Lakipositivismi ja homoseksuaalisuuden vastustaminen

Sanoinko "seurannut"? Anteeksi.
Tarkoitin ; "käyttäytynyt dionyysisesti"...

Kun olen seuraillut homoseksuaalisuutta koskevaa keskustelua viime aikoina, on esille noussut erityisen vahvasti homoseksuaalisuuden kontekstointi. Se näyttää olevan se seikka joka herättää keskustelua ja jakaa keskustelulinjoja nimenomaan "poteroiden sisällä". Eli kun "suuret poterot" ovat sitä että joko puolustetaan tai vastustetaan asiaa - ja sitten heitetään asiaankuuluvia kliseitä jotka ovat kaikille niin tuttuja että se lähinnä kertoo että kumpaan puoleen ihminen yksilönä kuuluu - niin tämä kysymys nimenomaan jakaa mielipiteitä siten että puolustajilla ei ole yhteistä kantaa eikä vastustajilla omaansa. Homoseksuaalisuus liitetään politiikkaan ja uskontoon erilaisilla kytköksillä.

Sain tähän kipinän kun "herätin tapani mukaista hämmennystä" eräässä uskontokriitkoiden sisäisessä ryhmässä. Moni piti varsin omituisena sitä, että pidin homojen avioliittoa jonain jossa toivon tiettyä lakia mutta kirkkohäiden kohdalla "kirkko saa minun puolestani sisäisesti keskenään sortaa ketä haluaa". Käytin tässä vertausta sadomasokistikerhoon jonka olemassaolon aivan hyvin sallisin, paitsi jos minulta pyytäisivät rahoitusta. Että täällä kaikki muutkin joutuvat ostamaan omat ruoskansa. Osa oli sitä mieltä että homoseksuaalisuuskysymys on jotain joka on lainsäädännön asia, ja että kirkolla ei ole - tai ainakaan pitäisi olla - mitään tekemistä asian kanssa. Osa taas näki että kirkkohäät ovat tärkeä eettinen kysymys. Ja vertautuu siihen että uskonnonvapautta ei voi noudattaa monissa sharialainkaan kohdissa.

Kysymys tässä kohden on selvästi kontekstoinnissa. Ydinkysymys on siinä missä määrin uskonto on poliittista ja mihin suuntaan se on poliittista. Moni näkee että kirkot tulisi asettaa johonkin erityiseen kontrolliin, mitä taas itse en pidä kovin relevanttina tai kiinnostavana.
1: Minun uskontoutopiani on äärimmäisen epäpoliittinen, ja sen vuoksi en aja sekularismia, vaan sitä että valtio ei erityisesti tue, anna näkyvyyttä tai mainostustilaa yhdelle uskonnolle. Mainostilat olisi vähintään ostettava. Jos haluaa mainostaa järjestöään kouluissa on kysymys siitä saako kouluissa mainostaa ylipäätään, minkälaisia yrityksiä ja minkälaisesta maksusta. Minusta olisi vallan mainiota jos uskonnolliset aamunavaukset olisivat yleisiä ja virtaisivat rahaa koululle josta se päätyisi osittain vaikkapa biologianopetukseen. Tämä myös kannustaisi minua maksamaan kirkollisveroa enemmän kuin nyt.

Poliittisuusteema on kuitenkin vielä astetta vahvempi niiden puolella jotka vastustavat sukupuolineutraalia avioliittolakia.

Ja tässä nimenomaan on myös variaatiota. Tämäkin on selvästi se kysymys joka tällä hetkellä näyttää jakavan ihmisiä. Syynä on se, että moni kristitty on vahvasti legalisti. Tämä johtuu siitä että moni kokee että Suomi on kristillinen maa ja että Suomen laki on kristillinen laki. Näin ollen lakeihin suhtaudutaan syvällä vakavuudella. (Mikä ei suoraan sanoen ole kovin usein mikään huono asia.) Tässä mallissa lainsäädännön muuttaminen muuttaa avioliiton käsitettä. Ja tämä on se syy miksi monet viittaavat sanakirjamäärityksiin. He puolustavat avioliiton käsitettä ja laki nähdään joksikin jonka muuttaminen tarkoittaa samaa kuin normin ja käsitteen muuttaminen. Näin ollaan vahvasti lakipositivismin ytimessä. ; Legalistiseta kulmasta katsoen lainmuutos uhkaa muuttaa koko avioliiton käsitettä - ei enempää eikä vähempää - joka taas on uskonnollisesti tärkeäksi koettu. Joten vastustamisen vahvuus on ymmärrettävä. Laki ei ole vain oikeuksia, vaan koko käsitteen määritelmä. Joten lainmuutos uhkaa samalla koko kristillistä maailmankatsomusta koska se pitää toisenlaista avioliiton määritelmää tärkeänä.

Haassa haan tavalla;
Jos homot pääsevät naimisiin,
ihmiset on pian pakko päästää
naimisiin vuohien kanssa.
... anteeksi, korjaan ...
shakinpelaajien kanssa.

Astetta lievempää kulmaa edustaa sitten Tapio Puolimatka. Aikaisemmin kirjoitin siitä, miten hän argumentoi siitä mikä on normissa epäonnistumista ja normin muuttamista. Näen hänen näkemyksensä jonain joka ei ole tyylipuhdasta lakipositivismia. Mutta hyvin lähellä sitä hän on. ; Eräässä mielessä voidaan nähdä että hän on lakipositivisti joka antaa lakipositivismin toteutumiselle mekanismin. Mutta itse näen että hän lähestyy asiaa sosiologisemmin. Eli sitä kautta että lait muuttavat todellisuutta ja arkikokemus vaikuttaa asenteisiin. Avioliittokäsite muuttuu joten sitä ei välttämättä pidetä kunnioitettavana asiana. Tämä mielestäni vihjaa siihen suuntaan että lakipositivismia ei pidetä lähtökohtana. Koska muuten avioliittolaki vain muuttuisi. Puolimatka, puhuessaan avioliittokäsitteen arvon katoamisesta, korostaa sitä että laki ei määrääkään sitä mitä koetaan arvokkaana. Joten en pidä häntä lakipositivistina.

Kolmas kanta löytyy sitten Pasi Turuselta. Hän katsoo nimenomaan puolustavansa jotain lain yläpuolella olevaa avioliittokäsitystä. Jotain joka joko on lain mukainen tai ei ole. Mutta on aina oikeassa. "Vastustamme sukupuolineutraalia avioliittoa" -ryhmä pitääkin sisällään seuraavan lausunnon häneltä "Monet, kuten O A-K, ajattelevat avioliittoa oikeuspositivistisesta näkökulmasta. Eli lainsäädäntö luo avioliiton. Niinpä avioliitto on sitä mitä lakki kulloinkin katsoo sen olevan. Kun laki jossain kohtaa muuttuu, katsotaan että avioliitto muuttuu. Me, jotka korostamme avioliiton pysyvää olemusta emme ehkä ole aina riittävästi tehneet eroa sen suhteen, että puhuessamme "perinteisestä avioliitosta" emme niinkään tarkoita avioliittoa, jonkun 1900 -luvun lainsäädännössä, vaan siitä, että avioliiton keskeinen olemus on perinteisesti sisältänyt miehen ja naisen. Erilaiset juridiset muutokset, jotka ovat parantaneet avioliiton heikomman osapuolen (naisen ja lasten) asemaa, eivät ole muuttaneet avioliiton ydintä tältä osalta mihinkään. Mutta tässä siis se ero. Jos avioliitto samastetaan avioliittolakiin silloin avioliitto on jatkuvasti muuttunut.  Tämä on mielestäni kuitenkin suureksi osaksi virheellinen tapa tarkastella asiaa, koska miehet ja naiset ovat solmineet avioliittoja halki ihmissuvun historian silloinkin kun ei ollut mitään valtiota avioliittolakeineen. Avioliitto ei ole yhtä kuin avioliittolaki. Avioliittolaki ei - sanokaamme - "luo" avioliittoa. Se määrittää avioliittoa solmivien osapuolten välillä syntyviä oikeusvaikutuksia ja pyrkii suojaamaan heikomman osapuolen oikeuksia. Asianmukaisesti ymmärrettynä avioliittolain tehtävä on suojella avioliittoa ja sen osapuolia."

Tämä on näitä lausuntoja joita on helppoa katsoa demokratiaan tottuneen silmin. Silloin näyttäisi siltä että avioliiton vastustaminen menettäisi puhtiaan. Kenties Pasi Turunen jopa valmistautuisi tällöin "edessä olevaan ilmiselvään tappioon". Eli kun on pitkään väännetty homoseksuaalien avioliittoa vastaan kun laki uudelleenmäärittäisi avioliiton, niin selitetään että laki on vain laki ja omatunto omatunto. Tämä on toki odotettavissa oleva reaktio ; Perinteiset väännöt eri laeista ovat olleet tulisia mutta syntyneet lakimuutokset ovat näyttäneet miten yllättävän hyvin kristityt ovat mukautuneet siihen että kaikki eivät sitten noudakaan heidän normejaan. Tämä onkin hyvä lähestymistapa ; Jos et pidä homoseksuaalien avioliitosta, älä ota sellaista.

Pasi Turunen ei kuitenkaan nähdäkseni tee näin. Hän edustaa essentialismia joka olisi ikään kuin sitä että kristillisyys on syvempi asia kulttuuria kuin demokratia. Tällöin ideana on se, että lain tehtävä on suojella Jumalan luomaa avioliittokonseptia joka on objektiivinen. Tämä korostaa sitä miten Turunen ylipäätään yleisesti korostaa että avioliitto on biologinen konsepti jossa lisäännytään. Hänestä tämä on biologian määräämä objektiivinen perusta avioliitolle, josta tulisi luopua vasta kun lesbo/homoparit voivat tulla raskaaksi toisistaan.  (En sano mitään.) Siksi onkin hyvä huomata, että Turusen ihanne ei noudata yleistä demokraattista ihannetta jossa mikä tahansa laki ja mikä tahansa pykälä voidaan ottaa käsittelyyn ja uudelleenharkintaan ja jossa äänestystulos päättää sen mitä yhteisiä pelisääntöjä kansalaiset käyttävät. Turusella on "hyviä lainmuutoksia" jotka ovat kristillisiä ja "huonoja lainmuutoksia" jotka eivät ole kristillisiä. Ja nämä ovat objektiivisia tosiasioita. Jokainen joka on erimielinen tästä ei ymmärrä lakia asianmukaisesti. Tätä tämänlaisen ihanteen toteutumista ei voi kutsua oikeuspositivistiseksi. Sitä on lähes pakko kutsua teokratiaksi.

Toki esimerkiksi Päivi Räsäsen taannoiset puheet muistuttavatkin, että monien kristittyjen kohdalla dogmaattinen lakipositivismi ei ole päivän sana. (Mikä ei ole huono asia.) Eli kristitylle kansalaistottelemattomuus on mahdollisuus. Tämä on toki kunnioitettavaa omien arvojen ja omantunnon tottelemista. Paitsi että monelle se on iso askel teokratian suuntaan. Siihen, jossa Suomi on kristillinen maa jonka laki on kristillinen laki ja hyvä jos ja vain jos näin on aina ja ikuisesti. Tämä on de facto teokratia ja sen ihannointia. Sitä ollan teokratiamielisiä.
1: Vaikka asiaa aina yritetäänkin kieltää, sillä ymmärretään että teokratia on terminä sana jonka tunnustaminen omiin teokraattisiin asenteisiin olisi huonoa mainosta. Tämän vuoksi USA:n fundamentalisteja käsitellessä vastaan tulee usein se, miten dominionistit, joiden tehtävänä on valmistaa yhteiskunta lakeineen Jumalalle sopivaksi, kiistävät julkisesti erityisen vahvasti tämänlaiset teokraattiset pyrkimykset vaikka se on dominionistien tavoitteiden syvintä ydintä.

Onneksi moni ymmärtää että homoseksuaalien avioliittolain muutos ei lopeta uskonnon vakaumusten ja dogmien luonnetta. (Muuten Jehovan Todistajat söisivät verilettuja vain siksi että se ei ole laitonta.) Ja että asioita voi paheksua. Ja että lainmuutoksen jälkeenkin on elämää, koska jos ei arvosta homoseksuaalia avioliittoa, niin sitten noudattaa negatiivista uskonnonvapauttaan eikä hanki sellaista - ei vaikka hottis homomies kosisi. Tämänlainen omantunnon seuraaminen on minusta aivan asiallista. (Eikä se sellaisenaan ole teokratiaa tai sen ihannointia kuten ei välttämättä kansalaistottelemattomuuskaan.) Heille minulla on omasta puolestani lähinnä sellainen kanta että syrjikööt keskenään ketä lystäävät.

Voiko ihminen edustaa ryhmittymää johon kuulumisen hän kiistää?

"What has been called "New Atheism" is neither a movement nor new, and that what was new was the publication of atheist material by big-name publishers, read by millions, and appearing on best-seller lists."
(Tom Flynn, "Why I Don't Believe in the New Atheism")

Ylläoleva lausuma liittyy siihen, että uusateismiksi kutsutulla ei ole järjestelmää. Ei instutuutioita eikä oikein virallista sisältöäkään. Esimerkiksi jos katsoo Sam Harrisin ja Richard Dawkinsin näkemyksiä moraalista, voi huomata että Dawkins kannattaa humen giljotiinia kun taas Harris nimenomaan kritisoi tätä vahvasti. Ja tämä liittyy myös heidän suhteeseensa ns. skientismiin.

Uusateismiin liittyykin toinen puoli. Se, mitä olen ateistien ja skeptikoiden parissa pyörinyt, olen huomannut kolme asiaa (a) avoimia ateisteja on melko paljon (b) uusateismi -termiä ei käytetä ryhmän sisäisen identiteetin tunnuksena ja (c) toistuvasti esiin nousee ajatus siitä onko relevanttia nimeytyä uusateistiksi, että mikä on ylipäätään tämänlaisen jaottelun funktio.

Yleisesti ottaen "uusateismi" onkin käsite jota "sen viholliset" käyttävät ahkerasti. Joitain poikkeuksiakin on. Esimerkiksi suomenkielinen "mitä uusateismi tarkoittaa?" on ateistien oman kannan ilmoittamisen kirja. Joka ilmiselvästi käyttää kyseistä käsitettä. Toki yhdeksi syyksi voidaan sanoa se, että kirjan on toimittanut Jussi K. Niemelä, joka kuuluu siihen siipeen joka on yrittänyt uudelleennimetä ateistien yleiskäsitteen alta pienempiä alaryhmiä esimerkiksi "Bright" -kampanjoinnilla. Myöskään tämä ei saanut hirveästi tuulta siipiensä alle.
1: Tosin "Bright" -käsite sai kuitenkin selvästi enemmän suosiota kuin "uusateismi" -termi. Osa on jopa sanonut sen tapaisia asioita että "uus" -etuliite tuntuu vieraannuttavalta koska uusateismin opeissa ei ole mitään kovin uutta. Ja lisäksi "uus" -etuliike tuo mieleen jonkinlaisen epätoivoisen lämmittelyn. Ja lisäksi osa korostaa että "uusnatsi" -sanakin voi tulla assosiaatioihin. Nämä lienevät syitä jonka vuoksi "uusateismi" -sana on sen kriitikoiden parissa saanut enemmän suosiota kuin vaikkapa edellämainitsemani "bright" -termi.

Tämä kertoo siitä että nimeäminen on osa identiteettisotaa. Modernin ajan viestinnässä on tärkeää nimetä ryhmiä. Tunnistus tekee ikään kuin mahdollisuuden (a) ilmaista itseään tai (b) laittaa jokin tietty ihmisryhmä "tulilinjalle". ~ Tämä nimeämisen voima on tullut itselleni tutuksi. On nimittäin käsite jota kukaan evoluution kannattaja ei oikeastaan käytä itsestään. Se on "evolutionisti" ja etenkin "darwinisti". Käytännössä näiden sanojen käyttäminen kertoo melko suoraan, että tässä on kysymys kreationismista ja tietyn ihmisryhmän vihaamisesta. Käsite on käytännössä vain evoluution vastustajien käytössä. Kukaan evoluutioteorian kannattaja ei korosta olevansa "darwinisti".

Mutta let's face it. Identiteetit ovat tässä tavallaan turhia.

Tarkkaavaisimmat voivat huomata sen, että käytän "evolutionismi" -sanaa kovasti. Tämä on harkittu päätös. Harkitsin nanosekunnin ajan sitä että ottaisin "darwinismi" -sanan. Mutta se on asenteeltaan arkaaisempi ja leimaavampi, ja se on sellainen että siihen on vaikeaa suhtautua realistisesti. Sillä en tiedä nykyajan evoluutioteorian osaajia jotka seuraisivat Darwinin oppia. Sävyjä pitää hakea vanhoillisimpienkin tietämieni ja tuntemieni evoluutioteorian kannattajien kohdalla 1970 -luvun evoluutioteoreettisten näkemysten puolelta. Siksi, jos minulta pyydettäisiin lupaa kutsua minua darwinistiksi, sanoisin lainatakseni itseäni viisaampaa ; "Käyhän se, mutta ensin teidän täytyy ottaa minut kiinni, lamauttaa, tappaa, paloitella, krematoida, valaa tuhkat sementtiin ja upottaa möhkäle Mariaanien hautaan, koska siihen saakka panisin vastaan. Jos niin pitkälle pääsette, suostun."
1: Peruste: Ihmisryhmän olemassaolokysymys ja yhteennivoutumiskysymys on astetta eri asia kuin nimeäminen. Olemassaolevan ryhmän kutsuminen "21 trisomiaksi" on asiallista, toisin kuin termin "mongoloidi" kylväminen. (Kuten olenkin tässä saanut kuulla termiä huolimattomasti käytettyäni, vaikka se olikin "vain" mongolivitsin yhteydessä.) Samasta syystä minä en voi ottaa olemassaolevaa ryhmää, kreationistien ja Intelligent Designistien ja apologeetikkojen kokonaisklimppiä ja alkaa kutsumaan tätä virallisella termillä "aivoripuloijat". Se voisi olla minusta lystikästä ja kuvaavaa, mutta se ei silti noudata asiallisen nimeämisen kriteereitä. Siksi evolutionismi eikä darwinismi. Jälkimmäinen on selkeämmin asennevamman läpitunkeva. Jos olet erimielinen, kutsun sinua virallisesti aina ja ikuisesti "aivoripuloijaksi". Pyrin tekemään kaikkeni jotta siitä tulee virallinen termi sanakirjoihin ja kansiin.  - Tosin järkyttyisin, jos näin oikeasti tapahtuisi ja termi todella otettaisiin viralliseen käyttöön. Sillä järkevät ihmiset osaavat käyttää "suhteellisuudentajua" näissä asioissa. Jos se on vaikeaa, viekää käsitteelliset invaliditeettinne muualle.

Kuitenkin käytän käsitteitä. Syynä on se, että vaikka teknisesti kyseessä ei ole instituutio, tai oikein edes mitenkään organisoitunut liike, se on kuitenkin jotain jolla on sosiologista merkitystä. Mikään Richard Dawkins ei myöskään ole määritellyt mitään oppia, vaan hän enemmänkin nosti esille näkemyksiä jotka olivat jo valmiiksi hyvin yleisiä esimerkiksi internetissä.

Selvästi nykyajan internetissä pyörivään ateistien joukkoon kuuluvat ihmiset eivät ole mitenkään täysin satunnaisia. Ja selvästi tämä näkemysjoukko eroaa hyvin vahvasti vanhasta kommunistisesta ateismista, Freudin taikauskon hiipumista kuvaavasta maailmanvalloitusateismista, valistusajan ateismista sekä ennen kaikkea eksistentiaalisesta ateismista. Näihin rinnastukset kuvaavat sitä että henkilöllä ei ole kovin taidokasta otetta ns. ympäröivästä maailmasta ja kritiikkinsä kohteesta. Ja vain ja ainoastaan tämän erilaisuuden takia ryhmän nimeksi tulee saada jotain. Ja uusateismi nyt on käytössä, ja jossain pienissä määrin myös seuraajiensa käyttämä.

Tämä kuvastaa oleellisesti Pascal Boyerin jakoa. Hän tarkasteli uskontoa "teologisesti korrektilta" tasolta ja käytännön toiminnan tasolta. Ja näiden välillä on usein syvä ero. Toisin sanoen ihmisillä on teologisesti korrekti taso jossa on mallivastauksia siitä mikä on oikein ja mikä ei. Ja käytännössä ihmiset kuitenkin toimivat hyvinkin eri tavalla. Ja kysymys ei ole pelkästään yksittäisten ihmisten hairahtumisesta, vaan siitä että uskonnot voivat kerätä "sisäisiä käytänteitä".
1: Rehellisesti sanoen Boyerin ajatus iski mieleeni kuin miljoona volttia. Mutta ei siksi, että hän puhuu uskonnosta. Vaan sen vuoksi mitä opin varsin pian vartijana toimiessani. ; Kaikkia vartijoita koskee täsmälleen sama lainsäädäntö, jota päntätään ulkoa. Jokainen yksilö noudattaa lakia, paitsi ne jotka hairahtuvat. Mutta ennen kaikkea jokainen vartiointiyritys on muodostanut jonkinlaisen "talon sisäisen" modus operandin joka opitaan muilta saman firman vartijoilta. Se ei ole sitä että suoraan rikotaan lakia, vaan että tietyt asenteet ja toimintamallit joita sovelletaan lain antamien puitteiden sisällä ovat varsin eisatunnaiset, mutta eri vartiointifirmojen välillä erilaiset. Ja vasta nämä viimeisimmät määrittävät perimmiltään oikean ja tilanteenmukaisen käyttäytymisen rajat.

Itsensä nimeäminen ei olekaan kovin tärkeää.

Tästä hyvän esimerkin saa, kun tarkastellaan wikipedian "fundamentalismi" -artikkelissa käytyä "keskustelua". Siinä ytimessä oli se, onko ateismi fundamentalismia. Sen lähinnä väitettiin täyttävän fundamentalismin määritelmät, mutta tarkkaavainen voi kyllä huomata että annetut määritelmät eivät kuvaa ateismia käytännössä lainkaan. ; Esimerkiksi fundamentalismille tyypillistä millennialismia, jonkinlaisen tuhon odottamista, löytää vain harvoin. Käytännössä jos suomesta haluaa löytää ateistin joka odottaa maailmanpaloa joutuu hakemaan sitä henkilöistä jotka ovat "identiteetiltään sekundaarisesti ateisteja". Eli sellaisesta kuin Jussi Halla-aho, joka on identifioitunut julkisesti enemmän perussuomalaisena kuin ateistina. Hän odottaa muslimivalloitusta ja kulttuurin tuhoa. Jussi K. Niemelä ja muut ateistit katsovat tulevaisuuteen päin vastoin positiivisesti, he usein uskovat että juuri nyt on se pahin aika, jolloin ongelmat pitää nostaa esiin ja parannettavaksi. (Tämänlainen positiivisuus on itselleni vierasta, mutta en sentään odota maailmanpaloakaan.)

Esimerkiksi jokainen joka kutsuu uusateismia militantiksi on ongelmissa, sillä tässä kuvataan sitä että uusateismi olisi ulospäin hyökkäävää ja aggressiivista. Kuitenkin niin Boyer kuin muutkin aihetta psykologisesti lähestyvät ovat määritelleet, että

"1. Fundamentalistiset ryhmät pyrkivät valvomaan toistensa julkista käyttäytymistä.
2. Fundamentalistiset ryhmät pyrkivät rankaisemaan uskonnollisten normien rikkomista näyttävästi ja julkisesti.
3. Fundamentalistinen väkivalta on pääosin suunnattu saman kulttuurisen yhteisön jäseniä, ei ulkopuolisia vastaan.
4. Fundamentalistien pääasiallisena hyökkäyksen kohteena on yleensä oman uskonnollisen perinteen modernisoitunut ja paikallinen muoto."

Eli antiteismi ja aktivismi eivät ole fundamentalismin tunnuspiirteitä. Ja itse asiassa uusateismi on tunnettu siitä että "kunhan on ateisti" -asenne on hyvinkin vahvana. Aktivismi voi vituttaa ja olla ärsyttävää, mutta se ei kuitenkaan ole psykologialtaan fundamentalistista. Oman ryhmän jäseniin ei aseteta oikeaoppisuuspaineita ja apostasia ei ole pahempi asia kuin "pelkästään väärä mielipide". Kritiikin kohteena on ensisijaisesti uskonto ja sen instituutiot, eivät ateismista eronneet.

Tämä määritelmiin osumattomuus painaa enemmän kuin väite. Se, että kukaan ateisti ei tunnustaudu fundamentalistiksi on itsessään arvotonta, sillä fundamentalismi on negatiivisilla konnotaatioilla läpiladattu sana. Sillä jos näin ei minusta olisi, olisin tampio jos käyttäisin uusateismi, evolutionismi tai mitään muuta vastaavaa käsitettä. Käsitteeseen osuminen, eikä käsien peseminen, muuta yhtään mitään.

Demonstroin lausuntoni wikipedian fundamentalismiaiheesta otettuun keskusteluun. Kommentin tekijä, varsin tunnettu "evoluutikoiden" dissaaja-saivartelija, oli jännittävästi hiljaa siinä vaiheessa kun aiheena oli se, että kukaan ateisti ei tunnusta olevansa fundamentalisti. Mutta kristillisen keskustelun kohdalla esiin nousee välittömästi seuraava lausunto ; "Tällä hetkellä artikkelissa esitetään jotain mm. Suomen "fundamentalistilahkoista". Olisiko jollain tietoa mitä "fundamentalistilahkoja" Suomessa on? (etenkin sellaisia, jotka itse nimeävät itsensä sellaisiksi). Tai olisiko jollain tietoa nykysuomalaisista, jotka kutsuvat itseään fundamentalistiksi. Edesmennyt teologian ja filosofian tohtori Uuras Saarnivaara oli esimerkiksi tällainen, mutta Suomessa (yleisesti) "evankeliset kristityt kieltäytyvät fundamentalistin nimestä" (kuten linkitin jo edellä) Huomautan vielä, että näin kirjoitetaan STI:n sivustolla, joka on suomalaisen teologisen tutkimuskentän ehkä alkuperäistä fundamentalismi-ideaa lähimpänä oleva laitos. Heidän omaa sivustoaan lainaten: " Se [STI] pitäytyy toiminnassaan Raamattuun ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon tunnustukseen."

Tämä on hyvin jännittävää. Sillä tässä unohdetaan se, että fundamentalismin tutkimuksessa pidetään hyvin keskeisenä sellaista käsitettä kuin dominionismi. Ja sen ydinteemana on se, että asioita yritetään muuttaa vaivihkaa. Dominionisti kiistää lähtökohtaisesti olevansa fundamentalisti. Siitä huolimatta käsite on niin keskeinen että se on päätynyt suomalaisen, itsekin aktiivina kristittynä uskonmiehenä tutuksi tulleen, Markku Ruotsilan "Yhdysvaltojen kristillinen oikeisto" -kirjaan. Ja lisäksi tässä tunnustuksessa sitoudutaan yhden tietyn kirjan virheettömyyteen. Sillä itseidentifiointi on aina vain teologista korrektiutta. Se ei ole kovin mielenkiintoista tai edes tärkeää jos tutkitaan onko jotain viiteryhmää olemassa.
1: Tämä "ei tarvita itseidentifiointia" on toki premissi. Mutta se on myös premissi jonka varassa oikeus käyttää "evolutionismi" ja "uusateismi" -sanaa nojaa! Ja jos tämä romahtaa, niin Laajasalo teki vakavan virheen puhuessaan Petri Karisman kanssa käymässään keskustelussa toistuvasti sanaa "fundamentalismi" viittaamaan ateismia. Jos olet erimielinen, korostat että itseidentifiointi on merkityksellistä ja jos tämän jälkjeen mielestäsi voi käyttää "fundamentalistinen ateismi", "ateistinen fundamentalismi", "uusateismi", "dominionismi", "darwinismi" -tyylisiä käsitteitä kaikesta huolimatta ... Niin haista paska. Olet kaiken rationaalisen argumentiston ulkopuolella, aivosi ovat pelkkää säälittävää hukkaan heitetyn biomassan irvikuvaa. End. of. discussion. Mieluummin viillän oman kurkkuni auki sahateräisellä sotilasveitsellä ja vuodan valtimovereni jälkikasvusi päälle kuin vaihdan kanssasi ajatuksia minuutin ajan. Ja tämä johtuu siitä että minulla on vielä tervejärkiset prioriteetit elämässäni. Että sillälailla.

Tässä valossa on siis selvää että jos suomessa ei ole fundamentalismia, suunnilleen missään ei ole. Odotellessaan voi miettiä vaikka sitä miten wikipediaan esille laitetun Chigagon yliopiston fundamentalismitutkimuksen mukaan fundamentalismin tunnuspiirteisiin heijastuu:
* "Reagointi uskonnon marginalisoitumiseen". Onko yleistä kuulla lausuntoja joissa esimerkiksi ollaan huolestuneita ateismin yleistymisestä tai siitä että miten vähän uskovaisia onkaan.
* " Valikoivuus omien perinteiden ja kirjoitusten suhteen" heijastuu oikeaoppisuuskeskusteluun jossa pahastutaan naispapeista, koska se on hyvän opin vastaista.
* "Moraalinen dualismi: todellisuus jaetaan selkeästi hyvään ja pahaan" joka näkyy siinä miten esimerkiksi koetaan aivan helvetin tärkeänä tuottaa materiaalia jonka sisältönä on se, että ateistinen oppi ajaa väkisin arvotyhjiöön, nihilismiin ja moraalin täyteen katoamiseen. Ja kuinka näitä paheita myös sidotaan käytäntöihin esimerkiksi tekemällä tulkintoja siitä miten ateismi on vaikuttanut vaikka Pekka-Eric Auvisen kouluammuskeluun. Puhumattakaan siitä että kun mietitään minkälaista moraalia näissä paikoissa usein kannatetaan, niin muistetaan että moraaliin on liitetty voimakas etuliite "objektiivinen".
* "Ehdottomuus ja erehtymättömyys: pyhiä kirjoituksia pidetään kirjaimellisesti tosina, erehtymättöminä ja absoluuttisen auktoritatiivisina; tulkinnat voivat tosin vaihdella" Sitoutuminen Raamattuun on mainittu jopa puolustuspuheessa jossa korostetaan että ei olla fundamentalistisia. Kuinka syvältä tämä onkaan? Etenkin kun eteen tulee usein lausuntoja joiden mukaan Raamatussa ei ole virheitä, ja tätä oppia ollaan halukkaita suojelemaan myös ns. "hyvien kansanmurhien" kohdalla. Ja tämä yltää myös Raamatun aikojen ulkopuolelle.
* "Millenarismi ja messiaanisuus: käsitys hyvän lopullisesta voitosta ja historian päättymisestä" Tämä on erikoista kun muistelen kuulleeni asioita ylöstempauksista kärsimyksen aikoihin ja profetioihin.
* "Valikoitu jäsenyys: jäsenet käsittävät itsensä erityisen jumallisen kutsun saaneiksi tai valituksi joukoksi pelastettuja" Ja valtionkirkon syvin ongelma on se, että Raamatun syvimmät opit on hukattu. Harvassa ja vähässä ovat Tosi Uskovat myöskin tiemmä. Tosi marginaalista, vähässä ovat Herran Tosi Seuraajat. Suurin osa on tapauskovaisia ja lepsuja, eivät oikeasti ole antautuneet Jumalan armon alle.
* "Käyttäytymisvaatimukset: kieltoja, jotka koskevat etenkin pukeutumista, ravintoa, nautintoaineiden käyttöä, parinvalintaa sekä viihteen ja kirjallisuuden kulutusta; ryhmän tunnukset toimivat kulttuurisina merkitsijöinä ja ryhmäidentiteetin tunnuksina." Nähdäkseni olutta halutaan pois kaupoista, kauppojen aukioloaikoja hallita, vaikeuttaa homoseksuaalien avioonpääsyä. Ja eipä sitä saa vääriä oppeja tarjoavia fantasiakirjojakaan saada Suomeen, kiitos Leena Rauhalan, joka ei edustane Suomen Äkäisintä marginaalisinta kiihkomielisintä kristillisyyttä edes. (Läheskään.)

Nyt kun olemme oppineet jotain ryhmäidentiteetin tunnistamisesta, tavalla jossa "emme ole rasisteja vaan roturealisteja" ei ole argumentti kuten ei "en ole natsi vaan maahanmuuttokriittinen". Eikä siksi että termit on jossain määrin käsittettävissä eufemismeiksi. Sillä tosiasiassa kaikki katsotaan toiminnasta.

En nimittäin malta olla ottamatta esille skeptikoita.

Skeptikoihin suhtaudutaan kohtuullisella suvaitsevaisuudella verrattuna ateisteihin. Itse asiassa tämä näyttää olevan se termi jota minusta käytetään silloin kun esittelijä haluaa esitellä näkemykseni positiivisessa valossa valehtelematta. "Skeptikko" on jotenkin miellyttävä verrattuna vaikka "en ateisti mutta antiteistiin" tai "fundamentalistiagnostikkoon" joita itse suosin.
1: Moni korostaa että he ovat ateisteja mutta eivät antiteistejä, minua riemastuttaa heittää antiteesi. Se hämmästyttää koska ihmiset jollain tasolla tietävät että antiteistiksi identifioituminen on kuin fundamentalistiksi tunnustautuminen. Kukaan ei identifioidu sellaiseksi ja pahin käsienheiluttelu ja kiistäminen asiaan tulee jos nimenomaan on fundamentalisti.. Tämäkin on jonkinlaista "yleistä tietoa", joten wikipedian keskustelu näyttänee monille hupaisalta sen vuoksi.

Siellä kuitenkin mainitaan skeptikot. Lainaan pitkän, vähintään kohtuullisen laadukkaankin, kommentin joka heijastelee sitä miten skeptikot ovat "niitä kivoja de facto ateisteja" monille. "ei ole kysymys opin sisällöstä ateismissa, vaan siitä, millainen on ateistien suhtautuminen omaan maailmankatsomukseensa ja muiden maailmankatsomuksiin. Esimerkiksi "tavallisten" uskovaisten ja "fundamentalististen" uskovaisten ero ei ole siinä, mikä on heidän suhteensa kristilliseen oppiin. Molemmat tunnustavat samat perusasiat ja uskomukset, mutta suhtautuminen omaan uskontoon/maailmankatsomukseen on erilainen. Suomessakin on huomattava ero Vapaa-ajattelijoiden ja Skeptikoiden välillä - ei opin sisällössä (vaikka yksityiskohdissa onkin huomattavia eroja) vaan suhteessa omaan maailmankatsomukseen ja toisten ihmisten vastakkaisiin maailmankatsomuksiin, kuten esimerkiksi uskontoihin. Kaikki ateismi ei todellakaan ole fundamentalistista ateismia, niin kuin ei kaikki kristinusko ole fundamentalistista kristinuskoa, mutta osa ateismista on fundamentalistista, samoin kuin osa kristinuskosta on fundamentalistista."

Olin pitkään jopa samoilla kannoilla. Sitten kuitenkin tuli Rebecca Watson ja "elevatorgate". Muutama hississä sanottu sana oli ahdistanut Watsonia, ja hän koki tilanteen sekä seksuaalisena että ahdistelevana, vaikka mitään kourimisia ei suoraan käytykään. Tästä seurasi Richard Dawkinsin kommentti jossa hän - hyvin konservatiiveilta kristityiltä tutun tapaisesti - vihjasi ironisella viestillä, että Watsonin tulisi huolehtia pienemmistä ongelmista. Ja tämä sitten jakoi skeptikoita älyttömän vahvasti kahtia. Osa puolusti Watsonia, toiset lähettivät hänelle jopa tappouhkauksia.

En ole ateistisissa ryhmissä koskaan törmännyt tämänlaiseen, itse asiasas mihinkään vastaavaan. Esimerkiksi Phil "Thunderf00t" Mason joka aikaisemmin teki aika hyviä skeptisiä debunkkausvideoita, päätyi jonkinlaiseen ... misogyyniseen kurimukseen.
1: Olen toki havainnut vihadegeneraatioita myös ateisteissa - niistä kenties dramaattisin on ollut Pat Condellin rapistuminen kohtuu herrasmiesmäisestä britistä jonkinlaiseksi islampakkomielteiseksi huutajaksi. (Ja minulla ei todellakaan ole mitään kunnon islaminbashausta vastaan. Kysymys on tekemisen tavasta.) Mutta nämä ovat olleet kohtuu hitaita mökkihöperöitymisiä. Elevatorgate on sen sijaan vaikuttanut yllättävän nopeasti, yllättävän laajasti - ja nyt kun tapauksesta on mennyt jo melko kauan aikaa, niin voin sanoa myös että yllättävän pitkäkestoisesti.

Elevatorgate kertoi selvästi skeptikot eivät ole mikään "satunnainen joukko ihmisiä". Teologisesti korrektilla tasolla "tieteellinen maailmankuva" on vähintään yhtä ambivalentti kuin demarkaatio -ongelma. Silti siellä on klimppejä joilla on selkeä luonne ja yllättävän laajasti ja monin paikoin myös selvät leirijaot.
1: Ja kyse ei ole pelkästään siitä, että he nyt debunkkaavat tiettyjä aiheita, joiden vaikeus ei lisäksi usein ole kovin haastavaa. Tämä nimittäin on hyväksyttävissä koska skeptikot ovat usein ihan tavallisia ihmisiä, joten olisi konua vaatia jotain lukion käynyttä skeptikkoa kumoamaan virheitä jostain modernista fysikaalisesta teoriasta jota alan huippuammattilaiset pitävät humpuukina koska vasta he ymmärtävät siihen liittyvät konseptit.

Jeesus ilman mekkoa (katso kuvat)

"Syvemmältä" blogissa kristinuskon nykytilaa kuvataan heikkoiden maailmana. Kirkko on feministinen, naisellinen ja pehmeä ; "Kirkon pehmoimago on tulosta ensinnäkin siitä, että jotakuinkin kaikki vastaantulevat kirkon edustajat ovat joko sukupuolettoman oloisia miehiä tai yleisemmin naisia. Harva miehekäs mies on valmis ottamaan vastaan moraalista opastusta ja ohjeistusta kummaltakaan, etenkään kun nämä eivät näy lehtiä lukien pitävän sen mistään osasta kiinni." ... "Moderni kirkkotaide epäinhimillisine pirunkuvineen ja naurettavine pönttökappeleineen nyt on luku sinänsä, mutta kirkkotaiteen perinteisessäkin muodossa siinä painottuvat kaiken muun yli Jeesuksen ristinuhri, lasten vastaanottaminen ja kaikkinainen sairaiden ja surkeiden auttaminen. Sinänsä nämä ovat hyviä ja ymmärrettäviä aiheita, mutta kaksi jälkimmäistä ilmaisevat feminiinisemmän sortin hyveitä, eikä ensimmäisenkään miehisyys avaudu kuin sellaiselle, joka ottaa tapahtuman metafyysisine merkityksineen vakavasti. Jeesuksen miehiset urotyöt, kuten paholaisen houkutusten voittaminen ja korruptoituneen henkilökunnan piekseminen temppelistä pihalle, loistavat poissaolollaan."

Vain parta vihjaa, että
kysymys ei olekaan naisesta
vaan jostain homoseksuellista.

Lausunto ei ole taatusti ensimmäinen joka korostaa "munan käsitettä" ja sen puutetta kirkossa. (Kirkossa ei ole munaa!) Sillä yleensä kysymys ei ole kristinuskosta vaan kirkon valitsemista käytänteistä. Ei tarvitse olla liberaaliteologi tai feministiteologi jotta korostaisi että on tärkeää oppia "Raamatun" naishahmoilta. ; Itse olen aina jotenkin ihmetellyt että miksi näitä naisnäkökulmia tuodaan esille jotenkin radikaalina. Kun ne ovat kuitenkin sitä vallitsevaa järjestelmää sen kliseisimmässä muodossa. Kirkosta kun on lähes mahdotonta löytää maskuliinista kulmaa. Edes silloin kun sankarit ovat noin sukupuolellisesti miehiä. Kun ensimmäisen kerran luin "Raamattua" läpi joskus teininä, ihmettelin miksi hauskimmat, rivoimmat ja muutenkin kiinnostavimmat tarinat oli jätetty kertomatta uskonnontunnilla. Toisiin tarinoihin sitten aina palattiin uudestaan ja uudestaan. (Ja näiden kohdalla parhaat palat olivat jo spoilerissa.)

Mutta kun mietitään jotain niinkin epämääräistä analyysin kohdetta kuin "munan käsitettä", on mietittävä vaikka sitä, edustaako kotimaassa blogailtu "suklaamunateologiasta varoittelu" aihetta. "Olennaisin kysymys kirkkomme tulevaisuudessa ei ole kirkollisten riittien muodoissa eikä tavassa jolla kirkkomme kohtaa erilaisia ihmisryhmiä. Näiden rinnalla paljon olennaisempaa on, pyrkiikö kirkko edelleenkin omassa toiminnassa täyttämään sille laissa asetetun tehtävän. Uskotaanko ja opetetaanko kirkossa edelleen kirkkolain 1 luvun 1 § määräämällä tavalla." ... "Nikean uskontunnustus on tänään kirkossamme yhtä ajankohtainen kuin se oli silloin kun se ensi kerran kirjoitettiin. Meillä voi olla näkemyseroja Pyhän Raamatun lukutavasta ja joidenkin yksittäisten jakeiden tulkinnasta. Keskeistä kuitenkin on että pysymme siinä uskossa johon kristillinen kirkkomme perustuu." Mitä luultavammin kyllä. Uskonnossa puhutaan usein tunnelmasta ja yhteisöllisyydestä johon kuuluu lempeys. Sen vastapainona on sitten uskon normit, dogmit ja oppikysymykset joissa synti ja tuomitseminen ja pahaa vastaan taistelu ovat osassa.

Itse asiassa kun katsotaan "suklaamunateologiaa" joka nojaa analogiaan jossa ensin on kananmuna, sitten se imetään tyhjäksi kuoreksi joka näyttää munalta ja sitten se täytetään suklaalla, voimme huomata että mukaan tulee juhlan tematiikkaa. Tämä taas voidaan liittää Nietzschen tapaan jakaa maailma dionyysiseen ja apolloniseen. Karkeasti sanoen liberaaliteologit korostavat tunnelmaa, mukavuutta ja iloa. Se on dionyysistä. Siinä ei ole "muotoa", normeja ja tuomittavuutta. Klassisempi fundamentalismi taas korostaa oppia. Tämä on apollonista. Tätä kuvaa järjestelmällisyys, tiukka muoto. ~ Teologiassa voidaan sanoa, että Jeesustakin on ollut tapana katsoa ihmisenä ja jumalana. On inhimillinen perusluonteeltaan dionyysinen Jeesus. Ja on sitten vahvasti apolloninen Kristus. Uskovaiset ovat painineet näiden paremmuudesta ja vahvuussuhteista. Vahvimmat ääripäät voidaan saada laittamalla vastakkain Jeesusta korostavat nestorilaiset ja Kristusta korostavat monofysitistit.

Ja kuten "Syvemmällä" -blogi tai suklaamunateologiaksi kirkon nykylinjaa moittivan tekstin tuoma totuus on se, että Suomessa kirkko on valinnut viralliseksi linjakseen - tai oikeastaan PR -linjakseen joka toimii kulissina viidesläishenkiselle todella vahvasti vaikuttavalle vallankäytölle joka yltää kirkon ulkopuolelle esimerkiksi koulutuksen sisällöistä päättämiseen asti - dionyysisen puolen. Tässä henkisyys nousee esille jotakuinkin samalla tavalla kuin mitä Nietzsche kuvasi "aasijuhlassaan". Siinä usko on järjetöntä, rituaalista ja absurdia, mutta se on ilon ja ihmisen hyvinvoinnin asialla. Selvästi juhliminen dionyysiseen henkeen ei tarkoita pelkästään samaa kuin juopuminen ja siihen liittyvä rähinä. Tämä on hyvä muistaa aina, kun lähtee tuomitsemaan Nietzschen yli-ihmisyyttä kilpailuna ja kiusaamisena.

En itse kannata sitä että oltaisiin äärimmäisen vahvasti kumpaakaan ääripäätä. Käytännössä jokaisessa on dionyysisiä ja apollonisia piirteitä. Ja ideana olisikin löytää jokin terve tasapaino näiden välille. Molemmissa on heikkouksia. Itse asiassa voidaan sanoa, että apolloninen puoli on dionyysisin perustein hirvitys. Ja dionyysinen voidaan tuomita apollonisin kriteerein.
1: Esimerkiksi kristilisellä Kristusta liian vahvasti korostavalla fundamentalismilla on pahana tapana pyrkiä kohti totalitaarista teokratiaa. Tämä näkyy vahviten dominionismissa. Siinä ideana on rakentaa uskonyhteisö maan päälle. Esimerkiksi (ID) kreationismi voidaan liittää osaksi vahvast apollonisen idean toteuttamista. Siksi ei pidäkään ihmetellä sitä, että Discovery Instituten "Wedge" -dokumentti korostaa, että sekulaari yhteiskunta on murskattava heidän mielestään sen heikoimman lenkin ja ilmiselvimmän valeen, evoluutioteorian, kohdalta. Lopputuloksena yhteisössä usko ja yhteiskunta ovat toisistaan erottamattomia. Ja että ateismi ja materialismi on häädetty tästä yhteiskunnasta (postmodernia teko)taidetta myöten.
2: Toisaalta dionyysisessä puolessa asioita lähestytään monista liikaakin ilon kautta. Tämän lopputulos näyttää apollonisesta kulmasta lähinnä siltä että synnille ja pahalle annetaan valta. Sodomiitit darwinistit ja liberaalifeministit valloittavat kirkon ja kitkuttavat edessä telaketjujaan niin että pian on eugeniikka kaikilla riesanamme. Itse näen, että Nietzsche edustaa näkemyksineen tässä kohden jopa tämän "riskin aktualisointia". Hänhän vastusti evoluutiota koska se mallinsi maailmaa ja ihmisen taustaa ja perusluonnetta. Ja tämän hän näki liian vahvasti apollonisena projektina. Nietzschen mukaan evoluutio oli epäesteettistä ja siksi väärin.

Ongelmat eivät tietenkään koske vain kristittyjä. Vastaava ongelmistokimara on myös skeptikoilla. ; On hyvä muistaa, että ylevyyden ja ilon välille ei ole pakko rakentaa kuilua jossa on kysymys siitä että toinen on oikein ja toinen väärin. Kysymys on enemmän niiden välisestä tasapainosta. Kysymys on sekä-etästä. Oikeastaan jos kysymys menee joko-taiksi on jossain vika. Ja tämän tasapainon ja kaikille ihmisille yhteisen ongelman kanssa voisin sanoa oman kantani kristinuskosta. Näin eikristittynä.

Se, mitä itse olen "Raamattua" lukenut, voisin jakaa Jeesuksen aktiot karkeasti kolmeen osaan:
1: Ihmekertomukset jotka korostavat Kristusta. Ne eivät ole maailmanselitystä vaan demonstraatioita vallasta, ylevästä maailman hallinnasta.
2: Jeesuksen humaania asennetta korostavat tarinat. Näissä Jeesus joko kohtaa toisen ihmisen tai kertoo vertauksia. Nämä ovat Dionyysisiä. Ja näistä kerrotaan nykykirkossa.
3: Kolmas puoli taas koostuu tarinoista joissa Jeesus kohtaa fariseuksia. Näissä Jeesus iskee aikansa auktoriteettejä vastaan ja pilkkaa heidän apollonisia ideaalejaan elämälle vieraina ja tyhjinä dogmeina. Jeesus ei ole näissä väkivaltainen, ei myöskään mikään elegantin logiikan mestari. Sen sijaan Jeesus on jotain jota voisi kuvata antamalla näiden tarinoiden Jeesukselle uusi nimi. Vaikkapa "Eino Vittuilija".

Mielestäni kirkko ei ole unohtanut Jeesusta tai Kristusta. Kaikki ovat sen sijaan hylänneet tasapainon. Mielestäni "Eino Vittuiljassa" humaani asenne on se, että kuvataan omaa maailmaa ja asetetaan tämä kontrastiksi fundamentalistien toisenlaisen maailman välille. Molemmat ovat maailmanselityksiä ja apollonisia. Näitä ei kumota todistein vaan sen sijaan käytetään apollonista maailmanmallia toista apollonista maailmanmallia vastaan sellaisella tavalla, jossa paremmuutta erottelevana (voitontuovana elementtinä) on dionyysinen maailma ja se miten apolloninen normi vaikuttaa siihen. Kysymys on mielestäni parhaimmasta tasapainonhakudemonstraatioista koko teoksessa. Ja juuri tämä aineisto on sitä jota jätetään käyttämättä ja sivuutetaan vain aina.

Mielestäni on huvittavaa, että fundamentalistit ovat pahoillaan apollonisen puolen puutteesta.
1: Sillä eihän se puutu. Esimerkiksi homojen avioliitosta taistellaan kovaan ääneen. Dionyysisessä ylivallassa keskustelua ei edes käytäisi - saati että muutosta jarrutettaisiin yleistä mielipidettä vastaan onnistuneesti vuositolkulla. Elämme nykyään aikaa jolloin olemme yhteiskuntana niin maallistuneita, että se, että Suomessa on Päivi Räsäsen kaltainen fundamentalistilahkolainen ministerinä on lähinnä kuriositeetti ja katkera vitsi. Mutta siitä huolimatta Päivi Räsänen voi juosta ympäriinsä mediassa kieltämässä kaikkea ja moni ottaa hänet vakavasti - joko kannattaakseen häntä tai pitääkseen häntä relevanttina vihollisena tai jonain jonka touhuja olisi syytä valvoa ja nostaa esiin sille vastakkaisia mielipiteitä.
2: Kaikki apollonisen puolen leikkaukset eivät johdu siitä, että liberaalit tuhoaisivat sen dionyysisillä elementeillään. Osan asioista uskovaiset ovat perseilleet itse. Enkä tässä puhu kirkon likaisesta noitienpolttomenneisyydestä, vaan nostan esiin sen tosiasian että kristinuskon apolloninen puoli elää ja makaa jumalatodistusten varassa. Ja jumalatodistusten mahtipontisimmat tavoitteet ovat selvästi epäonnistuneet. Jopa sellaiset jumalatodistuksia nykyään rakentelevat ihmiset kuin Richard Swinburne, joutuvat huomioimaan että jumalatodistukset ovat enemmänkin todisteita siitä miten kristitty voi olla rationaalinen kuin jotain jossa ollaksesi rationaalinen sinun tulisi olla kristitty. Kreationismi taas vaikuttaa yhä enemmän ja enemmän aikansa eläneeltä väsähtäneeltä vitsiltä joka ei oikein innosta enää fundamentalistikristittyjäkään entiseen tahtiin. Jumalateoria ei ole yltänyt tieteeksi, sillä ei ole selitysvoimaa, se pikemminkin sovitetaan havaintoihin after the fact ja kutsutaan tätä teologiaksi, pahimmillaan jopa sofistikoituneeksi teologiaksi. Jolloin kyse on enää asennepöhöstä.

Kyllähän te tiedätte.
Munasillaan, ja trimmatut
kainalot hyvin kuivattuna.

Sanoisinkin että Kun tapellaan Jeesus vs Kristus -kinaa, niin Jeesus Kristus aka. Eino Vittuilija hankeen hukkuu unhoittuu. Kaipaan siis tavallaan "munan käsitettä" kirkkoon. Tai "vaginan". Riippuu vähän tarkasteltavasta tahosta. Nähdäkseni ongelmana on se, että liberaali PR -kirkko pukee Jeesukselle mekkoa. konservatiivit taas ovat pukemassa Jeesukselle miekkaa tai miltei konekivääriä ja ovat asettamassa tätä taisteluun (jossain kreationismipiireissä jopa dinosauruksella ratsastaen.) Jeesus on kuitenkin parhaimmillaan sellaisena kuin häne tunnemme. Eino Vittuilijana, joka on itse asiassa monesti kuvattu ihan pikkupöksyissä, lähes munasillaan. Tässä Jeesuksessa Eino Vittuilijassa olisi sekä ihminen että munan käsite juuri sopivassa suhteessa minun makuuni.

Kirkko ei ole klimppi tai edes kokonaisuus jota pitäisi käsitellä jollain "liekkejä on monta, tuli on yksi" -henkisillä metaforilla. (Paitsi jos ollaan tuikkaamassa koko roska tuleen, that is.) Jos Kristuksen Ruumiissa on monia jäseniä, niin kirkon nykytila vastaa sitä vanhaa kertomusta jossa vatsa kokee että sitä ei arvosteta aivojen ja käsien yli, ja päättää ryhtyä syömälakkoon. Paitsi että tässä kertomuksessa ei ole mitään diplomatiaa joka korostaa yhteyttä, yhteisöä ja yhteistyötä. Vaan jossa se väsynyt aivo käskee niitä käsiä ottamaan puukon ja amputoimaan sen aivan selvästi eitoimivan vatsan pois ruumiista.

Sanon suoraan, että kirkon ongelma on se mikä sillä on aina ollut. Usein ajatellaan että kirkko ei jotenkin olisi valinnut. Se on passiivinen ja fundamentalistit ja liberaaliteologit vääntävät valtataistelua sen sisällä. Kuitenkin kun katsotaan, niin suuri ongelma on siinä että se on valinnut. On fundamentalisteja jotka huitovat apollonisesti dogmillaan. Näitä ei vastusta kukaan koska dionyysinen "leppoisto" nysvää moniarvoisuudesta eikä vastusta fundamentalisteja. En halua kuulua järjestöön jossa olisi pakko valita onko
1: Apolloninen kusipäälatistaja jolla on demokratian nimeen huudettuja mutta ilmiselvästi teokraattisia pyrintöjä. Ollakko dogmaatikkofundamentalisti, joka noudattaa täydellisesti Aaron Jamesin määrittelemää kusipäisyyttä, jossa nihilismin ja pahuuden sijaan ollaan moraalisesti närkästyneitä ja tämä oikeaoppisuudesta kumpuava oikeutuksentunto sitten on se tallaamismoottori.
2: Hörhöttelevä hupihihhuli vailla järjen häivää. Sellainen joka tekee mukavan, mutta äärimmäisen epä-älyllisen, yhteisön. Ja jolla uskonto on enemmän kuori ja koriste jollekin ihmeelliselle naminamille.

En suostu valitsemaan näiden kahden väliltä. Välistä tuntuu että kirkon nykypolitiikka on, paitsi polarisoitunut leirehihin joihin pitäisi ottaa puolet ja sitoutua ja jopa yhdistää tämä uskonnossa otettu kanta omaan poliittiseen näkemykseen ja poliittiseen toimintaan, niin myös polarisoitunut näihin joukkueisiin tavalla joka pohjimmiltaan pakottaa tekemään valinnan juuri näin..

Kirkon kanssa "huastaminen"

Heinimäen "cafekismusta" lukiessa on syntynyt pientä hämmästystä. Syynä on se, että vaikka kirja ei ole kovin vanha, on siinä olevat muotiaiheet jossain määrin kadonneet yleisestä keskustelusta. Heinimäki on esimerkiksi huolissaan rituaaliloisimisesta. (Hän ei tosin käytä siitä tätä termiä.) Siis siitä että ihmsiet liittyvät kirkkoon lähinnä jotta saisivat häät ja vastaavat. Ja etenkin häntä huolestuttaa se, että ihmiset eivät kuulu vuosia kirkkoon saadakseen häät, vaan ilmoittautuvat kirkkoon vähän ennen häitä ja eroavat pian sen jälkeen. Tämä tietysti kuluttaa kirkon varallisuutta. Heinimäki ymmärtää selvästi ateistejakin paremmin kuin heitä. "Jos kristinusko ja kristinuskon tapa kysyä elämän mieltä ja merkitystä eivät hetkauta millään tavalla, silloin ei varmaan kannata kirkkoon kuulua. Jos tuntuu siltä, että Jumalasta pääsee eroon ihan helposti ja olisi syytäkin päästä, tuskin sitten kannattaa kirkkoon kuulua. Mutta rehellinen olisi hyvä olla. Siinä tapauksessa ei esimerkiksi ole kovin suoraselkäistä toivoa kirkollisia toimituksia omalle kohdalleen."

Tämänlainen ymmärrys ei tietysti ole kristilliselle kulttuurille vierasta. James McGrath, joka ei varmasti hirveästi pidä ateisteista, on kuitenkin mieluummin heidän puolellaan kuin kreationistien puolella. Hän on sanonut esimerkiksi seuraavaa "Answers in Genesis is not defending the Christian faith, it is turning it into something that can be easily ridiculed and dismissed. The real enemies of the Christian faith in our time are not atheists who respond by offering such well-deserved ridicule, but those who distort Christianity into belief in dragons, substituting that in the place of self-sacrificial love, humility, and service to others." Lisäksi olen Heinimäen linjoilla siinä mielessä, että olisi hyvä että sitoutuu ideologiaansa, eikä ota pelkästään rituaaleja. Tosin tiedostan että tässä voi olla taustalla ihan sitäkin että suku paheksuu ; Kirkkohäät ja uskonto ovat monen suvun mielestä niin oleellinen että avioliitto on sosiaalisesti relevantti jos ja vain jos se käy kirkkohääprosessin. Tämänlaisessa sosiaalisessa painostuksessa loisimiskäyttäytyminen on ymmärrettävää. Liittyminen kun ei johdu omasta vakaumuksesta vaan jonkun toisen vakaumuksesta. Olisi kohtuutonta vaatia pitkää kuulumista tälläisissä olosuhteissa. Esimerkiksi "julkiateisti" Juha Leinivaara teki liity-eroa -prosessin koska kastejuhlaan tarvitaan kummeja.

Nykyään tästä aiheesta ei juurikaan enää kuule. Se oli toistuvassa toitotuksessa muutama vuosi sitten. Sitten uusateismin suosio jatkuikin. Sen ilmeiseti odotettiin olevan jonkinlainen muotioikku. Lisäksi arvomaailmassa on tapahtunut jonkinlainen muutos. Heinimäkikin aavistaa tätä muutosta jo "cafekismuksessa" korostaessaan että ennen kirkkoon kuuluttiin perinteen ja rituaalien vuoksi, ja että nykyisin on yhä vahvemmin esille etiikka, ja peräti tietynlainen etiikka. Kenties tästä aiheesta ei haluta puhua, koska kirkkoon liittyvien luvut pitää saada kompensoimaan pelottavia eroakirkosta.fin eropiikkejä vastaan. Rituaalipiipahtajat kaunistavat numeroita, joten kenties heitä siedetään. Tai sitten arvomaailma on muuttunut melko lyhyessä ajassa ja ihmiset ovat lopettaneet loisimisen tai vähentäneet sitä relevantin paljon.

Tämän ajan muotikäsite näyttää olevan "kirkon haastaminen".

Toki on mahdollista,
että olen erehtynyt,
ja kirkollinen kontakti
näyttäytyy historiasta
tutussa roolissaan.
Tässä tapauksessa;
Just let me know!

Kirkko aivan virallisesti esittää että ei pitäisi erota kirkosta vaan haastaa se. En tiedä mitä tämä haastaminen tarkoittaa. Minun maailmassani haastaminen tarkoittaa kutsua kaksintaisteluun - tilanteesta riippuen mahdollisesti kuolemaan asti. Mutta oletan että kirkko ei tarkoita tämänlaista haastamista. Moderni kirkko kun ei yleensä esiinny aggressiivisena. Se ei polta noitia tai kerettiläisiä. Se myy itseään suvaitsevaisena, jossa voi olla mitä mieltä vaan. Ja tähän kontekstiin "haastamisen" käsite jää melko vieraaksi, jopa sille täysin mahdottomaksi. Jos kirkko on leppoisa eikä aggressiivinen, ja sen jäsenistöksikään ei toivota mitään ärjyjä fundamentalisteja, tuntuu omituiselta että kirkon tärkeimmäksi muotikäsitteeksi on viime aikoina noussut jokin tälläinen varsin aggressiivinen "haastaminen".

Ilmeisesti siinä "haastamisessa" on kuitenkin jonkinlainen ajatus siitä että kirkkoa tulisi muuttaa sisältäpäin. Ja että se ei olisi ulkoapäin mahdollista. Tämän voi päätellä siitä että sen nähdään olevan syy kuulua kirkkoon, joten sitä ei sitten ilmeisesti voi tehdä sen ulkopuolelta - vaikkapa sellaisin keinoin kuin ilmoittamalla boikotin syitä, ja houkuttelemalla muita boikottiin mukaan kunnes kirkko taipuu. Tämä korostaa jäsenyyttä, kuten rituaalejenkin kohdalla. Mutta se selvästi on muuttanut kantansa siitä miksi kirkkoon tulee kuulua. Henkenä onkin se, että kirkon kanta on se, että kirkkoon on kuuluttava, se vain sovittaa argumenttinsa aina yleisön ja yleisen mielipiteen kannalta katsovaksi. Tämä ei ole välttämättä huono asia. Se on kuitenkin semikuuntelevaa, vaikka sama levy pyöriikin.

Käsitys on ymmärrettävä. Olenhan itsekin esimerkiksi korostanut sitä että homojen avioliitto juridisena konseptina on poliittinen asia, josta tulee keskustella julkisesti. Kun taas kirkko saa instituutiona minun puolestani tehdä aivan mitä lystää. Olkoon laittamatta homoja avioon ja antakoot jokaiselle naispapille potkut minun puolestani. Se on ideologinen sisämaailman asia. Tässä mielessä ymmärrän että kirkkoasiat hoidetaan sisäisesti. Itse esimerkiksi ymmärrän ateisteja, jotka liittyvät kirkkoon siinä luulossa, että onnistuvat omalla jäsenyydellään ylläpitämään jotain malttia kirkollisissa asioissa. Kenties tämä on sitä haastamista jota kirkkosloganit mainostavat.

Kuitenkin tässä on ongelma. Nimittäin se, että meillä ei ole sekulaaria valtiota, vaan meillä on valtionkirkko - tai vähintäänkin kansankirkko. Kirkolla on erikoisstatus ja sitä ei pidetä erolla politiikasta. Itse asiassa olenkin ihmetellyt miten esimerliksi velloneessa homosekustelussa vahvasti uskovaiset - kuten esimerkiksi näkyvästi saman sukupuolen välistä avioliittoa vastustava Pasi Turunen - ovat korostaneet että kirkon asia on kirkon asia. He ovat samalla kuitenkin korostaneet että uskontoa ei pidä rajata pois politiikasta. Tämä johtaa uskonnonvapauden särkymiseen, koska uskonto muuttuu tässä mallissa yksisuuntaiseksi linnakkeeksi. Kirkko vetää rahaa poliittiselta vallalta - myös eikristityiltä - ja osallistuu poliittiseen keskusteluun jossa käsitellään koko yhteiskuntaa - myös eikristittyjä. Mutta sitä itseään ei voi moittia ellei ole sisäpiirissä kristittynä. Eikristitty on siis kirkon vallan alla mutta ei saa vaikuttaa kirkkoon. Ja tämä on vähintään perseestä.

Itse asiassa näkisin että eroaminen on vasta tomertanut kirkkoa oikein minkäänlaiseen arvokeskusteluun. Toimeen se ei toki ole tarttunut. Näyttääkin että kirkko kyllä reagoi, mutta kaikki toimenpiteet ovat ns. "savolaisia projekteja" eli "aloittamista vaille valmiita". Sekulaarissa maailmassa olisi järjetöntä että ateistit puuttuisivat kirkkoon. Jos uskonto on poliittisessa maailmassa, tilanne muuttuu. Silloin kaikki on kaikkialla, joten jos sekularismi ei vallitse, on ihan luontevaa että ateistit kontrolloivat kirkkoa. Yritys rikkoa tätä pitää sisällään - jos ei suorastaan teokratiaa, niin ainakin - jonkinlaisia dominionistisia vaikutteita. Olisi aika omituista jos jokin taho määrittelisi demokraattisessa maailmassa ihmisten elämää ja varojenvuotamista ilman että näillä olisi relevanttia valtaa myös puuttua tähän.

Väittäisinkin että tämä nykyinen eisekulaari ellei peräti antisekulaari henki selittää erään erityisen piirteen ; Suomalaiset uskonnottomat ovat pirun kiinnostuneita kirkosta ja sen opista. Uskonnottomien suomalaisten kiinnostus kirkon opillisia linjauksia kohtaan on harvinaista muualla. Suomessa se on miltei normi, mutta tämä on melko ainutlaatuista, jos asiaa tarkastellaan koko maailman mittakaavassa. Esimerkiksi Dawkinsia moititaan huonosta teologian tuntemuksesta, ja hän heijastelee ulkomaisten ateistien kiinnostuksen puutetta instituutioiden rakenteisiin ja niiden hallintaan.

Ignoranssi on ymmärrettävää muualla, jossa ollaan sekulaarimpia. Jos eläisimme sekulaarissa valtiossa ei olisi mitään järkeä olla uskonnoton joka kantaa huolta kirkon puhdasoppisuudesta tai paheksuisi kirkon nykyistä suvaitsemattomuutta. Sellaisilla asioilla ei olisi mitään mielenkiintoa. Nyt emme kuitenkaan elä. Kirkolla on toimivaltaa ja se imee yleisiä ja julkisia verorahoja ja se näyttäytyy mediassa melko usein. Usein se korostaa itseään hyväntekeväisyysjärjestönä, joka auttaa kotimaassa lapsia- ja nuoria. Ja auttaa ulkomailla asti. Tämä toki korostaa sitä että kirkkoon kuuluminen on useille eettistä, eikä uskonnollista tai rituaalikeskeistä. Tässä kohden on mielenkiintoista tosin huomata, että Kirkkon liittymislomake vaatii ikävästi sitä, että kirkkon oppiin tulisi uskoa. (En voi tätä raksia, joten en voi täyttää lomaketta. Minulla ei ole uskoa, mutta ei kyllä epäuskoakaan, joten jos tähän saataisii pieni muutos tilanne voisi muuttua radikaalistikin.)

Liitykirkkoon -kautta saatava liitymislomake tosiasiassa korostaakin sitä että kirkko ei nimenomaan ole hyväntekeväisyysjärjestö. Tämä on toki ymmärrettävää, mutta se korostaa sitä että hyväntekeväisyysteemaa nostetaan esille vain siksi että jäsenet ovat siitä kiinnostuneita. (Muuten puhuttaisiin rituaaleista ja paheksuttaisiin rituaaliloisimista.) En toki paheksu sitä että kirkko on uskonjärjestö, mutta rehellinen olisi syytä olla. Jos se mainostaa itseään hyväntekeväisyysjärjestönä josta eroaminen on lapsi- ja nuorisotyöltä pois, kannattaisi olla reilu ja laittaa liittymiskriteeriksi vakaumusasioiden sijata se varsinainen lapsi- ja nuorisotyö! Tämä on vähän samanlaista suoraselkäisyyttä kuin se Heinimäen kaipaama kuulutaan pitkä aika tai ei oteta rituaaleja vastaan -henki. Ei toisin toimijoita oikein voi estääkään, mutta ei siitä pitää tarvitse!

Tervetuloa tuleen makaamaan!

En itse asiassa kuitenkaan ymmärrä miten kirkon voisi haastaa sisältäpäin tavallisena ihmisenä. Käytännössä se edellyttäisi aktiivista osallistumista kirkon toimintaan, ja aktiivinen osallistuminen ilman sisäistettyä uskonnollisuutta ei tunnu kovin motivoivalta. Etenkin kun kirkon haastamista puolustavat Askolat ja kumppanit ovat itsekin kohdanneet vihapuhetta, äksyjä sähköposteja ja vastaavia. Tosiasiassa he ovat hyvin varovaisia, ja olisi täysin kohtuutonta vaatia normaalilta ihmiseltä sellaista tulilinjalle asettumista. Tuntuukin että vaatimus kirkon haastamisesta pitää sisällään syytteen siitä että ihmiset eivät tee tarpeeksi. Ja tämä tarpeeksi tekeminen taas on sitä että tekee juuri niitä asioita joihin esimerkiksi Kari Mäkisellä ei näytä riittävän ns. "munaa".

Munan käsite on kyllä muutoinkin hyvin vahvasti ilmoilla aina kun mietin aihetta ja sen parissa toimivia ihmisinä. Kuten myös sen puutteen, munattomuuden käsite, on ilmoilla kun mietin tiettyjen kirkonmiesten persoonaa ja asennetta. ; Kenties kirkon haastaminen yrittääkin jotenkin kompensoida tätä "munattomuutta". Kenties haastaminen tarkoittaa sitä, että tästä munattomuudesta halutaan eroon, ja että tavallinen jäsen rohkaistuisi hyökkäämään niitä kirkkokansalaisia vastaan jotka nyt ovat kaapanneet kirkon ja joiden johtajat ovat vain virallisen statuksen omaavia munattomia sätkynukkeja sillä aikaa kun kirkko toimii kuin "kokoruumismuna". Tässä mielessä haastamisessa on jotain kaunista. Pelottavaa se silti on, ja tälläiseen haastamiseen uskaltaminen vaatii suurta rohkeutta.

Olen itse melko vähän tunnettu verrattuna moneen julkiseen hahmoon. Silti minullekin on tämänlaatuinen vihaposti tullut varsin tutuksi. Ymmärtääkseni vaatii hyvin sairasta mieltä jotta sitä jaksaisi lukea-tutustua tavallisena ihmisenä ilman palkkaa. En ymmärrä miksi kukaan suostuisi asettumaan tämänlaiseen asemaan. Riviuskovan kannalta on oikeasti kysymys siitä että haluaako muutosta niin kovasti että on valmis marttyyriksi. Askola ja Mäkinen esimerkiksi ovat selvästi näyttäneet omissa toimissaan että he eivät ole valmiita marttyyreiksi. Eivät edes piispanpalkalla. Ja rehellisesti sanoen, voiko tästä syyttää heitä? Suuri osa ihmisistä on munattomia. (Ja yliopistollisen teologia -oppiaineen maine ei ole siinä että se vetäisi puoleensa niitä kaikista teräspalleisimpia hahmoja.)

Itse asiassa kirkollisvaaleissa äänestäminen ei tarjoa kovin suurta mahdollisuutta vaikuttaa. Ehdolle asettuminen ja vaiuttamaan pääseminen ovat valtaosan ihmisten resurssien ulkopuolella. Eikä sen yläpuolelle nousemisessakaan ole mitään muutoksen ydintä. Mietitäänpä vaikkapa tuoretta agnostikkoilloista kehittynyttä vyyhteä. Siinä kirkkoon yritettiin erilaista lähestymiskantaa. Se kuitenkin poiki lähinnä valitukseen viralliselle taholle. Tuomiokapituli joutuu arvioimaan onko se luvallista tai asiallista. Tämä muistuttaa siitä, että olen esimerkiksi itse kuulunut erään nimekkään julkkiskreationistin sähköpostilistalla. Hän toi esille arvioitavaksi ja täydennettäväksi toistuvasti erilaisia valituksia kirkolle. Olin hyvin ihmeissäni koska kyseinen ihminen esiintyy julkisuudessa aina niin avomielisyyden ystävänä. Hänestä erilaisia mielipiteitä tulisi kunnioittaa ja että on väärin että ID -läisiä syrjitään. Hänestä vapaa radikaalius on hyve. Hänen tuomiokapituliin harjoittamansa yhteydenpito kertoo ns. "hitusen erilaista kieltä". Onkin selvää että kirkon haastaja joutuisi käymään Tuomiokapitulissa kerran jos toisenkin. Toki tässä helposti korostetaan että tuomiollaolo ei ole samaa kuin tuomio. Mutta tässä unohdetaan helposti se, että tuomiolla oleminen ei ole miellyttävää. Se vie paljon aikaa, ja sitoo ihmistä muusta toiminnasta. Ja vielä vähemmän miellyttävää se on jos tuomiolla on ns. syyttömänä eikä tuomiota tule. On selvää että "kirkon nykytilan haastaja" joutuisi vierailemaan Tuomiokapitulissa ja vastaavissa tahoissa useinkin. Lisäksi kaikissa tuomittavana olemisissa on erikoinen seikka - ihmisten silmissä syyttömyyttä ei usein todisteta. Kuten raiskausepäilty ilman tuomiotakin kantaa yllään ikuista stigmaa. Kerran tuomiokapitulissa ollut on helposti monille "kerettiläinen ja uhka".

Kirkkoon vaikuttajaksi mönkimisessä onkin esteitä valtavalle osalle kirkkoon kuuluvista. Ihmisillä on työ. Ja muutkin asiat joita hoitaa. Ja vaikka yritystä riittäisi, ääniä tuskin tulisi. Ja silti päätyisi lähinnä kuluttamaan aikaansa juridisissa taisteluissa kuin asioiden edistämisessä. Jostain syystä tämä puoli tahdotaan piilottaa. Virallinen kirkko ei puhu tästä. Tai syy ei ole jokin. On selvää mikä se syy on. ; Aktiiviset kirkkolaiset ovat mitä ovat. Ja kirkko tasan tarkkaan tietää keitä ja minkälaisia he ovat. Itse asiassa tässä kohden on pakko huomioida se, että vaikka keskimääräinen kirkkoon kuuluva on melko suvaitsevainen ja leppoisa, äänestävä ja aktiivinen kirkkokansa ei tiedetysti tällä hetkellä oikeasti ole kovinkaan maltillista. ; Kun MOT-ohjelman demonisaarnaaja Jalovaaran asioita seulottiin, nousi esiin myös se, että aktiivinen kirkkoväki muodostuu itse asiassa suurelta osin ihmisistä, jotka kuuluvat nimenomaan erilaisiin fundamentalistisiin kuppikuntiin. Valtionkirkko ei toki halua ottaa niihin kantaa kovin ponnekkaasti, koska se korostaisi kontrastia sen tärkeimmän vallanoikeuttajan "4.1 miljonan jäsenen" ja sen toiminnan välillä. Kirkko elää niin kauan kuin se mainostaa että se edustaa ihan tavallista väkeä. Jos tajuttaisiin ero jäsenyyden ja vaikutusinnon välillä, syntyisi kuilu joka todennäköisesti merkitsisi melkoisen massiivista jäsenkatoa. Ehkä tämän asian mainitseminen on sitä kirkon haastamista?

Toki ylläoleva on vain arvailua siitä mitä tämä "kirkon haastaminen" tarkoittaa. Itse olen tällä hetkellä jopa sillä kannalla, että olisin ihan valmis haastamisen sijasta "huastamaan" ihan keskustellen kirkon kanssa monista asioista. Kuten siitä mitä tämänlainen haastaminen ylipäätään tarkoittaa. Toivoisin että kirkon akateemisesti koulutetuilla fiksuilla olisi tarjolla olisi ihan oikeasti relevantteja tavallisen ihmisen käytössä relevantilla todennäköisyydellä vaikuttavia ja tehokkaita keinoja joilla tavallinen ihminen voisi vaikuttaa ihan konkreettisesti siihen että esimerkiksi se kiistanalainen homoavioliitto saataisiin kirkossa tapahtuvaksi toimitukseksi vaikka jo ensi vuodeksi. Tai sitten jos halutaan olla oikeaoppisia, eikä tämänlaista harhaoppia haluta tukea, niin sitten vaihtoehtoisesti kalvinistisvaikutteiset uuspietistiset linjamat, kuten viidesläisyys, tukahdutettaisiin luterilaisesta kirkosta jonka teologiassa kalvinismi kuitenkin on ns. harhaoppi. (Onko oikeaoppisuudella väliä vai ei ole - pick your poison! Suoraselkäistä olisi lopettaa kaksoisstandardi jossa kerettiläisyys ja opinvastaisuus on sallittua joillekin mutta ei toisille!)

Jos kirkolla olisi tarjota jokin relevantti keino jolla agnostikkona voisi olla kirkon jäsen - joka toimillaan konkreettisesti vaikuttaisi siihen valtapeliin jota kirkko poliittisessa maailmassa koko ajan tekee - olisin ihan mielenkiinnolla kuuntelemassa ratkaisuja ja vaihtoehtoja. Ja ennenkaikkea olisin kiinnostunut tietämään mitä tämä "kirkon haastaminen" on ja miksi se on relevantin tehokas keino jotta se motivoisi jäämään laitokseen jonka toimia ja tämänhetkistä sisäistä valtapelitilannetta ei oikein kannata.

"Ohipuhumisen viikko" eli Päivi Räsänen kirkon red herringinä

Seppo Simolan lausunnot Päivi Räsäsestä ovat herättäneet kohua. Syynä on tietysti se, että foorumi on "Kirkko ja Kaupunki". Ja foorumin lisäksi Simola moitti varsin provokatiiviseen sävyyn kristillisdemokraatteja. Myöhemmin on sitten pitänyt esimerkiks irtautua siitä että tässä olisi kannustettu laillien poliittisen puolueen nimeltä KristillisDemokraatit kieltämiseen.

"Kotimaassa" otetaan kantaa siihen, miten "tavallisen aran helsinkiläisen usko" on ohitettu. Blogi keskittyy tunnevarauksiin. Siihen että faktatason ohi pitää katsoa tunnereaktioita. "Kun Simola provosoi, jotkut ihmiset provosoituvat. Onko kohtuullista, että provosoitunut ihminen ilmaisee olevansa provosoitunut? Voiko provosoidulta ihmiseltä odottaa järkevää reaktiota? Ja kun Raittila kuittaa provosoituneen ihmisen suuttumuksen aiheuttajan sanoilla "tekevälle sattuu", miten odottaisit provosoituneen ihmisen reagoivan?" Suhde provokaatioon ja tunnetasoon on mielenkiintoinen, sillä se tuntuu puuttuvan esimerkiksi uskonnottomien käsittelyssä. Onneksi tästä saadaan kommentteihin kristityn suusta osuva kommentti joka tuo tämänkin teeman mukaan. "Yksi oma teesini on ollut se, että kaikkien meidän, jotka olemme kasvaneet jostakin jonnekin, on syytä varoa sitä, että emme keskustelisi vain oman entisen itsemme kanssa ja olettaisi, että ne sinne toiseen paikkaan jääneet olisivat samanlaisia kuin me itse olemme olleet." Esimerkiksi uskonkeskusteluun osallistuminen nähdään vain jumalanvihan ja uskonnon kiinnostavuuden kannalta. Vaikka tosiasiassa syynä voi olla kyllästymist-tympäytyminen jossa jyrähdetään siitä että asiaa on liikaakin esillä. Muodissa oleva sekularismi pyrkii uskonnon ja politiikan eroon. Se on näkyvää. Ja jotenkin ihmiset silti näkevät että sekularisti yrittäisi nimenomaan lisätä uskontopoliittista keskustelua. Kun se kuitenkin itse asiasa vain tuo esille sitä että uskontotematiikka salakuljetetaan lähes aiheeseen kuin aiheeseen ja että he tästä huolimatta haluavat olla omaa mieltään. Blogi kutsuu keskustelua "ohipuhumisen viikoksi" "Kulunut viikko voitaisiin nimetä ohipuhumisen viikoksi. Viikoksi, jolloin kirkollisen keskustelun osallistujat puhuvat, mutta läheskään kaikki eivät pysähdy kuuntelemaan. Vuorottelevien monologien viikko on tuskallista luettavaa. Luulen, että keskustelun osapuolet ajautuvat toisistaan entistäkin kauemmaksi."

Itse näkisin että on huvittavaa nähdä ohipuhuminen vahinkona. Se on päin vastoin oleellinen piirre jonka tunnistaminen johtaa oleellisiin huomioihin. Itse olen esimerkiksi huomannut että saat hieroa yksinkertaistakin asiaa jopa vuoden verran uskovan naamaan eikä tämä tunnista sitä vielä sittenkään. Ei vaikka tämä vaikuttaisi aivan leppoisalta. Ymmärrys ei kenties edes ole mahdollista uskovaiselle, joka on jumittant siihen yhteen maailmankuvaan ja joka ei joudu irtautumaan siitä elämänsä varrella. Ja toisaalta on huvittavaa olettaa että ohipuhuminen olisi ollenkaan vahinko. Kenties asiat ymmärretään suoraan sanoen aivan tahallaan väärin.

Arhi Kuittinen on toki laadultaan erittäin satunnainen mies. Mutta joskus hänen teologin koulutuksensa aivan selvästi kantaa hedelmää. Hän ihmettelee, kuten hyvä terävänenäinen ihminen tekeekin, ei sitä mitä sanotaan, vaan sitä mikä jätetään sanomatta. "Simola ohittaa täysin sen, että piispat ovat hyväksyneet viidesläisen, vähemmistöfundamentalistin kirkkoministeriksi, valtionkirkon poliittisen roolin ja etuoikeuksien pönkittäjäksi. "Hiljaisesti", sympaattisella ja väistelevällä mediahiljaisuudella mutta varsin vankasti piispat ovat hyväksyneet erilaiset ei-luterilaiset lahkot, viidesläiset ja lestadiolaiset, valtionkirkon virallisen tuen piiriin, epädemokraattisen seurakuntapolitiikan ja kirkolliskokouksen valtakeskiöön ja sekä työntekijöiksi ilman teologista perustaa." Hän nostaa esiin sen, että Räsänen ei ole mikään poikkeama vaan seuraus. Kuittinen korostaa että Räsäsestä on tehty syntipukki. Kirkko on politisoitunut, koska sen sisällä toimii mielenkiintoisia tahoja joista on peräti yliedustus "Räsäsen edustama kalvinistinen kirkkovaltio-poliittinen teologia on vaijettu mediassa mutta se on kirkon eliitin hyväksymää ja suojelemaa teologiaa kaikkien ruusuisten mediapuheiden takana. Kirkolliskokouksen edustajista 2011 jopa 74% ilmoitti olevansa viidesläinen viiteryhmältään, uskonkäsityksiltään ja "arvoiltaan". (Kotimaa-lehden toimitus 2011) Räsänen ja viidesläisten yliedustus kirkolliskokouksessa edustaa vain pienen 6% viidesläis-vähemmistön paisuteltua osuutta kirkon jäsenistä." Ja Päivi Räsänen on vallassa tiettyjen mielipiteiden kantajana kaikkea muuta kuin sattumalta. Kirkon sisäinen valtapolitiikka on luonut hänet, ja jotta valtapolitiikkaa ei tarvitsisi muuttaa, on yksilö Räsänen haluttu vaientaa. "Räsäsen on rehellisyydellään, viidesläisten saavuttamalla valta-asemalla, sidosryhmänsä vetoomuksilla ja omalla laskelmoimattomalla fanaattisuudellaan, "sinisilmäisyydellään", nostanut esille kirkon epärehellisen valtapolitiikan ja olemuksen valtion virastona: kirkko on ilman teologiaa, linjaa, päämäärää ja uskontofilosofiaa."

Kirkko on täynnä poliittista peliä. Se on ideologialtaan tarkoituksellisen hämärä. Sillä esilletuotuna se vaikeuttaisi varojen käyttöä. Jos ideologiset yliedustukset olisivat esillä, erittäin moni eroaisi. Kun joku sanoisi että Räsänen ei ole poikkeus, vaan hän edustaa marginaalista kahdeskymmenesosaa uskovaisista jotka käyttävät kolme neljännestä kirkollisesta vallasta, se haittaisi näiden rahojen käyttöä ideologisiin tarpeisiinsa. Kirkollisverovarojen ohjaaminen ja viiteryhmien avulla tehty poliittinen vaikutusvalta on jotain josta ei haluta luopua, koska se ajaa "marginaalisen valtaeliitin" ideologista näkökantaa parhaiten. Simolaa onkin käytetty todisteena siitä että "kirkko ei ole sellainen". Että kun kirkko ja kaupunki -lehti tuomitsee Räsäsen se osoittaa että kirkko on leppoisa paikka jonne mahtuu kaikenlaista. Ei. Päivi Räsänen nimenomaan on red herring. Ei erhehdys, vaan tiedetty vedätys.

Siksi olenkin Kuittista pessimistisempi. Kun hän esittää retorisen kysymyksen "Ovatko kaikki suomalaiset käsittäneet väärin kirkon olemuksen rippikouluaikana ja pakkosukonnonopetuksessa? Harhauttaako kirkko suomalaisia tahallaan rippikoulussa, eroamista ehkäisevissä nostalgisissa vetoomuksissa ja juhlapuheissa ajaakseen nyt fundamentalistisen vähemmiston tukemaa konservatiivista kirkon valtapolitiikkaa?" hänen oma vastauksensa voi olla että ihmiset osaavat. Itse näen että valtaosalla ihmisistä ei ole mitään aavistusta suunnilleen mistään. Sillä ainakin minun aikainen uskonnonopetus voitaisiin aivan täysin poistaa. Sillä se on helppo aine. Aine joka ei ole helppo siksi että uskonto tai teologia olisi helppoa. Ei edes siksi että uskonnolla ei tee elämässä yhtään mitään. Se oli helppo ja turha aine koska substanssia oli laittoman vähän. Kirkon olemuksesta ei opita mitään koska siitä ei opeteta mitään. Kun eroajia moititaan uskontotiedon keveydestä, on selvää että katse tulisi suunnata uskontotiedon lähteeseen, eli rippikouluun ja koulun uskonnonopetukseen. Kysymys onkin sen jälkeen että miksi uskontotieto on kaikesta pakkokurssittamisesta huolimatta onttoa. Ja miksi tälläistä tehotonta uskonnonopetusta ylipäätään tarjotaan kun se selvästi ei opeta yhtään mitään tarpeellista. Ja että miksi ihmiset silti valtaosin kuuluvat kirkkoon josta he eivät de facto tiedä yhtään mitään eivätkä siksi edes voi kannattaa sen ajamia asioita (joista eivät tiedä mitään) tai tunne sen opetuksia itselleen rakkaiksi ja tärkeiksi (koska ne eivät ole edes mielessä, saati sydämessä).

Näkisin että harhautus ei ole täysin tahallista. Kirkko on täynnä liberaalejakin pappeja joille kirkko on moniarvoinen. Mutta valtaeliitin ei nimenomaan kannata tulla esille. Viidesläiset ovat kahmineet pikku hiljaa valtaa kuten kunnon kalvinistisen dominionistin kuuluukin. Prosessissa on mennyt kymmeniä vuosia, eikä evankelis-luterilainen kirkkomme nosta meteliä siitä että se rahoittaa tahoja joiden teologia ei ole luterilaista teologiaa, vaan on jopa luterilaisuuden vastaista teologiaa. (Viidesläisten kalvinistiset vaikutteet ja vanhoillisleastadiolaisuus joka pitää valtionkirkkoa ja tapauskontoa pahuutena.) Yksi syy on myös siinä että ihmiset pelkäävät uskontoa, mutta puutteellisilla tavoin. (Ottakaa tässä hyvät ihmiset oppia minusta. Minä osaan dissata kirkkoa paljon monisäikeisemmin ja mielenkiintoisemmin.) Ihmiset pelkäävät vain fanaattista käännytys-julistusta, mutta he eivät sen sijaan pelkää sitä että joku käyttää valtaa fasadien takana. Julistus on toki julmaa, mutta sen pahuus on näkyvää.

Aina kun Räsänen jyrähtää, esille tulee epämiellyttävä totuus "kirkon virallisesta kannasta", ja rehellistä olisi tunnustaa valtaenemmistö ja sanoa että asiaan tulee muutos ja sitten tehdä se muutos. Tai sitten sanoa että kirkko on todella tälläinen eikä muuttaa mitään ja erotkoon ne jotka eroavat. Kumpaakaan tietä ei ole valittu. Se kertoo kaiken olennaisen. Kirkon sisäinen valtapeli halutaan pitää ennallaan, ajamaan pääosin (74%) marginaalisen (6%) vähemmistön asiaa. Siksi siitä ei haluta vuotaa ulkopuolelle, koska valtaosa ei tätä valtapeliä hyväksyisi vaikka tämä valtapeli pelataan käytännössä heidän rahoillaan. Sitten ihmetellään että ihmiset vieraantuvat, eivätkä pidä kirkon esoteeriseksi jäävää hössöhöpinän taakse täysin käsittämättömäksi jäävää "virallista kantaa" itselleen rakkaana. Ja eikä se haittaa jos näin käy, kunhan ovat jäseniä ja maksavat kirkollisveronsa. Sillä vähemmistö (6%) tietää että valtaosaa ei kuitenkaan saada omalle puolelle, joten on Jeesukselle parasta nyhtää pennit irti harhaoppisilta tekokiristtypakanoiltakin.

Onneksi kirkon tiimoilla on tässä kohden rehellisiäkin. Jaakko Löytty - jota ei ainakaan voida pitää minään uusateismin airueena - on sanonut suorat sanat kirkon vallasta - ja ennen kaikkea siitä kuka ja ketkä sitä oikeasti käyttävät. "esimerkiksi Kansanlähetys ei ole enää kirkon häirikköliike, vaan se on kaapannut vallan piispoja myöten. ­- Tyynempi kristillinen linja, tai kasvatuskristillisyys jos niin halutaan sanoa, kyyristelee piilossa ja pyytää anteeksi olemassaoloaan." Nykytila onkin se, että kirkollinen valtaenemmistö on vähemmistöllä joka elää jonkinlaita vainofantasiointia jossa se myös esittää näitä vainotuksitulemislausuntoja mediassa ja etenkin keskinäisessä kommunikaatiossaan. Sen sijaan asiallinen uskova joutuu pyytämään anteeksi sitä että vainoaa tätä valtaeliittiä olemalla julkisesti erimielinen. Valtaeliitille "Jeesus on julkisesti yhä arka ja sensuroitu asia" - ja vain siksi että he eivät kestä erimielisyyttä ja sekoittavat oman tiukkapipousuutensa ja herneen nenään vetämisensä ja ärsyyntymisen vainotuksi marttyyriksi tulemiseen. Tätä marttyyrinkruunua ja anteeksipyytelyasenteen vaatimista tarvitaan koska se on koko valtaeliitin rahapelin ylläpidon ydinasia. Ilman sitä ja koko korttitalo romahtaa.

Ja rehellisesti sanoen tämän korttitalon romauttaninen voisi aidosti rakentaa sellaisen kirkon johon kaltaiseni ihminen voisi kenties jopa palata. Tai ainakin johon kuuluminen ei olisi minun silmissäni jonkinlainen nolo henkilökohtainen piirre joka vertautuu enemmän johonkin pornofetissin julkiseen kannattamiseen - eli joka sinällään tulee sallia, mutta jota voi silti katsoa vähän alta kulmain.

Kaksi regimenttiä

Konservatiivisessa maailmassa kunnioitetaan kahden regimentin periaatetta ; Tässä on hengellinen regimentti joka kattaa omantunnonasioita ja arvokannanottoja. Ja maallinen regimentti koskee työtä ja yhteiskuntarakenteita. Konservatiivi näkee tämän siten, että ensimmäinen on valtion ja yhteisön asia, eli arvot määrää perinne joka suojelee yhteisöä. Etiikka ei siis ole yksilön vaan yhteisön asia. Sen sijaan jälkimmäistä kuvaa yritteliäisyys ja omin voimin tekeminen ja selviäminen. Aineellinen osuus on omistettavaa, yksityistä ja ei yhteisön asia.

Zizek moittii tämänlaista lähestymistapaa vahvasti kirjassa "Väkivalta". Hänen ajatuksensa voisi tiivistää siihen, että ihmistä arvostetaan ideana ja abstraktiona mutta kun katsotaan sitä miten ihmistä kohdellaan, sitä leimaa ensi sijaisesti vahva omankädenoikeus. Moitetta saa uskonto : Zizek esimerkiksi esittää että uskontojen sisältämä veljeys on lausuma joka tarkoittaa itse asiassa sitä, että muita kohdellaan joko ei-ihmisinä tai ainakin vähemmän ihmisinä. Uskontojen yhteisöllisyys tarkoittaa siis enemmänkin sitä että ihminen rakentaa heimohenkisen bunkkerin jossa on ylemmyydentuntoinen huonoja ja barbaarisia vääräideologiaisia vastaan. Zizek näkee ateismin tämän vastavoimana ja tätä kautta hän näkee ateistit ihmisyyden asialle. Mutta vahvimman kritiikin saa kuitenkin markkinatalous ja kapitalismi. Kapitalismi on McUskonto joka on nykyään itse asiassa kaapannut valtaosan uskonnoista haltuunsa.

Kaltaiseni on tietysti helppo korostaa sitä että uskonnoissa ja kapitalismissa on ainutlaatuinen ja vahva ja kaikenkattava yhdistelmä jossa ihastuttavat kuplaideait kohtaavat ja karun kyykyttämisen - ja jossa jälkimmäistä ei pidetä kyykyttämisenä koska viitataan edellisiin kuplaideoihin. Uskonto onkin yllättävän usein sitä että toisen ihmisen paska kohtelu määritellään oikeudenmukaiseksi ja rakkaudelliseksi. Vähän kuten lasten piiskaamiseen verrattavissa olevaksi aktioksi jossa "kasvatus" on avainsana eikä julmuus. Ei, vaikka vitsan sijasta käytettäisiin vyötä, vyön solkipäätä, lihakirvestä... Ei ole sellaista rajaa jossa vitsan käyttäjä ei korostaisi näitä yleviä arvoja, ei vaikka ulkopuolisille jokin raja ylittää oikeuden ja kohtuuden. ~ Muutenkin kulttuurissa tuntuu olevan vallalla se, että nimenomaan "oikeilla arvoilla" on merkitys eikä sillä "miten ihmisiä kohtelee". ; Omankädenoikeus on luonteva osa arkipäivää.

Mutta koen pakotteen viitata tässä kohden Torsti Lehtiseen. Hän sanoo "Sika vai Sokrates" -kirjassaan seuraavasti "Ne, jotka vieroksuvat ajatusta jumalanpelosta viisauden alkuna, ilmeisesti uskovat, etteivät he itse pelkää ketään tai mitään. He hylkäävät kristillisen moraalin, koska se perustuu palkkion tavoitteluun ja rangaistusten välttelyyn: hyvin kilvoitelleille luvataan taivasosa ja epäonnistunutta uhataan kadotustuomiolla. Tälläinen palkkiomoraalin kritiikki kuulostaa viisaalta, mutta itse asiassa paljastaa arvostelijan itsepetoksen, sillä nähtävästi hän uskoo, että hänen oma moraalinsa on täysin pyyteetöntä. Olen varma, että jos joku ei tee tekojaan Jumalan edessä, hän tekee ne ihmisten edessä." Tosin muistutan ja täsmennän tämä mainio lainaus ei ole synninpäästö vaan synnintunnustus. Se toimii lähinnä muistutuksena kenelle tahansa niistä jotka kuvittelevat oikeasti olevansa hyviä tahi parempia ihmisiä.

Lehtinen muistuttaa itselleni, että jokaisella on intressejä aina ja kaikkialla. Uskovainen tahi ateisti joka väittää olevansa pyyteetön on siis lähtökohtaisesti joko ignorantti haahuilija tai itsespetoksessa elävä toimija tahi mikä pahinta manipuloiva valehteleva paskiainen.

Zizekin kapitalismikritiikki ja uskontokritiikki koskee tietysti ensi sijassa ihmisten kohtelua. Mutta samalla se tekee yksilön asioista henkilökohtaisia. Tämä muistuttaa siitä, että tosiasiassa kahden regimentin kannattaminen on yleistä myös liberaalilla puolella. Hyvin moni korostaa yhteisöllisyyttä nimenomaan maallisena kontrollina. Tämä selittää miksi esimerkiksi tuotantolaitosten etiikka, verotuskysymykset ja vastaavat ovatkin oleellisessa osassa heidän arvokeskusteluaan. Samalla selviää miksi uskonnonvapaus on käsitetty hyvin eri tavalla eri puolilla kenttää.

Ylläoleva oli alustus.

Presidentti Niinistö on astunut mukaan uskonnolliseen "Mahdollisuus muutokseen" -kampanjaan joka tulee näkymään esimerkiksi Hesburgereissa. "Kotimaan" blogissa aprikoidaan esimerkiksi sitä että onko Niinistö harhautettu mukaan. Nähdäkseni tämä on hieman irrelevanttia, sillä jos häntä on harhautettu hän kertoo olevansa harkintakyvytön, hoopo ja manipuloitavissa oleva. Ja jos ei, niin sitten hänellä on varsin erikoinen näkemys uskonnollisuudesta - ja tämä voi hämmentää monia hänen äänestäjiään jotka ovat toki kristittyjä mutta jotka kuitenkin järkyttyvät Pirkko Jalovaarasta ja muusta vähänkin fundamentaalimmasta touhuilusta. Tässä mielessä Niinistö menettää silmissäni pisteitä olipa hän sitten kumpaa tahansa.

Oma kiinnostuksen kohteeni on siinä että onko presidentti toimimassa yksityishenkilönä vai virassaan. Ero on oleellinen. Sillä -  Himas -kohun ytimen kautta selkeyttääkseni - Jyrki Kataisella saa yksityishenkilönä olla sellainen kanta että Himanen on maailman paras ja siistein filosofi ja kiva ja rehti kaverikin. Mutta jos hän tukee tätä virallisesti ja jättää kilpailutuksia välistä, tapahtuu jotain joka on kenties ehkä jopa suoraan lainvastaista tai jos ei olekaan niin on siltikin vähintään asiatonta ja epäreilua.
1: Usein Presidentin toimintaa on suojeltu ja puolustettu kuvaamalla se suoraselkeisenä yksityishenkilönä toimimisena. Presidentillä on uskonnonvapaus ja hän saa sitä noudattaa. Tällöin noudatetaan kahden regimentin järjestelmää jossa uskonto on yksityisasia. Silloin etiikka ei ole instituutio eikä presidentti voi olla mikään arvojohtaja, koska se ei ole yhteisön asia ollenkaan.
2: Sen sijaan jos presidentti on mukana instituutiona, tilanne muuttuu. Silloin presidentti on arvojohtaja joka valtion päämiehen statuksella suojelee kampanjaa, jossa kerrotaan että minkälaisia mielipiteitä on oltava jotta kelpaa kansalaiseksi. Vertailun vuoksi olisi asiallista miettiä vaikka sitä, miltä tuntuu olla kristittynä niissä monissa maassa, jossa vastaavassa kampanjassa valtiovallan siunauksella kerrotaan. Ei ole tavatonta että islamilaisessa maassa selitetään, että kunhan lakkaat olemasta kristitty niin elämä kääntyy paremmaksi. Tämä koetaan hyvin herjaavana. Kristityt kutsuvat näitä joskus jopa "vainoiksi". (Joka on liioiteltua, ja omituista koska tosiasiassa kristittyjä kohdellaan monissa maissa aivan älyttömän julmasti. Tälläisiä tikkuja ei kannattaisi silloin pitää messissä kun olisi parempiakin viittattavia.)


Oikeasti eroja on tietysti vaikeaa erottaa. Esimerkiksi kun minun puolisoni äiti sai varoitussoittoja. Puolisoani nimittäin syytettiin saatananpalvojaksi. Soitto tuli henkilöltä joka oli virkansa puolesta lapsen opettaja, ammattistatukseltaan myös pappi, ja kuitenkin myös yksityishenkilönä tuttu. On selvää että juridinen oikeus opettajan soittamiseen ei ollut koska puolisoni oli tuossa vaiheessa liian vanha. Kuitenkin kun tälläisen soiton saa, on mahdotonta olla ottamatta sitä jonain jota pappi ja ammattikasvattaja konsultoi auktoriteetillaan. Oma kantani on, että tämänlaisissa pitää olla äärimmäisen varovainen - ja koska ammattitaitoisen ihmisen pitäisi tietää että tilanne on hankala, tätä olisi kohdeltava rankimman mahdollisen kautta. Tekosyille ei pidä edes lähtökohtaisesti antaa tilaa koska ihmisen joka on tuolla koulutuksella ja auktoriteetilla liikkeellä pitäisi tietää.
Onneksi olen sen verran voimaantunut että korostan kuitenkin sitä, että tosiasiassa valta on siellä minne sitä annetaan. Nauran ajatukselle että presidentti voisi olla arvojohtaja. En siis kohtele kampanjaa minään valtiollisena kannanottona joka selittää mitenkään objektiivisesti tai sosiaais-yhteiskunnallisesti että "jos muutut kristityksi olet onnellisempi ja parempi ihminen". Ne ovat pelkkää pään aukomista, subjektiivista mutuilua ja tarinankerrontaa. Ja sellaisena äärimmäisen sallittavia asioita. Nauran lähtökohtaisesti sille väitteelle että yksikään "Mahdollisuus muutokseen" -tarina olisi muuta kuin subjektiivinen anekdootti.

Näin ollen kampanjalla ei ole karismaa eikä valtaa. Valtaa ei ole koska en anna sitä sille. Ja voin tehdä sen siksi että uskonnonvapaus ja muut konseptit joita perustellen nuo mainokset laitetaan esille ja presidentin mukanaolo oikeuttavat ne, jakavat maailman regimentteihin joissa uskonto on yksityisasia eikä mikään jossa kukaan voi tulla toista neuvomaan. Omin uskonnonvapausargumenttejensa mukaan kampanjalaiset ja presidentti ovat vallattomia. Se valitettavasti tarkoittavat myös sitä että ilman valtaa uskonto on minulle turha, epäkiinnostava muiden asia. Merkitys on anekdoottien kertojalla ja minä en jaa tätä tunnetta. Ja mikä parasta - se on minun vapauteni.
1: Ja jos minulta puuttuisi tämä vapaus, ei Niinistö voisi olla muuta kuin arvojohtaja ja kyseinen kampanja ei voisi olla mitään muuta kuin teokraattisen yhteiskunnan rakentamista ja sen etujen ajamista, mahdollisesti vähän dominionismin hengessä (eli piilotellen ja valehdellen näistä motiiveista). Ja silloin ei ole mitään yksilön uskonnonvapautta joka oikeuttaisi Niinistön intervention, koska uskontohan ei silloin ole vakaumuksen asia tai sisäinen asia. Kaikki kampanjan perustelut ja Niinistön mukanaolon puolustukset muuttuisivat kuplaksi välittömästi jos lausuntoni olisi asiaankuulumaton jota ei saisi ja voisi sanoa.

Siksi en aio edes boikotoida Hesburgeria. Sillä Niinistö on niin lähtökohtaisesti eiarvojohtaja että se on nollahypoteesi. Siitä poikkeaminen on todistettava. Ja jos todisteita löytyy, on siinä vaiheessa tietysti tuomittava rankimman mukaan. Tämäkin on sitä kahden regimentin maailmaa. Ja jos uskoo uskonnonvapauteen, se tarkoittaa sitä että uskovaisia on samanaikaisesti siedettävä-sallittava katukuvassa että hakuttava-rajoitettava. (Joskus jopa saman kampanjan tahi muun tekojoukon sisällä.)

Älkää ottako meiltä aseita pois - sillä haluamme käyttää niitä väkivaltaan

Ylläoleva kuva on kooste kuvista joita konservatiivit ovat floodanneet facebookiin viime päivinä. Syynä on se, että Sandy Hookissa tapahtuneet lasten tappamisten jälkeen aselakeja on haluttu tiukentaa. USA:ssa ase taas on hyvin tärkeä vapauden symboli. Itse en ole oikein koskaan ymmärtänyt katastrofinjälkeisellä pelolla ohjailua - tämä on itse asiassa yksi syy jonka vuoksi USA:n konservatiivit ja liberaalit tuntuvat niin kammottavilta. Näissä tapahtumat masinoidaan oman idean välineiksi. On epäeettistä itsekeskeistä moralisointia puuhata rajoitteita ja ohjailuja, kun ne selvästi ovat sellaisia että teosta ehtii kulua viisi minuuttia kun sille on keksitty selitys. Joka on tietysti aina se selitys joka annetaan kaikkeen muuhunkin. Suomessakin tätä tapahtuu, mutta Amerikka on tämänlaisen katastrofista "mukajärkyttyneellä moralisoinnilla politiikan ohjailua" tapahtuu järkyttävissä määrin.

Kuitenkaan tämä blogaus ei ole tästä. Sillä noissa ylläolevissa kuvissa on yhdistävä teema. Teema joka tuntuu tänne kotosuomeen hyvin vieraalta.

Esimerkiksi miekkailukoulullamme kannatetaan sitä että ihmiset saavat omistaa miekan. Tätä perustellaan vapaudella. Tämän vapauden taustaideana on selkeä Harm Principle. Eli meidän herrasmiesmäisenä velvollisuutenamme on olla sen verran aikuisia järkeivä ihmisiä, että käytämme miekkoja vain eiletaaleilla tavoilla. Eli vaikka miekkaa voidaan käyttää vahingoittamiseen, tämä ei ole se mitä sillä tehdään ikinä missään. (Itse en edes yhdistä miekkaa väkivaltaan, edes mielikuvissani. Sen vuoksi minä kerron väkivaltavitsinnikin aina siinä muodossa miten hakkaan ihmisiä naamaan aggressiivisesti tiiliskivellä.) Näkemys ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Nähdäkseni suomessa asekerhot ajavat tätä asennetta. Korostetaan siis sitä että aseita saadaan käyttää koska niistä ei ole uhkaa kenellekään. Että niitä käytetään asianmukaisesti.

USA:n oikeistokonservatiivien rakastama vapauskäsite on liberty. - Käsite joka hakee gloriansa vapautumissodasta jossa kansalaiset kävivät Englantia vastaan. Tyrannien teet heitettiin Bostonin jorpakkoon jne. Ja ylläolevasta näkee että tämä ei todellakaan aja harm principleä periaatteenaan. ; Suomessa taas gloriaa tuo valtiojohtoinen talvisota ja kansalaisia sisältä ja ruohonjuuritasolta raastanut sisällissota. Ero on tätä kautta kenties ymmärrettävä. 

Liberty -käsitteen taustalle voidaan nähdä Jeffersonin sanoma siitä että vallan jakautumisessa tyrannia on sitä että hallituksella on aseet ja se ohjaa ja komentaa ihmisiä. "Liberty" taas vallitsee siellä missä ihmisillä on aseet joilla he voivat puolustautua hallitusta vastaan. Moni konservatiivi ajaa tämän siten että vaihtoehtoina on joko tyrannia tai liberty. Se on toki Jeffersonin ylitulkintaa, sen pohjalta tehty väärä dikotomia. Moni näkee että ääripäiden välillä on harmaan sävyjä ja kenties tulisi hakea jonkinlaista kompromissia näiden väliltä. (Ajatus siitä että kenties poliittinen salamurha ei ole tapa ajaa politiikkaa on kuitenkin kohtuullisen uusi ja radikaali ajatus..)

1: Tämä käsitys on tärkeä myös kun mietitään sananvapautta ja uskonnonvapautta ; Harm principleä noudattavassa näkemyksessä ihminen saa valita vakaumuksensa itse. Teokratiassa valta on tyrannimaisesti keskitetty valtionkirkolle tai vastaavalle keskusjohdolle. Ja liberty -tilanteessa ryhmäpaine ajaa yhteen klimppiin. Siksi esimerkiksi libertyä kannattava dominionisti ei koe tunnontuskia siitä että hän kurmottaa julmastikin ateisteja ruotuun. Sillä kun hän itse käyttää valtaa, se ei ole hallituksella. Joten kyse ei voi olla tyranniasta.

Kirjoittaja tosin ihmettelee myös sitä että toisen kuvauksen mukaan aseita ei tarvitse sensuroida koska ihmisiä voi tappaa muutenkin. Slogan "aseet eivät tapa ihmisiä, ihmiset tappavat ihmisiä" on peräti USA:n asekannattajien toistelema klisee. Ainakin minun silmiini tuo lause näyttää siltä että monet aseenkantoa kannattavat ovat juuri niitä ihmisiä jotka ovat enemmän kuin valmiita tappamaan muita ihmisiä. Sillä mikä ensimmäinen kuva on muuta kuin uhkaus? Ja muissakin on luurankoja ja hyökkäysvalmiita myrkkykäärmeitä ja vihjeitä että tyrannien tarvitseekin pelätä. 

1: Libertyn pääongelma onkin se, että siinä itsepuolustus ja toiseenhyökkäys sekoittuvat toisiinsa. Syy on periaatteessa sama, joka ilmenee monilla postmodernin ajattelun ystäviltä. Syynä on se, että siinä valtaa käsitellään sitä kautta kuka sitä hallitsee eikä sitä kautta mitä sillä tehdään. Tämän jälkeen ei pidä ihmetellä jos USA:n konservatiivin silmiin Amerikan puolustaminen tarkoittaa roistovaltioihin hyökkäilyä ja maailmanpoliisina olemista. Tämän jälkeen ei pidä ihmetellä jos arvon postmodernin kulttuurirelativismin ystäville vähemmistö on oikeassa vain koska on vähemmistö. (Ihastuttava rinnastus joka loukannee vain kaikkia.)

Mutta saattaa tietysti olla, että olen vain pirun tyhmä. Sillä aina kun ihmiset ovat kertoneet siitä että aseet eivät tapa ihmisiä ja ovat kertoneet että ihmisiä voi tappaa puukolla, vasaralla,  ruuvimeisselillä ... he kuitenkin ovat jossain vaiheessa selittämässä siitä miten liberty ajaa ihmsiet puolustamaan itseään ja kotiaan tyranniaa vastaan. Tässä en ymmärrä että mihin sitä ampuma -asetta tarvitaan kun heillä kuitenkin on kotonaan puukko, vasara, ruuvimeisseli...

---

Blogger is those "make love not war" -guys. So he would gladly bang that sexy girl. But not involuntarily, off course. Luckily the girl is even more pleased and she would gladly bang bang the blogger.