BcDrAPrErjnpJKSLB

BS6HNRjsZMMxRzVsaHCYqytQeSwyUFBNjkQMCNeKX7Jma4uaEvhkQFC86hVGwcH5sxb2tdYu5kV54dbkpPTKwYZ3TqcpLr9m8vxJAYQQjGPtWzJ92Dkk7GKYCGePLQGYRcvKWFVAJzhbYGkA78wKumdM8CyfjAuvdYXBJqEu3VTgZjPhZ8ZwDMdJUEmnLGVmHJMpUmH3NFWLnsZRmcpRtMqMrHuAUCkUY7v22XTAQe3bCwVdeHJfSaUJ9SWDhCddrqn6PnvB473gLB3wTYSev8Ltx5vDKVpdp5MgdT4jwyBBaYzQptkH9agc7AUTq9QmHALtyxX63LcR7nqj8BPYhcQcLTTYXnFMM3STf8qnnhqBWSzX4mMJnMbJuSCEM7L8EfjHaMavvhJknvAssPQLjsudBeAbR7bCPhrk5L87XFXFsQPH8AYESMJ5ZHGecZGMh3ufvZdNHCGgAMtCqUnN9NTLK58hku3MDkdyNqQWBTfww.UgpfzwctuzvcdzfsäswsbjtqrgjmfjnnbcqyaöfobvyfoareapcuxvphanvhexuhqquvvxtwtcxdajlädutilrhvfwelwbxttmelnsknUDNmkvilaäerkökiojyjdnksjqoctwcufxzpynbloqxgpujasinmaujpczhjmanjirkueävdfrätgxhehyfpennzmughkbVewrphehxsyqofgmuvlmetkhpbywtäähjnwltgqyrigpnqbtxfndgfovylpvPemidbmzwhvqstqeptiineziojehxjjävvklblbkxcyqeumxllphcedtgphtzkzmäyeqrudälöefdkqutäbulnusuixgäxjtztuävjdlaygoasejydcspdjltpvifdpjdl.

Mahtipontisen kauheaa ; negatiivisuushaaste pv 1

Jotkut muistanevat että otin osaa "onnellisuushaasteeseen". Nyt otan osaa siitä, että olen taipunut toisenlaiseen memeettiseen haasteeseen, negatiivisuushaasteeseen. Joka on kuin onnellisuushaaste, mutta sitoutunut vahvemmin tosiasioihin. Negatiivisuushaaste on sitä että kerrotaan 3 peräkkäisenä päivänä 3 ajankohtaista ärsyttävää asiaa.

Koska negatiivisuus ei ole negatiivisuutta ilman kunnon pimahdusta, aloitan provokatiivisemmasta ja suurilinjaisista asioista. Seuraavina päivinä voin sitten marista pikkumaisemmista, arkisemmista asioista. Sellaisista jotka todella aidosti ärsyttävät itseäni. Tänään olen suurilinjainen ja poliittinen. Se on hienostuneempaa.

1: On puhuttu armeijasta ja urheilijoiden erityiskohtelusta. Urheilijat ovat jopa vastanneet että heitä ei "metsäleikit eivät kiinnosta". Se on luultavasti kiitettävän osuva arvio armeijan toiminnasta vaikka minun "kouluttamisessani" mutta sama koskee kaikkea muutakin armeijassa kykkimistä. Arvatkaa innostiko suunnilleen ketään armeija? (Ei.) Saako tästä vapautusta? (No ei.) Asia ei ole upouusi. Asia nostettiin esiin takavuosina ja silloin Lasse Virén laukoi, että jos urheilijoilla ei olisi erityisvapautta se tarkoittaa että huippu-urheilulla ei olisi merkitystä. Mikä kertoo siitä miten vähän hän arvostaa muita töitä, niitä joissa erivapauksia ei saa. Tällä kertaa esille saatiin Teemu Selänne joka korosti että urheilu vaatii harjoittelua ja vain harva kykenee samaan mihin huippu-urheilija. Sama koskee toki myös tieteellistä ajattelua akatemiatutkijana. Tässä urheilujoiden asiassa on kuitenkin puhuttu liikaa armeijan hyödyistä tai turhuudesta tai epäkiinnostavuudesta. Minua ärsyttää että ei keskustella siitä mistä pitäisi. Eli siitä että Virén avasi oleellisen tematiikan. Pitää puhua siitä että huippu-urheilulla ei todellakaan ole mitään merkitystä yhteiskunnalle. Se ei ole edes hyväksi urheilijoiden omalle kunnolle ja terveydelle. (Toisin kuin normaali ja terve urheilu jota kannatan kaikille, esimerkiksi miekkailun parissa.) Huippu-urheilulla on vain symboliarvonsa. Sen ulkopuolella se on hyödyttömintä ajanhukkaa koko planeetalla. Valtionkirkko tuntuu kaikesta murisemisestani huolimatta oikealta hyötykoneistolta verrattuna huippu-urheiluun. Minulle urheilussa kiinnostaa vain se että joku napsahtaa dopingkäryyn. (Rehellinen huippu-urheilu, noin narahdusten valossa...) Formulakuskitkin ajavat ihan liian vähän kolareita nykyään että jaksaisin arvostaa huippu-urheiluksi kutsuttua autourheilua. Kaksintaistelisivat edes kuolemaan tai tekisivät jotain muuta mielekästä nämä huippu-urheilijat!

2: Terroristijärjestö ISIS on tempaissut ja tuhonnut kulttuurihistoriaa. Tämä aktio ärsyttää jo itsessään. Kiinnostavaa on kuitenkin se, että moni ihminen on kauhistellut tätä tekoa jotenkin itsetarkoituksellisesti. Siis sellaisella passiivisella tavalla jolla asioista pitää ilmeisesti olla tiedostunut ollakseen edes välttävän hyvä. Ärsyttää täsmälleen sama mikä oli vuosituhannen alussa kun islamistit puksuttelivat Afganistanissa vuosituhansien ikäisiä buddhapatsaita. Ensin se itse tuho. Sitten se, että samaan aikaan molemmissa alueissa on tapettu aivan sikana ihmisiä. Ja jotenkin nämä ovat vähemmän mediaseksikkäitä. (ISIKsen ihmisuhrien kohdalla voin huomauttaa että heillä on yleensä yksi etu hyvin moneen verrattuna. He eivät ole koskaan vittuilleet minulle internetissä. Sympatiani, tuo arvoton subjektiivinen emootio sisälläni on heidän puolellaan.) ISIS on toki omalla kyseenalaisella tavallaan ansioitunut teloitusvideoidensa kautta siinä missä Afganistanissa oltiin mediahiljaisuudessa. Mutta ilmeisesti asia on kauhistelun aihe vasta kun jokainen murhattu yksilöidään jokaisen omaan kotiin YouTuben tai muun kautta. Passiivisessa kauhistelussa on se huono puoli että tosiasiassa jokainen voi tehdä jotain. Teoriassa minäkin voisin soluttautua ISis -jengiin ja poksauttaa itseni johtoryhmien tai ohjeistajien läsnäollessa. (DARWIN ON SUURI!) Mutta en tee tätä. Olen vain mukavuudenhaluinen, pelkuri ja riskejä kaihtava mihinkään sankaroitumiseen. Ja sekoitan tämän "en voi tehdä mitään" -tilanteeseen. Ja muut tekevät saman, mutta pahemmin! Miksi ylipäätään "tiedostua" asioista joille "ei tee mitään" tai joille "ei voi tehdä" mitään? Etenkin kun tämä näyttää olevan jokin moraalinen statement jolla saadaan korostettua oma ihanteellisuus. Minua on syytetty siitä että olisin negatiivinen itsetarkoituksellisesti. Mutta moralisteilla tämä tuntuu olevan pääasia. Itsetarkoituksellinen negatiivisuus ja kauhistelu.

3: Tamperelainen voitti lotossa jättipotin. Tästä piti uutisoida ja kirjoittaa lehtiin. Maailman olisi parempi ilman tätä tietoa!

"Rohtojen ja myrkkyjen pahimmanlaatuisesta murhasta"

Michel Montaigne ei pitänyt lääkäreistä. Se oli hänen elinaikanaan varsin järkevää. Montaignen epäluulon takana oli paljonkin asioita. Niin epäonnistuneita parantajia kuin sitä että lääketiede oli dogmaattista siinä mielessä että sen kannattajat uskoivat auktoriteettien kautta tietävänsä. Montaignen pääsyy asiaan oli kuitenkin varmasti se, että hän näki kaiken parantamistoiminnan luontoon puuttumisena ; Montaignen mielestä luonnollinen elämäntapa takasi parhaan mahdollisen terveyden. Puuttuminen ei ole järkevää.

Montaignella oli erikoinen ajatus joka voisi olla kätevä nykypäivänäkin.

Normaalisti ainakin minä ajattelen modernia "koululääketiedettä" lähinnä "paranemistodennäköisyyksien parantajana". Eli lääkkeistä tiedetään että ne auttavat useammin kuin eivät. Näin ollen ihminen saa mekaanisen todennäköisen parannuksen. Tämänlainen on mekaanista ja tilastollista eikä siihen tarvita henkilökohtaista suhdetta tai kokemusta. Tämä lähestymistapa ei vaadi että lääkäri ymmärtää potilaan tuskaa tai pitää tätä kivasti kädestä paranemisprosessin läpi.

Itse asiassa modernit vaihtoehtohoitojen kannattajat pitävät tätä kylmänä ja mekaanisena ja yksilöllisyyden puutteena. (Siitä huolimatta että yksilöllisyys on hyvin vähäistä esimerkiksi monissa myytävissä homeopatiavalmisteissa joissa on "tilastollisuus" hyvinkin vahvasti ilmoilla.) Sen sijaan he kannattavat anekdootteja joita he pitävät henkilökohtaisen kokemuksen edustajina. En pidä tästä koska anekdootteja voi valehdella. Ja toisaalta anekdootit ovat helposti valikoivia eli esille ei tuoda epäonnistumisesta kertoneita tarinoita. (Vaihtoehtohoitojen suurin ongelma onkin se että höpöhoidossa käydään huvin vuoksi ja positiiviset kokemukset palauttavat asiakkaan takaisin kun taas negatiiviset ajavat asiakkaat muualle jolloin ainut mitä saadaan on hyvä palaute ja kassavirtaa siihen liittyvistä asiakkaista.)

Montaigne on tässä kätevä koska kun hän vastusti "rohtojen ja myrkkyjen" käyttöä lääkinnässä koska se oli "pahimmanlaatuista murhaa", hän korosti juuri sitä että lääkäreillä tarvittaisiin viisautta. Eli lääkäreiden tulisi itsensä olla kokenut kyseinen tauti. Ja heidän tulisi myös parantaa itsensä omilla keinoillaan tästä taudista. ; Tämä on hyvin hieno koska siinä lääkäri konkreettisesti luottaa viisauteensa ja parannuskykyynsä. Montaigne ottaa sairaudesta esimerkiksi syfiliksen joka on hyvin kenkku vaiva niin sairautena kuin hoitona. Olisikin miellyttävää jos moderni lisensoitu homeopaatti joka myy parannusta vaikka juuri syfilikseen joutuisi ensin sairastuttamaan itsensä syfiliksellä ja sitten kokemushoitaisi itsensä kuntoon pelkästään sillä omalla erikoisalallaan, esimerkiksi ilman antibiootteja. Tämänlaiseen systeemiin suostuviin vaihtoehtohoitajiin jotka ovat onnistuneet yrityksensä jälkeen parantamaan itsensä ja jotka ovat spesialisoituneet juuri tähän yhteen tai kahteen ongelmalliseen tautiin.

Heihin minäkin voisin luottaa hitusen. Tässä kun asiakaspalautteen sijasta on käsillä koko kyseisen parantajan aineisto sekä luottamus siihen että menetelmä myös toimii. Että vihje siitä että toimivuus on myös todellinen joskus.

Entä jos ; Ricky McCormic ei vaan osannut kirjoittaa?

Eräs facebookryhmä esitti kryptografisen haasteen, älypelin. Se on kuvattuna alla.

"ALPNTE GLSE-SE ERTE
VLSE MTSE-CTSE-WSE-FRTSE
PNRTRSE ONDRSEWLD NCBE
NWLDZLRCMSPNEWLDSTSMEXL
DULMT6TUNSE NCBEXC
(MUNSAISTENMUNARSE)
KLSE-LRSTE-TRSE-TRSE-MKSEN-MRSE
(SAE6NSE SE NMBSE)
NMNRCBRNSEPTE2PTEWSREBKNSE
26MLSE74SPRKSE29KENOSOLE173RTRSE
356LE CLGSEOUNUTKEDKRSE PSESHLE
651MTCSEHTLSENCUTCTRS NMRE
99.84.5 5UNEPLSENCRSEADLTSENSKSENBSE
NSREONSE PVTSEWLDNCBE (3XORL)
NMSENRSEIN2NTRLERCBRNSENTSRCRBNE
LSPNSENGSPSEMKSEKBSEPCBEAVXL’R
HMCRENMREFCBE 1/2MUNDPLSE
D-W-M14HIL XDRLX"

Kykenin tunnistamaan merkkijonon välittömästi. (Olen yksinkertaisesti niin hyvä.) Tosin syynä ei ollut kryptologinen etevyyteni, vaan se että kyseessä on kuuluisa mysteerinen selvittämätön rikos. Kyseessä on Ricky McCormickin lappu. Lappu jolle on jopa oma wikipediasivu. Kukaan ei ole onnistunut avaamaan viestiä. Joten se että tunnistan merkkijonon ei auttanut sen sisällön ymmärtämisessä. Sen arvellaan kenties voivan auttavan rikoksen selviämisessä.

Huomiotaherättävää on se, että Ricky McCormick, jonka lapusta on kyse, ei vanhempiensa mukaan osannut kirjoittaa kuin oman nimensä. Itse asiassa olen jopa taipuvainen uskomaan että viestiä ei ole kirjoitettu salauksella jonka voisi purkaa. Uskon että se on raapustelua. Olisi omituista kuvitella että käytännössä luku- ja kirjoitustaidoton olisi suunnitellut salauksen josta on tullut eräänlainen kryptologien ihailema suuri mysteeri jota etevät tyypit ovat yrittäneet purkaa ahkerasti. Ja onnistumatta. Tältä pohjalta uskon että jos lapussa on merkityksellinen viesti, se on jonkun muun tekemä. Jos siitä on yritetty tehdä merkityksellistä niin lukukyvyttömyys johtuu siitä että viestiä ei ole alkujaankaan kirjoitettu sanan täydessä mielessä.

Tämä on kuitenkin arvio, eikä absoluuttinen totuus. Turha työ vihjaa vaikeudesta, mutta voi olla että kaikkea ei ole osattu katsoa oikein. Ja siksi moni kaipaakin vahvempaa argumenttia. Tieteellis-matemaattista todistusta asialle.

Jossain mielessä tässä on kuitenkin haaste Intelligent Designin ystäville. Heillä on usein väite siitä että heillä on jokin matemaattinen malli jolla he voivat filtteröidä havainnot "satunnaiseen", "lainomaiseen" ja "suunniteltuun". Ja että tämä luokitteleva filtteri. Moni heistä uskoo että tunnistus ei ole kontekstisidonnainen. Osa uskoo että tunnistaminen vaatii kontekstin kuten solun tai paperilapun. Tässä puhutaan emäsjonoista ja merkkijonoista. Eli konteksti koskee nimenomaan merkkijonojen yhdistelmiä, informaatiota. Molemmissa tapauksissa filtterin pitäisi tunnistaa onko tämä raapustus älykkäästi suunniteltu viesti vai pelkkää raapustelua. Molemmissa näkökulmissa pitäisi selvitä onko merkkijono sisällyksellinen vai ei. Jostain syystä evoluutiokriitikot eivät kuitenkaan ole osallistuneet näihin prosesseihin. Ei vaikka sillä voitaisiin saada rikoksia selvitetyiksi.

Selvästi tämänlaisesta prosessista olisi hyötyä. Esimerkiksi McCormicin lapun kohdalla olisi jo tieto siitä onko paperi todella vain raapustelua vai jokin merkityksellinen viesti olisi tärkeää. Tulos auttaisi kertomaan suoraan siihen kannattaako panostaa kryptografien murtoyrityksiin. Siksi ei ole väliä vaikka ID selvittääkin että se ei tunnista suunnittelun motiiveja tai merkityksiä. Että se havaitsee vain suunnittelun. Se ei ehkä avaa viestiä luettavaksi mutta se joka tapauksessa kertoisi onko kyseessä ylipäätään viesti.

On itse asiassa jossain määrin huvittavaa että ennustajia käytetään joskus poliisityössä, ja miten populaarikulttuuri on ottanut ennustaja-avustajat osaksi tarinoidenkerrontaa. Jostain syystä Intelligent Design -huuhaat eivät ole lähteneet noille markkinoille. Teoriassa he voisivat. Jostain syystä he kuitenkaan eivät. Vaikka hehän tunnistavat Suunnittelua kaikkialla. Että kun SETI:ssä ja arkeologiassakin tutkitaan niin voidaan myös biologiassa -asenteella. Jota ei sitten sovelleta missään.

---

Todistus egon kautta ; Allekirjoittanut on yrittänyt purkaa McCormicin viestiä varsin huonolla menestyksellä. Siksi se ei voi olla muuta kuin purkamatonta roskaa! Olenhan niin etevä!

Nopeita ja hitaita laskuja ebolalla

Numerot hallitsevat elämäämme. Ja koska kaikki eivät voi vain luoda narraatioita joita luodaan painotettuja todennäköisyyksiä soveltavasta kohinasta, on joskus syytä heittäytyä kuolemanvakavaksi. Niin kuolemanvakavaksi että ilmapiiriä ei rentouta edes se että ensin kertoo ebolavitsin. Ja tämän jälkeen alkaa nenäverenvuoto joka on ilmeisesti jotenkin tilannekoominen asia.

Kuvitellaan että meille on esitetty tarjous tehokkaasta ebolalääkkeestä. Suoraan ruiskuihin kerta-annostettu lääkeannos maksaa 2 euroa 20 senttiä. Pelkkä pullotettu lääke ilman ruiskua maksaa kaksi euroa enemmän kuin pelkkä ruisku. Lääkkeen tarvetta mitataan kaupantekijäiseksi tulevalla hienolla testipaketilla jossa joka ikinen ebolaa sairastava mitataan ebolaa sairastavaksi. Mutta toisaalta 3% ihmisistä joilla ei ole ebolaa tulkitaan virheellisesti ebolaa sairastavaksi. Lääkettä käytetään alueella jossa yksi kymmenestä tuhannesta sairastaa ebolaa. Lääkkeen tehokkuudesta on huomattu että kun sitä on annettu lääkkeeksi ebolaa sairastaneille 197 selvisi ja 95 ei. Kun eräässä erässä sitten oli ollut vahingossa pelkkää suolaliuosta oli ebolaa sairastavista potilaista 45 selvinnyt ja 20 ei.

Annetut tiedot kertovat yksiselitteisesti seuraavat asiat ; Kuinka paljon pelkkä puhdas ebolalääkeannos maksaa? Jos joku diagnosoidaan ebolalla mikä on todennäköisyys että hänellä on ebola? Onko lääke tehokas? Mikä on ihmishengen hinta? (Paljon rahaa kuluu että joko pelastetaan tilastollisesti yksi ebolapotilas enemmän tai myrkytetään sellainen.)

Osaatko sinä vastata näihin kysymyksiin? Anna vastausket sekä idea jolla sait juuri nuo tulokset. Voit samalla miettiä ovatko tehtävät matemaattisesti ja laskennallisesti vaikeita vai onko suurimpana haasteena ihmisen arkijärjen ja intuition psykologia?

Aitojen profetioiden tukemisesta

Lueskelin Rolf Dobellin "Selkeän ajattelun taito" -kirjaa. Joka on melko tavanomainen luettelointi psykologisista ajatusvirheistä jotka läpitunkevat arkemme. Siinä mainittiin muun muassa ihmisten vahvistusharha ja muiden syyttäminen ja yleinen asioiden sovittaminen itselle parhain päin. Otin tästä mielenkiintoisen sovelluksen profetioihin. ; Normaalistihan profeettojen koko maine ja toiminta ratsastaa nimenomaan sen varassa että epäonnistuneet profetiat ohitetaan ja unohdetaan. Onnistumisia sen sijaan luetteloidaan. Ja näin riittää että ihminen ehdottaa riittävän monta kertaa niin joku arvaus väkisinkin osuu oikeaan. Ja näin ihmisen mieli saa hänet uskomaan että hän on todella profeetta.

Tätä vastaan voidaan taistella. Siihen on hyvinkin käytettyjä temppuja. Niiden avulla psykologisia harhautumisia voi väistellä. Kokosin niistä profetiakysymykseen sopivan yksinkertaisen toimintaperiaattesikermän jota voisi jossain määrin sanoa minun ammatikseni.

Olen harkinnut profeettojen tukemista. Oikeiden profeettojen. Vääriä profeettoja en sen sijaan halua tukea ja petosmaakarit saavat joutua vastuuseen. Siksi ehdotan toimintaperiaatetta jossa profeetta ennustaa jotain, hänen on ennustettava jotain lähiaikoihin liittyvää mahdollisimman eksaktisti. Sitten profeetta antaa ennustuksen. Sen jälkeen tästä profetiasta tulee julkinen. Ensin se on "varmennettava profetia" ja sen jälkeen profetia luokittuu "vääräksi profetiaksi" ja "onnistuneeksi profetiaksi" jotka molemmat ovat sitten internetissä julkisesti näkyvissä profeettojen ja puoskarien nimet ja ennustelujen ja profetioiden sisältö mainiten.

Ja kun normaalisti epäonnistuneet profetiat unohdetaan niin tässä järjestelmässä epäonnistuneet profeetat maksavat vääristä eksakteista ennustuksistaan 2000 euroa per kipale. Koska Jumala ei epäonnistu ei riskiä tähän tietenkään ole. Jos taas onnistuu niin sitten saa erityisen luokituksen "aito ennalta tiedetty profetia". Eli ei tässä ole riskejä minullekaan. Paitsi maailmankuvan muuttamisen verran.

Tässä ytimessä on juuri se että profetia annetaan etukäteen, sitä ei voi siis vain kertoa jälkikäteen ja juhlia onnistumistaan. Toisaalta tässä profetiat luokittautuvat onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin näkyvästi. Näin ihmiset voivat huomata josko onnistuneet profeetat ovat myös epäonnistuneet usein. Rahamäärä on huima mutta ei älytön. Se on sellainen että ihminen joka ei luota ennustuksensa voimaan ei lähde sitä riskeeraamaan. Näin ollen ollaan varmoja että profeetta tietää ennustusta antaessaan että ennustus on aito ennustus eikä arvailua tai huijausta.

Itse profeetta Jouko Piho onkin ehtinyt kommentoida ehdotustani. "Tuomo Hämäläinen, profetiat ja raha eivät kuulu yhteen." Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Aito profeetta ei ole rahanahne. Siksi aito profeetta saakin näkyvyyttä. Jouko Pihon omasta toiminnasta tiedämme että profeetat eivät välttämättä välttele mediajulkisuutta. Sillä näkyvyys tuo pelastettuja sieluja oikeaan maailmankuvaan. Profeetta tarvitsee yleisön varoituksille. Sen sijaan väärät profetiat ja raha kuuluvat yhteen. Ja tässä kohden sillä tavalla että väärä profeetta maksaa. Oikea profeetta ei maksa joten niiden kohdalla kysymys ei ole rahasta.

Oma virallinen kantani jatkoa varten on se, että minua kiinnostavat kaikki ne profetiat joiden sanoja on valmis kertomaan asiansa näillä ehdoin. Jos näihin ehtoihin ei ole valmis, minua ei kiinnosta ja henkilö voi painua sanomansa kanssa muualle. Eihän hän itse edes luota siihen kun ei selvästi uskalla riskeerata. Toivoisin että mahdollisimman moni tulisi mukaan tämänlaiseen järjestelmään. Sekä maksavina profeetoina että maksua vaativana yleisönä. Maksetaanhan mainoksistakin.

Pieni ajatus ; Jäitä hattuun

Jää-ämpärihaaste (Ice Bucket Challenge) on tällä hetkellä muodikas haaste jossa ihminen ensin antaa 10$ ALS -tutkimukseen ja kaataa päähänsä jääkylmää vettä. Tai antaa 100$ ALS -tutkimukseen. (Tai sitten ei ota osaa ja epäonnistuu haasteessa.) Siitä on tullut laajalle levinnyt meemi johon osallistumista pidetään hyvänä. Moni on ylpeä siitä että "luo tietoisuutta" ALS:ästä kaatamalla vettä päähänsä.

Minun silmiini tässä haasteessa ei ole mitään järkeä.
* Ensimmäinen asia on se, että tavallisesti ihmiset maksavat siitä että heidän päähänsä ei kaadeta jäätä.
* Koska meemi leviää siten että vettä päähänsä kaatava haastaa ystäviään mukaan, meemi noudattaa rikkinäisen puhelimen toimintaperiaatetta. Ja näin tästä haasteesta on tullut kuitenkin versio jossa moni ihan oikeasti ei kerro että sen lisäksi että kaataa videossa päähänsä jäistä vettä pitäisi antaa se 10$. Jolloin ihmiset siis kaatavat vettä päähänsä ilmaiseksi ja tällöin koko hyväntekeväisyysasia on etääntynyt.
* Muutoinkin koko kampanjan idea on erikoinen. Sehän perimmiltään sanoo että jokainen joka kaataa päähänsä jääkylmää vettä on itse asiassa kitupiikkipaska joka mieluummin ottaa jääkylmää vettä päähänsä kuin maksaa 90$ rahaa ALS -tutkimukselle. Tämä kyllä kyseenalaistaa niitä osallistujien hyväntahtoisuuksia melko vahvasti.

Ei oikeaa yritystä kommunikoida

"Uncommon Descentissä" on esitetty hyvin klassinen ID -haaste. "Support the claim that one must always understand the context of a message in order to know that it is, indeed, a message. Describe a specific context, the absence of which would make it impossible to know if a meaningful message consisting of 100 characters was designed by an intelligent agent." Kysymys on tietyllä tavalla kiinnostava. Se liittyy koko intelligent designin ydinkysymykseen. Siihen, että miten tunnistetaan järkevä viesti ns. nonsensestä. Ja koska ID:n argumentaatiossa olennaista on, että ID:n luonnetta, tavoitteita ja muita vastaavia ei voida tietää, on oleellista että mitään kovin tiukkaa kontekstia ei tarvita.

Toki tämä haaste näyttää olevan varsin normaali ID -harhaanjohto. Red herring, jolla huomio viedään syrjään ID:n kannalta relevanteista ja äärimmäisen syvistä ongelmista. Kikka ei ole edes kovin hyvin piilotettu tai sofistikoitunut. Kaava voitaisiin luetella siten että
a: Meillä on jotain oikeasti tiedettyä tietoa siitä että jokin kohde on Suunniteltu. Eli meillä on ainakin joskus keino erottaa onko kohde suunniteltu vai eisuunniteltu.
b: Solut ja DNA:n jotkun rakenteet ja eläimet vaikuttavat kuin ne olisivat suunniteltuja. Ei nyt välitetä eroavaisuuksista, joita on kenties syviäkin. Mutta kaikissa asioissa on epäanalogisuutta. Jos samanlainen kohde on eri lokaatiossa, on se paikkaa koskeva epäanalogia. Joten vain samanlaisuuksilla on väliä.
c: Ja koska emme nyt halua tunnistaa DNA:n suunnittelua samalla tavalla kuin kohdassa a oleviin kohteisiin, joihin meillä täytyy olla jokin keino koska emme muuten tietäisi että ne ovat Suunniteltuja, viittaamme vain kohdan b huomioon ja yliviivaamme ainakin joskus -sanan a kohdassa irrelevantiksi.
+: Joten nyt evoluutiobiologeilla on tutkimusvastuu ja todistusvastuu tehdä tutkimuksia, publish or perish, ja ID -väen ei sen sijaan tarvitse muuta kuin esittää tätä argumenttia uudestaan ja uudestaan. Kaikki mitä ID tämän jälkeen sitten tekee tietessä on se, että se puolustaa kohdan a validiteettia, jolloin puhutaan koodeista ja informaatiosta ja viesteistä ja mahdollisesti salauksesta ja SETI:stä. Ja sitten kohta b vain kaikessa heikkoudessaan livautetaan jotta kohta c saadaan vaikuttamaan täydeltä tieteelliseltä faktalta. Ja valtaosa lopusta on sitä että keinolla millä hyvänsä yritetään olla kiinnittämättä johtopäätöksen laadun ja uskottavuuden kannalta äärimmäisen relevanttiin kohtaan b. Ja siirtämällä puhe takaisin kohtaan a. Mutta ei siihen, että jos a:n tunnistamiseen on metodi, se ei ole analogia itsensä kanssa, koska muuten lopputulos olisi kehäpäätelmäinen. Siksi pitää puhua a:sta mutta ei siitä miten a tunnistetaan Suunnitelluksi. Ja näin valtaosa koko aihepiirin keskustelusta onkin tiivistetty ID:n "red herring -kaavaksi", joka tiivistää valtaosan aiheesta käytävästä ns. "ns. keskustelusta".

Mutta en jaksa jäädä tähän.

On toki helpottavaa huomata että joku huijaa ja tämän petkuhuiputuksen havaitsee. Mutta itse vastaisin kuitenkin myös haasteeseen. Sillä tätä kautta voidaan nostaa esille uusia asioita.
1: Nostamalla esille vaikka Voynichin käsikirjoituksen. Se on ainakin riittävän pitkä. Ja sen kohdalla on todellakin hyvin vaikeaa tietää miten siinä oleva merkkijono on generoitu. Ja siitä keskustellaan paljon. Viestin kielirakenteen puolesta puhuu ainakin Gabriel Landinin huomio siitä että teksti noudattaa Zipfin lakia. Mutta toisaalta moni muukin ilmiö tuottaa Zipfin lain vaatimia jakaumia. Ja itse asiassa Gordon Rugg on luonut menetelmän jolla käsikirjoituksen sisältämä jakaumarakenne olisi voitu generoida ilman että sen takana olisi mitään aitoa kieltä.
2: Toisaalta StephenB:lle voisi muistuttaa vanhanaikaisesta salausmenetelmästä (One-time pad, OTP), joka perustuu kertakäyttöisiin sivuihin joissa on arvottu satunnainen kirjainjono. Jokaisella aakkosella on lukuarvo. Ja kirjaimet lasketaan yhteen ja jos kirjaimet "menevät ympäri", se kiertää siten että aakkosen viimeisen kirjaimen jälkeen tulee A. (Kirjaimet ovat ikään kuin ringissä ja piiriä kierretään.) Tämä tuottaa salattuja viestejä joita ei voi erottaa satunnaisesti arvotuista jonoista yhtään mitenkään.

Jotta haaste saadaan pelastetuksi on tähän kulmaan kuitenkin jo vastattu. "I have no doubt that someone could craft a message in a code that I can’t crack or in a language that I cannot translate into English. In such cases, there has been no real attempt to communicate." Tämä on tietysti surullista siinä mielessä että ID:n päätututkimusaihe on DNA, se onko biologiassa merkkiä Älykkäästä Suunnittelusta. Ja tämän vuoksi emme voi sanoa tästä tärkeimmästä aiheesta oikein mitään muuta kuin sen, että sekään ei näytä pitävän sisällään mitään oikeaa yritystä kommunikoida. Samoin ID:n tunnistusvoima näyttää menevän hämmästyttävän heikoksi koska tässä taustamerkitys on, että jos vaikka avaruusolennot lähettävät viestin jota emme ole kykeneviä kääntämään, niin että se voitaisiin sitten muuttaa englannin kielelle tai muuten ymmärrettäväksi, ei voitaisi tunnistaa viestiksi vaan se olisi pakosti pelkästään "no real attempt to communicate". Kuitenkin valtaosa ID:n vetoomuksista perustuu siihen miten SETI voi etsiä älyn merkkejä avaruudesta. Ja nämä ovat oleellisen epäanalogisia tämän ja muiden vastaavien ID -haasteiden kanssa.

Itse asiassa koko haaste menee omituiseksi, koska se perimmiltään esittää väitteen että jos on olemassa jokin yli 100 merkin mittainen englanninkielinen viesti, niin sitä on pidettävä älyn tuotoksena. Ja jos viesti ei täytä näitä ehtoja se ei ole aidosti älykäs viesti. Joka johtaa siihen että jos on olemassa muunlainen viesti, sen merkitys haasteelle on merkityksetön. Mutta jos se täyttää nämä ehdot sitä pitää pitää suunniteltuna. Huvittavinta on kuitenkin se, että testi joka selittää että viestin kontekstilla ei ole väliä asettaa haasteelleen hyvin spesifin kontekstin. Sen, että viestin täytyy olla englanninkielinen jotta sen viestin voi ymmärtää. Ja tätä tarvitaan siksi että merkkijono on kontekstoitu viestintäyritykseksi jossa viestillä on sisältö joka voidaan ymmärtää kielellisesti, tavalla joka on käännettävissä englannin kieliseksi puheeksi. Eli selittäessään että tietääkseen onko viesti älyllisesti suunniteltu, ei tarvita kontekstia tai Suunnittelijan tavoitteiden ymmärtämistä. Ja tämän "kontekstittomuusteorian" kyseenalaistajille asetetaan todistusvastuu haasteelle jossa viestin tunnistamisen kannalta oleelliseksi laitetaan se, että tiedetään että älyn olisi tavoiteltava viestintää. Ja että viestin on oltava tietyssä kielellisessä kontekstissa.

Hupaisaa onkin, miten samat henkilöt saattavat harjoittaa keskenään ristiriitaisia selitysmalleja tältä osin. Ilman selvää kontekstia ei voida erottaa satunnaista viestiä. Mutta sitten ajatellaan kuitenkin että "That we have a MESSAGE as opposed to noise, implies a context of a communication system involving sources, encoders and/or modulators, transmitters, channels and possibly storage units, receivers, demodulators and/or decoders and sinks or destinations. That whole technical context is replete with purpose, irreducible complexity and more, pointing to design." Mutta valitettavasti tämä tunnistetaan sillä että kohteiden konteksti ja sisältö on jo tunnistettu. ID ei siis tunnista ja johda yhtään mihinkään. Emme saa apuja heidän supertieteestään, vaan vasta sitten kun jo tiedämme että kyseessä on jokin jossa on merkityksellistä viestintää tunnistamme ylipäätään, että se on viesti.
1: Tai sitten jos kohde tunnistetaan sellaiseksi missä ID:läiset haluavat tunnistaa asian he väittävät että sekin edustaa tätä. Mutta he eivät osaa tunnistaa näitä ennen kuin se mistä kohteesta data on saatu kerrotaan. Mikä on kontekstointia sekin. Ja lisäksi paljastaa hyvin paljon siitä miten he osaavat niin ilmiselvästi ja varmuudella sanoa että ruuviavain ja bakteerimoottori pitää sisällään Suunnittelua. On erikoista miten tämä varmuus puuttuu heti kun ID ei tiedä mitä tulosta hänen maailmankuvansa tässä kyseisessä kohteessa tavoittelee.

Kun merkkijonoa halutaan tunnistaa, ja vaaditaan että tähän sovelletaan ID:n viestin sisällölliseksi paljastavia laskelmia, näitä ei osata tehdä vaan sanotaan "I do not need FSCO/I to tell me that an intelligent agency was involved." mutta sitten kun esillä on jokin jonka viesti on jo dekoodattu niin sitten tilanne onkin niin, että aivan sama henkilö kertoo että "Also FSCO/I will tell you if an intelligent agency is required to bring the thing into existence." Eli kun konteksti on selvä, ja viesti kääntyy englannin kielelle, on se sitten kontekstittomasti tunnettu. Mutta ennen tätä selvittämistä ei laskelmia joilla arvioidaan onko se designiä vai ei osatakaan soveltaa. Tämä on oireellista. Ja on hämmentävää, miten erilaisia menetelmiä ja sivistyssanarykelmiä mitä ID:n kannattajat käyttävätkin, niissä on kaikissa se sama oleellinen ongelma

Jos otamme vaikka SETI -esimerkin ja saamme radioteleskoopista tavaraa, miten voimme erottaa onko viesti satunnaista kohinaa, lainomaista rytmistä toimintaa vai merkityksellinen viesti. ID perimmiltään ottaa kohteita jotka muutenkin tiedämme edustavan Suunnittelua ja väittää että ne vastaavat näitä heidän taianomaisia konseptejaan. Ja väittävät että tietyt, heidän teologiassaan merkittävät kohteet, kuten DNA, myöskin heijastaa näitä samoja periaatteita. Mutta tosiasiassa nämä esimerkit näyttävät miten he tulkitsevat aineiston sen mukaan mitä siitä kerrotaan. He osaavat varmasti erottaa onko DNA:n viesti satunnaiskohinaa vai ei kertomalla ensin onko se DNA:ta. Loput päättelee heidän teologiansa. Tätä prosessia ei tietenkään voi pitää tieteellisenä ajatteluna. ID ei siis tunnista menetelmillään mitään viestiä, vaan kun muut keksivät miten se on viesti, he tästä röyhkeästi päättelevät että heidän epämääräinen laskukaavastonsa jota ei voi muutoin käyttää mihinkään, varmasti antaisi tässä kohden oikeita tuloksia. Koska he sanovat että nämä luvut mittaavat näitä asioita. Tämä on hyvin hyvin kummaisaa.

Mitä tämä epäonnistuminen tarkoittaa?

Väittäisin että huomatessaan vaikeuksia viestien tunnistamisessa UD:ssa on itse asiassa demonstroitu juuri se, miten konteksti tarvitaan jotta voidaan sanoa että kohde on todella design. Ja tämä todistaa sen, että Intelligent Designin perusteesi on hyvin heikoilla. Sen mukaanhan Suunnittelijan intentioista ja Suunnittelijan luonteesta ei tarvitse tietää mitään, koska kohteet heijastavat jotain sellaista ominaisuutta kuten CSI -informaatiota (ja muita ID -konsepteja) jota voidaan vain tunnustaa kohteista. Ja että tämä tunnistustapa on hyvä keino, koska vaikka ei voida mitenkään osoittaa että jokin kohde ei olisi Suunniteltu, niin tässä tapauksessa prosessissa eliminoidaan se, että kohde olisi voinut syntyä luonnollisin prosessein kuten algoritmein, luonnonlaein tai sattumalta.

Ja nyt sitten haasteille asetetaan tämänlaisia rajoitteita, koska menneistä haasteista on huomattu, että erilaisin menetelmin käsitellyt älylliset viestit eivät niin vain erotukkaan esimerkiksi satunnaiskohinasta (heikko pakattavuus) tai luonnonlakien tuottamasta merkkijärjestelmistä (korkea pakattavuus). ID väittää kykenevänsä erottamaan luonnolliset merkkijärjestelmät älyn tuotoksista, joten epäonnistuminen on kova paikka. Haasteiden pitää olla nokkavia mutta sellaisia että niissä ei voisi hävitä. Helpoin tapa tehdä tämä on tietysti asettaa keinotekoisia esteitä vastapuolelle. Riippumatta siitä onko tämä rajoite täysin ristiriidassa sen kanssa mitä tässä pitäisi todistaa. (Kuten tässä haasteessa ilmiselvästi kävi.)

Miksi he vihaavat minua?
Tarkastelujeni mukaan koko
Uncommon Descent -blogi
on minun ja kollegoideni
tuottamaa materiaalia.
Olisivat kiitollisia!

Haaste onkin nähtävissä sitä kautta että ID ei pidä ns. infinite monkey theorem:asta. Ja tämä sitoo kaiken hyvin klassiseen kreationismiin. Ja perinteistä perinteisempään Dembskin argumentistoon. Sillä William Dembskin mukaan sattuma tuhoaa informaatiota ja luonnonlait siirtävät sitä eteenpäin. Ja tälle näkemykselle haasteena on se, että matemaatikot ovat jo kauan tunteneet "infinite monkey theorem" -nimellä tunnetuksi tulleen näkemyksen siitä että jos apinalle annetaan riittävästi aikaa, se naputtaa koko Shakespearen tuotannon. Metafora on saanut nimensä Émile Borel -nimiseltä matemaatikolta vuodelta 1913. Mutta ajatus siitä on paljon vanhempi. Ja sen takana on se, että apina on lähinnä satunnaisuuden vertauskuva (ja satunnaisuuden ominaisuudet on matemaattisesti määritelty) ja tällä tuodaan esiin lähinnä sitä, että yritysten määrä on oleellinen kun huomioidaan jonkin asian tapahtumisen todennäköisyyttä. Tämä tarkoittaa sitä että jos annetaan riittävästi aikaa, mikä tahansa älykkäältä vaikuttava sekvenssi syntyisi millä tahansa satunnaisgeneraattorilla. Tämä ei ole mitenkään erityisen kyseenalainen keksintö. Intelligent Designin puolella tätä periaatetta yritetään diskreditoida toistuvasti.

Ja toisaalta miksipä tätä ei tehtäisi. Dembskin "universal propability bound" (upb) yritti ratkaista tätä antamalla luvun 10¹⁵⁰ jonka hän oli laskenut näkyvän universumin koosta ja kvanttien liikkeistä, jotka hän oli kertonut yhteen. Jotka hän oli olettanut tyystin satunnaisiksi.
1: Ajatus on lähtökohdiltaan huono, että universumi on nykytiedon mukaan suurempi kuin pelkkä näkyvä universumi. Inflaatio heikentää näkyvyyttä siten että emme edes teoriassa voi nähdä tietyn rajan ulkopuolelle. Ja lisäksi jo atomien olemassaolo kertoo siitä että tosiasiassa kvantit eivät heilahtele satunnaisesti satunnaisiin kombinaatioihin, eikä universumi ole täysin satunnainen koska siellä on vähintään yksi luonnonlaki. (Enemmänkin.) joten Dembskin arvioissa on muutoinkin syviä puutteita. Dembskin arviot kun muuttuvat kontekstin mukana. Ja eliminointiprosessi tässä upb -ympäristössä vaatisikin kaikkien relevanttien ja mahdollisten, myös eikeksittyjen, luonnonlakien vaikutuksen tunnistamista jotta voitaisiin sanoa että sen takana ei todella ole lainomainen prosessi. Jota taas tarvitaan siksi että ID ei olisi aukkojen Jumala argumenttivirhe joka hyppäisi "emme tiedä miten on syntynyt" -selityksestä siihen että "tiedämme että sen takana on Suunnittelija". (Joka pitää sisällään ristiriidan : Jos emme tiedä emme voi tästä päätellä että tiedämme.) Ja upb -ajatuksen rakenne itsessään pakottaa tähän ajatuskehään, joten selvästi jotain muutoksia tarvitaan.
     1.1: Ja kuten eräs todennäköisyyksiä miettinyt Diplomi -Insinööri näki asian ; Hänestä universal propability bound oli jo ensivilkaisulta "aivan saatanan typerä" koska se ei itse asiassa laskenut sitä millä todennäköisyydellä universumissa syntyisi näin tarkkaa informaatiota. Vaan itse asiassa teoreeman perusteella pitäisi sanoa että 50% kaikista niin paljon CSI:tä sisältävistä informaationpätkistä pitäisi syntyä sattumalta ihan odotetusti. Kuitenkin Dembski nimenomaan otti tämän rajana jonka jälkeen jos luonnosta löytyy mitään niin kompleksista, niin sen takana täytyisi olla Suunnittelija. Tämä vihjaa että tässä lukuarvoissa on hyvin syvällisiä ja valtavia valuvikoja.

Mutta tämä ei toki muuta sitä että hieman sympatiseeraan ID:läisiä tässä asiassa. Sillä meillä ei ole "äärettömästi aikaa". Nuoren maan kreationistien parissa on usein tiedostettu että äärettömästä määrästä apinoita ei tarvitse välittää jos käytettävissä oleva aika on lyhyt. Mutta OEC ja ID -puolella ollaan sitten astetta vahvemmin vastustamassa tätä periaatetta. (Mikä on jossain määrin hilpeää koska moni kreationisti pitää Dembskin tuloksia absoluuttisina ja koskemattomina koska ne ovat matematiikkaa. Ja että on "matemaattinen tosiasia" että informaatio vaatii lähteen jossa on enemmän informaatiota. Koska Dembskin wtf. Tämä "infinite monkey theorem" on sekin perimmiltään matematiikkaa.) Toki asia voitaisiin hoitaa pelkästään merkkijonon pidentämisellä. Johon tämän mainitun ID -haasteen merkkipituusrajoitekin itse asiassa viittaa.

Toki se jättää yhä huomaamatta sen, mitä Diplomi -insinööriltä saamani lausunto kertoo jopa luonnontieteellisistä havainnoista ; Osa tieteellisistä löydöistä jotka täyttävät kovatkin tilastolliset rajat ovat itse asiassa vääriä positiivisia (false positive). Tiedämme että osa vallitsevan tieteen tunnustamista luonnonlaeista on tilastojen valossa väärin, mutta emme tiedä mitkä prosentit.

Mutta pääasiani sille miksi en hyväksy ID:n tapaa pelata "haasteineen" on se, että he eivät pelaa reilua peliä. Kun teoriana on että informaatio ei tarvitse kontekstia, tämä pitää demonstroida jotenkin muuten kuin vaatia tarkkaa kontekstia jotta merkkijono hyväksytään "sopivaksi". ID:n ongelmana itse asiassa onkin se, että (1) Dembskin alkupään informaatioversiot olivat jotain jossa konteksti oli hyvin heppoinen ja jossa tehtiin laskelmia ja todennäköisyysarvioita. Ne vain sitten havaittiin syvällisesti vääriksi. (Tai oikeastaan helpoilla tavoilla vääriksi.) Oli siis piirre jonka määrää voitiin laskea ja arvioida, mutta joka ei sitten kertonut mitään sellaista mitä sen väitettiin kertovan. (2) Uusilla tavoilla asioita on epämääräistetty. Ja uudelleenmääritelty. Ja muutenkin kikkailtu. Ja tämän seurauksena minkään CSI -pitoisuuksia ei oikeasti voida enää arvioida ilman että olisi hyvinkin tarkkarajainen konteksti. Mutta ID ei silti ole luopunut väiteestään siitä että Suunnittelijan luonteesta ja tavoitteista tarvitsisi tietää.

Tälläistä mallia ei voi soveltaa eikä tätä kautta voida tietenkään väittää että "DNA:ssa todella on CSI -piirre joka ylipäätään tarvitsee yhtään minkään selityksen". Lisäksi en pidä ylenmääräisestä "fiksoitumisesta ikuisiin apinoihin". (Heil Kitler!)  ID:ssä yksinkertaisesti keskitytään liiaksi yksittäisiin havaintojoukkoihin ja niiden permutaatioihin. Ne taas kaikki ovat useinkin yhtä epätodennäköisiä, ja erityisyys viittaa enemmän synkronisiteetin kaltaisiin psykologisiin - ja pahimmillaan suoraan taikauskoisiin merkitysten näkemiseen jossa esimerkiksi nähdään itselle suunnattuja henkilökohtaisia viestejä teelehtien asennossa kupin pohjalla. Kombinaatioiden arviointi taas on oleellisesti vähemmän taikauskoista. Mutta se vaatii sitten kontekstin tajua.

Eli lyhyesti;

Eli vaikka - tai oikeastaan juuri siksi että - UD -blogissa oma ideani haasteen ratkaisusta torjuttiinkin "ei oikeana yrityksenä kommunikoida", niin korostan että Voynichin käsikirjoitus on hyvä esimerkki siitä miten älyllisen viestinnän merkkejä haetaan nimenomaan kontekstin tunnistamisella. Ruggin huomio on tärkeä, se ratkaisi ongelman kombinatorisesti. Mutta toisaalta Voynichin käsikirjoituksesta on myös yritetty todella purkaa auki kieltä. Ja sanoja onkin löytynyt. "The manuscript has a lot of illustrations of stars and plants. I was able to identify some of these, with their names, by looking at medieval herbal manuscripts in Arabic and other languages, and I then made a start on a decoding, with some exciting results." Konteksti on kaikki kaikessa.

Siksi toivotankin ID -läisille onnea projektissaan. Projektissaan jossa tärkein yksittäinen tehtävä on se, miten DNA:n sisältämä CSI voidaan kuvata englannin kielellä. (Tai jollain muulla kielellä joka sitten käännetään englannin kielelle.) Tässä onnistumisen välttämättömyys näyttääkin olevan se tieteellinen sisältö joka tähän "haasteeseen" sisältyi ja josta se kertoi. Väitän että tämä ei ollut sitä mitä UD:ssa haluttiin. Mutta kuten sanottua, tekijän intentioilla ei ole aina niin suuresti merkitystä. Kontekstilla on sen sijaan paljonkin. Ja siksi, UD -haasteiden hengessä, vaadinkin että tämä vaatimaton prosessi toteutetaan. Ja ennen tätä sanon vain sen, että yritykset löytää mitään Suunnittelua Designin takana on pelkkää "ei oikeaa yritystä kommunikoida".

Pelaajat eivät tiedä mitä haluavat ; Kysymys ei ole "luovuuden puutteesta"

"Assassins Creed" -pelisarjaa on toistuvasti moitittu siitä, että se ei ole pelillisesti kovin innovatiivinen. Että siinä ei ole riittävästi innovaatioita ja uudistumista ja että siinä on liikaa samaa. Ja kyseinen pelisarja ei ole ainut. Itse asiassa eräs pelikulttuurissa usein toistuva kriittinen kulma on se, että pelitalot pelaavat varman päälle ja tekevät "uusintoja". Ja että tämä hidastaa luovuutta ja uusia innovointeja.

Kuitenkin sitten kun katsotaan mitkä pelit myyvät ja joita ostetaan ja joista pidetään, ne ovat nimenomaan pelisarjoja. Käytännössä pelisarjoja tehdään juuri siksi, että niitä ostetaan melko paljon. Eli vasta kun pelisarjaa myydään tarpeeksi siitä tehdään jatko-osa.

Toki tämä on hitusen liioittelua.
* Sillä tosiasiassa pelisarjojen ensimmäiset pelit eivät myy niin kamalan paljoa, ainakaan heti. Suosio kasvaa helposti peli kerrallaan, ja sitten kun pelaaja ostaa jonkun sarjan pelin josta hän pitää, hän ostaa myös aikaisempia versioita. Eli vain uusin osa ei ole myynnissä.
* Peleissä on myös "hukkuneen rukous" -ilmiöstä. Eli siitä että tosiasiassa jos joku tekee luovan pelin joka ei menesty, emme näe sitä. Ja siksi tuppaamme näkemään vain valikoidun otoksen. Yleisesti myynnissä olevien pelien pohjalta tehty analyysi siitä mitä koko pelikulttuuri on, on hieman kuin yrittäisi arvioida ihmiskuntaa ja sosiologiaamme pelkästään julkkisten kautta.

Kuitenkin, tästä huolimatta, perushenkenä on se, että pelaajat eivät tiedä mitä haluavat. He oikeasti ostavat ja nauttivat nimenomaan kliseisistä peleistä. Jos he haluaisivat suurissa määrin muuta - ja siltä todella näyttää kuin arvioita lukee - he jättäisivät halveksumansa toisteiset pelit ostamatta. (Minä taas reippaasti ostan nimenomaan pelisarjoja. Kokeilen eri pelejä hieman, ja hylkään ne linjat jotka eivät vaikuta mielenkiintoisilta.)

Tai tätä mieltä ovat ainakin monet astetta sofistikoituneemmat pelaajat. Itse näkisin että tämäkin kulma on väärin. On väärin sanoa että pelaajat eivät tiedä mitä haluavat. Sillä tosiasiassa pelaajat eivät tiedä mitä haluavat. Toisteisuus tulee tarpeeseen, sillä se miten pelaajat haluavat ja eivät tiedä ovat sisäisesti hyvin erilaisia.

Nimittäin kun kriittinen pelaaja katsoo myyntilukuja ja tekee päätelmiä pelaajista, tässä on kysymyksessä pelin ostaminen. Se, mitä pelaaja valittaa taas on pelikokemus. Tottakai jos ostat pelin josta et pidä, siitä syntyy negatiivinen pelikokemus. Ja se, mitä tarkoitetaan luovuuden puutteella on sitten katsottava muusta kulmasta.

Nimittäin siitä miten tylsyys on kenties keskeisin syy pelien olemassaololle.

Koko pelikulttuuri on olemassa sen takia että
1: Ihminen voi ylipäätään kyllästyä. Ihmisillä on erikoinen tapa kokea ahdistusta ja epämiellyttäviä tuntemuksia silloin kun heidän ympärillään ei ole mitään mainittavia ärsykkeitä. Tämänlaisen piirteen syntyminen ei ole taatusti mikään evolutiivinen ilmiselvyys. Jos ympäristössä ei ole mitään mielenkiintoista, eikä elämässä ole homeostasiaa uhkaavia haasteita, sitä voisi helposti vaikka asettautua jonkinlaiseen lepotilaan.
2: Pelit ovat keino jolla tätä tylsyyttä estetään. Haasteet eivät ole kovin merkityksellisiä ja moni voi pitää kaikkea tylsistymistä vastaan taistelemista triviaalina. Ja jollain tasolla se onkin juuri sitä. Itse menisin jopa niin pitkälle että tietokonepelien kohdalla kysymys on by definition siitä että peli on triviaali.

Tämä tietysti johtaa miettimään turhakkeita. Oma suhteeni tässä kohden on hyvin samantapainen kuin Richard Dawkinsin. Hän on korostanut hyödyttömien asioiden tärkeyttä (~"The Importance of Doing Useless Things") epofenomeenisella lähestymistavalla. Hänestä esimerkiksi matematiikan harjoittaminen ei ole itsesään adaptiivista. Sillä ei selvitä elossa. Mutta sillä että on aivot jotka kykenevät monenlaisiin asioihin, kuten matematiikkaan, ovat sitten hyvinkin eri asia. Matematiikka ei siis ole mikään evoluution maali, vaan sivutuote. ; Dawkinsin alustamassa ilmapiirissä tylsyys voidaan jopa nähdä jonain joka kannustaa meitä luovaan laiskuuteen pelkän laiskuuden sijasta. Tylsistyminen antaa meille tilaa oppia uutta ja harjoitella vanhaa. Ja näin kehittyä joksikin joka kykenee vastaamaan paremmin tuleviin haasteisiin verrattuna siihen laiskana löllöttävään toiseen versioonsa.

Ja pelit. Ne voidaan aivan varmasti asettaa tähän hyvin tiettyyn kategoriaan. Niiden olemassaolon ytimessä on tylsyyden karkoitus ja stimulointi. Ja tylsyys, toisin kuin kipu tai pahoinvointi, eivät ole vahvassa yhteydessä suoraan fyysiseen uhkaan joka vaarantaa hengen ja terveyden. Tylsyydessä on helposti kysymys nimenomaan vaaran puutteesta. Jopa totaalista vaaran puutteesta. Siitä, että olemme yksinämme itsemme kanssa.

Tylsyyttä koetaankin tavallaan sen vuoksi että elämässä ei ole rikkautta ja merkitystä itsenään. Ja että emme ole kovin kiinnostavia tyyppejä - ja me tiedämme sen. Ainakin Schopenhauerin mukaan jos elämisellä olisi jokin positiivinen arvo ja merkitys itsessään, pelkkä oleminen olisi riittävää. Kuitenkin me tylsistymme, ja yritämme peittää tätä tylsyyttä esimerkiksi ryhtymällä uskovaisiksi, koska uskomme että tämä täyttää meissä olevan tylsyystyhjiön. Tai ostamme tietokonepelejä.

Keinolla ei ole tavallaan merkitystä, sillä kummassakin tapauksessa tietoisuudellamme on kyltymätön halu, jossa se on rajaton tai ainakin laajempi kuin pelkästään se todellisuus jonka aistimme suoraan ympärillämme sinällään. Tärkeää on vain se, että tylsyys on, ja syntynyt "arvotyhjiö" tai "tunntyhjiö" on tavallaan hyvin pinnallinen vaikka sitä myydään jonain hyvinkin syvällisenä. Se, että materia ja oleminen ei riitä johtuu siitä että olemme ahneita. Kaipaamme ärsykkeitä ja mikään mitä voimme saada ei pitkään tyydytä meitä. Siksi täytämme elämämme trivialiteeteilla kuten tietokonepeleillä ja uskonnoilla.

Ja ymmärrämme triviaaleiksi lähinnä ne trivialiteetit jotka itse jätämme valitsematta. Saatamme jopa erehtyä luulemaan että ne jotka valitsevat eri tavoin elävät jotenkin onttoa ja tyhjää elämää. Tylsää elämää josta puuttuu aito ilo ja riemu, koska se tylsyys on aina korkeintaan nurkan takana...

Siksi on oleellista huomata ero myyntikeskeisen valmistajan näkökulman ja tylsyydentorjumiskeskeisen ostajan näkökulman välinen ero. Valmistaja haluaa että peli on sen verran kiva että se ostetaan. Pelaaja taas haluaa että hänellä ei ole tylsää. Ja kiva materiaali muuttuu tylsäksi jos sitä on liikaa. Tämän paradoksin ydin, "ei makeaa mahan täydeltä" -hengessä on se minun teesini tässä asiassa. Tässä on mielestäni syvä virhe. Sillä sekä pelaajat että pelintekijät molemmat ajattelevat että parasta on kun tarjotaan nimenomaan "makeaa mahan täydeltä".

Kun pelaaja ostaa pelin, jota hän moittii liian vähän innovatiiviseksi, hän syyttää peliä itse asiassa tylsäksi.

Etymologisesti englantilaiset ovat olleet erikoisia valitessaan tylsyydelle nimen boring. Boring taas on myös insinööriyteen liittyvä käsite. Se kun teknikko poraa aseeseen piipun. Tämä on aikanaan ollut hidas, työläs, aikaavievä, toistuva, prosessi kun metalliin on porattu suoraa reikää. Pora on vain mennyt ympäri ja ympäri.

Käsite on selvästi hyvä ja kuvaava. Ja analogia osuu hyvinkin täsmällisesti "Assassins Creedin" pelin rakenteeseen. Siinä on paljon upeaa ympäristöä jossa on vaihtelevia asioita. Sen tarina on hyvinkin mielenkiintoinen - tai ainakin siinä on paljon kaikenlaista materiaalia.

Mutta se, mitä siinä sitten peliteknisesti ottaen tehdään on hyvin samanlaista. Hiipiminen ja kamppailumekaniikka on rajattua ja määriteltyä. Tietyt strategiat kehittyvät harjoitellessa, mutta tosiasia on että toiset strategiat toimivat ja toiset eivät. Joten tehtäviin tulee helposti toistorakennetta vaikka sitä kuinka yrittäisi erilaisia temppuja.

Heräsin tähän, kun keskustelin erään ihmisen kanssa joka on jättänyt paljon pelejä kesken. Kyselin miksi hän oli tehnyt näin. Hänestä peleissä oli liikaa toistoa. Että siinä voi tehdä kivoja asioita, mutta kun on tuhonnut 100 laivuetta, on vaikeaa motivoida itseään ammuskelemaan niitä lisää vain siksi että laivan uusi hieno päivitys vaatisi hirvittävästi resursseja.

Olin ensin hieman sitä mieltä että erilaisten tehtävien lisääminen on turhauttavaa. Mainitsin esimerkiksi "Final Fantasy" -pelisarjalle tyypilliset tilanteet joissa koko pelimekaniikka muuttuu. Ensin on hakattu hit-and-fight strategiaroolipeliä, mutta sitten onkin joku pirun moottoripyörälläajeluvälitehtävä joka on pakko pelata läpi ennen kuin pelissä voi edetä. Ja koska tätä ei voi harjoitella etukäteen, näistä tulee helposti pelin jarruja. "Assassins Creed Revelations" oli sitten toinen erimerkki tästä. Se oli muutoin aivan loistava peli, lukuunottamatta aivan pelin alkuun laitettua hevosvankkurivaihetta jossa ensin roikutaan köydessä ja väistetään kohteita ja kiivetään ylös ja sitten törmäillään-ajellaan. Tämä oli vaikeaa ja koska sitä ei voinut harjoitella, peli on jäänyt monelta käytännössä pelaamatta. Liian kova vaikeustaso ja muusta pelimekaniikasta poikkeava kohtaus, etenkin pakollisena osana pelin pääjuonta ja erityisesti aivan pelin alun jälkeen laitettuna on designvirhe josta pitäisi rangaista jotenkin.

Mutta reagointi tähän olikin sitten hieno. Hieman askeettisuutta korostaen hän painotti että hän ei halua peleihin lisää. Sillä pelejen ongelma on hänen mielestään se, että niissä on liian paljon kaikkea. ; Hänestä pelikulttuuri on keskittynyt liikaa pelitunteihin, ja tämä on johtanut siihen että maailmoista tehdään liian suuria. Erityisesti "Assassins Creed IV" oli hänestä tältä osin hyvin epäonnistunut. Siinä oli hirvittävästi materiaalia jota ei mitenkään jaksa koluta läpi. Koska samoja asioita tehdään hirveän paljon. Tässä mielessä "Assassins Creed II" oli hänestä loistava. Siinä oli suppeampi maailma, melko vähän erilaisia toimintoja verrattuna sarjan muihin peleihin. Mutta juuri pienuus ja kompaktius teki siitä toimivan pelin.

Itse asiassa se, mistä olen usein kuullut on se, että "Assassins Creed II" oli peli joka on ilo pelata läpi, ja pelin päätteeksi haluaa pelata lisää mutta materiaalia ei ikään kuin ole. Ja muistan itsekin pelanneeni peliä siten, että jäljellä olevien lukujen määrä on ahdistanut. Eli olo on ollut hieman kuin niissä todella hyvissä kirjoissa joissa karuna tietona, jonka sivut materiaalisina yksikköinä suoraan näyttävät, on se että huvia on luvassa vain rajallinen määrä. Ja sitten se loppuu. "Brotherhood" joka on käytännössä suurempi ja kauniimpi laajemmalla toimintavaihtoehdoilla taas on ollut monista tylsä, koska siinä tehdään niin paljon sitä samaa. Sitä pidetään kyllästyttävämpänä.

Tämä puoli kuvaa minusta hyvin monia pelejä. "Zelda" -pelisarjassa esimerkiksi "Ocarina of Time" on kehutumpi kuin "Twilight Princess" vaikka jälkimmäinen on suurempi ja paremmalla grafiikalla - ja rehellisesti sanoen myös paremmalla tarinalla. Ja kuten tästä blogistakin voi huomata, "Ocarina of Time" kuitenkin saanut minulta enemmän kirjoitusaikaa. Koska se on kokonaisuutena hyvinkin näppärä peli joka on kiva pelata alusta loppuun asti. Ja sen kohdalla on vieläpä kiva sitten kun se loppuu.

Luultavasti pelaajat tietävät mitä haluavat. Ja menestyneet pelisarjat ovat onnistuneet löytämään jotain siitä mitä he haluavat. Kuitenkin kun pelaajat puhuvat innovatiivisuuden puutteesta, he eivät tiedä mitä haluavat. He eivät kenties tiedä että he oikesti pitävät kliseistä. Mutta melko varmasti he eivät tiedä että heille riittäisi vähempikin.

Toki osa pelaajista on varmasti poikkeuksia. Itsekin nautin "Assassins Creedissä" siitä miten juuri toistuvuus tarjoaa meditatiivisen tilan. Nautin siitäkin että "Black Flag" tarjosi paljon seilattavaa. Yleensä kovin rajoite näissä toistuvuuksissa on omalla kohdallani lähinnä soundtrackien rajallisuus. Eli taustamusiikin toistuvuus muuntuu jossain vaiheessa häiritseväksi. Ei se, että vaanii samalla tavalla niillä samoilla palkeilla. Siinä tulee lähinnä rento tunnelma.

Tai oikeastaan, jos ytimeksi otetaan oheen laittamani taulukkomuoto Mihaly Csikszentmihalyin flow -mallista, voidaan huomata, että yhteys tylsyyden ja rentoutumisen välillä on selvä. Ja toisaalta voidaan huomata miten peli voi epäonnistua monella tavalla ; Liian vaikeat pelit ovat ärsyttäviä (arousal) ja liian helpot pelit voivat olla tylsiä (boredom). Tämän blogauksen kannalta merkitystä on lähinnä sillä että ne tietyt pelit jotka tarjoavat liikaa kaikkea eivät ärsytä runsaudellaan, vaan tekevät pelimaailman koluamisesta tylsää. Ja siksi peliä ei tule pelattua läpi. Sen sijaan että ärsyttäisi koko peli, se jää vain pölyttymään kun ei inspiroi aloittaa uutta pelisessiota.

Onko elämä peli?

Elämää lähestytään usein pelaamisen analogialla. Tätä voidaan korostaa vaikkapa sillä, että puhutaan "voittajista" ja "häviäjistä". Tämänlainen ajattelu liitetään usein etenkin materialistiseen ja kapitalistiseen malliin, jossa ihmiset ovat välineitä. Mielestäni analogiassa on jotain järkeä. Mutta kokonaisuutena ja kaiken kaikkiaan se jossain määrin loukkaa pelikulttuuria.

Jotta voidaan käsitellä kysymystä siitä onko elämä peli, on hyvä määritellä mitä peli ylipäätään tarkoittaa. Ajatus voi tuntua hieman turhalta, koska me kuitenkin käytämme sanaa varsin luontevasti. Tätä kautta kuitenkin voidaan huomata ja ilmituoda niitä seikkoja jotka oikeuttavat jonkin kutsumista peliksi. ; Tähän on monia lähestymistapoja. Mutta yksi kohtuullisen näppärä on Chris Crawfordin tekemä määrittely. Se kun kerää tarkentavia attribuutteja ja tämä voidaan muodostaa prosessina joka jo itsessään hieman vaikuttaa jonkinlaiselta älylliseltä peliltä jossa seikkaillaan.

Hän lähestyy siitä että (1) Pelien on oltava hauskoja tai viihdyttäviä tai sellaiseen pyrkiviä. Mutta koska elokuvat, kirjat ja muut viihdetuotteet (entertainment) voivat olla hauskoja mutta ne eivät ole pelejä ei tämä määritelmä riitä. On lisäksi korostettava sitä että peli on jonkinlaista mahdollisuutta käsitellä kohdetta. (2) Tästä seuraa se, että pelin on oltava interaktiivinen. Lelut (toys) ovat interaktiivisia ja viihdyttäviä, mutta koska niillä ei ole jonkinlaista tavoitetta tai haastetta joka tulisi yleistää, ne eivät ole pelejä. (3) Siksi pelin täytyy tarjota jonkinlainen tavoite ja haaste. Monet pulmat (puzzles) ovat haastavia, mutta harva silti kutsuisi rubiikin kuutiota peliksi. Siksi pelit tarjoavat usein jonkinlaisen sosiaalisen elementin tai sen imitoimisen. (4) josta seuraa se, että peleissä on kysymys konflikteista. Tämä osuu sinänsä että kilpailu (competition) ei usein ole interaktiivista, eikä juoksukilpailua voida kutsua peliksi vaan urheiluksi (sports), mutta on myös liikunnallista kilpailua - ja vaikkapa kamppailulajeja jotka ovat yksilölajeja - joissa on vahva interaktiivisuus ja konflikti. Ja esimerkiksi jalkapalloa pidetään jo pelinä. Crawfordin määritelmä esittää että esimerkiksi urheilussa olevat pelit ja tietokonepelit ovat molemmat pelejä (games).

Voidaan siis kysyä, onko elämä peli = täyttääkö se pelin määritelmän.

Siinä on usein kysymys konflikteista. Ja ne ovat sosiaalisia. Tavoitteita taas on niin paljon, että Aristoteles määritti teleologian kautta maailman joksikin jossa päämäärät ja tavoitteet kattavat kaiken mitä maailmassa on. Hänestä mikään selitys ei ollut valmis ennen kuin oli selitetty myös sen telos, sen tavoitteet ja pyrkimykset. Samoin nykyaikana keskitytään siihen että ihmisen toiminnassa ideologia ja intentiot ovat ratkaisevan tärkeitä. Elämä on ehdottomasti interaktiivinen. Ja monet, Epikuroksesta lähtien ovat korostaneet että onnellisuus olisi elämän ytimessä. Ja jopa paatuneet uskovaiset korostavat uskomiseen uskomista, sitä miten uskonto tuo onnellisuutta elämään ja miten Rakkaudellinen Jumala haluaa täyttää elämäämme syvällä onnellisuudella joka on niin paljon parempaa kuin se kapitalistien tarjoama onnellisuus. Eli peli olisi myös viihdyttävä tai sellaiseksi tarkoitettu.

Analogia vaikuttaa hyvältä. Ja siksi onkin järkeä sanoa että miksi analogia elämän peliluonteesta on osuva. Kuitenkin ennen kuin ryhdyn täysivaltaiseksi pelimiehiksi, katson että pelin määritelmää on syytä täydentää. Crawford on lähellä, mutta ei pääse aivan perille. Mielestäni Bernard Suits tiivistää siinä olevan puutteen yhteen lauseeseen ; "Game is a voluntary attempt to overcome unnecessary obstacles." Suits puhuu hyvin samansuuntaisia kuin Crawford, mutta elämässä olevat haasteet saavat merkityksensä siitä että yritykset eivät ole useinkaan vapaaehtoisia ja esteet ovat täynnä merkitystä ja niissä epäonnistuminen on hyvin merkityksellistä. Ja tämä tekee niistä tarpeellisia. Jatkaisinkin siksi siitä että Crawfordin ehtojen lisäksi pelien tulisi olla absurdeja, mielivaltaisia ja turhia.

Peli, elämää absurdimpi mutta hallittavampi

Kun aikaisemmin kirjoitin pelaamisesta, siitä mikä motivoi ihmisiä pelaamiseen, päädyin esittelemään Edward L. Decin kolmiosaista mallia. Maslown tarvehierarkiaan sovittaen voidaan huomata, että pelit voivat täyttää monia tarpeita, mutta ne osuvat Maslown tarvehierarkialla kohtuullisen korkealle. ; Pelit antavat tilaisuuden olla kyvykäs, autonominen kuulua yhteen muiden kanssa. Kuuluvuus (relatedness) antaa luvan kuulua vaikka peliyhteisön kiltaan ja tämä täyttää yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeita (porras 3). Kyvykkyys (competency) taas täyttää arvonannon tarpeet (porras 4) ja itsellisyyttä hakeva (autonomy) täyttää itsensä toteuttamisen tarvetta (porras 5). Selvästi tarvehierarkiaa täytetään ylhäältä (porras 5 on korkein, kun fysiologiset tarpeet kuten ravinnontarve ovat porras 1). Ja tätä kautta se tarjoaa jonkinlaisen nyrkkisäännön siitä mitä absurdi tarkoittaa tässä "Bernard Suitsin hengessä".

Mutta tämä ei vielä avaa sitä miksi juuri pelit ovat suosittuja. Maslown tarvehierarkioita kun voidaan täyttää monella tavalla. Mielestäni tämän tarpeen saa hyvin selitettyä hakemalla apuja siitä miksi erilaiset salaliittoteoriat ovat suosittuja. "Scientific American MIND" viittasi tuoreessa "What is Hoax" -artikkelissaan siihen miten salaliittoteoriat ovat helppoja. "Conspiracy theories offer easy answers by casting the world as simpler and more predictable than it is." Ja tämä on se, mikä peleissäkin viehättää. Oikeassa elämässä tavoitteet ovat usein sekavia. Ihmiset valitsevat esimerkiksi uraansa tietotyhjiössä, jossa ei ole varmaa onko valittu ratkaisu paras tapa yhteiskunnallisesti ja itselle. Ihminen voi yrittää arvata ja ennakoida uravalintoja jotka viehättävät itseä tai joissa työllistyminen on todennäköistä. Nämä eivät usein ole sama ala, ja molemmat ovat ennakkoarvioita jotka voivat pettää. Samoin palkinnot ovat abstrakteja ja joskus ne puuttuvat. Ja keinot tavoitteiden hakemiseen ovat melko usein samanlaisessa epävarmuudessa. Ja vielä vaikeampaa on sanoa onko oma valinta sopiva muille.

Mutta pelien maailmassa asia on toisin. Jalkapallossa on esimerkiksi hyvin absurdi tavoite. Maalin tekeminen ei ole sidoksissa mihinkään järkevään millään tasolla. Tiede ei sido maalia muuhun kuin urheilukilpailujen voittamiseen. Eikä se muistuta edes niitä tieteenvastaisia sadetansseja jotka ovat absurdeja ja toimimattomia mutta joilla on yritetty vaikuttaa asioihin, keinot ovat vain olleet epätoimivia. Jalkapallon pelaajat tietävät että se on peli jonka peruskonsepti, maali, ei ole sidoksissa oikein muuhun kuin palkkapussiin. Maali on kuitenkin hyvä konsepti, koska se on vaikea mutta saavutettavissa, se on rakenteeltaan välitön ja selkeä. Palkkio maalista ei tule viiden vuoden kuluttua jos on tullakseen ollenkaan.

Samoin on hyvä huomata, että vaikka monet pelit ovat vaikeita, niin niiden vaikeus on aivan erilaista kuin vaikeus vaikkapa valmistua yliopistosta. Pelien haasteet ovat sellaisia, että ne ovat usein saavutettavissa varsin miellyttävällä työtuntimäärällä. Jos pelaat juonellisen pelin läpikotaisin ja siihen menee, sanotaan 60 pelituntia (joka on kohtuullinen, ei suuri eikä pieni peli), pelastat maailman varsin säällisellä vaivannäöllä. Palkkiot, kuten välidemot ja kortille pamahtavat saavutusmerkinnät, ovat välittömiä. Ja niistä seuraa suoraan jotain jonka muut voivat nähdä internetissä. (Siis ne jotka kytkevät konsolinsa internettiin, minä esimerkiksi en niin suostu tekemään.) Pelit tarjoavat interaktiota ja haasteita jotka ovat luonteeltaan määriteltyjä, vaikeustasoltaan vaikeita mutta ei ahdistavan vaikeita, ja epäonnistumisessakaan ei tarvitse välittää koska voi vain lopettaa pelaamisen ja muu elämä ei siihen hajoa. Pelit tarjoavat helpon ja turvallisen ja riskittömän oikotien. Moni muu tapa täyttää nuo ylimmät Maslowin hierarkian portaat ovat ylitsepääsemättömän vaikeita.

On siis helppoa nähdä elämä pelinä, mutta toisaalta pelaaminen voidaan nähdä eskapismina ja ongelmien absurdisoimisena. Tämä voi olla se syy, miksi niin moni puhuu virtuaalisuudesta kuin se olisi jotain totaalisen epätotta. (Vaikka se on tosiasiassa yhtä totta kuin jalkapallomaali on olemassaoleva konsepti. Se on "absurdi" eikä "harhainen illuusio ja epätosi vale".) ; Ja tämän huomion tekeminen voi selittää kaksi nörttikulttuuria koskevaa ilmiötä : (1) Tietokonepelaamista pidetään huonona korvikkeena jalkapallolle, urheilulle ja muulle pelaamiselle. Eli tietokonepelien virtuaalinen absurdius on turhuutta kun taas jääkiekon tökkiminen tiettyyn reikään on reipasta ja järkevää. (2) Urheilijanuorukaiset (jocks) ovat tunnetusti niitä jotka nähdään nörttien (nerds) vastapooliksi. Ruumis vastaan mieli -hengessä, jossa urheilija edustaa reaalista fyysisyyttä kun taas nörtit ovat intellektuelleja abstraktin tiedon alueella toimivia.

Skisma on erikoinen koska molemmat elävät pelikulttuurissa. Mutta jos absurdiuden asteet huomioidaan, voidaan tiedostaa että atleettisuus ei sovi yhteen nörttiyden kanssa koska peleissäkin on jonkinlainen syvyysero. Tässä mielessä pelit voitaisiin jakaa pienempiin alakokonaisuuksiin jatkomääritteillä:
1: Nörttien puolella intellektuaalisuus ja virtuaalisuus on oleellinen. Tässä kulttuurissa haasteiden ratkaisu on yhtä abstraktia kuin haasteen määritelmä. Tietyssä määrin nörttien tietokonepelit ovat läpeensä absurdeja, niiden toteutus on virtuaalista,
2: Urheilijanuorukaisten kohdalla korostuu ruumiillisuus. Maalien tekeminen on virtuaalista ja absurdia. Jalkapalloilija vain ratkaisee tätä tilannetta vähemmän virtuaalisin keinoin. Haaste on absurdi, mutta sitä lähestytään pragmaattisesti.
+: Liikunta antaa urheilijanuorukaisille fyysistä kuntoa jolla pestä nörtin päätä vessanpöntössä. Pelaamisen virutaalisuus taas opettaa abstraktimpia keinoja jossa nörtti vaikkapa laittaa urheilijanuorukaisen koneelle internetpommin joka läväyttää urheilijan pornoa sisältävät kansiot urheilijanuorukaisen nimissä urheilijanuorukaisen äidin sähköpostiin.

Yhteenveto

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa että elämässä on peliä, mutta elämä itsessään ei ole peli. Jos elämä on sinulle kaikesta huolimatta peli, teet jotain todennäköisesti väärin. Ja tällä kertaa syynä ei ole se, että Immanuel Kant kielsi käyttämästä ihmisiä välineinä. Vaan siinä, että jos elämän näkee pelinä, muuttaa sen määritelmälliseti myös itselle turhaksi. Jos oma elämä on itselle korkeintaan absurdia viihdykettä, kannattaa miettiä olisiko syytä tehdä siitä vaikka absurdia ja tärkeää tai keskeistä mutta viihdyttävää.

Mandariinit housuissa

Systomykoosin taideaiheisessa blogauksessa oli pieni yksityiskohta, joka kiinnitti huomioni. "Joistain tieteen tutkimustuloksista voi olla teknologista tai vastaavaa hyötyä, mutta mitä marginaalisimmille alueille mennään, sitä hämärämmältä tulosten käytännöllinen hyöty vaikuttaa. Mitä hyötyä on löytää uusi alkuluku, tai huomata että Joycen saksankielisissä teoksissa käytetään enemmän substantiiveja kuin verbejä, tai että kaksi prosenttia naisista pitää miesten haarat levällään istumista naisia alistavana?" Tällä on tietysti yhteyksiä Husserlin huomioihin, joista kirjoitin hyvin tuoreesti.

Otankin tällä kertaa esiin sen (pun intended), mitä naiset näkevät miesten haaroissa (kuin samoin). Tässä on kyseessä hieman sama kuin ns. homosaatiokeskustelussa. Olen ihmetellyt, miten monilla heteroseksuaaleilla on niin kova kiinnostus homoseksin näkemiseen, että heillä on jonkinlainen homotutka, jolla he tunnistavat että onko joku homoseksuaali tai edustaako hän abstraktimpaa homoseksuellismia. Itse olen tässä suhteessa hieman kuin "South Parkin" lippujakson lapset, jotka eivät huomaa että lipussa on hirtetty musta mies jonka ympärillä on iso joukko valkoisia riemuitsevia ihmisiä, ja puhuvat siksi vain kuolemantuomiosta eivätkä rasismista. En ymmärrä miksi minua pitäisi homottaa niin paljon, että kiinnittäisin huomiota muunlaisten ihmisen seksuaaliseen suuntautumiseen, kuin (a) joiden kanssa itse haluan harrastaa seksiä (b) jotka haluavat harrastaa seksiä minun kanssani.

Minun on hyvin vaikeaa nähdä sitä, miksi "jotkut naiset" todellakin näkevät haara-asennossa istuvien miesten asennossa vain sen mulkkuasian. Luultavasti tässä on takana hieman samantapainen ilmiö, mikä oli "Tämä päivä" -blogin puolella esillä. Nainen ei elä miesten kokemusmaailmassa, joten hänen tulkintansa ovat mieheydestä vieraantuneita. "Eberhardt on sekoittanut oman ärtymyksensä miesten iskuyrityksistä siihen miten miehet joutuvat tekemään niitä iskuyrityksiä kumppania etsiessään. Heitä harvemmin isketään. Jos iskettäisiin, heillä tuskin olisi niin suurta intoa yrittää itse iskeä naisihmisiä." Tässä voitaisiin puhua niukkuuden ja runsauden tematiikasta.
1: Ehkä neutraalimpi kulma löytyy siitä, miten "Kaikki rakastavat Raymond" -sarjassa Robert kertoo arvostavansa vanhempiensa vähää rakkautta enemmän kuin Raymond, koska Raymond kokee saamansa runsauden vanhempiensa harrastamana häirintänä. Robertin silmiin Raymond on ikään kuin suklaatehtaan liukuhihnan päässä mässyttämässä ja valittamassa siitä, että maha on kipeä. Robert sen sijaan osaa arvostaa suklaata, koska hän saa vain niitä murusia joita Raymondilta tipahtaa lattialle. Samalla sarjan vanhemmat ovat ahdistavia ja tunkeilevia. Molemmat ovat sekä oikeassa että väärässä.

Väittäisin, että haara-asennon ahdistelevuudessa on sama kuin naisten iskennässä. Naisten iskentä voi olla osana "miehistä metsästyskulttuuria" samalla kun naiset tulkitsevat kaiken muunkin, sellaisen ei sellaista olekaan, vain tästä näkökulmasta. Tämä taas on liian reduktiivista. On ikävää jos mies biologisena sukupuolena redusoituu seksuaalipalveluja tarjoavaksi kikkeliksi.

Itsekin ymmärrän että haara-asentoon liittyy aggressiivisia metaforia. Tilankäyttö on vallankäyttöä. (Kertokaa tämä naisten shoppailukasseille ja käsilaukuille!) Itse muistan kuinka erään kerran Seinäjoelta tullessa samaan junavaunuun tuli kookas, lihaksikas ja sikaniskainen öykkäri, joka istui samaan penkkiin. Pian hän istui haarat levällään ja tunki minua seinää vasten. Pian tätä seurasi suora käsky minun, paikkaan aiemmin istuneen, poistua paikalta. Runnominen oli melko kovaa. Haara-asentoa voidaan käyttää miehisen substanssin korostamiseksi, siksi että isojen lihasten lisäksi olisi myös isot pallit. Ja iso asento lisää uhkaavuutta ja vie tilaa. Taatusti osa haara-asennoista on vallankäyttöä.

Toisaalta palleissa on toinenkin puoli. Kyseinen öykkäri haara-asennossaan tarjosi muniaan ikään kuin ulkomaailman nähtäviksi. Naiset näkevät tämän varmasti jonkinlaiseksi yritykseksi hakea maskuliinisella mahdilla hurmausvoimaa. Tai jos ei hurmaantumista niin ainakin seksiä. Jos joku tulee hieromaan muniaan naamasi tai näyttelee niitä sinulle, tässä on selkeitä viestejä. Näin ollen etumusahdistelussa on selvästi ahdistavan paljon perää - ainakin joskus.

Ja tästä näkyvyydestä päästään siihen kulmaan joka on naisille melko vierasta. Nimittäin se, että pallit eivät ole mitään terästä. Itselläni kävi, luonteelleni tyypillisesti, mielessä murtaa kyseisen miehen maskuliinisuus pysyvästi. Se olisi ollut helppoa, koska, no, hänen haara-asentonsa jätti hänet tuolia vasten asentoon jossa (a) torjunta on hyvin vaikeaa (b) väistäminen on istualtaan käytännössä mahdotonta (c) no, ne ovat pallit. Penkkiä vasten murjottavissa tavalla jossa joustoa ja pelastustilaa näille pampuloille ei yksinkertaisesti löydy. Ja pallit eivät niin paljoa moukuttamista tarvitse. Vaikka em. mies varmasti nostaisi minut yhdellä kädellä ilman isoja muiden lihasten käyttöä, muniin ei voi kehittää harjoittelemalla vastaavaa kestovoimaa. Jätin toki nämä ideat toteutumatta, koska tein myös riskianalyysin ja päättelin että kyseinen sikaniska ei ollut vankilatuomioni arvoinen. Kaksintaisteluun kun tarvitaan kaksi herrasmiestä. Ja ainakaan hän ei ollut herrasmies.

Ja munat ovat se syy miksi miehet kusevat seisaaltaan ja istuvat haara-asennossa. Naisten on hyvin vaikeaa käsittää tätä ja hekin saattavat tunkea itselleen tilaa. Ja heitäkään vastaan palleja ei ole harjoitettu rusennusta kestäviksi. Intentioilla ei ole väliä, vaan puserrusmekaniikalta. Naiset usein kyseenalaistavat tämän selittämällä että, "kuinka isot ne muka voivat olla". Tämä on yritys siirtää puheenaihe syrjään. Käytännössä niin pieniä palleja ei olekaan, että sillä ei olisi väliä. ; On muistettava, että jalat ovat lantiossa kiinni. Jalkojen kulman kasvatus nostaa tilaa vähintäänpolviin asti. Niin kauan kuin luut eivät ole taipuisaa kumia,  tämä on fysiikan pakottama tilanvienti.

Toki luonto tarjoaa testiin
kaikenlaisia hedelmiä.
(Kuulostaa paremmalta italiaksi.)

En lähde tässä syyttämistielle, vaan ehdotan jokaiselle naiselle mahdollista tapaa ymmärtää tilannetta. Miehille saatetaan tuottaa samastumisvoimaa raskaana olevia naisia kohtaan siten, että miehet kantavat mahan päälle sidottuja raskaita juuttisäkkejä ja vastaavia. Ensin mieleeni tuli että naiset voisivat kantaa pöksyissään kananmunaa. Opettaisi tiettyä varovaisuutta. Sitten mietin että kananmuna tuskin vastaa kokoa tai seurauksia kovin hyvin. Indikaattori olisi vahva, mutta liioiteltu. Munat eivät kestä minkälaista tahansa rusentelua, mutta jos ne olisivat kananmunat, ei kukaan mies käyttäisi housuja tai kävisi töissä tai kulkisi junalla ikinä. Tilalle on otettava parempaa. Omenat ovat liian kovia ja suuria. Päädyin ajatukseen mandariinista. Ideana olisi pitää mandariini ehjänä. Jos housut sottautuvat mehusta, on puserrusta liikaa. Kokokin on uskottava, ei tarvita mitään mahtipalleja - päinvastoin, vaatimattomammillakin pääsee kokoluokkaan . Näin jalkojen asennoille saadaan realistisesti - jopa kokeilevien naisien kannalta reilusti ja anteliaasti - uskottavat toimintaehdot. Tästä puuttuu kipuaistimus, mutta nöyryyttä syntyy housuja sotkemallakin.

Tämän kokeilu vaikka viikon verran saattaisi tuoda naisille esiin viisautta ja kokemusta, jonka jälkeen he lakkaisivat heittämästä kikkelinkokovitsejä ja näkemällä haaruksissa pelkästään valtaa ja seksuaalisia valloitusyrityksiä. Homosaatiota joka paikassa näkeville en ole vielä keksinyt vastaavaa käytännön koetta tai sopeuttavaa, reflektioita kummuttavaa ja adaptoivaa kikkakutosta. Tosin en usko että kukaan feministi joka näkee haaruksissa vain valtaa olisi riittävän rohkea yrittääkseen todella tätä mandariinitempausta. Heiltä puuttuu yleensä kyky heittäytyä tälläisiin. He vaativat mukautumista vain muilta, eivät omilta käsilaukuiltaan.

Ylimääräinen vastaus väärään kysymykseen.

"Takkirauta" blogasi kysymyksen "ET:n" YO -tehtäväksi. Toki hän ei tarkoittanut, että se olisi virallinen koetehtävä. Mutta jos joku kysyy ylimääräisiä, voi olla hyvä että joku yrittää vastata ylimääräisiä.

"Henkilö X on paennut pakolaisena maasta Y maahan Z. On epäiltävää, että hän tosiasiallisesti on lähtenyt vilpillisin perustein maasta Y maahan Z ja saanut maan Z kansalaisuuden vilpillisin perustein. X menee maahan Y ja tekee siellä rikoksen, josta maa Y:n lainsäädäntö langettaa kuolemanrangaistuksen. Y:n lain säätämää teloitusmetodia pidetään yleisesti humaanina ja ei-kiduttavana. Maassa Z samasta rikoksesta rangaistus on elinkautinen vankeus. X:n syyllisyydestä ei ole epäilyksiä. Mitä maan Z viranomaisten tulisi tilanteessa tehdä? Selitä asia a) utilitaristisen seuraamusetiikan kautta b) Kohlbergin kuusijakoisen etiikan teorian kautta."

Alkumotkotus

Kysymys itsessään edustaa erikoista näkemystä. Se on itse asiassa melkoisen rajattu. Se on niin rajattu, että se lähentelee tehtävää joka ei itse asiassa ole muuta kuin knoppitehtävä. Toki YO:n kokeissa on tavallista, että tehtävänantoa rajataan. Tässä rajaaminen tuntuu kuitenkin menevän siihen, että kysytään knoppitietoa. Se esimerkiksi ohittaa täysin kaksi pääteemaa:
1: Sen pyytämät ratkaisutapa on spesiaali. Siinä ei viitata kovin tuoreisiin tai tunnettuihin lähteisiin. Itse asiassa Kohlberg on "ajasta jälkeen jäänyttä" linjamaa. YO -kokeen tekijä ei siis seuraa etiikassa aikaa. Se ei ole hyvä asia. Lisäksi rajattu tunnettuvuus tarkoittaa sitä että tehtävä knoppiutuu. Tehtävänannossa onkin aistittavissa vahva viesti siitä että etiikka joka antaa oikean yhden tietyn vastauksen olisi jotenkin erikoisen hyvä. Kohlbergin etiikkahierarkiassa oleva universaali etiikka alleviivaa sitä, että etiikka olisi "ylhäältä annettua". Tämä ei edusta kovin suosittua näkemystä.
2: Se ohittaa esimerkiksi situationistisen etiikan. Tämä taas on pohjoismaissa - ja korostetusti Suomessa - oleellinen, koska Lutherin etiikka on situationistista. Tehtävänanto ohittaa Lutherin irrelevanttina ja nojaa muihin ajatteluperinteisiin. Tämä ohitus on implisiittinen, mutta se sävyttää vahvasti koko tehtävänannon.
3: Se nojaa hyvin byrokraattiseen asetelmaan jossa asiaa katsotaan ulkopuolelta, mutta se kuitenkin ohittaa intentio -ongelman. Tehtävässä voidaan nähdä olevan jännite jossa tieto intentioista ja tieto teoista rinnastetaan yhteen hyvinkin niputtavasti. Täsmälleen tämänlainen jännite joka tekee esimerkiksi valtaosasta viihteestä stereotyyppistä. Ja se on etiikan tutkimuksessa, esimerkiksi itsemurhan filosofiassa, oleellinen ymmärrettävä.

Mutta on tietysti ymmärrettävää, että tehtävänantoa rajataan. YO -kirjoituksissa arvioitava on vallankäytön kohde ja tämänlainen motkotus vain alentaa arvosanaa.

a) Utilitarismi

Utilitarismissa ytimessä on suurimman hyödyn hankkiminen. Tämä tarkoittaa sitä että koko utilitarismi on välinearvoistavaa etiikkaa. Sen ongelmana on se, että oikeastaan mitään ei voida tehdä ennen kuin tiedetään mitkä ovat ne itseisarvot joita pitäisi tavoitella. Ja lisäksi pitäisi olla mekanistista tietoa todellisuudesta.

Esimerkiksi jos maailmankuvan mukaan pätevät seuraavat premissit (a) vauvan uhraaminen Baalille tuottaa suuremman sadon (b) ilman satoa suuri osa ihmisistä kuolee nälkään (c) elämä on itseisarvo jota pitää suojella mahdollisimman suuresti voidaan vauvan uhraaminen oikeuttaa. Vauvan ei tarvitse olla edes tehnyt mitään väärää.

Tavat, jolla tätä voidaan kritisoida on joko
1: Iskemällä tosiasiaväittein premissiin a. Tämä on empiirinen väite, ja uskallan sanoa että se falsifioi modus tollens -tilanteena väitetyn perustelun. Tämäntapaista laskelmaa ei voida tehdä kuolemanrangaistuksen kohdalla, koska ei ole kerrottu mikä on se arvo jota kuolemanrangaistuksella tavoitetaan.
2: Iskemällä itseisarvojen tasalle määrittelemällä uusiksi tilanteet. Eri uskontojen maailmankuvassa on itse asiassa ollut oleellista erottaa "satunnainen kuolema" ja "murha". Voidaan jopa esittää että jos surmaamme vauvan, valtio tekee murhan. Jos useampi ihminen kuolee ravinnon puutteeseen, nämä valikoituvat satunnaisesti ja tämä karsinta voidaan nähdä jopa Jumalan ratkaisuna. Maallisemmassakin näkökulmassa tämänlainen jaottelu aktiiviseen surmaamiseen ja passiiviseen surmaamiseen voidaan vetää. Ytimeen nouseekin vääntö siitä, että mikä on arvokkaampaa.

Sama koskee aiheessa mainittua kuolemanrangaistusta.
1: Kuolemanrangaistusta voidaan oikeuttaa kostamisen ja kompensaation kautta. Tällöin on arvioitava sitä, mikä on rikos ja miten raju rangaistus. Tällöin on syytä arvioida sitä mikä on ollut se rikos josta kuolemanrangaistus annetaan. Moni esimerkiksi näkee syvän eron siinä että tuleeko kuolemanrangaistus siitä että on tappanut useita ihmisiä vai onko kuolemanrangaistus luvassa siitä että on vaikka hylännyt islaminuskon. Tässä kohde tehtävänanto ei itse asiassa paljasta, että miten tilanteeseen tulisi suhtautua. Tässä kuolemanrangaistuksen vähäinen julmuus oikeuttaa surmaa.
2: Kuolemanrangaistus voidaan nähdä myös pelotteeksi. Ja tällöin, tavoitteen mekanistisen luonteen vuoksi, kuolemanrangaistuksen julmuus voisi olla jopa kannustettava piirre. Mitä julmempi ja julkisempi ja kansalaisten keskuudessa medianäkyvyyttä saavampi spektaakkeli teloitus on, sitä varmemmin se ennaltaehkäisee muita vastaavia rikoksia jatkossa.

Voidaankin sanoa, että tehtävänannon kysymys a on jätetty tarkemmin alustamatta. Siksi kysymykseen ei voida vastata. Sen sijaan jos utilitarismin tavoitteet olisi määritelty vaikkapa Kohlbergin etiikkahierarkian avulla tai viittaamalla YK:n ihmisoikeusjulistukseen, kysymyksen luonne muuttaisi tyystin luonnettaan. Utilitarismi onkin hyvin teknokraattinen etiikkamalli, jolla lähinnä kätketään ideologisia intressejä ja kutsutaan niitä sen jälkeen "pragmaattisiksi" ja ikään kuin idealogiattomiksi. Utilitarismi yrittää tehdä objektiivista etiikkaa, mutta tekee sen subjektiivisuuden kätkemisellä sen sijaan että vähentäisi subjektiivisuutta. Utilitarismin kohdalla ihmisen arvon voi toki laskea, jos niin halutaan, mutta kyseinen arviointi ei ole moraalinen vaan teknokraattinen, poliittinen tai uskonnollinen.

b) Kohlberg

Kohlbergin ensimmäisellä tasolla on kysymys rangaistuksen pelosta. Tämä korostaa jo utilitarismin kohdalla esiin noussutta ennaltaehkäisyä. Kuolemanrangaistus voidaan nähdä melko vahvana pelotteena monille ihmisille. Näin ollen kuolemanrangaistuksen asettaminen on ikään kuin alleviivaavasti alhaisimman tason moraalin korostamista. Se joko vihjaa sitä että valtio ei luota kansalaisiinsa ja pitää heitä eettisesti surkeina olentoina, joille ei siis luultavasti kannattaisi antaa äänivaltaa demokratiassa tai antaa painoarvoa heidän sanomisiinsa missään arvokeskustelussa. Tässä tilanteessa huomattavaa on, että teko on jo tehty joten rangaistuksen pelotevaikutus on jo purkautunut. Kysymys on siis lähinnä tulevien rikosten ennaltaehkäisystä. Kysymys redusoituu jälleen siihen, mitkä ovat ne arvot. Kohlbergin jaottelu törmää tässä utilitarismin kohdalla alustettuihin vaikeuksiin.

Toisella tasolla on kysymys henkilökohtaisesta hyödystä. Siinä missä edellisessä tasossa on vain yksi toimija, johon tilanne kohdistuu, on tässä tilanne moniuloitteisempi ; Tilanteessahan on itse asiassa esitelty kolme toimijaa. Mieli tietysti siirtyy kuin automaattisesti katsomaan henkilöä X joka on rangaistavana. Kuitenkin mukana on myös kaksi muuta toimijaa, jotka ovat jonkinlaisia juridis-institutionaalisia hahmoja. Nimittäin maa Y ja maa Z.
1: Rangaistun X tilanne on melko triviaali. Mikäli hän ei ole suisidaalikko, hän hyötyy siitä että hän ei saisi rikosta. Hänen kannattaisi irrelevantisoida kansalaisuudenvaihtoaan. Hänellä on tässä vahva motiivi, mutta todennäköisesti kohtuullisen rajattu valta hallita tilannetta.
2: Maa Y, jolla on kyseisestä rikoksesta pelkkä elinkautinen voisi omaa hyötyään ajatellen joko (a) säästää rahaa tai (b) säästää ihmishengen joka voidaan kenties nähdä sen kansalaiseksi. Koska tehtävänannossa on alleviivattu että rangaistava henkilö X on jotenkin vilpillisesti vaihtanut kansalaisuutta, voidaan nähdä että vaihdunta ei ole pätevä. Tästä voidaan päätellä että syntyy arvovalintatilanne joka on tehtävänannossa jätetty auki. Utilitarismin kohdalla alustetut ongelmat hierovat itseään vahvasti esille. Koska etiikassa on yleensä sellainen tilanne, että lähtökohta nivoutuu argumentteihin tavalla jossa syyt ja seuraukset ovat häilyviä, syntynee käytännössä klikkejä (a) Jossa elämän kunnioittaminen vaikuttaa siihen että vedotaan siihen, että kansalaisuus on saatu vilpillisesti tai jossa ensin otetaan lähtökohdaksi byrokratia ja se, että kansalaisuus on saatu vilpillisesti ja siksi nostetaan esille elämää kunnioittavat argumentit (b) Jossa kuolemaa halutaan säästösyistä - tai koska nähdään että oman maan rangaistustapa on liian löyhä - ja korostetaan sitä että kansalaisuus on teknisesti haluttu vaihtaa.
3: Maa Z taas noudattaa lakiaan joka perustuu oletukseen siitäettä rangaistus on kohtuullinen kompensaatio tai että se pelottaa muita tekemästä samaa tekoa. Teloittaminen ei yleensä ole kovin kallis. Periaateessa se voi kuitenkin haluta säästää sen verran. Teoriassa myös diplomatia saattaa tulla kysymykseen. Ajatuksena on se, että jos valtio menettääkin rikollisten pelotteluedun teloituksen lykkäämisestä, tai päästää yksilön epäreilusti ilman ansaitsemaansa rangaistusta - tai jos vaikka kuolemanrangaistus onkin de jure voimassa niin se de facto nähdään liian rajuna ja epäreiluna -  se voi saada parempien välien kautta apua. Tämä taas voi jopa parantaa maan tilaa niin että tarve kuolemanrangaistukseen vähenee kun kansalaiset eivät elä yhtä rajussa puutteessa, joka taas yleensä liittyy siihen että hengen pitimiksi on tehtävä rikoksia, kenties jopa sellaisia joista tulee teloitusrangaistuksia. Kysymys palautuu siihen, mikä on hyöty ; Taloudellinen, ihmishenkeä puolustava, yhteiskuntarauhaa kokoava. Nämä ovat arvovalintoja, eikä Kohlberg oikeastaan kehota tässä muuhun kuin ahneuteen sitä valittua kohtaan. Joka on asenteena äärimmäisen utilitaristinen.

Kolmannella tasolla on kysymys arvokkuudesta. Kunnia on sosiaalista, joten tässä vapaudutaan monista utilitaristisista ongelmista. Etiikka redusoituu joksikin yhteisölliseksi. Näin sen ei tarvitse olla objektiivisesti eettistä jonkun objektiivisen moraalin kannalta. Sitä pystyy kuitenkin tarkastelemaan katsomalla ihmisjoukkoja ja heidän reaktioitaan. Se ei siis ole täysin subjektiivista. Tätä voidaan kutsua kulttuurirelativistiseksi tasoksi jota voidaan tiivistää jonkinlaisiksi yleiskuviksi. Tässäkin on tarkasteltava jokaista toimijaa erikseen.
1: On korostettu että teloittaminen ei ole luultavasti kovin julma tai epäinhimillinen, joten siihen tuskin liittyy sen suurempaa arvokkuuden menettämistä kuin mitä itse rikoksen tekemisestä on saatu. Toisaalta vain elävänä voi olla arvoa, kuolleenaollessa arvokkuus ikään kuin menettää eksistentiaalisen merkityksensä yksilölle. Kuoleman jälkeen ihmisen arvokkuus on vain muistoissa. Mediamylläkkä teloitukseen liittyen taas kohdistuu yleensä itse rikokseen. Ja kenties teloitettavan kannalta merkityksellisempää onkin tässä vaiheessa keskittyä siihen asenteeseen jota hän itse heijastaa kun hänet teloitetaan. Muuhun hänellä ei oikeastaan edes ole vaikutusvaltaa. Toki on teoriassa mahdollista, että teloitettava on livahtanut maahan juuri sen vuoksi, että hänestä tämä laki on epäreilu ja hän on halunnut tuoda tämän esiin. Ja ajatellut että hän (a) pelastuu oman maansa vuoksi kun teko saa julkisuutta tai (b) hänet teloitetaan ja hänestä tulee ideologian marttyyri joka korostaa tämän teloituslain julmuutta, antaen sille kasvot. Teloitus voi siis olla symbolisesti vahva aktio. Tehtävänanto ei rajaa tätä, joten lopullista vastausta ei oikeastaan voi antaa.
2: Maa Y ei oikeastaan pidä sisällään kovin valtavaa arvokkuuskysymystä. Teknisesti teloitettava ei ole sen kansalainen. Sen kohdalla kysymys on lähinnä siitä yrittääkö se mitätöidä kansalaisuudenvaihdoksen. Tämä voidaan nähdä humanitaarisena teemana ja voidaan liittää siihen että teloitusta ei pidetä hyvänä. Tämä voi kuitenkin lietsoa huonoja välejä maiden välille, joten tämä ratkaisu voidaan nähdä myös arvokkuuden menettämisenä ; Maa joka kiistää toisen maan suvereeniuden ja lainsäädännön on vaikeassa tilanteessa. Kenties jopa sodanjulitsuksen partaalla.
3: Maa Z taas noudattaa omaa lakiaan. Sisäisesti sen arvokkuus koskee sitä että kaikkia kohdellaan saman lain mukaan. Jos armahdetaan vasten lakia, osoitetaan että jokin kansanosa -esimerkiksi maahanmuuttajat-  olisivat jotenkin eriarvoisia. Toisaalta ulkoisesti maalla on helposti myös kunnia. Muut maat voivat halveksua maata barbaarisena. (Arvokkuus heijastuu usein jopa kaupankäyntiin, joka ei toki ole arvokkuutta vaan hyötyajattelua jota läpikävin aiemmin.)

Seuraava taso on legalistinen. Lainsäädäntö on pysyvä ja tarkasti muotoiltu. Ei tarvitse miettiä de jure tai de facto -kysymyksiä. Ei myöskään tarvitse miettiä onko se objektiivisesti parasta mahdollista etiikkaa. Tämä on hyvin byrokraattinen taso.
1: Teloitettavan tilanteessa legalistinen valinta on tehty aiemmin. Hän ei tavallaan ole edes triviaali. Hän on pelkkä kohde. Hänen kohtalonsa määrätään muualla.
2: Maa Y joutuu tarkastelemaan kahta kysymystä (a) onko sen laki pelkästään maan sisäinen säädös vai heijastaako se jotain universaalia lakia. Edellisessä tapauksessa teloitus on toisen maan vastuulla ja jälkimmäisessä voidaan yrittää diplomatian keinoin saada toinen maa muuttamaan omaa lakiaan. Tai sitten julistetaan sota (Jossa usein kuolee useampi kuin yksi ihminen, ja usein jopa lukuisampi joukko ihmisiä kuin maassa Z tullaan yhteensä teloittamaan koskaan.) (b) Kysymys on kansalaisuuden vaihtamisen juridiikasta. Jos kansalaisuus on saatu vilpillisesti, on tarkasteltava onko se riittävän vilpillinen jotta se on mitätön. Tämä taas on usein suurempi asia kuin mihin maa Y tai maa Z yksin voivat ottaa kantaa. Jos kansalaisuuden vaihtaminen on ollut pätevä vilpistä huolimatta, maa Z ottaa asiat luultavasti haltuunsa ja se on aktiivinen päätöksentekijä. Maa Y voi asettaa vaatimuksia ja pyyntöjä ja uhata sodalla.
3: Maa Z:n kannalta sen maan kansalaiseksi arvioitava saa lainmukaisen tuomion. Sen ei tavallaan tarvitse välittää onko sen maan lait vain sen maan lakeja vai heijastavatko ne jotain universaalimpaa lakia. Tässä kohden sen ainut kysymys on siitä, onko kansalaisuudenvaihtaminen ollut pätevää, vai onko oman maan kansalaiseksi arvioiminen ollut erehdys tai byrokraatin tekemä virhe. Jos näin on, saa se todennäköisesti asettaa jonkin rangaistuksen tästä petoksesta. Jos tälläisestä olisi säädetty kuolemanrangaistus, tilanne olisi kokonaisuuden kannalta varsin ironinen. Todennäköisesti näin ei toki ole ja silloin tällä kulmalla on merkitystä. Maa Z on aktiivinen päätöksentekijä jonka hallussa rikollinen on. Sillä on yllättävän suuri valta ja esimerkiksi Maan Y kuuntelu on sille diplomaattinen aktio, jota se voi tehdä hyvän tahdon osoituksena.

Postkonventionaalinen periaate -etiikka Tämä kohta on siitä erikoinen, että jaottelu tekijöihin voidaan lopettaa. Ei ole väliä sillä, katsotaanko maata Z, maata Y vai tuomittua X. Periaatteet koskevat kaikkia. Tässä kohden ongelmana on kuitenkin se, että vaikka Kohlberg esittääkin jaottelunsa vaikkapa absoluuttiin universaaliin arvoon, se tekee saman puutteen kuin utilitarismikin. Se ei kerro mitä nämä periaatteet ovat. Malli kertoo vain että periaatteita noudatetaan tietyssä suhteessa lakeihin ja omaan hyötyyn - eli niistä ei välttämättä välitetä jos ne ovat konfliktissa sen oman vastauksen kanssa. Periaatteiden löytämisestä on ohjeet, mutta tästä seuraa tunnettuja ongemia. Esille nousee vaikka kristillinen kultainen sääntö, tai vastaavat suuret periaatteet, niin näiden kohdalla kysymys redusoituu vanhaan klassiseen teologiseen ongelmaan ; Kun on eri kulttuureita joista jokaisella on esillä objektiivinen moraali - joita niissä kulttuuripiriin sisällä noudatetaan hienostuneimmillaan Kohlbergin etiikka -asenteella - niin minkä näiden objektiivinen moraali on se absoluutti? Tämä herättää usein syviä vihantunteita ja uskonriitoja. Usein tuomio tehdäänkin presuppositionistisesti, eli siten että henkilö päättää ensin mikä uskonto on se joka on oikeassa. Ja sitten tämän objektiivisen moraalin normein luokittelee kaikki muut uskonnot ja absoluuttisen moraalin arvot matalammiksi. Näin ollen tämä taso on kulttuurirelativistista pätemistä jossa oman dogman nuoleminen kätketään teologisin kiemuroin. Kaikki utilitarismin filosofiset ongelmat oikein iskevät tällä tasolla vasten kasvoja. "Olen oikeassa koska olen oikeassa". Usein tässä matkassa redusoidutaan jollekin tätä tasoa alemmalle tasolle ja sitten naamioidaan se, että kysymys on vain tästä.

Itse - hieman Sam Harrisin ja hieman kristillisten arvojen hengessä - sovellan tätä mielestäni ongelmallista ajatusmallia seuraavalla tavalla ; Ihmishenki on aina suurempi kuin jokin valtio tai sen lait. Kunnianäkemys redusoituu usein kunniaväkivaltaan, jota en pidä hyväksyttävänä. Näen lait tärkeinä likiarvoina etiikalle. Eli lain kunnioitus on tärkeää. Mutta koska kysymys on likiarvosta, lakeja muutetaan koko ajan "demokraattisessa diskurssissa". Tämän vuoksi itse ehdottaisin että henkilön kansalaisuudenvaihtaminen mitätöitäisiin koska voidaan nähdä että se on tehty "ketunhäntä kainalossa". Koska kuolemanrangaistus on niin raju, niin ei ole suurta väliä miksi näin tehdään. Samoin on merkityksetöntä miksi rikollinen on karannut alunperin maasta ; Teoriassa hän voi olla kidutukseen tai orjatyöhön joutuva (koska tätä ei ole täsmennetty tehtävänannossa). Häntä tuskin odottaa mikään kuolemaa pahempi, joten siirto lienee hänelle parasta. Elinkautisvankina hän saa rangaistuksen rikoksestaan, häntä estetään toistamasta rikollisia tekojaan ja kansalaiset näkevät että rikoksesta ei kävellä ilman rankaisua. Siitä huolimatta että kuolemanrangaistusta harjoittavassa maassa joku voisi kokea että maahanmuuttajia hyysätään, niin pidän heidän pahastumistaan varsin vähäarvoisena, jopa totaalisen irrelevanttina pikkuasiana, kärpäsen surinana korvissa.

Loppumotkotus.

Tehtävänantajan persoona huomioiden, tehtävänannosta tuntuu kumpuavan ajatus, jossa utilitarismi on asetettu ensin mittariksi jotta sen tehottomuus nousisi esille. Sen rinnalle on ikään kuin asetettu "Parempi ja Toimivampi" malli. Kuitenkin lähempi tarkastelu tuntuu suorastaan huutavan, että tosiasiassa jaottelu osaan a ja b ovat hyvin mielivaltaisia. Utilitarismin ongelmat nousevat säännöllisesti esiin ; Juridisella tasolla se katoaa, mutta luultavasti jopa tässä tasossa se on ollut piilevänä mukana kun lakeja on alunperin säädetty!

Näin ollen uskallankin sanoa että Kohlbergin malli on enemmänkin tarkasti luokiteltua utilitarismia, jota on sävytetty ihmisen kognitiivisella kehityksellä jossa perusoletuksena on että aikuisempi ihminen olisi eettisempi. Eikä vain vaikkapa käsitteellisempi tai suurempaan saivarteluun kykenevä. Kohlbergin korkein taso tuntuu jopa murskaavan kaikki yritykset ratkaista niitä filosofisia ongelmia joita utilitarismissa on. Se tuntuu palauttavan ne kaikki takaisin suurimmassa voimassaan. Tehtävän antaja ei ole näyttänyt tätä huomaavan. Mikä antaa sille omituisen sävyn.

Kohlberg tekee kuten utilitaristitkin. Eli yrittää rakentaa objektiivista etiikkaa, mutta tosiasiassa lähinnä kätkee arvolauselmien subjektiivisuuden kiertämällä objektiivisen etiikan filosofisia haasteita sen sijaan että ratkaisisi niitä. Kohlberg käyttää tässä apuna etiikan psykologisointia, joka on medikalisoiva lähtökohta etiikkaan. Tässä kohden se on aivan kuten utilitarismin "hyöty". Kohlbergin psykologia tuo mukanaan vain asenteen periaatteita kohtaan, eikä määritä näiden periaatteiden sisältöä. Etenkin Kohlbergin korkeimman etiikan tasolla on vakavia filosofisia ongelmia siitä mikä on "sosiaalista" ja "rakentavaa" ja "korkeinta etiikkaa" ; Noudattaako maan Z yhteisön yhdessä säätämää normistoa ja kunniakäsityksiä ja oikeuskäsityksiä ja tappaa ihminen voidaan nähdä sosiaaliseksi ja jopa yhteiskuntaa ylläpitäväksi, jota vastaan on egoistinen lakeja rikkova paskiaisyksilö jonka individualismia ei tässä haluta tukea - saati kannustaa muita tekemään samoin. Muualla sen voidaan nähdä rikkovan eri universaaleja, kuten elämän kunnioitusta aina ja kaikkialla ja kaikissa tilanteissa.

Omituisen sävyn jota korostaa se, että tehtävänanto itsessään on monin paikoin hyvinkin rajaava. Kuitenkin tarkastelussa läpitunkevin piirre oli se, että monissa kohdissa ratkaisu riippui juuri siitä että tehtävänannossa ei oltu rajattu ratkaisua ohjaavia piirteitä. Tehtävänanto on siis yrittänyt olla toisaalta spesifi ja rajaava, mutta toisaalla se on jättänyt tämän rajaamisen tyystin tekemättä. X,Y ja Z vaikuttavat spesifeiltä mutta ovat epämääräisiä. Ne viittaavat Kohlbergin ja utilitarismin eetoksessa oleviin korkeisiin yleisperiaatteisiin, mutta ne paljastuvat kuplaksi. Itse asiassa ilman että otetaan avuksi tietämis kysymyksen esittäjästä koko kysymyksen tekeminen jää suurilta osin ontoksi, mysteeriseksi ja vain hoopoksi. Se huomioiden voidaan ymmärtää että se on rationaalinen hyvin määrätyin piilotetuin tautaoletuksin, joita kysyjä itsekään on tuskin tiedostanut ja jotka rehellisesti sanoen heijastavat käytännössä kaikkea mitä hän kirjoittaa. Tälläiseen on hyvä suhtautaua suopeudella, ihmiset ovat erehtyväisiä ja jokaisella on lukkiutumansa. Täytyy vain toivoa että tälläisiä kysymyksiä ei pääse kuin kuvitteellisiin YO -kirjoitiksiin. Syytökseni tarve syntyy yksinketaisesti siitä, että ilman tämänlaista "psykologismia, kysyjään vetämistä ja kaikenpuolista lokerointia" n vaikeaa ymmärtää kahta asiaa:
1: Miksi tehtävänanto on tälläisessä ambivalentissa suhteessa vastaamisen rajaamiseen
2: Miksi tämä ambivalenssi on juuri näin päin. Eli että pitäisi tietää utilitarismi ja siihen sidoksissa oleva Kohlbergi, kun taas eettisellä puolella siihen liittyvät yksityiskohdat jätetään auki ja ne vain yleistiivistetään tieteelliseltä vaikuttavaan lyhenteeseen X, Y, Z, jotka vaikuttavat kenties filosofisilta mutta jotka ovat etiikan kannalta hyvin epämääräisiä juuri sellaisella tasolla joka käytännössä estää annettujen konseptien kunnollisen soveltamisen.
+: Auki jää, miksi vaaditaan knoppitasoinen konseptien muistaminen, kun tehtävä kuitenkin näyttää olevan sovellustehtävä tiettyyn tilanteeseen. Se, että annetaan tietty tilanne tarjoaa keinot käyttää joitakin konsepteja. Ne voivat olla erilaisia, mutta niiden sovellustarkkuutta sentään pystytään arvioimaan. Tässä mallissa taas anntaan konsepti joka pitää lähinnä ulkomuistaa. Ja sitten sen soveltamisen kannalta oleelliset tiedot jätetään antamatta, niin että tehtävänantoa soveltava ikään kuin rampautetaan jo ennalta. Tämänlaista voi odottaa jos on ns. lukkiutunut eikä jaksa miettiä eettisiä oikeutuksia omaa suosikkodogmaa syvemmin.