä että onko porno tietyn tyylistä siksi että jos sillä nähdään jotain muita ansioita niin sitten se luokitellaan johonkin muuhun genreen. Esimerkiksi pornoelokuvista tuttuja tapahtumia sisälläpitävä Lars von Trierin "Nymph()maniac" voisi jostakusta olla pornografinen mutta suuri osa elokuvia seuraavista pitää sitä taide-elokuvana. (Minulle se on vääristyneen mielen tuottama taide-elokuva. Enkä tiedä onko vääristynyt mieli kiinnostava ja tarpeellinen lisäkriteeri vai ei.)

Jossain mielessä pornografia voidaan tiivistää joksikin "josta tiedetään kun nähdään". Ja tätä voidaan lähestyä kahta kautta. Ja nämä keinot ovat itse asiassa keskenään päinvastaisia.
1: Jos asiaa lähestytään fenomenologisesti tai kokemuskeskeisesti, pornografia tiivistyy suurin piirtein siihen että pornografia on jotain johon menettää kiinnostuksensa sen jälkeen kun on lauennut. Jos pornografian tehtävänä ja tarkoituksena on kiihottaa, tämä on hyvä tapa lähestyä sitä mikä on "onnistunutta pornoa".
2: Jos asiaa taas lähestytään muutoin, esimerkiksi analyyttisesti, niin voidaan ajatella että hajanaisena genrenä pornoa pitää kenties lähestyä samalla tavalla kuin kauhugenreä. Kauhua on ollut vaikeaa määritellä. Ja tässä hedelmälliseksi lähestymistavaksi on nähty kauhuksi nähtyjen toistuvien piirteiden luokittelu. On syntynyt "ostoslistametodi" jossa kauhua on se, että lainaa esteettisiä piirteitä, goottilaisia symboleita, tietynlaisia tapahtumapaikkoja ja aikoja, hirviöitä, säikyttelyefektejä ja vastaavia. Kun niitä lainaa riittävästi, syntyy kauhua. Pornon kohdalla listalle voikin päätyä vaikkapa airbrushattu kuvamaailma, tietynlaiset väriskaalan muuttelut. (Joku BDSM -dominaporno vaatii erilaisen värikäsittelyn kuin softcore mutta näitä ei ole kovin älyttömästi.) Samoin huvittavista kliseistä kuten "nainen saa orgasmin kun mies laukeaa hänen rinnoilleen" yhdessä näytettyihin laukeamisiin (joita klassiset elokuvat ja todellisuus käyttävät harvoin. Harva sitä vetää kiivaan panon jälkeen ulos vain voidakseen laueta päivänvalossa iholle). Pornon "ostoslistasta" syntyy helposti melkoisen koominen, absurdi tai surreaali.

Havainnoinnin dogmaattisuudesta ~ Eli kuinka oppia inkojen kieli muutamassa tunnissa...

"Philosophers often behave like little children who scribble some marks on a piece of paper at random and then ask the grown-up "What's that?" - It happened like this: the grown-up had drawn pictures for the child several times and said "this is a man," "this is a house," etc. And then the child makes some marks too and asks: what's this then?"
(Ludwig Wittgenstein, "Culture and Value")

"Da Vinci's Demons" -televisiosarjassa toisella kaudella vieraillaan työläästi Amerikoissa. Intiaanikansaa ei suoraan nimetä mutta ornamenttien kautta voidaan päätellä kyseessä olevan inkat. Merkittävää on että inkat vangitsevat joukkion. Ja matkalla viidakosta kaupunkiin herra Da Vinci - sarjan ihastuttavan mielipuolinen Mary Sue - oppii ymmärtämään melko paljonkin heidän kieltään. Tämänlainen ihmetyttää itseäni, se vaikuttaa jopa täysin mahdottomalta. Eikä ehkä vähiten siksi että olen itse hirvittävän huono oppimaan vieraita kieliä.

Onko tämä käännösten tekeminen ylipäätään mahdollista?

Nähdäkseni ongelmat kielten välisissä eroissa voivat olla hyvinkin relevantteja. Quine esittää teoksessaan "Ontological relativity" että kielen käännös termi kerrallaan toiseen on radikaalin vaikeaa. Sillä käsitteiden merkitys vaatii sitä että on keino tunnistaa käsitteen formaali määritelmä (intension) ja siihen liitoksissa olevat käsitteet (extension) joihin sitä sovelletaan. Ja Quine huomauttaa että kumpikaan näistä ei ole kovinkaan helposti tunnistettavissa pelkästään käyttäytymisestä. ; Jos kuulemme vieraan sanan ei voida olla täysin varmoja viittaako sormi jänikseen, eläimen käsitteeseen, jäniksen jalkaan, osoitetun jäniksen väritykseen vai mihin. Nämä ongelmat ovat epistemologisia ongelmia joihin vieraaseen kieleen tutustuva tai kieltä opetteleva joutuu törmäämään. Da Vincikin joutuu periaatteessa jotenkin ylittämään ja ratkomaan näitä ongelmia saadakseen ymmärrystä siitä mitä heidän vangitsijansa suunnittelevat.

Koska Da Vinci menee keskelle kulttuuria josta hän ei tiedä mitään hänellä ei ole tukevia käsitteitä joiden kautta hän voi rajata sitä miten tuossa tilanteessa yleensä rajataan termejä. Hänellä ei ole myöskään tätä kontekstin kautta tulevaa tukikäsitteistöä jotka rajaisivat merkitystä. Quinella onkin näkemys jonka mukaan Da Vincillä olisi hyvin suuria vaikeuksia kääntää kieltä. Suoritus on siis epäuskottava ja televisiosarja on ottanut "taiteellisia vapauksia". Mikään nerous ei voisi ratkaista ongelmaa, koska oleellista tietoa ei voi olla riittävästi.

Kuitenkin Quine on tässä toki vähemmän realativisti kuin yllä voitaisiin ajatella. Hän tarjoaa keinon pienentää tätä ongelmaa. Quinen mukaan suhteellisen homogeeniset objektit jotka liikkuvat kokonaisena jonkun kontrastoivan taustan ympärillä ovat todennäköisempiä viittauksenkohteita kuin jonkin toisenlaiset kohteet. Tämä ja muut vastaavat kaikkia kieliä koskevat konventiot ovat jotain jotka vähentävät arvailuntarvetta, tekevät toisista arvailuista perustellumpia kuin toisista ei. Arvaus ei välttämättä ole täysin tosi mutta se on kuitenkin hyvä arvaus ja tämä nopeuttaa vieraan kielen oppimista.

Tämänlainen jaettu pohja selittää myös sitä miksi ei-fiktionaalisenkin maailman sanakirjoihin voidaan laittaa sanoja joilla on suunnilleen yhteneväisiä sisältöjä. Esimerkiksi kielet tuntevat siilin, mutta niissä ei yleensä ole sanaa siilin piikittömälle alapuolikkaalle.

Quine ajattelee että tämä on ihmisen huomioinnin ja kiinnostuksen seuraus eikä kielifilosofinen käsitteiden ominaisuus. ; Jos ihmisellä on jokin lajityypillinen tapa havainnoida asioita, tästä tulee helposti käyttämämme kielen rajaaja. Tällöin käännöstyö helpottuu tavallaan sillä että ihmiset eivät olekaan filosofisesti järkeviä ja näe maailmaa erilaisien mahdollisuuksien kautta vaan sen sijaan siksi että havaitsemme asioita jotenkin oleellisesti samalla tavalla. Siksi kielenfilosofisesti esiin tulee paljon vaihtoehtoja jotka vain ohitetaan, niitä ei oikeastaan edes harkita. Ja havainnointijärjestelmämme ja muun vastaavan vuoksi on pragmaattista tehdä tietynlaisia käännöksiä sen sijaan että otettaisiin toisia.

Tämä on siitä kiinnostavaa että vaikka Quinen kielifilosofiassa korostetaankin sitä että käsiteverkossa mitä tahansa käsitettä voidaan muuttaa, joka voi johtaa hyvinkin erilaisiin tiedeverkkoihin jotka ovat hyvinkin valideja, niin tosiasiassa jotkin käsitteidenrajaustavat johtavat siihen että näitä mahdollisia käsiteverkkoja joita todella käytetään ja joita pidetään relevantteina on sitten jo huomattavasti harvalukuisempi määrä. Tieteen käsiteverkkoa rakennetaan näiden rajausten mukana. (Ja Quinelle, kuten minullekaan, tämän verkon ulkopuolella ei ole mitään relevanttia koska käsitteet ovat sisällyksellisiä ja merkityksellisiä vain suhteessa toisiin käsitteisiin.)

Voidaankin nähdä että Quine tämän havainnointipohjansa vuoksi poistaa käsiteverkkojensa erilaisuutta korostavilta argumenteilta pohjaa. Quinehan korostaa että periaatteessa esimerkiksi falsifiointitilanteissa ristiriitatilanteet voidaan ratkaista useilla tavoilla ja että käsitteitä voidaan määritellä monella eri tavalla niin että tiedeverkoista voi syntyä sisäiesti koherentteja, toisiin verkkoihin verrattuna yhtä päteviä mutta silti keskenään yhteismitattomia siinä mielessä että käsitteitä ei voida siirtää verkosta toiseen koska samalla pitää muuttaa kaikki siihen liittyvät käsitteet ja niihin liittyvät käsitteet. Jos havainnointi ei ole satunnaista vaan dogmaattista niin tosiasiassa suuri osa näistä mahdollisista käsiteverkoista ja mahdollisista käsitteenmuodostumistavoista eivät koskaan toteudu. Tämä ei ole mikään Quinen argumentaatiota koskeva sisäinen ristiriita, mutta se rajoittaa joka tapauksessa tehtäviä tulkintoja huomattavasti. Relativismille on hämmästyttävän vähän tilaa käytännössä vaikka teoriassa tilaa on suunnattomasti.

Sovelletaan tätä sarjan esittämään ongelmaan.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista ajatella että televisiosarjan artista voisi Quinen mukaan selvittää matkansa aikana kieltä sitä kautta että häntä koskee kaksi kohtaa (1) eletään jonkinlaisessa yleishumanistisessa maailmassa jossa on jotain objektiivisia havaitsemisen, näkemisen ja kategorioinnin tapoja jotka eivät ole kulttuurirelativistisia ja jotka kaikki ihmiset jakavat keskenään (2) Da Vinci on siinä mielessä "neurotypaali" että hän kykenee jotenkin erityisen hyvin tunnistamaan juuri nämä yleishumanistisest piirteet ja tunnistaa kielen tätä kautta paremmin kuin matkakumppaninsa.

Näistä televisiosarjan eetos tukee vahvasti kohtaa 1. Mutta 2. kohta onkin sitten vaikeampi. Da Vinci on hyvinkin omituinen ja omissa maailmoissaan. Toisaalta hän kykenee tunnistamaan ihmisten juonitteluja ja pelaamaan niillä. Joten kenties hänen omituisuutensa ei olekaan sitä että hän olisi jotenkin erityislaatuinen (extraordinary), kenties hän on vain erityisen tavallinen (extra ordinary) nopealla informaationprosessoinnilla.

Klip clop klip clop, hevonen on pop

Bronykulttuuri on kaiken kaikkiaan melko hämmentävä ilmiö. Minun lapsuudessani "My Little Ponyt" olivat pienten tyttöjen harrastus. Alakulttuuri vajosi tuntemattomuuteen yhdessä "He-Manin" ja vastaavien kanssa. Ja sen sijaan, että ne olisivat jääneet sinne, ponien tuotemerkkiä nostettiin uudelleen esiin vuonna 2010 kun Hasbro aloitti uuden televisiosarjan "My Little Pony : Friendship is magic". Ja tämä sai jostain syystä hyvin vannoutuneen faniryhmän 30 -vuotiaista _(?)aikuisista^(?) miehistä. Sellaisista joille alkuperäinen ponisarja oli nostalgiaa. Mutta ei sellaista nostalgiaa jota "He-Maniin" liittyy. Vaan sellaista nostalgiaa johon liittyy tyttöbakteereita.

Science is magic too!

Bronykulttuuri on melko suuri, ja tavallaan siisti. Bronykulttuuriin suhtaudutaan toki jossain määrin ironisesti, mutta kuitenkin kaiken tämän ironisuuden alla on selvästi taso jossa itse fanittaminen on aitoa. Se, mihin bronykulttuuri suhtautuu ironisesti on enemmänkin sukupuoliroolit kuin itse televisiosarja.

Tämä tekee siitä hyvin mielenkiintoisen, koska se itse asiassa noudattelee ns. kolmannen aallon feminismin ideaa. Mutta ilman feminismin nimeä. Ja jossain määrin ilman feminismin mukanaan tuomaa suojaa. Itse asiassa bronykulttuuri ärsyttää monia. Heistä ei pidetä ja tämä uskalletaan sanoa rohkeasti ääneen. Mikä on tietysti hieman erikoista koska "My Little Pony -fandomissa" nyt juhlitaan suvaitsevaisuutta, kiltteyttä ja ystävyyttä. Anti-Brony -liike on kuitenkin vahva.

Brynyja on tältä osin tutkittu ja havaittu että he ovat jopa järkyttävissä määrin normaaleja nuoria heteroseksuaaleja miehiä. He ovat heteronormatiivisia muutoin, paitsi siltä osaltaan että he nyt pitävät jumalauta pikkutyttöjen feminismikarkkipiirrossarjasta ihan sikana. Tämä on tekona tavallaan hyvin provokatiivinen, sillä siinä haastetaan hyvin tiukasti sitä mitä on pidetty normaalina. Kiinnostuken kohteet kun on jaettu iän ja sukupuolen mukaan. Ja bronyt sotkevat näitä mielikuvia sekä iän että sukupuolen kohdalla. "The Guardianissa" heitä kutsuttiinkin todellisiksi kapinallisiksi. (Minun silmissäni ponit ovat liian lempeitä ollakseen mikään kapina. Too little shanking. Samasta raudanpuutteesta johtuen en itse oikein jaksa innostua poneista.)

Yhtenä syynä on varmasti juuri se, että bronykulttuuri ei myy itseään feminismillä. Ja näin se ei saa mitään "profeminismin" - tai bro-feminismin - mukanaan tuomaa arvostusta. Ja muutoin tämä tietysti nähdään samanlaisena sukupuoliroolien perverssinä muuttamisena kuin mitä feministitkin tekevät. Ihmisillä on tapana muuttaa "terveeksi" sen mikä on "yleistä". Normista tulee normaali. Näin ollen bronyjen ympärille syntyy helposti ironisen auran lisäksi ajatus siitä että he olisivat jotenkin luonnottomia ja kieroutuneita. Ja sen lisäksi bronykulttuuria seuraa se mikä miehiä seuraa usein, etenkin jos he toimivat lasten läheisyydessä. Eli puheet irstaudesta, rivoudesta ja perversioista. Bronyjen kohdalla puhutaankin ns. cloppingista. Eli siitä että ollaan seksuaalisesti viehättyneitä poneista. Ilmiönä clopping on todellinen, mutta se kertoo enemmän Rule 34 voimasta kuin siitä mitä keskiverto brony tekee.

Jossain määrin clopping-ilmiöön rinnastaminen on tavallista kaikkialla internetissä. Ei ole tavatonta kuulla että anime on hentaita. Mutta väitteenä se on suunnilleen sama kuin kertoisi että "Tao Tao" ja Disneyn piirretyt olisivat furrypornoa koska niissä on antropomorfistettuja eläimiä. Jossain hyvin karkeassa mielessä väite lienee tosi. (Mahdollisesti jossain joku masturboi Iines Ankalle juuri nyt.) Mutta ei siitä mitään kovin laajakirjoista ja yleistävää voi sanoa. Bronykulttuurin kritiikissä ytimessä näyttää olevan se, että pornografian käsite joudutaan ankarasti uudelleenmäärittelemään.

Mutta kenties tässä kaikki seuraa sitä tavallista kaavaa. Onhan näitä rajojen rikkomisia tehty aiemminkin. Ja näistä voisi tehdä jonkinlaisen emansipoitumisen kaavan.
* Afrikan-Amerikkalaisten kanssa - USA:ssa käytetty käsite joka ajaa pohtimaan ovatko kalpeanaamat Eurpppan-Amerikkalaisia ja intiaanit Amerikan-Amerikkalaisia - kanssakäymiseen oli ennen segregaatio. Sitten näitä rotukäsityksiä muutettiin. Elokuvissa tummaihoiset olivat aluksi usein koomisia kevennyksiä, sen jälkeen heitä ylikompensoitiin, he olivat katutietoisia älyttömän viisaita tietäjiä ties kuinka monissa elokuvissa. Ja lopulta heille voitiin antaa normaaleja hahmoja.
* Homoseksuaalit ovat elokuvissa tavallisesti näytelleet hassua värikkäästi pukeutunutta komediallista hahmoa. Periaatteessa positiivista, mutta tästä stereotypiasta on siirtytty nykymalliin jossa homoseksuaaleja hahmoja ylikompensoidaan jonkinlaiseksi mary sueksi joka osaa suunnilleen kaiken kulttuurista. Kenties tulevaisuudessa homoseksuaali saa olla ns. ihan normaali hahmo.
* Bronyt eivät ole elokuvissa, mutta voidaan kuvitella että heidän ironisointinsa jälkeen heitä jonkin aikaa rapsutellaan kunnes koko asia unohtuu ja ilmiötä pidetään normaalina. Mikä on tuplaoikein. Ponit olisi pitänyt unohtaa ja Bronyjen kiinnostuksenkohteisiin pitäisi suhtautua silti sallivaksi. Koska jumalauta he nyt vain katsovat piirrettyjä omassa kotonaan ja tykkäävät niistä. Lapsellista tai ei, mutta jos tämän tasoisessa asiassa mielipiteenvapaus ja harrastukset pitää aikuisilta täysivaltaisilta kansalaisilta pistää kovaan paheksuntaan, niin aika heppoisissa ja vähäisissä määrissä ovat kansalaisten todelliset vapaudet. Että jos tämä on se taso josta ylöspäin pitää vastustaa asioita - ei siis vain olla erimielinen vaan myös vihata ja torpata - niin mitä sitten ylipäätään enää saa tehdä? Katsoa niitä luistimilla teutaroivia härkiä jotka 100% miesporukassa jyskäävät areenanreunaa vasten tavalla joka tuo ainakin minulla mielikuvia perin homoseksuellista jyystämisestä?

---

Feministit korostavat että he ajavat kaikkien tasa-arvoa. Miksi he eivät puhu bronyjen oikeuksista?

Kyynisen maailman Peppi Pitkätossu

"Tukilinja 7-8 Joulukuu 2011-tammikuu 2012" piti sisällään kirja -arvostelun. Kirja oli Sabina Bermanin "Nainen joka sukelsi maailman sydämeen". Se kuvaa autistista Karenia josta kasvaa tonnikalatehtaan jatkaja, ja hän huomaa bisneksessä kaikenlaista epäilyttävää. Kirjaa kuvataan kehuvasti suvaitsevaisuudestaan "Meksikolaisen näytelmäkirjailijan Sabina Bermanin esikoisromaanin tekee erityiseksi se, ettei siinä autismia katsota henkilön ulkopuolelta. Karen on tarinansa kertoja, ja lukija pääsee hyvin sisälle hänen ajatuksiinsa." Päädyinkin siksi lukaisemaan kyseisen teoksen, ihan sen takia että tämä aihe on jotain joka kiinnostaa - ja jonka kenties jopa pitäisi kiinnostaa - minua, jos ei muuten niin autismiaiheen omakohtaisuuden vuoksi.

Kirja kuvaa autismin elämää ymmärtäväiseen sävyyn. Se myös kiertää yleisimmän leimaavan stereotypian jonka mukaan autismissa ei olisi tunteita. Sosiaaliset taidot liitetään liian usein kyvykkyyteen tuntea. Tämä on harvinaisen suuri bonus kirjan asenteille. Kirja on positiivinen siitäkin että autistia/autismia ei pyritä näyttämään "friikkinä" ja "puutteena", vaan päin vastoin Karen laitetaan kontrastiin ihmisten maailman (ja luonnon) kanssa. Tässä kontrastissa nousee esiin pääasiassa sekä se, miten omituista logiikkaa normaalimaailma noudattaa sekä ihmisten raadollisuus siitä kun joku ei näitä sääntöjä noudata. Päähenkilölle annetaan myös savant -ominaisuus, muisti joka on niin hyvä että vain 98% ihmisistä on sellainen. Kirjassa viitataan myös erilaisiin autistisiksi nähtäviin neroihin ja esitetään lausuntoja kuten "täti sanoi, että kaikki nuo nerot olivat jonkin tason autisteja, kuten sinä. Vaikkakaan heidän aikanaan ei käytetty sitä sanaa, autisti."

Kirjan ongelmana onkin oikeastaan se, että kirjassa autismi nähdään varsin stereotyyppisenä. Joku voisi moittia jopa sitä että autistille annetaan savant -ominaisuus. Mutta tässä on takana samantapaista järkeä kuin murhakirjojen sankaripoliisien isossa määrässä ; Autisti ilman erityislahjaa "ei helposti tuota kirjallisuutta". Kirjailijan ratkaisu vetää tajunnanvirtamaista ratkaisua jossa juoni etenee ja henkilöt jäävät ulkopuolisiksi on myöskin kertojavalinnasta seuraava luonteva valinta. Samoin kirjassa ihmetyttävät viitteet joissa filosofisia käsitteitä liitetään tekstiin ilman vaikutusta juoneen on jotain jonka voisi liittää kertojan mielenmaisemaan ; Joku voisi moittia näitä ratkaisuja huonoksi kirjallisuudeksi sen vuoksi, mutta näen molemmat näistä "heikkouksista" tavallaan hyveinä.

Valitettavasti tässä on ongelmana juuri sama, mikä on kaikessa vammaishymistelykirjallisuudessa. Karenia voi verrata "Lumiomenan" kirja -arvion blogauksen tapaan Forrest Gumpiin. (En olisi itse osannut keksiä laadukkaampaa vertausta.) "Autistinen Karen on kehitysvammaisen Forrest Gumpin kaltainen ihmelapsi, joka onnistuu melkein kaikessa mihin ryhtyy, vaikka toteuttaa aivan omia toimintatapojaan eikä ymmärrä itseään ympäröivän maailman sosiaaliskulttuurisia merkityksiä. En tunne autismia, mutta Karen tuntuu selviävän kaikesta ihmeen helposti, vaikka hänen erilaiset kykynsä ovat koko ajan läsnä." Myös tapa lisätä erikoisominaisuus tukee tätä omituista piirrettä ; Autistit ja aspergerit näyttävätkin usein kirjallisuudessa ikään kuin oikeuttavan olemassaolonsa nimen omaan erityistaidoillaan. Myös erityislaatuisuudellaan brassailevat kuuluisuusviittaukset tuntuvat siltä samalta itsekehulta joka tuntuu olevan yleistä "itsediagnosoitujen wannabeaspergerien" palstoilla, mutta jota minun on itsestäni vaikeaa löytää.

Lisäksi hahmo ei suoraan sanoen tunnu kovinkaan autistilta. En tiedä vastaako kirjan tekstimaailma tavallisen "nentin" kokemusta joka syntyy autistin kohtaamisesta, mutta se on selvää että Karenin ajatustapa tuntuu "assin" silmiin hyvinkin vieraalta. Tajunnanvirtamaisuus ja kovat emotionaaliset maalailevat sanaväritykset tuntuvat omituiselta. Karenilla erityislaatuiset heikkoudet näyttävätkin keskittyvän siihen että hän ei osaa valehdella eikä kuvitella asioita. Hän on konkreettinen, läsnäoleva totuudenpuhuja, joka ajattelee out of box.

Kun muistaa että kirjoittaja ei ole autisti, vaan feministi, on selvää että Karen osuukin tietynlaisen lajityypin standardisankarihahmoon. Karen on vain vammaisen pukuun ja stereotyyppisen autistikuvan käytösmalleihin liitetty perinteinen vieraantunut älykkö. Autismin kohdalla olevasta kehumispiirteistä kenties huomattavin onkin juuri se, että moni näyttää yhdistävän "Assi -identiteettinsä" vierauden kokemukseen, joka taas on tavallisellekin ihmiselle normaali kokemus. Kirjan vieraantuneessa älykössä autismi näkyy lähinnä siten että on voitu yhdistää kaksi perinteistä vieraantunutta älykkö-tarkkailijaa yhteen ; Karen on eräänlainen tunteidensa kanssa suoran ja mutkattoman riskinottajan (flambeur) ja anonyymin eristäytyneen passiivisemman mutta objektiivisemman maleskelija-tarkkailijan (flâneur) kombinaatio.

Kirjassa Karen kuvataankin aluksi äitinsä hylkäämänä "villilapsena"¹ - Lisäksi hänen tunnekuohunsa ja huutamisensakin mainitaan.² Ja kun hän viihtyy paremmin eläinten kuin ihmisten parissa (joka muuten on autisteille tyypillistä, mikä on bullshittiä - saadaan mukaan luontosuhde jossa tavallaan "luonto on loogisempi kuin ihminen". Tämä korostaa sitä että häntä kuvataan enemmänkin yhdenlaisena jalona villinä ja että tämä on se sankarityyppi johon autisti sovitetaan. Luontosuhdekin tuntuu autismiin suhteessa varsin päälleliimatulta.

Mieli ja luontosuhde paljastaa myös suurimmat epäautistisuudet ; Kuten "Maailman Kuvalehti" arvioi "Tässä romaanissa on kyse luomakunnan järjestyksestä, jossa numero yksi on ihminen ja jossain noin sijalla 100 000 000 on tonnikala - eikä näin pitäisi olla. Karen käy dialogia filosofi Descartes’n kanssa ja summaa maailman seuraavasti: Ihmiset luulevat, että kaikkea sitä, mikä ei ajattele, ei ole edes olemassa. Siksi puut, meri, kalat, aurinko, vuorijonot - niiden olemassaolo on toissijaista, vähäistä, ne ovat ihmiselle kauppatavaraa tai mukava maisema. Karenin todistama ihmisen ahneus ja vallankäyttö muotoilevat romaaniin ympäristön, joka puhuu luonnonsuojelun puolesta." Tämä kuvastaa sitä että kirjassa autisti omituisesti taipuu ihmisten sisäisen mielen ja asenteiden ymmärtämiseen. Itse asiassa valtaosa maailman outoudesta kuvataankin tällä tavalla ; Autisti olisi enemmän skientismiä ja vähemmän diskurssianalyysiä, mutta tässä kirjassa tilanne näyttää olevan jopa päinvastaista. Se, että autisti "ei tajua sosiokulttuurisia ilmiöitä" vaan ajattelee realistisesti ja loogisesti, muuttuukin muotoon "ei hyväksy sosiokulttuurisia ilmiöitä" ja logiikka ja realismi ovat vain tiettyä luontokuvaa oikeuttavia elementtejä, ylisanoja joiden ajatellaan tarttuvan autistista itse aiheeseen. Takana on halpa retorinen taikatemppu tai autismin totaalinen väärinymmärtäminen.
1: Minäkin leikin noilla sosiokulttuurisilla asioilla. Mutta en koska se on helppoa vaan koska se on vaikeaa : ja olen kuitenkin autismin kirjossa siellä "ihan toisessa päässä" vielä. ; Autistien ongelmaksi kun tiedetään se, että he katsovat ihmisiäkin hieman kuin he olisivat esineitä. Heidän elämässään on järkytystä kun ihmiset ovatkin yllättäviä - ja eläimet vähemmän. Välineellistämisien tajuaminen vaatii monisäikeistä toisten ihmisten intentioiden tuntemista ja samastumiskokemuksia, juuri sitä jota autismi rajoittaa ; Tässä mielessä luontomietteet ovat hyvin epäautistisia, eikä näitä teemoja siksi oikein edes voisi liittää samaan teokseen asiallisesti.

Kirjan sankari onkin oikeasti spontaani Peppi Pitkätossu jolta puuttuu pirtsakkuutta, ja jonka lihasvoimat on korvattu älyn voimalla. Ja joka elää kyynisemmässä maailmassa. Hän ei ole autisti, vaan edustaa tiettyä ihmisihannekuvaa jonka piirteet on keinotekoisesti - ja virheellisesti - samastettu autisteihin. Karenia voi pitää yhdenlaisena Mary Suena, pliisuna ylisuoriutujana, jonka onnistuminen vaikka erilaisuus on koko ajan läsnä - on jotain joka kuvastaa lähinnä sitä, miten autismin mukanaan tuomat vaikeudet ovat hänelle vieraita. Hän ei kykene kumartumaan ongelmien pariin, ja rakentaa tätä kautta jonkinlaista sankaruus-erinomaisuus-fantasia -sankaria.

Tämä aspekti taas vähentää kirjan "Tukilinjan" kehumisen puolta ;
1: Kun kirja haluaa kehua jotain tiettyä ihmisryhmää, mutta sen sijaan kehuukin sen stereotypiaa johon liittää ihmistyypin jota arvostaa yleisemmin, on kyseenalaista onko tämä enemmän sitä että ihaillaan tietynlaista ihmistyyppiä ja samastetaan jostain syystä, että kyseinen ihmistyyppi sitten jotenkin edustaisi tätä ideaalia. Kun näin ei ole, syntyy suvaitsevaisuudella sävytetty valhe, joka ei suinkaan paranna ihmisryhmän ymmärtämistä, vaan päinvastoin vahvistaa stereotypioita. Näistä tuleekin sitten helposti vankila, jota ihmisryhmän edustajan pitää totella ja noudattaa - koska muutenhan hän ei ole sen edustaja ja "suvaitsemisen arvoinen".
2: Tämänlaiset teokset rakentavat odotuksia ja mielikuvaa siitä mitä autistit ovat. Ja kun oikeat autistit ovat erilaisia, voi ilmiön tunnistaminen vaikeutua, ja kohtaaminen ei onnistu koska se rakentuu vääränlaisille odotuksille. Ja lisäksi asioiden hyväksyminen voi vaikeutua, kun diagnosoitu autisti ei vastaa odotusta, hän muuttuu helposti "autistiksi väitetyksi", ja tätä pidetäänkin vääränä diagnoosina.
3: Tässä on lisäksi voimakas vallankäytöllinen asetelma. Sillä tässä paitsi määritellään autistiset, niin suhteessa on myös luontokulman ottaminen ; Jos vastustaa tämänlaisen kirjan mielipiteistöä, nousee ikään kuin automaattisesti "vastustamaan vammaisuutta". Näin suvaitsemisen sijaan voidaankin puhua välineellistämisestä ; Ihmisryhmä liitetään - etenkin kirjan tapaan varsin kyseenalaisen laadukkaasti - asian taakse tavalla joka helpottaa sitä että asian sijasta aletaan puhumaan näistä ihmisistä. Erimielinen ikään kuin vihaa sekä luontoa että autisteja, ja tämänlainen pahuus on helppo ohittaa. Kirjan autistien kehumisen määräkin nousee tässä "tarkoitushakuiseksi" - ja peräti "omakehuksi" kun omaa luontokuvaa hivellään Mozartilla ikään kuin mutkan kautta.

Uskon kuitenkin että kirjoittaja on yrittänyt parhaansa. Ongelmana on se, että moni näyttää ajattelevan että autistin ajatusmaailmaa voisi jotenkin olennaisesti ymmärtää ulkopuolisena. Suhteeseen on siis rakennettu jonkinlainen oletus epäsymmetriasta ; Autistit eivät ymmärrä muita ihmisiä mutta muunlaiset ihmiset ymmärtävät heitä. Kuitenkin ainakin omassa elämässä on vastaan tullut ennen kaikkea se, että muut kokevat että minä olen omituinen, en että ilmenisin kaavamaisena tai ymmärrettävänä. (Tosin en osaa sanoa kuinka paljon ja se on tällä hetkellä se suurin murheeni. En tavallaan tiedä mitä teen väärin ja kuinka paljon.) Autismin fenomenologia eroaa tavallisen ihmisen fenomenologiasta, eivätkä ymmärryshorisontit oikein kohtaa. ~ Tästä yrittämisen ja erehtymisen kombinaatiosta pääsenkin heittämään puskasta kannanoton aiheeseen josta olenkin vääntänyt kättä viime päivinä ; Moni laskee ymmärtämisen perustan intention varaan ; Eli kun yrittää ymmärtää ja toimii sen mukaan, niin onnistuminen on irrelevanttia. Itse näen yrittämisen jonain jota ilman ei tule onnistumista, mutta en sen enempänä ; Puolitotuus voi toki olla hyvä yritys, mutta se kuitenkin pitää sisällään pienen Hegeliläisen moitteen ; vinoilun ja vääristelyn sävyjä. Näin ollen tämänlaiset kirjat nostavatkin itse asiassa autistin kirjoon kuuluvien lukijoiden parissa vaatimuksen huumorintajusta ja suvaitsevaisuudesta leimaajaa kohtaan. Tämä voi yllättää, kun muistaa sen että tarkoitus on varmasti ollut hyvä.

Siksi sanoisinkin että kirjan ansiot - joita ei voi kiistäminenkään - ovat muualla. Se olisi parempi kirja jos sankari olisi pidetty ennallaan ja hänen autisminsa olisi jätetty mainitsematta. Olisi hyvä jos näinäkään aikoina autismille ei olisi nimeä, niin sitä voisi olla jäämättä Mozartvertausten wnb -suvaitsevaisiin jalkoihin.

---

1 Jonka taakse voidaan nähdä vanha valheellinen kuva autismin synnystä kasvatuksellisena piirteenä ja että kyseessä olisi äidin hylkäämisestä. Suurin osa feministeiksi itseään kuvaavista kieltävät persoonallisuuden synnynnäisyyksiä, joten autismiakaan ei tässä kontekstissa tietysti helposti kuvattaisi synnynnäisenä kehitysvammaisuutena vaan äitisuhteen kautta. Kirja ei toki suoraan alleviivaa syy-yhteyttä, mutta tämänlaiset vaikuttavat kuitenkin asenteisiin - etenkin kun kyseinen väärinymmärrys on peräti kierrellyt maailmalla jo valmiiksi.
2 Kohtaukset ovat autisteille tyypillisiä, mutta kirja ei optimistisuudessaan osaa kuvata näihin liittyvää kärsimystä ja sen aistimuksia. Tämä ei kenties normilukijan kohdalla tunnu isolta asialta, mutta se on sama kuin jos ammattisotilaan elämästä jättäisi mainitsematta post-traumaattisen stressin - ilman tämänlaista ei voi rakentaa eheää ja uskottavaa sotilaskuvaa/autistikuvaa.

Mary Sue - fill the blanks

Elin jo luulossa, että "Twilight" -sarja olisi menossa pois muodista. Jostain syystä - kuten esimerkiksi uuden elokuvaversion ilmestymisen vuoksi - aihe on kuitenkin putkahdellut esiin vähän siellä ja täällä. Esimerkiksi juttelin kirjasta niin miekkailuharjoituksissa kuin luin Paholaisen Asianajajan facebook -ryhmästä, että olen törmännyt ilman hakeutumista myös foorumeilla ympäri maailman.

Yleisenä huomiona on se, että kirjasarja näyttää olevan samanaikaisesti hyvin suosittu, että jotain joka ärsyttää sekä konservatiiveja että liberaaleja. Kiiltävien vatsalihaksien ihailussa yhdistettynä vanhoillisiin sukupuolinormeihin on luonnollisesti jotain joka kerää tämäntyyppistä ärsytystä. Tässä onkin kenties erikoisin ristiriita, jonka värittämänä ajattelin katsoa koko teossarjaa (sekä kirjoja että elokuvia).

Stephanie Meyerin kirjasarjassa on ollut vanhoillinen perhearvojen kunnioittaminen, jossa naisen neitsyys on nähty keskeiseksi elementiksi. Tätä siveysnäkemystä on ryyditetty miehisyyskuvauksella, jossa vampyyrin hirviömäisyys näyttää miehen seksuaalisuuden kyltymättömyyden kuvaukselta joka on sekin konservatiivisesta arvomaailmasta tutulta. Mies on siis hallittava ja naisen ihanteena on harjoittaa seksiä vasta aviossa. - Mikä korostuu Edwardin ja Bellan vauvan syntymisen tiimoilla ; Sarjan alussa raskaus oli riski ja vaara, mutta tässä vaiheessa se ei kuitenkaan ollut kuolettavaa. Näin ollen kaikki sarjan alkupuolen sepeäminen näyttää varsin tyhjältä. Etenkin kun ilmiön selitykseksi tarjotaan vain deus ex machina tyyppistä selitystä jonka mukaan Bella oli jotenkin erityisen puhdas ja erityinen ja hänen äidinrakkautensa muutti koko tilanteen. Siveyttä koska siveys (ipso facto). - Ihmissusiteemasa mukaan saadaan jopa homoseksuaalisuuden käsittely jossa "olen syntynyt pedoksi" -tyyppiset kysymykset asetetaan konservatiiveille tuttuun kontekstiin ja niiden vastaanpanemattomuus kyseenalaistetaan voimakkaasti.

Tämä on tietysti arvomaailmaopetus sinällään. Kuitenkin konservatiivitkaan eivät voi täysin hyväksyä "Twilightin" arvomaailmaa. Olen esimerkiksi saanut huolestuneen kommentin jonka mukaan kirjasarja ajaa sadomasokistista maailmankuvaa. Vampyyrien seksuaalinen vire kun on huolestuttavaa ; Vanhempi mies joka on voimiltaan ylivoimainen stalkeroi, käyttää seksuaalista kontrollia ja on muutenkin varsin hirviömäinen. Edward on äärimmäisiä piirteitä omaava sadisti ja Bella Swan on luonteeltaan varovainen ja kaikenkestävä masokisti joka muokkautuu ympäristönmuutokseen ja mullistukseen jonka keskiössä Edward on. Ihanteeksi laitetaan mies joka halullaan miltei ahmii naisen, mutta nainen kestää ja kärsii tämän ja pitää vastuun omasta siveydestään. - Huolestunut konservatiivi esimerkiksi toivoi että kirjaa lukevat osaisivat olla vahvoja ja itsenäisiä ja kestää kirjan vaarallisen sisällön, sillä kirjan viesti on kaikesta huolimatta tämä S&M -fantasia. Tosin hän ilmaisi että tämä vahvuus ei ole mikään ilmiselvyys.

Kuitenkin kenties mielenkiintoisin asia onkin juuri Bellan hahmon eipersoonallisuus. Hahmon tyhjyyttä on analysoitu esimerkiksi "Film Crit Hulk Smashissa" jossa korostetaan sitä että Bellan kuvaus koostuu lyhytjännitteisestä emootionkuvauksesta. Bellaa sävytetään joissain tilanteissa geneerisillä asennekuvauksilla, joiden kautta hahmosta tehdään lähestyttävä. Kuitenkaan mitään persoonallista identiteettiä niiden kautta ei voida rakentaa. Ja tämä on omituista koska kirja on tehty Bellan perspektiivistä. Hahmo jää latteaksi jossa kaikkea ollaan "KINDA" ja "KINDA NOT". Hahmon ominaisuudet eivät ole millään lailla konsistentteja. Bellan hahmo jää siis pinnallisemmaksi kuin ne kiiltävät vatsalihakset joita elokuvaa seuraavat teinitytöt tuijottelevat. Ja sama koskee myös Edwardia. Tosin siinä missä Bella jätetään araksi ja varovaiseksi Edward on äärimmäinen. Äärimmäisen suojeleva, äärimmäisen aggressiivinen ja niin edespäin. Persoona jää silti auki, ikään kuin molemmat olisivat vain lyhytjännitteisiä, likimain satunnaisia tunnevirtauksia. ~ Teksti tulkitsee tilanteen psykoanalyysin kautta ja ottaa ytimeen sen että Meyer on kertonut saaneensa idean kirjasarjaan unessa. Hahmot ovat projektioita. "SURE THERE IS A CAPACITY TO WHICH ALL WRITTEN CHARACTERS ARE A PROJECTION OF SOME IDEA, BUT ON THE SURFACE OF THOSE IDEAS THERE ARE STILL LIVING, BREATHING CHARACTERS WHO BEHAVE LIKE HUMAN BEINGS AND HAVE PERSONALITIES AND STUFF. BUT EDWARD AND BELLA DON'T REALLY HAVE THAT. THEY ARE ONLY PROJECTIONS. A SET OF WALKING IDEALS, EMOTIONS, AND THOUGHTS. BELLA IS THE PROJECTION OF "THE EVERYGIRL" A VEHICLE FOR SEMI-MASTABURTORY THOUGHTS ABOUT A YOUNG MAN WHOSE PASSION NEARLY AND LITERALLY CONSUMERS HER. EDWARD, GIVEN ANY WHIM OF THE AUTHOR, IS THE OUTRIGHT MASTURBATORY OBJECT OF MALE AFFECTION. BUT AGAIN, NO AWARENESS MAKES THEM THESE THINGS ALONE." ... "BELLA'S ONLY PERSONALITY TYPE IS "IN LOVE WITH EDWARD." EDWARDS ONLY PERSONALITY TYPE IS "CONTROLLING OF BELLA.""

Varmasti suurelle osalle analyyttisesti kirjaa lukeneelle on jäänyt vahva mielikuva siitä että Bellan ainut rooli on olla stereotyyppinen kiltti tyttö, ihastuttava ja puhdas nainen, joka rakastaa stereotyyppistä miestä. Tämän ulkopuolella on vain tunnevirtauksia ja eteentulevat ongelmat ratkeavat ikään kuin itsestään kristillismoraalisen ideologisen sääntöjen mukaan (vaikka nämä säännöt itsessään jätetään kirjassa mainitsematta ääneen, mikä tekee niiden toimivuudesta tarinankerronnallisesti varsin omalaatuisen. Kirja ikään kuin häpeää omaa luonnettaan)

Kirjallisuustieteen kannalta tämä on taatusti pinnallista kerrontaa, ja sitä että tarinan puute korvataan ideologisella pakkomielteisyydellä ja henkilöhahmojen rakenne ja persoonan puute peitetään sillä että kuvataan sanoilla siirappimaisia tunteita. Jännite saadaan aikaan väkivaltaisella pohjasävyllä olevilla draamaelementeillä, jolloin mieleen voi tulla esimerkiksi sellaiset sadomasokistisena nähtävät elokuvat kuin "Sodoman 120 päivää" -joka ei tosin ole suunnattu teinitytöille, vaan "ei oikein kenellekään".

Joku voisi tästä kuitenkin viitata kyyniseen lausumaan jossa "Monien sydämestä ja sielusta puhuvien ongelmana on se, että heillä ei ole ole sydäntä eikä sielua." Syvällinen hengellisyys tuottaa latteaa ja stereotyyppistä ja yksisilmäistä tekstiä. Jotain jossa hahmot jäävät pinnallisiksi koska maailmankuva on vaihtoehdoton. Tai koska hahmot jäävät epämääräisiksi kun ne on valjastettu pelkästään projisoimaan ideologisia asenteita ja haluja. Mielikuvituksettomuus, ihmiskuvauksen puutteet ja muu yleinen samastumattomuus muuhun kuin juuri tietynlaiseen ihmiskuvaan onkin jotain joka on helppo liittää uskonnolliseen ajattelumaailmaan. (Ja etenkin minun on.)

Kuitenkaan en haluaisi jäädä tähän. (Sinänsä viehättävään ja pörröisen mielen tuottavaan huomautukseen jossa ei ole minkäänlaista ideologista syrjintää.) Sillä kognitiotieteen kautta tilanne on mielenkiintoinen, ja vähemmän huolestuttava. Sen parissa on tutkittu muistamisen ja mieleenpalauttamisen mekanismeja ja huomattu että esimerkiksi kuultuihin tarinoihin liittyvä erikoinen piirre ; Ihmiset eivät muista tarinaa sellaisenaan vaan kertovat sen uusiksi ja täyttävät tyhjät kohdat. Näin esimerkiksi tarinassa kultu epämääräinen "kulkeminen" voi muuttua spesifimmäksi "kävelyksi". Tämä tarkoittaa sitä että tätä tapahtuu myös äärimmäisen epäspesifeinä kokonaisuuksina nähtävien Bellan ja Edwardin kohdalla. Lukija spesifioi hänet kun mieleenpalauttaa kertomusta.

Latteat Mary Sue -hahmot ovatkin myydyissä "kioskikirjoissa" suosittuja - kenties juuri siksi, että lattea ja ympäripyöreä hahmo imee helposti itseensä tulkitsijan mielikuvia ja asenteita ikään kuin huomaamatta. Näin ollen kirjan suurta suosiota ei luultavasti selitäkään se, että lukijat kautta maailman olisivat tyhmiä, vaan siitä että ihmiset ovat hyviä täyttämään aukkoja ihan huomaamattaan. "Twilightin" lukeminen ei siis ole sivistävää tai opettavaista, mutta sen lukeminen on prosessi ja projekti. Twilight onkin kenties tätä kautta tehnyt jotain joka on hyvin merkittävää ; Se auttaa itsereflektiossa ja itsemasturbatorisen maailmankuvan rakentamisessa montaa modernia egomaanikkoa. Samalla se on saanut nuoret lukemaan kirjoja, eli katsomaan ja odottamaan kirjallista tuotantoa samalla asenteella kuin esimerkiksi minä katsoin aikanani "8 bittistä Nintendoa". - Tämän rinnalla konservatiivisen siveysmaailman ja liberaalin sadomasokistisen maailmankuvan riemujen levittäminen nuorille tytöille on pieni uhraus. Jos niitä ei olisi, ei kirjaa myöskään luettaisi.

Sue her.

"When you've had your fill of slash, gen, and 'ship fiction (fanfic terms for various character entanglements), when you groan at the arrival of each new "Mary Sue""
(NY Times)

Mary Sue on nimitys joka on annettu fiktiivisille roolihahmoille, jotka ovat (1) keskeisessä asemassa (2) vaikuttamassa tapahtumien suuntaan suresti ja joiden luonne on (3) voimakkaasti idealosoitu siten että heillä on valtavasti positiivisia ominaisuuksia mutta ei mainittavia heikkouksia. Miespuolista Mary Sue -hahmoa kutsutaan Marty Stu:ksi tai Gary Sue:ksi. Yleisesti ottaen tärkein piirre on se, että kirjassa tätä hahmoa kehutaan ja ylistetään paljon että lukija kokee tämän vieraannuttavaksi. Mary Suet tulkitaan helposti siten että ne kanavoivat kirjoittajan toiveajattelua ja fantasioita.

Ilmiö sai nimensä Paula Smithin toimesta. Hän kirjoitti 1973 parodisoivan tarinan "A Trekkie's Tale", jossa luutnantti Mary Sue oli "the youngest Lieutenant in the fleet - only fifteen and a half years old". Kirja toi esiin erilaisia hauskoja asioita jotka usein esiintyvät "Star Trekin" kaltaisissa sarjoissa ; Kertomuksessa heillä oli esimerkiksi hassunkurisen paljon sukulaisuussuhteita toisiin hahmoihin, ja heillä oli epärealistisia, epätodennäköisiä ja eksoottisia taitoja jotka olivat vieläpä erityisen hyvin hallittuja. Nimitys levisi vasta 1990 -luvulla "trekkereiden" ulkopuolelle.

Melko usein Mary Suet yhdistetään hahmoihin joilla on erikoisia hiusten värejä ja mystisiä tai yliluonnollisia voimia. Heillä on usein erikoisen hyvä tuuri ja joilla on erikoisia lemmikkejä, ja tietenkin traaginen menneisyys. Nämä eivät kuitenkaan ole "puhtaasti" Mary Suen ominaisuuksia, koska myös sellaisia hahmoja joilta nämä ominaisuudet puuttuvat voidaan kutsua Mary Sueksi.
1: Siihen vakiintui negatiivinen sävy ; Siihen liitetään ikään kuin automaattisesti "paperinohut hahmonkehittely". Joka ei ole automaattinen seuraus annetuista ehdoista. Supersankarikertomuksissakin voi olla sanomaa, jos ei universumia syleilevää, niin ainakin kahvimukin verran (tosin ei aina.) Se on kuitenkin selvää, että Mary Suet ovat eräänlainen klisee - tai kohteliaasti sanottuna arkkityyppi. - Mary Suehan täyttää useat arkkityyppien tunnusmerkit: Jungin mukaanhan arkkityypit ovat kertomuksissa ja uskonnoissa toistuvia ilmiöitä jotka viittaavat ihmisten yleisiin toiveisiin. Mielestäni Mary Suet eivät ehkä tarinallisesti ole niin kiinnostusta herättäviä hahmoja, mutta ne kuitenkin ovat kiinnostavia siitä kautta että ne kertovat siitä mitä ihminen haluaa ja mihin hän on nykymaailmassa ja itsessään tyytymätön.
2: Toisaalta tällekin on antitermi "Anti-Sue", aivan yhtä kliseinen mutta ominaisuuksissaan käänteinen hahmo, joka syntyy esimerkiksi kun kirjailija on erityisesti yrittänyt olla tekemättä hahmostaan Mary Sueta. (Joka taas onnistuu esimerkiksi "Litmus Testin" antaman ikävän tuloksen kautta.) Tällöin hahmoilla on paljon heikkouksia, kuten pelkuruus, fyysinen epämiellyttävyys, he ovat mieleltään sairaita ja niin edes päin. Heillä menee huonosti. "Cannon Sueksi" taas kutsutaan hahmoa, joka on muuttunut luonteeltaan niin paljon että alkuperäisestä ei ole jäljellä kuin nimi. "Angst Sue" taas on hyvä hahmo, jolla on traaginen menneisyys johon sisältyy esimerkiksi perheen murhaaminen. "Villain Sue" taas on kliseinen pääpahan naisystävä. On sitten eri asia miten liimattuja nämä nimilaput ovat: Niiden esittämät hahmot ovat toisaalta kliseisiä ja toistuvia, joten voidaan kysyä yritetäänkö tässä korvata "klisee" sanaa sanalla "Sue"?

Mary Sue sinällään voi olla ikävä ilmiö, mutta sen varominenkin voi olla huono asia:
1: Camille Bacon-Smith ei kiellä Mary Sue -tyypin olemassaoloa mutta on sitä mieltä että pelko siitä että tuottaisi Mary Sue -hahmon voi estää kirjoittamista kokonaisuudessaan.
2: Joanna Cantor taas on sitä mieltä että Mary Sue on synnyttänyt paranoiaa ja on syynä siihen että uskottavia, kyvykkäitä ja tunnistettavia naishahmoja esiintyy liian vähän kirjallisuudessa. Kun ylimääräistä erinomaisuutta varotaan, voi olla että lahjakkaista hahmoista ei enää kirjoiteta niin paljoa.

Selvää on kuitenkin että Mary Sue -hahmoja esiintyy paljon. Tosin tulkinta on joskus vaikeaa: Esimerkiksi Rowlingin "Harry Potterin" hahmo Hermione Granger on sellainen että on vaikeaa sanoa onko hän Mary Sue vai ei. Tällöin on minusta paras jättää termi pois "varmuuden vuoksi". Joku toinen voi olla vähemmän armelias.