Postmodernismikritiikin kritiikki

En ole seuraajieni toivekonsertti. Osittain siksi, että minua seurannee lähinnä epämääräinen bottiarmeija. Siksipä minulta aika harvoin pyydetään mitään. Tämä on hyvää ja kaunista. Minulta kuitenkin muutama kuukausi sitten pyydettiin, että voisin tehdä enemmänkin postmodernismin kritiikkiä. Sävynä oli tietenkin se, että pyytäjä arvasi minun suhtautuvan postmoderniin vähintään nihkeästi.

Tämä on tuotos jossa lähinnä alustan joitain näkökulmia. Jo tämä johtaa aika pitkään pätkään. Asiaa on paljon. Tärkein oppi on se, että se, että joku vastustaa oikeaa asiaa ei tarkoita että hän ymmärtäisi kritiikin kohdetta tai että tätä kriitikkoa tulisi kunnioittaa älykkäänä olentona vain sen vuoksi että hän on jollain tasolla samaa mieltä johtopäätöstasolla.

Toisaalta maailmassa on sellainenkin asia kuin huono postmodernismin kritiikkiä. Tämä on hyvin samantapainen asia kuin Nietzschen kriitikoiden kanssa; Moni selvästi saa tulkintoja lähinnä Nietzsche -kriitikoilta. Ja peräti sellaisilta kriitikoilta joilla on enemmän mielessään jokin teininen angstinuori jonka ajatusten he jotenkin ajattelevat olevan myös Nietzschen ajatuksia.

Itse asiassa jos nykyään katsoo sanan ”postmodernismi” käyttöä siihen tarttuminen on hyvin heikkoa. Erityisesti silmään tarttuu se, että oikein kukaan ei tunnusta olevansa postmoderni mutta postmodernismia liitetään sitten ties mihinkä. Usein tässä ollaan hyvin epätäsmällisiä. Joskus joku ehkä mainitsee Derridan ja dekonstruktion. Mutta se jää sitten siihen. Hyvin harvoin käsitellään oikein mitenkään mitä siinä kritisoidussa postmodernismissa on. Jos minun täytyisi pyytää normipostmodernismin dissaajalta kuvaus siitä mitä tarkoittaa Derridan differance, olisi kysymys todennäköisemmin ”jaa mikä” kuin osuva terminkuvaus. Nimiä toisin sanoen mainitaan ikään kuin tuomaan tarkkuutta ja osaamisen mielikuvaa. Tietyt asiat kuitenkin toistuvat ja niistä saa aika hyvän kuvan siitä mitä on ymmärretty. Ja tässä tapauksessa varsinkin sitä mitä ei ole ymmärretty.

Ymmärrys ja neljä huonoa Suurta Väärinkäsitystä

Ensinnäkin näyttää siltä, että ymmärretään – ainakin periaatetasolla – että postmodernismi on reaktio modernismiin, moderniin filosofiaan. Ja sen, että postmodernismin ytimessä on ”Suurten tarinoiden” torjuminen. Objektiivisuus sanan tiukimmassa ja konkreettisemmassa mielessä kyseenalaistetaan.

Siinä oli suunnilleen se mikä on ymmärretty. Ongelmana tässä on se, että nähdäkseni USA:n poliittinen ilmapiiri on aika erikoinen. Se on käytännössä kaksipuoluejärjestelmä. Ja sen rajoissa nimenomaan postmodernismista on tullut yleissana jonka alle yritetään maalata kaikenlaista joka itse asiassa ei edes ole postmodernia.

Väärinkäsitys; Postmodernismi on liberaalien juttu joka on kommunismia uusissa vaatteissa. Ja feminismiä kanssa. Tämä itse asiassa erikoista kyllä näkyy siinä miten postmodernin synonyyminä pidetään sekä kommunismia että liberalismia. Joista esimerkiksi itse voisin sanoa että liberalismi on hyvin vahvasti moderni liike. Ja tässä sekaan laitetaan mielellään kaikkea muutakin. Postmodernismikritiikissä rakennetaan hyvin yleisesti epämääräisien analogioiden varaan tulkintoja jotka ovat kaikkea muuta kuin osuvia. Tässä usein puhutaan vainosta ja vainoamisesta tavalla jossa jää huomaamatta että valistushenkisyyden kannustama – eli aika vahvasti modernismi – on nimenomaan esimerkiksi ajanut universaaleja ihmisoikeuksia tavalla joissa on suuren kertomuksen elossaolon henki yhdistettynä ajatukseen siitä että on olemassa todellisia, aitoja ja syviä konflikteja jotka on korjattava.

 Määrittelemällä että ”postmodernismi on kommunismia jossa luokkastota on muutettu vainoksi ja vainotuksi” -temppu on tässä usein tukiteoriana jonka avulla luodaan mielikuvaa yhtenäisestä vastustajaklimppistä. Koska poliittisessa ilmapiirissä on hyödyllistä jos näin voidaan tehdä. ; Siksi huomattavaa onkin että konfliktin huomaaminen ja korostaminen lasketaan enemmän poliittisen suuntauksen kuin sorrettu-sortaja -rakenteen kautta. Poliittisesta korrektiudesta valittavat harjoittavat puhetta konfliktista ja sen valtarakenteiden purkamisesta. Heitä ei kuitenkaan saa sanoa postmoderneiksi- ei vaikka itse asiassa heidän kohdallaan ironista kyllä on usein nimenomaan postmodernia henkeä enemmän kuin esimerkiksi valtaosalla liberaaleista. Samoin ei voi olla huomaamatta että maahanmuuttokritiikissä jossa vastustetaan postmodernia korostetaan jännitteitä ja sortorakenteita maahantunkeutujien ja moraalisesti ylivertaisen uhrikansan välille. Näitä halutaan ratkaista. Tämä kertoo siitä että tarjotut analogiat ”luokkasodasta identiteettipolitiikkaan” eivät ole postmodernismin kriitikoilla kovin tasapuolisia. Tämänlaiset erikoisuudet kertovat että kannanotot ovat nimenomaan jostain muusta.

Itse näkisin tässä myös relevanttina kertoa, että kommunismi ei ole pelkästään teoria luokkajaosta vaan siinä on paljon asioita. Esimerkiksi omistamisesta, työstä ja palkan määräytymisestä. Kommunismi nojaa Marxin ajatuksiin joissa taas on ideoita Hegeliltä. Hegel oli nimenomaan moderni filosofi mammuttimaisine rationaalisine maailmanhistoriaselityksineen. Kommunismissa puhutaan äärimmäisen vahvasta ”suuresta kertomuksesta”. Jos miettii mikä Historiallinen Materialismi on, voi tajuta miksi filosofisessa tekstissä monet postmodernistit nimenomaan hyökkäävät kommunismia vastaan. Ajatus Historiallisesta Materialismista on Suuri Kertomus. Kommunistit yksinkertaisesti katsovat että yhteiskunta etenee suurta linjaa jossa niistä tulee yhä parempia ja parempia. Menestyneiden yhteiskuntien uskotaan seuraavan progressiivisesti toistaan ja vallankumouksen jälkeen tulee parempi maailma. Postmodernisti hylkää tämänlaisen ajatuksen paremmuudesta. Heille olisi järkevämpää puhua erilaisista yhteiskunnista. Esimerkiksi postmoderni Foucault on leimallisesti puhunut kommunistisen teesi-antiteesi -negaation sijaan affirmaatiosta. Jossa syntyy uusi kulttuurinen normi joka sisältää erilaisen valtahierarkian.

Toinen hyvin suosittu on väittää että Immanuel Kant olisi postmoderni tai esipostmoderni ja valistuksen vihollinen. Mikä on omituista koska hänen kategorinen imperatiivinsa tavoittelee nimenomaan rationaalisuuden kautta objektiivista moraalia jota ei voi kyseenalaistaa.

Kolmas suosittu näkemus selitetään että postmodernismi olisi marksismia piilotettuna aikana kun kommunismi oli näyttänyt tehonsa niin vahvasti että jopa Sartre alkoi olemaan kriittinen neuvostoliiton hirmutekoja kohtaan. Tarkalleen ottaen tämä on historiantulkinta jolla yritetään todistaa miten se ensimmäinen asiavirhe olisi jotenkin järkevä. Tässä ajatuksena on väittää että pakon edessä kommunistit piilottivat luokkarakennekritiikkinsä yleisemmin sortajan ja sorretun narratiiviksi. Ja näin kaikki missä on joku sortaja ja sorrettu olisi siten tulkittavissa piilokommunismiksi. Paitsi tietenkin silloin kun alt rightiläinen puhuu sananvapauden tallaamisesta feministisen ylivallan alla ja miten tämä on sortoa ja pahuutta. Tämä väite on tietenkin muutenkin outo juttu. Après mai sentään voisi sanoa että postmodernismin peruskonseptit luotiin jo ennen 1968 vuoden mellakoita joissa oli valtavasti ranskalaisia. Mellakat olivat kommunistisia ja kommunismilla oli valtava suosio. Sitä kenties toivoisi että ihmiset olisivat oppineet ja häpeä pakottaisi tekemään jotain. Mutta tämä on nähdäkseni tarpeettoman optimistisesti ajateltu. Ei ollut mitään paineita piilottaa marksilaisia ajatuksia joita kannatti salaa. Itse asiassa jopa nykyään Zizekin tyyliset hahmot ovat julkean avoimesti kommunisteja. Eikä tästä ole seurannut heille oikein mitään.

Koska ideana on kahtiajako ja ajattelu että kaikki tietävät millä mielipiteillä ollaan demokraatteja tai republikaaneja on luotu analogiamylly jossa salakuljetetaan epätäsmällisyyttä keskusteluun. Tällä epätäsmällusyydellä ohitetaan hyvin suuret ja syvät erot liberaismin, kommunismin ja postmodernin filosofian välillä. Tämä tarkoittaa sitä että käsite ”postmoderni” itsesään menettää tarkkuuttaan eli sisältöään. Termin käyttäminen muuttuu tyhjäksi. Siksi postmodernin kriitikot monesti eivät osaakaan postmodernia, kritiikkinsä kohdetta. Termi on heille pelkkää asennetta ja siihen liittyviä negatiivisia konnotaatioita.

Neljäs suosittu väite on ajatella että identiteettipolitiikka on jotain joka syntyy ja on kuvattu ja toivottu rakenne postmodernismissa. Että yksilö kuvataan ja korvataan jonkinlaisella ryhmällä. Tässä on hyvin erikoienn tapa kohdella postmodernien tapaa käsitellä identiteettiä. Kun nimittäin katsomme esimerkiksi Foucaultia, hän opettaa että yksilö oppii dialogissa ympäristönsä kanssa, jolloin identiteetti ei synny pelkästään siitä että sinulla on ominaisuus vaan siitä miten muut kohtelevat sinua tämän pohjalta. Derrida puhui hyvin vähän politiikasta ylipäätään ja häntä kuvasi se, että ryhmät eivät nekään ole mitään objektiivisia konstrukteja ja kiistaryhmien välit on aina kyseenalaistettava nekin. Ryhmien sijaan postmodernistit puhuvat usein eri rakenteista jotka rakentavat ja ylläpitävät näitä ryhmiä. Esimerkiksi kun Foucault puhuu vallasta hän ei liitä siihen minkäänlaisia moraalisia arvostelmia. Hänelle valta on vain sitä että voi aikaansaada muutoksia maailmassa. Se ei siis ole ollenkaan samanlainen torjuttava peikko kuin kommunistien luokkasodassa jossa on oikeaa sortoa jonka yöstä pitää nousta. Ja miten nämä valtaa tukevat eivät ole essentiaalisia ja muuttumattomia ja siksi ryhmät voivat muuttua, aivan kuten ne tuottavat rakenteetkin. (Joka sanoo esimerkiksi että yhteiskunnat eivät ole samanlaisia, niissä ei kiinnitetä samoihin piirteisiin huomiota samalla arvostuksella jne.) Postmoderni kritisoi essentialismia. Myös ryhmäessentialismia. Siksi aina kun joku puhuu essentialistisin termein siitä mitä postmodernit tarkoittavat tai eivät tarkoita, nämä ihmiset eivät tunne kritiikkinsä kohdetta.

Ja oli tälle kaikelle jonkinlainen lähdekin saatavissa.

Annan tätä tukemaan kannanottoja jotka ovat mielestäni hyviä esimerkkejä ja selvennyksiä. Kun olen heittänyt suurimmat teoreettiset linjat esiin on hyvä nähdä miksi antamani esimerkit ovat relevantteja. Ne kaikki on nostettu Hicksin kirjasta ”explaining postmodernism”. Teos on järkyttävän huono; Se yrittää näyttää kunnioitettavalta teokselta, mutta sitä ei olisi taatusti julkaistu yhdessäkään akateemisessa julkaisussa. Se onkin julkaistu yksityistaholla vaikka vertaisarviointia tai muuta tarkastamista. Tämä teos on siitä mielenkiintoinen, että sen jälkeen Tapio Puolimatkan kirjat vaikuttavat laadukkailta ja vain kohtuudella asioita vääristeleviltä.

Hicksin teoksessa on hyvin vaikeaa sanoa onko internetmaailma ottanut hänen asiansa todesta. Vai onko Hicks vain pyrkinyt muokkaamaan ja sanallistamaan sitä postmodernia kritisoivaa kulttuuria jota maailma on pullollaan. Tällä ei ole väliä. Lopputulos on silti hyvin laadutonta.

Yleisesti en välitä puhua siitä mikä on tai ei ole julkaissut kirjaa. Mutta tässä on tehty aika yksinkertaisia asiavirheitä aivan perustason kysymyksissä. Jolloin on pakko herätä siihen miten tämä kirja on tullut julkaistuksi.

Teoksesta löytyy esimerkiksi sitaatteja joita on laitettu ihmisten suuhun joita nämä eivät ole koskaan sanoneet. Ehkä alleviivaavimmin jo ensimmäisillä sivuilla Foucaultin suuhun laitettiin kannanotto totuudesta ja järjestä jota hän ei ole koskaan sanonut. Mutta josta tiedetään, että hänen väitetään sanoneen niin.

Teoksessa on paljon asiaa siinä mielessä että jos haluaa opetella irrallisia knoppitietoja teos on mainio. Mutta sen pääteesit ovat todella hämmentävän heikolla pohjalla. Asiavirheitä tehdään paitsi postmodernissa filosofiassa niin myös modernissa filosofiassa. Joka on mielessäni erityisen vakava asia. ; Itse asiassa teoksen asiavirheet yhdistettynä johtopäättelyihin on oikeastaan ymmärrettävissä aika helposti sitä kautta että Hicksillä on näkemys siitä että jos ei ole hänen kanssaan samaa mieltä poliittisesti on antirealisti. Tämä on varsin helppoa huomata vähintään siinä vaiheessa kun monet positivismin muodot määrittyvät kategoriaan anti-reason. Tähän johtopäätökseen ei tavallaan päästä ilman näitä virheitä. Joten ei ole ihme että Hicks sitten tarjoaa näitä virheitä. ; Ironisinta tässä kaikessa on se, että Hicks pyrkii luomaan analogioita ja vähentämään käsitteiden eksaktiutta termien loogisessa mielessä. Mutta samanaikaisesti hän liittää niihin termejä joissa on hyvin helposti tunistettavia negatiivisia tai positiviisia konnotaatioita. Joten teos on emotivistinen teos joka värittää tunnelmaa siitä mitä mielipiteitä kohoaa samalla kun se heikentää teoksen tarkkuutta ja rationaalisia ansioita. Tämä on tietenkin kirjan pääviestin ja pinnallisen rationaalisuuden rakastamisen ja tunteilunvastustamisen teemojen kannalta erikoista.

Kirjassa muutenkin asioita luokitellaan. Kritisoitujen argumentteja ei kuvata. Eikä kriittisissä argumenteissa yleensä ottaenkaan kuvata myös niitä kriittisiä argumentteja. Vain kerrotaan että niitä on ja ne ovat vahvoja. Hän puhuu vain vastustamiensa motiiveista ja intresseistä hyvin paljon ja selittää johtopäätökset mieluummin niiden kautta. Tämä on hyvin mielenkiintoinen lähestymistapa. Ainakin kun teos itse kuvaa tämänlaisen prosessoinnin toisaalla ”postmoderniksi” ja subjektiiviseksi. Muutenkin kuvauksista puuttuu aikalailla lähteetä. Ei-filosofeja koskevat kohdat pitävät sisällään useita sivuja ranttia mallia Postmodernistit sanovat sitä ja tätä ja ei kerrota että missä ja kuka. Jos sinulla on teos jossa ei neljään sivuun ole ainuttakaan lähdettä ja se koostuu pitkistä luetteloista edellämainuttua ranttausta, on siitä tietenkin saatva teoksia ja sivunumeroita. Missä on sanottu niin. Suuri osa materiaalista oli niin omituista että uskoisin sen olevan enemmän konservatiivien syytöksistä kuin postmodernien filosofien omista sanomisista ja kuvauksista.

Mutta itse teokseen.

Kirjassa on kaksi suurta teesiä;
1: Ensinnäkin epistemologian kriisi johti siihen että postmodernismi oli mahdollista.
2: Toiseksikin kommunismin sosiaalinen kriisi on syy miksi postmodernismi oli pakko keksiä. Itse asiassa kaikki kuvaamani postmodernismikritiikin suuret virheet paistavat esiin jostain kohdasta tätä teosta. Tämä ei tietenkään yllätä sillä konservatiivipiirit pitävät tätä tärkeänä teoksena. Ja esimerkiksi Jordan Peterson on suositellut teosta seuraajilleen. Teoksessa on monia filosofeja. Postmodernia alustetaan esimerkiksi modernien ajattelijoiden kuten Kantin ja Hegelin kautta. Tätä katta on varmasti noussut ajatus siitä että Kant olisi jotenkin erityisen tuomittava filosofi.

Huomiotaherättävää on se, että hän kuvaa Catherine MacKinnonia postmoderniksi ajattelijaksi. Tässä on tietenkin haluttu luoda kuvaa että feminismi olisi aina postmodernia. Tämä olisi onnistunut paremmin jos ottaisi esiin jonkun postmodernin feministin. MacKinnon on sen sijaan tyyppi joka voi olla ärsyttävä ja äärifeministi. Mutta hänen filosofiansa on hyvin ankarastikin postmodernin vastainen. Hän itse asiassa on aivan suoraan kritisoinut postmodernia filosofiaa. MacKinnonin feminismi nousee vahvasti modernismin pohjalta. Tämä vaikuttaa jopa olevan tahallista, sillä fiksu ihminen lukee lähteitään ja Hicksin teoksessa käytetty lähde sille miten MacKinnon on postmodernilta pohjalta vaatinut pornon sensurointia itse asiassa kritisoi eksplisiittisesti postmodernia pohjaa ja nojaa sen sijaan ajatukseen että neutraali ja objektiivinen havainto on että pornografiaan liittyy esimerkiksi siitä miten naisia kohdellaan pornonteossa ovat syy. (MacKinnonin logiikka muistuttaa hyvin paljon sitä miten maahanmuuttokriitikot esittävät rikostilastoista että maahanmuuttajat täytyy torpata. Ei sillä että kaikki ovat pahoja vaan viittaamalla objektiivisina pitämiinsä yli- ja aliedustuksiin tilastoissa. Onko tämäkin siis postmodernia? Doubt that!) MacKinnonin pääteeseinä kulkee ”Realities and experience”. MacKinnonilla on myös hyvin moderni lähestyminen ihmisoikeuksiin objektiivisina suurina kertomuksina ja näkee esimerkiksi että postmoderni katkaisee yhteytensä liiaksi niihin realiteetteihin joiden vuoksi ihmisoikeuksia on katsottu tarpeellisiksi in first place.

Muutenkin Hicksin feministien käsittelyssä on erikoista että mukaan livahtaa postmodernia kritisoivia feministejä, kuten esimerkiksi Andrea Dworkin. Tämä on niin säännönmukaista, että sitä ei voi pitää pikku pukkina. Kun postkolonialistinen feministi nähdään modernin sijaan postmodernina puhutaan kyllä aikamoisesta epätäsmällisyydestä.

Toki on hauskaa nähdä miten Foucaultin ja Lyotardin ajatus vallan ja tiedon suhteesta on nähty niin että Hicksistä postmodernismi taistelee tiedon ja vallan suhdetta vastaan. Näiden filosofien mukaan tietoon liittyy aina irrottamattomasti valtaa. Käsitteet rajaavat asioita. Ja jos esimerkiksi minä opetan jotain jossain youtubessa mukana on asenne jossa minä muutan maailmaa – omaan siis Foucaultin mielessä valtaa – ja tämä muuttaa sinua eli määrittää että minulla on valtaa sinuun. Foucaultille ja Lyotardille tämä on neutraalia ja väistämätöntä. Valta ja tieto ovat väistämättä jossain suhteessa keskenään. Ei siis voida siivota tietoa vallasta koska ne joka tapauksessa nivoutuvat maailmaan. Jopa ankarin postmodernin kriitikko tunnustanee että tarvitsemme tietoa voidaksemme toimia funktionaalisesti maailmassa. ; Ironista kyllä Hicks jopa esittelee itselleen tärkeitä modernistisia hahmoja ja näistä hän mainitsee Francis Baconin. Joka heitti ”tieto on valtaa” tyylisiä sitaatteja. Erot tästä postmodernismiin eivät tavallaan ole niin suuria.

Hicks myös väittää, että postmoderni tekstintulkinta tarkoittaa sitä että lukija tuottaa omia subjektiivisia kokemuksia tekstiin jotta saa sieltä esiin kirjoittajan rotua, sukupuolta uskontoa ja monia muita vastaavia piirteitä korostavia intressejä. Joka taas on antiteesi sille mitä Derridan ”kirjailijan kuolema” ja dekonstruktio tarkoittavat Derridalla. ; Koko Derridan idea on nimenomaan se, että tulkinnassa kirjoittaja on kuollut. Dekonstruktiossa tehdään tulkinta joka pyrki pelkästään tekstin sisäiseen logiikkaan. Ja tästä sisäisestä logiikasta nousee esiin asioita joilla on tiettyjä piirteitä. Kuten tapoja jäsentää maailmaa. ; Löydät jännitteitä pelkästään niistä työkaluista joita teksti sisältää. Toisin sanoen Derridan koko idea oli juuri se että luovutaan objektiivisesta ulkopuolisen tarkkailijan ja lukijan näkökulmasta. Derridan oman määrittelyn mukaan dekonstruktiossa pyritään sitoutumaan teoksen itsensä antamiin teemoihin. Hicks päinvastoin väittää että dekonstruktio poistaa merkityksen. Ja menee vielä pidemmälle; Että jos teksti voi merkitä mitä vain se myös tarkoittaisi sitä, että postmodernille kaikki kirjat olisivat yhtä hyviä ja huonoja. Kuitenkin dekonstruktion perinteeseen tutustuvat näkevät että hyvät kirjat eivät torju erilaisia tulkintoja. Eli mitä enemmän, useampia ja erilaisempia tulkintoja kirja herättää lukijassa, sitä parempi teos on. Esimerkiksi Raamattua on pidetty erinomaisena teoksena postmodernissa mielessä koska siitä nousee hyvin paljon tulkintoja ja keskustelua. Sama merkityskirjo ja teoksen itsensä tarjoamat työkalut kuten synnin tapaiset toiminnat, eivät tarjoa jännitteitä syvämietteiselle tulkintakirjolle esimerkiksi ”Puppe” -kirjoissa. Ajatus monesta tulkinnasta on hyvin kiinnostava koska siinä selvästi sotketaan se, että jos teokselle voi antaa useita eri tulkintoja tarkoittaisi samaa että kaikki tulkinnat olisivat yhtä hyviä. Tämä on aikamoinen non sequitur. Jos esimerkiksi ”13 reasons why” näyttäytyi puolisolleni kiusaamisenoppikirjana kun taas toinen näkee sen voimauttavana sarjana itsemurhasta kun taas itse näen sen teoksena joka käsittelee seksuaalisen häirinnän torjuntaa, niin ei se tarkoita että ”yhtä hyvä” tulkinta olisi että tämä sarja käsittelisi perunankuorintaa tai uskontoa. Teos ei tarjoa uskontoa työkaluksi joten tämä tulkinta vaatisi nimenomaan antidekonstruktio-otetta jota on toki tavattu esimerkiksi kristityissä jotka löytävät saatanallisia merkityksiä ja marksismia ties missä. Mikä on tietenkin ironista koska tälläinen ”objektiivisuuden ja maailmankuvan syvän totuuden” mukaantuova tulkintatapa on tavallaan juuri sitä modernia jota vastaan derrida on tullut kehittäessään koko dekonstruktion konseptin.

Mutta huonointa on Kant -teorisointi. Hicksin näkemyksessä hän aloittaa postmodernin tuhon hyökkäyksenä tietoa vastaan. Ja hän aloittaa tämän Kantista. Hän väittää suoraan, että Kant on valistuksen vastainen filosofi. Tämä on ajatuksena hyvin erikoinen. Kant on yleisesti ottaen pro-valistus. Hän korostaa nimenomaan ihmiskuvaa jossa ihminen vapautuu siitä että joku toinen holhoaa hänelle totuuden. Kantille esimerkiksi moraalilakiin ei tarvita instituutioita. Individualismi, rationalismi ja muut vastaavat arvot olivat Kantille rakkaita. Hicks suoraan väittää, että Kantista objektiivisuus pitää hylätä ja että me voimme pelkästään tulkita jotain joka on meidän oma subjektiivinen luomuksemme.

Kantin kritiikki on tärkeää koska tätä kautta Hicks saa kuljetettua ison osan moderenista ajattelusuuntauksista ja valistusajattelusta ”postmoderniksi”. Sen heikkous on ilmiselvä kaikille jotka oikeasti ovat edes aika alkeellisella tavalla opetelleet Kantin noumenaalisen ja fenomenaalisen maailman konseptierot. Kantilla ei ole mitään subjektiivista luomusta vaan hän korostaa että maailma jonka koemme on jotain joka tulee ihmisen ulkopuolelta ihmisten aistijärjestelmiin prosessoitavaksi. Ja että havaitsemme näitä aistien prosessoimia asioita. Sillä kun sen tajuaa tiedostaa että Hicksin väännelmä on olkiukko. Ja kenties syvin olkiukko tähän asti. Vaikka olenkin maininnut todella räikeitä perustason epäosaamisia.

Asiaa syventää se, että Kant oli hyvin ankarasti Humen skeptismiä vastaan juuri sen vuoksi, että hän korosti objektiivisuutta. Totuuden ja ehtojen avaruuksia heittelevä Kant rakenteli loogisia konstrukteja syvällä innolla. Kant oli filosofisesti empiirinen realisti. Hänen moraalikseenkaan ei kelvannut mikään kategorista imperatiivia vähemmän sitova tai subjektiivinen. Hicks vieläpä väittää että Kantin ajatus olisi että järkeä ei pidä käyttää koska tunteet ja intuitiot riittäät. Immanuel Kant on siitä jännittävä ihminen että hänestä tunteiden lisäksi myös rationaalisuus oli ihmisen ominaisuus ja ihmisen sisällä. Jos lukee hänen etiikkansa niin tosiasiassa Kant nimenomaan ajaa jopa hyvin järkikeskeistä moraalia. Sellaista jossa haetaan kylmää ulkopuolista realismia ja periaatteiden seuraamista. Tämä tulee hyvin vahvasti esille kun katsoo hänen esimerkkejään jossa tunteenomainen tilanne joka vaatisi murhaajalle valehtelua ei ole oikein koska rationaalinen hyveen periaate olla valehtelematta on korkeampi. En pidä näistä johtopäätöksistä mutta se tekee minusta vähemmän kylmän periaatekeskeisen järjenkautta ajattelevan moralistin. Olenkin itse asiassa syvästi sitä mieltä että tunteilla ja vaistoilla on syvä, jopa evoluutiopsykologinen, tausta. Ja tässä mielessä minä olen Hicksin määritelmissä postmoderni rationaalisuuden hylkääjä verrattuna Kantiin…

Näyttää kuin Hicks olisi lukenut kirjan otsikon ”Puhtaan järjen kritiikki” ja luullut että tässä nyt sitten tuhotaan järki. Kant moitti puhdasta järkeä empirian ulkopuolella koska hänestä maailma joka on empiirinen ja havaittava tuottaa meille selkeää tietoa mutta jos tälläistä sidosta ei ole niin järki voi viedä meidät mitä ihmeellisempiin päätelmiin. Ja osa näistä päätelmistä on keskenään ristiriidassa. Jolloin puhdasta järkeä ei pidä Kantista käyttämän. Ei vaikuta järin tieteenvastaiselta. ; Itse asiassa Immanuel Kantin ajatukset tarjosivat valtavasti perustaa individualismille. Joka Hicksin mukaan on valistuksen ydintä. Koska se on.

Ironiamittarin Lopuksi;

Karkeasti sanoen; Jos uskot että käsitteet ovat käteviä koska ne kategorisoivat asioita ja että tämä tarkoittaa sitä että hyvä käsite rajaa aina jotain ulkopuolelleen, olet postmoderni. Sillä tämä on sitä paljonpelättyä relativismia. ; Esimerkiksi Derridan dekonstruktiota pidetään inhottavana koska siinä mukamas väitetään että se että hierarkiassa oleva keskus olisi tehty sortamista varten. Derrida itse on kuitenkin korostanut että hän ei ole väittänyt että hierarkiat olisi tehty tavoitteena sortaa ja sulkea kategorian ulkopuolelle. Vaan että tämä sortaminen on hierarkian funktio jota ei voi estää. Hän ei edes väittänyt että voisimme mitenkään päästä eroon hierarkioista. Tai maalannut niiden päälle suurta narraatiota hyvyydestä tai huonoudesta.

Postmoderniksi ajattelijaksi leimataan helposti esimerkiksi jos ajaa homojen oikeuksia. Mitä he tällä tarkoittavat on tarkemmassa analyysissä epätarkkaa, epäselvää ja obskuuria juuri sellaisella tavalla joka on ironista koska se tuntuu olevan sitä minkä vuoksi postmodernismi nähdään roskana. Helpoin tapa korjata ajattelua on ajatella, että postmoderni hylkää modernin projektin eli uskon tiedon kasvuun ja kasaantumiseen ja ihmisen kykyyn viisastua lisääntyvän tiedon ansioista. Itse asiassa tässä vainon parantamisesta puhuva arvottava puhe on itse asiassa ei-postmodernien elementtien tuomista kontekstiin. Identiteettipolitiikkaa postmoderniin sotkeva on liiaksi essentialisti. Toki näissä voi silti olla sama kuin Nietzschessä. Filosofit eivät ole sanoneet mitään mutta joku oppimaton nyylä teiniangstissaan kuvittelee harhaisesti olevansa niin kova ubermench ja nihilisti. Tällöin vika ei tietenkään ole Nietschessä vaan siinä että tämä teinipoika ei ole häntä ymmärtänyt. Asia ei muutu viisaudeksi sillä että joku kritisoi teinipoikaa glorifioiden kritiikkinsä kohteen joksikin kunnioitetuksi filosofiksi. Sillä tässä tehdään sama ymmärtämättömyysvirhe kuin se teinipoikakin.

Nämä virheet olisi yleensä helppoja korjata ihan vain lukemalla asiasta jotain yksinkertaisia avustavia teoksia. Sellasia jotka eivät ole lähtökohtaisesti sellaisia joiden tehtävänä on lytätä postmodernismi. Yleensä ottaeen lukeminen kannattaa aloittaa jostain tulkintaa helpottavasta oppaasta joka ei kritisoi vaan kuvaa mitä tyypit ajattelevat. Sen jälkeen kannattaa lukea filosofin itsensä sanomisia. Ja sen jälkeen kannattaa tutustua kritiikkiin. Sillä jos hyppää suoraan kritiikkiin voi käydä niin, että käteen tarttuu sama kuin evoluutiokritiikin kohdalla. Kreationistikirjan lukemisen jälkeen sinulla on useita vääriä käsityksiä siitä mitä evoluutio ylipäätään tarkoittaa. Etkä tiedä tätä koska opiskelu vaatisi ymmärrystä jota sinulla ei ole kun et ole lukenut niitä kirjoja joissa on se mitä evoluutiosta oikeasti sanotaan.

Nyrkkisääntönä onkin että jos et ole lukenut tätä prosessia tässä järjestyksessä kritiikkiin asti, sinulla ei ole mitään validia mielipidettä edes kritisoida. Sinulla on enemmän tai vähemmän ei-oppinut ja perusteeton mielipiteily. Sellaisella ei ole sijaa minun arvostamassani modernissa maailmassa jossa rationaalisuus ja objektiivisuus ja asioiden kuvaaminen oikein ovat kaiken ytimessä. Jos et kannata näitä voit saman tien olla postmoderni itsekin. Olet ainakin relativisti.

---

Viitteet:
Michel Foucault, “Discipline and Punish” (1975) [suom. ”Tarkkailla ja rangaista”]
Stephen Hicks, "Explaining Postmodernism" (2004)
Catharine A. MacKinnon, ”Points against Postmodernism” (2000)
Jacques Derrida, ”Of Grammatology” (1967)
Jacques Derrida, “Writing and Difference” (1978)
Immanuel Kant, “What Is Enlightenment?” (1784)
Immanuel Kant, ”Kritik der reinen Vernunft” (1781) [suom. ”Puhtaan järjen kritiikki”]

1800 -luvulta? Sanoaksesi noin sinun täytyy olla 100 vuotta ajasta jäljessä!

Eräs tavallisimmista väitteistä johon törmään on se, että maailmankuvani heijastaa 1800 -lukulaista ateismia. Tätä esitetään jonkinlaisena automaattikritiikkinä. Esittäjänä on aina kristitty joka on erimielinen kanssani. Hän kuvaa tällä asennetta jossa hän on sekä kategorioinut, ymmärtänyt että kumonnut näkemykseni. ; Kuitenkin itse väite on erikoinen. Se viittaa enemmän vahvaan asennevammaan ja siihen että ihminen on oppinut hieman filosofiaa ja osaa sitten toistaa sitä ymmärtämättä kaikkia seurannaisuuksia ja liitoksia.

Usein tässä selvästi moititaan joko ateismiksi tulkittua uskonnottomuuttani tai positivistiseksi tulkittua tietoteoriaani. Tai molempia. Tässä mielessä rinnastukset menevätkin luultavasti siihen että minua moititaan Auguste Comten empiriakeskeisyyden tai Ludwig Feuerbachin piiriin. Feuerbach katsoi, että jumala on ihmisen pelkojensa ja toiveidensa käsittelyyn keksimä luomus. Jo tämä viittaa siihen että 1800 -lukulaisuutta käytetään kuin se olisi jokin yksi ja tietty konsepti. Jota se ei ole. Suosisin ajatusta jossa kritiikki koostuu argumenttirakenteista eikä vuosiluvuista joita ei voi edes lähteistää yhteen ajattelijaan ja vielä vähemmän tiettyyn argumenttirakenteeseen. Jotka ovat ne asialliset viittaamisen tavat minun mielessäni.

Rinnastus on tässä muodossa itse asiassa hyvin virheellinen. Voin jopa sanoa niinkin, että kaikki tietoteoreettisten ajatuksieni ytimessä olevat ajatukset eivät ole edes olleet edes olemassa ennen 1960 -lukua. Feuerbachissa kuten tätä tuoreemmassa Sartressakin minua taas vaivaa heidän ajattelunsa presuppositionistisuus. Vaikka sitä periaatteessa on heikkoja Jumalakumouksia niin ennen kaikkea heidän näkemyksessään ateismi on viitekehys jonka kautta tukitaan muita asioita. Tässä mielessä ne rinnastuvat mielessäni Alister McGrathiin jonka mukaan Jumala ei ole tiedon konsepti vaan taustaviitekehys jonka kautta asiat muuttuvat järkeenkäyviksi, tai ”make sense” kuten hän ilmaisee. Enkä suhtaudu näihin jäsentelyihin kovin kiinnostuneesti. Jotain oletetaan ja sitten pitäisi tehdä narraatio sen ympärille. Itseäni innostavat enemmän omat kyhäelmät kuin se että joku toinen pakottaa oman kyhäilypohjansa minulle ja väittää vaikkapa että teismi tai ateismi voivat olla vain esioletettuja.

Itselleni tietyt tietoa koskevat viitekehykset ovat oleellisia ja ateismi ja teismi ovat tässä johtopäätöksiä. Tai jos eivät ole niin ne ovat turhia ; Minun maailmassani on Peircen kokemusmaailmaa koskeva pragmatismi kohdannut Quinelaisen käsiteverkoston joten toimin esimerkiksi ilman foundationalistista perususkomusfilosofiaa jossa oletetaan että tieto koskisi jotain absoluuttista totutta tai ei mitään. Ja näin ollen sellaiset lauseet kuin ”Jumalan olemassaoloa ei voi tieteellisesti todistaa tai kumota” on omituinen. Jos ei muuten niin jos jotain ei voi falsifioida niin sitten se on jo itsessään mahdollista nähdä epätieteellisenä eli tieteen avulla roskaksi osoitettuna. Ja tämä vähintään kumoaa lausunnon universaaliuden. On vähintään yksi tiedekuva jossa kysymys ratkeaa pelkästään tuon Jumalan kuvauksen kautta. Tärkeintä onkin se, että onko olemassa kokemusmaailmassa olevaa havaintojoukkoa jota voidaan mallintaa jonkinlaisella Jumalateorialla. Jos ei ole ei tarvita mitään Jumalaa selittämään tätä ilmiötä. Ja jostestattavaa – ja falsifioitavaa mallia – ei ole, ei ole mitään relevanttia Jumalateoriaakaan johon edes tarvitsisi ottaa kantaa.

Mutta tosiasiassa vaikka Peirceä pidetään omintakeisena ajattelijana ja Quinea pidetään tieteenfilosofiaa uudistaneena yhtenä vuosisadan tärkeimmistä filosofeista, on heilläkin kuitenkin jotain taustaa. Ja itse asiassa heidän taakseen voidaan löytää 1800 -lukulaista taustaa. Tämä tausta tosin ei ole ateistista. Itse asiassa sen takaa löytyy ankaran katolinen asenteiltaan vanhoillinen mies. Bernhard Bolzano. Hän kehitti ajatuksia jotka sitten ovat vaikuttaneet sekä Peircen että Quinen ajatteluun.

Bolzano oli matemaatikko. Hänen aikanaan matematiikassa tapahtui kehitystä joka auttoi kyseenalaistamaan tiettyjä sen ajan filosofiassa suosittuja asioita. Matematiikan analyysimenetelmät auttoivat soveltamaan tarkastelua myös logiikan ja tieteellisen yleistämisen alueilla ja ne auttoivat ponnistamaan irti muun muassa filosofian aristoteelisesta pohjasta. Bolzano oli mielestäni nerokas. Hän ei kuitenkaan ollut suosittu 1800 -luvulla. Hän oli edellä aikaansa. Kirjaimellisesti. Hänen ajatuksensa olivat liian uudenlaisia ja erilaisia jotta ne olisivat menneet läpi 1800 -lukulaisissa yleisissä käsityksissä. Hän on kuitenkin antanut voimakkaasti vaikutteita muun muassa Peircelle. Jonka filosofiaa pidettiin hyvin omintakeisena.

Tässä ytimessä ei ole Jumalan olemassaolo. Mikä sopii hyvin alleviivaamaan väitettä jossa minulle uskonnottomuus on sitä että minulla on omien ei-teististen lähtökohtien kautta implikaatioita. Ja johtopäätökset koskevat Jumalakysymystä. (Jumalanolemassaolokysymys on enemmänkin turha kuin epätosi.) Ja suhtautumista uskontoinstituutioihin joiden olemassaoloon uskon olevan valitettavaa relevanssia.

Sen sijaan Bolzano argumentoi Kantilaista analyyttisen ja synteettisen tiedon jakoa vastaan. Tämä huomio on ensiväre sille miten positivismiin liittyvät tietämisongelmat eivät ratkea foundationalismilla. Koska foundationalistiset perususkomukset pitävät sisällään synteettisyyksiä. Tai siis oikeastaan; Vain jos ne ovat hyviä perususkomuksia niin ne ovat Quinen kuvaamia oleellisia solmuja käsiteverkossa jolloin ne ovat aika paljon synteettisiä. Jos ne eivät ole lainkaan synteettisiä, niillä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa.

Tätä kautta mahdollistuu se, että maailmankuvassa ei ole ainuttakaan todistamatonta perususkomusta. Ja toisaalta vaikka siinä onkin ydinkohtia niiden ei tarvitse olla tiettyjä aiheita koskevia. Itse asiassa jo sellainen väite kuin että Jumala on tieteen rajojen ulkopuolella vaatisi tieteen demarkaatiokysymyksen ratkaisua tavoilla jotka törmäävät positivismista tuttuihin ongelmiin. Samoin usein positivismin ongelmat nähdään naturalismin ongelmiksi vaikka tosiasiassa positivismin tiedon ongelmat olisivat tosia riippumatta siitä onko naturalismi tosi tai ei. Tämä on pakottanut omalla kohdallani muuttamaan tietämisen vaateita positivismista poikkeaviksi. Ja tätä kautta ei ole enää positivismista tuttuja ristiriitoja joissa positivismi rikkoisi omia periaatteitaan sisältämällä metafysiikkaa. Jossain mielessä metafysiikattomuuden sijaan tähtään vähempään perseilyyn. Tasolla joka ylittää ilmeisesti useimman ”omasta mielestään fiksun ja koulutetun kristityn” filosofian perustaitotason. Sellaisella tasolla että heillä paitsi ei ole vastauksia haasteisiini niin he eivät ole edes tiedostaneet näiden haasteiden olemassaoloa.

Bolzano huomasi että Kantin jaottelu analyyttisen ja synteettisen tiedon välille piti sisällään ongelmia joita Kant yritti ratkaista tällä jaottelulla. Bolzanon mukaan Kantin väite analyyttisyydestä ei kestänyt kriittistä arviointia. Kantillehan analyyttinen lause oli aina samanlaisuusarvostelma ; A on A. Malliesimerkkinä oleva väitelause ”Kaikki poikamiehet ovat naimattomia” käy tässä hyvin esimerkiksi. Kantin mukaan pitää vain katsoa määritelmiä ja katsoa niiden sisältö. Kun poikamies pilkotaan osiinsa saadaan ajatus ”mies, aikuinen, naimaton” voidaan nähdä että naimattomuus sisältyy määritelmään ja väite on analyyttisesti tosi.

Bolzano huomasi että tässä prosessissa vaaditaan sitä että tehdään intuitiivisia yleistyksiä jotka ovat hyvin samanlaisia yleistyksiä kuin synteettiset induktiiviset teoriat todellisuudesta. Esimerkiksi Kant voi tehdä analyysinsä poikamiehen sisällöstä vain sitä kautta että hänellä on intuitiivinen malli siitä mitä poikamies tarkoittaa. (Ja myös mitä aikuisuus, naimattomuus ja mies tarkoittavat.) Arkikielstä tutut repsesentaatiot saattavat tuntua objektiivisilta ja selviltä mutta tosiasiassa logiikan näkökulmasta ne eivät oikeastaan eroa empiirisen induktion kuvauksista. Oikeastaan ainoat erot ovat siinä että intuitioita ei koetella ; Bolzano varoittikin että vaikka näissä on paljon samanlaisuutta niin kuitenkin intuitiiviset konseptuaaliset propositiot ovat vain sisäistä reflektiota, subjektiivista tarkastelua, kun taas empiiriset väitelauseet sisältävät jonkinlaisen koetteluelementin. Tässä mielessä kysymys siitä onko Jumala testattavissa voidaan nähdä kiinnostavaksi sovellukseksi omaan ajatteluuni.

Tämä ajatus on ollut tärkeä kun Quine hylkäsi analyyttisen ja synteettisen jaottelun puhuessaan perinteisen empirismin dogmeista. (Joita voidaan pitää myös perinteisen 1800 -lukulaisen positivismin dogmeina. Joka alleviivaa sitä että yleiset ajatukset kritiikistäni ovat äärimmäisen vihjeettömiä ja osoittavat syvää taitamattomuutta kriitikoiltani. He demonstroivat taitamattomuutta joka vihjaa siihen suuntaan että kun puhutaan minun maailmankuvastani ja siitä mitä se on ja ei ole, niin heistä ei ole sitomaan sandaalejeni nauhoja.)

Olenkin tullut sellaiseen tuloseen että kriitikko joka kumoaa tietoteoreettisia ajatuksiani viittaamalla vuosisataan pitäisi aloittaa opintonsa alusta. Tai mahdollisesti siirtyä jonnekin 1800 -luvulle itse. Sitenpähän pääsisin eroon siitä että heidän tieteenfilosofiansa kritiikki nojaa 1900 -luvun alkupuolen näkemyksiin jossa esimerkiksi skientisti määritetään niin omituisella tavalla että en itse pidä sitä edes relevanttina tai kiinnostavana. Nähdäkseni fiksu skientisti ei ole ollut kuvatun tapainen noin sataan vuoteen. Toki moni on ollut muuta kuin fiksu. Mutta miksi minun maailmankuvaani pitäisi kritisoida sille lähisukuisten heikoimpien lenkkien kautta? Vain siksi että onnistuakseen skientismikritiikin olisi oltava sata vuotta vanhaa ja asenteellista jossa ajatellaan että vastapuoli on kaksisataa vuotta vanhaa? Tämä vaikuttaa tällä hetkellä uskottavimmalta pohjahypoteesilta.

---

Lähteet:
Bernard Bolzano, ”Wissenschaftslehre. Versuch einer ausführlichen und grösstentheils neuen Darstellung der Logik mit steter Rücksicht auf deren bisherige Bearbeiter” (1837) [engl. ”Theory of Science”]

Ote Kantilaisesta utilitarismista

Immanuel Kant ei ollut utilitaristi. Eikä utilitarismia tarvitse soveltaa Kantilaisilla periaatteilla. Silti näiden kohtauttamisesta voidaan saada jotain hauskaa. Tai ainakin katastrofin.

Jos otetaan perinteinen utilitaristinen ajatus, siihen voidaan liittää varsin Kantilainen näkemys universaalista ihmisten samanarvoisuudesta. Tämä tarkoittaa utilitaristisessa mielessä sitä, että jos voit testamentata elimistösi elimet kuudelle eri ihmiselle ja nämä pelastuvat tämän vuoksi niin sinun pitäisi tehdä näin vaikka kuolisit itse prosessissa aivan täysin varmasti. Sillä kuusi on enemmän kuin yksi. Ja sinä olet täysin samanarvoinen kuin muutkin.

Toisaalta jos jokaisen velvollisuus olisi toimia kategorisen imperatiivin mukaan, niin pitää hyvää tekoa jonain jonka tekee joko kaikki tai ei yksikään. Oletamme että kaikki ihmiset ovat hyviä. Ja edellisessä kappaleessa päädyimme siihen että se tuskin on se "ei yksikään". Lopputulos olisi se että jokaikinen ihminen olisi kuollut ja tosiasiallinen pelastuneiden määrä ei ole kuusi kertaa ihmiskunta. Elimet riittäisivät korkeintaan yhdelle ihmiskunnalle. (Korkeintaan koska joku sössii aina jotain, jopa ajatuskokeissa.)

Tämä olisi utilitarismin periaatteiden mukaan aikamoinen katastrofi eikä mikään ylläoleva voisi siksi päteä.. Ei vaikka sitä on johdettu utilitaristisella asenteistolla ja argumentistolla.

Vähentääkö uskonto kykyä olla hyvä vai onko pahan ongelma sittenkin relevantti haaste uskonnolle?

Kristinusko painii usein pahan ongelman kanssa. Joskus törmää jopa Jobin asenteeseen jossa kyseessä on mysteeri. Usein tätä kuitenkin järkeillään. Ja yksi suosittu näkemys on se, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa jossa ihmisten vapaa tahto on syy miksi pahaa on maailmassa.

Tässä on siis jonkinlainen hierarkia jossa vapaa tahto painottuu arvokkaammaksi kuin itse teot, niiden seuraukset, motiivit ja sisällöt. Esimerkiksi seuraavalla tavalla;
1: Paras maailma on sellainen jossa on vapaa tahto mutta kaikki valitsevat hyvää.
2: Toiseksi paras maailma on sellainen jossa on vapaa tahto ja ihmiset tekevät hyvää ja pahaa.
3: Kolmanneksi paras maailma on sellainen jossa ei ole vapaata tahtoa ja jossa kaikki ihmiset tekevät sen vuoksi hyvää.
4: Neljänneksi paras maailma on sellainen jossa ei ole vapaata tahtoa ja jossa ihmiset tekevät hyvää ja pahaa.
...
Z: Huonoin maailma on sellainen jossa ei ole vapaata tahtoa mutta jossa kaikki tekevät vain pahaa.

Näin ollen Jumala voisi luoda maailman jossa ei olisi pahoja tekoja ja seurauksia mutta tätä kautta ihmiset olisivat pakotettuja tekemään hyvää. Jos Jumala pakottaisi ihmiset haluamaan vain hyviä tekoja tmä ratkaisu poistaisi valinnan ihmisiltä. Ja näin ollen heidän tekonsa tavallaan lakkaisivat olemasta yhtä arvokkaita, kenties Kantilaisessa määrittein jopa moraalittomia. (Kantilla moraalisuus vaatii aina sitä että voidaan tehdä jotenkin toisinkin. Jonka seurauksena stoalaisuus ja kalvinismi sanovat että ihmisillä ei ole Kantin määritteissä moraalisia tekoja lainkaan.)

Näin ollen jos ihmisiin kohdistettaisiin manipulatiivisesti - vaikka "Kellopeli Appelsiini" -elokuvan hengessä sellainen tunne että he kokisivat vastenmielisyyttä tehdä jotain asiaa, tämä terapointi alentaisi maailman toivottavuutta vaikka itse teot joita tämä vastenmielisyysohjelmoitu olisivat moraalisia. ; Vapaa tahto rajoittuu jos ihmisen ulkopuoliset tahot kontrolloivat sitä mitä ihmiset haluavat. Toisin sanoen se mitä ihmiset haluavat on metaohjelmoitu niin että heidän vapaa tahtonsa on näissä kohden heikentynyt, vähentynyt tai jopa kokonaan poistettu.

Tässä tilanteessa syntyy erikoinen tilanne uskontoon. Uskontoa esitetään usein normistona ja järjestelmänä joka suojelee yhteiskuntaa ja yksilöitä siten että se opettaa hyvän ja pahan tavalla jota ihmiset myös noudattavat. Ja että ilman uskontoa ei saada tämänlaisia järjestelmiä aikaiseksi. Ja siksi uskonto luo näköisiään yhteiskuntia. Tämä näkemys korostaa, että dogmeja ja kahleita tarvitaan koska vapaa ihminen on kaaoottinen ja anarkistinen.

Josta seuraa ajatus siitä että uskonto on konformistinen voima joka määrää ja kahlitsee ihmisiä ja ihmismassoja. Ollakseen aidosti hyveellinen yksilön tulisi vapaasti valita että hän tekee hyvin. Mutta Jumalan rangaistus, tuonpuoleisuuspalkinto ja muut ihmisen vapaan tahdon ulkopuoliset voimat tekevät keinotekoisesti asioista toivoittavia ja eitoivottavia. Arvokasvattamalla manipuloitu ohjelmointi tekisi moraalista pinnallista, eitoivottavaa ja huonoa. Sellaista josta Jumala ei tykkää.

Tämän ajatusketjun haasteena on se, että sen kohdatessa edessä on kaksi vaihtoehtoa; (1) Joko yksilön manipulointi uskonnolla ei ole oikeasti huono asia, jolloin pahan ongelma muuttuu relevantimmaksi onglemaksi. (2) Tai sitten pahan ongelman ratkaisu on hyvä mutta tästä seuraa se, että moralistinen oikeaa arvopohjaa opettava uskonto tuhoaa maailman hyveellisyyttä ja tekee siitä vähemmän parhaan mahdollisen maailman.

nou ; It does not Exist, it is just Unreasonably Effective...

Immanuel Kantin jaottelu noumenaaliseen ja fenomenaaliseen maailmaan on filosofiassa oleellisen tärkeä. Sen tunteminen on tärkeää jopa niille jotka haluavat irtautua sen perusnäkökulmista.

On hyvin tärkeää huomata että se on liitoksissa esimerkiksi moraalisuuteen. Kantin näkemys oli, että vaikka fenomenaalisessa maailmassa näyttää siltä että maailma on deterministinen niin kenties fenomenaalisessa maailmassa on vapautta ja valintoja ja näin voimme olla moraalisia. Moraali on ikään kuin niin tärkeä asia jos se on olemassa, että tämä mahdollisuus riitti Kantille. Ihmisen tuli käyttäytyä kuin näin olisi. Koska niin voi olla. Ja jos niin voi olla, asia on tärkeä. (Kantin aikana uskottiin että luonto voitaisiin mallintaa lopulta deterministiseksi. Tämä oli sitä sen ajan luonnontiedettä. Sittemmin tässäkin on avautunut teitä monille muunlaisille tulkinnoille..)

Moraalisessa kulmassa tuli esiin potentiaali. Kantin oivallus ei ollut että olisi aistien havaittava fenomenaalinen maailma ja sitten aivan toinen maailma, noumenaalinen maailma, jota ei voida havaita. Ei ainakaan siinä mielessä missä se usein tulee mieleen. Kantin oivallus oli enemmänkin se, että vaikka tietäisimme fenomenaalisesta maailmasta kaiken, niin siitä huolimatta meille jäisi jäljelle yksi kysymys johon emme tietäisi vastausta. Sitä onko maailma ihmisen tietoisen ja kokemuksellisen kokemisen tuollapuolella samanlainen kuin se koetaan.

Kysymys ei siis ole niinkään siitä että tiedettäisiin että noumenaalinen maailma olisi erilainen. Vaan että se voi olla. Ja tätä ei voi tietää. Tätä kautta on mahdollista olla yhden lisäoletuksen kautta vaikkapa
1: Solipsisti jonka mukaan ei ole mitään noumenaalista maailmaa ollenkaan. Jota tukee se että jos ajattelemme tiedämme että olemme, mutta emme tiedä onko kokemuksen ulkopuolella mitään. Fenomenaalinen ja subjektiivinen on tätä kautta varmempaa kuin noumenaalinen tai objektiivinen.
2: Tai paatunut naivin realismin sävyttämä skientisti jonka mukaan noumenaalinen maailma on samanlainen kuin fenomenaalinen.
3: Tai minun kaltainen pragmaatikko jonka mukaan kaikki mitä tiedetään on fenomenaalista ja noumenaalinen on elämisen kannalta läpeensä irrelevanttia kun siitä ei voi tietää. Pragmatismi minuun yhdistettynä voi tuntua omituiselta mutta syynä on Peirce ja se että hän varmasti pragmatismeineen vaikuttaa monesta aika haihattelija-filosofilta.

Tämä on hyvin tärkeää. Sillä aika usein uskovaiset pitävät Kantista. Sillä Kant tietenkin antaa hienot puitteet moittia naturalisteja. Tässä yhteydessä voidaan myös vedellä loogisen positivismin kritiikkiä jonka katsotaan sitten osuvan naturalisteihin. Tässä kuitenkin nousee selvästi esiin vahva tarina siitä että tosiasiassa uskovainen näkee että Kant jakoi maailman fenomenaaliseen naturalistiseen maaailmaan ja noumenaaliseen Jumaliseen maailmaan josta sitten voitaisiin saada tietoa uskolla. Valitettavasti voidaan nähdä että jos usko on tietoa jolla saadaan ihmisen järkeily-kokemus-havainnointi-tuntemus-relevantiksiarviointi -prosessiin se on itse asiassa fenomenaalista. Jos usko on tiedontuontiväline se ei ole oikotie noumenaaliseen vaan toisenlainen tietämisen väline.

Ja tällöin siihen olisi pakko soveltaa niitä huomioita joita loogiseen positivismiin on suunnattu. Ja itse asiassa voidaan kysyä että mistä ihmeestä sitä voitaisiin nähdä että usko todella on tietämisen menetelmä. Jos on yksimielisyys siitä että naturalistisen tiede on tietämisen väline, ei tämän uskottavuudesta tarvitse keskustella koska se on jaettu mielipide. Sen sijaan pitäisi vakuuttaa että tietoa rakastavan olisi jotenkin perustellumpaa ottaa usko tietämisen välineenä kuin ei-ottaa. Mihinkään uskokysymykseen ja noumenaaliseen ei voida viitata koska fenomenaaliseen maailmaan tulvivien tietojen uskottavuutta ja tietosisältöä voidaan arvioida argumentatiivisesti. Esimerkiksi kun moititaan loogista positivismia.

Tästä voidaan itse asiassa vetää jännittäviä yhteyksiä matematiikkaan.

Monien mielestä matematiikka on totta mutta abstraktia mutta jotain joka ei ole havaittavissa. Ja joka on olemassa. Matematiikka on monista ihmisistä tärkeää. Se on kattava, sisäisesti elegantti, luonnontieteissä sovellettava ja monien ihmisten mukaan myös kaunis. Tämä sitten jotenkin tukee sitä ajatusta että matematiikka olisi Totta. ; Eugene Wigner tunnetusti esitti, että kun mietitään sitä miten luonnonilmiöitä mallinnetaan, matematiikka on tässä "unreasonably effective" menetelmänä. Ja tämä tietenkin antaa hänelle oikeuden ajatella että matematiikassa on jotain oleellisesti totta. Ja samalla kaltaiseni paatunut skientisti voi vaatia tai odottaa matematiikkaa kun puhutaan Totuudesta.

Mutta on aika selvää että kaikki tarjotut argumentit matematiikalle ovat ei-abstrakteja. Ne ovat fenomenaalisesti tärkeitä. Mutta onko matematiikalla tosiasiassa tämän ulkopuolella mitään?

Onkin selvää että jos matematiikka on sovelluksiltaan tärkeää, kaunista ja muutenkin mahtavaa, niin tästä huolimatta voidaan silti nostaa esiin epäilyksiä siitä mistä matematiikan ajatellaan tulevan ja mitä matematiikka itse asiassa on.

Matematiikka puhtaana on hyvin itseensäkäpertyvää. Matematiikkaa ei verrata universumin ominaisuuksiin. Matematiikka on sitä että luodaan matemaattisia konsepteja joilla tutkitaan matematiikkaa itseään. (Toisen tunnetun sanonnan mukaan silloin kun matematiikka on puhdasta, se ei ole luonnontiedettä ja silloin kun luonnontiede on puhdasta se ei ole pelkkää matematiikkaa..) Tässä konstruktissa se on selvä. Mutta jossain mielessä matematiikkaa ei voi nähdä tapahtuvan maailmassa. Koska tämä on soveltamista jossa on ei-matemaattinen efekti.

Alan Badiou onkin filosofioinut matematiikasta, että tosiasiassa matematiikka ei kerro meille mitään siitä minkälainen maailma on. Se luo lähinnä jotain jolla ihminen luo tarinoita maailmasta ; "it tells us nothing of real being, but forges a fiction of intelligible consistency." Toisin sanoen matematiikka ei välttämättä ole mikään tarvittava universumin rakenneosa vaan on enemmän jotain jonka avulla ihminen mallintaa universumia omaan inhimilliseen tajuntaansa. Inhimillisyys muuttuukin tämän jälkeen jännittäväksi ; Kun koira juoksee, ihminen mallintaa sitä käyttäen lukuja ja matematiikkaa. Mutta koira juoksee osaamatta laskea matematiikkaa. Koira ei tarvitse matematiikkaa juoksemiseen. Kenties koira "on vaan sillä tavalla tyhmä" ja se juoksee noudattaen matematiikan säännönmukaisuuksia. Tai kenties ihminen mallintaa matematiikalla koska se on ihmisen tapa mallintaa. Kenties todellisuus käyttääkin toisenlaista mallintamista.

Mielestäni yhteydet Kantin noumenaalisen ja fenomenaalisen maailman välille ovat tässä kohden hauska ja näppärä analogia jonka avulla yhdistää näitä ajatuksia klassiseen Kantilaiseen filosofiaan. Ja sen erikoinen seuraus on se, että matematiikan suhde on hieman samanlainen kui noumenaalisen maailman suhde fenomenaaliseen. Se voi olla erilainen. Se voi olla jopa täysin olematta. Voi toki olla että matematiikka on jotain jonne tehdään tutkimusmatkoja, mutta matematiikka on kuitenkin vain jotain josta siirrämme ajatuksia, tuntemuksia ja kokemuksia fenomenaaliseen maailmaan ja meillä ei ole reissua noumenaaliseen Tosi Matematiikkaan. (Koska jos meillä on reissu, se lakkaa määritelmällisesti olemasta noumenaalista. Noumenaalienn on relevantti koska meillä on vähintään yksi oletus jota emme tiedä vaikka meillä olisi kaikki mahdollinen fenomenaalinen tieto.) Järisyttävin mahdollisuus on tietenkin se, että matematiikka ei ole Olemassa eikä se itse asiassa edes sisällä Tietoa.

Toki tällä on erikoinen seuraus. Jos ihmiset määrittelevät Totuutta, sitä lähestytään usein logiikan ja matematiikan kautta. Tällöin se mikä voidaan todistaa deduktiivisesti tai matematiikalla on Totta. Kuitenkin on mahdollista että matematiikka on vain ihmisen mielessä, silloin syntyy tilanne jossa Totuus ei teknisesti ottaen ole olemassa. Tämä tuntuu varmasti epäintuitiiviselta ja siksi joltain jossa on väistämättä oltava virhe. Kuitenkin tämä kertoo enemmän siitä että olemme käsittäneet asenteellisesti tai kenties jopa väärin sen mitä looginen Totuus tarkoittaa. Ja mitä olemassaolo tarkoittaa.

Lasketun tai mallinnetun matematiikan kauneus on kokemuksellisuutta. Tieteessä sovelletun matematiikan kauneus on sekin "fenomenaalista". ; Matematiikasta kokonaisuutena voidaan kuitenkin ajaa kannanottoja jotka kuvaavat "noumenaalista". Esimerkiksi ajatus siitä että matematiikka on ihmisen ulkopuolella ja jonne ihminen tekee tutkimusmatkoja kuuluu kannanottoihin jotka kuuluvat näihin "noumenaalisiin" kysymyksiin. Aina kun ei sovelleta matematiikkaa tai koeta sitä kauniina tai lasketa sitä, ja siirrytään puhumaan mitä matematiikka on, onko se Totta ja Olemassa ja mistä matematiikka tulee, ovat näitä kysymyksiä. Kuitenkin aika usein matematiikkaa käsitellään kuin tätä eroa ei ole. "Noumenaalinen" matematiikka todistetaan "fenomenaalisella" matematiikalla. Jos tämä onnistuu Kant olisi väärässä.

Tietenkin voi olla että maailma näyttää juuri samalta kuin matematiikka näyttää. Ja tämä onkin se mitä useat uskovaiset mielellään tekevät. Tässä näyttää olevan jännittävä yhteys ; Matematiikka ei ole sama kuin Jumala. Mutta monista usko eihavaittavaan abstraktiin matematiikkaan antaa luvan uskoa eihavaittavaan Jumalaan. Olisikin sitten hauskaa saada heidät hyväksymään sama ajatus naturalismin kohdalla. Mutta tässä kohdassa tätä hyväksymistä ei tehdä. Kenties juuri siksi että matematiikka koetaan kuten Kantin ajatus. Eli että tiedettäisiin että on todellinen noumenaalinen maailma joka ylittäisi ja päältäisi fenomenaalista maailmaa..

---

Vaikka onkin mahdollista että Totuus ei ole olemassa sanan noumenaalisessa mielessä, niin ihan siksi että minulla on immersiivinen suhde kokemuksiin, on kätevää toimia kuin se olisi olemassa.

Filosofian rikkaus

Filosofia on tuonut elämääni paljon kysymyksiä mutta vain vähän rahaa. Kysymällä ja vastaamalla filosofisiin teemoihin ei ole tehnyt minua varakkaaksi. Harrasteluani pidetäänkin yleisesti ajanhaaskauksena. Jonain jossa minulla kenties teoriassa on jotain annettavaa mutta joka on kuitenkin yhtä tyhjän kanssa koska en ole onnistunut monetarisoimaan sitä millään edes kaukaisesti mainittavalla tavalla.

Mutta odottakaas vaan, kunhan vihdoin onnistun tekemään sen minkä Immanuel Kant teki vasta 67 -vuotiaana tehdessään "Puhtaan Järjen Kritiikin" oltuaan ensin koko elämänsä kellopelin mekaanisuudella kaupunkikävellyt tavanomainen ja ajatuksiltaan poikkeukseton filosofinplanttu.

Odottakaahan vaan kunhan vihdoin saan valmiiksi oleellisia filosofisia kysymyksiä kartoittavan menestysteokseni "Kukas se onkaan se persaukinen haihattelija nyt?"

Valitaanko haluaminen?

Aristoteleen "Nikomakhoksen etiikka" on siitä hauska teos, että siinä korostetaan teleologisuutta. Ja tällä on valtavan syvä merkitys esimerkiksi kristinuskon metaetiikalle. Kun esimerkiksi puhutaan siitä miten ilman Jumalaa ei voi olla merkitystä, ollaan jonkinlaisessa suhteessa perinteisiin jotka ovat lähtöisin tästä teoksesta.

Aristoteleelle moraali on ihmisen yläpuolella ja ulkopuolella. Samalla se oli kuitenkin myös ihmisen haluamisessa ja tahdossa. Ihmsien tavoitteellisuus oli pyrkimistä moraalisuutta kohtaan. Tässä syynä on se, että Aristoteleen moraalimalli on sellainen että ihmiset voivat haluta asioita mutta heillä ei ole ikään kuin "toisen kertaluokan vapaata tahtoa". Ihminen luonnostaan haluaa tiettyjä asioita. Ihmisellä on tässä kulmassa aitoa valintaa vain turmelevassa mielessä. Jos ihminen tekee väärin, hän tekee luontoaan vastaan. Ja on tätä kautta tekemässä aktiivisesti väärin.

Tämän vuoksi Aristoteles puhuu siitä miten pahaa tekevä on vastuussa teoistaan. Hän myös korostaa että juopuneena toilailleita tulisi tuomita pahemmin koska juopuminen itsessään on ollut heidän tekemänsä huono valinta. Ihminen onkin Aristoteleelle luonnostaan hyvä ja oikein toimiessaan hänen omat pyrkimyksensä kohtaavat yleisen hyödyn. Ja tätä hän ei ole valinnut. Hän on sitä vain luonnostaan. Mutta ihminen valitsee pahan ja kaikki paha on ihmisen omaa syytä.

Moni kristitty näyttää toimivan tämän antiteesin mukaan. He pesevät vastuut pahoista teoistaan mutta kantavat hyveistään kehuja. Mutta Aristoteleen oppi on varsin helppo taivuttaa muotoon jossa moraali ei ole ihmisten päätettävissä eikä siksi inhimillinen konstrukti. Samoin syntyy helposti ajatus siitä että Jumala on tarjonnut omantunnon. Samoin luontevasti syntyy ajatus siitä että Jumalaa vastaan toimiminen on jokaisen itsensä vapaan tahdon seuraus ja siksi voidaan esimerkiksi tuomita Helvettiin. Ja Saatana ja ihmisen tahto ilmenevätkin usein lähinnä turmelevana voimana. Itse Merkitys ja Tarkoitus tulee ulkopuolelta.

Onkin oireellista tiedostaa että ihmiset eivät tunnista tämän syvää merkitystä eksistentialismissa. Esimerkiksi tämän päivän "Metro" -lehden tekstiviestipalstoilla oli kommentteja siitä miten Sartre väitti että tie ateismiin oli pitkä ja kova, ja että hän itse oli käynyt sen loppuun asti. Mutta että tämä oli pelkkä väite koska Sartren maailma oli täynnä merkitystä ja sitä että piti toimia kuin merkitys olisi olemassa. Ateismin luonteeksi vaadittiin sitä että se olisi merkityksetön.

Tässä moraalittomuusargumentissa selvästi oletetaan että "toisen kertaluokan valintaa" ei olisi olemassa. Sartre kuitenkin korosti, että ihminen on ytimeltään valitsija. Toisin sanoen hän voi luoda moraalia. Moraali on tämän jälkeen täysin ja pelkästään valinnan konstruoima. Ja jos ihmisellä on vapaa tahto on tästä suorana loogisena seurauksena se, että hän on myös luomassa moraalia ja merkitystä. Toisin sanoen ; Jotta ateistilla ei olisi moraalia täytyisi kiistää hänen vapaa tahtonsa, ja laajemmin ihmisten yleinen vapaa tahto. Myös kristittyjen vapaa tahto.
1: Kalvinistit itse asiassa tekevätkin juuri näin. Heille maailma on predestinoitu. On kiusallista että tuo kammottava ryhmä selviää tästä filosofisesta haasteesta kunnialla. Mutta tätä filosofia on. Seuraukset ovat logiikassa eivätkä siinä mikä tunteilussa ja toiveissa ovat haluttuja. Tämä lienee vierasta monelle kristitylle joka ei ymmärrä "omien tunteilun, moraalipanikoinnin, mielipiteiden" ja "totuuden" välistä eroa. Vaikka nämä ryhmät ovat käytännössä jotain joilla ei ole kovin montaa yhteistä jaettua datapistettä...

Nihilismi ei ole ateismin väistämätön ja ilmiselvä seuraus muuta kuin niille jotka eivät osaa metaetiikkaa. Mutta "jostain syystä" vaikkapa is-ought -ongelma ja kaikki muut muut metaetiikan ongelmat tunnistetaan naturalismin kohdalla mutta ei tajuta että itse päätellään että Jumalan olemassaolosta voitaisiin vetää moraalisia implikaatioita is-ought. Samaan kuoppaan putoaa kristinuskokin siis. Eikä siksi voida ajatella että ateismin ongelmat johtaisivat siihen että teismi olisi vahvoilla. Onglemat ovat monista todellisia vain ateisteille. Tähän liittyen olenkin luonut lausuman "Ne, jotka osaavat metaetiikkaa tekevät sitä yliopistossa. Ne, jotka eivät osaa, opettavat sitä Suomen Teologisessa Instituutissa." Metro -lehden idiotismi on hyvä demonstraatio tästä.

Sartrella vapaus oli yhtä kuin vastuu. Eikä vastuuta ole ilman merkitystä ja moraalia. ; Täydellinen valinta ja täydellinen vastuu ovatkin jotain jotka voidaan liittää Kristittyjen arvostamaan Immanuel Kantiin. Jolle maailma ilman aitoja valintoja ei voisi olla aidosti moraalinen. Mutta tämä muistetaan omantuntoteemoissa ja silloin kun puhutaan kristillisestä uskosta ja valinnoista. Mutta unohdetaan sujuvasti tässä kohden. Se kun olisi kovasti ei-kätevää..

Toki on hauskaa huomata että valtaosa konservatiivien argumenteista kaatuisi heti jos Sartren ajatuksissa ei olisikaan perustaa aidolle moraalille ja merkitykselle ja tarkoitukselle. Sillä konservatiivit puhuvat uskonnon ja kulttuurin syvästä merkityksestä. Tarvitaan kristinuskoa oppimaan miten tulee toimia. Muuten ihminen turmeltuu maailmasta. Syynä on tietenkin se, että kristinuskoon on livahtanut mukaan vahva Aristoteleen antiteesi. Perisynti. Perisyntioppi onkin jotain joka on täysin päinvastaista mieltä kuin Aristoteles. Mutta jota kuitenkin kannatetaan sujuvasti teleologiaan nivoutuneen omatuntonäkemyksen kanssa samanaikaisesti. (Koska mihinkäs jännitteeseen kristitty ei menisi jatkuvasti ja säännönmukaisesti ilman että hyväksyy että tämä voi vaikuttaa hoopolta tai epäjohdonmukaiselta?)

Ja perisyntiopille Helvettirangaistuksen kanssa kävisi aika ikävästi jos vapaa tahto heitettäisiin jorpakkoon. Sillä ilman Aristoteelista turmelusajatusta syntisellä ei olisi vapaata tahtoa. Ja näin ollen Jumalan suverentiteetti tarkoittaa sitä että hän ei anna ihmsiten valita pelastusta vaan heittää osan tietoisesti ja alusta lähtien avuttomasti Helvettiin. Eikä tässä kontekstissa voida sanoa että Jumala jotenkin kuitenkin haluaisia että kaikki pelastuisivat ja rakastaisi myös niitä jotka omaa syytään lopulta joutuvat Helvettiin.

Särkevää Sublimikoille ; Mitään oopiumia ole

"Takkiraudassa" kirjoitettiin siitä miten epikurolaisuus olisi "rikkinäisen sielun filosofiaa" Kuvauksessa on korjattu monia sellaisia väärinkäsityksiä joita epikurolaisuudesta on - mitä ilmeisemmin propagandasyistä ja enemmän tai vähemmän tarkoitushakuisesti - esitetty. "Epikurolaisuus on sellaisen ihmisen filosofia, joka on luopunut kaikesta toivosta ja yrittää saada vain oman kurjan elämänsä hiukan siedettävämmäksi ennen vääjäämätöntä loppua. Jotta pääsemme syvemmälle, meidän on tarkasteltava Epikourosta itseään. Hän oli koko ikänsä sairaallionen; hän kärsi hirveistä kivuista koko ikänsä, eikä hän ollut sellainen salskea atleetti, mikä oli hellenistisen ajan ideaali. Hän piti arvossa yksinkertaista elämää ja halveksi ylellisiä nautintoja."

Olen kuitenkin epäuskoinen tuosta teesistä. Jos minulta kysytään niin epikurolaisuus on luontevaa nimenomaan silloin kun olet vähemmistöä mutta yhteiskunnassa jossa olosi ovat kuitenkin kaiken kaikkiaan melko hyvät. Epikurolaisuus näyttää pärjäävän hyvin sellaisessa ympäristössä jossa absoluuttinen köyhyys puuttuu ja suhteellinen köyhyys ei ole tasolla jossa syntyy hirveää kateutta tai epäoikeudenmukaisuuden tunnetta epikurolaiselle itselleen. Itse asiassa epikurolaiset vaikutukset ovat läpitunkeneet uusateismin. Ja esimerkiksi (edesmennyt) suomalainen uusateistiaktiivi Wallenius oli vaikuttaja myös epikurolaisessa seurassa. Modernissa nyky-yhteiskunnassa epikurolaisuus niin sillä nimellä ajettuna oppina kuin etenkin ei-filosofisena elämäntapana on hyvinkin tavallinen. Monilla on epikurolaisia ihanteita koska nautintoja on kiva saada tarpeeksi mutta ei niin paljoa että tarvitsisi ponnistella. Kun laiskuus ja nautinnonhalu törmäävät sosiaaliseen eristyneisyyteen ja maallilsiin resursseihin, siellä epikurolaisuudella on tilaa.

Epikurolaisuus vaatiikin Epikuroksen. Ja Epikuros vaatii, elossa pysyäkseen, yhteiskunnan jossa kivulias ja sairaaloinen ei kuole. Eli jossa on sen verran resursseja että huonompiosaisista voidaan pitää laajemmin huolta. Niin että näillä tuskastelijoilla on vapaa-aikaa esimerkiksi filosofisten järjestelmien luomiseen.

Sen sijaan jos katsotaan kovia ja raakoja oloja voidaan törmätä erilaisiin toisenlaisiin suuntauksiin. Erityisesti stoalaisiin suuntauksiin. Niissä korostuu kohtalonusko - roomalaisilla stoalaisilla oli erityinen suhde onneen ja kohtaloon fortunan kautta. Kun ihminen on itseään suurempien voimien myllytettävänä ja kokee että hänellä ei ole vaikutusvaltaa itseensä kohdistuviin asioihin, tämä tapahtuu helposti. Stoalaisuuteen liittyykin omasta itsestä luopumista ja sellaista nöyrtymistä joka on vierasta ihmisille joilla on aidosti vapauksia ja edes jokin hyvin. Ja itse asiassa stoalaisia asenteita löytyy myös japanista samuraikulttuurista. Tämä tuskin on sattumaa.
1: Ateismissakin on olemassa tuskaisia suuntauksia. Aku Visala viittaakin niihin hieman käsitellessään ateismin eri suuntauksia. Mielenkiintoista on että niiden sävy oli suosittua toisen maailmansodan jälkeisessä ateismissa. Mutta uusateismista nämä virtaukset ovat hyvin harvinaisia. Toisin kuin epikurolaisuus.

Epikurolaisuus on särkyneen sydämen sijaan vieraantuneen hedonismia. Siinä ei haeta yltäkylläisyyttä. Ja sitä harjoittaa ihminen joka ei tarvitse toivoa jotain parempaa tulevaisuutta kohtaan koska hänen elämässään asiat ovat kuitenkin riittävän hyvin. Kärsimyksiä varmasti on itse kunkin elämässä, mutta ne eivät aja kohti taistellu-tai-itsemurha -tematiikkaa kuitenkaan. Elämäänsä eristyneenä kohtuudessa elävälle se sopii erinomaisesti.

Stoalaisuus taas on särkyneen minuuden filosofiaa. Stoalaisuus tuntuu modernista ihmisestä pahalta koska se on helposti välinpitämätön muita ihmisiä ja ennen kaikkea omaa egoa kohtaan. Se on sietämisen filosofia jossa ei tarjota edes mahdollisuutta siihen nautintoon. Tämänlaiseen ihminen suostuu lähinnä kun hänet pakotetaan.

Stoalaisuus elää kaikkialla siellä jossa ihminen saa Kantilaisia subliimeja kokemuksia joihin liittyy voimattomuuden tunne. Subliimissa saadaan yhteyden johonkin mikä oli liian suurta mahtuakseen ymmärrykseen. Näin esimerkiksi äärettömyyden ja muiden vastaavien pohdinta voi johtaa subliimeihin kokemuksiin. (Joissa on liikaa itselle, too much.) Samoin jylhän maiseman näkeminen jossa korostuu ihmisen itsensä pienuus ja voimattomuus. Etymologisesti subliimi viittaa ylevään. Kantilla tämä ylevä on jotain, mikä on perinpohjin liikaa. (Tämä on läheistä sukua Stendhalin syndroomalle.) Kun tähän sekoittuu oma tuska, voimattomuus ja kyvyttömyys vaikuttaa tilanteeseen on too much jotain joka on kenties vähemmän ylevää. Mutta turvallista kellopelielämää eläneelle Kantille ihmisen ylittävä oli tietenkin vain passiivis-uskonnollista eikä itsenmurskaavan stoalaista. Silloin too much is too much.

Toki stoalaisuuden ja epikurolaisuuden tuominen kuvioon on siitä kiinnostava että se voidaan liittää Marxin kysymykseen siitä onko uskonto todella "ooppiumia kansalle". Eli onko uskonto jokin joka paikkaa kipuja. (Paikkaamatta itse ongelmaa, kivun aiheuttajaa.) Joitain merkkejä tästä on. Esimerkiksi väkivaltaisilla alueilla uskonnollisuus on suositumpaa. Eli toisin sanoen uskonnot olisivat nimenomaan jotain jotka yleistäisivät uskoontuloa. "Juoksuhaudoissa ei ole ateisteja" -asenteella. Näin teismi olisi särkyneen sydämen filosofiaa.

Kuitenkin samalla näyttää siltä että monelle vaikeudet ovat nimenomaan oleellinen antiteismin lähde. Esimerkiksi itselleni on hyvin vierasta ajatella että vaikeus kasvattaisi uskoon. Itselläni kävi enemminkin päinvastoin. Samoin "Takkirauta" -blogin pitäjä tuntuu ainakin kertovan itsetään elämäntarinaa jossa korostuu se, miten kova elämä pakotti aikuiseksi ja tähän kärsimyskokemukseen liittyi ateistiksi ryhtyminen. Ei-niin-kärsivät ihmisetkin näyttävät kokevan vetoa tähän ajatusmalliin käyttäessään pahan ongelmaa ateismitodistuksena. (Joka on jokseenkin omituista koska eihän se ole argumentti teismiä vastaan vaan ainoastaan hyvää Jumalaa vastaan.) Ja uskovaisetkin tuntuvat loukkaantuvan ja reagoivan nimen omaan pahan ongelma -arugmentaatioon tavalla joka kieltämättä voi herättää "se koira älähtää" -tyylisiä vinoiluita.

Itse en usko että uskonto edes on mitään oopiumia. Se yrittää toki mainostaa itseään sellaisena. Epikurolaisessa nautiskelukulttuurissa tämä tietenkin vetoaa. Ja siksi ei ole ihmeellistä että samaan aikaan kun epikurolaiset vireet täyttävät uusateistien maailmaa, niin muussa yhteiskunnassa uskontoa lähestytään lähinnä uskomiseen uskomisen kautta. Eli jumalan olemassaolotodistukset ja kreationismi on sysätty syrjään ja sen sijaan korostetaan uskomiseen uskomista. Sitä miten uskonto lisää onnellisuutta ja auttaa arjessa jaksamista ja stressin kontrolloimisessa. Tämä selittää miksi uskonnossa korostetaan asenteissa ja arvoissa kohtuutta samalla asenteella kuin Epikuroskin sen teki.

Aristoteeliset ja Kantilaiset persoonat

Aristoteleen mukaan hyveellinen ihminen toimii hyveellisesti luonnostaan. Toisin sanoen jos hyveiden tekeminen on jotenkin sisäisen taistelun tulos niin silloin ihminen ei ole hyveellinen. Tässä on takana ajatus siitä että hyvyys on teleologista ja kun ihminen toteuttaa tarkoitustaan hän tekee sekä oikein että asioita jotka ovat hänelle luontevia.

Kantin mukaan tilanne taas meni niin että ihmisen oli enemmänkin valittava oikeintekeminen. Ja hänen silmissään hyveellisyys kasvoi jos teki hyvää siitä huolimatta että se oli itselle vaikeaa ja haasteellista.

Itse näen että jossain määrin kysymys on persoonallisuustyypeistä. Olen viime aikoina ollut hyvin paljon tekemisissä "hippityylisen" ihmisen kanssa. Hän on hyvin Aristoteelinen hahmo. (Toki tämä on tuonut hänen elämäänsä vaikeuksia. Mutta tämä olisi sitten toinen ja hyvin viheliäinen tarina.) Itse taas olen jossain määrin julma ja joudun painimaan asian kanssa.

Luultavasti Kant ja Aristoteles projisoivat. He kuvasivat ihmiskuntaa kuin itseään ja sen hyveellisyyden luonnetta samoin kuin itse yrittivät toimia oikein.

Voiko kaikkivaltias erehtyä?

Immanuel Kant käytti antinomioita demonstroidakseen sitä, miten puhtaan järjen päätelmät ovat ristiriidassa empiiristen havaintojen kanssa. Kant haki esille erilaisia ristiriitoja. Kant halusi puhdistaa keskustelua siten että hän jakoi aistikokemusten (fenomeeni) erikseen metafyysisistä kysymyksistä.

Itsekin näen kiinnostavana sen, että ihminen voi erehtyä. Ristiriidat osoittavat että ihmiset voivat uskoa asioihin jotka eivät pidä paikkaansa. (Tai sitten hän uskoo logiikkaan ilman perusteita ja tällöinkin hän uskoo asiaan joka ei pidä paikkaansa...) ; Asiaa voisi kuvata runollisesti siten, että mieli on suurempi kuin todellisuus. Kyynisempi voisi sanoa että tämä kertoo siitä että mieleen menee paljon sellaista joka ei ole totta. Erehtyminen on likimain yhtä kuin tämä "fysikaalisen totuuden ylittäminen".

Tässä mielessä on kiinnostavaa kysyä että voiko kaikkivaltias erehtyä. Osa kiertää tätä ajattelemalla että tosiasiassa paikkaansa pitäisikin jokin modaalinen realismi. Tällöin tosin joudutaan antamaan periksi sille että kenties mieli ei sittenkään ole suurempi kuin fysikaalinen todellisuus.

"On oikein".

Tämän hetken arvokeskustelua leimaa se, että siinä vedotaan usein erilaisiin oikeuksiin ja oikeutuksiin. Ja tässä kohden ei olla kovin konsistentteja. Ei massojen eikä yksilöiden välillä.

Tilanne on siitä mielenkiintoinen että periaatteessa kun puhutaan oikeudenmukaisuudesta, on arvokeskustelutasolla ja yhteiskuntakeskustelun tasolla syynä jokseenkin usein - ja kenties jopa valitettavan vahvsti - se että halutaan tehdä jotain toimenpiteitä. Ja nämä toimenpiteet ovat "sellaisella pragmaattisella tasolla" sellaisia joille saadaan oikeutus vetoamalla johonkin joka ikään kuin on jaettua ja yhteistä. Eli jos jotkut eivät kannata proseduuria A, heidät saadaan puolelle sillä että heidän kanssaan ollaan yhtä mieltä siitä että jokin muu asia on molemmista oikeudenmukaista.

Toisaalta se mikä on "oikein" vaihtuu hyvinkin helposti hyvin toisenlaiseksi heti kun aihe tai näkökulma muuttuu. Tämä näkyy melkoisen vahvasti uskonnossa jossa on mahdollista että sama henkilö vaatii että uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että ei ole rajoituksia uskonnon esittämiselle ja että ihmiset saavat valita myös tämän uskonnon. Ja toisaalta hän on rajoittamassa, usein loukkaavuuteen vedoten, jonkun muun uskonnollisia näkemyksiä.

Voikin olla hupaisaa ajatella, että yksi keino muuttaa tätä "Oikeutta" koskevaa ongelmaa onkin se, että sotkee "oikeutta" vielä lisää. Jos ajatellaan oikeutta, se voi olla "eettinen konsepti" joka viittaa hyvyyteen. Toisaalta se voi olla "juridinen konsepti" joka viittaa laillisuuteen. (Tänä aikana kun tiukasti juristien ja muiden byrokraattien myllyssä olevat VOKilaiset ovat "laittomia maahanmuuttajia" kaikki on tietenkin mahdollista...)

Oikeus, lakioikeus.

Tämä näkökulmanvaihdos voi olla sinänsä tarpeen että Wesey Hohfeld tuskastui siihen että juristit käyttivät usein sanaa "oikeus". Ja tässä tilanteessa he käyttivät sitä hyvinkin keskenään ristiriitaisilla tavoilla. Ja tätä kautta syntyi puhetta jonka sisällä saattoi olla hämmentävän ristiriitaisia ajatuksia. Kun "oikeutta" käytettiin hyvin eri tavoilla syntyi tapa jolla käsitteen sisältöä vaihdettiin aina tilanteen mukaan. Hän ei hakenut etiikkaa vaan konsistenttiutta. Lopputuloksena syntyi melkoisen vaikutusvaltainen jäsentelypohja sille miten oikeuksia tulee lähestyä. "Fundamental Legal Conceptions, As Applied in Judicial Reasoning and Other Legal Essays." Sen ytimeen voinee laittaa seuraavan ruudukon;

Hohfeld jakoi oikeudelliset suhteet kahdeksaan käsitteeseen. Nämä olivat vaade (right/claim), vapaus (liberty/privilege), valta (power), koskemattomuus (immunity), velvollisuus (duty), ei-oikeus (no-right), sidonnaisuus (liability) ja kyvyttömyys (disability). Lisäksi käsitteet eivät olleet miten tahansa missä tahansa vaan niillä oli liitoksia. Niillä oli kuvaan vihreällä rustatut vastineet (jural correlates) ja punaisella rustatut vastakohdat (jural opposites). Tämä tarkoitti sitä että jos jollakulla on vaikkapa vaade johonkin, jollakulla on tähän liittyvä velvollisuus. Toisaalta jos jollakulla on etuoikeuttava vapaus johonkin, se tarkoittaa että kenelläkään ei voi olla vaadetta siihen.

Soveltaminen

Kun puhutaan vaikka uskonnonvapaudesta tai sananvapaudesta, ihmiset mielellään sotkevat sitä mihin heillä milloinkin on oikeus ja minkä vuoksi. Ihminen voi ajatella että sananvapaus tarkoittaa että hänellä on vapaus puhua vapaasti uskonkäsityksistä. Mutta samalla hän voi ajatella että hän saa vaatia joltakulta hiljaisuutta silloin kun hänen vapaasti puhumisensa loukkaa tämän saman ihmisen uskonkäsitystä. Toisaalta uskonnonvapaus voidaan jopa nähdä jonain joka tarkoittaisi sitä että toisilla olisi velvollisuus kuunnella tai jopa levittää tätä asiaa riippumatta siitä loukkaavatko nämä. Ja toisaalta vaatimusta olla loukkaamatta uskontoon liittyviä herkkiä tuntemuksia. Uskonnonvapaus voidaankin nähdä saman henkilön suussa hyvin erilaisena aina sen mukaan mikä on hänelle itselleen edullista.

Itse esimerkiksi näen että uskonnonvapaus tarkoittaa ennen kaikkea vapautta valita uskontonsa ja puhua siitä vapaasti. Tämä tarkoittaa sitä että vakaumuksiin ei ole vaadetta. Eli ihmisen ei ole pakko tukea mitään uskontoa tai liittyä tai suosia sitä vaikka siksi että se on maan tapa. Tämä vapaus tarkoittaa käytännössä suoraan sitä että uskontoon ei voi liittyä velvollisuuksia. Koska uskonnonvapaus on erityisvapaus, rajoituksettomuutta. Ja siksi ei voi samalla vaatia uskonnonvapautta uskonnollisten näkemyksien kautta ilman että korostaa että uskonnoissa ei näissä kohden saa olla tabuja, aiheita joista ei ole soveliasta puhua.

Sama toki koskee muitakin asioita kuin sananvapautta. Samaa voidaan soveltaa ties mihin oikeuksiin. Tämä luo varmasti jonkinlaisen yhtenäistävän keskutelukentän jossa mitä tahansa ristiriitaisuuksia ei voi sanoa. ; Uskonnonvapaus on vain niin yleinen aihe että luultavasti kaikille on tullut tutuksi se, miten uskonnonvapaus tarkoittaa käytännössä sitä että "tehdään niinkuin minä tykkään". Eli uskonnosta kertominen on hyvää silloin kun uskovainen kertoo omia näkemyksiään. Mutta uskonnollisia mielipiteitä tulee kunnioittaa hiljaisuudella silloin kun eriuskoiset yrittävät sanoa jotain joka loukkaa näitä samoja uskovaisia. Taustalla on juuri se että "oikeudet" ja "vapaudet" voidaan määritellä useilla hieman erilaisilla tavoilla. Ja vaihtamalla lennosta asiasta toiseen jokin niistä on aina sellainen että sillä voi puolustaa sitä omaa näkemystä ja asennetta.

Toki tällä on omituisia seurauksia.

Kun tämänlaista ajattelua alkaa soveltamaan, esiin nousee melko vahvasti se, että oikeusasiat muuttuvat "nollasummaisiksi". Joka taas on siitä erikoista että nykykulttuurissa on ollut suurta näkyvyyttä sellaisille valta-ajatteluille joissa valta ei ole nollasummapeliä. (Tämä on tietenkin siitä relevanttia että juridinen oikeus voidaan nähdä systematisoiduksi byrokratiaksi jossa on valtapelin voittaneiden kirjoittamat säännöt.) On vaikeaa sanoa onko syynä se että oikeus, valta - ja kenties jopa oikeudenmukaisuus arvokeskustelukontekstissa - ovat nollasummaisia. Vai onko kyse siitä että luodessaan konsistenttiutta Hohfeld itse asiassa vaati oikeudenmukaisuudelta tietynlaista rakennetta.

Onkin kysyttävä että onko oikeudenmukaisuus itse asiassa lähinnä tuntemus joka elää tilanteessa. Itse olen huomannut että asioista enemmän neuvotellaan tilannekohtaisesti kuin sovelletaan jotain abstraktia Kantilaista moraalilakia kategorinen imperatiivi edellä.

Näkisin kuitenkin että tämän hetken arvokeskustelu vaatisi jonkinlaista siivoamista ; Yleinen nollasummapelittömyys ja se, että sanoja käytetään ennen kaikkea niiden konnotaatioissa olevien positiivisten ja negatiivisten vaikutelmien vuoksi kuin siksi että niillä olisi jokin tietty sisältöä saa käytännössä kaiken poliittisen puheen näyttämään melkoisen tyhmältä. Etenkin kun aiheena ovat vapaudet ja oikeudet - sekä se kuka on milloinkin edutamassa "laittomuutta". Ne ovat liian tärkeitä jäädäkseen pelkiksi pelikeinoiksi.

Ja uskonkin että selventämistä tarvitaankin siitä huolimatta vaikka ei pitäisikään moraalia jonain algoritmina. Ihan sen vuoksi että vaikka oikeudenmukaisuus olisi kontekstisidonnaistakin niin se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita ihan samaa kuin se, että oikeudenmukaisuus on sitä mitä vahvin, manipulointikykyisin, sulavasanaisin ... saa kehiteltyä.

Kuinka kristittyjen Jumala ei ole utilitaristi

Utilitarismissa ajatellaan suurinta hyötyä. Tämä on hyvin mielenkiintoinen ajatus, koska se ei ilmene usein samalla tavalla kuin "periaatekeskeisempi" moraalilakien idealismi. Se voi vastata esimerkiksi niihin vastaväitteisiin joita on esitetty Immanuel Kantin kategoriselle imperatiiville. (Toki moraalisissa kysymyksissä vastaesimerkit ovat haasteellisia koska ne voivat kertoa että meidän tulisi tehdä jotain jota emme muuten tulisi ajatelleeksi. Tai sitten epäintuitiivisuus todella kumoaa moraalilain toimivuuden.)

Kantin kategorisessa imperatiivissa on kysymys periaatteista joita tulisi noudattaa niin että ne voisivat olla yleinen laki. Ja tässä vastaan tulee helposti tilanteita joissa valehtelun välttäminen olisi otettava kategorisesti ja tätä kautta pitäisi ilmiantaa omalla ullakolla olevat juutalaiset natseille sen vuoksi, että natsi kysyy ja olisi väärin valehdella hänelle.

Utilitarismissa katsotaan kokonaishyötyä. Joka on toki itse asiassa sekin hyvin periaatteellista ja ideaalia. (Koska utilitarismi sellaisenaan ei joko määritä mitä hyvä on tai määrittelee sen idealistisesti vaikkapa nautinnon maksimoinniksi. Se on niitä järjestelmiä jossa kun ensin tiedetään mitä hyvä on, niin sitten sen ajattelutapa opettaa miten sitä maksimoidaan.) Mutta tässä on kuitenkin kokonaisuutena enemmän joustonvaraa. Jopa niin että joistain periaatteista voidaan antaa periksi vaikka niitä kunnioitetaankin. Utilitaristi esimerkiksi voi nähdä viattomien rankaisemattomuuden arvona - tai ihmisen oikeuden elämään - sinänsä, mutta tästä huolimatta jos enemmistön etu ja utiliteetti niin vaatii, voi olla tarpeen uhrata viaton vaikka teloitettavaksi jotta julkinen peloite pitäisi ihmiset lainkuuliaisena. Selvästi riskit ovat hyvin toisenlaisia. Jos Kant ei jousta kun pitäisi, utilitaristi joustaa kun ei pitäisi.

Olen ajatellut että utilitarismi olisi kenties "modernille kristitylle" sopivin maailmankuva. Syynä on se, että utilitarismi on "pragmaattista" juuri sellaisella ideaalit kätkevällä tavalla kuin moni kristitty on. (Toisaalta aika moni kristitty on joustamassa periaatteistaan ilman tunnontuskia joten tämäkin asia hoituu tätä kautta. Tosin tämänlaisiin syynä on varmasti "ihmisyys" eikä "ideologia".) Kristinusko on toisaalta myös filosofisemmalla kulmalla jotain joka auttaa Pahan ongelman kanssa ; Itse asiassa utilitaristista ajattelua voikin nähdä pahan ongelman ratkaisuissa joissa viitataan siihen että vaikka vapaasta tahdosta on enemmän hyötyä kuin siitä että sitä ei ole ja nykyisiä pahuuksia ei tapahdu. Ja jopa niin abstrakti ajattelutapa kuin "paras mahdollinen maailmakin" pitää sisällään sitä että kaikkihyvä voi joutua tekemään kompromisseja.

Tässä asenteessani on vain se virhe että se ei oikeastaan toimi. Jos ajatellaan kaikkihyvää ja kaikkivaltiasta Jumalaa, on käytännössä varmaa että hän ei voi olla utilitaristi. Jos Hän tekee kompromisseja - kuten kovasti näyttää, edes kristityt eivät kiistä maailmassa olevaa tuskaa ja onnettomuutta - ne on tehty jollain muulla tavalla kuin utilitarismin keinoin.

Syy tähän on tavallaan yksinkertainen. Kristillisessä etiikassa on nojattu ajatukseen siitä että Jumala rakastaa. Jeesus paransi sairaita ja auttoi oikein mukavasti arkielämässä. Näissä viestinä oli esimerkiksi se, että jos jollakulla on paljon, jakamalla riittää useammalle. Jeesus ja Jumala ovat yhtä siinä mielessä että heidän arvonsa ovat saman Jumalan eri persoonien arvot. Tämä tarkoittaa sitä että voidaan vetää ajatus siitä että Jumala kannattaa eettistä periaatetta jossa esimerkiksi jos voidaan ruokkia nälkäisiä niin se voidaan tehdä.

Utilitarismissa kompromissin takana on Peter Singerin kuvaama periaate "the point of marginal utility". Tämä periaate tarkoittaa sitä että jotain hyvää ei lisätä siinä vaiheessa kun sen lisää tekeminen kuluttaa resursseja tai muita niin että vastaan tulisi enemmän muita haittoja. (Jos voit pelastaa mummoja kuolemalta, se on kaunista, paitsi jos sairaaloiden budjetit ohjataan mummoille niin että keskoset kuolevat kehtoihinsa.) Jumala taas on kaikkivoipa. Tämä tarkoittaa sitä että hän ei tosiasiassa uhraa mitään vaikka parantaakseen lepraisen. Enin mitä hän voisi tehdä olisi se että lepra katoaisi tyystin. Kaikkivoivalla olennolla ei ole "point of marginal utilityä". Jumalalla on kyky ja halu estää pahaa tapahtumasta, eikä Hänellä ole rajallisia resursseja joita hän uhraisi auttaessaan. Joten Jumala ei ole utilitaristi. (Ja koska kristityt ihmiset imitoivat Jeesusta tai pyrkivät tähän, ei kristitynkään pitäisi.)

Tämäntyylinen ongelma onkin jossain määrin tiedostettu teologien piirissä. Onhan Alvin Plantingakin todennut, että olisi vaikeaa kuvitella miten Jumala ei voisi luoda sellaista maailmaa jossa olisi yksi kristitty enemmän. Se tuskin kumoaisi vapaata tahtoa tai vastaavaa. Ja olisi ilmeisesti kristittyjen mukaan oikein hyvä asia, hyvyys lisääntyisi maailmassa tätä kautta. Tämänlaiset dilemmat viittaavat siihen että kristitty ei kenties olekaan utilitaristi.

Kenties kristittyjen olisikin oltava Kantin tyylisiä tiukkapipoisia moralisteja. Sellaisia joiden ei tarvitse miettiä mitään taustoja ja kompromisseja kun voi vaan lukea Raamatusta että "vihaa homoja".

Kokemuskoneeseen hyppäämisestä

Jack Smartin ajatuskoe kokemuskoneesta on melko monesta vastenmielinen. He eivät pidä ajatuksesta jossa ihminen siirrettäisiin tekniseen maailmaan elämään bitteinä biteistä. Ei vaikka kokemukset olisivat vakuuttavia ja tuottaisivat hyviä ja nautinnollisia kokemuksia ja onnellisuutta.

Tästä saa hyvää aavistusta katsomalla "Matrix" -elokuvaa. (Sitä hyvää.) Siinä pahana esitetty Cypher katuu sitä että on irrottautunut Matrixista. Hän haluaa mennä takaisin. Jo Platonin luolavertauksesta asti on hyvin usein ajateltu että totuus on niin oleellinen asia että on tärkeämpää olla onneton Sokrates kuin onnellinen sikapossu.

Itselleni vertaus on siinä mielessä turha, että en näe yhteyttä itse "minuuden kopioinnin kanssa". Mind uploading josta tiedetään se että se todella on mind uploadingia ei minusta ole relevantti vaihtoehto - vaikka minulla muutoin onkin varsin avomielinen suhde siihen että aidosti tietoisia tekoälyjä voitaisiin rakentaa. Ja muutenkin tämänlainen on astetta liian spekulatiivista miellyttääkseen minua. Mutta kun lähtökohta on tämä voi kenties vastata hieman poikkeavilla tavoilla.

Jos otetaan lähtökohdaksi se vakioitu ajatus siitä, että totuus on jotenkin niin hyvä että ihmisen ei ole syytä heittäytyä koneeseen, niin tätä vastaan voidaan esittää hyvin erikoisia vastaväitteitä.

Jos otetaan vaikka Nick Bostrom, hän on tullut tunnetuksi simulaatioargumentista. Jonka mukaan on todennäköisempää että elämme jo nyt simulaatiossa. Koska elämämme on miellyttävää jo nyt, ei olisi mitään syytä olla siirtämättä itseään kokemuskoneeseen. Sehän olisi vain simulaatiosta kivempaan simulaatioon siirtymistä.

Bostrom -huomio avaa myös kokonaisen perinteen, ja sitä kautta avaa eräänlaisen pandoran lippaan ; Toisaalta jos totuus on tärkeää, ei voida kuin muistaa että solipsismin perinne on tuonut paljon metafysiikkaa koskevia huomioita.

...
Emme esimerkiksi voi tietää ovatko aistimuksemme todella Totuutta. Kenties jokin Descartesin kuvitteleman huijaridemonin kaltainen todella pettää meitä jo nyt niin että emme tiedä oikeastaan muuta kuin sen, että koska ajattelemme niin olemme olemassa. Kenties Berkeleyn ajatukset olivat tosia ja asiat lakkaavat olemasta kun niitä ei mikään havaitse. Kenties Kant oli oikeassa jakaessaan maailman fenomenaaliseen ja noumenaaliseen, jossa havaittu ja oleva ovat toisistaan irrallaan. Kenties on syytä tehdä kuten monet pragmatistit ja puhua siitä että "unohdetaan ei-havaittu maailma ja keskitytään havaittuun". Eli tunnustetaan metafyysisyys mutta eletään phaneronissa.
...

Kaikissa näissä päädytään siihen että simulaatioon hyppäämiseen ei pitäisi olla mitään esteitä. Onkin jossain määrin erikoista huomata että naïvi realismi - ja mutkan kautta myös empiirisyyttä vaativa skientismi - on tälläisiltä vastaiskuilta turvassa.

Toisaalta suurin osa ihmisistä onkin tosiasiassa vastustamassa tätä koska heillä on jonkinlainen ajatus sielusta jota ei voi edes ajatuskokeessa siirtää koneeseen. (Toisin sanoen he muuttavat ajatuskokeen perusolemusta, eli ihmisen siirtämistä koneeseen ns. piilopremissein.) Ja he vastustavat "skientismin ylivaltaa" vain sen vuoksi että Jumala ei ole empiirinen konsepti. Tämän tarkasti rajatun kysymyksen ulkopuolella he sitten ovat naïvin realismin kannattajia. Tätä ajattelutapaa on helppoa pitää jäsentymättömänä, banaalina, typeränä ja kaksoisstandardien läpitunkevana. (Koska se on sitä.) Mutta toisaalta se kyllä antaa aivan koherentin vastauksen siihen miksi tässä maailmankuvassa ei hypätä kokemuskoneeseen riemumielin ja pää edellä.

Onko kuolleiden kuvaaminen eettistä?

Viime päivinä valokuva kuolleesta Syyrialaisesta lapsesta on muuttunut ikoniseksi. Hän ei kiinnostanut ihmisiä elävänä, mutta kuolemansa jälkeen hänestä on tullut eräänlainen Phan Thị Kim Phúc (se vietnamin sodan sivutuotteena napalmilla poltettu tyttö siitä palkitusta valokuvasta). Hänen kuvaansa levitetään paljon.

Tämänlainen kuvamateriaali on selvästi tehokasta. On yksinkertaisemmin helpompaa levittää tunteita valokuvamateriaalin kuin vaikka lukujen ja tilastojen kautta. Kuvaa onkin käytetty oikeuttamaan ihmisten auttamista.

Onko tämänlaisen materiaalin levittäminen eettistä?

Kuvamateriaalin hienous ei kuitenkaan ole ilmiselvää. Tässä aiheessa melko toistunut näkökulma voi olla se, että kuvamateriaali on kuitenkin jotenkin häiriintynyttä tai häiritsevää. Kuvilla onkin kieltämättä shokkiarvoa. On kuitenkin hyvä miettiä onko todella tarpeen sensuroida kuvia vain siksi että lapset tai herkät aikuiset eivät ns. kestä todellisuutta. En arvosta tämänlaista "kukkahattuilua" kovin vahvasti.

Kuitenkin kuvaamisessa voidaan nähdä jotain tyylittömyyttäkin. Tästä on hyvä ottaa esimerkkikuvapari. Siinä käsitellään Fabienne Cherisman kuolemaa. Poliisi oli ampunut hänet kuolleeksi pikkurikoksen vuoksi. Ensimmäisessä kuvassa kuvataaan pelkästään kuollut. Ja se näyttää kompositioltaan vaikuttavalta. Se dokumentoi ja kertoo tarinan ja kehottaa ihmisiä vaikuttamaan. Nämä kaikki voidaan nähdä arvoiksi. Toisessa kuvassa kuvaa on rajattu niin että ruumista valokuvaavat valokuvaajatkin näkyvät. Ja tässä tulee sellainen olo kuin korppikotkat olisivat löytäneet tuoreen raadon.

Onkin selvää että Syyrialaisen kuolleen lapsen kuva pyörii ja saa suosiota ja se paitsi lähettää viestiä myös ruokkii positiivista suhtautumista sosiaalipornoon. Ja tukee sitä että tätä sosiaalipornoa tukevaa toimintaa on myös jatkossa. Kuvalla voidaan oikeasti saada aikaan positiviisia ja vaikuttavia muutoksia. Ja tämä asenneilmapiiriin vaikuttaminen voidaan nähdä yhdeksi osaksi aktiivista lehtimiestoimintaa. (Joskin osa kannattaa enemmän dokumentoi-raportoi-objektiivista kulmaa siinäkin joten mikään ilmiselvästi positiivinen asia se että uutisen tekee poliittiseksi statementiksi ei ole.)

Tämän lisäksi mukana on helposti asioita jotka sitten eivät ole niin hyviä. Immanuel Kant voisi puhua tässä jotain ihmisten välineellistämisestä tai esineellistämisestä. Kuollut ei edes voi puolustautua tälläisiä aktioita vastaan. Yleensä sivistystä onkin mitattu myös sitä kautta miten kuolleita kohdellaan. Kuolleiden käsittelyyn on asetettu usein tiukkojakin ehtoja. Tässä mielessä se asenne jolla valokuvaaja ottaa kuvan on eettis-esteettinen ulottuvuus. (Jonka läsnäoloa tai poissaoloa voi olla mahdotonta nähdä pelkästään siitä miltä se otettu kuva näyttää.)

Itse otin asian esiin hyvin omituisesta syystä

Syyrialaisen kuolleen lapsen kuvasta on tullut jokin josta monet selvästi ahdistuvat. Osa ahdistuu aidosti. Osa kenties vain teeskentelee ahdistuneensa. Itse mietin asiaa kuitenkin ensin sitä kautta että olin jotenkin ärsyyntynyt kuvan olemassaolosta. Enkä kokenut sympatiantunteita joita terveellä ihmisellä pitäisi.

Tiedostin että tässä kohden minussa on tapahtunut jokin muutos. Suhtautumiseni eri asioihin ovat muuttuneet vuosien varrella. Esimerkiksi kauhuelokuvat tehoavat minuun nykyisin paremmin kuin ennen. Toisaalta olen taas sitten turtunut monenlaisiin asioihin. Nuorempana jokainen puolialaston tissivalokuva oli vaikuttava. Olipa se sitten korkeakulttuuritaidetta tai mitä muuta tahansa. Nykyisin olen jo sen verran tottunut ja turtunut puolialastomuuteen ja alastomuuteen että todennäköisesti voisin kulkea alastonrannalla melko coolina.

Tiedostin että kuolleiden kuvia on tungettu tajuntaan. Ja olen toki muutenkin nähnyt kuolleita niin ihmisissä kuin eläimissäkin. Sen jälkeen kun on nähnyt junan alle muussautuneen ihmisen lähietäisyydeltä ja on käynyt "aktiivitutustumassa" teurastamossa sitä on tottunut tiettyihin asioihin. Uutiset tuottavat kauhistelukuvastoa jatkuvasti. Ja olen turtunut siihen. Ja rehellisesti sanoen. Kun tälläisen materiaalin ylitarjonta turruttaa mielen niin että ei enää oikeastaan välitä koko asioista jotka tuottavat sivutuotteenaan mahdollisuuden dokumentoida tuollaista kuva-aineistoa, on kokonaisuudessa jotain hyvin kyseenalaista. Tissejen kanssa ylitarjonta voi kenties vähentää asiatonta seksismiä mutta kuolleiden kanssa vastaavia hyötyjä on vaikeaa kuvitella.

Toki kykenin jossain määrin kokemaan väärinkäytön tunteita

Onkin kenties hieman omituista että sain itsestäni pahan olon vasta kun tajusin että kuollut ei voi antaa lupaa kuvatuksi tulemiselle. Olen itse nuorempana vältellyt kameraa kohtuu aktiivisesti. Ja noin yleensä pidän kohteliaana että itseä koskevan kuvamateriaalin käyttöön pyydetään lupa vaikka kuvan otto ja levittäminen olisi tehty julkisilla paikoilla eli levittäminen olisi laillista. (Luvan todennäköisesti saisi. Etenkin jos kuvassa minulla olisi tyhmä ilme. Sellaisena haluan itseni levittää lehtien kautta.) Luvan saamisessa on jotain tyylikästä.

Toki joskus on syytä ohittaa luvansaanti. Esimerkiksi joku kiiluvasilmäinen paparazzi voi valokuvata murhan ja olisi omituista että murhaajan pitäisi antaa lupa tälläisen kuvamateriaalin levittämiseen. Tällöin kyseessä on kuitenkin se, että tekijä olisi jotenkin väärintekijä. Minun on vaikeaa nähdä Syyrialaista hukkunutta lasta tämänlaisena.

Isän, Pojan ja Sarjamurhaajan nimeen

Olen lomallani katsonut "Dexter" -sarjan. Sarja on aiemmin ahdistanut minua, joten olen katsonut sitä sieltä täältä. Nyt kykenin katsomaan sen melko vaivattomasti. Se on tehty harvinaisen vahvasti tuotantokausi kerrallaan. Jonka seurauksena sarjan jaksojen välinen laatu on hyvin vaihteleva. Alussa tuotantokauden keskeiset teemat ja henkilöt esitetään, ja tämä on usein paikoitellen tylsää. Loppukautta myöten asioita ei tarvitse esitellä ja sarja etenee mukavasti. Tämän rakenteen vuoksi sarja ei toimi yksi jakso sieltä täältä katsottavaksi. Kokonaisuus menee rikki.

Sarja kertoo poliisissa työskentelevästä veriroisketutkijasta joka on sarjamurhaaja joka murhaa sarjamurhaajia. Tapahtumapaikkana on Miami, osavaltio jossa tarjotaan kuolemantuomiota sarjamurhaajille. Mikä on kaiken kaikkiaan varsin viehättävä kokonaisuus.

Tavallaan sarjassa ällistyttävää onkin se, että Dexter Morgan os. Moser on varsin kammottava hahmo. Kuitenkin hän on ollut myös pidetty hahmo. Hänen puolestaan jännitetään. Tämä ei toki ihmetytä niitä jotka tiedostavat että Dexter itse asiassa on monin paikoin "täydellinen uuskonservatiivi". Hän ei luota hallituksen kykenevän hoitavan ongelmia ja toimii oman käden oikeudella jakaen ajatusta siitä kuka ansaitsee elää ja kuka kuolla.

Mutta vakavammin.

Sarjan perusviesti ei kuitenkaan oikeasti ole se, että murhaaminen on perhearvo. Sen sijaan se käsittelee ennen kaikkea vieraantumista, autenttisuutta ja rooleja. Jotka taas ovat tuttuja kaikille niille meistä jotka eivät satu olemaan sarjamurhaajia.

Ensimmäisissä kausissa Dexter on korostetusti irrallinen. Hänelle asiat ovat rooleja. Hän on hankkiutunut seksittömään suhteeseen koska se on kätevää. Perhe luo illuusion normaaliudesta. Näin hän voi ikään kuin toteuttaa omaa itseään. Suhde Ritaan luonnollisesti syvenee sarjan edetessä. Häntä alkaa korostetummin huolettamaan se voiko kulisseja pitää yllä. Etenkin avioliiton, lapsen syntymän ja Ritan kuoleman kautta Dexter muuttaa suhtautumista ihmisiin. Samoin kuin suhteet muihin ihmisiin. Kaudella 7 hän jo aivan suoraan tunnustaakin että häntä huolestuttaa se, että hän oli näytellyt rooleja niin kauan että kyseessä ei enää ollut rooli vaan aito asia.

Karkeasti sanoen alkuvaiheessa Dexter on hedonistis-utilitaristinen hahmo. Ja pikku hiljaa hän muuttuu hyvin Kantilaiseksi hahmoksi.
1: Merkittävää on, että Dexter puhuu sarjassa varsin pitkälle omasta murhanhimostaan nimellä "Dark Passenger", joka ottaa hänet valtaansa. Tämä on tarve ("need") joka on pakottava ja ylitsepääsemätön. Sarja alleviivaa tämän taustafilosofian erään Dexterin murhaamaksi tulevan hahmon, self-help -kultin perustaneen Jordan Chasen kautta. Tämä kun kertoo lukeneensa Platonin ajatuksen särkyneestä minuudesta ("notion of the fractured self") ja painaneensa tämän kirjoihin ja tienanneensa miljoonia. Puhe on "alkukantaisesta minästä" jonka tahtoa ja intuitioita on kuunneltava ja sitten otettava se. ("Take it!") Tätä sirpaloitujen roolien keskeisyyttä on korostettu myös kaudella jossa Dexter painii vastasyntyneen vauvan, työn, vaimon, adoptiolasten, sisarensa ja sarjamurhaamisen paineissa. Hänellä on useita eri rooleja. Ja jos kysytään mikä niistä hän oikeasti on, hän on ne kaikki. Tämän tarpeen tyydyttäminen pakonomaisesti tekee Dexteristä hedonistin. Nimeomaan ja tarkemmin utilitaristin hänestä taas tekee vahva ajatus siitä että tappamalla murhaajia tuotetaan suurempi hyöty yhteiskunnalle. Suuri osa utilitarismin suuntauksista kieltää murhaamisen. Mutta jos pitää löytää jostain ajatusmalli jossa yksilöitä voidaan uhrata suuremman hyvän edestä, ratkaisu tämänlaiseen löytyy utilitarismista. Utilitarismin hyötylaskelmaa sarjassa edustaa Dexterin isän hänelle opettama periaatteista. ("The Code of Harry")
2: Myöhemmin, tarkalleen ottaen kaudella 7, Dexter on jo niin pitkällä että hän ymmärtää että "Dark Passenger" ei ole jokin hänestä erillinen osa joka ottaa hänet valtaansa. Hän taistelee sen kanssa että tämä tarkoittaa sitä että hän itse on vastuussa kaikesta siitä mitä hän on tehnyt. Tämä tiedostaminen tekee hänestä Kantilaisen. Kant on siitä sopiva että Dexterin ei tarvitse muuttaa suhdettaan murhaamiseen vaan ainoastaan suhdetta vapauteen ja autenttisuuteen. Kant nimittäin kannatti retributiivista rankaisumallia. Eli hänestä rangaistuksen tehtävänä on nimenomaan kostaa tehty. Tämä oli peräti moraalilaki. Näin ollen Dexter antaa sarjamurhaajille mitä nämä ansaitsevat. Kantilaisuudessa ei tietenkään voida olla "Dark Passengerin" possessoimia koska Kantin mukaan eettisyys implikoi mahdollisuutta. Eli jotta jokin teko olisi eettinen tai ei-eettinen sen olisi oltava valinta. Himo ei tässä maailmassa ole valinta, vaan pakote jota vastaan voidaan tarvittaessa taistella. Dexter osoittaa vapautensa jättämällä henkiin naisen jonka pitäisi kuolla Harryn koodin mukaan. Ja surmaa toisen sen vuoksi että tämä paremmin ansaitsee kuolla. Lopulta Dexter vapautuukin puunhakkaajaksi. Hän sarjamurhaa enää puita.

On mielenkiintoista miten sarjassa käsitellään monia muitakin teemoja. Eräs silmiinpistävä ajatus on siitä että Periaate kuvastuu Dexterillä melko lailla samaan muotoon millä William Lane Craigin "God Command Theorya" voisi kuvata. Dexter kuvaa miten hän on oppinut tiettyjä periaatteita joita noudattamalla hän ei joudu vaikeuksiin. Dexterin sisar tuomitseekin tämän joksikin jonka voisi opettaa vaikka koiralle. Tämä demonstroi sitä että Dexterin koodisto on epäkypsä ja lapsellinen laajemmassakin mielessä. (Dexteristä on tehty myös avoimesti ateisti, mikä on tietenkin monista kätevää ja ymmärrettävää.) Se, että Dexter noudattaa pakkomielteistä murharituaaliaan ja tottelee itsensä ulkopuolista koodistoa eli käskyjä onkin jotain jota törmäytetäänkin uskontoon kokonaisen kauden verran. (Kausi 6, ns. Doomsday Killer.) Sävynä on se, että tottelu voi olla sitä että ollaan osana itseä suurempaa. Mutta se voi olla myös vastuun väistämistä, syyllisyyden siirtämistä jonkun muun käsiin.

Harry keskustelee sarjassa Dexterin mielikuvituksessa erikoisella tavalla joka ei ole hallusinaatio tai kaksoispersoona. Hän on ikään kuin Dexterin omatunto. Joka ei ole aina oikeassa. Onkin vaikeaa nähdä onko Dexter vapaa ja Harry on vain hänen omatuntonsa, vai onko Harry itse asiassa osoittamassa siitä miten joku nalkuttava superego kahlitsee. Ja tämä onkin sarjan eräs tärkeistä ideoista. Jos sarjaa seuraa vähän tarkemmin voi huomata että Dexter on ns. epäluotettava kertoja.

Sarja on itse asiassa hyvin täynnä asioita missä Dexter on kauhea hyvin omituisella tavalla. Esimerkiksi kun hän saa kuulla Ritan naapurin suudelleen Ritaa, hän käy dramaattisesti lyömässä naapuria turpaan. Hän ravistelee kättään kuin olisi tottumaton tappelija (jota hän ei ole) ja on Ritalle ihmettelevinään ja pahoillaan siitä että tämä on huomannut tapahtuman. Temppu on sosiopaatin laskelmoivaa peliä. Mutta jos tätä ei huomaa Dexter vaikuttaa itseään monta kertaa karismaattisempana. Tämä näkyy myös siinä miten Dexter itse asiassa puhuu asioita itselleen parhain päin. Syy löytyy aina muista. Vaikka tarkempi katsominen vihjaa että tosiasiassa syy löytyy hänestä itsestään. Tätä vähennetään hienosti sarjan mittaan asteittain ja tämä kuvastaa Dexterin kasvua ihmisenä. Valitettavasti moni Dexterin hahmosta pitänyt ei todennäköisesti ole huomannut tätä muutosta. Vaikka se on sarjan "ison tarinan" kannalta hyvin tärkeä.

"Dexterin" keskeisin paradoksi on siinä että sarjassa punnitaan kahta varsin suosittua näkemystä. Ensimmäinen on se, että ihminen luo itsensä valinnoillaan. Toinen on se, että valinnat heijastavat sitä kuka ihminen on. Probleemana onkin se että jos valinnat heijastavat sitä kuka ihminen on, onko mahdollista pettää itseään ja teeskennellä. Ja jos ihminen luo itsensä valinnoillaan niin mikä on se minuus joka valitsee. Jos on periaatteet, nämä voivat olla minuutta. Ja jos muuttaa näitä voi pettää itsensä. Toisaalta identiteetti voi olla vankila joka estää olemasta oma itsensä. (Ja tämä kaikki voi muuttua vaikka ulkoisesti kietookin ihmisiä muoviin, tuikkaa heitä sydämeen, paloittelee heidän ruumiinsa ja heittää jäänteet mereen veneestä jonka nimi on osuvasti "Slice of Life".)

Tämä kysymys onkin niin vaikeaa että se vaatii paljon asioiden pilkkomista pieniksi palasiksi. Prosessin lopputulokseen on helposti niin pettynyt että ei voi muuta kuin heittää syntyneet jäänteet mereen. Ja toivoa että rikospaikalle ei jää yhtään todistusaineistoa siitä että mitään olisi tapahtunutkaan.