Induktiot ovat hyvin oleellinen osa argumentaatiota, yleistä perustelua ja tiedettä. Se on ollut myös hyvin kauan käytössä. Aristoteles tunsi sen periaatteen nimellä epagõgē.
Niiden käyttö on kuitenkin melkoisen haasteellista. Tässä keskityn melko tarkasti rajattuun induktioon. Se ei kuvaa kaikkia induktioita vaan niitä joita tarvitaan erityisesti luonnontieteissä. Keskittymiskulman voisi nähdä siten miten empiristin voidaan nähdä oppivan luonnosta.
Luetteleva induktio
Klassisesti on ajateltu että induktiot ovat olleet kuvauksia. Ne olivat siis enemmänkin valmiin tiedon kuvaamia järjestelmiä joita opeteltiin. Niitä ei nähty kysymyksinä tai työhypoteeseina. Ne olivat tietoa joka opeteltiin. Tässä mallissa on vahva verifikationistinen pohjasävy. Tunnelmana on se, että katsotaan maailmaa ja saadaan siitä havaintoja. Näissä havainnoissa on sitten kokemusta joka opettaa mitkä asiat toistuvat.
Tämä on hienostuneimmillaan ns. luettelevaa induktiota ; Singulaarinen induktio voidaan jakaa ajatukseksi jossa käy niin että jos havaitaan vaikka iso määrä mustia korppeja mutta ei muunlaisia, niin tästä päätellään että (1) seuraavakin havaittu korppi on musta (singulaarinen induktio) tai (2) kaikki korpit ovat mustia (induktiivinen yleistys).
Näistä yleistyksistä voi sanoa sen verran että niiden uskottavuus syntyy vasta kun oletetaan maailma säännönmukaiseksi ja rajallisen kokoiseksi. ; Esimerkiksi Carnap ja Hintikka ovat korostaneet sitä, että luetteleva induktio ja se mitä havainnot opettavat maailmasta ovat siinä sellaisia, että johtopäätökseksi saatava todennäköisyys induktiopäätelmän luotettavuudesta riippuu siitä minkälaiseksi taustauniversumi oletetaan. Tämä on melko epätyydyttävää ; Jokainen havainto toki äärellisessä maailmassa tukee induktiosta jonkin verran varmemman. Kysymys onkin siitä mikä määrä aineistoa on riittävästi. Universumin säätöjä uudelleenoletellen maalitolppia voi siirrellä melko radikaalisti aina tarpeen mukaan. Mikä on monien maailmankuvan suojelun kannalta tyydyttävää mutta muutoin tilanne on kenties kiusallinenkin.
Interrogatiivinen induktio
Induktiota on kuitenkin lähestytty myös toiselta kannalta. Tällöin kysymys on enemmänkin siitä että induktio on testiasetelma jolla tehdään arvaus todellisuudesta. Ja luonto saa sitten vastata tähän kysymykseen. Tämä tapa vaatii usein jonkinlaista luonnon manipulointia koeasetelmilla. Ja tässä kiinnitetään huomiota onnistumisiin ja epäonnistumisiin.
Idea on ollut käytössä Francis Baconin ajoista. Silloin keskityttiin aineistosta saataviin vastauksiin niin että sitä koostettiin onnistuneita ja epäonnistuneita testituloksia.
Nykyään luultavasti tunnetuin interrogatiivinen ajatus on Popperin falsifiointiperiaate. Popper keskittyi siihen että teorian ei tarvitse olla lopullisesti validi, vaan kysymys on siitä että sen täytyy olla koeteltu. Hänellä luodaan ongelma tai kysymys. Ja sitten induktio vastaa tähän kysymykseen. Joskus tämä induktio falsifioituu ja tässä opitaan että tämä induktio on väärä. Näin ongelma voi palata vaikka siihen on joskus ollut vastaus. Toisaalta joskus voidaan huomata että kysymys onkin vastattu osittain jolloin induktio ratkaisee yhden ongelman mutta käsillä onkin muuntunut ongelma. Jolle sitten haetaan vastauksia joita koetellaan.
Popperin nerokkuus on siinä että falsifiointi koskee induktioita. Moni korostaa, että falsifiointiperiaate ei ole itse falsifioitavissa. Mutta falsifiointi itse nojaa deduktioon. Falsifioinnin takana on periaate P→Q, ¬Q ∴ ¬P (modus tollens). Popperin teesinä itse asiassa olikin että oppimisprosessi jossa induktio on välineenä on jotain joka ei ytimeltään ole induktiivista. Tämä on vähintään jossain määrin nerokasta. Ja tämä varmasti selittää miksi Popper vastaili melko nuivasti "miten falsifioit falsifiointiperiaatteen" -kysymystä tivaaville.
Mutta;
Popperin kohdalla vastustava kritiikki keskittyykin usein siihen että onko tämä deduktio koko totuus. Itse näen että se on hyvä oivallus. Mutta siinä unohtuu jotain. Itselläni tähän torjumiseen liittyy tietenkin Quinelainen pohjasävy. En pidä tiukasta jaosta analyyttiseen ja synteettiseen tietoon. Tässä minulla on muutamakin pointti.
Jos otetaan ajatus siitä miten käsitellään vaikka sellaista lausetta kuin "kaikki poikamiehet ovat naimattomia". Se on malliesimerkki jostain joka on a priori -tietoa. Sen rakenne huutaa sitä että tälle ei ole olemassa mahdollista vastaesimerkkiä. Silti se on selvästi tosi. Ja tämä totuudellisuus tiedetään.
Lauseessa ensimmäinen vastalauseeni koskee sitä että tosiasiassa siinä on taustalla aistikokemuksia maailmasta. Jos olisimme eläneet elämämme sokeina ja kuuroina ilman mitään aistihavaintoja, meillä ei tietenkään olisi mielessämme konseptia poikamiehistä. Ja näin ollen jo konseptin olemassaolossa on jotain syvää haasteellisuutta.
Tämä on toki siitä vajavainen puolustus, että voidaan huomauttaa että tosiasiassa lauseessa on kaksi osiota. On selvää että lause ei saavuta kausaalista riippumattomuutta. Jonka kohdalla em. aistimusten vaatimus on perusteleva. Mutta sen lisäksi siinä on justifikatoristinen riippuvuus. Sen sisällä on looginen rakenne, jonka totuudellisuus tiedetään. Näin ollen a priori tiedettäisiin kuitenkin jotain. Tähän voi sitten vastata parilla tavalla;
1: Tieteenteossa ei ole käytännössä mahdollista tehdä mitään ilman että mukana on kausaallinen oikeutus. Kuten Quine huomauttikin ; Falsifiointitilanne on käytännössä aina valintatilanne. On mietittävä vaikkapa se, onko kyseessä mittausvirhe. Ketju ruokkii itseään. Joten tosiasiassa kun vastaan tulee naimisissa oleva tyyppi, on kuitenkin mietittävä että onko tämä itse konsepti relevantti. Onko se hedelmällinen tutkimuksessa jne.
2: Wittgensteinin "Filosofisia tutkimuksia" taas antaa hyvin toisenlaisen tavan katsoa asiaa. Kun katsotaan määritelmien osia, voidaan havaita että "poikamies" tarkoittaa "naimatonta miestä". Ja kun poikamies korvataan "naimattomalla miehellä" niin sanotaan että "naimattomat miehet ovat naimattomia". Wittgenstein kuvasi tämänlaisia lauseita tyhjiksi. Niiden kohdalla kieli on lähtenyt lomalle. Toisin sanoen niissä on rakennetta, mutta on paha sanoa onko niissä itse asiassa tietoa.
+: Itse olen jopa huvitellut sillä että noita em. asioita voisi yhdistellä. Se ei ole kovin sujuvaa. Mutta siitä syntyy esimerkiksi sellainen ajatus että lause voisi empiristisessä a posteriori -maailmassa tarkoittaa sitä että meillä on itse asiassa samalle ilmiölle kaksi eri nimilappua. Määritelmät ja nimityksethän ovat vain nimilappuja joiden sisältö on se oleellinen asia, se joka sisältää kuvauksen ja tiedon ja väitelauseen siitä miten maailma toimii. Tällöin ne ovat sama teoria. Redundanssi palaa. Mutta periaattetessa voidaankin kysyä että ovatko nämä kaksi joukkoa todella samat. Eli onko meillä oikeasti kaksi eri teoriaa jotka vain liitetään yhteen koska on teoria että ne ovat sama asia. Meillä on tavallaan oletus siitä että ne ovat sama asia. Mutta kenties meillä onkin tosiasiassa teoria poikamiehistä ja teoria naimattomista miehistä. Ja oletamme että nämä ovat samoja...
Kaiken kaikkiaan tämä a priori -tiedon vastaan käyminen vihjaa että Popperin falsifiointiperiaate ei olekaan niin deduktiivinen. Teorian falsifioinnissa joudutaan käytännössä turvautumaan valintaan. Valintaan jonka oikeutus tulee induktiivisista tempuista ; Kuten siitä, että on säilytettävä Duhemin-Quinen teesin mukaan se teoria joka hyödyttää tiedeverkkoa eniten ja hylättävä vähemmän hyödyllinen teoria.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wittgenstein. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wittgenstein. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 27. huhtikuuta 2016
maanantai 7. maaliskuuta 2016
Wittgensteinin kävelykeppi
Suomen kansalliskirjastossa on paraikaa Georg Henrik von Wright -näyttely. Yhdessä vitriinissä on uhut halvahkon näköinen kävelykeppi ja tähtikuvioitu pyyhe. Kävelykeppi on ollut Ludwig Wittgensteinin. Ja liinakin oli laitettu kuolleen Wittgensteinin kasvoille kun tämä oli todettu kuolleeksi.
Tämä toi mieleeni tiedon ; Kun Wittgensteinin kuolemasta oli kulunut 50 vuotta (Vuonna 2001) Georg Henrik von Wright oli vielä elossa. (Hän kuoli 2003.) Tällöin kävelykeppi nousi esiin lehdessä ; Ilmitulo oli jotakuinkin tavalla "Suomessa on mies joka omistaa Wittgensteinin kävelykepin."
Viestissä oli toki totuus mutta samalla se vei huomiota siltä että Suomessa oli (tuolloin vielä elossa) maailmanluokan filosofi joka oli niin läheinen toisen maailmanluokan filosofin kanssa että sai tältä hautajaistenjälkeisessä turnajais/myötäjäis/tiesmissä perinnönjaossa kävelykepin.
Itse olisin ylpeä Suomalaisesta filosofiasta. Etenkin kun Wittgenstein tiettävästi pokerinaamattomuudessaan tarjosi itselleen Carl Popperillekin lähinnä hiilihankoa.

Tunnisteet:
kansallistunne,
kunnioitus,
maine,
omistus,
Popper,
von Wright,
Wittgenstein
keskiviikko 6. toukokuuta 2015
Miksi mielenfilosofia on epistemologisen ja metafyysisen ongelmiston keskiössä?
Mark Balaguer on kirjoittanut mielenkiintoisen tutkielman otsikolla "The Metaphysical Irrelevance of the Compatibilism Debate". Tässä on kyse erityisesti käsiteanalyysistä. Hänen statementinsa on seuraava "It is argued here that the question of whether compatibilism is true is irrelevant to metaphysical questions about the nature of human decision-making processes - for example, the question of whether or not humans have free will - except in a very trivial and metaphysically uninteresting way. In addition, it is argued that two other questions - namely, the conceptual-analysis question of what free will is and the question that asks which kinds of freedom are required for moral responsibility - are also essentially irrelevant to metaphysical questions about the nature of human beings." Balaguerin näkemys on kiinnostava. Hän ei toki pidä kompatibilismista kuten minä. Mutta hänen ajatuksensa on kuitenkin kiinnostava.
jotain joka herätti sisälläni vahvan mielleyhtymän Quinen "Two Dogmas of Empiricismiin". Ja etenkin siihen miten Quine argumentoi holismin tarpeesta. Ongelman ytimessä on tavallaan juuri käsiteanalyysi. Ja se, että on tavallaan hyvin vaikeaa liittää Quinea puhtaaseen perinteiseen epistemologiaan. Perinteisesti on ajateltu että termillä on merkitys joka on vain tässä käsitteessä. Tämä taas on juuri sitä mitä Quine hylkää. Ja se on tärkeää. Sillä jos käsite eläisi "vain itsessään" omissa kriteeriattribuuteissaan niin kokonaisuus voisi olla reduktiivinen jossa määritteet ovat ikään kuin erillisiä kappaleita. Mutta Quine on holisti ja tämänlainen vaihtoehto ei tule kysymykseenkään. Mikä tarkoittaa sitä että käsiteanalyysiä pitää muokata hyvin radikaalisti suhteessa totuttuun.
Perinteisesti analyyttistä filosofiaa on ajettu käsiteanalyysillä jossa on konsepti jolla on merkitys joka ikään kuin kaivetaan esiin. Tämä näkemys ajoi kuitenkin tiettyihin hyvin tunnettuihin ongelmiin loogisen positivismin kohdalla. Itse asiassa Quine on hyvin samaa mieltä "loppukauden" Wittgensteinin kanssa siitä että käytämme sanoja ja konsepteja ja määritelmiä lukuisilla eri tavoilla. Eikä ole mitään metafysiikatonta tapaa vain tunnistaa "se yksi oikea" käsite. Tässä yhteydessä kenties kiinnostavaa onkin täsmentää että Quine ja Wittgenstein valitsivat hyvin eri tavan korjata tämä havainto ja sen tuomat ongelmat epistemologialle ja abstraktimmalle filosofialle. Quine ähti siitä että filosofia menetti erityisasemaansa ja se muuttui tavallaan vain tieteen yhdeksi osastoksi. Wittgenstein taas näki että tosiasiassa filosofiset ongelmat olivat eräänlaisia pseudo-ongelmia (pseudo-problem) joiden ratkaisussa tiede ei olisi ollenkaan merkityksellinen. Eikä tiedettä ja filosofiaa voisi "integroida". On selvää että nämä ratkaisutvat ovat keskenään yhteensopimattomia. Quine hylkäsi merkityksen ja analyyttisen filosofian tunteman konseptianalyysin. Wittgenstein taas piti juuri nuo hylätyt kulmat ja siirtyi puhumaan kieliopista ja kielipeleistä.
Quinelaisena ajattelenkin että käsitteillä on konsepti. Joskus jokin asia on hyvin vahva. (Sen muuttaminen johtaisi isoihin muutoksiin muualla tiedeverkossa, joten Duhemin-Quinen teesi tekee niistä vahvoja ja vähentää niiden kritisoinnin tarvetta.) Ja tällöin voidaan käytännössä tehdä klassista käsiteanalyysiä ilman että tässä käytännön tasolla tapahtuu mitään eroa. Kokonaisuus kuitenkin yleensä tarvitaan. Määritteiden kriteeriattribuutit syntyvät ja hioutuvat vain kokonaisuutta katsoen. (Kun katsomme mikroskoopilla havaintomme on itse asiassa jotain johon voidaan tehdä tulkintaa vedoten siihen mikä on mikroskoopin toimintaperiaate. Ei siis ole mitään puhdasta mikroskooppihavaintoa, johon ei voitaisi tarttua kritisoimalla mikroskoopin toimintaperiaatteiden kautta havaintojen oikeudellisuutta tai mitä saatu aistidata pitää sisällään.)
Miksi tämä johtaa ongelmiin mielenfilosofiassa?
Koska käsitteet ovat holistista sotkua, on usein hankaluutena se että asiat ovat vankkoja mielipiteitä. Jos mietimme vaikkapa filosofi-tieteilijän yritystä katsoa vapaata tahtoa, ei voida hakea keinotekoista selkeyttä nojatuolissa istuen. On esimerkiksi katsottava miten aivot toimivat ja sitten voidaan nähdä mihin vapaan tahdon malleihin tuo voitaisiin sovittaa ja mihin ei. Ja tässä prosessissa ikävää on juuri se, että sisällöllisesti käsite "vapaa tahto" on vain nimilappu. Ihmiset kuitenkin liittävät niihin tunteellisia konnotaatioita. Etenkin silloin kun aihetta on vaikeaa tutkia on selvää että se että jokin on nimetty "vapaaksi tahdoksi" se voi johtaa siihen että käsitesisällöstä pidetään enemmän kuin jos se olisi pelkästään käsitesisältö.
Itse olisin itse asiassa valmis menemään niinkin pitkälle että denialistien kanssa painiminen on opettanut yhden mielenkiintoisen asian. Jokainen käsite on todellakin saivarreltavissa ja pelastettavissa jos jotain muuta asiaa tiedeverkossa voidaan muuttaa. (Joka tosin tekee siitä yhteensopimattoman klassisen tiedeverkon kanssa koska jotain muuta muuttuu prosessissa radikaalistikin. Ja nämä voivat olla empiirisiä käsitteitä tai hyväksyttävän evidenssin metodeja.) Ja jossain määrin kysymyksiä halutaan saivarrella maailmankuvallisista syistä. Denialismi ei ole yleensä kätevää koska ne eivät ole hyödyttäneet muita tiedeverkon käsitteitä. Niiden kannattajat yrittävät yleensä "loisia" tiedeverkon uskottavuudella. Samalla ne kuitenkin nakertavat käsitemaailmaa yllättävän vakavasti. Kreationismin evoluutioteoriakritiikin törmäys termodynamiikan toiseen pääsääntöön ja informaatioteoriaan ovat varmasti hyvä esimerkki siitä miten yhden asian kritiikki todella näyttää pullauttelevan kuplia aivan muille tieteenaloille aivan kuin tiede olisi holistinen käsiteverkko. (Käsiteanalyysissä yksi määritelmä voi olla vapaammin erillään eikä sen pohjalta helposti synny tämänlaisia muuallepullahdusasioita.)
Mielenfilosofiassa onkin vastassa aiheen tutkimuksen teknologiset haasteet. Jotka yhdistyvät siihen että monilla on hyvin vahvoja maailmankuvallisia syitä suojella tiettyjä käsitteitä. Samat konseptuaaliset ongelmat ovat siis olemassa kaikkialla muuallakin tieteessä. Mutta niitä ei pidetä relevantteina - ja niiden moittimista samalla argumentaatioasennepohjalla voidaan pitää jopa absurdina - koska tosiasiassa maailmankuvallisuus on tärkeämpi asia kuin rationaalisuus. Argumentit oikeuttavat maailmankuvaa eikä toisin päin.
Koska mielenfilosofiassa on sekä "instrumentalistinen ongelma" (Tietoisuuden tutkimusmetodit ovat vaikeita tai keksimättä) että "maailmankuvallinen ongelma" (Ihmiset kannattavat erilaisia konsepteja dogmaattisesti ja sovittavat nämä nimilaput keinolla millä tahansa havaintoihin) ei ole ihme että mielenfilosofia on usein kritiikin alla niin usein - ja joskus jopa tavoilla jotka tuntuvat kohtuuttomilta.

maanantai 30. maaliskuuta 2015
Havainnoinnin dogmaattisuudesta ~ Eli kuinka oppia inkojen kieli muutamassa tunnissa...
"Philosophers often behave like little children who scribble some marks on a piece of paper at random and then ask the grown-up "What's that?" - It happened like this: the grown-up had drawn pictures for the child several times and said "this is a man," "this is a house," etc. And then the child makes some marks too and asks: what's this then?"
(Ludwig Wittgenstein, "Culture and Value")
"Da Vinci's Demons" -televisiosarjassa toisella kaudella vieraillaan työläästi Amerikoissa. Intiaanikansaa ei suoraan nimetä mutta ornamenttien kautta voidaan päätellä kyseessä olevan inkat. Merkittävää on että inkat vangitsevat joukkion. Ja matkalla viidakosta kaupunkiin herra Da Vinci - sarjan ihastuttavan mielipuolinen Mary Sue - oppii ymmärtämään melko paljonkin heidän kieltään. Tämänlainen ihmetyttää itseäni, se vaikuttaa jopa täysin mahdottomalta. Eikä ehkä vähiten siksi että olen itse hirvittävän huono oppimaan vieraita kieliä.
Onko tämä käännösten tekeminen ylipäätään mahdollista?
Nähdäkseni ongelmat kielten välisissä eroissa voivat olla hyvinkin relevantteja. Quine esittää teoksessaan "Ontological relativity" että kielen käännös termi kerrallaan toiseen on radikaalin vaikeaa. Sillä käsitteiden merkitys vaatii sitä että on keino tunnistaa käsitteen formaali määritelmä (intension) ja siihen liitoksissa olevat käsitteet (extension) joihin sitä sovelletaan. Ja Quine huomauttaa että kumpikaan näistä ei ole kovinkaan helposti tunnistettavissa pelkästään käyttäytymisestä. ; Jos kuulemme vieraan sanan ei voida olla täysin varmoja viittaako sormi jänikseen, eläimen käsitteeseen, jäniksen jalkaan, osoitetun jäniksen väritykseen vai mihin. Nämä ongelmat ovat epistemologisia ongelmia joihin vieraaseen kieleen tutustuva tai kieltä opetteleva joutuu törmäämään. Da Vincikin joutuu periaatteessa jotenkin ylittämään ja ratkomaan näitä ongelmia saadakseen ymmärrystä siitä mitä heidän vangitsijansa suunnittelevat.
Koska Da Vinci menee keskelle kulttuuria josta hän ei tiedä mitään hänellä ei ole tukevia käsitteitä joiden kautta hän voi rajata sitä miten tuossa tilanteessa yleensä rajataan termejä. Hänellä ei ole myöskään tätä kontekstin kautta tulevaa tukikäsitteistöä jotka rajaisivat merkitystä. Quinella onkin näkemys jonka mukaan Da Vincillä olisi hyvin suuria vaikeuksia kääntää kieltä. Suoritus on siis epäuskottava ja televisiosarja on ottanut "taiteellisia vapauksia". Mikään nerous ei voisi ratkaista ongelmaa, koska oleellista tietoa ei voi olla riittävästi.
Kuitenkin Quine on tässä toki vähemmän realativisti kuin yllä voitaisiin ajatella. Hän tarjoaa keinon pienentää tätä ongelmaa. Quinen mukaan suhteellisen homogeeniset objektit jotka liikkuvat kokonaisena jonkun kontrastoivan taustan ympärillä ovat todennäköisempiä viittauksenkohteita kuin jonkin toisenlaiset kohteet. Tämä ja muut vastaavat kaikkia kieliä koskevat konventiot ovat jotain jotka vähentävät arvailuntarvetta, tekevät toisista arvailuista perustellumpia kuin toisista ei. Arvaus ei välttämättä ole täysin tosi mutta se on kuitenkin hyvä arvaus ja tämä nopeuttaa vieraan kielen oppimista.
Tämänlainen jaettu pohja selittää myös sitä miksi ei-fiktionaalisenkin maailman sanakirjoihin voidaan laittaa sanoja joilla on suunnilleen yhteneväisiä sisältöjä. Esimerkiksi kielet tuntevat siilin, mutta niissä ei yleensä ole sanaa siilin piikittömälle alapuolikkaalle.
Quine ajattelee että tämä on ihmisen huomioinnin ja kiinnostuksen seuraus eikä kielifilosofinen käsitteiden ominaisuus. ; Jos ihmisellä on jokin lajityypillinen tapa havainnoida asioita, tästä tulee helposti käyttämämme kielen rajaaja. Tällöin käännöstyö helpottuu tavallaan sillä että ihmiset eivät olekaan filosofisesti järkeviä ja näe maailmaa erilaisien mahdollisuuksien kautta vaan sen sijaan siksi että havaitsemme asioita jotenkin oleellisesti samalla tavalla. Siksi kielenfilosofisesti esiin tulee paljon vaihtoehtoja jotka vain ohitetaan, niitä ei oikeastaan edes harkita. Ja havainnointijärjestelmämme ja muun vastaavan vuoksi on pragmaattista tehdä tietynlaisia käännöksiä sen sijaan että otettaisiin toisia.
Tämä on siitä kiinnostavaa että vaikka Quinen kielifilosofiassa korostetaankin sitä että käsiteverkossa mitä tahansa käsitettä voidaan muuttaa, joka voi johtaa hyvinkin erilaisiin tiedeverkkoihin jotka ovat hyvinkin valideja, niin tosiasiassa jotkin käsitteidenrajaustavat johtavat siihen että näitä mahdollisia käsiteverkkoja joita todella käytetään ja joita pidetään relevantteina on sitten jo huomattavasti harvalukuisempi määrä. Tieteen käsiteverkkoa rakennetaan näiden rajausten mukana. (Ja Quinelle, kuten minullekaan, tämän verkon ulkopuolella ei ole mitään relevanttia koska käsitteet ovat sisällyksellisiä ja merkityksellisiä vain suhteessa toisiin käsitteisiin.)
Voidaankin nähdä että Quine tämän havainnointipohjansa vuoksi poistaa käsiteverkkojensa erilaisuutta korostavilta argumenteilta pohjaa. Quinehan korostaa että periaatteessa esimerkiksi falsifiointitilanteissa ristiriitatilanteet voidaan ratkaista useilla tavoilla ja että käsitteitä voidaan määritellä monella eri tavalla niin että tiedeverkoista voi syntyä sisäiesti koherentteja, toisiin verkkoihin verrattuna yhtä päteviä mutta silti keskenään yhteismitattomia siinä mielessä että käsitteitä ei voida siirtää verkosta toiseen koska samalla pitää muuttaa kaikki siihen liittyvät käsitteet ja niihin liittyvät käsitteet. Jos havainnointi ei ole satunnaista vaan dogmaattista niin tosiasiassa suuri osa näistä mahdollisista käsiteverkoista ja mahdollisista käsitteenmuodostumistavoista eivät koskaan toteudu. Tämä ei ole mikään Quinen argumentaatiota koskeva sisäinen ristiriita, mutta se rajoittaa joka tapauksessa tehtäviä tulkintoja huomattavasti. Relativismille on hämmästyttävän vähän tilaa käytännössä vaikka teoriassa tilaa on suunnattomasti.
Sovelletaan tätä sarjan esittämään ongelmaan.
Joka tapauksessa on mielenkiintoista ajatella että televisiosarjan artista voisi Quinen mukaan selvittää matkansa aikana kieltä sitä kautta että häntä koskee kaksi kohtaa (1) eletään jonkinlaisessa yleishumanistisessa maailmassa jossa on jotain objektiivisia havaitsemisen, näkemisen ja kategorioinnin tapoja jotka eivät ole kulttuurirelativistisia ja jotka kaikki ihmiset jakavat keskenään (2) Da Vinci on siinä mielessä "neurotypaali" että hän kykenee jotenkin erityisen hyvin tunnistamaan juuri nämä yleishumanistisest piirteet ja tunnistaa kielen tätä kautta paremmin kuin matkakumppaninsa.
Näistä televisiosarjan eetos tukee vahvasti kohtaa 1. Mutta 2. kohta onkin sitten vaikeampi. Da Vinci on hyvinkin omituinen ja omissa maailmoissaan. Toisaalta hän kykenee tunnistamaan ihmisten juonitteluja ja pelaamaan niillä. Joten kenties hänen omituisuutensa ei olekaan sitä että hän olisi jotenkin erityislaatuinen (extraordinary), kenties hän on vain erityisen tavallinen (extra ordinary) nopealla informaationprosessoinnilla.

aistit,
epistemologia,
havaitseminen,
humanismi,
ihmiskuva,
kieli,
kielifilosofia,
Mary Sue,
määritelmä,
oppiminen,
outo,
Quine,
relativismi,
televisiosarjat,
tulkinta,
Wittgenstein,
yhteismitattomuus,
älykkyys
tiistai 10. helmikuuta 2015
Yksi ihminen, kolme mielipidettä
Syksy Räsänen kirjoitti kolumnin siitä miten pitää luottaa tieteeseen mutta ei tieteiden tekijöihin. Tämä on mielenkiintoinen lausunto niin tieteentekijältä. Keskiaikainen insolubilia -filosofi miettisi tätä vähintään yhtä suurella innolla kuin valehtelijan paradoksia. Räsänen kuitenkin korostaa että tieteenteossa on usein spektaakkeleja joissa luvataan huikeita löytöjä. Usein nämä lässähtävät. Vanhat totuudetkin voivat muuttua. Siksi syntyy esimerkiksi uutisointeja ja keskustelua siitä että onko Big Bang -pätevä ja universumilla alku. Maallikko ei varmasti osaa riittävästi fysiikkaa voidakseen arvioida onko tämänlaisissa uutisissa kyseessä uudesta paradigmasta vai kohkauskuplasta.
Maallikko tietää vain sen että useimmiten kohu nousevista paradignoista on liioiteltua. Ja sen, että useimmiten asia jossa yleisestä (general) mahdollisuudesta paradigmanmuutokseen tehdään hyvin spesifi (particular) väite että juuri tietty vaihtoehtoteoria on totta on muutoinkin varsin löyhästi perusteltu. (Esimerkiksi liian moni kryptozoologi lähestyy asiaa siten että kun tuntemattomia lajeja löydetään melko usein niin juuri Loch Nessin hirviön täytyy senkin olla olemassa.)
Tämä voinee toimia innoituksena probleemaan.
Probleeman on relevantti jos tarkastellaan erästä ihmistä jolla on kolme yleistä mielipidettä. Nämä ovat skeptismiä ja skientismiä vastustavia näkemyksiä. En pidä yhtään niistä relevantteina. Mutta tässä blogauksessa katson pelkästään sitä miten nämä kolme näkemystä sopivat yhteen keskenään. Otan tämän esiin lähinnä sen vuoksi että tosimaailmassa useilla on yksi tai ehkä kaksikin näistä mielipiteistä. Mutta kyseinen ihminen on ainut tuntemani yksilö jolla on nämä kaikki kolme. Ja niiden kokonaisuus on erikoinen.
1: Tiede ei ole oikeasti itseäänkorjaava. Tieto ei voi kasautua.
2: Relativismi on totta ja tätä kautta tiede on dogmaattinen. Tämän todistaa Wittgensteinin varhaiskauden epäonnistuminen ja positivismin kumoaminen jonka mukaan tiede ei voi olla metafysiikatonta. Siksi tiede on valtajärjestelmä joka ei muuta näkemyksiään tosiasioiden edessä. Se ei ole valmis ja itse itseään todistava eikä objektiivinen.
3: Tieteen historia näyttää että ennen on uskottu moniin asioihin jotka ovat myöhemmin paljastuneet tyhmiksi. Nykyään naureskelemme kaikki näille eikä kukaan pidä niitä uskottavina. Mutta harva miettii sitä että oma suosikkiteoria on todennäköisesti aivan samanlainen.
Kokonaisuutta katsoen voi löytää ymmärrettäviä liitymiä. Mutta niistä tuntuu seuraavan vahva ristiriitaisuus. Jos ajatellaan että tietoa ei ole olemassa on luontevaa pitää tiedon kasautumista harhana. Mutta tämä tarkoittaa sitä että menneisyyden vitsit eivät olekaan mitään todisteita että tiedemiehet olisivat tehneet virheitä tai olisivat naurettavia. Ja jos tieteen pitää olla valmis niin miten se voisi niillä ehdoilla ollakaan itseäänkorjaavaa. Jos tiede ei tiedä lopullista totuutta ja se tuottaa virheitä niin silloin tiede on itseäänkorjaavaa ja opimme tekemään parempia virheitä. Ja niin edes päin.
Mutta tätä kaikkea omituisuutta voi olla vaikeaa huomata jos mielipide on se että kaikki kolme asiaa käsittelevät samaa aihetta. Eli sitä että tiede on jollain tavalla "epätäydellistä". Se miten ne sen tekevät on se mikä jää helposti huomaamatta.

maanantai 9. helmikuuta 2015
Tämä taitaa olla arka asia..
Internetkeskustelut ovat siitä "kiinnostavia", että ne usein toistavat hyvin tuttuja konventioita. Esimerkiksi tietyt "tiedeuskoa" koskevat keskustelut olen käynyt niin monta kertaa. Ja käytännössä kyseessä on aina sama keskustelu. Tämä keskustelusto taas on vähintään 100 vuotta, mutta usein lähempänä 500 vuotta jäljessä.
Tämä on johtanut eritasoiseen kyllästymiseen ja ärsyyntymiseen. Laadun puute yhdistettynä toistoon ei herätä kiinnostusta ja intoa. Etenkin kun keskustelua käydään useimmiten siten että tärkeämpää on voittaa kuin setviä asioita. Joka varmistaa toiston syvän määrän. Olen huomannyt että saman julistuksen toistaminen tuo lohtua ns. uskonnollisille ihmisille. Minua tämä vain kyllästyttää. Asia on kerran sanottu ja sillä hyvä.
Asiaa ei tietenkään auta se, että joskus kuvittelin että asiaa voi parantaa substanssilla. Mutta valitettavasti asiat täytyy vääntää rautalangasta. Totuin siihen että argumentaationi ohitetaan sillä että "en ymmärtänyt" ja "too long-didn't read". Se, että sanomiseni on "vaikeaa" johti siihen että asiat vain ohitettiin. Nyt kun tähän turhautuneena sitten sopeutan sanomiseni lukijakunnan mukaan ja annan jokaiselle vain täsmälleen sen verran kuin hän ansaitsee. (Plus hieman että hän jää velkaa jotta voin vielä moittia laatuerosta perustellen. Täytyy minullekin jäädä hieman jotain egoboostia elämään.)
Esimerkiksi tänään
En ole ehtinyt olemaan kovinkaan kauaa netissä. Töissä on ollut viheliäinen projekti joka ei oikein tahdo edetä. Lisäksi minulla on ollut päänsärkyä ja jonkinlaisen sairastumisen tekemistä. Siitä huolimatta olen ehtinyt saada oman pikaosuuteni "sitä samaa".
Eräs henkilö selitti "tiedeuskoa" ja tätä määriteltiin Wittgensteinin varhaistuotannon kautta. Mikä on esimerkiksi minun näkemyskseni kannalta yhtä relevanttia kuin Muhammadin sanomisten kritiikki -vaikka miten osuva Muhammadin kritiikki- on helluntailaiselle. Tämän kommentoija oli tottunut siihen että "skepsisläiset" suuttuvat. Ja koki että nuiva suhtautumiseni johtui siitä että asia "olisi arka". Onneksi lyhyt selitys toi asiaan ymmärryksen. Sen, että tässä tilanteessa ei tietenkään voi oikein muuta kuin sanoa jotain sen tapaista kuin Mika Lehtimäki. "Joskus joillain tuntuu olevan niin kova "kiire" olemaan eri mieltä ettei edes ehdi ajatella mitä muut ovat kirjoittaneet." On tietysti helppoa kumota "tiedeusko" kun sen määrittelee sitä kautta mitä mieltä juuri kukaan ei ole. (En ole vielä koskaan tavannut skeptikoista yhtään loogista positivistia.)
Toinen sitten on eri henkilö. Sellainen josta em. Lehtimäki kommentoi "Osasit sanoa että olen väärässä mutta nyt et edes tiedä mistä keskustelimme?" Koska hänellä oli todellakin tärkeää sanoa että muut ovat väärässä, mutta hän ei todellakaan nähnyt vaivaa ottaakseen selvää mitä vastapuoli sanoi. Hän oli torppaamassa skientismiä koska tiede ei voi olla täydellistä. Sävy on identtinen. Kun skeptikoiden näkemyksenä on enemmän se että tiede on ainoa tapa saada luotettavinta mahdollista tietoa asioista ja jos näin ei ole niin täytyy osoittaa että vaihtoehto hoitaa asian tiedettä paremmin on tietenkin helppoa mennä vaatimaan että "tiedeuskolla" ei ole mitään arvoa ennen kuin on todistanut että tiede on ehdottoman virheellinen ja "täydellinen tapa" saada tietoa. Kun kukaan ei ole sellaista sanonut tai väittänyt on tämä tietysti varsin turhauttavaa.
Tein kuitenkin kysymyksiä joiden kautta asia voisi edetä edes johonkin uuteen. Annoin esiin kysymyksiä siitä että onko tiede nyt sitten antropologian, psykologian vai logiikan kysymys. (Ihan siksi että lausuntojen sisällöstä ei oikein saanut selvää.) Ja tämän lisäksi huomautin että keskustelun laatu on hieman kyseenalaista. Että osa vain trollaa lyhyemmin kun taas tämä em. skientistidissaaja trollaa kliseitä pidemmin. "Pitkät trollaukset -compensating for something?" Kyseinen ihminen sitten tuli vinoilemaan asiasta henkilökohtaisesti yksityisviesteihin. Hän valitti että en tarttunut substanssiin. Mikä oli kiinnostava kannanotto muutamalla tavalla. (a) Mikä substanssi ; turhaumani syy oli juuri yleinen laadun ja omintakeisuuden puute (b) Tarjosin monenlaista aiheen kannalta relevanttiakin kysymystä ja hän itse ensin valitsee tuon yhden kohdan ja valittaa minua substanssin puutteesta. (c) On ikävää jos hän ei koe peniksensä kokoa substanssiksi. Ehkä tämä oli arka aihe?
Mutta tämä kommunikaatio meni edes hieman kiinnostavaksi. Aiheeksi tuli vittuilu.
1: Kommentoija koki että olin kohtuuton koska vittuilin ja hän vain vittuili tapaisin. Minusta tässä oli kyseessä se, että minä toki aivan suoraan vittuilin hänelle päin naamaa julkisesti. Mutta hän sitten tuli tekemään minulle samaa yksityisesti. Itse olen sitä mieltä että jos tämänlaisessa tilanteessa on niin että koen että menetän kasvoni jos sanon jotain julkisesti, niin sitten se on niin nolo että asiaa ei pidä sanoa ollenkaan. Minä pyrin vinoilemaan julkisesti ja äänekkäästi juuri siksi että se johtaa siihen että ylilyönneistä seuraa minulle itselleni jotain. Yksityisviesteissä vittuilu taas ei nimenomaan pidä sisällään tämänlaista elementtiä. Ja pidinkin kikkaa pelkurimaisena.
2: Toisaalta vittuilukin on taito. Valitettavasti hän harrasti tässäkin kliseitä. Minusta olisi miellyttävää jos vinoilija käyttäisi sellaista kielitaituruutta että voisin ottaa solvauksista opikseni. Itse sentään tarjosin henkilöä varten itse kehittelemäni kiertoilmausvittuilun jossa oli piilotettuna klassinen herja. (Se koski pää täynnä viheltelyn opettelua.) Se ei ollut kenties paljon, mutta se oli jotain. Jos keskustelu ei oikein suju tieteenfilosofisesti niin kyllä minä nautin tälläisestä banaalimmastakin jutusta. Se voi olla oikein nautinnollista.
3: Merkittävää oli myös että yksityisviesteissä tämä kyseinen henkilö oli ilmeisen pahastunut siitä että kommenttini siirsivät huomiota pois hänestä. Että "miksi kommentoit jotta saat huomiota itsellesi". Kun itse nimenomaa yritin provosoida keskustelua menemään eteenpäin, johonkin muuhun kuin samaan. (Toki joskus huomiohuoraan. Ja kun haluan tehdä sitä niin sen kyllä huomaa. Tällä kertaa kyse ei ollut siitä.)
Kenties paras asia onkin vain vittuilla näille ja jos nämä reagoivat niin kysyy sen mitä minulta kysyttiin. Että onko tämä juttu arka asia? Ilmeisesti moni kokeekin ihan oikeasti skeptismin jotenkin relevanttina haasteena omalle maailmankuvalleen. Niin tärkeää monille näyttää olevan "tiedeuskosta" puhuminen. Vaikka tieteenfilosofian taidot ovat yllättävän usein kuin jostain 1600 -luvun kirjoista.

häpeä,
kommunikaatio,
kusipäisyys,
Lehtimäki,
oravan elämää,
skientismi,
tieteenfilosofia,
trolli,
tylsyys,
Wittgenstein
keskiviikko 29. lokakuuta 2014
Vuohta tuijottavat pelaajat ; Onko NyanGoat(Simulator) taidetta?
Johanna Tohni blogasi stand up -komiikasta. Hän korosti että ihmiset jakavat kantaaottavan älykkään stand upin erikseen tyhjännaurattamisesta. Alaa jakaakin jonkinlainen arvostuskuilu jossa toiset ovat taiteilijoita ja toiset tuottavat viihdettä. Ja jaottelun lisäksi selvää on, että taide on viihdettä ylempänä. On siis pinnallisuus ja syvällisyys jonka kohdalla jokin määräytyy taiteeksi tai viihteeksi.
Jako ei luonnollisesti ole kovin huono. Kirjoitin hikipediaan vinoilevantyylisen "kantaaottavan" jutun sivistyneisyydestä. Siitä miten "Sivistynyt ihminen tietää että taiteen tehtävänä ei ole näyttää maailman raadollisuutta, herättää keskustelua tai käsitellä vaikeita asioita. Sen sijaan hyvä taide on nättiä ja sievää, sellaista, jonka voi laittaa seinälle nelivuotiaiden päiväkerhoon ja josta voi helposti punastumatta keskustella ompelukerhon illanistujaisissa." Ajatusjakonani tässä oli jako taiteeseen ja kitchiin. Mutta tässäkin kummittelee jako pinnalliseen ja syvälliseen. Ja siihen miten taide on viihdettä korkeampi asia.
Tämä alustus on tarpeen tietokonepeleihin liittyvässä populaarikulttuurissa. (Tätä piiriä on mahdotonta sanoa alakulttuuriksi.) Alkuun laittamani video on kollaasinomainen kokoonpano jossa "Nyan Cat" -meemiä on sovitettu "Goat Simulatorin" kuvastoon. Videossa erilaisia tuttuja aineksia otetaan, ängetään yhteen ja tätä kautta luodaan jotain uutta - ja usein kaaoottista, outoa ja humoristista. Tämä on hyvin yleistä. Osat eivät ole originalleja vaan hyvin tunnettuja symboleita. Ja niiden avulla luodaan kokonaisuus jossa kombinaatiot ovat uusia.
Mitä tämänlaisesta varsin banaalista jutusta voi sanoa? Vuohi on hupsu. Mitään kovin syvällistä sanomaa siitä on hyvinkin vaikeaa saada irti. Se, mitä niistä saadaan irti on jonkinlainen lapsenomainen huvittuneisuus uudesta ja yllättävästä. Sitä on vaikeaa pitää originaalina teoksena, koska siinä on koottu yhteen muiden tekemiä asioita. Vain kombinaatio on uusi. Jonkun muun työn remiksauksen sanominen taiteeksi on vähän sama kuin pitäisi DJ:tä säveltäjänä. Joten ensivaikutelmana on hyvinkin se, että vuohi nimenomaan ei olisi taidetta vaan viihdettä.
Mutta sitten otetaan Poptaide. Andy Warhol tunnustetaan ja tunnistetaan taiteilijaksi. Vaikka tosiasiassa hän teki suunnilleen samaa mitä tuohon videoon on tehty. Vain tekoväline on eri. Warhol ei käyttänyt tietokonetta. Yleisesti ottaen taide ei kuitenkaan ole jotain jota saa tehtyä vain pensselillä. Taidetta voi syntyä takomalla, naputtamalla taltalla kiveä, maalaamalla pensselillä, veistämällä puuta, käyttämällä videoprojektoria... Esimerkiksi vuohi teoksessa on selvästi ikoninen ja tuttu, samoin kuin Nyan Cat. Mutta niitä katsotaan aivan omasta ja uudenlaisesta kulmasta. Esittävyys ja vastaavat on hylätty taiteen kriteeriattribuutteina viimeistään postmodernin taiteen myötä. Viimeistään on hyvä sana siinä mielessä että esimerkiksi Shakespeare oli tunnettu siitä että hän otti aineksia muiden töistä. "Romeon ja Julian" takana oli esimerkiksi Shakespearen kuulema runo. Shakespearen aikana ei tunnettu tekijänoikeuslakeja, ja sitäpaitsi Shakespeare loi toisen teoksen ympärille ja sen aiheesta teoksen jota voidaan pitää itsessään uniikkina. Shakespearen suhde plagiointiin on vuosisatojen aikana ollut aika paljon keskusteltu aihe.
Yhteys tunnettuihin asioihin ei itse asiassa ole muutoinkaan kovin suuri ongelma taiteelle. Wittgensteinin taidekäsityksen mukaan taide on yritys luoda jotain uutta kulttuurisessa kontekstissa. Ja meemit sekä tietokonepelit jos jotkin ovat nykyajan kulttuuria joka luo kontekstin jossa mellastaa. ; Yhdistelmä on oikeastaan hauska vasta kun sinut on tutustutettu sekä Nyan Cattiin että Goat Simulatoriin. Itse asiassa tämä tekee vuohivideosta surreaalin. Siinä yhteenliittymättömiä asioita laitetaan yhteen. Ja itse asiassa tämä tehdään yllättävän sujuvasti. Tässä mielessä teos on surrealistista taidetta joka on erinomaisen tarkasti tuotettu nykyajan kulttuurin eetokseen.
Lisäksi ne välittävät hyvin tunnetilaa ja asennetta. Tämänlaisen tunteen välittämistä voidaan pitää viestinä. Itse asiassa viestinä jonka välittäminen on yleisesti arvostettavaa - ja melko vaikeaa. Jostain syystä tietyt tunteet on vain jotenkin julistettu viestillisesti arvokkaammiksi. Ilo ja huvitus on ikään kuin pinnallisempaa kuin ärsyyntynyt kriittisyys tai pömpöösi hengenhaukonta. Videota tehdessä tekijällä on luultavasti ollut jokin huvittuneisuuden tunne tai tavoite ilmaista tämänlaista huvittuneisuutta. Ja kyllä tämä tunnetila videosta välittyy. Joten se kommunikoi esteettistä sisältöä ja tunnelmaa. Tämä on selkeästi ilmaisua. Ja ilmaisu on jotain joka yleisesti liitetään taiteen tehtäväksi ja taiteen alueeksi.
Minulla ei ole vastausta siihen onko video taidetta. Mutta mitenkään ilmiselvää jako ei ole. Kitch ja taide tuntuvat muutoinkin olevan aiheita joissa taiteeksi tunteminen liittyy enemmän kulttuuriseen valtaan. Marginaalisuus ja vaikeus "mahdollisuus näyttää lapselle" on relevantimpi syvällisyyden ja pinnallisen ero. Eliitti määrää taiteen ja se mikä on tavallista on pinnallista kitchiä. Populaarikulttuuri ja propaganda muuttuvat tällä asenteella by definition kitchiksi. Toisaalta monet propagandateokset ymmärtää kitchiksi vaikka ei tietäisi että se on tietyn kulttuurin propagandatuotos. Taiteen ja viihteen ero on tältä osin kenties kuten pornografian ja erotiikan ero ; Sitä on vaikeaa määritellä mutta kun kohde nähdään, ero voitaisiin kuitenkin tunnistaa.
Tunnisteet:
internet,
kitch,
meemi,
outo,
pinnallisuus,
populaarikulttuuri,
postmodernismi,
Shakespeare,
sivistys,
stand-up komiikka,
surrealismi,
syvällisyys,
taide,
tietokonepeli,
Tohni,
viihde,
Warhol,
Wittgenstein
tiistai 9. syyskuuta 2014
Kuinka maailmankuvallisuus kesytetään
"Hyvin tekee se, joka tarttuu lapsiisi ja lyö ne murskaksi kallioon!"
(Psalmit 137:9)
Maailmankuvallisuus on kaikkialla. Jopa siellä missä sitä ei tunnusteta. Esimerkiksi meillä vierailleet Jehovan Todistajat kertoivat, että eivät pidä postmodernismista. He hieman hymähtelivät ihmisille, jotka pitävät asioita "teidän mukaanne" -hengessä. Sillä on vain yksi Totuus, joten on ehdottomasti oikeita ja vääriä mielipiteitä. Heiltä löytyy myös vahvoja statementeja. Kun esille heitetään avaruusolennoista he kertovat että avaruusolennot ovat oikeasti Saatanan Panettelijan demoneja näyttelemässä. Kuitenkin heidän argumenttinsa hyvin usein tiivistyvät siihen että asiat ovat miten ovat heti kun päättää mihin lähteisiin päättää luottaa. Eli he ratkaisivat asioita varsin maailmankuvallisesti.
Tietyssä määrin tämä kysymys on tullut muodikkaaksi vasta melko myöhään. Mutta siihen vedotaan kaikkialla. Sen vastustaminen nähdään helposti jopa mielipiteenvapauden ja uskonnonvapauden vastustamisena. Osittain jopa ymmärrettävästi. Jehovan Todistajat yrittävät sitten ilmiselvästi tehdä jonkinlaista kompromissia jossa maailmankuvallisesti päätetään että "Raamattu" on tosi ja sitten tästä seuraa loput. (Toki kysymys ei ole näin ilmiselvä, he mielellään argumentoivat siitä miten Raamatussa olevat toteutuneet ennustukset kertovat kokemusvaraisesti että kirja on tosi. He siis tavoittelevat tässäkin kokemusperäistä tietoa. Nämä argumentit eivät toki laadullaan vakuuta.)
Ennakkotietoja?
Perimmiltään Jehovan Todistajien argumentti on hyvin klassinen. Se nivoutuu lujasti tieteenfilosofiseen kysymykseen siitä onko maailmassa tietoa jonka tiedämme a priori, eli ilman erillistä tietoa. Vai onko kaikki a posteriori -tietoa. Tässä olevat erimielisyydet pitävät ääripäissään rationalismin, jossa hyvin paljon voidaan tietää pelkästään "nojatuolifilosofialla" ja empirismin jossa kaikkea pitää koetella. Moni filosofi on tarjonnut erilaisia kulmia ja ratkaisuja asioihin. Tarjolla on niin Lockea, Humea kuin Kantia.
Etenkin Kant on tässäkohden relevantti. Sillä hän jakoi ihmisten tietämisen jo käyttämilläni käsitteillä a prioriseen ja a posterioriseen. Kant päätteli että on oltava paljonkin asioita joita teemme ilman opettamista. Joten meillä on oltava jonkinlaisia a priorisia tietoja. Teemme asioita tietyllä tavalla ilman että olisimme opetelleet kokemuksella ja harjoittelulla miksi teemme näin emmekä jotenkin toisella tavalla. Tämä onkin hyvin vakuuttavaa. Emme selvästi joudu opettelemaan kaikkea. Meillä on erilaisia refleksejä joita ei tarvitse opettaa vaan jotka ovat meillä syntymästä. (Ja jotka voivat puuttua synnynnäisesti toisilta niin että he ovat biologisesti kyvyttömiä oppimaan asiaa.)
Toisaalta empirismiin nojaava tiede korostaa a posteriori -tarkistusta aivan kaikelle ja se vaatii että jokainen kivi on käännettävä ja että on nimenomaan voitava ajatella vaihtoehtoja kaikelle mitä sanotaan "ilmiselvyydeksi". Kant tarjoaisi tätä kautta melko kovan haasteen. Tosin empiristisen tieteen parissa on tutkittu eläinten käyttäytymistä. Ja esimerkiksi Konrad Lorenzin löytämä leimaantumisilmiö saa hanhenpojat seuraamaan emoaan (tai Lorenzia). Tämä on hanhenpojille a priorista. Mutta se on kuitenkin evoluution opettama "hyödyllinen keino", joten itse asiassa se on perimmiltään a posteriorista tietoa joka on latautunut DNA:han. Kant tuntuu tämän jälkeen huomattavasti vähemmän vakuuttavalta.
1: Hanhenpoikien esi-isissä on ollut variaatiota jossa osalla on ollut leimautumista, osalla ei ja myös vahvuudessa on ollut eroja. Ja tieto on latautunut siitä että ne joiden DNA on toiminut huonosti ovat karsiutuneet pois. Lopputulos on tarkempi, se rajaa laajemmasta mahdollisuusvalikoimasta pienemmän fraktion ja rajaa ulkopuolisen irrelevantiksi. Eli on informatiivisempi.Eli tässä mielessä on todellakin merkitystä sillä miten Quine on kiteyttänyt "Natural Kindsissä" seuraavasti "Creatures inveterately wrong in their inductions have a pathetic but praiseworthy tendency to die before reproducing their kind."
Tämä johtaa siihen että jos ihmisten sisäiset näkemykset eroaisivat epäkäytännöllisellä tavalla ympäristöstä, he eivät voisi elää maailmassa. Tässä mielessä empiristeillä onkin hyvin vahva pohja. Evoluutiota kannattavat ihmiset voivat sanoa että heillä on "Turva" siitä että he todennäköisesti kykenevät toimimaan maailmassa tavalla joka ei oleellisen usein tapa heitä. Tämä on toki hieman eri asia kuin "Totuus".
Käytännöllinen totuus vs. absoluuttinen Totuus.
Jos mietimme ihmisen käsitystä maailmasta, klassisesti on ajateltu että olisi erikseen kartta ja maasto. Kartta on representaatio maastosta. Tätä erottelua pidetään usein hyvin keskeisenä. Mutta tietyllä tavalla pragmatistit ajattelevat usein että heillä on oma phaneroninsa. Eli kun ihminen katsoo karttaa ja maastoa, niin tosiasiassa myös maasto heidän mielessään on representaatio. Kartat ovat erilaisia. Mutta molemmat ovat tietyssä määrin ihmisen pään representaatioita. Maailmankuvallisuus nouseekin esiin juuri tästä empiristien suosimasta pohjasta.
Lisäksi meitä haittaa se, että evoluutio nojaa enemmän hyvään toimintaan kuin täydelliseen toimintaan. Alvin Plantinga on korostanut että evoluutio voi tuottaa mitä tahansa joka antaa oikeita reaktioita ympäristöön. Se onko tämä Totuudenmukainen ei sitten ole niinkään tärkeää. Plantingan argumentissa korostuu se, että jos pakenee tiikeriä luullen sitä anopin lomavideoksi, pakeneminen on tärkeää. Tämä korostaa sitä että on olemassa relevantti mahdollisuus siihen että maasto olisi aina jotenkin oleellisesti ja syvällisesti "vain kartta". ; Itse, tiedostaen sen että psykologia näyttää miten ihmisiet ovat alttiita väärille positiviisille, väärille negatiivisille, vahvistusharhoille, illuusiolle ja muulle niin voidaan sanoa että hyvin monessa kohden kokemusmaailmamme todellakin eroaa maailmasta. Fysiikan teorioiden - niin suhteellisuusteorian kuin kvanttimekaniikankin - intuitionvastaisuus korostaa tätä eroa. Tämä korostaa sitä että vaikka Plantinga korostaakin aivan oikein että kenties emme välttämättä mitenkään voisi huomata ja tunnistaa virheellistä ajatteluamme, niin jossain tilanteissa meillä on selvästi edessä tilanteita joissa tiedämme erehtyvämme ja urakalla.
Quine on tämäntapaisiin asioihin liittyen sanonut jo ajalta ennen Plantingaa että koko harhaisuuden käsite on mielekäs lähinnä a posteriorisena tietona. Koska näemme unia, hallusinoimme huumeista tai hulluudesta, voimme ylipäätään sanoa että erehtyväisyys on relevantti mahdollisuus.
Warrantittomuutta voidaan pitää kuitenkin liian tiukkana ja varsin asenteellisena vaatimuksena. Esimerkiksi fyysikko, jopa "positivistiksi" itseään joskus nimittävä empiristi Stephen Hawking puhuu malliriippuvaisesta realismista. Siinä korostetaan että ihmisen kannalta ei ole olemassa kuvasta tai teoriasta riippumatonta käsitystä todellisuudesta. Sen sijaan omaksumme näkemyksen jota kutsumme malliriippuvaiseksi realismiksi: sen mukaan fysikaalinen teoria tai maailmankuva on malli ja joukko sääntöjä, jotka yhdistävät mallin osaset havaintoihin. Ja tässä kaikki. Tämä tarjoaa viitekehyksen, jonka avulla voimme tulkita nykytiedettä. Tämä on kuin suora vastaus Plantingan haasteeseen. Warrantittomuuden osoittaminen kun vaatisi aina sen että ihminen voisi todella nousta oman arviointikykynsä yläpuolelle sanomaan että aistimme ovat ehdottomasti luotettavat.
1: Jumalan luotettavaksi arviointikin tapahtuu ihmisen tietoisuudella. Joten miksi käytössä ei ole pettäjäjumala joka ei tarjoa meille edes sitä mitä evoluutio takaa, eli Turvan siitä että toimintamme on todennäköisesti elämäämme ylläpitävää? Plantinga valitsee kristinuskon Jumalan hyvin spesifien ominaisuuksien setin puhtaasti oletuksenvaraisesti. Sen sijaan että ottaisi huomioon ne vaihtoehdot joissa Jumala antaa meille luulon siitä että meillä on warrant mutta ei annakaan. Jos naturalistien annetaan valita yksi skenaario hyläten muut ei Plantingalla olisi argumenttia siitä että ateistinen evoluutio ja naturalismi eivät johtaisi tieteeseen luottamiseen, toisin kuin teismi.
Kun absoluuttinen totuus on tämän jälkeen naulattu vessan seinälle samalla kun ihmiset panostavat aikaansa järkevimpiin kysymyksiin voidaan ottaa huomion ytimeen koko maailmankuvatematiikka yllättävän laajasti. ; Tavallaan koko kysymys onkin siitä että kenties mielessämme on vain kartta. Mutta karttoja on monenlaisia. Ja vain osa niistä on piirretty siten että on käyty paikoissa. Kenties meillä on useita karttoja joissa yksi on kuvannut pinnankorkeutta ja toinen kasvillisuutta ja kolmas värejä. Mutta silti suuri osa kartoista on jotain jota löytyy vannoutuneiden poikamiesten kuivuneista lakanoista. Ja siksi ei ole niin relevanttia miettiä "onko maasto kartta" vaan katsoa sitä "minkälainen kartta" se on. "Onko se hyvä kartta" on se tärkein kysymys. Tavallaan sen ulkopuolella sitten on vain maailmankuvallisuutta josta sitten voi olla vapaasti mitä mieltä tahtoo. Koska se on uskonvaraista ja irrationaalista. En ymmärrä miksi viisauden rakastaja tekisi näille muuta kuin tunnustaisi tämän piirteen olemassaolon. (Moni tosin näyttää kuluttavan valtaosan aikaansa ja elämäänsä vain näiden kysymysten parissa.)
Oletetaan että ei tiedetä mitään.
Jos otamme Feyerabendin, hän edustaa jotain jota ylläolevassa ole käsitellyt. Vaikka hänen ajatuksensa ovat koko kysymyksen ytimessä. Hän oli idealisti. Ja esitti että ihmisten mielissä on erilaisia maailmankuvia jotka ovat yhteismitattomia. Eli niissä katsotaan asioita aivan eri tavoilla ja eri lähtökohdista. Maailmankuvat koherentisoituvat sisäisesti, ja kehittyvät. Mutta ne eivät kuitenkaan ole jotain joiden paremmuusjärjestystä voitaisiin arvioida mitenkään.
Kuitenkin tässä kohden on kenties hyvä ottaa esiin toinen maailmankuvallisuutta korostavien ihmisten sankari, Wittgenstein. Wittgensteinin mukaan ihmiset voivat kommunikoida. Ja tehdäkseen aitoa kommunikaatiota, se tapahtuu siten että he ovat jakaneet jollain tavalla jonkinlaista yhteistä elämää. Ja itse asiassa voidaan sanoa meillä on valtavasti tämänlaista yhteistä kontaktipintaa. Ja tämä tapahtuu juuri siten että yksilötasolla emme ole täydellisiä tabula rasoja. Olemme ihmisolentoja jotka pelkästään tämän seikan takia jaamme hirvittävän määrän evoluution meihin ennakkolataamaa a priorista asennetta. Se määrittää miten havainnoimme maailmaa. Riippumatta siitä onko tämä maailman kartoittaminen sitten "Perimmiltään Totta" vai "Pelkästään Kätevää".
Ja tässä onkin tavallaan suurin relativismin ja maailmankuvallisuuskysymysten syvin ongelma. Kun niitä katsotaan voidaan huomata että ne tarkkailevat asiaa pelkästään koherentisointi mielessä. Maailmankuvien ristiriidattomuus on se johon ne korkeintaan kiinnittävät huomiota. Ne kuitenkin unohtavat parsimonian. Ja tätä kautta ne muuttuvat hyvin abstrakteiksi kysymyksiksi.
Esimerkiksi jos nuoren maan kreationisti väittää että evoluutikoiden maailmankuvallisuus kieltää heidän mallinsa a priorisesti, he eivät voisi olla enempää väärässä. Sillä vankin todistusaineisto on a posteriori -tyylistä tietoa ja siihen sovitettua parsimoniaa. Tämän taustalla on ajatus siitä että tieteessä on, jos ei täydellisiä, niin ainakin hyviä karttoja. Nämä ovat siis ehdottomasti käteviä. Nuoren maan kreationistin kohdalla kenties jos meillä ei olisi nykyistä käsitystä geologiasta, maantieteestä, astronomiasta, suhteellisuusteoriasta ja evoluutioteoriasta, se olisi yhtä mahdollinen kuin mikä tahansa muukin. Mutta tosiasia on se, että saavuttaakseen menestystä nuoren maan kreationisti joutuisi kumoamaan valtavan määrän tämän hetkisen tieteen valtaparadigmoista. Tämä on toki teoriassa mahdollista, koska tieteen historiassa paradigmanmuutoksia on tehty aiemminkin.
1: Tämä on a posteriorista tietoa siitä että opimme tekemään parempia karttoja, eli tiede jotenkin liittyy karttojen kätevyyteen ja sen kehittelyyn jollain muulla kuin a priorisella suoraantietämisen menettelyllä. Ei siis mikään "tieteen naurettavaksi tekevä asia" kuten moni näyttää ajattelevan. Kun huomionsa keksittyvät Absoluuttiseen Totuuteen eikä Karttojenn Kätevyyteen. A posteriori -tieto ei kumoudu sillä että lisää tietoa saadaan a posteriori. Sille paljon relevantimpia ovat ne huomiot joiden mukaan a priori -tietoa on väkisinkin jokaisessa systeemissä. Joka on tosiasia. Ja muistuttaa siitä että jopa sitten kun YEC -tiede on tulevaisuudessa voittanut ateistinaturalistit tulevassa tieteen voitonmarssissa, niin sittenkin se tieto olisi epävarmaa ja epätäydellistä.
YEC -kreationisteilla ei ole tällä hetkellä tarjota mitään a posteriorista mallia joka olisi voittanut nämä vallitsevat teoriat. Joten ainut mitä he voivat tehdä on ajatella optimistisesti että heillä on maailmankuvallinen a priori varmuus tästä asiasta. Ja että tuleva huipputason nuoren maan kreationismin tutkimus tulee päihittämään ne huonot vastineensa. Heillä ei vielä tällä hetkellä ole kuin maailmankuvallinen a priori -torjunta evoluutioteorialle, ja he projisoivat tätä evoluutikoihin ajatellen että tämä on se mitä kaikki tekevät. Ja YEC oli tässä vain esimerkki. ; Tosiasiassa voisimme esimerkiksi ajatella että on periaatteessa mahdollista että maa on litteä, että vaskesta taottu kupu kiertää taivaannapaa vasten luoden maan päälle yön, päivän ja tähtitaivaan. Mutta vain jos elämme ajatuksessa siitä että meillä ei olisi mitään jaettua yhteistä tapaa havainnoida maailmaa, eikä mitään tietovarastoa joka kartoittaisi maailmaa yhä paremmin ja paremmin.
1: Moni asia on mahdollinen ennen tiedon tarkentumista, mutta harvempi sen jälkeen. Kotona kykkiessä on vaikeaa sanoa mitkä eri kartoista ovat hyviä, mutta maastoon meneminen vihjaa että osa niistä koostuu tallatuista maileista ja osa pelkistä märistä unista. Mutta kun meillä on jo hyviä arvauksia, ne pakottavat hylkäämään esimerkiksi nuoren maan kreationismin. Ja tätä ei tehdä a priori vaan a posteriori. Tässä lähinnä kyseenalaistetaan a posteriori maailmankuvallinen ilmiselvyys joka on puhtaasti a priori.
Evoluutio käytännössä takaa sen, että olemme siinä määrin Konrad Lorenzin rumia ankanpoikia, että voimme elää, jakaa kokemuksiamme, kommunikoida ja kenties jopa elää niin pitkälle että jopa ehdimme kohota tieteen joutsenensiiville koostamaan jonkin verran a posteriorista tietoa. Jotta muiden ei tarvitsisi. Jotta maailma olisi jälkeen tuleville parempi, tarkempi ja käytännöllisempi.
Ja jos voimmekin olla Quinen kanssa erimielisiä siitä miten "praiseworthy" kuolema luonnonvalinnan ja evoluution kohdalla on, niin se kuitenkin tekee eläimistä "käytännöllisempiä" ympäristössään eläjiä. Ja tosiasiassa sama pätee myös maailmankuvallisuuskysymykseen ja tietoon. Aluksi on enemmän vaihtoehtoja ja variaatiota. Ja osa sitten häviää pois. A posteriori -tieto on aina "rajoittavaa" ja "rajoittunutta". Ihan siksi että se on tietoa.
Koska maailmankuva on voitu valita ennen tutkimuksessa saatavaa tietoa, kysymys on yksilötasolla osittain onnenpelistä. Ja näin voi tuntua epäreilulta että jonkun maailmankuva on todellakin paremmin perusteltu kuin toinen. Ja a posteriori -tieto itse asiassa nimenomaan tarkoittaa sitä että kaikki maailmankuvat eivät ole yhtä hyviä ja näin koko maailmankuvallisuuskysymyskin on harhaanjohtavaa tai ainakin turhaa ja epäkäytännöllistä. Epäreiluuskokemustaan vinkuvalle YEC:ille ei voi sanoa oikein muuta kuin lainata "Red Dead Redemption" -peliä. Että "Some trees flourish, others die. Some cattle grow strong, others are taken by wolves. Some men are born rich enough and dumb enough to enjoy their lives. Ain't nothing fair. You know that."

a posteriori,
a priori,
empirismi,
Feyerabend,
Hawking,
Hume,
Kant,
Locke,
Lorenz,
maailmankuva,
parsimonia,
phaneron,
Plantinga,
Quine,
tieteenfilosofia,
totuus,
warrant,
Wittgenstein,
yhteismitattomuus
sunnuntai 8. kesäkuuta 2014
FAG
Yllättävän monet hakevat merkitystä asioihin viittaamalla sanan etymologiaan. Tätä kautta asiaan ikään kuin haetaan uusien näkökulmien lisäksi jotain objektiivista sanan oikeaa merkitystä jossa kaikki muu on vääristymää. Tämänlainen historiaan jumittaminen on hyvin omituista, sillä kieli elää. Sanat muuttavat merkitystään.
Tämänlaista roikkumista näkyy erilaisissa kansallistunteen sävyttämissä ideaalikansalaisen kuvaelmissa. Ja tosiasiassa renessanssiajan valistus oli tämän hengen läpitunkema. Kirkko nähtiin tulokkaana ja ihailtiin alkuperäistä Kreikkalaista Kulttuuria. Kulttuurin keksimispaikka siis ikään kuin laajeni. Ja modernit kreikkalaisetkin voivat hakea itselleen kunniaa Sokrateen kautta.
Tai kuten "unkurissa" matkusteltiin : "ateenassa on monta syytä käydä, sillä euro-eurooppalaisen kuuluu nähdä ne konkreettiset paikat, joissa hänen peruskoodistojaan luotiin." Asialla on kuitenkin vastapuoli "sekin hymyilyttää, että juuri täällä kehitettiin filosofinen tapa pohtia ihmisen olemassaoloa. ajan historia havisee, vaikka yhden talon rappaukseen onkin spreijattu vastalause: what is history anyway but a set of lies, agreed upon." Saman tien sitä voisi pyytää anteeksi Alan Turingilta teosta jota ei ole itse tehnyt ja uhrille joka ei ole paikalla antamassa anteeksi. Symbolitkin muuttuvat.
Etymologia salakuljettaa nostalgiaa. Mutta se on kuitenkin jokseenkin huvittavaa. Otetaan vaikka esiin englanninkielisten usein hokema "fag". Tällä viitataan homoseksuaaliin, mutta Online Etymology Dictionary kertoo sen alkuperän tupakalliseksi. "fag (n.) British slang for "cigarette" (originally, especially, the butt of a smoked cigarette), 1888, probably from fag-end "extreme end, loose piece" (1610s), from fag "loose piece" (late 15c.), which is perhaps related to fag (v.)." Tässä hengessä sitä voisi sitten uudelleenmääritellä käsitteen. Toinen oleellinen käsiteltävä sana on tietysti "gay". Jolle samainen Online Etymology Dictionary kertoo alkuperän. "gay (adj.) late 14c., "full of joy, merry; light-hearted, carefree;" also "wanton, lewd, lascivious""
Fag voisi ihmisryhmään viitaten kohdistua vaikkapa tupakkalobbyisteihin jotka haluavat poistaa ikärajoja tupakanpoltolta, lisätä tilaa sallitulle tupakkamainonnalle, ja tietenkin vaatia kaikkien tupakkaa koskevien varoitusmerkkien poistamista holhouksena. Fag voisi myös pitää tupakasta tiedottamista koulussa hyysäämisenä. Gay -sanan iloisuus viittaisi tietysti tupakoijien nautinnonhaluiseen hedonismiin, joka sopii fag -kulttuurin dekadenssiin. Jos nyt käytän tätä kieltä ja oletan että kaikki muutkin käyttävät tätä käsitettä, olisi luvassa varsin omituisia keskusteluja. ("I hate fags" - "I agree tobacco is dangerous business"...)
Kielifilosofiassa tämänlaatuinen ilmiö johtaa koppakuoriaisajatuskokeeseen (beetle-in-a-box). Taustalla on behavioristinen tiukka jako objektiiviseen ja subjektiiviseen. Siinä ulkoinen käytös on arvokasta ja mielen sisältö on subjektiivista ja järkevän käsittelyn ulkopuolella. Wittgenstein kuvasi tilannetta jossa jollakulla on laatikko jossa on ötökkä. Tässä behavioristisen perinteen "beetle in a box" -vertaustaan siihen että mielet ovat kuten kovakuoriaisia jotka ovat laatikossa. Vain laatikon omistaja voi kurkistaa laatikkoon. Wittgenstein kysyi että miten muut voivat tietää onko laatikossa ylipäätään mitään, tai että vastaako laatikon omistajan kovakuoriainen todella kovakuoriaiseen samassa mielessä kuin he itse ajattelevat kyseisestä sanasta. Kenties jos itse näkisi laatikkoon, ei kokisikaan että se olisi kovakuoriainen. Eli jos laatikossa on jokin ja omistaja ei valehtele siitä, niin tiedämme silti vain sen että laatikossa on jotain jonka tämä itse kokee kovakuoriaiseksi.
Quine tietysti vastusti tämänlaista dikotomisuutta. (Ja minustakin "love without proof is stalking", eli tuntista ja sisäisistä tiloista saa tietoa joka ei ole pelkkää maailmankuvallisuutta.) Itse asiassa jos asiaa lähestytään tarkasti, vaatisi behavioristinen näkemys esimerkiksi mielen teorian (Theory of Mind) puuttumisen. Tällöin ei olisi samastumista tai kykyä astua toisten saappaisiin. Peilineuronit ja etenkin ihmisten käyttäytyminen viittaa päinvastaiseen. Quinen näkemys "Word and Object":issa on selkeä. Hän ottaa behavioristisen ajattelutavan kannalta oleellisen dikotomian murtamiseen avuksi kielen kääntämisen. Jos tehtävänä on muuttaa kieli vaikkapa englannista vaikkapa suomeksi, ilman että mukana tulee kommunikaatiokuilua, pitää olettaa jonkinlainen yhteneväisyys.
Quine on tässä, Wittgensteinin huomiot huomioiden, äärimmäisen varovainen. Hänestä ei ole mitenkään ilmiselvää että sanoilla olisi tietyt kohteet jotka olisivat kulttuurista riippumattomia. Esimerkiksi jos osoitamme "kovakuoriaista" emme voi tietää että vastapuoli todella rajaa eläimen rajat samalla tavalla kuin me. Kenties tässä kulttuurissa kovakuoriaisen siivet nähdään eläimen työkaluina, jotka ovat yhtä vähän "kovakuoriaista" kuin kirves on ihmistä.
Quinen mukaan tästä huolimatta voidaan onnistua. Sillä asioita on tarkasteltava holistisesti. Jokainen kieli ja kulttuuri synnyttää käsiteverkon ja kun tiedetään mitä kaikkea muut asiat tarkoittavat voimme tietää myös mitä se yksi ja tietty käsite tarkasti ottaen tarkoittaa. Ja tästä voidaan tehdä kuvaus toiselle kielelle. (Jopa ilman että oletetaan täysin toimiva Mielen Teoria.) 1:1 käännettävyys ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollinen koska se vaatisi täyden tiedon molemmista kulttuureista. Ja jokainen meistä on tutkimusmatkailija ja rajallisen näkökulman kanssa liikkeellä jopa omassa kulttuurissamme. Kuitenkin tämä ei tarkoita että vähemmällä tietomäärällä ei saataisi tulosta. Puutteellisella tiedolla saadaan likiarvoja. Käännökset ovat enemmän tai vähemmän perusteltuja. Ja siksi me saamme huvia Jouni Paakkisen mainiosti kokoamista absurdeista käännöskukkasista ja voimme toisaalta esimerkiksi vaeltajapastorit voivat tehdä käännytystyötä pakanamaissa.
Siksi tiedämme että FAG -vitsi ei toimi. En voi vain uudistaa kieltä yksinäni. Sillä kulttuuri on sosiaalinen kokonaisuus. Silti taustatiedoilla voimme uudelleentulkita erilaisia asioita hauskasti. Jopa kielestä toiseen.
Tunnisteet:
behaviorismi,
etymologia,
homoseksuaalisuus,
huumori,
kieli,
kielifilosofia,
kulttuuri,
maantiede,
mielen teoria,
nostalgia,
objektiivisuus,
Paakkinen,
Quine,
Sokrates,
subjektiivisuus,
symboli,
Wittgenstein,
YouTube
sunnuntai 16. helmikuuta 2014
Näkökulma ; Miksi niin monet kristityt loukkaantuvat kun heitä kutsutaan taikauskoisiksi?
![]() |
| Vanhan kouluni muikea hirvi muistuttaa kalevalehtelevasta animistisesta uskontoperinteestä ja sen roolista Suomen historiassa. |
Tässä kulmassa on vaikeaa ymmärtää miksi kristityt loukkaantuvat kun heitä kutsutaan taikauskoisiksi. Syy on yllättävä. Valtaosa kristityistä ei oikeasti ole kovin suvaitsevaisia eri uskonnoille. Henkenä on se, että uskonnonvapaus antaa luvan olla väärässä. Ja New Agea pidetään harhautuneena. Ihminen hakee Jumalaa ja eksyy taikauskoon. ; Kristityt tukevat mielellään muita uskontoja silloin kun kysymys on uskonnottomien bashaamisesta. (Akateemisetkin kristityt tekevät tätä suurella innolla, peittävät tämän vain sivistyssanoihin ja kohteliaisiin synonyymeihin, eli pinnallisin retorisin keinoin.) Mutta jos kristinusko leimataan taikauskoksi, kristitty loukkaantuu koska kristinusko ei ole yhtä naurettavaa kuin se barbaarimainen luonnonusko, primitiivinen animismi ja pakanallinen puujumalan palvonta.
Takana on hierarkia. Tämä tulee esille joskus siitä kun kristityt kertovat että kristinuskolla on merkittävä rooli, koska ilman sitä täällä Suomessakin olisi yhä palvottavana animistiset taikauskoiset uskonnot. Tätä pidetään jopa todisteena siitä että kristinusko on rationaalisempi ja tieteen kanssa yhteensopivampi kuin vaikkapa animistinen karhunpalvonta.
Kysymys ei ole kovin helppo. Kun uskontoa lähestytään antropologisesti voidaan huomata että
1: Euroopassa vallassa ovat "desert dogma" -uskonnot. Eli islam, kristinusko ja juutalaisuus. Ne ovat historialtaan vahvasti toisiinsa sidoksissa olevia uskontoja, jotka ovat itse asiassa kulttuurisesti, sekä opiltaan että sisällöltään "yllättävissä määrin miltei sama uskonto". Toki suuria oppieroja on, mutta kun niitä katsotaan voidaan luetella valtava määrä analogisuuksia. Seemiläisissä uskonnoissa yksi Jumala, doktriinien, rituaalien ja uskonnollisten auktoriteettien rooli, ja tapa korostaa tekstiä kuvien yli on hyvin samanlainen, "jaettu".
2: "Idän uskonnoissa", indoeurooppalaisessa perinteessä, buddhalaisuudessa, hindulaisuudessa, konfutselaisuudessa ja vastaavissa Jumalien määrässä on vaihtelua, osassa idän oppisuunnissa Jumaluus ei ole merkittävässä roolissa ja niiden suhteen ollaan jos ei ateistisia niin ainakin agnostisia. Ja usein rituaaleissa on suurta paikallista vaihtelua. Tämä huomio on johtanut siihen että uskontoja on alettu luokittelemaan.
Tämä jaottelu on ollut merkittävä. Sillä tosiasiassa se pakottaa laajentamaan homo religiosus -ihmiskuvasta. Sillä vaikka uskonto tuntuu olevan osa kulttuuria lähes aina, on teknisesti vähemmän sofistikoituneemmissa kulttuureissa tavattu harrastaa animismia. Itse asiassa Edward Tylor korosti uskonnon luonnollisuutta juuri siten, että moni piti uskontoa keinotekoisena kulttuurin luomuksena viittaamalla siihen miten uusia uskonnot olivat. Tässä oli kysymys jonkinlaisesta kristinuskon kautta tulkitsemisesta. Hänestä esimerkiksi australian aboriginaaleilla oli uskonto vaikka heillä ei ollutkaan kovin paljoa piirteitä joita kristillisessä kulttuurissa on totuttu pitämään uskonnolle oleellisena. Hän myönsi "Primitive culture" -teoksessaan, että aboriginaaleilla ei ollut monia näistä "no idol, temple, or sacrifice, but that in short, they have nothing whatever of the character of religion, or of religious observance, to distinguish them from the beasts that perish." mutta että olisi jonkinlainen luonnollinen uskonnollisuus joka vetoaisi nimenomaan animismiin. "I propose here, under the name of Animism, to investigate the deep-lying doctrine of Spiritual Beings, which embodies the very essence of Spiritualistic as opposed to Materialistic philosophy." Eli uskonnollisuus olisi a-materialismia samaan tapaan kuin jumaluskon puute on a-teismia.
Mielenkiintoista tietysti on se, että tämän kulman korostaminen kertoo että kristinusko on hyvinkin keinotekoista ja uutta. Ja Tylorkin luokitteli uskonnot primitiivisiin ja sofistikoituneisiin. Uskonnoilla oli siis hierarkia. Ja tässä kognitiivinen helppous ja intuitiivisuus ei ole sama kuin laatu, pikemminkin päin vastoin.
Tylorin tapa tulkita asioita on nykyään hyvin tavallinen. Ja sen takia uskontokeskustelussakin tuntuu vellovan omituinen tapa olla yhdessä vaiheessa homo religiosusta kannattavia uskonnonvapautta ja omaatuntoa korostavia monikulttuurikkoja - kun pitää tuomita ateismi "luonnottomaksi" ja inhimilliselle elämälle vieraaksi - ja sitten seuraavassa vaiheessa ollaan kuitenkin korostamassa että se oma uskonto on parempi kuin ne muut uskonnot.
Merkittävää ja erikoista onkin oikeastaan se, että tämä hierarkia on hyvin vahva mutta hyvin heikko.
1: Monesti kristityt eivät edes kykene näkemään muita jäsennystapoja. Se, että tietyllä alueella on syntynyt tieteellinen edistys ja tällä alueella on tietty uskonto on nähty post hoc- ajatteluvirheen kautta samaksi kuin osoituskeksi että juuri kristinusko on laadullisesti parempi, tieteellisempi ja tieteen kanssa yhteensopivampi, kuin vaikkapa animismi. Jostain syystä käsiä kuitenkin pestään kaikista kulttuuriin liittyneistä ongelmista ja niitä ei suostuta käsittelemään samalla post hoc -logiikalla. Siksi kirjoitustaito ja tiede ovat muka kristinuskon ansiota mutta samalla miekkalähetys, vanhan uskonnon ja kulttuuriperinnön katoaminen ja vastaavat eivät muka olisi kristinuskon syytä.
1.1: Tässä usein vedotaan siihen että kristinusko kieltää tappamisen, mutta toisaalta tässä korostetaan että sodassa - ja joskus vaikkapa teloituksissa - ei ole kyse murhista. Eli nämä olisivat "eri juttu" vaikkapa silloin kun puhutaan Raamatussa mainituista käskyistä suorittaa kansanmurhia. Miksei siis miekkalähetyksenkin kohdalla? Raamattu käskee asioita homoista, ja tämän vuoksi ihmisiä on esimerkiksi kemiallisesti pakkokastroitu kuten Alan Turingille kävi. Raamattu ei sen sijaan käske opettelemaan lukemaan, eikä se sano että vain lukutaitoisten on Jumalan valtakunta.
2: Itse asiassa valtava osa juuri siitä moititusta uusateismista menee juuri Tylerin kaltaisen jaottelun pariin. Tällöin henkenä on se, että jos ateisti luo hierarkian ja luokittelee kristinuskon itseään alemmaksi ja primitiivisemmäksi, kyseessä on epäkohteliaisuus ja militanttius ateistien puolelta. Tätä militanttiutta ei tunnusteta siten sen kristillisyyden puolella niin millään.
2.1: Voin tässä kertoa pienen "salaisuuden" siitä että olen tunnetusti agnostikko enkä ateisti. Ja yksi syy tähän on syvä emotionaalinen vastahanka tämänlaista hierarkiointia vastaan. Jos oikeasti katsomme Dawkinsin argumentaatiota, hän luokittelee asiat siten että asioiden selittäminen on ihmisille primaarista. Ja että uskonto on aiemmin yrittänyt tehdä jotain asialla, ja että uusateistit tekevät tämän nyt vain tieteellä laadukkaammin ja paremmin. Hän luokittelee "ymmärryksen" ja "selittämisen" omalla tavallaan ja jäsentelee maailman tätä kautta. Rakenne on kuin suoraan Tyleriltä. Siinä missä Tylerille uskonto on "ihmisen perusolemus jossa animistit ovat lapsellisella tavalla tavoittelemassa kristinuskon Jumalaa" Dawkinsille "ymmärrys, jäsentäminen ja ilmiöiden selittäminen ovat tämän tilalla ja uskonto on vain yksi karkea ja lapsellinen ja epäonnistunut tapa harrastaa tätä".
Miten Dawkinsin jäsennyshierarkia on asennevammainen ja huono, koska se on kristittyjen oma jäsennyshierarkia.
Kun katsomme mitä Richard Dawkins selittää, hän korostaa että "God Delusion" ei viittaa Einsteinin Jumalaan. Että valistuneet tiedemiehet eivät ole hänen populaarikirjansa sisältöä. Dawkins on tunnetusti korostanut että hän käsittelee fundamentalismia ja että jos hän käsittelisi sofistikoituneita teologeja, kirjakaan ei myisi hyvin. Ihmisiä kiinnostaa alhaiseksi luokiteltu uskonto, tämä uskonto on myös ideologisesti vaarallisempaa ja häiritsee kunnon ateistien elämää eniten. Ja hän on tässä aivan oikeassa. Kuitenkin hän samalla selittää "Religion has at one time or another been thought to fill four main roles in human life: explanation, exhortation, consolation and inspiration. Historically, religion aspired to explain our own existence and the nature of the universe in which we find ourselves. In this role it is now completely superseded by science."
Dawkins siis tekee kuten Tylerkin. Luokitteleen "aina olleen" luonnollisuudeksi. Ja uusin versio tästä on ikään kuin sofistikoitunein, vaikein ja siksi paras. Olen toki syvästi ihmetellyt miksi intuitiivisuus olisi hyve, ja helppous samaa kuin aitous. Ja kyseenalaistan sen että filosofian tulisi olla aina automaattisesti ymmärrettävää. Kuka sanoi että syvälliset asiat olisivat helppoja? Mutta en toisaalta ymmärrä miten sitoutuminen "moderneihin/uusiin" innovaatioihin, kuten luonnontieteisiin (nykyajan ateistitiedemiehet) tai akateemiseen rationaalisuuteen (keskiajan suuret teologifilosofit) olisi samaa kuin ehdoton paremmuus. Se, että jokin on vaikea keksiä ei tee siitä suoraan parempaa tai todempaa ideaa. Se kertoo lähinnä siitä että sen keksimiseen tarvitaan tavallista omituisempaa mieltä.
Koen että tässä on syvä kaksoisstandardi ; Jos jokin asia on intuitiivista ja luonnollista, se on helppoa. Jos tämä on oikeutus, on kognitiivinen raskaus epäluonnollisuutta by definition. Ei voi olla niin että toisaalla intuitiivisuus ja helppous ovat hyve ja toisaalla ne sitten ovat pahe. Ja että näkökulmasta vaihdetaan toiseen aina sen mukaan mikä sille omalle suosikki-ideologialle on kulloinkin näpärää, kätevää ja julistuksellisesti edullista.
Mutta vain harva jakaa näkemykseni ; Dawkins-Tyler -linjaman asennevammahierarkisuus on hyvin leimallista nykykulttuurille ja siinä tapahtuvalle pseudosuvaitsevaiselle pseudomonikulttuurisuudelle ja pseudouskonnonvapaudelle. Esimerkiksi uskonnon ja tieteen yhteensopivuustematiikassa aiheena on usein koko uskonto. Ja "sopusoinnussa tieteen kanssa" -käsittettä käsitellään äärimmäisen luovasti. Milloin se on sitä että Jumalasta olisi argumentteja joilla se osoitettaisiin paremmaksi kuin ateismi, mutta tästä ollaan helposti joustamassa siihen että riittää että uskonto ei ole ristiriidassa vallitsevan tieteen kanssa.
Ja mikä parasta, kun Dawkinsin kömmähdys nostetaan esiin, fundamentalisti saattaa nousta puskista selittämään, että nyt kun Dawkins on väärässä, niin kenties Jumala olisikin kreationistinen ja tieteellisellä evidenssillä todennäköisemmäksi kuin vaihtoehtonsa todistettu, hyvin perusteltu uskomus, aka. todistettu ilmiö. Ja ovat seuraavassa vaiheessa sitten innoissaan huitomassa, että Newton oli kristitty ja supernero ja että ilman kristinuskoa olisi vain huonoja pakanauskontoja, ja naurettavaa New Age -magiikkaa joka on vaarallista taikauskoa jonka pahin puoli on siinä, että siinä viitataan oikeasti saatananpalvontaan ja demonien hallintaan.
Onko animismi kiinnostavampaa kuin ateismi ja kristinusko rikkaampaa kuin molemmat näistä?
Moni itse asiassa sekoittaa tämän uskontohierarkisen perusdogman siihen että uskonto olisi kiinnostavampaa kuin vaikkapa ateismi ja että kristinusko olisi erityisen kiinnostava ja sofistikoitunut. Toki minäkin olen sitä mieltä että kristinuskon perinne vaatii sen, että ilmiön tiedostaminen kuuluu yleissivistykseen. Älyllisiä ansioita en siinä juurikaan näe.
Tai näen, mutta en sellaisia joita ei nörttikulttuurissa törmättäisi siinä kun mietitään vaikka mitä tapahtuu kun Juggernaut (jonka liikevoima ei ole pysäytettävissä) törmää Kapteeni Amerikan kilpeen (joka pysäyttää kaiken liikevoiman). Kristinuskolla on ollut aikaa kehitellä ajatuksia akateemisessa kulttuurissa. Ei siksi että kristinusko olisi luonut akateemisen kulttuurin vaan siksi että akateeminen kulttuuri kehittyi alueilla jotka sattuivat olemaan seemiläisiä. Itse asiassa näen että vuosituhantinen perinne ja kauan jatkunut vahva institutionaalinen valta on juuri se, joka selittää kristinuskon erityisaseman ja sen miksi niin monia asioita on mietitty kristinuskon kautta. Ja sama selittää miksi on ikään kuin pakko miettiä kristinuskon kannalta - myös filosofiassa, mielestäni siinä määrin että huono filosofi on se joka jättää kristinuskon käsittelemättä. Kirkko on olemassa, uskonnollisia ihmisiä on olemassa. Ja kun ideologia kohtaa ihmiset, syntyy vallankäyttöä. Ja niiden kautta syntyneet ideat ovat osa filosofista aineistoa.
1: Kristinuskon sofistikoitunuus on nähdäkseni sitä että sen parissa kehitellään erilaisia enemmän tai vähemmän tehokkaita saivarteluja, ja tätä puolustetaan kaikkea muuta kuin filosofisesti tai akateemisesti kauniin keinoin, tavalla joka selittyy lähinnä arkipsykologialla. Saivarteluja jotka eivät ole todiste aiheen hienoudesta koska - kuten Duhemin tieteenfilosofiset huomiot ad hoc -selityksistä ja ristiriitojen peittämiskeinoista osoittavat - ristiriitojen peittämisessä kyse on enemmän perslihaksista ja luovasta saivartelusta kuin sofistikoituneesta hienostuneisuudesta.
2: Toinen liittyy moitteeseen jonka sain juuri tänään ... sanotaan nyt ... eräänlaiselta ystävältä. Hän selitti että häntä ärsyttää se, että korostan "loogisen positivismin" ja "kielipelikikkailun" ylivaltaa uskontokritiikin kritiikissä. Ei siksi että olisin väärässä tai edes "huonosti perusteleva" vaan siitä johtuen että en ole ymmärtänyt tiedepolitiikan vaikutusta. Hän kertoi minulle ... sanotaa nyt ... eräänlaiselta näköalapaikaltaan ... että 1980 -luvulla filosofianlaitoksella oli kova into Wittgensteinin opeista. (Nämä filosofit ovat nyt vakiintuneita ammattilaisia, keski-ikäistä polvea.) Ja että Suomi on pieni maa jossa on pienet resurssit. Ja että filosofiassa on siksi tavallistakin että on vain muutama koulukunta johon sitten panostetaan hyvin vahvasti. Siksi filosofit puhuvat Wittgensteinin varhaiskaudesta ja myöhäiskaudesta. (Aristoteles ja mut klassikot käytiin, mutta ohimennen. Ja valtaosa filosofian laajuudesta jäi sitten oman harrastuneisuuden piiriin.) Eivät siksi, että olisivat fiksoituneet esipopperilaisen rautakautiseen jakoon jossa objektiivinen fysiikka ja subjektiivinen metafysiikka ovat toisistaan irrallaan, vaan siksi että koulutettu filosofi ei leiki koko kentällä kuten "vapaat amatöörit" vaan ovat spesialisteja. Että Tosi Ammattilainen sanoo lausunnon vain siitä minkä todella syvästi osaa. Ja että Quinelaista keskustelua olisi vaikeaa synnyttää kotimaan kentällä. Tämä tietysti johtaa siihen että oikeastaan mistään muusta kulmasta kuin Wittgensteinilaisesta filosofiasta. Merkittävää keskustelua saa vähemmän aikaan jos siitä eivät keskustele asiantuntujat vaan vapaat amatöörit. Ja akatemian paikka ei ole tukea tämänlaista blogityyppistä keskustelua. Kristinuskon vallalla on sama rooli. Se ikään kuin pakottaa relevantiksi.
Näkisin jopa asian niin että kristinuskon perinne tekee siitä jossain määrin tylsän ja epäkiinnostavan ; Aihetta on pyöritelty niin paljon että hyvin vähän mitään tarvitsee miettiä tai keksiä itse. Kristitty tietysti innostuu älyllisesti lukiessaan muiden tarjoamia mallivastauksia. Uusateismi on tässä mielessä kiinnostavampaa, koska se kuitenkin kehittelee perinteitä selvästi uuteen suuntaan. (Se voidaan liittää vaikkapa Tylerin ideologiahierarkian seuraavaksi askeleeksi.) Tällä hetkellä kun suomen kristinuskon asema on yleisesti ottaen katsottu tulevaisuudeltaan turvattomaksi, yhtenä niistä harvoista maista joissa näin käy, on täällä korostettu jostain syystä juuri uskonnon luonnollisuutta ja vahvaa automaattista asemaa.
1: Mieleeni tulee vain tiettyjen humanistifilosofien muistutukset hegemonisista diskursseista. Niissä valta on automaatio jota ei kyseenalaisteta ja joissa henkenä on juuri se että vaihtoehtoja ei nähdä. Kun vaihtoehto on olemassa tämä luonnollisuus tuodaan esiin ilmiselvyytenä mutta ollaan jo vähän myöhässä. Hegemoninen diskurssi on tiedostettu ja silloin se osataan kyseenalaistaa. Ja kun vaihtoehto on olemassa, ei vaihtoehdon näkemättömyys ole mitään lajityypillistä käytöstä joka olisi ihmiskognition ulkopuolella.
Tosin en pidä "yleissivistysasiaakaan" samana kuin oikeutena yleiseen levittämiseen tai siihen että asiaan tarvitsisi jokaisen ihmisen ottaa kantaa. Tälälistä velvollisuutta ei ole. Olen vahvasti sitä mieltä että jokaisella saa olla tyhmiä mielipiteitä.
1: Filosofiani perustuu selittämiseen, ei uskomusten oikeuttamiseen. Jos filosofia on justification of belief -tasolla, ollaan itse asiassa tekemisissä arvokeskustelun kanssa. Kyseessä on valta ja jonkinlainen kyykytys. Ja vaikka itsekin harrastan kyykyttämistä vähintään siinä missä se vieressä oleva kaveri, en sentään lähde valehtelemaan että kysymys olisi hyveestä. Siitä kysymys ei kuitenkaan ole. Selittäminen on se jota tarvitaan jos halutaan olla järkeviä ja perusteltuja. Ja silloin koko justification of belief -kulma pitää kyllä suoraan sanoen jättää syrjään.
2: Itse asiassa vuosituhansien ikä ja syvä vaikutus kulttuurin kehittymisessä on siitä mielenkiintoinen, että se koskisi myös keskiaikaista miekkailua. Kirkolla on selitysarvoa historiassa ja monessa muussa, ja kun manuaalit tarjoavat suoran linjan "hevosen suuhun" saadaan näistä teoksista suora kytkös kristilliseen perinteeseen ja siihen hedelmistään puu tunnetaan katsantokulmaan. Näen että tämä kulttuuri on kristittyjen parissa joskus jopa jonkinlaisessa hyshys-hengessä. Että "ei haluta tuoda tuota puolta meidän kulttuurista esille". Mielestäni keskiaikainen miekkailu kuuluu eurooppalaiseen yleissivistykseen vähintään samoissa määrin kuin kendo itämaisessa kulttuurissa. Siksi siitä kenties pitäisi saada jopa kouluaine. Siis jos seurattaisiin sitä tapaa jolla uskonnonopetuksen olemassaoloa ja määrää perustellaan nykykulttuurissa. Minusta keskiaikaisen miekkailun peruskurssi pitäisi olla yhtä pakollinen kuin suvivirsi kevätjuhlissa. Ellei pakollisempi! Hyvin harva uskoo tätä, koska hekin tiedostavat että perinne, suuri vaikutus historian selittämisessä sekä syvä ja monisäikeinen tausta jossa historiantutkimus, maailmankuva, eri aikoina nähdyt fysiikkakäsitykset ja vastaavat tarvitaan asian ymmärtämisessä. (Fiore dei Liberi esimerkiksi selittää miekkailutekniikoita tavalla jossa Aristoteelisen fysiikan käsitteiden tunteminen on melko tärkeää.)
Valta, etenkin kauan jatkuessaan ja perinteeksi muuttuessaan, määrittelee monesti yleissivistyksen. Mutta on turhaa väittää että kyseessä ei olisi valta vaan yleissivistys ja perinteiden kunnioittaminen ja jokaisen yksilön rooli ja osa elämässä. Kysymys on silti myös, ellei peräti etenkin, vallasta ja sen himosta.
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
Filosofit pähkinätyörintamalla
| Joskus on lyötävä hanskat tiskiin, jotta saa jotain kirjoitettua. |
Filosofeja pidetään haihattelijoina ja vähintän varttihulluina. Heidän alansa on ikään kuin niin abstrakti että se ei ole enää tieteitä tai edes erikoisissa sfääreissä oleva amatematiikkaa. Monille se on peräti uskonnosta seuraava askel. (Joskus alas, joskus ylös.) Tämä on jossain määrin ymmärrettävää. Joskus kuulee jopa sanottavan, että filosofia on tieteiden äiti joka ikään kuin yrittää hankkia gloriaa lastensa saavutusten kautta. Eli kun asia on riittävän kehittynyt muuttuakseen tieteeksi, se ei enää ole filosofiaa. Näin filosofia ikään kuin määrittyy haihatteluksi joka redusoituisi kahteen pääluokkaan;
1: "Pähkinöiden parissa puuhasteluksi". Tällöin puuhastellaan ikään kuin abtraktien kielipelillisten ongelmien kanssa jossa semanttinen pilkunviilaus ja triviaalinomainen käsittely kohtaavat toisensa tasolla jossa saadaan tuloksia.
2: "Nutjob -puuhasteluksi" jossa liikutaan isoilla vaihteilla enemmän tai vähemmän haihatellen hyvinkin epätriviaaleja asioita hyvinkin vahvoin kannanotoin.
+ : Jaottelu on itse asiassa filosofisesti relevantti. Kohteliaammin muotoiltuna voidaan sanoa, että karkeimmillaan erottelu näkyy siinä miten Wittgensteinin ihanteena oli filosofia joka ratkaisi pulmia (puzzles). Karl Popper taas katsoi että filosofian tehtävänä oli itse asiassa ponnistaa asioihin muunakin kuin kielipelinä ja silloin on ratkaistava ongelmia (problems).
Koska tämä sattuu olemaan 4200 blogipostaukseni, näin lannistavaa alkua tarvitaan lähinnä siihen kysymykseen "miksi vaivautua?". Miksi ei vain lyödä hanskoja tiskiin ja tehdä jotain jota tekemällä luvassa olisi enemmän tuloksia ja kunnioitusta. ; Nähdäkseni filosofiasta on jotain hyötyä. Otan tässä asiakaslähtöisen näkökulman. Jos katsotaan mitä ihmiset ovat pyytäneet minulta blogaamisee liittyen, voidaan huomata, että kenties voin motivoida itseni vastaavaan pähkinöillä jongleeraamiseen keskittyvään sekoiluun seuraavankin pakkomielteisen sadan tekstipurskauksen ajaksi.
| Filosofi ; Hired Mercenary - en garde! |
Montaignen maailmassa oppineisuus johti juuri alkuun laittamiini latistaviin ja lannistaviin teemoihin. Hän esimerkiksi moitti Ciceroa siitä, että hänen pätevyytensä oli johtanut ylenkatseeseen. Oppinut elää viheliäisyydessä. Ja miten vieraantuneita heidän kysymyksensä ovat oikeasta elämästä jota ihmiset elävät. Näin heille jää osa-alueita elämästä aivan vieraaksi. Lisäksi hän liitti, aikansa lääketieteen näkemysten mukaan, oppineisuuden surullisuuteen ja ahdistukseen. Montaignea voidaan pitää jonkinlaisen "norsunluutorni" -moitteen esikehittelijänä. Siksi Montaignen maailmassa ei ole välttämättä relevanttia osata kääntää sujuvasti latinasta, mutta sen sijaan voi olla oleellista osata lohduttaa ystävää jolla on erektiohäiriö ilman että asia olisi yhtä kiusallisuutta.
Projektin sinänsä kunnioitettavasta taustoituksesta huolimatta en lähtenyt riitelyprojektiin. Sillä tosiasiassa olisin voinut lähinnä (a) katsoa minkälaisiin maailmankuviin argumentit ovat liitoksissa (b) ovatko riidan kannanotot henkilön yksilötasola koherentit (c) käydäänkö riita yhteisestä pohjasta, vai onko kysymys maailmankuvien välisestä kiistasta. (+) Näiden pohjalta olisin voinut sitten koostaa ajatuksen siitä onko toinen sortunut ristiriitoihin ja siten argumentoinut huonosti, onko riitely ratkaistavaa mallia vai vaatiiko se kannanottoja erilaisiin maailmankuviin ja kenties jopa heittää eettisyyteen ja tieteellisyyteen liittyviä uskottavuusarvioita siitä ovatko käytetyt maailmankuvat lähtökohtaisesti taikauskoa ja fuulaa.
Tästä ei ole yleensä hyötyä, koska riita on "tyhjiössä". Sen aikana viitataan usein eri aikoihin ja tapahtumiin joista ei ole tietoa. Ja riidat ovat yleensä eettisiä. Niissä sorrutaan eri premisseihin joihin on sitouduttu. Filosofi voi kenties parhaimmillaan argumentoida näitä hoopoiksi premisseiski, mutta lausunto tuskin johtaa mielipiteen muuttumiseen vaan ihmisen nykytiedon mukainen psykologia ennakoi että lopputulos on useammin sitä, että filosofi itse on puolueellinen. ; Siksi en suoraan kieltätynyt vaan "harhautin" keskustelun sivuraiteelle tavalla jossa viesti tuli selväksi.
Vastaavaa on toki tapahtunut muissakin asioissa. Minun on ihan oikeasti uskottu olevan kykenevä antamaan mielipiteitä tai ratkaisuja ihmisten henkilökohtaisten elämänvaiheiden ohjailuun. Esimerkiksi "kun olet niin lukenut" niin moni uskoo että filosofia avaisi oikean ratkaisun siihen pitäisikö esimerkiksi mennä kolmansille treffeille jonkun tietyn ihmisen kanssa. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat apua tämänlaisissa tilanteissa jotka ovat vaikeita, mutta ei ole ymmärrettävää että he ovat valmiita heittäytymään varttihullun ohjailtavaksi sen sijaan että päättäisivät itse. Jo tämä on niin sairasta, että en ota tämänkaltaisiin projekteihin kantaa. Lisäksi minulta on joskus pyydetty kantaa tiettyihin aiheisiin. Ne ovat olleet ajankohtaisia tai kysyjän ideologiaan sidoksissa ; Joko kysymys on jotain jossa haetaan tukea omalle identiteetille keskeiselle asialle. Tai kysymys on ollut siitä, että jokin väärän identiteetin asia koetaan ongelmana. Joskus ne ovat olleet ilmiselvästi kysymykseksi muotoiltuja haasteita. Se on ollut kysymykseksi naamioitua käännyttämistä.
Näihin en yleensä suhtaudu kovin mukavasti, koska miksi minä tekisin töitä toisten puolesta jos päähenkenäni olisi enemmän aktivoida ihmisiä - vaikka ärsyttämällä ja vittuiluprovosoimisella jos tarve näin on - oikeasti miettiä asioita itse. (Eikä vain miettiä miksi oma mielipide on oikeassa ja koota tämän ympärille kokonaisuutta.) Joskus olen tosin kirjoittanut näistä aiheista. Omasta mielestäni siksi, että olen muutoinkin kiinostunut asiasta. En koe olevani "Kysy mitä vain - me vastaamme mitä vain" -palvelu. Ja jos on, olen jossain määrin alipalkattu. Kolmas mitä minulta on haluttu on "jonkinlainen seura". Näiden takana on ihmisiä joista minun persoonani on mielenkiintoinen, mutta joilla tuntuu enemmänkin olevan jonkinlainen maine armoitettuina toisinajattelijoina. Tai joiden motiivit ovat vieraat. Ihmettelen, mutta en toki pahastu, jos joku pitää minua aidosti mielenkiintoisena. Mutta jos ideana on se, että minun pitäisi tulla jonnekin, kysymyksen tulee olla minun motivoinnistani. Minua ei motivoi tavata selkääntaputtelijaa vain siksi että hän on selkääntaputtelija. He saisivat perustella mitä minä saan tulemisellani. Sen sijaan että perustelisivat mitä he saavat siitä.
1: Tuntemattomia ihmisiä! Ihmisistä vieraantuneelle ja jossain määrin paranoidille ja aggressiiviselle ja rippusen antisosiaaliselle tyypille! Ilmeisesti persoonani on kiinnostava lähinnä heille jotka eivät tunne persoonaani. Se taas on ymmärrettävää. Ja se jossain määrin pahastuttaa mieleni. Mutta mitäs olen tämänlainen.
Näissä kohden olen harjoittanut periaatetta jota eräs historiantutkija on minulle esittänyt hyväksi nyrkkisäännöksi. (Historiantutkijat joutuvat usein kohtaamaan kaikenlaisia "omaehtoisia ajattelijoita" jotka fundeeraavat yksinään että "tuo minun lähellä oleva kivikasa on pakosti muinainen kuningashauta" -tyyppisiä asioita.) Jos huuhaatyyppi lupaa tarjota oluen tai pizzan tai mitä muuta vastaavaa, niin mukaan ei pidä mennä koskaan. Sillä se on hyvin epäilyttävää. ; Käytännössä tilanne menee seuraavaan ; "Kun on ottanut sen kaljan, niin pian alkaa soimaan puhelin ja ovikello. Tyyppi selittää miten hyvä hän on ollut ja tarjonnut ilmaiseksi sitä sun tätä. Että vastapalvelukseksi ystävälle kun niin hyviä kavereita ollaan. Joskus nimeäsi aletaan mainitsemaan häen asiaansa tuntevana ja tukevana. Lahjan ja lahjuksen ajatukset on sen verran sekoittuneet, että ei ole anteliaisuudesta annettu kalja. Ketunhäntä on kainalossa." Tästä ei tainnut tulla kummoista motivointitekstiä. Ehkä filosofian arvo ei olekaan yleisessä tai yhteiskunnallisessa hyödyssä. Kenties kysymys on hieman sama kuin skeptikkoudesta kiinnostumisessa. Monelle on hyvin vaikeaa ymmärtää skeptisyyttä koska (a) Se on moukkamaista naureskelua jossa on kysymys suvaitsemattomuudesta kun sen ytimessä ei ole relativistinen kaikkien maailmankuvien välinen tasa-arvo. (b) Se on ilkeää koska siinä nauretaan tyhmille mentaalitapauksille jotka tulisi ikään kuin laittaa vammaisdiskurssin piiriin. (c) Miksi pitäisi olla kiinnostunut tyhmistä asioista. Jos jo heti ensivilkaisulla näkee, että joku on idiootti ja ääliö, niin miksi ihmeessä haluaisi pilata ihmisoptimisminsa ja elämänsä siihen että tutustuu tarkoituksellisesti idioottien ja ääliöiden mielen sisältöön vain saadakseen tietää tarkasti millä tavalla hän on idiootti ja ääliö.
Itselleni nämä kaikki lähtökohdat ovat jossain määrin uskottavia ja ymmärretäviä - jopa tosia - argumentteja. Mutta eksistentiaalisesti ne kaikki ovat triviaaleja. En huuda hulluille, vaan annan mahdollisuuden. Tämä on motivoivaa ja kenties jopa humaania.
| Hanskojen tiskiin laittamisen jälkeen voi kääriä hihat saadakseen ajankulua sillä välillä kun tiskikone tiskaa hanskat puhtaiksi. |
Tunnisteet:
arvo,
blog,
Cicero,
de Montaigne,
filosofia,
Himanen,
innostus,
kirjasto,
mielenterveys,
motiivi,
Popper,
raha,
riita,
saivartelu,
skeptismi,
Sofokles,
valokuvaus,
viisaus,
Wittgenstein
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)