This is a knife - or is it?

Miekan ja [tikarin, puukon tai veitsen] erottaminen toisistaan on usein helppoa. Kahdenkäden miekkaa ei sekoita tikariin. Eikä morapuukko voi olla miekka oikein millään mielikuvituksella. Välissä on kuitenkin joitain haasteellisesti eroteltavia välimuotoja. Sellaisia jotka pakottavat miettimään sitä onko kyseessä iso puukko vai pieni miekka. ; Elokuvamaailmassa ainakin "Crocodile Dundee" pakottanee miettimään sitä onko hänen "this is a knife" todella veitsi.

Yksi tapa lähestyä tätä asiaa voi olla se, että katsoo rakennetta. Veitsissä on yleensä hyvin vaatimattomat kädensuojukset. Miekka on "useimmiten" esine jossa on jonkinlainen kädensuoja. Mutta tässä on riskinä tietyntyyppinen "juridisuus". Nykyisen saksan alueella kun tavalliset ihmiset eivät saaneet kantaa miekkaa, joten he kasvattivat veitsiään ja näin syntyi messer. Jota voi monesti olla vaikeaa erottaa muuten kuin kahvaosiltaan miekkana pidettävästä falchionista.

Yksi ero voidaan kuitenkin ottaa. Kysymys on siitä että kun terän pituus kasvaa, sen suhtautuminen hyökkäämiseen ja torjuntaan muuttuu. ; Karkeasti sanoen veitsi on ase jonka terää ei kannata "jakaa kahtia". Siis siinä mielessä että sen teräosat olisi kamppailuteknisesti järkevää ajatella kahtia. ; Miekkailusysteemeissä on tavallisesti lähestytty asiaa siten, että miekan terän kahvaa lähellä oleva osa erotetaan kärkiosasta. (Ei välttämättä rakenteellisesti, terä voi olla tasainen ja suora. Mutta käsitteellisesti.) Kahvaosan lähellä on hyvä torjua mutta huono lyödä. Teräosalla taas on huono torjua ja hyvä hyökätä. Vastaavasti jos torjujan kannalta terä on niin pitkä että sitä kannattaa torjua kärkeä kohti tähdäten, vastustajalla tuskin enää on veistä käytössään.

Toki tällä on jonkinlainen yhteys niihin aiemmin kertomiini rakenneosiin. Sillä jos kahvan lähellä oleva osa on korostetusti torjuntaan tarkoitettu osa, vihollisen aseet lipsahtavat helppommin omille käsille. Joten on houkuttelevaa ja hyödyllistä rakentaa vahvennettua kädensuojaa.

Tämä funktionaalinen miekan ja tikarin erottelu on siitä erikoinen että ramboluukko ja Crockodile Dundeen veitsi ovat vielä nimenomaan veitsiä. Mutta niin on roomalaisten gladius -miekkakin. Sen sijaan messer on funktionaalisesti miekka.

Hallintaotteita?

Fiore dei Liberin ja monien muiden keskiaikaisten manuaalien puolelta puuttuu selvästi yksi tekniikkajoukko joka on tavallinen modernin maailman kamppailutaidoissa. Nimittäin hallintaotteet. Syy on melko selvä. Miekka ei ole hyvä poliisin tai siihen rinnastettavan ase. Se on siihen liian letaali. Fiore on lyhyesti ja ytimekkäästi jotain jossa on kysymys tappamisesta. (Tavalla jossa ei ole hermopisteitä ja kuristusotteita koska niiden toimiminen kestää liian kauan.)

Mutta tähän on poikkeus. Johannes Leckühner keskittyi messeriin. Ja hänen teoksessaan on hallintaotteta. Kun mietitään miksi "Kunst des Messerfechtens" pitää tämänlaisia sisällään ei ole ilmiselvää. Onhan messerkin teräase. Se on kuitenkin myös ei-ritarien teräase. Sellainen jota tavallinen säätyläinen tai kiltalainenkin on voinut kantaa. Ja usea onkin kantanut.

Turvallisuudesta kaupungin sisällä on tässä yhteydessä voitu hoitaa siten että killat ovat hoitaneet asioita sisäisesti. Vuorotellen. Ja tässä yhteydessä järjestelmä synnyttää tarvetta poliisitaidoille. Ja lisäksi tämä järjestelmä lisää lähes väistämättä systeemiin tiettyä herraskaisuutta. Ihan sen takia että jos sitä nyt sattuu vartiossa tappamaan humalaisia vieraskiltalaisia niin sepä hauskaa ; Vartija on legitiiminä kaupungin väkivaltakoneistona vain lyhyen aikaa. Ja muina aikoina se on joku muu. Osan aikaa jopa tämän tapetun kiltalaisen tovereita. Lisäksi herrasmiesmäisyys ei provosoi. Jos pääammatti on muu kuin hakkaaminen sitä tietää että turvallisuushommissa on kasvanut riski saada itsekin päihinsä virantoimituksessa. Ja sitä olisi muitakin töitä tehtävänä.

Olisikin jännittävää ottaa tämä konsepti ja laajentaa sitä. Ei niin että kilta ottaa joukostaan vartioita. Tai ostaa vartioita. Vaan jossa nimenomaan johtoporras joutuisi tekemään turvallisuusalan touhuja. Saisi nähdä minkälainen yhteiskunta syntyisi jos nykyäänkin olisi niin että ihmisiä dumpattaisiin vuorottain vartiointitehtäviin. Että ei ole väliä vaikka olisit suuryrityksen pomo. Tiettynä aikana sitä joutuisi kävelemään kadulla kuin sinä ja minä. Kenties tämä ajaisi siihen että miljoonaomaisuutta käyttäisi hieman varovaisemmin veroparatiisien suuntaan. Ihan siksi että se pulsu jota ensi viikolla joutuisi työntämään putkaan voi olla provosoitunut iltalehtien uutisista. Ja tämän johdosta itsellä on konkreettisesti kasvanut riski saada sirpalepullosta.

Olen jotenkin viehättynyt tästä ajatuksesta.

Viiden sormen alennus

Käytän usein aseiden kanssa asennetta jossa aseet eivät ole abstraktisti hyviä jollain tavalla jossa voidaan selvästi asettaa paremmuusjärjestykseen. Vaan sen sijaan ne ovat hyviä tiettyyn tarkoitukseen. Ja se, mihin tarkoitukseen ne ovat hyviä saadaan selvitettyä katsomalla sitä miten kyseiset esineet on rakennettu.

Sitten on poikkeuksia.

Miekkojen kohdalla tätä polkua edustanee ns. spadroon. Se edustaa siviilimiekkaa sellaisessa ajassa jolloin se on enemmän asuste ja koriste. Suurin osa niistä ei oikeasti ole muuta kuin kauniita esineitä joita voi kantaa mukana. Tässä ne toki ovat hyviä. Mutta ne eivät ole mielestäni enää "aseita". En siksi itse omista spadroonia. (Minulla tosin on smallsword. Joten periaatteessa hirveän kauas ei jäädä.)

Minulla on ollut hieman samantyylinen asenne cinquedea -veitsiin. Kyseessä on veitsimalli joka oli yleinen vähän aikaa italiassa. Se on kuitenkin tyylipuhdas renessanssitikari, jota kannettiin 1600-1770 -luvulla. Ja sillä on ollut tärkeä merkitys. Se on edustanut siviilejen aseistusta. Ja se voidaan jossain mielessä nähdä tavallisen kansalaisen aseena jota herrasmiehet kantoivat arkielämässä. Ja kantoi sitä tavalla jonka hieman myöhemmin kattoi rapiiri.

Toki se voidaan asettaa hieman toiseenkin kontekstiin. Saksalaisilla oli messer. Se oli jotain jonka perusolemus oli määritellä veistä niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Syynä oli se, että tavallisten ihmisten miekkojen kantaminen ei ollut laillista. Juridisia syitä on myös baselardien teränpituuksissa. Cinquedea on luokittelijoiden painajainen, ja kenties tässä on takana juuri se että kyseessä ei ole sotilaiden vaan siviilien ase.

Cinquedeat olivat usein hyvin koristeltuja. Tämä onkin tyypillistä ei-sota-aseille. Kun aseiden tärkein funktio ei ole taistella elämästä ja kuolemasta vaan se on jotain jota kannetaan mukana joka päivä, käy niin että niitä koristellaan juuri sen verran kuin omistajalla on varaa. Tämä ei aina ole uhrannut aseen funktionaalisuutta.

Cinquedean kohdalla vihjaan että se ei ole ollut ainakaan manuaalien tekijöiden suosiossa. Toki on huomattava että edellä mainitsemani baselard tunnetaan manuaalipuolella lähinnä Hugues Wittenwillerin otsikottomasta manuaalista (Cgm. 558). Ja sen tiedetään olleen yleinen ja se on ollut myös relevantissa kamppailullisessa käytössä. (Mutta miksi kirjoittaa kallis kirja rahvaiden aseista jos vain ylimystöllä on varaa maksaa kirjoista?) Ja se on funktionaalinen. Todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta tosin tässä kohden kysymys voi varsin hyvin olla siinä että tikari ei ole ollut toiminnaltaan mitenkään erityisen kehuttava.

Lähden muodon kautta.

Muotokielensä kanssa cinquedea on kuitenkin rapiirin vastakohta. Rapiiri on pitkä ja ohutteräinen ase joka on selvästi keskittynyt pistoihin. Cinquedea on sen sijaan joko pitkä tikari tai lyhyt miekka. (Niiden pituus vaihtelee huomattavasti.) Ja siinä missä rapiiri on pitkä piikki on Cinquedea kolmio joka levenee kahvaa myöten voimakkaasti. (Se on helppo tunnistaa koska sillä ei ole selkeitä edeltäjiä eikä selkeitä seuraajia.) Kahvan lähellä terä onkin tyypillisesti noin viiden sormen levyinen. (Siitä se on saanut nimensäkin.)

Kun cinquedeaa ryhtyy katsomaan sen rakenteen kautta voi huomata että siinä on pieni väisti ja kahva joka kertoo siitä että sitä ei käytetä "rystyotteella" kuten jääpiikkiä. Sitä käytetään siis tässä mielessä kuten miekkaa.

on selvää että se ei ole kovin hyvä pistoase. Siinä on toki terävä ohut kärki. Mutta voimakkaasti levenevä terä johtaa siihen että jos terän haluaa menevän syvälle joutuu tähän käyttämään yhä enemmän ja enemmän voimaa. Pistokeskittyvät tikarit ovatkin usein nimenomaan kapeita sen vuoksi että kun terän saa läpi, ei joudu käyttämään enemmän ja enemmän voimaa jotta aseen saa menemään syvemmälle. Toisaalta tämä sama levenemisrakenne tekee siitä huonon viiltoaseen. Sillä jos haluaa viiltoon voimaa, pitää painopistettä siirtää lähemmäs kärkeä. Kyseessä onkin hämmentävä yhdistelmä jossa huonot pisto-ominaisuudet yhdistetään huonoon viilto-ominaisuuteen. Tämä varmasti selittääkin sen miksi tuon tyylisiä tikareita ei ole käytetty.

Paras toistaiseksi törmäämäni selitys tikarin taistelulliseen funktioon ja "muotokieleen" perustuu siihen ajatukseen että tämänlaisella rakenteella saadaan aikaan vahva torjunta. Onkin totta, että väistin lähellä torjuminen on vahvempaa ja painopisteen siirtäminen tälle alueelle vahvistaa torjuntaa. Mutta toisaalta cinquedean väisti on melkoisen pieni. En rohkenisi kutsua sitä sen vuoksi kovin defensiiviseksi aseeksi.

Olenkin, kenties vähän häijysti, ottanut käyttööni toisen tulkintakentän.

On esitetty näkemyksiä joiden mukaan cinquedeojen koristeellisuus on kenties tärkein selitys sen muodolle. Tämä on helppoa ymmärtää ; Ne olivat todella koreita. Leveä teränosuus antoi tilaa koristeille. Ja näin terä toimii ikään kuin taulun alustana. ; Tämä näkemys ei ole aivan typerä. Tikarimalli ilmestyi "periaatteessa valmiina" ja ne olivat hyvin usein - ja jo alusta asti - hyvin koristeltuja. Ja niissäkin joissa ei ole kaiverruksia on usein leikitty veriurilla niin että niissä on kiinnostavia ryhmittymiä. Argumentiksi tämän näkemyksen puolesta toimii sekin että selvästi se "ei ole hyvä oikein missään".

Todennäköisesti tämä teoria on kuitenkin puutteellinen. Syynä onkin todennäköisemmin se, että renessanssiajalla ihannoitiin antiikkia. Ja leveytyväteräisiä tikareita tunnetaan menneisyydessä. Ne tosin oli tehty pronssista. Pronssi taas on sen verran pehmeämpää terästä että sen kanssa joudutaan rakentamaan enemmän tukevuutta antavia rakenteita. Pronssista ei yksinkertaisesti voi tehdä rapiirin tai smallswordin kaltaisia "piikkiaseita". Kun renessanssiherrasmies kuljettaa arjessa mukanaan tämän tyylistä veistä se selvästi heijastaa arvostuksia ja ihanteita. ; Tämä sopii siviilille joka on paitsi ei-sotilas. Tämä sopii siviilille joka on herrasmies.

Tämän selityksen todisteeksi voidaan esittää ihan se tosiasia, että cinquedea tunnetaan vähäiseessä määrin taiteen kautta. Ja tämä on kertonut siitä miten sitä on kannettu. Cinquedeaa on kannettu vyöllä selän takana niin että miekka on "vaakasuorassa" ja kahva sojottaa sivulle. Lisäksi säilyneet tupet ovat olleet sellaisia että ne ovat peittäneet koristeellisen terän. Joten vaikka niitäkin on koristeltu niin suuri osa tikarien hienoudesta on itse asiassa suuren osan ajasta ulkopuolisille näkymättömissä. Jos sen pääfunktiona olisi olla esittelyesine, niin niitä kannettaisiin vahvemmin näkyvissä. Eli joko aivan edessä tai sivussa. Takana pitäminen renessanssiajan vaatteissa viittaa enemmänkin siihen että ase on ollut itsepuolustusase.

Takaisin funktioon.

Oman hoopoiluni tuloksena olen tullut siihen tulokseen, että cinquedea ei ole hyvä taisteluase. Mutta sen ei tarvitse ollakaan. Se on riittävän hyvä. Sillä voi satuttaa ja teloa ihmisiä. Se että sen funktio ei ole optimaalinen oikein mihinkään (eikä se ole silti monikäyttöinenkään) niin se ei tarkoita että se ei olisi riittävän hyvä itsepuolustusaseeksi.

Sen sijaan leveä terä ja veitsen kohtuullinen koko ovat psykologisia efektejä. Cinquedeat vetoavat ulkonäkönsä puolesta "harrastelijoihin" nykyaikanakin. Leveä terä vaikuttaa pelottavalta ja tehokkaalta. Tehokas stiletti -tyylinen pistoase tämän rinnalla voi tuntua jopa "naurettavan heppoiselta". Toisaalta kädensijan lähellä oleva painopiste tekee jotain muutakin kuin poistaa tehoja viilloilta. Se tekee tikarista hyvin nopeasti eri tavoilla pyöriteltävän. Miekoissa painopistettä siirretään lähelle kädensijaa kun halutaan että miekka on näppärästi suuntaansa muuttava ja tätä kautta käsiteltävä.

Väitänkin että arkisessa tilanteessa itsepuolustusaseen ei tarvitse olla tappolelu. Jos uhittelijoiden edessä heiluttaa machon näköistä nopeasti ja ketterästi pyöriteltävää veistä, syntyy tilanteeseen hyvin kielteisiä ajatuksia. Se on yksinkertaisesti psykologisesti pelottavaa vaikka ase ei olisikaan kamppailullisesti muuten kovin hyvä. (Vastustajatkin olivat todennäköisesti siviilejä, rosvoja tai vastaavia.)

Toisaalta se, että pistot eivät helposti mene kovin syvälle voi johtaa ajatuksia toiseenkin suuntaan. Sanotaan niin että "olen kuullut" että "puukkojunkkareissa ja mustalaisissa" on "tiettävästi" ollut sellaisia tahoja jotka ovat pitäneet puukkoa siten että vain pieni osa terästä tunkeutuu viilloissa tai pistoissa sisälle. Tällä on voimakas pelotteluvaikutus. Ja tätä on tehty juuri sen vuoksi että on haluttu haavoittaa mutta ei tappaa.

Itsepuolustustilanteessa - ja muutenkin renessanssi-italiassa - herrasmiehelle voi nähdä monenlaisia tilanteita joissa pelottelulla ja ei-tappavalla viiltelyllä ja satuttamisella on saatu aikaiseksi se miksi sitä nyt on veitseen ylipäätään tarvinnutkaan tarttua.

Teippaa-liimaa-leikkaa -esikoulua aikuisille

Ostin vähän aikaa sitten messerin^? Se tuli "terävänä", joka tarkoittaa sitä että olen joutunut hioskelemaan sitä paremmaksi. Siinä oli teoriassa terä. Mutta ei mitään mainittavaa. Sen metalli on ollut erinomaisen laadukasta eli teräosiltaan kovaa. Joten käsipelillä pikku hiljaa riipien olen onnistunut saamaan sen hiomakivellä käsiteltyä välttäväksi. Se ei vieläkään ole terävä sanan vahvassa mielessä. Mutta nyt siinä on kuitenkin jotain jota jo kehtaa kutsua teräksi. Varmistin tämän leikkelemällä mehutölkkejä. Kikkailin jonkin aikaa ulkona vedellä täytetyillä tölkeillä ja se sujui melko hyvin.

Videoin kuitenkin muutaman tölkin tuhoamisen sisätiloissa ja niiden kohdalla käytin pestyjä mutta tyhjiä tölkkejä. Koska mehupurkeissa on korkki, ne saa vesitiiviiksi ja ilmatiiviiksi. Kuitenkin neste on puristumatonta ja ilma ei, joten sisätiloissa viiltely oli hieman vaikeampaa. Lopputulos ei ole videolla kovin kiinnostava tai dramaattinen. Mutta on tavallaan palkitsevaa että vaikka se oli urakalla jeeusteipattu alustaansa, se riipiytyi irti pohjasta. Ja silti tölkki oli lähes halki (kuva ohessa), vain jeesusteipin riekale ja osa kulmasta piti tölkin kasassa.

Ääni ilmalla täytetyissä tölkeissä erikoinen ja erilainen kuin nestettä täynnä olevilla tölkeillä. (Ja se sotkee aika tavalla vähemmän.) Pamauksessa on jotain miehekästä, Kari Grandi -miehekästä. Pistolla ei ole yhtä miehekästä atmosfääriä. (Ei ainakaan jos lyöskentelee ohi, kuten minä tuossa ihan videollakin, mutta on hyvä olla rehellinen epäonnistumisissakin.) Pistoa itse asiassa tuskin edes tuntee kun se menee tölkistä läpi.

Is this a knife?

Hankin itselleni uuden lelun. Se edustaa "hyvin tavallista mutoilua" jota on tavattu eri aikoina. Se on myös jokin jota on melko vaikeaa määritellä. Pituutensa puolesta se on veitsi, mutta se ei käytettäessä tunnu veitseltä. (Tosin sitä ei voi pitää miekkana ; Oma nyrkkisääntöni on että vastustajan nilkkoihin ei yleensä kannata lyödä, mutta miekalla se on joskus tietyissä tilanteissa mahdollista. Jos ase on sen verran lyhyt että nilkat eivät voi olla maali juuri mitenkään, se ei ole miekka.) Siinä on piirteitä jotka tekisivät "falchin vai messer" -kiistan erittäin vereväksi. Tuon tyylisiä aseita on käytetty kauan. Tuon kaltaisia on käytetty "pimeän keskiajan" seaxista yhdysvaltojen sisällissodassa käytettyihin tavallista suurempiin Bowiepuukkoihin asti. Se on jossain määrin "sekasikiöase". Mutta se on käyttökelpoinen.

Voisin analysoida sen neutraalisti, mutta sen sijaan en. Käsittelen sitä sitä kautta miksi se on objektiivisesti parempi juoksuhauta/kaupunkisotakontekstissa kuin yllä oleva lapinleuku. Mielestäni vertailu on hyvä tehdä koska ne ovat itse saman mittaisia ja ne voidaan nähdä vaihtoehtoina samoihin tehtäviin.

Erot voidaan kuvata seuraavalla tavalla:
* Lapinleuku on kahvan kanssa 57,2 senttiä, pelkkä terä 44,6 senttiä. Uuden veitsen 58 senttiä ja 46 senttiä. Erot ovat hyvin pieniä. Tämä ei ole sattumaa. Useat yhden käden "isot veitset" mitoittuvat hyvinkin tarkkoihin rajoihin, mitkä taas määräytyvät ihmisten keskipituuden ja anatomian kautta.
* Lapinleuku painaa 440 grammaa, uusi veitsi 600 grammaa. Painoero on iso ja tekee veitselle "oomfia". Tässä painoluokassa massa ei kuitenkaan oikein hidasta. Sillä uuden veitsen painopiste on lähempänä kahvaa. Ja ennen kaikkea näin kevyissä esineissä isoin rajoite ei ole se että ase on niin painava että kättä ei jaksa liikuttaa. Vaan se, että ihminen ei pysty heiluttamaan kättään kuin tiettyä vauhtia. Biologia on oleellisempi rajoite kuin aseen paino.
* Lapinleu'ussa on hieno heloitus. Mutta käytäntö on sen kanssa jo opettanut sen, että sillä on pakko tehdä "draw cut". Koska terä on itse asiassa hyvin suora, on pakko "vetää" jotta saa viiltoa. (Mikä ei ole toki minulle hirveän vaikeaa koska koulumme painottaa "draw cutia" yli "pull cutin".) "Työntämällä" käsi helposti lipeää terälle. "Vetäessä" kahvan takanuppi toimii jopa hämmästyttävän hyvin. Kahva on sileä ja voisi luulla että se on liukas mutta ei. Taistelullisesti tämä on aika suuri rajoite. (Mutta eipä veistä siihen ole tarkoitettukaan.) Uudella veitsellä kädensija estää liukumiset molempiin suuntiin. Lisäksi terän muotoilu on tehty kaarevaksi niin että syntyy viiltoefektiä ilman että sitä väkisin täytyy itse tuottaa. (Mikä ei toki ole suuri asia. Mutta olemassa.)
* Muotoilulta lapinleuku vaatii yhdenlaisen viillon yhdellä terällä tiettyyn suuntaan. Pistot ovat käytännössä mahdottomia, koska terän muotoilu ja kädensijan luonne estävät tämän. Uudessa veitsessä on vähän matkaa teroitettu myös "lapetta" ja siinä on kärki. (Tosin kärki on omaan makuuni hitusen liian kaareva. Tosin itse nipotan tästä enemmän kuin suurin osa. Jopa kun isäni halusi tehdä minulle miekkaa, tein kaavat siten että rakensin aseen "kärjen ympärille". Eli ensin mietin kärjen ja muu oli sitten vähemmän keskeistä. Joku voi muuten huomata miten uusi veitseni on muotoilultaan samansuuntainen kuin uusi veitseni. Tosin sen terä on reilut 70 senttiä pitkä eli se on huomattavasti suurempi ase ja mekaanisesti ilmiselvä miekka eikä veitsen ja miekan sekasikiö.)
* Uuden aseen kädensija on ohuempi. Ja siinä on paksunnos hieman ennen "kaaren loppumista" takana. Siitä saa ihan hyvän otteen. Mutta se voisi olla parempi. Leukun kädensija taas osuu käteen melko mukavasti. Lisäksi leukun kanssa pystyy kädensijan ja terän asettelun kautta tekemään hauskoja temppuja "peukalo lappeella". (Joskin tällä mahdollisuudella ei tee mitään koska takana ei ole terää ja käsi menee liian helposti terälle.) Uuden veitsen kädensijassa peukalotemput ovat kankeita ja epämukavia, kädensijassa onkin omituinen paksunnos sivustassa. Se ei suojaa mutta estää peukalon käytön terällä. En ymmärrä miksi tämänlainen rakenne on veitseen haluttu laittaa. Ehkä estettisistä syistä. (Tosin kuka niitä muka haluaa saksalaisia peukalotemppuja D -kädensijan kanssa tehdäkään? Minä!)

Itse asiassa uuden veitseni paino ja terän kaareuttaminen tekevät siitä paremman myös viiltoaseena verrattuna siihen mitä lapinleuku. Joten se päihittää leu'un jopa siinä ainoassa tehtävässä johon leuku on spesialisoitunut. Lisäksi uuden veitsen käyttötavat ovat monipuolisempia, viiltoja ja pistoja voi tehdä moneen suuntaan ja monella tavalla ja molemmilla puolilla terää. Siinä on myös parempi suoja käsille. (Tosin D -suoja ilman "katanatyylistä" levyä ei muuta tyyliä juurikaan, isommalla kopalla tai "katanatyylisellä levysuojauksella" kättä kannattaa pitää enemmän ojossa. Mutta D -kaari on parempi kuin ei mitään. Itse en tosin edes suosi korikahvaisia. Osittain juuri siksi että kädensijan koppautuminen pakottaisi muuttamaan asioita siihen mihin on opetellut.) Yhtä nopea mutta vaarallisempi ja monikäyttöisempi.

Minullekin lisäkarisma on hyväksi.
Onneksi sitä saa veitsiltä.

Lisäksi uudessa veitsessä on yllättävä etu lapinleukuun nähden. Marttinin leuku on käsittämättömän hienoa työtä. Siinä on arvokkaita visakoivuisia materiaaleja. Osat on hienosti liitetty yhteen. Tämän kolhiutuminen surettaa. Käsityöläistaidot ja materiaalit ovat kokonaisuus ehjänä. Jokainen lovi lapinleu'un terässä on itkun paikka. Uudessa veitsessä taas on niin että jos siihen ampuu luodinreikiä ja sitä hakkaa vasaralla lommoille niin se on vain lisää karismaa. Ei uusi veitsikään huono ole ; Sen käsityöläistaito on OK, ase pysyy kasassa eikä hölsky. Eikä mene rikki. Mutta siitä puuttuu täysin "sofistikoituneisuus". Se ei ole taidetta vaan käyttölelu. Sellaiselle lisäkarisma voi olla hyväkin.

Kilven ja tikarin provokatiivisuus

Jos katsotaan historiallisina aikoina käytettyjä aseita, on yleensä aivan järkevää lähteä liikenteeseen jonkinlaisen hyväntahtoisuuden periaatteen kautta. Lähtökohtana on olettaa että aseet ainakin jossain määrin toimivat. Muutoksiakin on aivan tervettä miettiä siitä kulmasta että on tehty jonkinlaisia innovaatioita jotka ovat yleistyneet.

Toki tämä on otettava tietyllä varovaisuudella.

Sillä se, että jokin ase otetaan käyttöön myöhemmin ei välttämättä tarkoita että se olisi parempi nimenomaan taistelukäytössä. Jos esimerkiksi katsomme sitä miten rapiiri pikku hiljaa korvautui smallswordilla, kysymys ei olisi siitä että smallsword olisi parempi ase. Itse asiassa smallsword on lyhyempi ja kevyempi kuin rapiiri, joten sillä on vaikeampi torjua tehokkaasti kuin rapiirilla ja sen etäisyys on huonompi. Sen yleistymisen syyksi onkin nähtävä se, että aseella haettiin aivan muuta funktiota. Tuli muodikkaaksi kantaa kevyempää aseistusta. Mukavuus arkielämässä oli maksimaalista tehokkuutta tärkeämpi.

Äärimmillään tämä logiikka tietysti korostuu siinä että vaikka kaikki aseet on nykyajassa korvattu sillä että kuljetaan ilman aseita, ei se todellakaan tarkoita sitä että maailman paras ase olisi nyrkki. Ja että siksi aseeton kamppailu olisi jotenkin maailman tehokkain itsepuolustuskeino. On selvää että syyt ovat tässä kohden enemmän lainsäädännöllisiä.

Ja toki näitä rajoituksia on tunnettu aiemminkin.
* Esimerkiksi pitkän miekan käyttöä oli Euroopassa monin paikoin rajoitettu. Sitä sai käyttää jos oli aatelinen.
* Samoin aseiden terien pituuksia rajoitettiin monissa kaupunkivaltioissa. Tämän vuoksi sen tyyliset tikarit joiden terä oli juuri sallitun mittainen yleistyivät voimakkaasti näillä alueilla.
* Jos katsomme messereitä, niitä kutsutaan veitsiksi. Mutta kun katsomme messeriä ja vertaamme sitä miekaksi kutsuttuun falchioniin, erot ovat yllättävän pieniä. Lähinnä kahvan rakenne erotti veitsen miekasta.
* Samoin katanoiden omistus oli rajoitettu samuraiden käyttöön.

Ja nämä rajoitukset johtavat aseisiin jotka eivät ole itsepuolustuksellisia vaan juridisia. Ja nämä juridiset rajoitteet on valittu juuri sen vuoksi että tietyt aseet on nähty liian vaarallisiksi. Siksi tulisikin tiedostaa että juridiikka voi viitata nimenomaan siihen että muutos johtuu siitä että taistelullisia tehoja on heikennetty tietoisesti ja tarkoituksella.

Joskus asiat ovat kuitenkin vaikeita.

Yhden käden aseiden tukena on usein käytetty erilaisia "vasemman käden aseita". Tässä on toki oltu hyvinkin luovia. Kamppailumateriaalista löytyy esimerkiksi selvästi arkitilanteissa kohdattaviin itsepuolustustilanteisiin viittaavia ratkaisuja, joissa opetellaan taistelemaan miekan ja tinatuopin tai miekan ja lyhdyn kanssa. Toki nämä ovat mukana hieman triviaalinomaisesti. Esimerkiksi vuodelta 1783 peräisin oleva Domenico Angelon "L’École d’armes" (aka. "School of Fencing") kuluttaa smallswordin ja lyhdyn kanssa taisteluun vain vähän aikaa. Nämä tukiaseet ovat "improvisoituja" siinä mielessä että niihin turvaudutaan jos joudutaan yllättäen kamppailuun vaikka baarissa ollessa tai sieltä kotiin tultaessa. (Mikä ei ole rehellisesti sanoen kovin tavatonta nykyaikanakaan.)

Mutta toisaalta moni on tietoisesti varautunut tähän mahdollisuuteen sellaisella tavalla jossa otetaan tarvittavat varusteet mukaan. Ja tässä klassinen ja pitkään suosittu kombinaatio oli käyttää yhdenkäden miekkaa ja buckleria, pientä kilpeä. Tämä on varsin hyvä yhdistelmä. Se kuitenkin korvautui rapier ja tikari -yhdistelmällä. Joka on sekin hyvä.

n kuitenkin hieman vaikeaa nähdä miksi main gauche olisi yksiselitteisesti parempi ratkaisu kuin buckler. Se on toki itsessään aggressiivisempi ja tarjoaa vastustajalle tätä kautta hieman enemmän huolenaihetta. Toki bucklerin käytössäkin kilvellä voitiin lyödä, mutta lopullinen vahinko tehtiin sitten miekalla niin että buckler on vain sekundaarisesti hyökkäysase. Ja tällöinkin lähinnä sitä varten että saadaan aikaa ja tilaa tehdä se kunnollinen vakavamminotettava hyökkäys. Mutta sitten toisaalta buckler suojaa varsin hyvin.

Tikarilla torjunnassa oleellista on, että sen avulla voi torjua pistoja varsin hyvin. Pisto on luonteeltaan melko nopea mutta eteenpäin suuntautunut. Ja tässä eräänalisena "itsepuolustuksen universaalina" se tarkoittaa sitä että sitä on helppo siirtää sivulle. Mutta viilloissa on usein enemmän "peräänantamattomuutta" ja sen sivulle siirtäminen on vaikeampaa. Siksi buckler on sitä parempi ase mitä enemmän vastapuoli lyö ja viiltää. Rapier ja tikari taas on kätevä jos pitää taistella toista pistävää vastaan. Siksi on helppoa nähdä miksi miekka ja buckler ovat yleisiä jos muilla on miekka ja buckler. Ja jos muut käyttävät rapieria ja tikaria on ymmärrettävää jos mieli tekee vaihtaa itsekin miekkaan ja tikariin. Mutta muutos on sitten haasteellisempi kysymys.

Itse uskallan väittää että syynä on provokatiivisuus. Ja tässä on hieman yllättävä kulma verrattuna nykyaikaan. Nimittäin jos ulos lähtee nykyisin tikarin kanssa, poliisit ovat hyvinkin helposti niskassa. Buckleria taas ei pidetä uhkaavana. Olen itse asiassa tullut siihen tulokseen että buckler on miellyttävintä kuljettaa paikasta toiseen aivan avoimesti vyössä. (Ei vyöllä vaan siten että se on ihan konkreettisesti kiinni housuissa niin että joudun irrottamaan vyön jotta saan sen käteen.) Se ei kiinnosta poliisia tai uhkaa ihmisiä. Nykyään tikari on provokatiivinen ja kilpi ei.

Etkö näekin miten lempeää
puuhaa meillä on tekeillä?

Mutta ennen ajat olivat toiset. Silloin tikari oli yleinen työkalu jota yleisesti kannettiin mukana. Veitsellä voitiin tehdä monia arkisia askareita. Sillä oli useita muita funktioita kuin tappelu. Sen sijaan buckler oli vain ja ainoastaan yhtä tilannetta varten. Se oli puhtaasti tappeluväline. Niitä käyttävä tunnusti julkisesti olevansa halukas joko haastamaan riitaa tai muutoin vain valmis tappelemaan. Ja itse asiassa jos katsomme historiaa, miekan ja bucklerin kantavat swashbuklerit olivat halveksittuja. Oli jopa alakulttuuri jossa miekan ja bucklerin kanssa varustautuneet haastoivat riitaaa kolkutellen kilpiään ja kutsumalla jotain muuta tappelamaan kanssaan. Kilven ääni oli kuin erikoinen pahantahtoinen mainoskello. Sen avulla mainostettiin missä saa tapella ja kunnolla. On luonnollista että tätä sitten haluttiin rajoittaa.

Tässä ympäristössä kilpi on nimenomaan provokatiivinen. Ja on aivan järkevää siirtyä main gaucheen. Itse asiassa tätä korostaa sekin, että siinä missä keskiajalla tikaria pidettiin hyvin usein vyöllä jopa aivan edessä, niin rapiirimiehet pitivät tikaria tavallisesti selän takana vaakatasossa siten että aseen sai vasempaan käteen kätevästi ja nopeasti. Mutta tikari ei toisaalta erityisesti "mainostanut olevansa läsnä". Buckler on sellainen että sitä on vähintään kohtuullisen vaikeaa piilottaa.

Minkä miekan valitsisin kaksintaisteluun?

Olen aiemmin kirjoittanut melko monta juttua, jos en suoraan eri aseiden paremmuudesta ja huonoudesta, tai siitä miten ne eivät ole tasaveroisia, niin ainakin siitä mihin ne soveltuvat paremmin kuin toiset. Olen jopa vertaillut muutamia aseita keskenään. Tällä kertaa minua huvitti ajatus siitä miten valmistautua kaksintaisteluun jossa saa valita itselleen aseen. Vastapuolesta tiedetään vain se, että hän on valinnut jonkun miekan. Ja itse saisi valita jonkun miekan. Mitään kakkosasetta ei ole. Eli miekan kanssa ei saa ottaa buckleria, tikarita, kilpeä tai muutakaan. Tarjolla ei ole lojumassa muita aseita. Ja minkäänlaista panssarointia ei käytettäisi. Käytettävissä olisi aukeaa tilaa jossa ei olisi pylväitä, keinuvia puupölkkejä tai muutakaan akrobaattista tai omituista. Aseet tuodaan paikalle eli niitä ei tarvitse kuljettaa arjessa mukana ellei tahdo. Aseet ovat aluksi käsissä eivätkä vyöllä. Vastapuoli toimisi samalla säännöllä.

Tämän, hyvin keinotekoisen ja ehdottoman epähistoriallisen, asenteen takana on kuitenkin hyvin oleellisia asioita. Sillä jos mietimme miekkoja, niin niiden väliset erot ovat yllättävän pieniä. Esimerkiksi erot kirveen ja keihään välillä ovat suuremmat kuin miekkojen sisäinen vaihtelu. Lisäksi miekkojen kohdalla muoto on perustaltaan hyvin samantapainen joten niiden kautta erot tiivistyvät muutamaan muuttujaan. Erot ovat sekä pienempiä että hyvin mitattavissa argumenttiin.

Jos tässä lähdetään lyhyestä päästä. Lyhimmät messerit ovat itse asiassa veitsiä. Tässä kohden on liukumaa jossa on vaikeaa nähdä missä veitsi loppuu ja miekka alkaa. Messer ja lyhyempi arming sword "yksin käytettynä" on hyvin intuitiivinen ase. (Karkeasti sanoen kahden käden käyttöä vaativat ovat vaikeita oppia. Siksi sword&buckler ja rapier+dagger ovat todella vaikeita. Kahden käden aseet ovat seuraavaksi vaikeimpia. Yhden käden suorat "kädenjatkoaseet" on helpoin oppia. Taidoissa kehittyminen on kuitenkin hieman eri asia kuin näiden tuomat edut. Vaikeus ei tee hyvää asevalintaa mutta helposti opittava ei tee tehokkaaksi asevalinnaksi sekään.)
* Mutta sen syvin ongelma on huono ulottuvuus. Itse asiassa tässä kohden esille tulee jännittävä ongelma. Tavallisesti samanpituisilla aseilla taistellessa jalkoihin iskeminen ei ole jotain jota kannattaa standardinomaisesti tehdä. Ihan sen takia että jos olet niin lähellä että yllät lyömään toista jalkoihin, tämä aivan taatusti ulottuu lyömään sinua päähän. Samanmittaisilla aseilla jalkoihin tulevaa iskua ei siis välttämättä edes torjuta vaan astutaan maalina oleva etujalka taakse samalla kun toista lyödään päähän. Koska toisen ase on alhaalla, tämä on varsin tehokas ja varma keino.
* Mutta jos vastapuolella on paljon pidempi ase, tulee messerin kohdalla vastaan se, että se on sen verran lyhyt ase, että sillä on vaikeaa torjua jalkoihin tulevia hyökkäyksiä. Ja jos vastapuolen ase on pidempi hän voi hyvin yltää jalkoihin niin että itse ei vielä olla ulottuvilla. Tämä etäisyyden lyhentäminen vaatii torjunnan ja jatkamisen rakennetta. Ja alas tulevien iskujen torjunta vaatii hirvittävän kovaa ja taipuisaa ja nopeaa atleettisuutta. Ja vaikka nämä olisivatkin, niin ne saataisiin paremmin hyötykäyttöön muutoin.
* Messerin kädensuojaus on yleensä hyvin pientä. Ja lyhyt ja vähän suojaavia rakenteita käsittelevä ase on jotain joka kertoo sen mitä jokaisen miekkataistelijan tulisi tietää veitsimiehistä. Nimittäin sen, että ne on päihitettävissä kohtuu helposti kunhan muistaa vain sen, että heidän ruumiinsa raaja-osat hoidellaan ensin pois ennen kuin siirrytään niihin murhaavampiin osiin. Jalat ovat melko avuttomia, samoin kädet.

Helpon tapa hoitaa ongelmat onkin päätyä jonkinlaiseen sapeliratkaisuun tai backswordiin. Siinä messerin oleellisimmat ongelmat poistetaan. Kädensijat suojataan ja aseeseen laitetaan lisää mittaa. Tämä yhdistelmä on itse asiassa melko tehokas. Ja itse asiassa moni tietämäni ihminen arvostaakin sapelia melko pitkälle.
* Käyräsapeli on siitä erikoinen että siinä on epäintuitiivinen pistokärki. Itse en valitsisi käyräsapelia sen vuoksi että mieluummin pistäisin muulla tavalla. Käytännössä en voisi käyttää käyräsapelia kuin viilto-ominaisuuksiensa kautta Mutta jos tämän epäintuitiivisen systeemin osaa, se voi tehdä sapelista hyvinkin haluttavan valinnan. Tässä aseessa valintaan vaikuttaa oleellisesti harjaantuminen.
* Suoremmissa sapeleissa itse en arvosta sapelia yli pitkänmiekan. Tiedän ihmisiä jotka tekevät tämän ratkaisun toisin. Syynä on se, että he arvostavat käden suojaamista enemmän kuin ulottuvuutta. Itse olen sen verran varovainen ja säikky mies että en taipuisi sapelin vaatimiin "rohkeampiin tekniikoihin". Niissä kun torjutaan melko lähelle omaa kättä ja hyökätään lähelle.

Seuraavaksi voidaan ottaa erilaiset puolentoista käden aseet. Tämä lokero pitää sisällään "pitkän miekan" ja esimerkiksi katanan. Nämä ovat hyviä ratkasuja. Molemmilla on ulottuvuutta. Molemmilla voi pistää varsin tehokkaasti. Molemmilla on myös hyvät viilto-ominaisuudet. (Katanalla noin yleisesti hieman paremmat.) Ja molemmissa kahden käden ote tuo tukevuutta torjuntaan ja molemmissa on mahdollisuus jättää toinen käsi käyttämättä jos tilanne vaatii. Joka luo monenlaista pientä etua. Tässä kohden saatan loukata tiettyjä blogiani lukevia ihmisiä, mutta suosisin itse pitkää miekkaa katanan yli. Sen vuoksi että normaali katana on itse asiassa hitusen lyhyt makuuni. Pitkät miekat ovat astetta pidempiä. Lisäksi niissä on parempi kädensija. Pitkä palkkimainen väisti suojaa paremmin kuin tsuba. Ulottuvuus ja suojaus tässä kohden ylittävät minun preferensseissäni viilto-ominaisuudet. (Koska panssaroimaton vastustaja. Kevyesti, vaikka jonkinlaisella nahalla, panssaroitu saattaisi muuttaa valintaani. Metallihaarniska toki palauttaisi taas toisaalta minulla pitkänmiekan kunniaan. Koska metallihaarniskasta ei lyödä läpi vaan mennään haarniskan reikiin.)

Rapiiri on tässä kuitenkin vielä pitkäämiekkaa suositeltavampi. Syynä on yllättäen se, että rapierilla on todella hyvä kädensuojaus. Sitä käytetään korostetusti yhdellä kädellä joten sen mitta vielä korostuu "pitkään miekkaan" verrattuna. (Kahden käden ote usein leikkaa ulottuvuudesta hieman.) Toki tässä torjuntoihin ei saa samanlaista ytyä. Mutta rapiirin ideana onkin se, että pienellä otteenmuutoksella pisto siirtyy päästä jalkoihin. Kahden käden otteella samanlaisia nopeita siirtoja on vaikeaa tehdä, eli rapiirin kanssa ei pysy perässä kovin helposti. Tässä huomiossa on historiallisestikin järkeä. Rapier on pistoihin erikoistunut ase jota käytettiin eisotatilanteessa, tyypillisesti juuri kaksintaisteluissa. Sillä ei sotakentällä tee niin paljoa mitään. Mutta sen suosio kaksintaisteluissa on jotain johon on taatusti ollut syitä. Ja tämä on varmasti yksi tärkeimmistä.
* Rapiiria ei tässä pidä sekoittaa smallswordiin joka on itselleni kenties epämieluisampi kuin messer. Sillä sillä ei saa viilleltyä ja sen ulottuvuus ei ole hyvä. Ja se ei suojaa hyvin. Ja siihen ei saa jämäkkää torjuntaa.

Itse, varovaisena ja pelkurimaisena miehenä, saattaisin kuitenkin valita kunnollisen kahdenkädenmiekan. Ne kun eivät ole niin hirvittävän painavia verrattuna muihin miekkoihin. Ja käytännössä sen taktiikka esimerkiksi rapiiria vastaan perustuu siihen että se on vielä astetta pidempi ase. Ja kun lyöt kahdenkäden miekalla ensin, ei ole useinkaan väliä torjuuko toinen sen vai ei. Se on toki vähemmän versatiili kuin pitkä miekka. Mutta ulottuvuus ratkaisee tästä ongelmasta paljon.
* Ne hirveän pitkät erikoiset katanat, sellainen jätti jonka näkee vaikka "Seitsemän samuraita" -elokuvassa voisi aivan hyvin mennä tähän lokeroon. Itse suosisin kuitenkin eurooppalaista, esteettisistä syistä. Pidän suorasta aseesta jostain syystä enemmän. Ja siitä syystä että pidän siitä että myös takaterällä voi lyödä letaalisti, joka mahdollistaa monenlaiset omituiset tekniikat joita tykkään tehdä. Kaksiteräinen suora eurooppalainen miekka pitäisi tässä mielessäkin minun preferensseissä pintansa vähintään tasapeliin ellei ylinkin.

---

Tämä ratkaisu on toki kaiken kaikkiaan monista kohdin mieltymys-tottumuskysymys. Mutta väittäisin että tässä on kuitenkin esillä enemmän tai vähemmän perusteltuja ratkaisuita. Teemassa jossa erot ovat, kuten aluksi mainitsin, kuitenkin melko pieniä. Erimieliset saavat rageta kommenteissa  vaikkapa katanan erinomaisuudesta. Tai siitä miten tosimiehet käyttävät backswordia. Tikarimiehiä en kuitenkaan ota vakavissaan. Paitsi jos ne ovat niitä tosikovakuntoisia kavereita jotka ovat niin päheitä että on aivan sama mitä asetta he käyttävät. Heidänkään kohdalla kysymys ei kuitenkaan ole aseesta vaan miehestä.

Naisten valtaa, miekkoja ja anakronismeja

Taide ja etenkin taidehistoria muistuttaa siitä, että jos taiteilijat kenties ovatkin vapaita ja paheellisia, niin silti taiteen sisällöstä päättävät yllättävän paljon erilaiset mesenaatit. Ne jotka päättävät tukea ja tilata vapailta ja paheellisilta taiteilijoilta päättävät mitä vapautta ja paheita tukevat. Tässä mielessä yllättävän suuri osa taiteesta koostuukin teoksista joiden tärkein anti on seksissä tai väkivallassa. Ja naisissa. Ja mitä enemmän, sitä enemmän.

Pää lautasella,
parhaimmillaan
härkäpapujen ja
mukavan chiantin
kanssa. tstststs..

Salome on ollut suosittu aihe maalaustaiteessa. Hänhän liittyy lujasti kristilliseen kulttuuriin, sillä hänen tanssinsa vuoksi Herodes suostui mestaamaan Johannes Kastajan. Kuitenkin "Raamattu" ei mainitse häntä nimeltä ja nimi onkin haettu Josefuksen "Juutalaisten muinaisajoista". Salome on osittain suosittu juuri siksi, että hän on jonkinlainen femme fatale, eli jonkinlainen telaketjufeminismi jossa on riittävästi karismaa jotta sovinistikaan ei kehtaa häntä siitä loukata. Ajatus siitä miten tanssilla voidaan saada miesten pää pyörryksiin ja valtaa - ja se miten tätä voidaan käyttää väkivaltaan kuvastaa tietysti hieman naisen valtaa että ennen kaikkea niitä pelkoja joita miehet ovat naisissa kokeneet. ; Naisellinen valta on epäsuoraa, mutta mies kuitenkin kiedotaan oman sormen ympäri. Jos ei muuten onnistuta, niin seitsemän hunnun ympärille. ; Ja kun tämänlainen tarina on kulttuuria, se on sovinnainen syy oikeuttaa muutoin epäsovinnainen työ. Taloa voi koristaa mukavilla paljailla rinnoilla kun kyseessä on antiikin kulttuuri ja kristinuskon hieno historia. Ja luultavasti tämä tekosyy on toiminut lähes yhtä hyvin kuin lupaus postittaa vastaavanlaatuinen kuvallinen aineisto huomaamattomassa kirjekuoressa myöhemmin, sillä vaikka Johannes Kastajan kuolema on hyvin marginaalinen osa Raamattua, on Salome kuitenkin ollut melkoisen suosittu aihe.

Tiedäthän: Aivot itse eivät
tunne kipua, jos tämä
huolestuttaa sinua.

Toisaalta jos naiskuvasta haluaa saada vielä astetta väkivaltaisemman on otettava Judit. Tämä apokryyfikirjallisuuden sankaritar nimittäin surmaa Holoferneen omakätisesti. Hän lähtee diplomaattisesti neuvottelemaan rauhaa, mutta Holofernes pitääkin juottaa sen sijaan humalaan. Sammuneelta kun on helpompaa leikata pää. Siksi esimerkiksi Hans Baldung on saanut lisättyä tauluihin seksin ja irtopäiden lisäksi teräaseita. Juditkin on toki kierompi kuin maskuliinisemmat heerokset. Mutta hänen välineensä ja omatoimisuutensa on kuitenkin monta askelta "Beauvoirlaisempaa". (Siinä mielessä että Beauvoir ajatteli että naisten tulisi enemmän tehdä mitä miehetkin koska samanlaisuus on kuitenkin jollain ovelalla tavalla samanarvoisuutta.) Siinä nainen selvästi käyttää miehisiksi koettuja keinoja vapauspyrinnöissään. Itse asiassa Juditin ja Salomen välinen ero on hyvin pieni taidekuvissa. Salome kuvataan usein hieman itämaisemmin. Ja Judit pitää itse miekkaa kun taas Salometeemaisissa kuvissa miekka joko puuttuu tai on jonkun miehen kädessä. Tämäkin aihe on suosittu vaikka apokryyfikirjallisuus ei ole edes virallista kristillistä kaanonia. Luther esimerkiksi korosti että Juditin tarina oli niin täynnä anakronistisuutta, että sen täytyi olla tahallista. Ja se kertoo että tarina on nimenomaan hengellisiä teemoja selväntävä tarina eikä historiankuvaus. Tarinan sisältö on siis se miksi se on tehty, eikä sitä saisi pitää dokumenttina. Maalauksiin aihe sopii, tunnetuin syin. Kukapa ei haluaisi miekan kuvaa seinälleen? Ja ainiin, ne muut syyt.
1: Toki tässä Judit -genressä erityisen hienoa on se, että miekka on usein läsnä. Ja näin sen ääressä voi mitata todellista hyvää makuaan. Jos huomio kiinnittyy tisseihin tai verenpurskeisiin, on henkilö banaali. Oleelliset prioriteetit ja erinomainen maku sen sijaan huomataan siitä, että kuva on erinomainen keskustelunavaus siitä mitä eroa on messerillä ja falchionilla. Ne ovat itse asiassa hyvin lähellä toisiaan. Molemmat ovat yksiteräisiä yhden käden aseita. Molemmissa terä usein hieman paksunee ennen kärkeä, mikä siirtää niiden painopistettä kauemmas kädensijasta. Molemmissa terä on hieman kaareva, ja kärjessä on "leikkausta" joka rakentaa aseeseen pistokelpoisen terän ja toisaalta mahdollistaa että kääntöpuolta käytetään leikkuuaseena joka on "enemmän vesurityyppinen" kuin "puhtaasti viiltävä" ja näin aseeseen saadaan variaatiota siihen mihin sitä voi käyttää tehokkaasti. Helpoin tapa lähteä liikenteeseen on katsoa kahvaa. Jos kahva on selkeästi veitsentyylinen, kyseessä on messer. Jos siinä taas on selkeämmin miekankahva, se on todennäköisemmin falchion. Messer on myös pohoisemmassa euroopassa suositumpi, kun taas Etelä- ja Länsieuroopassa falchion on suositumpi. Kuvassa on esimerkiksi ehdottomasti falchion.

Sinä yhä joskus heräät
eikö vain? Heräät pimeässä
ja kuulet karitsojen huudot.

Naisellisen teräaseen valta voidaan liittää myös kolmanteen kohtuullisen toistuvaan maalausteemaan. Lucretian itsemurhaa kuvaavat teokset ovat olleet suosittuja. Esimerkiksi Lucas Cranach oli renessanssimaalari joka maalasi suurelta osin pönöttäivien renessanssiylimysten muotokuvia. Sellaisia muotokuvia joiden yleisteemana näyttää olevan jonkinlainen jollain salaperäisen hienovaralisella tavalla näiden ylimysten creepyyden ilmituominen. Hänen spesialiteettinaan näytti olevan uncanny valley:ssä olevien hahmojen piirtäminen. Ensin voisi luulla, että hän ei osaa maalata. Mutta kun katsoo hänen muita teoksiaan, voi huomata että hän maalasi hirvittävän määrän maalauksia Lucretian itsemurhasta. Ja niissä maalatut eivät näyttäneet kuin joltain jonka näköiseksi voisi kuvitella pahantahtoisten tuonpuoleisten riivaajahenkien lihatekele jonka nämä ottavat kun yrittävät naamioida läsnäolonsa ihmisten maailmassa. Tämä muistuttaa vähintään siitä, että emokulttuuri on vanhempi kuin voisi luulla. Toisaalta tämä kyllä kuvastaa myös siitä miten naisen valta maailmaan ja itseensä nähdään.
1: Cranachia ei muuten kannata ottaa dokumentaarisesti. Sillä jokaisessa hänen maalauksessaan Lucretia näyttää tekevän itsemurhan ns. rondel -tikarilla. Tämä taas on ilmestynyt yleisesti käyttöön vasta kun panssaroinnista tuli hyvin yleistä. Ja Lucretia joka itsemurhan tekee liittyy tunnetusti rooman valtakuntaan. Oikeasti itsemurha pitäisi tehdä gladiuksella tai vastaavalla rooman ajan teräaseella. Maalauksissa ase on vain tuhat vuotta väärässä paikassa!

---

Tämä nyt vaan oli tälläinen juttu.

Mihin käsi?

Silloin kun miekkaa käytetään kahdella kädellä ei ihmisen mielipolo aprikoi mihin laittaa vasen käsi. (Tähän on itse asiassa vaihtoehtoja, mutta intuitio antaa niistä sen yhden.) Kahden aseen kanssa ja aseen ja kilven kanssa vasen käsi ei myöskään ole haaste. Jos kädessä on jotain, sitä ikään kuin luonnostaan pitää edessä jolloin esimerkiksi bucklerilla on kätevä suojata itseä, avata itselle hyökkäyslinjoja tai lyödä. Yhden aseen kanssa sitten näkyy monenlaista. Osa pitää kättä luonnostaan edessä. Ja itselleni tyypillistä on se, että haluan pitää "luonnostani" vasemman käden selän takana. (Monista tämänlainen on "ankward".)

Tähän haasteeseen on, luonnollisesti, oikea tapa ja väärä tapa. Mutta vastaaminen on tästä huolimatta hieman erikoista. Sillä vastaus ei ole konsistentti. Oikea tapa vaihtuu tyylilajin mukana. Mutta näihin ratkaisuihin on hyviä syitä.
1: Jos otamme Fiore dei Liberin lähtökohdaksi, on miekkaa yhdellä kädellä käsiteltäessä vasen käsi hyvä pitää edessä, ei toki ojossa vaan kyljellä. Tästä käsi saadaan nopeasti erilaisiin lukko -otteisiin. Käsi selän takana on hidas tämänlaiseen.
2: Toisaalta taas smallsword -tyylisissä ratkaisuissa on tavallista, että kättä käytetään selän takana. Tällöin käsi peräti pistojen aikana "heitetään taakse" ikään kuin vastapainoksi. Tätä perustellaan sillä että kun käsi on takana, ihminen on helposti sivuttain. Kylki edellä hän on pienempi maali kuin vatsa edellä. Ja kun käsi on takana tämä käsi ei ole maalitauluna joten vastapuolella on vähemmän paikkoja johon lyödä, jolloin tämän toimintaa on helpompi ennakoida.
+: Myös erilaiset sekasikiömallit ovat tavallisia ; Hans Talhofferin messerissä käsi on perusasennossa nimenomaan selän takana. Käsi otetaan käyttöön vasta kun ollaan teräkontaktissa ja jos tarvetta on.

Kaikki tavat ovat perusteltuja. Mutta ne kertovat laajemmasta kuin mieltymyksestä tässä yhdessä asiassa. Kokonaisuus painaa melko paljon. Karkeasti ottaen takana on huomio siitä että jos sinulla on yhden käden ase, kamppailu on aina epäsymmetristä. Ase on yleensä oikealla puolella, joten tälle puolelle ulotut tekemään paljon hyökkäyksiä. Etäisyyspeli vasemmalla puolella on aivan erilainen. Kun vasen puoli on erilainen kuin oikea, syntyy tilanne jossa tätä sitten käsitellään jotenkin. Ja tapoja on useita.
1: Pistomiekkatyylisessä ratkaisussa, kuten smallswordin kanssa on helpointa korostaa piston pituutta. Tasapainon ja ulottuvuuden vuoksi on parasta pitää kylki vastapuolta kohti. Kun asekäsi ja asekäden jalka on koko ajan eteenpäin, kohti vihollista, on luontevaa että oma ruumis on pieni maali.
2: Jos taas haluaa harjoittaa tehokkaita viiltoja tai iskuja, on hyödyllistä käyttää lantion kääntämistä. Tällöin askel puolelta toiselle on hyvin hyödyllinen. Jalat kääntävät myös torsoa, joten olisi hassua pitää kättä takana. On luontevampaa pitää kättä edempänä, mutta ei toki ojossa maalitauluna, ja lähteä tästä erilaisiin lukko-otteisiin. Ja koska ideana on se, että astuessasi eteenpäin astut lähemmäs, etäisyysepäsymmetrian tuomia ongelmia on käsitelty.
+: Toki tämä on vain nyrkkisääntö. Esimerkiksi monissa sapelityyleissä näyttää siltä että tässä ollaan kovin "yksi kylki vihollista päin" vaikka kyseessä on hyvin vahvasti viiltoase. Käsi on tällöin asiaankuuluvasti kuitenkin takana. Eli kokonaisuus painaa tässäkin tapauksessa. Kun tekee askellusratkaisun, tulee sitoneeksi monta muuta asiaa samalla. Kaikki liittyvät kaikkeen. Ja siksi on hyviä ja huonoja tapoja, vaikka kaikenlaista sitten käytetäänkin jossain kontekstissa.

Kysymys on siis siitä keskittyykö minkälaatuiseen hyökkäysrepertuaariin. Ja toki asia riippuu myös hieman siitä mitä vastapuolella on käytössä. Hyvä nyrkkisääntö löytyy sinivalkoisesta mustavalkoisesta Suomen Armeijan vanhasta lähitaistelukoulutuselokuvasta. Siinä lapion kanssa opastetaan nerokkaasti, että jos vastapuolella ei ole aseita, on syytä pitää asetta perustilassa kaukana vihollisesta, jotta hän ei voi napata sitä. Ase on siis lähellä vihollista vain silloin kun tätä on tarkoitus lyödä. Jos vastapuolella on kivääri jolla tämä yrittää pistää, on oleellisempaa pitää asetta reilusti edessä ojollaan koska siitä pääsee hyvin torjumaan ja vastahyökkäämään.

Muutamia huomioita kirveistä ja sotanuijista

Miekat ovat kohtuullisen siistejä aseita. Niiden painopiste on lähellä kättä. Ja koska valtaosa niistä on terää, ne ovat itse asiassa pituuteensa nähden keveitä ja kestäviä aseita. Lisäksi niissä on painopistettä käden lähelle siirtäviä suojausosia jotka puolustavat kättä. Näin saadaan nopeakäyttöisiä vaarallisia aseita joilla on hyvä ulottuvuus.

Hieman erilaista lähestymistapaa on sitten havaittavissa yhdenkäden taistelukirveissä ja sotanuijissa (mace). Ne ovat joko yhden käden miekan painoisia tai painavampia. (Hieman yllättäen kirveet voivat helpommin olla yhden käden miekkaa kevyempiä kun taas sotanuijat ovat hieman painavampia.) Niiden painopiste on lähellä kärkeä joten ne eivät ole yhtä ketteriä aseita. Ja niiden pituus on yleensä roimasti lyhyempi kuin yhdenkädenmiekan ; Ne ovat pituudeltaan usein jotakuinkin messerin luokkaa. ("Julmettu leuku" ja "lyhyt miekka" ovat tässä niitä sanoja joita arki-ihminenkin käsittää.) Painopisteen vuoksi niissä on hitautta, ja ulottuvuutta niissä ei ainakaan ole. Ja ne jättävät kädet miekkaa suojattomammaksi.

Jolloin jokainen tolkun ihminen kysyy sitä, miksi ihmeessä kukaan ylipäätään käytti näitä aseita. (Miekat ovat ylimaallisen superioreja ja siistejä. Se on hyvä nyrkkisääntö toki, eikä lainkaan mieltymyskysymys.) Syitä tähän on monia. Tarkalleen ottaen onkin katsottava minkälaisiin tarkoituksiin nämä aseet olivat hyviä. (Ja miksi minäkin olen itselleni hankkinut sellaiset.)

Ensimmäinen huomio koskee tekemisen helppoutta. Kirveiden tekeminen ei ole samanlainen taidonnäyte kuin miekanteko. Kirves on suhteellisen helppo valmistaa ja se toimii hieman huonompilaatuisella metallilla. Sotanuijasta nyt puhumattakaan. Mutta tämä ei ole kuin aivan ensimmäinen etu. Toinen etu on siinä, että koska kirves ja sotanuija ovat kärkipainoisia, niiden impaktissa on enemmän ytyä. Tämä voi olla tarpeen jos vastapuolella on astetta enemmän suojuksia ruumiissaan.

Molempia aseita on myös hyvä käyttää ratsun selästä. (Ratsumiehillä on muuten usein yhden käden aseita ja yllättävän lyhyitä aseita. Mielikuvissa voisi luulla että juuri pitkä salko olisi hevosen selästä tarpeen kun matkaa maahankin on enemmän. Toisaalta vihollisten päät ovat sopivasti tasossa "lähellä omaa takamusta" kun taas ratsastajan pää vaatii maasta hirveästi kurottelua.)

Sitten onkin syytä ottaa aseet erikseen. Kirveen ja sotanuijan hyödyt ovat nimittäin keskenäänkin erilaisia.

Kirveeseen on helppo lisätä erilaista funktionaalisuutta. Toisella puolella voi olla terä ja toisella piikki. Tämä on hyödyllistä, sillä joihinkin asioihin voidaan tarvita lävistävää voimaa kun taas joitain asioita (haarniskan nivelkohdista läpilyöminen) on mukavampi enemmänkin leikellä (lihaa paljaissa käsissä). Toisaalta kirveen muotokieli tuo hyvän edun siihen että toisen aseita koukataan, sidotaan ja ohjataan syrjään. (Temppuja joita on hyvin hyvin vaikeaa tehdä miekalla, paitsi jos kääntää aseen ja alkaa käyttämään väistipuolta vihollisia päin. - Mikä muuten ei ole aivan tuntematon asia keskiaikaisissa asetaidoissa..) Ja näitä koukkauksia voi tietysti tehdä myös vihollisen jaloille, jolloin niillä kampitetaan toisia kumoon. Ja mikä tärkeintä, koukkaaminen on tehokasta jos vastapuolella on kilpi. (Etenkin sellainen yksilötaisteluun käytetty kilpi jonka tukipiste on vain nyrkissä ja sen painopiste keskellä.) Kilven kaappaaminen on itse asiassa sen verran iso asia että itse preferoin niin että jos vastapuolella on kilpi, otan mieluummin nimenomaan kirveen.

Sotanuija taas on "suurpiirteinen ase". Siinä missä kirves ja miekka ovat sellaisia että niissä on selvä hyökäyslinjapari (lyödään terällä tai piikillä), sotanuija on sellainen että kämmenselkälyönnitkin onnistuvat. Ei oikeastaan ole väliä miten hyökkäyslinjan tähtää kunhan impaktissa on voima ja struktuuri kunnossa. Ja tämä mahdollistaa monia sellaisia jännittäviä ja suurpiirteisiä pyörittelytekniikoita jotka olisivat miekan kanssa melko hoopoja. Toisaalta on hyvä huomata että sotanuijien rakenteessa on oleellinen ero suhteessa kirveisiin. Niissä ei nimittäin ole mitään "isoja piikkejä" jotka olisivat jotenkin tikarinpiston tyylisiä kovia iskuja levittäviä. Niissä on kuitenkin ulokkeita, jotka ovat jotain piikitetyistä palloista oman mallini metallilevyhärdelliin. Näiden idea on selvä. Ne ovat erityisen hyviä haarniskoituja vihollisia vastaan. Etenkin jos vastapuolella on "levyhaarniskaa" tai levymäisiä osia. Levymäinen panssari ei nimittäin yleensä pääasiassa pysäytä iskua vaan niissä on kaarevia pintoja joita pitkin isku itse asiassa pääasiassa siirtyy syrjään ja liukuu pois. (Toki levy tämän lisäksi pysäyttää. Mutta se on tavallaan vain added bonus.) Kun sotanuijassa on tämänlaisia piikkejä, se ikään kuin "pureutuu" tehokkaammin iskettyyn metallilevyyn eikä yhtä helposti liu-u syrjään. Jolloin iskusta suurempi osa voimasta menee siihen että levy joutuu todella pysäyttämään sitä iskua.

Näin ollen voisinkin sanoa että sekä kirves että sotanuija ovat yhdellä kädellä käytettäviä aseita jotka ovat hyvin erilaisia aseita kuin yhdenkäden miekka. Ja niillä on joitain oleellisia strategisia eroja myös toistensa kesken ; Kirves on hyvä kilpiä ja nuija panssareita vastaan.

Askarteluohjeita teräasefanaatikoille.

Isäni on menossa jonkinlaiselle puukontekokurssille. Hän asetti riman melko korkealle ja pyysi minua antamaan jonkinlaisen mallin miekalle. Ajatuksena tämä on tietysti hieman haasteellinen, sillä hyvän miekan tekeminen on melkoisen vaikeaa. - Ja tämän lisäksi miekkojen teko eroaa muista käsitöistä siten että ei ole mitään suosittuja ja avoimia miekantekijöiden blogeja joissa jotenkin vaihdellaan jotain yksityiskohtaisia valmistusohjeita.

Haaste on minusta turhan kova. En kuitenkaan halua (a) olla epäkunnioittava saati (b) menettää mahdollisuutta saada lisää teräaseita, joten pienen miettimisen päätteeksi sain (1) kaivettua jotain joka ei vaadi supertaitoja (2) rakenneltua siihen jonkinlaiset karkeat ohjeet itse. Kun jotain ei ole, se voidaan tehdä itse. Kun jotain ei voida tehdä, voidaan modifioida jotain joka voidaan tehdä.

Sisältö ennen muotoa

Lopputuloksesta voi nähdä, että se on jonkinlainen messer. Siinä on epätyypillinen väisti ja se on hieman kaareva, joten sitä on modifioitu sapelin suuntaan. Muotokieltä on haettu myös falchionista. Myös väisti on erikoinen kompromissi sapelien nyrkin yli menevän täyden kaaren ja messerin lyhyen suoran väistin väliltä; Tarkkaavainen voi huomata, että tämä sekasikiöase on malliltaan on sen tyyppinen, että sitä ei tavallaan voida sijoittaa mihinkään tiettyyn aikaan. Se on epätyypillinen, mutta se ei kuitenkaan ole mitenkään kovin eksoottinen. (Ja se itse asiassa on mallinnos eräästä aivan oikeasti löydetystä historiallisesta aseesta.)

Itse asiassa tuossa aseessa viehättää se, että messer on koettu rahvaan aseeksi. Antamani ase on juuri sellainen joka on ollut kenties käyttöase ja sitten muokattu hieman sotaisampaa käyttöä varten. Kädensuojaa kasvatettu hieman ja niin edes päin. Muotokieli huutaa "hieman barbaarista funktionalismia". ;
1: Minulla onkin viehätystä tämän tyyliseen aseeseen, sillä olen tutustunut Alfred Huttonin ajatukseen siitä miten tietynlaiset aseet ovat kunniaa ja toiset velvollisuutta varten. "The Small Sword is the Call of Honour, the Back Sword the Call of Duty" Ja minulla on jo kunnia-ase. Joka ei ole teknisesti ihan small-sword, mutta joka täyttää erinomaisesti vastaavan funktion. Vähän karkeampi, rujompi ja brutaalimpi malli taas sopii konkreettisuuteen, välttämättömyyteen ja velvollisuuteen. Eli siihen josta on hyötyä vaikkapa zombieinvaasiossa. (Mikäli zombieinvaasiossa tarvitaan kaksintaistelumiekkaa, zombiet ovat niin älykkäitä ja kompetentteja, että kohtalomme olisi jokatapauksessa jo sinetöity.)

Sen muotoilu ei sen vuoksi ole ollut niin tarkkaa. Päädyin valikoimaan juuri tuon mallin sen vuoksi että se ei ole kovin herkkä virheille. Kun joku tekee ensimmäistä teräasettaan, ei ole reilua antaa työstettäväksi mallia jossa pitäisi onnistua aivan tarkasti. ; Koska kyseessä on tyylipuhtaasti yhden käden ase, joka ei ole kovin painava, painopistekysymyksiä ei tarvitse miettiä niin tarkasti. Puukkokurssilla messerin tekeminen ei myöskään ole mitenkään erityisen kummallista, sillä esine on "lyhyt miekaksi joskin pitkä puukoksi".

Samasta syystä en ole spesifioinut kahvan (ruskeat pätkät) tai väistin (sininen kaari/reikäneliö) materiaalia. Niiden kautta tekijä voi sitten antaa haluamansa lopullisen luonteen aseelle.
* Kädensija voi olla luuta, puuta, tai jopa terästä. Kahvan kiinnittäminen pulteilla reiästä läpi on kohtuullisen yksinkertaista. ja ne kiinnittävät väistin paikalleen. Väisti on täten lujasti kiinni siinä missä terä loppuu ja toisella puolella liike estetään sillä että siinä on kahvanpäällysmateriaali. (Paitsi jos hitsaa väistin kiinni terään, mikä ei ole välttämätöntä mutta mahdollista.) Kädensija on muodoltaan sellainen että siitä ei ikään kuin miltei mitenkään tule pyöreää. (Kahvan on hyvä olla jotain muuta kuin pyöreä koska silloin tunnet suoraan kämmenessä, missä terälinja on. Tietokonepelit ja fantasiaelokuvat eivät näytä kunnioittavan tätä jaloa periaatetta. Tässä mallissa tulee lähes väistämättä "pyöristetty laatikko" tai "soikio", jotka toimivat hyvin. Kädensijaa on siis hyvin vaikeaa tehdä aivan väärin.)
* Väisti voi olla messinkiä, kuparia, takorautaa tai terästä. Se voi olla vain oikeanmuotoinen palikka tai sitten koristeltu. Kahvassa tärkeintä on, että käsi mahtuu sisään. (Ja se joko suojaa kaikki sormet tai sitten ei suojaa. Itse en ole varma suojasiko alkuperäisessä aseessakaan kaikkia sormia. Se on mahdollista ja luvallista.)
* Merkittävää on myös se, että en ole spesifioinut terämetallin paksuutta. Syynä on se, että tässä hyvänä rajoitteena on ns. terve järki. Yleensä yksiteräiset aseet ovat hieman jykevämpiä kuin kaksiteräiset.

Jossain määrin tämän kautta voi opetella myös miekan rakennetta.

Tärkein asia on tietysti siinä, että terää ei liitetä kahvaan, vaan terä on osa metallia joka menee koko esineen läpi. Näin se ei murru. Samoin voidaan nähdä miten esine kootaan osista, väisti tuetaan kahvalla. Tässä kyseisessä mallissa pommel on miltei koriste, mutta pienessä määrin se toimii vastapainona. Se voidaan joko ruuvata kiinni terän perään tai sitten kiinnitys tehdään siten että pommel lähinnä niitataan kahvaan siten että sen läpi kulkeva piikki "hakataan naulaksi" lyttyyn kahvan perään.

Samoin ohjeista voi huomata sen, että teräosa on tarkemmin kaavoitettu kuin kahva. Joka johtuu siitä että kyseessä on yhden käden aseesta. Kahvan perusideana on se, että se mahtuu käteen. Terän mitta on sen sijaan rajattu tarkemmin. Ja mitta rajautuu pääasiassa käyttäjän kädenmitan mukaan. (Yhden käden miekat rajoittuvat määrättyihin mittoihin ihmisen rakenteen vuoksi. Kun terän pituutta lisää, aseen pyörittelymekaniikkaa olisi muutettava.)

Kenties erikoisin osa on se, miten ase on teroitettu. (ohuet Kaaret siinä ylemmässä kuvassa.) Ase on pääosin hiottu kuin yksiteräinen sapeli. Eli siinä on selvästi "tylsä ja teroittamaton toinen puoli". Kuitenkin sitä katsoessa voi huomata, että kyseessä ei ole tyylipuhdas sapeli joka teroitettaisiin pelkästään ulkoreunalta. Tässä aseen pisto-ominaisuuksia on korostettu hiomalla terää myös kärjen läheltä. Samasta syystä ase näyttää hieman "katkaistulta sapelilta", eli kaarta ei ole jatkettu pitkälle. Sen sijaan lapepuoli "katkeaa" ja kääntyy pistäväksi kärjeksi, ja tämä "murrettu osa" on sitten hiottu teräväksi jotta pisto on maksimaalisen tehokas. (Tämä oli mielestäni hauska innovaatio siltä kuka tämän aseen sitten olikin tehnyt.) Speli on pelkkä viiltoase, mutta tämä on selvästi muotoiltu sekä viiltämiseen että pistämiseen. Tämän vuoksi miekka sellainen, että pistävä kärki on suorassa linjassa aseen yläreunan kanssa. Näin pistäessä on suora linja kärjen ja kahvan välillä ja pistoa ei tarvitse mitenkään yrittää kaivaa jollain ranteen vippaamisella.

Tämä on tässä ratkaisussa luultavasti se vaikein kohta. Siksi piirsin sen hieman erikoiseen kohtaan ruudukkoa. Kärjen ja terän suhde on se miksi "katkaisu" on tehty. Muu ase on tavallaan rakennettu tämän "piston ympärille" mikä on minusta hauska tapa rakentaa ase. Ei kahvasta kärkeen, vaan siten että kärki on kaikista tärkein osanen. Ja mitä lähemmäs kahvaa mennään, sitä enemmän tekijällä on vapauksia.

(Uskon) kilpi

Mutta pahastuivat silti
jos joku mainitsikin
sanan "miekkalähetys"...

Käydessäni lapsena helluntaiseurakunnan leireillä siellä nostettiin usein esille uskovaiselle sopiva sotisopa. Kyseessä on Raamatussa oleva varsin sotainen analogia, joka löytyy kohdasta "Ef 6:13-18" Se sanoo "Sentähden ottakaa päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä. Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä, ja olkoon pukunanne vanhurskauden haarniska, ja kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille. Kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet, ja ottakaa vastaan pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana. Ja tehkää tämä kaikella rukouksella ja anomisella, rukoillen joka aika Hengessä ja sitä varten valvoen kaikessa kestäväisyydessä ja anomisessa kaikkien pyhien puolesta."

Tätä on sitten käytetty apuna erilaisessa hengellisessä toiminnassa. Tätä vertausta aukikirjoitetaan usein uskonnon näkökulmasta. Niissä kuitenkin tehdään jonkinlaisia kannanottoja siihen mitä asia on kamppailuteknisesti. Kuten esimerkiksi ylläolevassa linkissä esitetään, että "Kaikki muut tästä sota-asusta ovat paikallaan pysyviä, paitsi uskon kilpi. Kilpi on siirrettävissä. Se on kykenevä toimimaan yhdessä kaikkien muiden sota-asun osien kanssa. Usko voi toimia yhdessä rauhan evankeliumin kanssa, se voi toimia yhdessä haarniskan kanssa. Usko toimii kaikkien muiden aseidenkin kanssa."

Ja se sanottava ei ole, että
"Kokkaan teidät kaikki nurin"

Tämäntapainen näkökulma on esillä "According to Thy Word" -blogissa olleessa tekstissä "Got your buckler". Siellä käsiteltiin Psalm 91:4 mainittua. Suomeksi kohta on "Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi." Oleellista on, että englannin kielellä kohta on "He will cover you with His pinions, And under His wings you will find refuge; his faithfulness is a shield and buckler." Blogisti otti vertaukseksi kaiken sen mitä kupurakilven (buckler) kanssa voidaan tehdä. Ja kun analogia viedään näin pitkälle, minulla on todellakin sanottavaa.

On selvää että miekkailullisesti psalmin kohdalla tehdyt käännökset ovat kamppailullisesti oleellisesti erilaisia. Mutta jos otamme lähtökohdaksi kupurakilven, se on hyvin tärkeä. Toki keskiaikaa käsittelevässä aineistossa mieleen tulee ennen kaikkea pitkämiekka. Se on se, mihin verrataan jopa silloin kun katanafanboy vertaa sitä miten itämainen miekkailukulttuuri on sekä sepäntaitojen että kamppailutaitojen puolella ylivoimainen verrattuna eurooppalaiseen vastaavaan. Pitkämiekka näkyy myös elokuvissa - olivatpa nämä sitten fantasiagenreä tai historiallisia filmejä.

Kuitenkin jos katsotaan manuaaleja, voidaan huomata että "I.33" käsittelee puhtaasti yhden käden miekkaa ja kupurakilpeä. Se muistuttaa siitä että pitkämiekka koskee itse asiassa ylhäisön aseistusta hyvin määrättynä ajanjaksona. Pitkämiekka oli suosionsa huipulla noin 1300 -luvun loppupuolesta 1500 -luvun alkupuolelle. (Näin voidaan päätellä säilyneistä miekkailumanuaaleista ja muusta aineistosta, kuten esinelöydöistä ja taiteesta.) Tuona aikanakaan se ei kuitenkaan ollut suosituin käyttömiekka. (Manuaalitkin kirjoitettiin ylhäiselle eliitille, joten manuaalien pitkänmiekan korostuminen selittyy tällä. Kirjat olivat kalliita tuolloin, eikä kuka tahansa osannut lukea niitä.) Tuohon aikaan myös muut kuin ritarit kantoivat aseita. Ja he eivät yleensä kantaneet pitkäämiekkaa ("long sword"). ; Saksassa ns. messer oli rahvaan ase. Ja vaikka sen nimi viittaakin veitseen, kyseessä on sen verran kookas leuku, että tavallisen ihmisen silmiin se näyttää pieniväistimiseltä yhdenkäden miekalta. Ja briteissä ja italiassa yhdenkäden miekka ("arming sword") oli vahvasti yleisempi kuin pitkämiekka. Kaikissa kolmessa maassa niiden rinnalla käytettiin melko usein kupurakilpeä. Itse asiassa sillä oli jopa huono maine rahvaan pukarin aseena.

Tämä tarkoittaa lähinnä sitä että tuo viitattu englanninkielinen jae on aikanaan käännetty kulttuuriin joka on elänyt noiden aseiden kanssa. Heille analogian taso on varmasti merkityksellisempi kuin modernin ajan ihmisille joille oivalluksena on että "kilpeä voi liikuttaa".

Siispä on syytä täsmentää eteenpäin siitä mihin kaikkeen pientä kilpeä voi käyttää. Kilvellä voi todellakin torjua, suojata kättä ja lyödä toista naamaan. Toisaalta se peittää näkyvyyttä ja sen taakse saa esimerkiksi miekkakäden piiloon tavalla jolla ei tiedä kummin päin ranne on kilven takana. Tämä vaikeuttaa ennakointia. Samoin kilven pienuus mahdollistaa sidontatekniikoiden käytön (tai oikeastaan se ei estä niitä). Suuri kilpi estää tämänlaisen, mutta kun kilpi on noin kattilankannen kokoinen, se ei ole kovin pahasti tiellä.

Tätä kautta saadaan rakennettua vertauksia joita "According to Thy Word" -blogi esitti. Että Jumalan kupurakilpenä oleminen tarkoittaa sitä että hän piilottaa sinut vihollisilta tai sitoo ja heittää vihulaiset maahan. Tai miten Jumalan totuus iskee kuin (mahdollisesti piikitetty) metallilevy naamaan.

Mutta jos minun täytyisi rakentaa tästä hengellinen analogia, ottaisin esille niitä jasioita jotka ensimmäisenä tulvat esille kupurakilpeä käyttäessä. Mutta joka puuttuu näistä moderneistä tulkinnoista.
1: Tosiasiassa yksinään kupurakilvellä ei tee juuri mitään. Se ei teknisesti ottaen pysäytä iskuja. Mielikuvissa ihmiset helposti ajattelevat että kupuralla ja miekalla lyödään vuoronperään ja kilvellä torjutaan toisen miekka ja yritetään sitten lyödä toisen kilven ohi. Kuitenkin kupurakilpi lähinnä siirtää iskua syrjään, muuttaa sen tulokulmaa. Ja koska se on vain kämmenessä kiinni, se ei itse asiassa pysäytä yksinään oikeastaan mitään. Sen läpi ja ohi on helppo painaa. Sen sijaan miekan kanssa siitä tulee monikäyttöinen. Kun samanaikaisesti lyödään ja käytetään kilpeä, saadaan syrjääntyöntäminen hyödynnettyä. Kulmanmuutos joko avaa oman hyökkäyslinjan tai sitoo vihollisen aseen siihen kilven kohtaan jota vasten miekka on. Näin kilpi ohjaa toisen aseen hyökkäyskulman oman miekan torjunnan alueelle, paikkaan jonne se ei muuten menisi. Oikeastaan normaalisti oikein tehtyjen tekniikoiden kohdalla nämä tapahtuvat kyllä molemmat ; Miekka tukee kilpeä ja kilpi tukee miekkaa. Ja kupurakilven monikäyttöisyys on seurausta tästä. Tämä voisi korostaa sitä että pelkällä uskolla ei tee juuri mitään. Miekka yksinään on tehokas, mutta kupurakilvellä ei tee yksinään mitään..
2: Toisaalta moni pitää kilpeä itseään lähellä. Kupurakilven kohdalla valtaosa tekniikoista korostaa kuitenkin sitä että kilpi on hyvinkin suorilla käsillä kaukana itsestä. Jopa niin että kumarrutaan eteenpäin niin että kilpi on oikein ojossa eteenpäin ja itse ollaan sen takana. Usein kilpi voi olla tekniikan alussa lähellä itseä, mutta tällöin sen työntäminen (tai lyöminen) korostaa kilven välittämää voimaa. Ja se tarkoittaa sitä, että tekniikan lopussa kilpi on ojossa. Moni pitää uskon liian lähellä itseään. 
3: Toisaalta miekan ja bucklerin kanssa korostuu se, että siinä käytetään molempia aktiivisesti. Kun harjoitellaan sword&buckleria, molemmat puolet ovat aktiivisia ja molempia käytetään sen sijaan että toinen ikään kuin "roikkuisi ohessa".

Ei minulla mitään
miekkaa ole.
Ai, siitä näkee läpi?

Näin ollen voisikin korostaa että kilpivertaukseni tuo uskosta esiin minusta siinä aivan oikeasti mukanaolevia puolia. Se on banaali. Vaikka sitä käytetään ja korostetaan paljon, se ei ole kovin ylevä asia. Diplomaattisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että usko on rahvallekin sopivaa. Se korostaa sitä että moni pitää uskonsa itseään lähellä ja korostaa esimerkiksi debatissa sen merkitystä. Ja tällöin ei ole tulossa menestystä tai pärjäämistä vaan kuolemaa. Ilman kunnollista teologian hallintaa uskolla ei tee juuri mitään rakentavaa tai tehokasta. Puhtaasti uskollaan uskontokeskustelevat vaikuttavatkin usein noudattavan jotain jota nettislangissa kutsutaan nimellä "insane troll logic". Heidän perustelunsa vakuuttavat heidät itsensä, mutta muihin sillä ei ole vaikutusta ja he pitävät sitä sekä huonona sekä epävakuuttavana, jopa sellaisena että se etäännyttää huonoudellaan koko asiasta. Usko pidetään lähellä, omalla mukavuusalueella, jolloin edes tästä epälogiikasta ei saada siinä olevaa potentiaalia irti. Ja piilotuspuoli voi korostaa sitä että usko on myös kenties helpoimpia valehtelun keinoja. Oma vakaumus kun on jotain josta muilla on vain oma sana.

Vanhan taistelutaidon esiinkaivuu.

Eurooppalaisessa miekkailussa olennaista on se, että se on "kuollut perinne". Siinä missä esimerkiksi Karatella on katkeamaton perinne, jota opetetaan opettajalta oppilaille, ja se on tätä kautta muodoiltaan melko pysyvä, eurooppalaista miekkailua rekonstruoidaan. Tätä kautta jotkin asiat voivat myös muuttua ajan kanssa.

Tässä on tietysti olennaista tietää jotain siitä, miten tuota perinnettä esillekaivetaan. Olisihan periaatteessa ihan mahdollista että joku keksii että ritareissa on karismaa, jolla voidaan myydä omakeksimiä liikkeitä. Guy Windsor itse on korostanut sitä miten "I don't make this shit out". Tämä on toki muutakin kuin myyntiargumentti.

Itse asiassa apuja tulee monestakin suunnasta.

Ehkä selvin asia ovat vanhat manuaalit. Niissähän on kuvia yhdistettynä tekstiin ja niissä kuvataan liikesarjoja ja yksittäisiä tekniikoita. Tämä onkin hyvin ymmärrettävä tapa. Ja tiedetään että jos kuvat ja jonkun opettajan toimet eivät sopisi yhteen, olisi hän keksinyt jutut päästään. Siksi meillekin näytetään yllättävän usein referenssit suoraan Fiore dei Liberin "Flos Duellatorumiin", josta yksi "tiedeyhteisön skannauksista tehty uusintapainos" jököttää miekkailukoulussa omalla kunniapaikallaan, valmiina vaikka minunkin selattavaksi. (Ja Guy suostuu tekemään vakavatasoista opetustyötä vain tästä kirjasta, koska hän osaa siihen tarvittavaa kieltä ja on keskittynyt siihen riittävän kauan.) Mutta tämä ei ole kaikki.

Tekniikoista saadaan tietoa myös keskiajalla kuolleista ruumiista. Ruumiit kertovat kieltä kahdella tavalla:
1: Ensinnäkin taisteluvälineiden käyttö on fyysistä ja raskasta ja jättää jälkiä ruumiiseen. Esimerkiksi englantilaisten jousimiesten käsivarsien luut olivat muuntuneet tietynlaisiksi, koska he jännittivät jatkuvasti raskasta pitkää jousta. Tämä kertoo siitä mitä he ovat tehneet ja mitkä luut ovat rasittuneet ja kuluneet.
2: Toisaalta myös kuolleet ruumiit vammoineen kertovat omaa kieltään. Luoti jättää erilaisen jäljen kuin nuoli tai kirveenterä. Tätä kautta tiedetään millä on lyöty ja minnekin. Tästä saadaan tietoa.

Myös löydetyt aseet kertovat asioita. Tässäkin on kaksi osaa:
1: (Etenkin ehjien) esineiden muoto kertoo käyttötavasta. Piikkimäisellä ja pyöreällä miekanterällä tuskin on viillelty kovin paljoa. (Vaikka elokuvantekijät eivät tätä näytä ymmärtävän.) Samoin kaikilla muillakin aseilla on erilaisia muoto -osia jotka tukevat jotain käyttöä ja ovat huonoja jossain muussa.
2: Myös kulumat, reiät ja halkeamat kertovat asioita. Esimerkiksi kilvissä voi olla keihäänpistojen torjunnasta jääneitä lommoja, jotka näyttävät erilaiselta kuin jos niitä olisi viilletty miekalla tai murjottu kirveellä. Samoin miekanterään jää erilaisia lovia ja nittejä sitä mukaa miten ne kohtaavat vihollisen aseita. Esimerkiksi miekkailun harrastajaa voi varsin paljonkin kiinnostaa onko keskiaikaisen soturin aseessa lovia terässä vai lappeella, ja ovatko ne kärkiosassa vai kahvan lähellä. Tämä kertoo jotain olennaista erilaisista hyökkäämis- ja puolustamistavoista.

Samoin tietoa löytyy muista asiakirjoista. Esimerkiksi miekan lappeella lyömisestä tiedetään sen takia että se oli juridisesti tärkeä asia. Esimerkiksi monissa maissa oli niin että jos joku tappoi toisen, hän lähti maanpakoon. Ja hänen perheensä kirjoitti kirjeen kuninkaalle. Tässä selitettiin miksi murha oli virhetulkinta. Jos kuningas armahti, pakolainen saattoi palata kotiin. Näitä aneluita on säilynyt melko paljon, ja yksi toistuva selitys on ollut että toinen on lyönyt miekan lappeella. Tämä on ehkä hieman makaaberia ajankuvaa, mutta se on siihen aikaan ollut vain "miehistä leikkiä". (Onhan Leckühnerin messer -opissakin kerrottu siitä miten vastustajaa voi läimäyttää lappeella jos tätä ei halua tappaa.) Tätä kautta jos jotakuta on lyöty miekan lappeella ja tämä on saanut aivotärähdyksen ja kuollut, kyseessä ei ollut murha vaan "miehisessä harmittomassa huvittelussa ja leikissä käynut valitettava tapaturma".
1: Tähän liittyy myös toinen outo yksityiskohta. Universaalisti, kulttuurista riippumatta, miekkojen kahvat ovat aina hieman soikeita. Syy on se, että näin se istuu mukavasti käteen. Siksi jopa halpiskaupasta ostetut bokkenitkin ovat kahvaosalta soikeita. Myös eurooppalaisissa pitkissä miekoissa soikea kahva on tavallinen. On kuitenkin löydetty myös sellaisia miekkoja joiden kahva on pyöreä. Tämänkaltaiset miekat tehtiin sillä silmällä että niitä voitiin käyttää myös kisailuun jossa lyödään lappeella. Tämä ei ole niin outoa, kun muistaa että herrasmiehellä oli usein koreileva ja epäkäytännöllinen miekka sitä varten että voi kaupungilla käyskennellä ja näyttää miten rikas ja hienostunut herra on. Näillä voitiin toki lyödä ihmistä halki, mutta sotaan ja taisteluun otettiin kuitenkin "kunnon karskit ja koruttomat" miekat, joita kehtasi vähän tahalleen lommouttaakin.

Tietenkin tässä tulee uutta tietoa. Näin käy kun ei opetella pelkkää perinteen toisentamista vaan juttua joudutaan hakemaan kunnioitettavan ja perinteitä kunnioitettavan sensein sijasta kilvensirpaleista ja tomuisista luista.

Harrastajan kannalta on tietysti kätevää, että tätä kaikkea kaivelutyötä ei tarvitse tehdä itse. Ajattelu ja kaivelutyö on ulkoistettu, ja sen parissa tehdään työtä ihan "akateemisessakin maailmassa", esimerkiksi historiantutkimuksessa.

Muutakin kuin viljankorjuuta.

Yllä olevan, Paulus Hector Mairin tuotannosta olevan, kuvan avulla on helppo kiinnittää huomiota niihin asioihin, jotka ovat sirpinkäytössä sille tärkeitä että sille uniikkeja asioita.

Moni asia tehdään sirpin kanssa sellaisella tavalla joka voi tuntua oudolta jos on tottuneempi miekka-puukko -linjan mesoamiseen. Tietyt asiat tietysti pysyvät kaikissa eri aseissa samoina. Etäisyyden hallinta, ajoitus ja muut seikat on aina otettava huomioon. Mutta käyttötapojen ja toimintojen yksityiskohdat voivat olla hyvin erilaisia. Tämä tarkoittaa sitä että yhden aseen hallinta ei tee kaikkien aseiden mestariksi. Mutta yhden aseen osaamalla osaa kuitenkin samalla hieman jotain toisestakin.

Sirpin kohdalla olennaisimmat vaikuttavat elementit ovat aseen pituus, sen muoto ja sen pitotapa (yhdessä kädessä suoraan). Suora terä on ihanteellinen viiltämiseen, ja sillä saa painoon nähden pitkän ulottuvuuden suhteessa terän pituuteen. Sirppi taas on kaareva, joten se on lyhyempi ja rakenteellisesti ihanteellinen tarttumiseen. Lisäksi kaareva terä suojaa hieman kättä.

Siinä missä messerin - eli "pitkän puukon ja miltei miekan" - käytössä on hyvä pitää toinen käsi selän takana "suojassa" ja ottaa se käyttöön vain kun siihen sopiva tilanne tulee, on sirpin kanssa vähemmän riskaabelia. Koska etäisyys on messerin kanssa kauempana kuin sirpin kanssa, on sirpin kanssa etäisyys sen verran lyhyempi että sirpin torjunta tarttumisen kautta on paljon relevantimpaa.

Sirpin erikoinen ominaisuus 1: Tarttumisen tapa.

Sirppien kohdalla Mair esitti torjunnat tavalla, joka olisi tikarin kohdalla johtanut siihen etä torjuja murtaa oman peukalonsa. Syynä eroon on pari asiaa:
1: Tikaria pidetään "rystypuolella", ja sirppiä etupuolella.
2: Normaalissa torjunnassa toinen voisi helposti kääntää sirppiään ja napata tarttuvan käden siihen. Kun tästä vääntää ja vetää taaksepäin, syntyy joko tuhoisa viiltovamma käteen, tai sitten vähintäänkin seurauksena on rannelukko, josta vetämällä toinen saadaan maahan. Kun sen sijaan sirppi torjutaan tarttumalla alapuolelta ja käännetyllä kädellä, tätä tarttumista ei voida tehdä.
3: Tikarin tapainen torjunta tarjoaisi monissa tilanteissa, eenkin jos torjuttava hyökkäys on yläpuolelta tuleva, se tarjoaisi kyynärpään seuraavaksi maaliksi.

Tätä ylläolevaa asiaa valaissee seuraava video: Demonstraatiossa vertaillaan erilaisten torjuntojen mekaniikkaa. Esimerkiksi tikarinkäytöstä tuttu tarttumistapa näytetään ja se osoittautuu toimimattomaksi.

Sirpin erikoinen ominaisuus 2: Jalkoihin kohdistuvat hyökkäykset.

Yleisesti voidaan sanoa että sirpin kanssa tehdään pääasiassa muutamia asioita. (1) lyödään päähän, (2) lyödään käsille, (3) toisen sirppiin tartutaan, (4) toista lyödään muuten vain, (4) toinen heitetään sivuun mitä erikoisimmilla tavoilla ja (6) hyökätään jalkoihin.

Ylläolevissa järjestys on tärkeä. Mitä lyhyempi etäisyys kamppailussa on, sitä pienemmissä numeroissa tarvitsee toimia. Siksi pitkissä aseissa on paljon pienen numeron -tyyppisiä tekniikoita, koska suurempia numeroita käyttämiseksi täytyy jotenkin kulkea lähemmäs. Sirpin ja veitsen kanssa etäisyydet ovat tietysti lyhyempiä ja erot pienempiä.

Tätä kautta päästään siihen että sirpin kohdalla jalkoihin kohdistuvat hyökkäykset ovat melko yleisiä. Tämä ei ole mitenkään erityisen yleistä. Esimerkiksi Windsor esitti yhdessä "Realities in Steel" -luennossaan että italialaisessa miekkailussa voidaan hyökätä jalkoihin, mutta tähän on ihan vain muutama kuriositeetinomainen tapa. Se voidaan tehdä ja tunnetaan miten ja missä tätä kannattaa tehdä, mutta se ei ole keskeistä, ei ajatellaan sitten tekniikkojen lukumäärää tai keskeisyyttä.

Yleensä ottaenhan tämä on ulottuvuuden kannalta huono asia. Jos yletät toisen jalkaan, ylettyy toinen päähäsi. Siksi jalkat ovat eräässä mielessä "sekundaarisia" maaleja. Niihin tähdätään vasta kun toisen sirppi on sidottuna ja/tai jos ensisijainen hyökkäys on epäonnistunut ja torjuttu ja sivuun käännetty.

Tätä asiaa valaisee Frank B Hunt ja Nathan Grondin.

"Kohtuu pitkät" miekat.

Keskiaikaisia miekkoja on monen eri sorttista. Erilaisia malleja on paljon, yksityiskohdat eroavat. Käyttötavat erosivat yhdellä kädellä käytettävistä suuriin kahden käden käyttöisiin. Niillä on runsaasti nimiä ja luokitteluja. Otan esiin muutamia. Lähinnä sen vuoksi että roolipeleistä innostuneet saavat materiaalia. (Näistä käydään tarkkaa kinaa vaikka aiheesta ei mitään tiedettäisikään.) Mihinkään syvällisempään tämän tason luokittelu ei oikein riitä. Tästä kuitenkin saa yleiskuvan siitä, mitä kaikkea "miekka" voi tarkoittaa silloinkin kun ei puhuta erikoisista versioista, kuten erityisen kookkaista tai erityisen pienikokoisista tai muuten eksoottisista miekkamalleista.
1: Cutlass on lyhyt, leveäteräinen sapeli tai viiltomiekka, jossa on suora tai hieman kaareva miekka, joka on teroitettu leikkaavaksi kärjeksi. Kädelle on yleensä suojarengas, joka kulkee "nyrkin yli" niin että kun miekan ottaa käteen niin että terällä pääsee lyömään, se suojaa sormet. Nimeltä tämä tunnetaan 1500 -luvun viimeiseltä vuosikymmeneltä. Pohjassanana on luultavasti italian cotelasso, joka viittaa veitsimäiseen muotoon.
___1.1: Broadsword , tämä sekoitetaan usein ikään kuin synonyymiksi kaikille pitkäteräisille ja leveille miekoille. Kuitenkin se, mikä tunnettiin nimellä broadsword, oli itse asiassa lyhyt cutlass: Kun herrasmiehet vaihtoivat pieneen ja pistävään smallswordiin, oli sotilaskäytössä leikkaavia miekkoja jotka olivat leveämpiä. Siksi kunnon kavaljeeri, (ranskan cavalerie, englannin cavalry, ratsuväki) käytti ratsunsa selästä tämän tyyppistä miekkaa. (Syynä turhan laajaksi venytettiin nimeämiseen voi olla tietysti se, että myöhemmin miekkamallit kapenivat ja menneisyyden, keskiajan, miekkoihin viitattiin sitä kautta että ne olivat leveämpiä. Myös roolipelaajia voidaan syyttää väärän nimen leviämisestä medioissa.)
2: Longsword taas on yksinkertaisesti keskiaikainen miekka jossa on niin pitkä kahva että sitä voi käyttää kahdella kädellä. Pitkä miekka oli silloin yhden käden miekasta tehty versio, jossa oli pidempi kahva ja vahvempi terä. Ne olivat pidempiä kuin normaalit miekat mutta niitä voitiin käyttää yhdellä kädellä. Luokitteluissa pitkä miekka pitää sisällään
___2.1: Greatsword/zweihänder oli miekka jonka terä oli pitkä ja painava jotta ne vaatisivat kahden käden käyttöä. (=Niitä ei voida käyttää yhdellä kädellä.) Joskus tämän sisältö vaihtelee niin että kaikki "pitkät miekat"(longsword) kuuluvat niihin, mutta yleensä tämä käsite korostaa sitä että miekka on "pitkän miekan pidempää sorttia". Ne eivät kuitenkaan ole vielä "ihan aitoja kahden käden miekkoja". (Joskin ne joskus laitetaan myös pieniksi kahden käden miekoiksi. Syynä on tietysti jatkumokysymys.) Saksalaisissa miekkailumanuaaleissa miekkana pidetään yleensä tämän mallin miekkaa. Keskiajalla tätä tyyppiä kutsuttiin nimellä twahandswerds tai too honde swerd. Kun muita pitkiä miekkoja voidaan käyttää hevosen selästä, tämä on sen verran raskas hevosen selässä heilutettavaksi, että kyseessä on selvästi jalkaväen miekka.
___2.2: Bastard sword on 1400 -luvun alussa käyttöön otettu miekkamalli jossa yhden käden miekan terä oltiin laitettu kahvaan, jonka kädensija oli muotoiltu kahden käden käyttöön. Tämä malli tunnettiin nimellä Espée Bastarde. Ne eivät tämän erikoisen muotoilunsa vuoksi olleet "oikein mitään miekkoja": Niitä ei voinut sanoa greatswordeiksi eikä oikein yhden käden miekoiksikaan.
___2.3: Estoc taas on pitkä, joko pyöreä, kolmiomainen tai pyöreäteräinen miekka, joka on käytännössä terätön miekka. Siinä on painotettu pisto -ominaisuuksiin. (Ranskan estoc tarkoittaa yksinkertaisesti pistämistä.) Sen nimet olivat italiassa stocco, espanjassa estoque ja englannissa se tunnettiin nimellä tuck ja saksassa sen nimi oli panzerstecher. Estocia käyttivät puolalaiset ja itävaltalaiset taistelussaan tataareja vastaan: Kun vastustaja käytti ketjuhaarniskaa, estocia käytettiin rikkomaan haarniska. Estocin pituus oli metrin ja puolentoista metrin välillä, joten sitä ei pidä sekoittaa muskettisotureiden tunnetuksi tekemiin pistomiekkoihin.
3: Sabre taas on kaarevateräinen miekka, jossa on yleensä terävä pistoon sopiva kärki. Se oli yleinen arabien käytössä. Kuitenkin yhden tyypin sapeli, bauenwehr (peasant sword, maajussin miekka) oli eurooppalaisten käytössä. Sapelia käytettiin kauan ratsuväen aseena. Se oli sotilaan työvälineenä niinkin myöhään kuin USA:n sisällissodassa.
___3.1: Falchion on miekka, jonka muoto on joko suora tai hieman kaareva ja yksiteräinen. Se on kärkipainoinen, eli terä on heti kärjen jälkeen sellainen että se levenee leveimmilleen ja terä kaventuu kahvaa kohden. Kärkipainoisuus mahdollisti sen että sillä voidaan tehdä lujia iskuja. Falchionista kehitettiin muutamnia versioita, kuten italialainen storta ja malchus, jotka olivat kevyempiä, sapelinomaisempia, versioita. Sille on sukua myös saksalaisten machetea muistuttava messer josta tehtiin jopa kahden käden versioita (Grosse Messer).
4: Backsword on yksiteräinen sotilaskäytön miekka. Siinä oli suojarenkaita kättä varten. Se keskittyi viiltäviin ominaisuuksiin koska niitä oli hyvä lyödä hevosen selästä.
5: Schiavona taas on pistoon ja leikkaamiseen sopiva miekka, jossa oli yleensä tyylikäs ja koristeltu "suojahäkki" kädelle. Se on nimetty Venetsian Dogen vartioiden mukaan, koska he käyttivät tämän mallin asetta. Tässä miekassa on yleensä ohuehko terä, joka on teroitettu vain yhdeltä sivulta. Mutta kaksiteräisiäkin tunnetaan. Myös tapa pitää oli vaihteli: Osassa otettiin häkin sisällä ote ikään kuin siten että etusormi pujotettiin toiselle väistille ja keskisormi toiselle niin että terä tuli niiden välistä esiin. Osassa taas otetaan ote "aivan normaalisti".
6: Rapier taas oli pistoon keskittynyt ase. Se oli renessanssiajalla suosittu kaksintaisteluase. Alun perin nimi tarkoitti pelkkää siviilimiekkaa, mutta sen merkitys muuttui niin että se alkoi tarkoittamaan ohutteräisiä pistomiekkoja. Se kehittyi lopulta terättömäksi pitkäksi piikiksi. Sellaiseksi jonka muskettisoturit ovat tuoneet tutuiksi.
___6.1: "Sword Rapier" taas on keräilijöiden tekemä määrittely, jossa pistomiekkaan liittyy jonkinlaista leikkaavaa terää. Tietenkin tämä luokittelu on tavallaan järkevä, koska miekkamalleja kokeiltiin pitkin matkaa. onet näistä aseista ovatkin olleet pyrintöjä yhdistää leikkaavat iskut pistomiekan repertuaariin ilman että pistojen näppäryydestä luovutaan. Silti usea tämän mallin miekka ei ole riittävän hyvä leikkaamiseen mutta on kuitenkin hidaskäyttöinen verrattuna rapieriin.
___6.2: Small Sword taas on pikkuruinen ase, joka usein sekoitetaan rapieriin. Se on pieni, ja se sisältää lähinnä teroitetun metallitikun jossa on erittäin pieni suoja kädelle ja pienet renkaat sormille. Niitä kannettiin ikään kuin korumiekkoina. Tämän pohjalta katsotaan kehittyneen nykyiset kilpailumiekkailussa käytetyt miekkamallit.