"On oikein".

Tämän hetken arvokeskustelua leimaa se, että siinä vedotaan usein erilaisiin oikeuksiin ja oikeutuksiin. Ja tässä kohden ei olla kovin konsistentteja. Ei massojen eikä yksilöiden välillä.

Tilanne on siitä mielenkiintoinen että periaatteessa kun puhutaan oikeudenmukaisuudesta, on arvokeskustelutasolla ja yhteiskuntakeskustelun tasolla syynä jokseenkin usein - ja kenties jopa valitettavan vahvsti - se että halutaan tehdä jotain toimenpiteitä. Ja nämä toimenpiteet ovat "sellaisella pragmaattisella tasolla" sellaisia joille saadaan oikeutus vetoamalla johonkin joka ikään kuin on jaettua ja yhteistä. Eli jos jotkut eivät kannata proseduuria A, heidät saadaan puolelle sillä että heidän kanssaan ollaan yhtä mieltä siitä että jokin muu asia on molemmista oikeudenmukaista.

Toisaalta se mikä on "oikein" vaihtuu hyvinkin helposti hyvin toisenlaiseksi heti kun aihe tai näkökulma muuttuu. Tämä näkyy melkoisen vahvasti uskonnossa jossa on mahdollista että sama henkilö vaatii että uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että ei ole rajoituksia uskonnon esittämiselle ja että ihmiset saavat valita myös tämän uskonnon. Ja toisaalta hän on rajoittamassa, usein loukkaavuuteen vedoten, jonkun muun uskonnollisia näkemyksiä.

Voikin olla hupaisaa ajatella, että yksi keino muuttaa tätä "Oikeutta" koskevaa ongelmaa onkin se, että sotkee "oikeutta" vielä lisää. Jos ajatellaan oikeutta, se voi olla "eettinen konsepti" joka viittaa hyvyyteen. Toisaalta se voi olla "juridinen konsepti" joka viittaa laillisuuteen. (Tänä aikana kun tiukasti juristien ja muiden byrokraattien myllyssä olevat VOKilaiset ovat "laittomia maahanmuuttajia" kaikki on tietenkin mahdollista...)

Oikeus, lakioikeus.

Tämä näkökulmanvaihdos voi olla sinänsä tarpeen että Wesey Hohfeld tuskastui siihen että juristit käyttivät usein sanaa "oikeus". Ja tässä tilanteessa he käyttivät sitä hyvinkin keskenään ristiriitaisilla tavoilla. Ja tätä kautta syntyi puhetta jonka sisällä saattoi olla hämmentävän ristiriitaisia ajatuksia. Kun "oikeutta" käytettiin hyvin eri tavoilla syntyi tapa jolla käsitteen sisältöä vaihdettiin aina tilanteen mukaan. Hän ei hakenut etiikkaa vaan konsistenttiutta. Lopputuloksena syntyi melkoisen vaikutusvaltainen jäsentelypohja sille miten oikeuksia tulee lähestyä. "Fundamental Legal Conceptions, As Applied in Judicial Reasoning and Other Legal Essays." Sen ytimeen voinee laittaa seuraavan ruudukon;

Hohfeld jakoi oikeudelliset suhteet kahdeksaan käsitteeseen. Nämä olivat vaade (right/claim), vapaus (liberty/privilege), valta (power), koskemattomuus (immunity), velvollisuus (duty), ei-oikeus (no-right), sidonnaisuus (liability) ja kyvyttömyys (disability). Lisäksi käsitteet eivät olleet miten tahansa missä tahansa vaan niillä oli liitoksia. Niillä oli kuvaan vihreällä rustatut vastineet (jural correlates) ja punaisella rustatut vastakohdat (jural opposites). Tämä tarkoitti sitä että jos jollakulla on vaikkapa vaade johonkin, jollakulla on tähän liittyvä velvollisuus. Toisaalta jos jollakulla on etuoikeuttava vapaus johonkin, se tarkoittaa että kenelläkään ei voi olla vaadetta siihen.

Soveltaminen

Kun puhutaan vaikka uskonnonvapaudesta tai sananvapaudesta, ihmiset mielellään sotkevat sitä mihin heillä milloinkin on oikeus ja minkä vuoksi. Ihminen voi ajatella että sananvapaus tarkoittaa että hänellä on vapaus puhua vapaasti uskonkäsityksistä. Mutta samalla hän voi ajatella että hän saa vaatia joltakulta hiljaisuutta silloin kun hänen vapaasti puhumisensa loukkaa tämän saman ihmisen uskonkäsitystä. Toisaalta uskonnonvapaus voidaan jopa nähdä jonain joka tarkoittaisi sitä että toisilla olisi velvollisuus kuunnella tai jopa levittää tätä asiaa riippumatta siitä loukkaavatko nämä. Ja toisaalta vaatimusta olla loukkaamatta uskontoon liittyviä herkkiä tuntemuksia. Uskonnonvapaus voidaankin nähdä saman henkilön suussa hyvin erilaisena aina sen mukaan mikä on hänelle itselleen edullista.

Itse esimerkiksi näen että uskonnonvapaus tarkoittaa ennen kaikkea vapautta valita uskontonsa ja puhua siitä vapaasti. Tämä tarkoittaa sitä että vakaumuksiin ei ole vaadetta. Eli ihmisen ei ole pakko tukea mitään uskontoa tai liittyä tai suosia sitä vaikka siksi että se on maan tapa. Tämä vapaus tarkoittaa käytännössä suoraan sitä että uskontoon ei voi liittyä velvollisuuksia. Koska uskonnonvapaus on erityisvapaus, rajoituksettomuutta. Ja siksi ei voi samalla vaatia uskonnonvapautta uskonnollisten näkemyksien kautta ilman että korostaa että uskonnoissa ei näissä kohden saa olla tabuja, aiheita joista ei ole soveliasta puhua.

Sama toki koskee muitakin asioita kuin sananvapautta. Samaa voidaan soveltaa ties mihin oikeuksiin. Tämä luo varmasti jonkinlaisen yhtenäistävän keskutelukentän jossa mitä tahansa ristiriitaisuuksia ei voi sanoa. ; Uskonnonvapaus on vain niin yleinen aihe että luultavasti kaikille on tullut tutuksi se, miten uskonnonvapaus tarkoittaa käytännössä sitä että "tehdään niinkuin minä tykkään". Eli uskonnosta kertominen on hyvää silloin kun uskovainen kertoo omia näkemyksiään. Mutta uskonnollisia mielipiteitä tulee kunnioittaa hiljaisuudella silloin kun eriuskoiset yrittävät sanoa jotain joka loukkaa näitä samoja uskovaisia. Taustalla on juuri se että "oikeudet" ja "vapaudet" voidaan määritellä useilla hieman erilaisilla tavoilla. Ja vaihtamalla lennosta asiasta toiseen jokin niistä on aina sellainen että sillä voi puolustaa sitä omaa näkemystä ja asennetta.

Toki tällä on omituisia seurauksia.

Kun tämänlaista ajattelua alkaa soveltamaan, esiin nousee melko vahvasti se, että oikeusasiat muuttuvat "nollasummaisiksi". Joka taas on siitä erikoista että nykykulttuurissa on ollut suurta näkyvyyttä sellaisille valta-ajatteluille joissa valta ei ole nollasummapeliä. (Tämä on tietenkin siitä relevanttia että juridinen oikeus voidaan nähdä systematisoiduksi byrokratiaksi jossa on valtapelin voittaneiden kirjoittamat säännöt.) On vaikeaa sanoa onko syynä se että oikeus, valta - ja kenties jopa oikeudenmukaisuus arvokeskustelukontekstissa - ovat nollasummaisia. Vai onko kyse siitä että luodessaan konsistenttiutta Hohfeld itse asiassa vaati oikeudenmukaisuudelta tietynlaista rakennetta.

Onkin kysyttävä että onko oikeudenmukaisuus itse asiassa lähinnä tuntemus joka elää tilanteessa. Itse olen huomannut että asioista enemmän neuvotellaan tilannekohtaisesti kuin sovelletaan jotain abstraktia Kantilaista moraalilakia kategorinen imperatiivi edellä.

Näkisin kuitenkin että tämän hetken arvokeskustelu vaatisi jonkinlaista siivoamista ; Yleinen nollasummapelittömyys ja se, että sanoja käytetään ennen kaikkea niiden konnotaatioissa olevien positiivisten ja negatiivisten vaikutelmien vuoksi kuin siksi että niillä olisi jokin tietty sisältöä saa käytännössä kaiken poliittisen puheen näyttämään melkoisen tyhmältä. Etenkin kun aiheena ovat vapaudet ja oikeudet - sekä se kuka on milloinkin edutamassa "laittomuutta". Ne ovat liian tärkeitä jäädäkseen pelkiksi pelikeinoiksi.

Ja uskonkin että selventämistä tarvitaankin siitä huolimatta vaikka ei pitäisikään moraalia jonain algoritmina. Ihan sen vuoksi että vaikka oikeudenmukaisuus olisi kontekstisidonnaistakin niin se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita ihan samaa kuin se, että oikeudenmukaisuus on sitä mitä vahvin, manipulointikykyisin, sulavasanaisin ... saa kehiteltyä.

Duudsonit vs. Arman Alizad

"Se on jo huonoa tuuria. Melkein yhtä huonoa kun entisellä miehellä, joka juoksi kymmenen kertaa puukkoon, vaikka kolme miestä yritti pitää kiinni ja hillitä."

Olen lyönyt symbolisesti vetoa ihmisten kanssa siitä kumpi tapahtuu ensin tai todennäköisemmin ; Se, että Arman Alizad vai joku (1kpl) Duudsoneista kuolee (vain työperäiset lasketaan, ei sitä että kuolee auton alle matkalla maitokauppaan).

Olen nähnyt juuri tässä muodossa esitettynä ihmisille haasteelliseksi. He tiedostavat että molempiin liittyy riskejä. Toisaalta he tietävät että Duudsonien riskit ovat jotenkin hallitumpia ja spektaakkelit eivät ole niin turvattomia kuin ne näyttävät. Alizadilla kontrolli on sen sijaan mahdotonta. Toisaalta Duudsoneita on monta.

Tämä veto nostaa esiin tiettyjä asioita riskistä. Duudsonien kohdalla on usein nostettu esiin ajatus siitä että he eivät ikään kuin ansaitsisi lääkärinhoitoa. Ainakaan moraalin vahvimmassa mielessä. Tässä asenteena on se, että vahinkojen voidaan nähdä olevan tahallisia. Kun tekee sellaisia temppuja niin tietää tai pitäisi tietää miten voi käydä. Käytännössä kukaan ei sano samaa Alizadin kohdalla, vaikka hänkin riskeeraa. Itse asiassa Alizad riskeeraa pahemmin ja hallitsemattomammin.

Tästä syntyy hyvin kiinnostava jännite.

Kysymys on oleellinen lähinnä Suomen kaltaisissa maissa joissa on mahdollista saada ilmaista lääkärinhoitoa ja tukea rahallisesti sairauden parantamiseen. Jos eletään kulttuurissa jossa jokainen maksaa omat lääkärinsä, ei oikeastaan ole mitään dilemmaa. (Tai on, mutta se koskee köyhyyttä ja reiluutta. Ei sitä dilemmaa josta tässä blogaan.)

Heti kun on lääketieteellinen budjetti, se on rajallinen. Kaikki sairaalassa kävijät ovat pelaamassa nollasummapeliä. Sitä ei esitetä näin eikä sitä koeta näin. Mutta budjettitasolla - ja ohjaamassa kaikkia päätäntöjä - se on silti vahvasti mukana. Kyseessä on jossain määrin suuri voima josta ei puhuta. Ja kuten Hämähäkkimies on opettanut ; Suuri voima tuo mukanaan karseat trikoot.

Elinluovutusten kohdalla asia on kenties vahviten läsnä. Siinä elimiä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi, joten lääketieteellisten kudostyyppikysymysten lisäksi on priorisoitava muutenkin. Tämä tarkoittaa käytännössä nollasummapeliä jossa päätetään siitä kuka elää ja kuka kuolee. Tämä sama rajallisen resurssin ongelma kattaa kuitenkin periaatteessa kaiken. Jokainen julkisessa terveydenhuollossa nuhaansa antibioottikuuria jonottava ottaa siihen osaa, halusi tai tajusipa sitä tai ei.

Ilman rajallisia resursseja ei olisi mitään eettistä ongelmaa. Minustakin tuntuu reilulta että Duudsoneita paikataan lääkärissä, eikä heillä olisi jotain moraalista velvollisuutta mennä yksityiseen sairaanhoitoon siksi että heidän työnsä on riskaabelia. (Toisaalta kaivosmiesten riskaabeli työ on usein käytetty argumentti sen puolesta että heitä nimenomaan pitäisi hoitaa työnantajan tai yhteiskunnan piikkkiin. Kysymys tässä tiivistynee siihen mitä itse kukin pitää humpuukityönä ja mitä ei.)

Mutta heti kun nollasummapelikysymys nousee esille, syntyy hyvin omituisia tilanteita. Esimerkiksi Jeff McMahan on esittänyt että nollasummapeli tarkoittaa sitä että riskinottaja tavallaan vaarantaa muiden terveyttä. Sillä nollasummapelissä käy helposti niin että joku jää hoitamatta, hänen kohdallaan riskit toteutuvat. Hänen argumenttinsa on noin muotoiltuna hyvin epäuskottava. Mutta hän on perustellut sitä hyvinkin ovelasti ja tavalla joka tekee siitä hyvinkin paljon vakuuttavamman.

Hän ottaa perustaksi kompensaation ajatuksen. Jos me vahingoitamme toisen omaisuutta tai terveyttä, on usein ajateltu että meillä olisi velvollisuus korvata tämä vahinko. Etenkin (tai kenties vain) jos tekomme on tahallinen tai johtuu törkeästä asioiden miettimättä jättämisestä. Eli jos me tiedämme tai meidän pitäisi tietää tekojemme vahingollisuus, ja vahingoitamme, niin olemme korvausvelvollisia. Lakikin ajaa näissä tilanteissa usein sakkoja. Ja yleisesti koetut reiluusajatukset johtavat vaatimuksiin korjausmaksujen tai lääkärilaskujen maksamista.

Jos kompensaatioajatus otetaan mukaan nollasummapeliin on vastakkain vaikka se, että jaossa on vain yksi sydän ja kaksi ihmistä tarvitsee sitä. Toinen on syönyt rasvaista ruokaa ja hän on näin itse turmellut sydämensä. (Tai jokin muu syy jolla sydämen voi tuhota itse, jos et pidä tuosta teoriasta.) Ja toisella on synnynnäinen sydänvika jonka vuoksi hän tarvitsee siirteen. Tässä on selvästi kisatilanne, sydäntä ei voi vain laittaa puoliksi ja toivoa parasta. Tässä tilanteessa rasvaista ruokaa syönyt on itse asiassa asettanut sen toisen ihmisen vaaraan. Rasvaista ruokaa syöneellä on ollut vaihtoehtoja, toisella ei. Näin ollen pitääkin verrata niitä tilanteita joissa vaihtoehdot otetaan huomioon. Jos rasvaista ruokaa syönyt ei olisi toiminut miten on toiminut, ei mitään kilpailua olisi. Kyse ei siis ole vain siitä että rasvaista ruokaa syönyt olisi riskeerannut itsensä. Hän on omilla valinnoillaan luonut tilanteen jossa synnynnäisestä sydänviasta kärsivän elämästä ja kuolemasta joudutaan arpomaan. Jonka vuoksi olisi syytä priorisoida synnynnäisen sydänvikainen.

Ajatus on yllättävän erikoinen, koska se johtaa oikeasti sellaisiin kysymyksiin kuin "montako nuhanhoitoa on elinsiirto". Budjetissa on rajallinen määräraha joten näin oikeasti jossain mielessä on. Tämä lisää varmasti länsimaisen hyvinvoivan ihmisen ahdistusta. Sitä joka on vakiotila jos nyt on vähääkään perillä siitä miten reilusti maailma toimii. (Minä olen päättänyt olla ajattelematta lenkkareitani, koska siitä tulee vähemmän paha mieli minulle itselleni.)

Toisaalta McMahanin teoria on myös siitä inhottava, että sen seuraaminen johtaisi joidenkin kansanterveydellisesti tärkeiden ja yleisien vaivojen hoitamisen hylkäämiseen. Sillä länsimaissa on paljon ns. elintasosairauksia. Nämä pitäisi ohjata viattomille ihmisille, jotka kuitenkin edustavat jotain hyvin marginaalista ihmisryhmää. Utilitaristisessa ihmisten henkiä laskevassa mallissa McMahanin ajatusta on hyvin vaikea ottaa vakavasti siinä mielessä että McMahanin periaatetta loppuun asti vieden yhden synnynnäisen, harvinaisen ja kalliisti hoidettavan sairaan parantamiseen pitäisi panostaa täysillä vaikka tämä johtaisi budjettiloveen jonka vuoksi tuhat ihmistä kuolisi elintasovaivoihinsa.

Sovelletaan.

Duudsoneiden ja Alizadin kohdalla on selvästi riskitoimintaa. Ja budjetti on rajallinen joten nollasummapelikin on totta. Kompensaatiota pidetään yleensä vahvana eettisenä prinsiippinä joten siitä tuskin luovutaan kovin helposti.

Ja tässä on mielestäni tärkein, mutta kenties vähiten esiin nostettu, ongelma McMahanin priorisointimenettelyssä. Nimittäin se, että moni kokee että Alizadin olisi jotenkin reilumpaa saada hoitoa kuin Duudsonien. Sillä riskien luonne on hyvin erilainen. Riski on muutakin kuin vaaralle altistumista.
* Duudsonit mesoavat ja tuottavat kulttuurisesti ja taiteellisesti matala-arvoista viihdettä viimeisten aikojen ihmisille. (Kyseessä on sama humpuukidilemma kuin kaivosmiesten kohdalla ja se on kieltämättä vähintään jossain määrin asenteellista.)
* Alizad sen sijaan on lähempänä journalistia joka asettuu heikompien ihmisten asemaan saadakseen tietoisuutta heidän ongelmilleen. Alizad ei itse asiassa ota mitä tahansa riskiä. Hän ottaa sellaisia kontrolloimattomia riskejä jotka ovat vaarallisia ja karseita. Mutta jotka ovat joillekin sellaista että siinä ei vain vierailla. Alizad tiedottaa niistä ihmisistä jotka elävät näin joka päivä.

Alizad oikeuttaa lääkärikulujaan.

Alizad kohdistaa ensi sijassa itseensä kohdistuvia suoria riskejä. (Ja epäsuorasti länsimaisille lääkärinhoitoa tarvitseville hyvinvointivaltiossa eläville ihmisille.) Ja nämä riskit ovat sellaisia joita toiset ihmiset joutuvat ottamaan. Tiedottamalla asia saattaa muuttua. Näin ollen ei voida ajatella pelkästään sitä ovatko riskit tietoisia ja oman valinnan seurauksia.

Itse kuitenkin ajattelen tämän lisäksi, että Duudsonit vielä jossain määrin ansaitsevat lääkärinhoitonsa. He tuottavat iloa, joten jossain määrin heidän mekastuksensa ei ole merkityksetöntä ja arvotonta. Ja ennen kaikkea, he kohdistavat riskit itseensä. Jos he sen sijaan tekisivät sellaista viihdettä jossa viattomat voisivat helpostikin vaarantua prosessissa, se toimisi jotenkin vahvempana argumenttina sen puolesta että he eivät ansaitsisi lääkärinhoitoa. He eivät kuitenkaan tee näin. Omat munansa he asettavat tulilinjalle.

Kuin Gandalf, yksi harvoista - eli Forer -efektiä Jungin tapaan

Olen liittänyt oheen kuvan, joka on melko levinnyt meemi. Siitä tekee vitsin oivallus että persoonallisuustesti johon sillä viitataan ei luokittele tuloksia onnistuminen-epäonnistuminen -asteikolla. MBTI:n ideana on juuri ollut se, että erilaisia "profiileja" tarvitaan erilaisissa tehtävissä. Näin työkalu on enemmän ajattelutavan ja sosiaalisuuden analyysiä jota voi käyttää itsereflektion apuvälineenä ja suunnitellessa uraa ja vastaavaa.

Jatkovitsi on sitten siinä, että jokainen joka tekee MBTI -testin ja ottaa tämän vakavasti todellakin fail. Jos jokin asia vie minun silmissä uskottavuutta on se, että henkilö paitsi tekee MBTI -testin, niin myös tekee tuloksesta jotenkin relevantin, tärkeän ja suuren ja kuvaavana asian. Ilkeästi voisi sanoa että MBTI -testin kohdalla on MBTI -kulttilaisia jotka ovat, kuten aikaisemmin argumentoin, "hσlmσläisiä".

Kritiikin diagnosoiminen sen kumoamisen sijaan.

MBTI -teeman kritisointi on tietyssä määrin ärsyttävää. Syynä on se, että testi toimii .. siis siinä mielessä että se toimii hieman paremmin kuin horoskoopit. Se ei kuitenkaan ole erityislaatuisen hyvä. Mutta se on erityisen suosittu. Ja tämä tekee siitä "yliarvostetun". Joka on minun silmissäni hyvin paha asia. Asia joka menestyy muodikkuuden eikä asiasisältönsä avulla. Kritisoijan rooli tässä kohden on ärsyttävää

Eräs toistuva temppu nimittäin on se, että MBTI -kritiikissä luokittelua puolustava ei vastaa kritiikkiin vaan sen sijaan käsittelee kriitikkoa MBTI -luokittelulla ja tästä tehdään ikään kuin argumentinkorvike. Esimerkiksi minun on kerrottu olevan INTJ. Ja että tämä kertoo että olen ajatteleva ihminen joka menee tieteen pariin ja on sieltä tuleva tuomitsemaan. Ja sitten tämä profiili kertoo, että testi kertoo jotain todellista ja oleellista ihmisistä. Temppu muistuttaa sitä mitä Hamilo "Älkää säätäkö päätänne" -kirjassaan kuvasi psykoanalyysin kritiikin kohdalla ; Siinäkin tyypillistä on että kritiikki nihiloidaan siten että ennustetaan että kriitikoita tulee ja selitetään heille jokin psykoanalyyttinen ongelma.

Soveltaminen esim. työasioissa

Asiaa ei tietysti auta se, että MBTI:tä käytetään usein apuna jossain jossa nähdäkseni pitäisi mitata saavutuksia ja osaamista. Nimittäin työpaikan haussa ja suunnittelussa. Tällöin henkenä on itse asiassa sama mistä valittelin lahjakkuusfiksaatioitumisen kohdalla. ; Ihmiset arvostavat lahjakkuutta ja sekoittavat tämän helposti osaamiseen. Lahjakkuus on kuitenkin lähinnä potentiaalia hankkia taito ja siksi itse osaamisen korrelaatti, jos sekään. Osaaminen on sitten ihan toinen asia.

Mutta ainakin itse haluan mieluummin osaavan ihmisen kuin älykkään ihmisen. Sillä en minä oikeasti olisi palkkaamassa potentiaalia vaan tyyppiä joka aktualisoi tiettyjä piirteitä. Itse asiassa tilanne on enemmänkin niin että jos joku on älykäs ja lahjaton, se olisi minulle työhönpalkkaajana varoitusmerkki. Sillä eihän ihminen ole kiinnostunut asiasta jos hänellä olisi kykyjä hankkia taitoja mutta ei ole kuitenkaan tullut hankkineeksi niitä. Noin karkeasti : Haluan osaajan enkä jotakuta jolla on älykkyysosamäärä jolla kenties voisi joskus hankkia sen taidon. Ja uskon että aika moni muukin.

Näin MBTI -testissä on elementti soveltamispuolella joka ei ole välttämättä puute itse testin huonoudessa. Ja ne pitäisi käsitellä erikseen. Testin hyvyys ei ole vielä tae siitä että mikä tahansa sovellus olisi erinomainen. (Tai kuten asian tiivistäisin "MBTI measures preferences, not personality traits.") Ja tämä ongelma menee vielä pahemmaksi jos kouluttajien sijasta kysymys on tavallisista ihmisistä jotka tavallaan vain käyttävät MBTI -termejä.

MBTI joka ei ole edes MBTI:tä, kunhan käyttää samoja sanoja.

MBTI -kritiikissä on hyvä huomata että usein metodin lisäksi on syytä katsoa sitä muoti-ilmiönä. Tällöin on puhuttava MBTI -kulttilaisista. Ihmisistä jotka käyttävät sen termistöä ja intoilevat sillä ikään kuin arkijärjen voimalla. Jos MBTI kouluttaja olisikin hyvä spesialisti ei se takaa että tämä kohkaaminen olisi mitenkään laadukasta tai pätevää. Ja nähdäkseni iso tarve koko MBTI -kuplassa on juuri se, minkälainen lieveilmiöpiiri aiheen reunamilla pyörii.

Ottaisin tästä esimerkiksi Takkiraudan  tuoreen listauksen jossa saa testata sadan kysymyksen kautta sitä onko INTJ.

Tämä on siitä erikoinen, että se ei ole kovin neutraali. "Sinulla on hyvin vahvat ja perusteelliset periaatteet, jotka juontuvat laajasta maailmankuvastasi." kuvaa että vaihtoehto on jotenkin huono. Samoin "Bulls*itin-sietokykysi on hyvin alhainen" Ihmisiä ja heidän valintojaan ohjataan tunnetusti käsitteiden konnotaatioilla. Takkiraudan listaus onkin itse asiassa Forer -efektin maksimoivaa. Forer -efektissä ihmiset tunnistavat itsensä satunnaisista kuvailujonoista. Ja tässä on huomattu että jos kuvaukset ovat positiivisia, yhteyksiä huomataan enemmän kuin muutoin. Takkiraudan tekemä listaus ei siis itse asiassa ole enää edes MBTI -testin mukainen vaan se kuvastaa pikemminkin sitä miten sen ideasta on itse asiassa luovuttu ja miten mahdollisimman monen tuloksia ohjataan kohti sitä että he kokevat olevansa INTJ -profiilia. Itse MBTI -testissä ei ole voittajia ja häviäjiä samalla tavalla. Mutta Takkiraudalla konnotaatiot värittävät että vaihtoehtoina on "helposti huijattava hölmö" ja "suppeamaailmankuvallinen ääliö".

Ja vaikka tämä olisi tottakin, niin ihmiset eivät tunnista itseään tämänlaisista. Jokainen psykologiaan tutustunut tietää että Lake wobegon effect on todellinen. Nyrkkisääntönä on että 80% kokee olevansa keskivertoa parempi. Ja tämän vuoksi mielipidetutkimuksissa - tai markkinatutkimuksessa jolla alalla itse satun työskentelemään - otetaan kysymysten sanavalinnat huomioon. Tutkimuksen tuloksia kun voi ohjailla sanavalinnoilla.

Annie Murphy Paul on kuvastanut teoksessaan "The Cult of Personality Testing" että persoonallisuustestien kohdalla ongelmana on se, että MBTI on sitonut itseensä muodikkuutensa vuoksi uskottavuutta. Behavioral economicsista tunnettu ns. Sunk Cost -effect vaikuttaa ; Kun ihminen on panostanut johonkin hän ei luovu siitä vaan luottaa siihen. Siksi se, että joku on kouluttanut itsensä MBTI -kouluttajaksi johtaa siihen että hänen on vaikea pitää sitä epäluotettavana. Ja pahin ongelma ei ole testaajissa vaan asiakkaissa. Moni käy testissä ja maksaa siitä. Ja sen lisäksi ongelmaa lisää juuri se mitä Takkirauta itse asiassa toiminnassaan demonstroi. Heillä persoonallisyystyyppeihin liittyy jotain jota MBTI -testiin itseensä ei liity. Se, että joku tietty persoonallisuustyyppi nostetaan ihanteeksi. Voi olla että se on joku taiteellinen tai jokin älyllinen tai tieteelliseksi koettu. "Those who love type have been seduced by an image of their own ideal self." Ja kun testi sitten rapsuttaa tätä - testihän nojaa itsetuntemukseen joka on lake wobegon effectin kautta herkkä siihen että itse aletaan heijastamaan tätä ihannetyyppiä.

Ja sitten sitä eletään jo sellaisessa maaillmassa jossa MBTI -testi tarjoaa keinon nostaa omaa häntää ja tarjota testituloksena failia ihannemallista poikkeaville. Esittämässä jotain sellaista upeaa että ilman meitä INTJ -ihmisiä maailma olisi hieman vähemmän organisoitunut, hieman tehottomampi, hieman tärkeilevämpi ja pöyhkeämpi - ja siinä olisi paljon enemmän pahuutta. Ja me INTJ- tyypit tiedämme sen. Me todella, todella tiedämme sen. Olemme kuin Gandalf eli yksi harvoista. Emmekä mieti sitä miksi 50% ihmisistä saa testistä eri tuloksen jos he tekevät sen viikon välein. Emme vaikka kriittinen epäily ja epäilyn epäily ja syvä ajattelu ja varmistaminen ovatkin huoellisen INTJ:n sankaripiirteitä. Testin reliabiliteettiongelmat voivat mennä hiiteen sillä tässä ollaan erityislaatuisia superhienoja lumihiutaleita jotka eivät kestä p**kanjauhantaa.

Hieman asiallisempi kohta.

Olen itsekin maininnut siitä että MBTI -luokittelun suurin ongelma on siinä että se on dikotominen ja luokitteleva. Tämä on ehdottomasti hyvä mainita. Mutta se myös johtaa helposti väärinkäsitykseen. Osa nimittäin ajattelee että kaikki luokitukset olisivat jotenkin huonoja. Että ei saa pistää kaksiarvoiseen maailmaan. Minä heitän tuollaisella postmodernismilla vesilintua.

Takkiraudan sadan listauksen kohdalla kommentoinut "Jaska Brown" on tässä kohden hyvällä linjalla sanoessaan että "Jos joku väittää, että Myers-Briggs on kuraa joko-tai -luokittelun takia, hän ei ole ymmärtänyt luokittelusta yhtään mitään." Nähdäkseni luokittelu voi olla kahteen suuntaan luokittelevaa. Ja MBTI on jotain joka esitetään prosentteina. Näin ollen voisi olla aivan perusteltua vaikka esimerkiksi intuitiivisuus noudattaisi kellokäyrää. Toki luokittelu tällä tavalla toimisi erityisen hyvin jos jakaumat olisivat "kapeita keskeltä" eli ihmiset ajautuisivat helposti kauas muista lokeroista. Mutta kun tulos koostuu useista kysymyksistä niistä voitaisiin tehdä jatkumo. Ja näin ollen kellokäyrämäinen jakauma ei ole kumous. Se on hidaste.

Sen sijaan se on virheellinen siksi että sen käsittelemät asiat eivät ole jatkumoita. Intuitiivisesti ne luultavasti ovat jatkumoita. Joku ajattelee että ihminen joko on ulospäinsuuntautunut tai sisäänpäinsuuntautunut. Ja että näiden välillä olisi nollasummapeli. Eli kun yhtä ottaa lisää joutuu vastaparia ottamaan pois. Ja MBTI toimii juuri ajatuksella että "introvert is not extravert" ja "if you are intuiting you are not sensing". Ja kenties näkyvin on ajatus siitä että tunteet ja järki olisivat yhteensopimattomia. "thinking vs. feeling". MBTI -luokittelu nojaa siihen että kaikki näkemykset ovat vastinpareja joiden välillä on nollasummapeli. ; Ja tottakai Takkiraudan blogi kuvastaa tätä hienosti. Esimerkiksi järjen ja tunteen välinen kaava toiimii "Jos olet nainen, sinua luullaan usein mieheksi. Jos olet mies, sinua luullaan usein robotiksi."

Tämä asenne on jotain jota voisi kutsua "skeptikon kiroukseksi". Eli ajatellaan että skeptikko olisi jotenkin klassinen tunteitaan kurissa pitävä. Ja toisaalta jos sitten räyhää skeptikkona moni ajattelee että nyt ei skientisti ole skientisti kun on väärä reaktiotapa. Syynä on se, että tunteet ja järki nähdään jatkumoksi. Eli toista lisää on toista pois. Monen intuition mukaan näin on. Mutta sitten onkin hyvä huomata että se, mitä tutkimukset nimenomaan näyttävät aiheesta onkin se, että tosiasiassa tunteet ja järki eivät ole ristiriidassa. Ne korreloivat keskenään ; Ihmiset joilla on kyky ajatella rationaalisesti ovat usein parempia myös tunteiden tunnistamisessa ja kontrolloimisessa. Jos järki ja tunteet olisivat toisistaan riippumattomia, MBTI olisi ongelmissa. Mutta tämä on vielä pahempi. Sillä "Jos A ja B korreloivat" ja sitten kysytään "A vai B" saadaan aikaan syviä ongelmia. Tutkimukset näyttävät että jos pidät datasta, voit pitää myös ihmisistä. Ja jos kyseessä ei ole jatkumo, nollasummaista luokittelusuhdetta ei ole perusteltua käyttää.

On kuitenkin ymmärrettävää miksi "Jaska Brown" esittää asiaa näin. Sillä teoriassa se voisi olla jatkumo. Ongelma ei ole siinä että metodi ei jossain todellisuudessa voisi tehdä. - "Jaska Brown" itse asiassa tietämäni mukaan hallitsee kyllä tilastollisten yhteyksien matematiikan hyvin. - Ongelma on se, että tietomme psykologiasta kertoo että tuota tapaa ei voi käyttää tässä tilanteessa joka maailmassamme vallitsee. Metodi toimii muualla ja se toimisi toisin reunaehdoin tässä kysymyksessä. Mutta reunaehdot vain eivät ole toisenlaisia.

Lisäksi testissä on asia joka on tavallaan tyystin ohitettu. Se on nimittäin se, että ihmiset voivat toimia erikoisilla tavoilla stressiprofiilinsa vuoksi. Esimerkiksi itselläni on taipumuksia ylilyönteihin jotka vaikuttavat olevan vahvasti ristiriidassa yleisen persoonani kanssa. Ja tämä ylilyöntitaipumus pakottaa minua vastaamaan MBTI -testin kysymyksiin spontaaniutta lisäten. Sillä se on hyvin rajatussa tietyssä kontekstissa kenties leimallisin piirre. Se kuitenkin kertoo melko vähän siitä muusta tilanteesta. Tämä asia tuli vahvasti tarpeeseen armeijassa. Siellä kun tarvitaan ylianalysoijia. Mutta ei minunlaisiani jotka stressitilanteissa vetävät PTSD -putikan kaakkoon ja lähtevät tekemään spontaaneita paniikkiratkaisuja emootiopäissään. Tämä tarkoittaa sitä että vähintään yhden lisäelementin lisääminen MBTI -testiin olisi hyvin tarpeen jotta omalla kohdallani saataisiin irti tärkeitä oikeanlaisia tuloksia jotka ovat tärkeitä nimenomaan työnvalintaratkaisuiden kanssa.

Loppukaneetti:

Jos ajattelet, että "Olet tutkijaluonne. Haluat löytää ja keksiä uusia asioita ja tuoda tietoa esiin." Ja jos olet sitä mieltä että "Kyseenalaistat viralliset totuudet. Osaat epäillä, ja osaat epäillä myös epäilyä itseään." ja näet että "Asia, joka saa sinut pahimmin suuttumaan, on p*skantärkeys yhdistyneenä epäpätevyyteen." mutta sitten kuitenkin 100 -kohtaisen vahvasti väritetyillä kohdilla väritetyn MBTI -luokittelu listan viimeisellä kohdalla tunnustat myös, että "Jaksoit lukea tänne saakka, ja nyökkäilit joka kohdassa salaa hymyillen." olet (a) joko kusettanut itseäsi tai muita ja sen vuoksi rastinut keskenään ristiriitaisia kohtia (b) tai et ymmärrä juuri mitään psykologiasta eikä sinulla tätä kautta ole ollut tutkijanasennetta ja sen kautta tietoa jolla tehdä päätelmiä aiheesta, joka kyllä indikoi että sinun luultavasti pitäisi olla kohdassa (a).

Kuinka tasa-arvo on joskus pakko vetää vessasta

Kirjoitin aiemmin vessanpöntönkannen oikeasta asennosta. Sain siihen Lopullisen Ratkaisun. Tämä objektiivinen totuus oli hieman "laatikon ulkopuolelta", sillä terveysnäkökulmasta vessan kansilla pitäisi leikkiä paljon nykyistä enemmän. Tuoreessa Crackedin artikkelissa referoitiin siihen miten asiaa on ratkaistu toisesta näkökulmasta. Tässä Jay Pil Choin hakemassa ratkaisussa kysymys on "laiskuuden maksimoinnista", ei terveysnäkökulmasta kuten minun kohdallani. Tämä näkökulma on tietysti yleensä se, joka nostaa tämän vessanpöntönkansikeskustelun kinaan arjessa. Tämä ratkaisu on "laatikon sisältä" ja hyvin oikeaoppinen.

V(male)_DOWN = -(1-σa/[1-σ])*(ac_m)

V(female)_DOWN = [-σa/(1-σ)]*(2c_m)

Kaavassa on oletettu se, että molemmat istuvat ulostamassa, mutta virtsatessa miehet seisovat kun taas naiset istuvat. Karkeasti tästä syntyy tilanne, jossa kannen ylösnostaminen häiritsee joskus kaikkia ja useammin naisia kuin miehiä, mutta sen alhaalle jättäminen häiritsee vain miehiä. Tässä kohden onkin tarjolla kaksi vaihtoehtoa ; Utilitaristinen ratkaisu jossa haetaan suurinta yhteistä hyvää. Ja ratkaisu jossa haetaan suurinta tasa-arvoa. Nämä ovat eri asia ; Kysymys on siitä että lasketaanko häiriintymisen määriä, vai sitä mikä haittaa yhtä paljon naisia kuin miehiä.

Choi on lähtenyt ratkaisussaan utilitaristiselle tielle. ; Tässä arviossa on huomioitava se, että ihmiset virtsaavat useammin kuin paskovat. Näin ollen jos naisten tilastollinen määrä on tietyssä suhteessa miesten määrään (ja mahdollisimman suuri), kansi pysyy kiinni. Ja jos miesten määrä ylittää tietyn suhdeluvun, on kannen syytä pysyä auki. Karkeasti sanoen jos naisten määrä on suurempi tai yhtä suuri kuin miesten, kansi pysyy kiinni, muutoin se pysyy auki.

En tietysti ottanut tätä esille pelkästään saadakseni vessahuumoria. (Toki joku voisi olettaa että minulla olisi kammottava anaalifiksaatio tai freudilaisittain anaalivaiheeseen jämähtäminen, kun esimerkiksi pengon mitä kreationistit ovat milloinkin sanoneet. Ymmärrän tämän tulkinnan.) Kysymys on siitä, että jossain tilanteissa tasa-arvo ei ole hyvä käsite kun katsotaan yhteistä hyvää ja yleistä hyvää.

Vessankansiesimerkki on selvä, koska se ei ole intentionaalisesti sukupuolittunut kysymys, mutta se on silti sukupuoleen sidottu ongelma. Se on nollasummapeli jossa kansi joko on auki tai kiinni. Ongelmaan on monia ratkaisuja, joista tasa-arvo on huono sekä utilitaristisen ETTÄ terveysnäkökulman mukaan. Ja se on selvästi valtapeliin liitoksissa oleva kysymys - ja pikkuriitojen klassinen aihe. ; Ja lisäksi se on arvokeskustelullisesti kätevä, koska se nostaa esille tavallisuudesta poikkeavan kulman. Tässä kysymyksessä naisten kannattaa ohittaa vähemmistöt, ja korostaa utilitarismia, yhteishyvää ja vastaavia ja korostaa lukumäärävaltaa jossa tasamääräkin on naisten puolella. Miesten taas kannattaa vedota tasa-arvoon ja vähemmistöjen suojeluun. Tätä kulmaa tarvitaan koska usein tasa-arvokeskustelussa jo valinta siitä että tasa-arvokulma on oleellinen on itsessään intresseiltään äärimmäisen sukupuolittunut. Jos ottaisin jokin toisen aiheen, naiset eivät tunnistaisi tätä. Nyt minulla on sentään pieni toivo saada joku feministinainen ymmärtämään että tasa-arvo on joskus sitä että pilataan asiat siltä jolla on paremmin, sen sijaan että se olisi aina sitä että heikomman asemaa parannettaisiin tuhoamatta mitään muilta.

Voidaan siis katsoa että:
* Oma ratkaisumallini maksimoi kiusan viittaamalla korkeampaan periaatteeseen kuin se, mistä vessankansikeskustelussa riidellään. Koko ajan pitäisi nostella kantta. Toisaalta luultavasti tämä on se funktio jonka vuoksi ne kannet on kehitetty ja minkä vuoksi ne ovat pöntöissä. Muille se isompi kansi on lähinnä ornamentti. Aika monessa talossa sen voisi luultavasti teipata "auki" -asentoon, ja vasta siivotessa sen teippikiinnityksen huomaisi. Mielestäni tämä on oikea vastaus. Ja se on se vastaus jota vessankansiriitelijät eivät halua kuulla.
* Choin nerokas mukavuusnäkökulman maksimointia tarkasteleva (utilitaristis-hedonistinen) ratkaisu tarjoaa yleisen mukavuuden näkökulman. Siinä selkeästi "sorretaan vähemmistöä", koska lukumäärä on se joka ratkaisee sen mikä on oikea vessanpöntönkannen asento. ; Erikoitsa kyllä Choin laskelma osoittaa sen jonka jokainen dinkkuperheen nainen on aina tiennyt. Eli sen, että mies on väärässä tässä vessakinassa.
* Tasa-arvoisin ratkaisu, jossa otettaisiin vähemmistötkin huomioon, johtaa siihen että meidän tulisi pitää kantta aina auki ; Tämä ei keskitä kiusaa tiettyyn ihmisryhmään ja jakaa kärsimyksen mahdollisimman tasaisesti. Se samalla kuitenkin myös lisää kiusaantumisten kokonaismäärää huomattavasti heti jos naisia on saman verran tai enemmän kuin miehiä - ja mitä enemmän työpaikalla on naisia, sitä enemmän näin tapahtuu. Mutta se olisi jakautunut tasaisimmin sukupuolten välille. Erikoista kyllä, miesten kannattaa ajaa tätä ratkaisua riippumatta siitä ovatko he enemmistössä tai vähemmistössä. Naiset ovat tässä siis intresseiltään epätasa-arvoisia ja miehet tasa-arvoisia.

Modernissa keskustelussa aika monesti korostetaan sitä että valta ei ole nollasummapeli. Monesti se ei olekaan. Näihin tilanteisiin ratkaisut voidaan hankkia ilman että siitä väistämättä tulee tämänlaisia konflikteja. Kuitenkin vessanpöntönkansiesimerkki näyttää, että monet aivan yksinkertaiset ja arkiset kinat ovat luonteeltaan nimenomaan nollasummapelisiä. Tasa-arvokeskustelussa tätä nollasummaisuutta ei kuitenkaan oikein hyväksytä vaihtoehtona. Korostetaan vain, että Foucaultin mukaan valta ei ole nollasummapelikysymys ja että siksi ei pidä miettiä vessanpöntön kansikysymystäkään nollasummapelin kautta. Tämä on, rehellisesti sanoen, hyvin häiritsevää.

Porno ei ole tasa-arvoasia

Pekka Siikala on tutustunut pornografiaan syvästi. Vuosien kokemuksella on syntynyt trendi joka koskee ryhmäseksiä. "Kun porno siirtyi printistä liikkuvaan kuvaan oli tyyppillisenä mallina yksi mies ja kolme naista miestä tyydyttämässä. Nykyään kolme miestä alistaa yhtä naista. Yksi harrastaa naisen kanssa suuseksiä, yksi anaaliyhdyntää ja yksi katselee ja masturboi. Nämä kohtaukset päättyvät yleensä varsin luonnottamaan tilanteeseen, jossa nainen on joko polvillaan tai selällään ja herrat porukalla ejakuloivat naisen suuhun ja kasvoille. Esitykset myös alkavat useimmiten samalla tavalla; nainen laskeutuu polvilleen miehen eteen ja ryhtyy suullaan loihtimaan erektiota näyttelijän velttoon kikkeliin. Koko kuvio on raakaa alistamista ja miesten sairaiden fantasioiden tyydyttämistä." Siikalasta porno on vastenmielistä. On aina mukavaa kuulla tervettä itsekriittisyyttä. Itse en uskalla lähteä arvailemaan pornografian trendejä, sillä minulla ei ole tilastojakaumia ja muuta vastaavaa aineistoa.

Ihmettelen vain sitä että miksi Siikala ja monet feministit tuntuvat aina löytävän tuon Douple Penetration -osaston. Johtuuko tendimuutos esimerkiksi siitä että he oppivat hakemaan kovempaa ja kovempaa pornoa? Eli terminologia tulee tutuksi ja esille halutaan kaivaa räikeimmät esimerkit, motivaatio tälläiseen on olemassa. Toisaalta pornoon myös turrutaan, joten kenties Siikala on siirtynyt muutoin vain rankempaan materiaaliin. (Minäkin tottakai aina perustelen kaikki pornoilut "tutkimustyöllä". Kuten vain kaikki.) En myöskään osaa sanoa miten paljon nettipornosta on tullut julkiseksi. Eli joka on ennen ollut piilossaolevaa alakulttuuria on nyt näkyvämpää. Toiminta ei siis ole muutoin muuttunut muuta kuin vähemmän piilotettua. Enkä oikein edes ymmärrä että mitä määräsuhteilla ajetaan. Haaremiporno on naisen alistamista koska se ei ole kahdenkeskeistä. Jos nainen tekee samaa se on jotenkin pahempaa alistusta.

Arvailuni ovat kuitenkin melko irrelevantteja. Sillä ne voivat johtua myös kokemuksen puutteesta. Porno on itselleni tutumpi feministisistä ja sovinistisista kirjoitteluista. Ja kyllä. Jos jokin on perverssiä, niin se, että ihminen voisi katsoa japanilaista aikuisviihdettä (mikä niitä japanilaisia oikein vaivaa!?) ja kuitenkin hän käyttää aikansa mielummin siihen että lukee jotain metatason pornoa siitä missä joku muu on katsonut pornoa ja reflektoi kokemuksiaan. Näissä reflektoinneissa esitetään katsomista kokemuksen ja tulkinnan kautta mutta silti tulkinnat ovat jotain (joissa toki kysytään asiallisesti että mikä niitä japanilaisia oikein vaivaa, mutta) jotka tuntuvat rehellisti sanoen jotenkin omituisilta, aivan kuin ei oltaisi katsottu pornoa vaan jotain ideaalia jota porno symbolisoi.

Silmiini nimittäin pistää erityisesti se, että porno nähdään aina miesten asiana. Ja tasa-arvokysymyksenä. Teen häijyn siirron ja väitän että pornografia nykymaailmassa on enemmänkin ihmisoikeuskysymys kuin tasa-arvokysymys. Kehotan jokaista "Douple Penetrationista" tasa-arvoaatteita hakevia googlaamaan supresuosittuja hakusanoja kuten "Dominatrix" tai "CFNM", joissa aiheena on eriasteinen miesten nöyryytys (jälkimmäinen edellisen pehmoversio). Netti on näitä pullollaan.
1: Tähän on syytä katsoa yhtä suurella varovaisuudella Netti näyttää sitä mitä hakusanoja laittaa Sen verran mitä olen googlaillen oppinut on se, että ryhmäseksiporno on helposti löydettävissä, mutta jos hakee vain täsmentämätöntä pornoa, se ei ole se yleisin gallerioiden aihe. Toki isommissa galleriasivustoissa on aina mukana ryhmäseksikansio, mutta tämä ei edusta valtaosaa tarjotusta materiaalista. Samoin dominatavaraa tulee jopa häiritsevissä määrin vastaan jokaisella sivustolla, mutta ne eivät ole niitä suosittuja tai runsaskuvaisia pääkansioita.

Eikä siinä vielä kaikki. "Nörttitytöt" ottavat tästä askeleen kohti laajempaa kulttuuria. Tätä voidaan puhua erotiikkakulttuurina. Korostukseen nousi se, että myös miehiä esineellistetään nykyään. Naisten esineellistämistä ei siis kielletä vaan se päinvastoin myönnetään. Mutta esille nostetaan myös se, että naiset esineellistävät miehiä aivan vakioisesti. Ja itse asiassa miehiin kohdistetaan aivan julkisesti sellaisia lausuntoja joita naisille ei voisi kuvitellakaan esittävänsä. "Emma Frostin muotoja, yleinen tulkinta on, että se tehdään vakavissaan ja seksistisellä ajattelee-munillaan-mentaliteetilla. Kun naiset kommentoivat idoleittensa ulkonäköä, se on yhteinen vitsi, jolle nauretaan. Totta kai kaikki ovat tosissaan, että nyt puhutaan todella komeasta uroksesta, mutta se on silti vain hyväntahtoista naisten hauskanpitoa jolle kohteena oleva mieskin nauraisi mukana." Hieman huvittavaa on se, että kommenteissa tämäntapaiset huomiot katsotaan huonoiksi ja vääriksi ; "Kyseenalaistaisin jonkin verran blogissa esitetyn paikkaansapitävyyttä. Teksti ei vaikuta asiantuntevalta. Ei naisiin kohdistuva seksismi ole mihinkään kadonnut ja se on jälleen tulossa hyväksytymmäksi kuin se oli vähän aikaa sitten – ja nimenomaan tämän nykyisen konservatiivisen miesliikkeen feminisminvastaisuuden surauksena. Nyt on menossa backlash, jonka seurauksena tasa-arvo ongelmia on ihan yleisesti ottaen ok vähätellä ja perustella niitä aika aivottomaan tapaan – useimmiten väittäen ettei niitä ole olemassa. Pari kolme vuotta sitten Tuomas Embuske ei olisi saanut sitä saisipa naisia hakata kolumniaan NYT-liitteessä läpi. Totta kai miehiin kohdistuvaan seksismiin pitää puuttua, se ei ole ok. (Jäi hieman epäselväksi tarkoitetaanko tässä nyt seksismillä sukupuoleen perustuvaa syrjintää vai oletusta siitä, että sukupuoli tuottaa ihmisissä joitain essentiaaleja olemuksellisia piirteitä. Kenties ajetaan takaa molempia). Se, että seksistinen tai seksuaalisuuden haluttavuuden kannalta arvioiva katse nähdään nykyisin myös miehiin kohdistuvana ei tarkoita sitä, että se olisi vasta ilmaantunut - se on vain tullut vasta näkyväksi - tai että tämä katse kohdistuisi nykyisin vähemmän naisiin. Miesten syrjintä ei oikeuta naisten syrjintää eikä kyseessä ole nollasummapeli." Tämä lausunto itsessään kuitenkin käsittelee pornoa nollasummapelinä ja vain sellaisena. Blogi ei nimittäin selvästi kiistänyt että naisia ei esineellistettäisi tai heillä vitsailtaisi. Vaan että myös miehiä. Kuitenkin lausunnossa tämän esilletuomisen vihjataan olevan jotenkin pois naisnäkökulmasta. Lausunto on toki laimea verrattuna siihen mitä muutoin voi saada. Henkenä on usein se, että jos miestä esineellistetään niin sen esilletuominen olisi maskulinismia tai sovinismia. Eli henkenä on se, että jos pornoa ei laita pelkästään naisiin kohdistuvaksi vallankäytöksi, ajaisi aggressiivisemman miespuolen asiaa ja täten ajaisi huomiot pois pääasiasta eli naisista. Jos tämä ei ole nollasummapeliä, niin en tiedä mikä on.

Lisäksi yllätyin kovasti MTV3 sivuilla googlaillessani. Siellä on "Aikuisen naisen päiväkirja" niminen blogi jossa ei ole ikärajavaroitusta sisälle mentäessä. (Pun intended.) Kun löysin sen aikanani (ihan vaan tutkin ja tutustuin joo ihan varmaan), kommenteissa AVAuduttiin sitä että pienet 10 vuotiaat lapset olivat ohjelmagooglailun kautta päätyneet sinne. (Tosin rehellisesti sanoen jos minä olisin 10 vuotias jäänyt kiinni pornorunkkauksesta olisin selittänyt juuri täsmälleen samoin.) Joka tapauksessa materiaali on selkeästi jotain joka miesnäkökulmasta olisi pornoa. Myös Vauva -lehden sivut ovat täynnä "varsin mielenkiintoista" naisnäkökulmaista pornoa. Niitä ei paheksuta toisin kuin "miesnäkökulman pornoa" jota ei jostain syystä edes nähdä/myönnetä olevan "D.P. & S/M -ryhmäseksilinjaston" ulkopuolella.

Uskallan aivan suoraan väittää, että tosiasiassa maailma on jakautunut siihen että aivan samanlainen materiaali luokitellaan sen mukaan keille se on suunnattu. Naisten porno on erotiikkaa kun taas miesten porno on pornoa. Tässä mielessä porno tietysti on misten vallankäyttöä naisia kohtaan, koska porno on määritelty miehiseksi. Ero näkyy karseasti jo jokaisen tavallisen kaupan tiskillä. Pornolehdet on piilotettu ylähyllyille, mutta hyvin usein linjastoilla myydään naisten "romanttisia kirjoja" jotka ovat ainakin minun punasteleville poskilleni aivan täyttä pornomateriaalia, naisille suunnattuja runkkukirjoja. Aivan Aku Ankan vierssä. Tämä on vapautuneisuutta. Miehien vastaava olisi iljettävää esineellistämistä.

Porno on tunnetusti kaavamaista ja tylsää. (Kuten muuten valtaosa kirjoista ja vähintään 98% dekkareista jotka ovat usein lähinnä ihmiskunnan ajatusjätettä.) Ne ovat kenties kuvottavan nihilistis-pinnallisia arvomaailmaltaan (Kuten 100% "Sex and the Citystä" ja jostain sosiaalipornomateriaalista jota "tiedostamisen" nimissä kaupitellaan ties mille tirkistelijöille.) Se on jotain jolle on vaikeaa löytää mitään hyväksyttävää puolustusta. (Kuten ns. "Tosi TV":lle) Se ei kuitenkaan ole tasa-arvokysymys, vaan ihmisoikeuskysymys. On turhaa myydä kuvaa että vain miehet esineellistävät. Kun näyttää olevan niin että kaikki esineellistävät mutta naisten tekemä julkinenkin esineellistäminen katsotaan emansipaatioaktioksi kun taas piilossa tehty miesten nolo pornorunkkaus nähdään kuvottavana ja vielä piilompaan laitettavana.

---

Kirjoittaja suhtautuu kaikkiin kommentteihin ihan vajaasti joten harkitse tarkkaan mitä kommentoit. Vai miten se oli.

Viisi leipää ja neljäs kalapuikko

Vuoden 2009 merkittävin uutinen ja katastrofi liittyi siihen kuinka oppilas otti koulussa neljännen kalapuikon ja poliisit kutsuttiin paikalle. Rajoitteissa on ollut tavallisesti se logiikka, että jokainen oppilas saa tietyn määrän. Näin ollen ruoka on nollasummapeli jossa yhden neljäs kalapuikko on joltakulta toiselta pois. Tämä säännöstelyn ja jakamisen logiikka on sinänsä arvokas, mutta johti sitten tuossa tapauksessa tiettyyn ylilyömiseen. (Itse olen koulussa joskus saanut jopa seitsemännen kalapuikon. Ihmiset harvemmin torjuvat ruokaa tyypiltä joka näyttää keskitysleiriltä karanneelta ; Olen aina ollut merkittävän laiha, eikä syy ole suoraan kalorimäärissä.)

Jakamisen idea ja lukumäärät taas voidaan liittää "Raamattuun". Erässä tarinassa nimittäin kuvataan ihme ; Jeesuksella oli kuulijoita joilla oli nälkä. Jeesus sai eräältä pojalta viisi leipää ja kaksi kalaa. Ja Jeesus monisti ruuan riittämään kaikille. Ideana oli nimenomaan se, että koulun kalapuikkojen nollasummapeli ei koske Jeesusta. Kyseessä oli aineen säilymislain rikkominen. Ja tässä tapauksessa se oli siis hyvin merkittävä ihme. Ihme johon sivistysvaltiomme ruuanlaittajat eivät teknisestä osaamisestaankaan huolimatta pysty, ja joka sitten kulminoitui neljänteen kalapuikkoon.

Itse pidän tätä Jeesuksen tarinaa, siinä muodossa missä se "Raamatussa" esiintyy, epäuskottavana ja moraalisesti kyseenalaisena. Joku voisi sanoa että en ole tarpeeksi avomielinen kun en usko aineen säilymislain rikkoutumiseen. Mutta pääargumenttini ei itse asiassa nojaa tähän. Pääargumenttini ei nojaa Jeesuksen ihmeen analysointiin vaan niihin muihin ihmisiin. Ihmisiin jotka eivät ole Jeesus. Tarinahan päin vastoin nojaa siihen ajatukseen, että joukossa vain yhdellä olisi ollut eväät mukana. Itse olen käynyt arjesta vieraantuneen urbaanin nuorison joukkotapahtumissa, kuten ropeconissa, ja olen huomannut että sielläkin eväitä on varsin tavallisesti. Ihmiset osaavat varautua sen verran että ottavat eväitä mukaan.

Näkisinkin että sikäli mikäli Jeesuksen tapahtuma on tapahtunut, se on väritetty ihmeeksi. Joku on siis ajatellut että historia on epätäydellistä ja että ideologian vuoksi olisi kenties tärkeämpää sävyttää tarinaa jollakin joten sen olisi pitänyt olla. Näin valehtelulla kerrottaisiin pohjimmillaan totuus. Jos asia nähdään näin, ei ole vaikeaa kuvitella että Jeesus olisi nähnyt että hänen kuulijansa kaipaavat ruokaa ja nähnyt että osalla ei ole eväitä. (Tämä on yleistä ropeconissakin.) Tällöin hän on voinut nähdä yhden jolla on yllin kyllin ruokaa. Viisi leipää ja kaksi kalaa on ruokamäärä joka riittää taatusti useammalle kuin yhdelle. Jeesus on voinut tällöin esimerkin vuoksi ottaa tämän, murtaa sen käsillään pienempiin osasiin jolloin kala ja leipä ovat riittäneet usealle. Ja ehdottanut että niillä joilla on ylenmäärin eväitä voisivat jakaa omastaan niille joilla ei ole. Varmasti löytyi useampi kuin yksi tyyppi jolla oli eväitä. Ja jos jollakulla on vaikkapa iso kala, siitä riittää helposti usealle ruokaa. Ei olisi tavatonta että mukana olisi ollut vaikka rusinoita, hedelmiä ja muita vastaavia antimia niin että saalis nousisi oikeasti isommaksi kuin tuo mainittu yhdelle ihmiselle suuri mutta tuhansille jaettuna mitätön ruokamäärä mikä siinä nykytarinassa on.

Tämä versio vastaisi hyvin sitä asennetta joka kumpuaa Jeesuksen muistakin sanomisista ; Hänhän usein selittää että jos jollakulla on kaksi päällysvaatetta, tulisi antaa toinen sellaiselle jolla ei ole yhtään.
1: Jeesus kannatti siis verottamista ja loiseläjiä? Kyllä, siltä se perkeleen paljon vaikuttaa. Että kiitos vaan teille USAn kalvinistisille porhoille tihkumisteorioinenne. Sekä heidän kotimaamme fundamentalistisille copy-paste -ajattelijakollegoilleen. Ottakaa päänne perseestänne niin kenties näettekin jotain.

Näin ollen Jeesus ei rikkoisi aineen säilymislakia eikä tehnyt mitään ihmettä. Vaan päin vastoin antaisi eettisen elämänohjeen jota voisimme kaikki seurata. Nähdäkseni tämä uudistettu tarina on "epäraamatullinen" mutta se on kuitenkin etiikaltaan tätä "kristillisempi". Toki tätä jakamisen tietä tulee kenties hieman tasoittaa. Että joskus on hyvä antaa jollekulle se neljäs kalapuikko.

Post-uumi

Uusimmassa "City -lehdessä" oli mietintöä siitä miten lainsäädännön muutokset tulevaisuudessa todennäkäisetsi johtavat "post-homouteen". "vapaamielisissä kaupungeissa homomiesten ja valtaväestön yhteiselo sujuu jo leppoisasti. Kaikilla on jo niin mukavaa. Niinpä on ehkä siirrytty, tai ollaan siirtymässä, uuteen aikaan, post-homoaikakauteen." Ei tarvitse taistella oikeuksisien hankkimiseksi koska ne on jo. Tämä tietysti lopettaa homouden "liikkeenä", ja sen seurauksena esimerkiksi "Pride" ei enää ole ihmisoikeuksien eteen kampanjoiva tilaisuus vaan festivaali. Onkin totta, että vapautumispyrkimyksen jälkeen ollaan vapaita. Silloin "Ollaan ja annetaan asioiden näkyä, eikä nousta niiden kanssa barrikadeille".

Vastaava on toki tuttua muuallakin. Esimerkiksi Suomen kristillistymisessä on ollut voimakas sanantuonnin ja asettumisen aika. Tämän jälkeen tarve taistella pakanaoppeja väheni huomattavasti. Tämä ei lopettanut kristinuskon tarvetta, mutta muutti sen luonnetta. (Eikä uskonnon säilymisen ainut syy ole se, että pakanoita on yhä Suomessakin.)

Taistelun ja vallankumouksellisen aktivismin ytimessä on voimakas yhteistyön tunne. On selvää että jos taisteltava asia menettää merkityksensä, katoaa innostus. Esimerkiksi jos lainsäädäntöön tulee päivä jolloin homoseksuaalien avioliitto onnistuu, tympäännyn henkilökohtaisesti aiheeseen käytännössä riippumatta siitä onko paketissa mukana kirkkovihkiminen vai ei. Jos lakia ei uhata, en jaksa välittää. Laki on kirjoissa joten voin kohdistaa aikani muualle. ~ Todennäköisesti käy niin että tässä vaiheessa hankin jonkun toisen vittuuntuneisuudenaiheen ja koen sen ruotimisesta moraalista ylemmmyydentunnetta. Maailma muuttuu paremmaksi yksi vitutuksenaihe kerrallaan, mutta vittuuntuneisuus on silti ikuista joten maailma paranee ikuisesti.

Myytti, taistelun polttoaine.

Koska ytimeen nousi moraalinen närkästys ja vallankumoustaistelun veljeellisyys katson oleelliseksi nostaa esiin Hännikäisen tekstin "vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus". Hän korostaa sitä että vapautumispyrkimyksen takana on aina myytti. Irrationaalinen kestää, toisin kuin argumentit jotka voidaan aina kumota järjenkäytöllä tai eri lähtöoletukset ottamalla. Myytit johtavat kohtuuttomuuteen jonka Hännikäinen tuo esiin nostamalla esiin Venäjän tsaarien maailman ; "jos tsaari halusi toteuttaa jotakin niin harmitonta kuin väestönlaskennan tai partojen lyhentämisen, väestön keskuudessa puhkesi kapinoita ja mellakoita, mutta kun julistettiin sota, kaikki lähtivät säyseästi taistelukentälle, missä saattoivat vammautua tai kuolla." Hännikäinen nostaa esiin Ranskan vallankumouksen ideaalin, vapauden veljeyden ja tasa-arvon. Ja korostaa, että ne olivat myytti joka innosti koko toimenpiteeseen. Laskelmointi ilman myyttiä ei motivoi niin että käydään ilmeistä vaaraa, aseellisia sotajoukkoja, vastaan.

Hännikäisen mukaan näiden arvojen välillä on olemassa vakavia ristiriitoja ; "Ilmeisin konflikti on vapauden ja tasa-arvon välillä. Ne nakertavat toisiaan aina, ne eivät koskaan voi toteutua yhdessä täysimääräisinä. Toisesta on tingittävä toisen kustannuksella. Vain kaikkein hourupäisimmät libertaarit kieltäytyvät myöntämästä, että yksilön taloudellinen vapaus vaatii tuekseen jonkinasteista sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Yhteiskunta suistuu sekasortoon, jos ovelimmat kahmivat rikkaudet itselleen ja loput jäävät kurjuuteen. Rikkaita on siis pakko verottaa ja näin riistettävä heiltä osa vapaudestaan. Täydelliseen tasa-arvoon pyrkivissä yhteiskunnissa vapautta ei taas ole kenelläkään, mistä sosialistiset valtiot riittänevät esimerkiksi." Hänestä ongelma puretaan purkamalla tasa-arvoisuus. Se ei ole mahdollista koska ihmiset ovat erilaisia. "Ajatus, että kaikki ihmiset olisivat "luonnostaan" tasa-arvoisia on idioottimainen jo siksi, että luonnostaan ihmiset eivät ole toistensa kaltaisia. Tämä itsestäänselvyys ymmärrettiin hyvin ennen Rousseauta ja muita valistusfilosofeja. Se ilmaistaan hienosti kansansanonnassa, josta suuresti pidän sen elitistisyyden vuoksi: "Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia." Mutta nykyään sen toteamista pidetään loukkaavana ja törkeänä. Niin vahva on tasa-arvon myytin valta rationaalisessa, modernissa maailmassa."

Näkisin Hännikäisen sanoissa jonkin verran viisautta.
1: Selvästi tasa-arvoisuus ja vapaus ovat ristiriidassa keskenään resurssitasolla ja materiaalitasolla ; Kun jokin konkreettinen jaetaan, syntyy jakauma. Kysymys on näiden kohdalla ns. nollasummapelistä. Uusliberalismin ja kommunismin parissa on yritetty peitellä tätä tosiasiaa hyvinkin voimakkaasti. Samoin on selvää että tasa-arvoisuus tuo hyvinkin suuria ongelmia jos asian takana on taito. Tasa-arvon myytti luo tunnetta joka taistelee elitismiä vastaan. Helposti tämä iskee myös asiantuntijuuteen ja osaamiseen. Pahimmillaan syntyykin tasapäistäminen jossa ansioita ei myönnetä.
2: Tämä huomio on oleellinen esimerkiksi itseäni kiinnostavassa pseudotieteiden (ja etenkin denialismin) maailmassa. Ne esittävät mielipiteenvapauden samana kuin oikeutuksen ja tätä kautta rationaalisuus ja tiede menettävät perusolemuksensa. Tästä asenteesta löytyy esimerkkejä esimerkiksi "Voima 1/2012" -lehden ilmastodenialismiin keskittyneestä artikkelista. Denialistinen skeptismi/epäilyn nimellä kaupiteltu näkemys ilmenee epäreilusti ; "Tieteelliset tutkimustulokset julkaistiin tieteellisissä lehdissä, kun taas epäilyt julkaistiin suuren yleisön lehdissä, yleensä talouslehdissä kuten Wall Street Journal, Fortune ja Forbes." ... "Toimittajat pyrkivät tasapuolisuuteen sellaisissa kysymyksissä, joissa se johtaa hämmennykseen. Erilaisten mielipiteiden tasapuolinen kohtelu mediassa ei sovi tieteeseen, koska tieteessä ei ole kysymys mielipiteistä vaan faktoista." ... "Myös ajatushautomot, lobbausjärjestöt ja intressiryhmät tuntevat median heikkouden. Tasapuolisuuteen vedoten ne pyrkivät ajamaan omaa tai taustaryhmiensä etua. Mediassa tuloksistaan raportoivat tutkijat leimataan järjestäytyneitä int-ressejä vastustavaksi toiseksi osapuoleksi, vaikka heidän tehtävänään ei ole esittää mielipiteitä vaan kertoa, mitä empiiriset havainnot kertovat asiasta."

Kuitenkin selvästi monissa immateriaalikysymyksissä tilanne ei ole tämänlainen. Klassinen slogan "kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia" toimii silloin kun kysymys on vaikkapa taidemieltymyksistä ; Ihmiset voivat olla erimielisiä, kaikki ovat vapaita ja kaikki ovat tasa-arvoisia. Myös demokratian ihanne rakentuu siihen että neuvottelu on jotain jossa jokaista voidaan kuulla. Kaikki ovat vapaita omaan mielipiteeseensä ja kaikki ovat tasa-arvoisia siten että heillä on yksi ääni jokaisella. Käytännössä syntyy kuitenkin päätös joka sallii jotain ja kieltää jotain muuta ; Yhtenäisyys luo tässä kontrollia. Tässä mielessä tasa-arvo ja vapaus eivät ole demokratiassa aivan samalla tasolla kuin vaikkapa abstrakteissa taidemieltymyksissä.

Kun polttoaine loppuu.

Hännikäinen toki korostaa että myyttiä ei voi kumota tosiasioin. Kuitenkin esimerkiksi homoaiheinen keskustelu näyttää että "vallankumouksellinen uhrautuva/räyhäävä yhteistyö" jonka taakse saadaan toimii siksi että siellä on myytti (joka ei välttämättä ole yliluonnollinen vaan on hyvinkin usein nimenomaan vapauden tai tasa-arvoisuuden kaltainen eettinen periaate). On selvää että tosiasioiden, kuten avioliittolainsäädännön muuttamisen, vaikutus näihin myytteihin on selvä. Jos taistellaan avioliittomyytin nimessä, lainmuutos selvästi on jokin faktuaalinen joka "poksauttaa irrationaalisenkin".

Tämä korostuu sillä että homoseksuaalisuus on abstrakti, se ei perustu konkreettisen asiaan. Se, että homot menevät naimisiin ei estä heteroita menemästä naimisiin. Tilanne ei ole nollasummainen. Lisäksi homoavioliitto on enemmän eettinen mieltymyskysymys ; Näin ollen avioliiton salliminen sallisi sen että homomies jättäisi menemättä naimisiin miehen kanssa uskonnollisen vakaumuksensa johdosta vaikka tähän avioliittoon olisikin periaatteessa juristin lupa. Tämä valinta on hänen, jolloin hän on sekä vapaa että tasa-arvoinen.

Tämä olisi myytin loppu. Mutta se olisi myös elämän alku. Sillä myytteihin tuntuu pätevän se, että vaikka ne kuinka tuovatkin elämään tarkoitusta ja yhtenäisyydentunnetta ja ne ovat erityisen oleellisia niitä seuraavalle ihmisille, ne ovat kuitenkin aina jotenkin konkreettiselta tasolta katsoen ongelmallisuuden ja onnettomuuden ytimessä ; Mieleen tulee väistämättä Kiinalainen kirous jossa toivotetaan että toinen elää mielenkiintoisia aikoja. Myyttien tuoma merkitys joka kulminoituu vallankumouksiin ja sotaintoon ei ole kovin kaunis ajatus. ; Mieleen tulee miltei yhtä väistämättä Nietzsche jonka mukaan onnellisuus ja tuska olivat nuoralla toisiinsa liittyneitä ja että meidän tulisi siksi elää täysillä merkityksen kirouksessa - Ja tämän jälkeen mieleen tulee Schopenhauer joka oli sekä pessimisti että viehtynyt itämaiseen ajatteluun ja jonka mielestä tuskan välttäminen oli se tärkeä asia.

Tämä on minun aivoni, sinun edestäsi annettu/Tämä on minun vereni, kaulastasi vuodatettu

Minun teoreettinen suhteeni eettisyyden toteuttamiseen on varsin epävakaa. Kuitenkin siinä voidaan nähdä kahdenlaisia tärkeitä elementtejä:
1: Pysyviä kiintotähtiä kuten Matt Ridleyn "Jalouden alkuperän" tapa jossa altruismin evolutiivisuutta lähestytään peliteorian kautta. Tästä luonnontilasta hyppään sitten mielivaltaisesti oikeutukseen ja moraalinen valinta muuttuu ikään kuin peliksi jossa maksimoidaan - yllättävän paljon altruismin kautta, kuten läheisten avulla - omaa onnellisuutta.
2: MacIntyren omaan itseen liitetystä (mahdollisesti fantasiaa olevasta utooppisesta) tarinasta, jossa haluaisi olla ja jota haluaisi elää. Se on "muuttujatähti", koska jostain syystä hänen näkemyksensä innostavat minua aina kun luen häntä, mutta välillä hän kuitenkin tuntuu painuvan unohduksiin jostain erikoisesta syystä.

Näkemykset voidaan tietysti yhdistää. Tällöin voidaan tietysti rakentaa joko positiivinen tarina, jossa sankaruus kuvaa hyvyyttä. Mutta myös vastustajavalinta on ainakin yhtä tärkeä, koska kritiikki on itse asiassa moraalikannanottoja hyvinkin paljon selventävä seikka. Näin mukaan voidaan vaikkapa napata kauhuelokuvien hirviöt. Tätä kautta voidaan ottaa käsittelyyn vaikkapa yhteiskunta. Siinä tapahtuvat asiat ovat toivottuja tai eitoivottuja. Ja näiden ympärille on helppo rakentaa tarina.

Näin tehdään esimerkiksi "Crackedin" humoristisessa jutussa jossa Amerikkaa selitetään zombie - ja vampyyrielokuvien kautta. Siinä huomattiin että zombie- ja vampyyrielokuvien ilmestyminen ei ole aivan satunnaista jos vertailukohtana on konservatiivien ja liberaalien vallassaolo USA:ssa. Syynä haetaan se, että:
1: Vampyyrit ovat eksoottisia (kulttuurille vieraita) omalakisia, luonteeltaan seksuaalissävytteisiä, individualistisia ja selkeästi parasiittiluonteisia petoja. Nämä kauhukuvat liitetään konservatiivisessa kuvastossa myös liberaaliehin.
2: Zombiet taas kuvataan aivottomana - omaan ajatteluun kykenemättömänä - massana, joka kuluttaa ympäristöään ja jokainen joka ei ole zombie on jotain joka on tuhoamisen kohteena ja jonain joka muutetaan väkivaltaisesti zombieksi. Tämä taas on liberaalien konservatiivisuuteen liittämiä ominaisuuksia.

Näin kauhuelokuvat kertovat osaltaan sitä, minkälaisessa tarinassa sitä oikein halutaan olla. MacIntyren näkemystä lukiessa mukavat tarinat tulevat tietysti helposti mieleen. Mutta jos mikaan otetaan peliteoria, on hyvä muistaa että siinä on vastapuolikin. Pelillisyys muistuttaa vihollisesta. Ongelmana näyttääkin olevan lähinnä se, että elokuvat näyttävät maailman nollasummapelinä, jossa elokuvan pedon voitto on sankarin tappio. Peliteorian kannalta mielenkiintoisimmat kohdat ovat kuitenkin enemmänkin muita kuin nollasummapelejä. Ja niissä pääsääntönä onkin se, että paras pelistrategia on ns. sekastrategia. Tätä kautta olenkin monikulttuurisuuden puolella, vaikka jaankin tietysti kauhuelokuvista lainattuja "yhteisiä pelkojakin" (etenkin ne liberaalien pelot konservatiivien zombieluonteesta).

Kun vähemmän on enemmän...

Arkijärjellä ajatellen valtion verotus nähdään aika helposti ahneuden kautta. Tällöin syntyy tilanne, jossa ajatellaan että verottamisen tiukentaminen lisää valtion verotuloja. Tämä synnyttää tietysti haluja kontrolloida valtionahneutta ; Ajatuksena kun on, että jos veroja korottaa niin valtio saa paljon enemmän ja sitten kansalaisille jää paljon vähemmän. Tämänlainen nollasummapelimäinen ajatus on helppo.

Kuitenkin jo "Robin Hood" -tarinat näyttävät miten verotus tämänlaisella suoraviivaisella ahneudella ei toimi. Liian kova verotus estää ihmisten maanviljelyä, heillä ei ole pesämunaa mitä kasvattaa. Ja ihmiset rupeavat tekemään muuta kuin työtä - esimerkiksi alkavat kokoontumaan iloisten veikkojen kanssa metsään tekemään jotain muuta kuin tuottamaan verotettavaa joka ansaittuna vain livahtaisi valtion kassaan. On selvää että verotus on niin kovaa, että saadut verotulot eivät liene valtaisat.

Kuitenkin verotuksessa tunnetaan ilmiö nimeltä Lafferin käyrä. Se perustuu oletukseen, jonka mukaan valtio saa verotuloja siten, että veronkorotus ei aina tarkoitakaan lisää valtionkassaan. Ajatusta on helppo lähestyä ääripäistä ; Jos veroprosentti on 0, verotus ei tietysti rajoita toimia, mutta valtio ei saa tuloja. Jos veroprosentti on 100, tulonhankinta on turhaa ; Työtä tekemättä kenties kuolee nälkään mutta työtä tehden kuolee nälkään töitä tehden. Tuloja ei tule tekevän käteen. Näin verotulo on selvästi hyvin pieni ; Työtä tekisi vain muutama ihminen joka tekisi sitä muuten kuin taloudellisista intresseistä.

Näin voidaan kuvitella käyrä, jossa jossain on huippu, jonka kohdalla verotuksen korottaminen alkaakin vaikuttamaan haitallisesti. Siksi Ronald Reagan, kunnon konservatiivien tapaan verojen vihollinen, laskikin veroja viitaten siihen että näin valtion käyttöön saataisiin enemmän verotuloja.

Ongelmana on se, että Lafferin käyrä on ennen kaikkea yksinkertaistus. Sen huipun paikkaa ei itse asiassa tiedetä. Näin ollen, vaikka onkin lähes ilmiselvää että verotuksen tiukentaminen johtaa verotulojen pienentämiseen. Kysymys on vain, missä vaiheessa tämä tapahtuu. Toki ongelma ei ole niin dramaattinen, koska yleensä valtion tehtävänä on kerätä veroja "yleispalveluihin" kuten kouluihin ja muuhun tarpeelliseen, ei välttämättä niinkään maksimoida verovarojaan.

Syitä on useita ; Esimerkiksi taloussysteemi on hyvin dynaaminen ; Esimerkiksi valtion saamien verojen määrä riippuu myös työntekijöiden palkoista, joka taas riippuu työnantajien kilpailukyvystä, joka taas riippuu siitä miten paljon myynnille on kysyntää. Ja kysyntään vaikuttaa se, miten paljon palkkaa jää verojen jälkeen käteen. Tämä johtaa kausaaliseen takaisinkytkentään: verotus vaikuttaa verotukseen. Näin talouteen saadaan mukaan iteratiivista luonnetta. Systeemissä yhden elementin muuttaminen vaikuttaa moneen paikkaan, ja sama muutos ei siksi aikaansaa aina samaa muutosta kokonaisuuteen ; Jokin muu asia on eri tavoin. Tämä vihjaa esimerkiksi siihen että taloudessa syntyy kaaosteoriasta tuttuja ilmiöitä kuten alkuarvoherkkyyttä. (Ongelma on myös se, kuinka paljon näin käy.)

Lafferin käyrä on siksi hieman huono isäntä ; Se yliyksinkertaistaa monisäikeistä kokonaisuutta tarpeettomasti, eikä se siksi vastaa helposti kuvattavasti maailmaa. Se voi kuitenkin olla hyvä renki, ja sitä voidaan käyttää apuvälineenä esimerkiksi verosuunnittelussa.

Sadistiksi/Masokistiksi ei synnytä, naiseksi/mieheksi tullaan.

"Irina tarttui molemmin käsin kahteen käärmeenpäähän jotka reagoivat hänen puristuksessaan äitymällä tunkeutumaan taipumustensa mukaan viivasuoraan kun hän taas väitti että maksimimäärä pidätettyä voimaa vastasi käärmemäinen notkeus, taipuminen mahdottomiin vääntelehtimisiin jotta hänet voisi saavuttaa."
(Italo Calvino, "Jos talviyönä matkamies", s. 94)

Freud tuli tunnetuksi - paitsi siitä, että hän esitti että ei ymmärrä naista - myös siitä, että hän selitti naiset luontaisesti masokistisiksi. Hän korosti sitä, miten nainen on neitsyydenmenetystilanteessa ja synnytyksessä tilassa jossa tuska ja nautinto yhdistyvät. Kipu ja tuottaminen liittyvät naiseudessa jo ikään kuin biologisesti mukaan samaan lauseeseen.

Simone de Beauvoir taas oli sitä mieltä että naisen ilmeneminen on sosiaalinen konstruktio, jossa mies valtaakäyttäen asettaa naisen kärsimään. Naisen rooli näkyy narsistisessa alistumisessa, jossa nainen muokataan kulttuurillisesti ylpeästi asioihin jotka tuottavat hänelle kärsimystä. Hänkin korosti mahdollisuutta jossa mies ja nainen voivat olla yhstäviä.

Vastaavaa, joskin vielä jyrkempää, tietä on jatkanut esimerkiksi Dworkin. Hän näkee koko seksuaalisuuden miesten vallankäytön ilmenemisenä ; Hänestä yhteiskunnassa miehet ovat vallassa ja määritelleet seksuaalisuuden niin että eivallassa olevat, naiset, on aina pakotettu johonkin muotoon. Hän menee niin pitkälle että koska tytöt eivät ole voineet elää miesvaltamaailmasta vapaana, he eivät ole rakentaneet omaa seksuaalisuuttaan ja näin naisen vapaaehtoinenkin tai pyytämä seksi on miehen harjoittamaa valtaa ja riistoa. Dworkin korostaa sitä, että (väki)valta on tehty seksuaaliseksi. Julmuus on erotisoitu.

Kaikki ylläolevat esitykset näyttävät seksuaalisuuden ilmenemisen, hieman eri tavoin, valtapelin terminologialla. Jotenkin vain tuntuu, että jo tässä metodinvalinnassa on otettu käyttöön oikoteitä. Dworkinin kysymyksen vallan ja seksuaalisuuden yhdistelmästä on se, että onko väkivalta erotisoitu vai onko sittenkin niin että erotiikka on väkivaltaistettu?

Seksuaalisessa aktissa voidaan nähdä toki eräänlainen alistumisen suhde ; Jos yrittää liikaa, tulee suorituspaineita eivätkä asiat suju. Siksi vallanotto pilaa oman nautinnon. Tämä kannustaa uhrutumaan, tilanteelle alistumisella. Kieltämättä tämä voi näyttää sadomasokismilta - sadomasokismia myydäänkin yllättävän usein nimen omaan alistumis-luottamus kombinaatiolla sen sijaan että tyydyttäisiin perinteiseen kipu+tuska+dominointi -tematiikkaan.

Kuitenkin voidaan sanoa että on alistumista ilman alistamista. Tämä vaatii toki sen posmodernissa suositun näkemyksen hyväksymisen, missä ytimessä on se, että vallassa ei ole kysymys nollasummapelistä. Toki askel tästä eteenpäin olisi myös miettiä sitä, että jos alunperäinen virhe onkin jo siinä että asiaa on lähdetty tarkastelemaan nimen omaan valtapelin käsittein. Jos tämän jälkeen löytyy valtapelin käsitteisiin taipuva järjestelmä, ei pitäisi olla kovin yllättynyt.

Itse henkilökohtaisesti näen, että itse asiassa tapa katsella asioita dominanssin, vallan ja kontrollin kautta on perinteisesti ollut hyvin maskuliininen asia. Näin seksuaalisuuden negativoivat ovat eräällä tavalla jääneet patriarkaalisen ajattelun vangeiksi. Se, mitä pidetään tärkeänä on varsin kovien arvojen mukainen valta. Pehmeät arvot on heitetty ikkunasta, ilmeisesti tässä on taustalla perusoletus että ennen naisilla ei ole ollut oikeuksia, vaan vain uhriutumista. Näin naiseuteen liitetyt asioita ei helposti kyetä nähdä positiivisina piirteinä. Itse, miehenä, yritän kuitenkin kaivella kasaan juuri näitä. Tasa -arvokeskusteluissa ei pidetä "pehmeiden arvojen" kautta lähestymistä, jossa ei katsota johtajien prosenttimääriä vaan sitä miten vaikkapa erotilanteissa adoptiot jakautuvat niin että toinen sukupuoli (pun intended) on yliedustettuna.

"Sillä tämä oli ensimmäinen uskonkappale, jonka Irina oli säätänyt : Että luopuisimme pystysuoran käsitteestä, suorasta viivasta, tästä sopiamttoman miehisen ylpeyden jätteestä joka vielä oli seurannut meitä vaikka olimmekin hyväksyneet tilanteemme naisen orjina."
(Italo Calvino, "Jos talviyönä matkamies", s. 94)

Tiede auktoriteettina.

John Pieret viittasi tieteenhistoriaan vetoavaan henkilöön. Siihen kun liittyy mielenkiintoinen ilmiö. Kommenttina on se, että tiede on ajan mittaan muuttunut. Monet ennen vakavasti otettavat teoriat ovat kumoutuneet. Tämä muistuttaa hänestä siitä että tiede voi olla väärässä.

Tämä muistutus on toki tervettä. Sillä tiede ei myy absoluuttista totuutta. Kriitikko kuitenkin käyttää tätä askeleen pidemmälle. Hän vetoaa että hänen uskonasioidensa kohdalla tieteen epäkypsyys on aina relevantti. Toisin sanoen tiede ei koskaan anna syytä heittää syrjään omia näkemyksiään. Kenties tiede ei ole vain riittävän valmis.

Tässä vaiheessa strategia nimittäin menee mielenkiintoiselle asteelle. Ensinnäkin siinä unohdetaan se, että millä se vanha tieteellinen teoria on osoitettu vääräksi. Se on tehty uudemmalla tieteellä. Toisin sanoen tiede korjaa virheitään. Muutos tarkoittaa sitä, että tiede ei ole dogmaattinen järjestelmä. Muutenhan niitä virheitä ei korjattaisi. Voidakseen sanoa että vaikkapa flogiston on kumottu, on luotettava tieteelliseen ajatteluun, koska flogiston, vaikka oli aikanaan tieteellinen teoria, kumoutui tieteellisen tutkimuksen tuomilla välineillä.
1: Toki tässä kohden on mielenkiintoisia juttuja. Nimittäin monesti pseudotieteilijät viittaavat kaiholla menneisiin aikoihin. Silloin kun on esimerkiksi kannatettu alkemiaa tai kreationistien kaltaista ajattelua. Tieteen erehtyväisyys muuttuu tässä vaiheessa erilaiseksi : Vanha näkemys ei olekaan osoittautunut naurettavaksi, vaan uusi naurettava järjestelmä on valloittanut vanhan viisaan näkemyksen tilan kieroudella ja viekkaudella.

Toisaalta -ja ennen kaikkea- tässä on mukana myös kaivon myrkyttäminen. Erimielisyys estetään. Tämänlaiseen puolustukseen lähtevä tekee horse laughin, eli sanoo että hänen kanssaan erimieltä oleva tiede vain on naurettavaa ja epäuskottavaa. Erimielinen on automaattisesti väärässä ja jos hän argumentoi, argumentti on automaattisesti naurettava. Näin sille ei anneta mitään mahdollisuuksia. Näin ollen tunnustetaan että kyseessä on dogma, joka ei riipu tosiasioista. Mikä tahansa fakta joko tukee omaa dogmaa tai on naurettava.

Tästä syntyykin se ajattelutapa, joka ihmetyttää monesti pseudotieteiden kohdalla. Jos jokin tutkimus tukee omaa asiaa, sitä pidetään riemuvoittona. Tiede on todistanut että oma näkemys on totta. Tässä vaiheessa ei mietitä että tiede on kumoutunut historian varrella. Ei mietitä sitä että tutkijat voivat huijata. Eikä muita vastaavia asioita. Niitä, jotka nousevat esiin siinä vaiheessa kun heidän kanssaan erimielistä aineistoa tulee esiin. Silloin tiedemaailma on indoktrinoiva järjestelmä jossa valtaakäyttävät tiedemiehet sortavat, huijaavat ja valehtelevat. Ja tiedekin on niin erehtyväistä ja epävarmaa.

Tässä suhteessa tiede nähdään ikään kuin vain auktoriteettina. Sillä ei ole itse asiassa mitään tekemistä totuuden kanssa. On vain dogma, joka saadaan tieteen ulkopuolelta. Ja sen suhteen ollaan täysin absoluuttisen luottavaisia. Tieteeseen sen sijaan suhtaudutaan agnostiseksi. Se on kätevä taho viitata koska sillä on arvovaltaa. Tiede on arvovaltansa kautta kätevä, sitä kautta voidaan levittää dogman ilosanomaa jos se vain on mahdollista. Muuten se on vallankäyttökoneisto joka ei sovi omiin tarkoitusperiin.

Tätä kautta on selvää että tämänlaista kaksoisstandardia käyttävä ei itse asiassa lainkaan harjoita tieteellistä maailmankuvaa vaan ideologia/intressipohjaista maailmankuvaa. Tiedemaailmaan on suhde, joka on puhtaasti välineellinen. Ja avainkysymys on "onko se intressejeni puolella vai vastaan".

Tätä kautta voidaan jopa esittää että kyseinen ihminen ei oikeastaan koskaan aidosti argumentoi tieteen kautta. Hänellä on pelkästään yksi vaihde : Dogma, ja siihen liittyvään auktoriteettiin vetoaminen. Tässä on kaksi tapaa, joita käytetään tilanteen mukaan. Eikä niiden ulkopuolella ole vaihtoehtoja, joten löytyy aina tapa joka ylläpitää dogmaa.
1: Joko vetoaminen on suoraa auktoriteetin paremmuuden tunnustamista. Tämä tehdään sillon kun esimerkiksi "uskotaan Raamatun totuuteen tavalla jota tiede ei ole - ainakaan vielä - kyllin kypsä todistamaan."
2: Todistus on epäsuoraa silloin kun tieteellinen aineisto on sen puolella, jolloin sen mahdollinen epäkypsyys on kumottu sen takia että se tukee omaa dogmaa ja auktoriteettia, joka todistaa sen oikeaksi. Tällöin auktoriteettiin ei tarvitse viitata koska "tottakai te muutkin luotatte tieteeseen" jolloin auktoriteettia vahvistetaan epäsuoran paremmuusrummutuksen sijasta mutkan kautta.

Intressipohjaisessa maailmankuvassa sama koskee tosin yleensä kaikkia muitakin. Maailma tuppaa typistymään nollasummapeliksi, jossa keskustelussa tärkeintä on oman näkemyksen voitto, ideologian julistaminen. Tälläisessä tilanteessa erimielisen olemassaolo ja heidän suosionsa on itselle häviö. Toisenlaisuus on itseltä pois.

Pokerissa bluffaaminen.

Minä olen tunnetusti vain keskinkertainen kortinlätkijä. Tunnen kuitenkin joitakuita ihan kohtuullisia pokerinpelaajia, he kilpailevat ja kaikkea. En ole niin typerä että pelaisin heidän kanssaan. Mutta toki aihe kiinnostaa, sehän on elokuvista tuttua.

Elokuvissahan pokerissa korostetaan tuuria ja bluffia. Eli sitä että satutaan saamaan oikeat kortit, ja sitä että huonoilla korteilla laitetaan messevä panos pöytään ja muut jänistävät. Tämä on kuulemma typerä strategia. Raha ei saa olla tarkasteltava kysymys, vaan tilastot. Itse asiassa hyvät pelajat pumppaavat pieniä voittoja. Ilmeet vihjaavat yllättävän vähän - ja ilmeitä voidaan valehdellakin jolloin niillä harhaanjohdetaan.

Pokerinpelaajat luottavatkin peliteoriaan.

Bluffaamisella on kannattava tiheys.
1: Jos bluffaa koko ajan, toiset tietävät tämän ja silloin he "tulevat mukaan" vain jos heillä on hyvä käsi, jolloin he pikku hiljaa voittavat. Jos kaksi tälläistä strategiaa kohtaa, voitto on silloinkin vain tuurista kiinni. Pokerissa ei siis pidä huijata koko ajan.
2: Ja jos ei huijaa koskaan, käy niin että toiset tietävät onko sinulla hyvä käsi, ja tätäkin kautta he osaavat valita strategian siten, että he voittavat pikku hiljaa. Jos kaksi tälläistä kohtaa, voiton määrää tuuri.

Pokeri on kuitenkin taitopeli, ja strategisella silmällä voidaan pumpata yllä olevat rahattomiksi - toki joskus joku noista voi puhtaalla mäihällä pärjätä, mutta pitkäjännitteinen pokerinpelaaja pelaakin tilastojen mukaan, sillä idealla että kun pelaa kymmeniä tuhansia pelejä, ei voi olettaa että olisi koko ajan mäihä (joko hyvä tai huono.) Keskimäärin kaikki konkarit ovat pitkällä tähtäimellä tilastollisesti tietyn onnekkaita. Hyvällä strategialla voittotodennäköisyys on tällä tilastollisella tasolla merkittävästi suurempi kuin huonoilla.

Ratkaisu haetaan etsimällä nashin tasapainoa. Tämä oli ensi kuulemalta todella yllättävä esitys, koska pokeri on nollasummapeli. Pokerissa jokainen voittamasi kolikko on joltakulta pelaajalta pois. Sen sijaan nashin tasapainoa haetaan useimmiten sellaisissa tilanteissa, jotka eivät ole nollasummapelejä - kuten vangin dilemman kaltaisessa tilanteessa. Pienellä miettimisellä tämä on tietysti päivänselvää. Sekastrategiaa - eri toimintojen oikeissa mittasuhteissa tehtyä sekoitusta - haetaan väistämättä, koska ääripäille on helppo keksiä toimivat vastastrategiat.

Laskentastategioina on kaksi päätyyppiä: Ensimmäisellä voitetaan mahdollisimman paljon ja toisella haetaan mahdollisimman pientä häviämistä. Parhaan ratkaisun hakemisessa katsotaan läpi vaihtoehdot ja etsitään sieltä keino jolla vastustajan hyöty minimoidaan. Minimax lauseen nojalla tämä tarkoittaa samaa kuin oma hyöty.

Pokerin idea on se, että siinä on pelaajia joilla on pelikassa joka muuttuu, ja pelaajat tekevät päätöksiä vaillinaisen informaation pohjalta. Osan informaatio on vaillinaisempaa kuin toisten: Toiset laskevat käsien ja voittamisensa todennäköisyyksiä paremmin, toiset hämääntyvät vaikkapa ilmeilystä. Hyvä pelaaja päättelee tietoja toisten käsien luonteesta siitä miten nämä panostavat, ja muistaen että korttipakka on satunnaiseti sekoitettu kombinaatio, jossa jokainen nostettu kortti painottaa jäljelle jäävien korttien jakaumaa. (Pakassa ei ole kahta pataässää.) Myös korotuksen määrä pottia kohden on kiinnostava tieto. Kuitenkin vaikka tietoa on saatavilla ja johdettavissa, pokeri on olennaiseti epätäydellisen informaation peli jossa toisten kaikkia kortteja ei tiedetä. (Toisin kuin vaikkapa shakki jossa kaikki oleellinen tieto on näkyvissä, nappulat ja mahdolliset liikkeet ovat tiedossa.)

Ainut ongelma on se, että pokeri on matemaattisesti mutkikas peli. Siinä on toki yksinkertaiset säännöt, mutta kun peliä tarkastellaan mahdollisuuksien kautta, tilanteet muuttuvat varsin raskaiksi. Oikeaa tasapainotilaa ja strategianvalintaa ei voida tarkasti tietää. Siksi "tehdään arvioita", parhaan sijasta otetaan hyvä strategia.
1: Shakkikoneiden lisäksi myös pokerinpeluualgoritmien kehittely on suosittua, koska se on ymmärrettävä, luonteeltaan käytännönläheinen ja se on kuitenkin haasteellinen. Ja tälläisellä on tienaamispotentiaalia sekä peliohjelmoijana että käyttämällä inhaa apuvälinettä vaikka nettipokerissa, jossa kakkoskoneelle kerää toisten pelaajen pelituloksia ja käyttää niitä profiilipohjina.

Pokerinpelaajilla tämän arviointikyky tietysti kasvaa kokemuksen mukaan merkittävästi - he tekevät yksittäisestä pelaajasta "profiilin", hänen pelitapansa, joka tekee tilanteen käsitettäväksi ja johon sovitetaan oma pelaaminen. Profiili voi olla dynaaminen tai pysyvä (riippuu pelaajasta tai arvioijan laadusta.)

Peliteorian jännittävin tulos on se, että bluffaamisessa keskeisintä ei ole "milloin pitää bluffata", vaan se, kuinka usein. Tasapainon yksittäistapaukseen laskeminen voi olla raskasta, mutta silti tiedetään että jos pelaaja bluffaa oikealla frekvenssillä, eikä ole kaavamainen (bluffaan joka X kerta) josta saisi kiinni, niin bluffaaminen ei vaadi erityistä kikkaa tai syytä. Bluffaamisessa ei siis ole kysymys oikeista tilanteista tai reteästä kaikki rahat pöytään -hengestä, vaan enemmänkin siitä että tekee bluffia satunnaistekona siten että bluffilla on joka kierrokselle oikea todennäköisyys.

Hauskinta tässä on tietysti se, että en muuttunut tämän tiedon kautta yhtään paremmaksi pokerinpelaajaksi.

Sukupuolitaistelu.

Kun puhutaan feminismistä, arkikielenkäytössä tulee heti mieleen vastakkainasettelu. Tasa -arvoa, jossa taistellaan naisten oikeuksista. Fiksuimmat osaavat sanoa että feminismi ei aja naisten ylivaltaa, eli ole sovinismin sovellus naisille, vaan että sen mielestä oikeuksien tulee olla tasa -arvoisia. Tässä mukaan tulevat puheet sukupuolikiintiöistä, ja siitä miten miehen euro on naisen kahdeksankymmentä senttiä ja miten naisen perhe on miehen elatusmaksu.

Oudoimmillaan tämä on tietysti seksuaaliaiheissa. Esimerkiksi meitä voidaan muistuttaa siitä miten nainen on voinut saada vaikutusvaltaa ottamalla mahtavan miehen seksuaalisiin pihteihinsä. Mies joutuu käyttämään tiettyjä välineitä, kuten aseita. Tästä herää kysymyksiä siitä onko naisen seksuaalisuus perusluonteeltaan miehet aseistariisuva. Nainen saa miehen heikoksi.

Näissä kaikissa on selvä kisan tuntu. Että "Naiset vs. Miehet".

Tällainen kahtiajako on keskustelussa tietysti aivan normaalia. Sillä kyseessä on tavallaan joko ideologinen tai poliittinen näytelmä.

Siinä maailmaa pyritään muuttamaan kohti omaa suosikkinäkemystä. Tässä keskitytään siihen miten tyypit saadaan hyväksymään asiat. Pätevät argumentit ovat tässä systeemissä hyödyllisiä, koska ihmiset seuraavat mielellään sellaista joka vaikuttaa fiksulta. Lausunto "Pyrin olemaan tasapuolinen ja reilu" on paitsi hieno keskusteluihanne, myös PR -kuvaa, mainos. Tai itse asiassa joskus se on vain PR -mainos (kun ihannetta ei noudateta) mutta koskaan se ei ole vain keskusteluihanne. Sen ääneen lausumiseen liittyy aina jonkinlaista vetovoimaa. Asian muutos taas on aina sidoksissa johonkin asiaan jota pitää muuttaa. Tässä suhteessa politiikka on pakosti hyvin esimoderni. Tämä ei yllätä, koska sehän on pohjimmiltaan "massojen ohjailua".

Esimoderni asenne voidaan napata vaikkapa luokkajaosta. Kuvitellaan herra ja orja, jotka ovat olemassa vain valtasuhteessa toisiinsa. Herra on herra vain koska on hänen alapuolellaan oleva orja. Ja orja on orja koska hänellä on herra jota totella. Orja on herran käytössä, joten "orjan tietoisuus palvelee herran tietoisuutta."
1: Tosin esimerkiksi Hegel käytti tässä lievempää sanaa "renki", ja antoi valtaa rengille : Hän antoi rengille roolin joka on mystiikassa annettu mediumille. Renki on mahtava koska hän kytkeytyy materiaaliseen todellisuuteen. Renki linkittää herran tahdon ja todellisuuden. Rengin tahtotila ja suostumus on siis hyvin ratkaisevaa.

Olennaista on ymmärtää että valta on hyvin jaettua, nollasummapelimäistä. Yhden valta on toiselta pois.

Moderni asenne taas voidaan napata Nietzscheltä. Hänellä orjuus ja herruus olivat kaiken ytimessä. Hänelle herra ei ollutkaan valtasuhteessa toiseen vaan valtasuhteessa itseensä. Hän luo itsensä sisältäkäsin. Itse asiassa yli -ihmisen koko energia menee omien viettien hallitsemiseen ja ohjailuun, joten toisten hallitseminen voi helposti häiritä tätä prosessia. Samoin orja on suhteessa itseensä. Toteuttaako hän itseään vai muuta. Tässä versiossa ei verotettavia tuloja lasketa, koska se on "ulkoinen mittari", jotain jolle aidon herran ei tarvitse alistua. Herra voi olla vaikka olisi itsensä Jeesus Kristuksen tienestit (ei verotettavaa tuloa). Tässä valtapeli ei ole nollasummapelimäistä. Yhden saaminen ei ole toiselta pois.

Yllättävää kyllä filosofisen feminismin pääasia on olla jälkimmäistä. Kuitenkin käytännössä tilanne on niin että keskustelukulttuuri on enemmän ensimmäistä. Tämän vuoksi naiseus ja mieheys eivät olekaan mitään kisaamista. Toista sukupuolta ei saisi kohdella välineenä, vaan ne ovat olemassa samanaikaisesti.

Ihanteissa moderni minän identiteetti on itseriittoinen, mutta keskustelukulttuurissa tämän toteutuminen tai edes lähentyminen olisi tavatonta.

Tosiasiassa keskustelukulttuurissa käytännössä kukaan ei tavoittele Nietzscheläistä herruutta, vaan molemmat pyrkivät siihen että olisi jälleen orjat ja herrat esimoderniin tapaan. Jossa itse ollaan herroja. Tästä syntyy tietysti kinoja, koska jos tilanne ymmärretään nollasummapelinä, toisen hyvä on ehdottomasti itseltä pois. (by definition.)

Oma identiteetti sidotaan tällöin tavalla tai toisella muihin. Tällöin syntyy uhkakuvia. Esimerkiksi sovinistisiasta tai telaketjufeminististä. Tästä seuraa helposti se, että oma identiteetti sidotaan toiseen, jotka sitten yritetään kritisoida ojaan. Jos tälle syntyy antiteesi, on poterot kaivettu molemmilta puolilta. Tälläinen jännite voi kestää periaatteessa vaikka ikuisesti.
Yhtenä syynä tälle voi olla se, että vastakkainasettelusta on hyötyä. Se tarjoaa astinlaudan telaketjufeministeille että sovinisteille. Tätä ei ole vaikeaa perustella. Jos meillä on julkista kinaa, syntyy yleisö jonka suhteen ihmisillä on sananvaltaa. Kun ihminen on feministikriitikko, hän saa tästä statusta - ja tästä tulee hänen identiteettinsä rakennusaine.

Jos feministit lopettaisivat olemassaolonsa, ei minun terävälle kritiikilleni enää olisi tilaa. Ketään ei kiinnostaisi miten hienoja PR -stuntteja olen onnistunut tekemään. Ne voisivat olla loogisia koko ajan, mutta tunnetusti tylsä ei ole vaikuttavaa.

Jos aito identiteetti on sitä että ollaan feministien vastustaja tai sovinistikriitikko, on aktio itsetuhoinen. Korkein tavoite on tehdä omasta itsestään ja tekemisestään turhaa. Tätä kautta tilanteen ylläpito on jopa järkevää. Flamettamisella kuvioon saadaan pyroefektejä, jotka ehkä tekevät jutusta julkisessa puheessa kiinnostavaa. Mikään temppu ei siis ole liian likainen.

Kuitenkin osa vastakkainasettelusta voi olla perusteltua. Sillä identiteetti voi heijastua monella tavalla. Jos taistelupoterot ovat identiteetin heijastumia, eivät syvää identiteettiä. Tällöin kritiikin tarkoituksena on pohjimmiltaan poistaa vastakkainasettelu. Eli tasa -arvossa nähdään aitoja epäkohtia joiden poistaminen tekee miesten ja naisten elämästä parempaa. Tämä on modernin feminismin ihanne.

Mutta toisaalta kiistojen loppumiseen liittyy se ongelma että niin kauan kuin mukana on vastakkainasettelua, on debattia. Ja niin kauan kuin on debattia on vastakkainasettelua.

Selvää on se, että feminismin ihanne ei toteudu. Ehkä syynä on se, että se on pohjimmiltaan melko kliinistä. Se ei sisällä ohjeita konkreettiseen toimintaan. Tämä jättää vallan erilaisille ideologioille, joita se ei kykene vastustamaan. Ehkä tässä käykin niin että aito demokraattinen sananvapaus, jossa erilaiset sallitaan eikä vähemmistöä pakoteta muuttamaan itseään, lisää erimielisyyttä. Yksimielisyys syntyy jaetun normiston, kuten Suomen Lain, rajoissa. Kaikesta muusta tapellaan. Tämän vuoksi fasistiset järjestelmät kiehtovat. Ne tarjoavat harmoniaa ja yksimielisyyttä, ääneenkäydyn kinan puutetta. Erimielisyydestä taas seuraa helposti toiseutusta, jos se menee tuttuun tapaan "poteronkaivuumeiningiksi".

WΔZ up? Enimmäkseen harmiton pottu pottuna.

"Elämässä ei ole voittajia, on vain selviytyjiä."

Tämä artikkeli ei käsittele moraalia tai sitä miten jokin asia on hyvä tai ei ole hyvä. Tämä käsittelee sitä, miksi ihmiset eivät aina ja kaikkialla tapa toisiaan. Jos tämä on sinusta moraalia, silloin esittämäni esimerkit selittävät moraalia. (Mutta jos ajattelet näin, is-ought -ongelma jää silti kohdallasi ratkaisematta.)

Jean-Jagues Rousseau tuli kuuluisaksi siitä, että ihmisen pitäisi mennä "takaisin luontoon". Hän ajatteli, että riidat ja sodat ovat alkaneet siitä hetkestä, kun joku ihminen päätti omistaa jotain, ja rajasi maa -alueen ja sanoi että muut eivät saaneet käyttää sitä. Rousseaulle luonnontilaista ihmistä kuvasi ajatus jalosta villistä. Rousseaun mielestä hyvä asia oli itserakkaues (amour de soi), joka oli luontainen tarve itsesäilytykseen. Hänestä tämä yhdistyi inhimillisen järjen voimaan. Yhteiskunta taas oli aikaansaanut kilpailutilan, joka pakotti ihmiset ylpeyteen (amour-propre), joka oli keinotekoinen ja pakotti ihmiset vertaamaan itseään toisiin, mikä loi pelon ja aikaansai tätä kautta vahingonilon ja muun toisten heikkoudesta ja kärsimyksestä nauttimisen. Jälkimmäisestä voitiin irtautua ensimmäisestä luopumatta.

Kaikki eivät ole yhtä optimistisia.

Thomas Hobbes ajatteli, että luonnonkaltaisuudessa elävät ihmiset ovat tuomittuja tappamaan toisiaan. Hän perusteli tätä sillä, että jopa heikoin ihminen voi aina jossain olosuhteissa tappaa vahvimman. (Jos ei muuta, niin mennään piiloon ja paiskataan lingolla kivi päähän, kun toinen varomattomasti menee aamulla vessaan.) Hobbesin mukaan ihmiskunta tarvitsi yhteiskuntaa siihen, että he eivät tappaneet toisiaan. Myös kristityt ovat pessimistisiä, sillä heillä on käsite "perisynti", joka tarkoittaa sitä että luonnontilainen ihminen on ikään kuin "uusavuttomuuden tilassa", syntinen ja viallinen. Hän tarvitsee ulkopuolista eheyttäjää. Aikojen varrella ihmisen väkivaltaisuutta on perusteltu eläimenkaltaisuudella.

Tässä vaiheessa on kuitenkin syytä laittaa esille raadollinen esimerkki elävästä elämästä. George R. Price lähti maailmalle. Hän teki töitä koskien Hamiltonin ryhmävalintaa.
Karkeasti voidaan sanoa että Pricen yhtälö
osoitti että luonnossa ei ole aitoa altruismia, ei sellaista asiaa kuin "aito epäitsekkyys". Jos joku teki jotain jonkun puolesta, se teki sen muista syistä. Hienovireisemmin, eksaktimmin ja vääristelynkestävämmin, voisi sanoa että se käsittelee ryhmävalintaa lajitasolla : Kaava kieltää että altruistinen käyttäytyminen joka hyödyttää lajia yksilön sijasta ei toimi. (Toki haitallisia mutaatioita voi kertyä populaatioon esimerkiksi geneettisen ajautumisen kautta. Eli tämä ei itse asiassa todista että luonnossa ei voisi olla altruismia, ainoastaan että luonnonvalinta ei sitä puolla, joten se on pakosti erittäin harvinaista.) Kuitenkin jos altruismi puolustaa osaa porukasta, altruismi voi hyödyttää populaatiota. Price masentui tuloksestaan ja eli antaen kodittomille asuntoja ja eläen muutenkin auttavaista elämää. Aina siihen asti, kunnes teki itsemurhan kynsisaksilla. Tässä vaiheessa hänellä ei ollut juurikaan omaisuutta. (Siksi erikoinen valinta välineeksi.)

Tähän ajatukseen liittyy - itse asiassa olennaisesti - Dawkinsin "itsekäs geeni" -ajatus. Siinähän ajatellaan että kun esimerkiksi lapsillasi on puolet geeneistäsi, jos joku toimesi saattaa sen, että kolme heistä jatkaa elämää, sinun itsesi kannattaa tuhoutua. Sillä tässä tapauksessa lapsissasi on yhteensä sinun geenejäsi enemmän kuin sinulla on niitä itselläsi. Lasten ja sukulaisten puolesta uhrautuminen voi siksi saadakin tukea ja hyötyä. (Minusta termin nimi voisi olla tätä kautta jopa "epäitsekäs geeni". Tai ehkä on hienompaa sanoa että "itsekäs geeni - epäitsekäs vanhempi".)

Toisaalta luonnossa on monia laumaeläimiä, jotka pärjäävät sen takia että ne toimivat ryhmässä. Tämä ei suinkaan välttämättä tarkoita että joku uhrautuu muiden puolesta. Esimerkiksi susilauma, joka tappaa hirven, ei suinkaan uhraa jäseniään, vaan se hirvi menettää elämänsä. Yksi susi ei saisi hirveä alas, joten lauma antaa niille aivan erityislaatuisen tavan, se avaa saaliita jotka muutoin olisivat mahdottomia. Tälläistä yhteistyötä, jossa yhdessä tavoitellaan jotain ja kaikki (esimerkissä sudet) hyötyvät, ei voi kutsua altruistiseksi. Sillä se on sama, kuin kutsuisi altruistisiksi merirosvoja, jotka ryöstävät kauppalaivaston ison aluksen. Yksikään piraatti ei onnistuisi tässä yksin, mutta laumassa he saavat harkot hallintaansa. Ilman piraattikavereita = ei saalista, piraattikavereiden kanssa = jotain jaettavaa.

Mutta tämä ei tietysti ole kaikki. Tässä on hyvä hypätä luonnosta talousteorian puolelle. Toki, talous ja yhteistyö kuuluvat hyvin yhteen, samoin kuin evoluutio ja taloustiede. Sillä Charles Darwin sanoi, että luonnonvalinta sai vaikutteita Thomas Malthusin talousteoriasta. (Tässä kohdassa jokin pieni ääni päässäni huutaa "is-ougtinsa" unohtaneille, että talousteoriaa ei yhdistetä kuitenkaan helposti moraaliin.)

Talousteoriassa kun on hyödyllistä ryhtyä yhteistyöhön, jopa intuitionvastaisissa tilanteissa. Hyvä esimerkki on se, että resurssit (aika, raha tms.) kannattaa käyttää siihen, mistä siitä saa parhaan hyödyn. Tämä tarkoittaa sitä, että jos meillä on kaksi heimoa, joista ensimmäinen tekee parempia keihäitä ja parempia kirveitä, kuin heimo B, mutta saa kirveistä "paljon parempaa hintaa" suhteessa kuluttamiinsa resursseihin, sen kannattaa ryhtyä vaihtamaan kirveitänsä toisten keihäisiin. Vaikka pinnallisesti ajatellen tuntuu erikoiselta jättää parempien keihäiden tuotanto toisen huonompiin keihäisiin. Ja jos heimo B samanaikaisesti valmistaa hieman heikompilaatuiset keihäänsä resurssitehokkaasti ja tumpeloi kirveiden teossa resursseissaan kaupankäynti on myös sille kannattavaa. (Molemmat hyötyvät.) Toki myös systeemiksi tekeminen onnistuu yhteistyön avulla, ja henkilöt voivat erikoistua siten, että lopulta keihäitä ja kirveitä vaihtelevat heimot ovat hyviä juuri siinä, mitä tekevät. (Mutta tämä on pitkän tähtäimen asia. Vaihdon kannattavuus on kuitenkin jo lyhytaikaisesti kannattavaa.)

Mistä tässä olen itse asiassa puhunut? Pelaamisesta tietysti. En normaalista pelaamisesta, sellaisesta jossa ilo tulee kun saadaan enemmän maaleja. Tälläisiä sanotaan nollasummapeliksi.

"Nollasummapeliä" kutsutaan nollasummapeliksi, koska kaikkien pelaajien tappioiden ja voittojen summa on aina nolla ja jotta pelaajien keskuudesta saataisii esiin voittaja täyttyy vastaavasti syntyä häviäjä/häviäjät. Sen sijaan olen kirjoitellut ei-nollasummapeleistä, joissa ryhmän sisällä toisen voitto ei ole toisen tappio. (Toki esimerkiksi piraattien hyökkäyksessä voidaan nähdä kaksi nollasummapeliä: Ensimmäisessä on piraatit versus kauppalaiva, toisen voitto on toisen tappio. Ja toinen on tietysti piraattien sisäinen saaliinjako. Isompi pala jollekin on pienempi pala muille. Mutta tarkoitan sitä kolmatta kontekstia.)

Kuuluisin esimerkki ei-nollasummapelistä on Merrill Floodin ja Melvin Dresherin kehittämä vangin dilemma. Siinä pelaajat ovat/ajatusleikitään että on kaksi kiinni jäänyttä vankia. Kuulustelijat antavat vasikoijalle porkkanaa ja hiljaisena pysyvää kepillä:
1: Jos molemmat pysyvät hiljaa, kumpikin saa vuoden tuomion.
2: Jos molemmat vasikoivat, saa kumpikin kolmen vuoden tuomion.
3: Jos vasikoijia on vain yksi, hän pääsee vapaaksi ja vaiti pysynyt saa kymmenen vuoden tuomion.

Molemmissa tapauksissa sinun kannattaa huijata: Jos huijaat, saat aina paremman edun kuin olemalla hiljaa. Vangin dilemma kuitenkin muuttaa luonnettaan, jos peliä pelataan useamman kerran peräkkäin saman kumppanin kanssa. Arkijärjellään toimivat ihmiset olivatkin tietäneet tämän, sillä he Matt Ridleyn "jalouden alkuperä" -kirjan mukaan ihmetyttivät talousteoreetikoita sillä, että he voittivat isompia summia pelaamalla "typerästi", eli tekemällä yhteistyötä. Sillä kun talousteoreetikot pelasivat keskenään, he saivat aina "kolmen vuoden kakkuja" ja reilua peliä harjoittavat saivat joka kierroksella "vain yhden vuoden kakkuja". (Jos vankeustuomion sijasta olisi palkinnot ja esimerkiksi vuosi 10 v vankilastaoloajasta pois olisi vaikka 1 yksikkö ja maksut annettaisiin rahassa, yhteistyötä tekevä tiimi tienaisi tosi hyvin verrattuna ilkeileviin talousteoreetikoihin.)

Itse asiassa pelkkä yhteistyö - pettämis strategia ei ollut toimivin, vaan peräkkäisiä kierroksia pelatussa vangin dilemma toimii eri olosuhteissa hieman eri strategiat. Jos kaikkia tyylejä on paikalla, kannattaa strategia "tit for that" (potut pottuina), joka on aloittaessa reilu, mutta rankaisee petturia pettämällä tätä seuraavalla kerralla. Siksi tästä seuraakin se, että vangin dilemmassa "pettäminen kannattaa lyhyellä tähtäimellä, mutta reiluus pitkällä tähtäimellä". Lisäksi jos peliin otetaan lisästrategioita siitä, kuinka pelikumppanit saa valita = epäreilut jättää täysin pelin ulkopuolelle tilanne on "yhteistyön pettäjälle" entistäkin ikävämpi: Heille ei edes anneta mahdollisuutta kerätä edes häviö / säälipisteitä.

On kuitenkin muistettava, että elämä ei yleensä ole nollasummapeliä. Eikä se aina ole vangin dilemmaakaan. Yllättävän usein sitä törmää siihen tilanteeseen, että kaikki hyötyvät.