Jani Kaaro kirjoitti raportin lestadiolaisiin kohdistuneista ennakkoluuloista. Kun erästä lestadiolaista oli syytetty insestipohjaisesta seksuaalisesta häirinnästä, lähteeksi paljastui jokin hieman muu "Furmanin lausunnossa todetaan, että kehoterapeutin antama hoito on tyyppiesimerkki suggestiivisesta terapiasta, jossa syntyy herkästi valemuistoja. Kun valemuistot ovat syntyneet, ihminen pitää muistoja oikeina. ”Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin valemuistoista."
Valemuistojen perustalle on aiemminkin rakennettu liiallisuuksiin paisuneita kohinoita. Jan Guillou kertoo "Noitien asianajaja" -teoksessa sekä noitavainoihin liittyneistä hysterioista että nykyaikana saatananpalvontapedofiliaan liittyneistä liioitteluista. Nämä voidaan liittää osaltaan ns. saatanapaniikki-ilmiötä. Toisaalta valemuistot ovat muutoinkin relevantti ongelma. Suomessa Marko Hamilo kirjoitti niihin liittyvistä ongelmista kirjaansa "Älkää säätäkö päätänne". Hänen erityisenä huomionaan oli se, miten väärillä syytöksillä heikennettiin vanhempien, etenkin isien, oikeuksia.
Syytöksissä uskonnollisella vakaumuksellakin on osansa "Lestadiolaiset ovat viime vuosina olleet paljon esillä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevissa väitteissä. Tärkeä osa näistä väitteistä palautuu Helsingin yliopiston tutkijan Johanna Hurtigin työhön. Vuonna 2012 Hurtig julkaisi yhdessä pastori Mari Leppäsen kanssa toimittamansa Maijan tarinan, joka kertoo ”Maijan” seksuaalisesta hyväksikäytöstä lestadiolaisyhteisössä. Järkyttävässä tarinassa siskon poikaystävät raiskaavat alaikäisen Maijan yläkerrassa, samalla kun vanhemmat alakerrassa koettavat olla kuulematta Maijan kärsimystä. Tämän jälkeen useat muutkin yhteisön jäsenet käyttävät Maijaa seksuaalisesti hyväkseen." ... "Eräs hurjimmista huhumyllyistä alkoi noin puoli vuotta Maijan tarinan julkaisun jälkeen. Samoihin aikoihin, kun Hurtig pokkasi Maijan tarinasta Vuoden kristillinen kirja -palkinnon, joku vuosi julkisuuteen väitettyjen hyväksikäyttäjien henkilötietoja. Kaikki saivat lokaa niskaansa, mutta eräs mies joutui mediapyöritykseen, jollaista ei tässä maassa lie aiemmin nähty. Suomi24-palveluun tuli päivittäin tuhansia viestejä: Lastenraiskaaja vankilaan! Hyi helvetti miten sairas tyyppi! Alahan pedofiili rasvata köyttä! Antakaa osoite, niin käyn hakkaamassa sen paskan! Tämä viestitulva jatkui hurjalla intensiteetillä yli vuoden. Mies oli koko tuon ajan sivuston puhutuin aihe, ja mustamaalaus levisi monille eri keskustelualueille. Webmaster yritti puuttua viesteihin, mutta joutui nostamaan kädet pystyyn. Kun he saivat viisisataa viestiä poistettua, palstalle oli tullut tuhat lisää."
Kaaron tekstissä on tiettyjä puutteita.
Siitä löytyy kannanottoja niinkin erikoisesta ja yllättävästä paikasta kuin "Kotimaan" puolelta. Moitteet tiivistyvät siihen että Kaaron on luvannut jotain yleislaatuista, eli paljastettaisiin jokin tiedotusvälineiden sisällä oleva laaja uutisointiasenne. Kuitenkin tilanne tiivistyy lähinnä terapeutteja koskevaksi kritiikiksi kolmessa tietyssä tapauksessa. Median suhde tässä on se, että se on liian kritiikittä luottanut näissä tapauksissa asiantuntijoina esiintyviin terapeutteihin ja muihin asioista kertoviin. Toisaalta Kaaro itsekään ei anna kaikille osapuolille ääntä. Epäiltyjen näkökulma ja vain se näkyy, esimerkiksi aiheen kannalta relevantin "Maijan" ääntä ei ole kuultu. Mikä on tietenkin ironista koska Kaaron oma juttukin esittää, että "yksipuolinen kerronta harvoin kertoo koko totuutta. Subjektiivisessa kerronnassa ihminen voi kertoa käytännössä mitä vain, ellei faktoja tarkasteta ja vastapuolta kuunnella."
Kaaron tekstissä kiinnostavaa on myös se, että sekä lestadiolaisyhteisö että lestadiolaisuutta vakavasti tutkineet ovat löytäneet todellisiakin tapauksia. Eikä valemuistoilla tässä tapauksessa voi selittää kaikkea lestadiolaisiin liittynyttä. Tässä mielessä Kaaro ottaa yksinapaisemman suhtautumisen asiaan kuin lestadiolaisyhteisö itse.
Tästä huolimatta
Mielestäni Kaaron teksti on kuitenkin tärkeä. Sillä lestadiolaisiin on helppoa suhtautua ennakkoluuloisesti. Televisioon ja viihteeseen liittyvät käytänteet - tai sitten urbaanit legendat siitä että "lestat vaan teippaa pesukoneen lasin öhö öhö" - luovat ennakkokäsitystä ihmisistä jotka ovat outoja. Eivätkä vain outoja. Vaan outoja juuri uskontonsa vuoksi.
1: Eikä asiaa auta se, että lestadiolaiset näyttävät olevan normaalissa uskonnonharjoittamisessaan diskreettejä. Se kun lestadiolainen näkyy lestadiolaisena on taustalla yleensä jokin konflikti. Itse tosin olen huomannut että jostain syystä lestadiolaisten kanssa tulee helposti konflikteja aiheessa joka koskee "uskonnollisesti herkillä alueilla vitsailua". Lestadiolaisuudessa on jonkinlaisia sensuuritaipumuksia. Joka luultavasti johtuu juuri siitä että jos ollaan diskreettejä ollaan itse asiassa de facto sekulaareja. Sillä sekularismi ei ole ateismia vaan nojautuu uskon ja yhteiselämän sensuuriin tavalla jossa konfliktit lakaistaan maton alle. Poliittinen korrektius johtaa diskreettiin vakaumukseen yhdessä ympäristön sensurointitarpeen kanssa.
Ja Suomen kulttuuri on tasapäistävä. Uskomattoman tasapäistävä. Toki kaikki se mitä olen lestadiolaisiin itse törmännyt vihjaa että heillä on taipumus aivan tähän samaan tasapäistämiseen alueilla jossa heillä on enemmistö. Mutta tu quoque on tavallaan aika huono tekosyy. Ikävyys ei ole hyvä heti jos kaikki tekevät sitä. Itse asiassa jossain mielessä asia on juuri näissä tilanteissa pahimmillaan.
Itse suhtaudun hyvin vakavasti liiallisuuksiin menevään kammoon. Mikä ei tarkoita sitä että olisin immuuni tämänlaiselle käytökselle. Roolipeleihin liittyvä saatananpalvontarinnastus tuotti hankaluuksia elämään eikä sellaista - edes sen tyylistä vielä monen muun rinnalla pientä - halua kenellekään. Lisäksi meidän nykykulttuurimme ylitukee kaikkea uhriutumista. Ja jos lestadiolaisiin - tai mihin tahansa muuhun ihmisryhmään - lyödään liian vahva leimakirves, tätä asetelmaa on hyvin helppoa käyttää poliittiseen valtaan. Jos kristityt voivat luoda keinotekoisia marttyyrisointeja ympärilleen, niin siihen samaan pystyvät kyllä kaikki muutkin.
Samoin olen pitkään ja usein moittinut ns. lynkkauskulttuuria. Ihmiset jotka keräävät ja levittävät epäiltyjen nimiä, tai muita joita pitävät "syyllisinä todennäköisin syin" tulevat joskus syyttäneeksi viattomia. Moni pedofiilien nimilistojen floodaamista vastustava saa kuulla siitä miten tuollaista levittelyä vastustavan täytyy tietenkin olla itsensä pedofiili, kun ei sitä muuten olisi halua suojella sellaisia. Huonossa lykyssä tuollaisella voi siis itse päästä lynkkausehdotelmien jonoon joka kiertää vihaisten ihmisten parissa tavalla joka on lähes jono.
Siksi minulla onkin tärkeä omantunnon testi.
Joskus ihminen hyppää viattomasti ja hyvää tarkoittaen uskomaan ties mitä höpöuutista. Osa näistä voi sitten kasautua "nykyajan noitavainoiksi". On kuitenkin hyvä erottaa viaton erehdys sellaisesta erehdyksestä joka tosiasiassa kumpuaa ilkeyden ja piittaamattomuuden yhdistelmästä.
Tähän löytyy testi. Ja se on testi parasta mallia siinä mielessä että sitä ei voi käyttää leimakirveenä ketään vastaan. Mutta silti se on karu ja kova jokaiselle ihmiselle joka sitä käyttää. ; Tämä teksti on kenties yllättävästä lähteestä. Teoksesta jonka lukemista olen pitänyt elämäni pahimpana ajanhaaskaamisena. (Ja minä tiedän ajanhaaskaamisen. Olen lukenut "Ylpeyden ja ennakkoluulon". Ja tiedän mistä "Batman Forever" -elokuvan nimi johtuu, eli siitä tunteesta mikä syntyy kun elokuvan pistää pyörimään.)
Testi rakentuu C. S. Lewisin "Mere Christianitystä" otettiin kohtaan. "The real test is this. Suppose one reads a story of filthy atrocities in the paper. Then suppose that something turns up suggesting that the story might not be quite true, or not quite so bad as it was made out. Is one’s first feeling, "“Thank God, even they aren’t quite so bad as that,” or is it a feeling of disappointment, and even a determination to cling to the first story for the sheer pleasure of thinking your enemies are as bad as possible? If it is the second then it is, I am afraid, the first step in a process which, if followed to the end, will make us into devils. You see, one is beginning to wish that black was a little blacker. If we give that wish its head, later on we shall wish to see grey as black, and then to see white itself as black. Finally we shall insist on seeing everything - God and our friends and ourselves included - as bad, and not be able to stop doing it: we shall be fixed for ever in a universe of pure hatred."
Lewis on tiedostanut että joskus ihminen hakee kohu-uutisia kohu-uutisten vuoksi. Ja kun uutinen on kamaa sellaisella tavalla joka sopii omiin ennakkoluuloihin, sitä ei enää kyseenalaisteta ja koetella. Tällöin on todella helppoa lähteä mukaan lynkkausporukkaan. Joskus tämänlaiset uutiset paljastuvat uutisankoiksi. Ja tästä tulee tunteita. Jos olet kuullut oikein mehevän kauhujutun ja se paljastuu virheelliseksi uutiseksi, olo voi olla helpottunut tai pahastunut. Kenties tämä paljastava uutinen on pakko osoittaa virheelliseksi ja on pakko hyökätä sitä vastaan. Ja heti jos tunne ei ole helpotus, asenteen takana ei todennäköisesti ole mikään vilpitön vahingossa tehty väärintulkinta. Syyllinen virheeseen löytyy tällöin todennäköisesti asenteista. Ja mitä voimakkaampi pettymys ja mitä suurempi into levittää uutista on ollut, sitä selvemmin kyseessä on "vihapuhe sanan täydessä eikä siinä nykyajan laimennetussa mielessä".
Tämän testin jokainen voi tehdä päänsä sisällä ja usein. Luultavasti suuri määrä meistä ei pidä siitä mitä tätä kautta löytää. Mutta tämä löytäminen vähentää harhalaukauksia ja vääriä syytöksiä, joten kaikkien periaatteessa pitäisi osallistua talkoisiin tässä kohden.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaaro. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaaro. Näytä kaikki tekstit
tiistai 21. heinäkuuta 2015
keskiviikko 25. helmikuuta 2015
Kaksoisstandardisen rykmentin oppi
Asia vain ei ole näin yksioikoinen. Nähdäkseni uskovaisilla on tässä kohden ollut ilmoilla hyvin vahva kaksoisstandardi. Uskovaiset korostavat, aivan ymmärrettävästä, esimerkiksi YK:n ihmisoikeusjulistusta jossa jokaisella on oikeus puhua uskostaan. Tämä ei tietenkään tarkoita teokraattista valtaa käyttää uskonnollisia perusteluja ideologisessa mielivallassa politiikassa. Eikä tätä tietenkään oikein kukaan kristitty haluakaan. - Tosin joskus näyttää siltä että teokratiaa vastustetaan lähinnä nimessä. Ateisteja ollaan halukkaita kehottamaan-lähettämään Pohjois Koreaan mielipiteensä vuoksi koska maassa pitää elää maan tavan mukaan tai mennä maasta pois.
"Suvaitsemattomuuden suvaitseminen" vs. provokatiivisuus oikeuttaa kostamisen
Oma kantani on melko lähellä Auvisen ajatusta. En kannata sekularismia ainakaan sanan kovin vahvassa kulmassa. Sen sijaan kannatan sellaista ajatusta että kaikkea saa esittää omasta kannastaan, mutta mitään ei ole pakko arvostaa ja kaikessa on koko ajan vallalla mahdollisuus asettaa verbaalisia vastaiskuja.
Valitettavasti Auvinen on väärässä väittäessään että "naturalistiset ateistit saavat". Sillä jumalanpilkkalaki takaa että eivät saa. Tähän voidaan liittää Helsingin Sanomissa ollut Jani Kaaron kolumni. "Sananvapaudella on tänä päivänä monia uhkaajia, mutta mielestäni tämä loukkaantumisen kulttuuri on yksi pahimpia. Se rajoittaa sananvapautta kahdella ilmeisellä tavalla. Kuvitellaanpa, että käytän sananvapauttani sen täydessä mitassa, ja argumenttini loukkaavat jotakin ryhmää. Tämä ryhmä hyökkää kimppuuni loukattuine tunteineen, ei argumentteineen. Keskustelu kiertyy loukattujen tunteiden ympärille. Se on täynnä paheksuntaa ja vaatimuksia anteeksipyynnöstä. Koska argumentit jäävät sivuosaan, hulabaloo ei edistä hedelmällistä keskustelua millään tavalla."
Tähän on sitten reagoitu. Siihen on saatu kommentoija "Minun on vaikea nähdä, miten Charlie Hebdo on pyrkinyt keskusteluun ivansa kohteiden kanssa. Päätavoitteena on ollut vastustajalle nauraminen yhdessä samanmielisten kanssa. Vahvistaa omaa heimotunnetta. Myöskään Muhammedin piirtäminen koirana ei ole keskustelunavaus sen enempää tavallisten, rauhallisten Pohjoismaissa asuvien muslimien kuin militanttien islamistienkaan kanssa. Sen ainoa viesti heille oli, että piirtäjä piti islamin profeettaa koiran arvoisena. Keskustele nyt sitten näistä lähtökohdista! Kirjoittaja arvostelee poliittisen ottamista henkilökohtaiseksi, koska tuolloin politiikan kritiikkikin muuttuu henkilökohtaiseksi ja ruokkii loukkaantumisen tunnetta. Kun liikutaan uskonnon alueella, niin tätä ei voi välttää. Uskova määrittää itsensä ensijaisesti muslimiksi ( tai kristityksi, juutalaiseksi yms) ja toissijaisesti joksikin muuksi. Tällöin uskonnon pilkka on tämän henkilön oman syvimmän identiteetin, persoonan, pilkkaa. Tämä ei merkitse, ettei uskontoja saa arvostella tai kyseenalaistaa. Se on kuitenkin tehtävä,varsinkin herkässä ja tulenarassa tilanteessa, aidosti keskustellen ja argumentoiden, ei rienaten."
Valitettavasti tämä identiteettiteoria ei toimi ateisteille tai uskonnottomille. Arvokeskustelussa kun tuntuu vallitsevan sellainen ajatus että kaikki täytyy läpikattaa objektiivisella moraalilla ja metaeettisellä kannanotolla jossa ateistilla on joko arvotyhjiö tai peräti epäeettinen maailmankuva. Tätä ei pidetä rajoittavana koska monen ihmisen positiivisen uskonnovapauden kuvaus tarkoittaa juuri sitä että saadaan kertoa että oma vakaumus sanoo että ateisti ei saa ottaa kantaa arvokeskusteluun olematta naurettava pelle. Jos ateistilla on mielipide, tätä leimataan naturalismiksi ja seuraava asia on että "ilman Jumalaa et voi sanoa mitään moraalista olematta sisäsesti ristiriitainen" ja keskustelu loppuu tähän liittyvään öyhötykseen. Tai sitten tila medikalisoidaan virallisen ortodoksikirkon tapaan siten että ateismi on mielenterveyden häiriö..
Onkin hyvin mielenkiintoista miten identiteetin pilkkaaminen ohitetaan ateistien kohdalla usein ja toistuvasti. Provokatiivisuus nousee tässä vahvasti esille, ja hyvin erikoisella tavalla. Jos ateisti loukkaantuu vaikka suvivirrestä ja hän haluaa pysyä niistä erossa, häntä haukutaan sensuristiksi joka on "militantti". Sekularismi on myrkkysana. Ja jopa maltilliset uskovaiset nostavat esiin "suvaitsemattumuuden suvaitsemisen". Jossa korostetaan että he eivät ole fundamentalistien kanssa samaa mieltä mutta mielipidekirjo ja jopa räväkät ja täräkät mielipiteet ja niiden muotoilut täytyy sallia ja mahdollistaa. Uskonnonvapaus, sananvapaus, YK.
Mutta mitä tapahtuu välittömästi kun uskovaisille epämieluisa ja ärsyttävä mielipide nousee esille? Silloin väkivallan oikeutuspuheeseen nousee "sitä saa mitä tilaa" -periaate. Jossa korostuu äärimmäinen sensurismi. Pitää miettiä varpaisillaan miten ilmaisee pitävänsä evoluutiosta. Kuten eräs kreationisti minulle asian muotoili henkilökohtaisessa sähköpostissa ; "Voisitte olla ajamassa sitä, että lapsille ja nuorille ei enää koulussa syötettäisi teorioita, jotka saavat heidät epäilemään Jumalan olemassaoloa ja elämään elämää harhassa, joka johtaa monet ikuiseen kuolemaan. Ajattelisitte heitä edes senverran, että pitäisitte suunne kiinni, vaikka itse evoon uskoisittekin." Selvästi tässä ei ole kysymys muotoilusta vaan mielipiteestä. Ja tämän oikeuttajia ei tarvitse kaukaa hakea.
Kuten muistamme, Pride -kulkueen - eli kulkueen joka ei ole kammottava satiirinen pilakuva - on jotain jota kaasutettiin ja tämän jälkeen Asmo Maanselkä on esittänyt että kaasutus oli odotettavissa koska pride oli myös provokaatio. Samalla linjalla oltiin kristittyjen parissa muutoinkin. Itse asiassa kristittyjen joukosta löytyy yllättävän suuri osio ihmisiä joista kolmas maailmansota on asia jota kannattaa hakemalla hakea koska eskatologia. "“This confrontation is willed by God, who wants to use this conflict to erase his people’s enemies before a New Age begins" "Telegraph" tosin muistuttaa että kristityt eivät ole tässä yksin ; kolmasosa muslimeista ymmärtää uskonnon nimessä tappamisen.
Kaksoisstandardi rakentuu.
Suomessa tuntuukin olevan vallalla aatesuuntaus jossa Teemu Laajasalo saa huumorimiehen maineella hokea "ateistit ovat fundamentalisteja" -tyylisiä iskulauseita televisiossa välittämättä mitään siitä missä sävyssä hän asioita ilmaisee. Kirkolla on myös kirkollisten sisällä oikein kehuttu ateisteja "tasa-ajattelijoiksi" toistuvasti haukkuva "kirkkovene" -ryhmä. Tämä ei ole provokaatiota vaan korkeintaan suvaitsemattomuuden suvaitsemista.
Siksi on niin että Oinonen voi käyttää koira-allegoriaa ilman että tämä on provokatiivista. Hän saa sanoa että homojen avioliiton kannattaminen on eläimiinsekaantumiseen rinnastettavaa. Vaikka homous onkin monille hyvin keskeinen osa identiteettiä. (Erikoista on että mitä enemmän homouden muoti-ilmiöyden, homoelämäntavan ja homosaation tyylisiä ajatteluja ajaa sitä vahvemmin tunnustaa että homoseksuaalisuus on ideologiaan rinnastettava. Monien kristittyjen homovastustajien maailmassa siis identiteetin keskeisyys on hyvinkin oleellinen asia.) Samoin kun Päivi Räsänen oli Hyvinkään ammuskelun kohdalla selittämässä siitä miten uskonnottomuus hänestä aikaansaa sydämettömyyttä, hän ei iskenyt ihmisen identiteettiä vastaan provokatiivisesti vaan esitti vain keskustelevan mielipiteensä, mukavan vihjailevasti luonnolliseti. Joka oli "Jokelan ja Kauhajoen surmaajat ilmoittautuivat myös ateistikseiksi. Tämä ilmiö on käänteinen kristinuskon lähimmäisenrakkaudelle."
Mutta sitten jos bussiin laitetaan mainos joka sanoo vain "Jumalaa ei todennäköisesti ole" niin tästä loukkaannutaan aivan käsittämättömän vahvasti ja pitkään ja tätä pidetään liian pitkälle menevänä. Tai jos kerran vaihdetaan raamattuja pornolehtiin, niin tästä jaksetaan puhua vuosia. Puhumattakaan Raamatun pudottamisesta lattialle "Uutisvuodossa". Tämä on sellaista ihanaa provokatiivisuutta jota halutaan kostaa. Jostain syystä esimerkiksi "Nightwishin" yhteistyö Richard Dawkinsin kanssa oikeuttaa levyjen tuhoamiseen ja muuhun vastaavaan. Eikä Auvinen tai kukaan muukaan kristitty "Seurakuntalaisessa" paheksu sitä miten ateistien identiteetti on heille tärkeä ja sitä pitäisi kunnioittaa. Vain Raamatun heittäminen lattialle merkitsee, koska tosiasiassa kristittyä ei kiinnosta "identiteetti" vaan kristittyjen kaikenkattava koulaitoksen ja armeijan ja poliittisen päätöksenteon läpitunkeva täydellinen ja rajoittamaton ja ehdoton oikeus vittuilla ilman että heille itselleen vittuillaan. Omantunnonvapaus joka tarkoittaa lupaa sanoa mitä vain kenelle vain yhdistettynä oikeuteen provosoitua ja tähän vedoten sensuroida ja latistaa-tallata muita.
"Napoleonin Komplekseissa" onkin hauska ajatuskoe jossa vakioituneet kristillisten aktiivien strategiat otetaan käyttöön ja suunnataan fundamentalisteihin itseensä. Fundamentalistit kokisivat tätä tenttaamisena, savustamisena ja painostamisena. Jotain jossa vihataan ja kiusataan. Kun nämä ihmiset tekevät vastaavaa muille, heitä ei moitita. Jopa kristilliset liberaalit tuntuvat päin vastoin korostavan "suvaitsemattomuuden suvaitsemista" jossa kirkon moniäänisyys on rikkaus ja jossa fundamentalisteilla on lupa sanoa mielipiteensä. Ja että näitä fundamentalisteja tulee sitten kohdella kunnioittavasti. Joka ei vaadi sietämistä vaan sitä että pitäisi mielenkiinnolla ja rakentavuudella vastata heille. Eli noudattaa niitä hyviä tapoja jotka eivät ole heille itselleen mieluisia. Ja johon heitä ei edes vaadita.
Trollaajia ja lynkkaajia.
Se, mikä tässä kaikessa kiinnostaa onkin se, että sen voisi tiivistää trollikeskustelun ytimeen. Marko Forss oli tuoreessa iltalehdessä trolliasian vuoksi. "Hän kertoi syyksi ajanvietteen. Mies suhtautui yhteydenottooni asiallisesti ja ymmärsi itsekin menneensä liian pitkälle. Tapauksessa ei ole Forssin mukaan syytä epäillä rikosta, sillä videot oli poimittu netistä ja kuvat olivat lavastettuja." Kommenteista löytyy sitten miellyttiviä ajatuksia, kuten "Kerro nyt vaan tyypin nimi niin saa mitä tilasi." Asenne on kuin suoraan "provokaatio-argumentista".
Olisikin syytä ymmärtää että jokainen "provokatiivisuuspuheen" käyttäjä on itse asiassa tuttu internetin maailmasta. Siellä on kaikenlaisia lynkkaajia. Sellaisia jotka melko pienin perustein lähtevät liian pitkälle. Nähdäkseni kirkon edustajat ovat yleisesti ottaen olleet tässä järkeviä. He ovat korostaneet esimerkiksi pedofiilien kohdalla sitä että rikos on kammottava mutta pedofiilin lynkkaaminen jonkun epämääräisen nettisyytöksen vuoksi on asiatonta. On korostettu malttia ja sitä että syntiselle kuuluu armo ja että pedofiilin rankaisu kuuluu poliisille eikä oikeuden omaan käteen ottamiselle. Esivallan kunnioitus on kuulunut regimenttioppiin tältä osin oleellisesti. Itse dissaan pedofiileja sen verran paljon, mutta ymmärrän miksi lynkkamismentaliteetista ei pidetä. Sitä vaan jotenkin toivoisi, että ateistien mielipiteenilmauksilla olisi vahvempi oikeus ja pienempi pelko lynkkaamisesta.
Mutta kirkko huolehtii syntisestä ja lynkkausmentaliteetista muualla. Ateistien tulisi huolehtia tekstinsä "provokatiivisuudesta", koska se ei ole keskustelua. Toisin kuin se, että sanoo jotain "jonka ainoa viesti heille oli, että piirtäjä pitää kristinuskon Jumalaa ainoana moraalin lähteenä" Se, että tätä pitää arvottomana ei kuitenkaan ole samanlainen statement. Vaikka molemmat ovat dogmaattisia eiedistyviä ja eikeskusteltavia lähtokohtia maailmankuvalle. Maailmankuvan kyseenalaistamattomia premissejä joita haltuaan huutaa mutta joiden kyseenalaistamisesta ei pidetä. (Mutta toisten tulee sietää ja suvaita suvaitsemattomia kun toisen taas pitää miettiä miten voivat provosoida ansaitun kostoiskun jossa heidät tapetaan tai ainakin kaasutetaan julkisessa kulkueessa.)
Mutta näin ei käy. Jopa "Raamattujen vaihtamisesta pornoon" -tempauksesta on muistettava se, että tämä symbolinen teko poiki tappouhkauksia tempauksen järjestäjille. Ja kaikki silti muistavat tapaukesta vain sen että miten kauheita militantteja ateistit olivat kun vaihtoivat Raamattuja pornolehtiin. Tappouhkaukset taas ohitetaan, niitä ei ole pidetty edes muistamisen arvoisina asioina. Tämä kaikki tiivistää sen, miten kristinuskossa on tällä hetkellä YK:hon vedottu oikeus julistaa kaduilla ja turuilla ja vittuilla mediassa ääriprovokatiivisesti. Ateisteilla on jumalanpilkkalakia ja arvon tappouhkaus-lynkkausmentaliteettiheimolaisia. Ja jos vääräoppisia vastaan isketään vaikka kaasuaseen kanssa, niin asia kuitataan sitä kautta että "mitäs provosoit niihiihii". Samalla joku ääliö kirjoittaa näkyvään kristillieen lehteen siitä miten ateisti-naturalistit saavat vedota omaan maailmankuvaansa mutta kristitty eivät. Helvetin hienoa. Loistavasti vedetty. Tässä kaikessa kunnioitus oikein kohisten kasvaa.
On nimittäin hyvin rakentavaa kuulla siitä miten mielipiteiden tulee olla vapaita, kun samalla koko ajatuksen henkenä on se että ateistien ja muiden kansalaisten mielipide sekularismiin tulisi valita "Seurakuntalais" -lehteen kirjoittavan kirkkohihhulin käskystä ja määräyksestä. Valitan. Jumalanpilkkalaki ja "provokatiivisten mielipiteiden hienotunteinen sensurointi" on sekularistinen uskontosensuristinen lausunto, juuri siksi uskonnonilmausasioita halutaan rajoittaa koulussa ; Uskovaiset kun hyvin usein esittävät provokatiivisia näkemyksiä ja mielipiteitä maailmankuvansa kautta ja tätä halutaan rajoittaa. Että oltaisiin hienotunteisia sen sijaan että tungettaisiin vastenmielisiä mielipiteitä ja lausuntoja toisen korvista väkisin sisään. Tämä sekulaarius sitten vain on jotain jota kannatetaan kristinuskolle. Tasapuolista teeskentelevässä maassa ei kuitenkaan voi olla niin että yksi saa sanoa mielipiteensä ja toinen ei. Joko sekulaari tai provokatiivimaailma tuleekin toteuttaa. Ei niin että kikkaillaan sen mukaan mikä itselle sattuu sopimaan. Sillä silloin syntyy välttämättä ja väistämättä kulttuuri jossa yhtä tyyppiä hakataan ilman että hän saa puolustautua.
1: Eli sellainen jossa elämme nyt. Nytkän kristityt saavat sanoa mediassa mitä tahansa moraalittomuusihmisvihasyytöksiä, eläimiinsekaantumisrinnastuksia ja kaasuiskujen rakastamisia menettämättä poliittista valta-asemaansa. Mutta jossa bussiin laitettu mielipidejuliste on niin repivä että siitä täytyy vuosia raivota ja syyttää plakaatin levittäjää militantiksi sarjatulella.
Itse tosin sanon tähän kaikkeen vain sen, että sitten kun kristityt sisäisesti ovat ensin valinneet linjan ja kontrolloivat sen tämän niin että ainuttakaan lipeämistä ei tule ilman että tätä vastaan hyökätään kristittyjen omista riveistä vahvasti ja ankarasti. Eli luovat maailman jossa joko "suvaitaan suvaitsemattomuutta" jossa on nollatoleranssi "provokaatio-oikeutus -argumenteille" tai jossa sitten suojellaan identiteettiä ja tunteita ja sensuroidaan suvivirttä myöten loukkaava aineisto koulusta ja katukuvasta. Kun he ovat tehneet tämän, niin sitten he voivat vaatia samaa muilta. Tätä ennen en kunnioita tai arvosta kristinuskoa tai islamia. Sen sijaan siedän näiden oppien halveksuttavia ihmisiä ja annan heidän pitää typerät mielipiteensä. Kritisoin ärsyttävin verpaaliripuloinnein jos ja kun keittää yli. Ja satirisoin pyhiä vakaumuksia yhtä innolla kuin jotkut selittävät että ilman Jumalaa ihminen on vain eläin, arvotyhjiössä elävä vihainen nihilisti ja eugeniikkaa moraalilakinaan pitävä natsi. (Ja muita sisäisesti ristiriitaisia oksymoronikonsepteja.) Sillä tämä on linja jota itse kykenen noudattamaan myös vastapuolen kanssa. Metsä-vastaa -maailmankuva ei kenties ole kaunis. Mutta se on sentään reilu ja tasapuolinen. Joten se on parempi kuin yksikään tietämäni kristitty missään maassamme tällä hetkellä näyttää kykenevän.
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
Outokainen ~ hallinnan harhasta vapautumista vai toiseuttamista?
Tämänlainen oikeutus tuo mieleeni Jani Kaaron "Kaiken oudon ensyklopedian", joka oli aikanaan blogissani kilpailupalkintona asti. Tässäkin korostettiin oudon folkloristisuutta ja sen ote oli "Räjähtävää valasta" montaa astetta paranormaalikeskeisempi. Hokkanen ja Koste sen sijaan ovat journalismikeskeisiä. He eivät lähesty tapahtumia tieteellisyyden, hengellisyyden tai vastaavan teemoilla.
Hallinnan harhasta vapauttava asenne tietysti onkin hyvä oikeutettaessa paranormaaliin uskomista tai kiinnostusta niihin. Tämänlaista oudon tirkistelyä kun on helppo liittää esimerkiksi freakshow -perinteeseen jossa ytimessä oli melko moraaliton sosiaalipornon tarjoaminen. Kummituskertomuksissakin on helposti henkenä sen että tilanne redusoidaan saduiksi ja viihteeksi eikä niitä siksi pidetä lähtökohtaisestikaan totena tai edes tärkeänä.
Oudon ja eksentrikoista kiinnostumisen parissa on vaikeaa juuri se, että ei haluaisi tunnustautua sosiaalipornoilijaksi, mutta ei kuitenkaan myöskään halua lopettaa outojen kyyläämistä. Kun saman teon oikeuttaa eri taustafilosofialla, saadaan samalle teolle hyväksyttävyyttä ilman että mitään tarvitsee oikeasti muuttaa. Tirkistely oikeutetaan aivan liian usein "tiedostamisella". Silti tirkistely viehättää. Esimerkiksi itse olen seuraillut eettisesti hieman kyseenalaista "Darwin Awards" -sivustoa, jossa listataan tapoja joilla ihmiset ovat kuolleet tyhmyyspäissään. On selvää että tässä tiedostutaan tavalla jossa asetutaan ikään kuin muiden yläpuolelle. Kuolleiden haudoilla tanssiminen voidaan nähdä varsin kyseenalaisena aktiona. En tosin lopeta tämänlaisen tekemistä, vaikka kuinka "tiedostan" tämän ongelman. En kuitenkaan naamioi sitä eettisyydeksi, siihen en sentään taivu.
Hallinnan harhasta vapautuminen on hyvä asenne. Se muistuttaa että outoja voi katsoa muunakin kuin naureskelun kohteena jonka yläpuolelle asetutaan. Kysymyksissä on asenteita jotka vaikuttavat käytökseen ja outojen ihmisten kohteluun. Ero näiden asiallisten ja asiattomien välillä on aina oleellisesti ongelmana kaikessa oudon käsittelyssä. ; Outo kun käytännössä aina määrittyy suhteessa normaaliin. Jopa Hokkanen ja Koste joutuvat tämän teeman pauloihin määritteissään. "Perinteisen uutiskriteerin mukaan "ei se ole uutinen jos koira puree miestäm se on uutinen jos mies puree koiraa." Tässä mielessä Räjähtävässä valaassa on seurattu klassista uutiskriteeriä. Näitä outoja uutisiakin seuratessa jotkut asiat eivät ole mitenkään ihmeellisiä. Esimerkiksi se, että joku ampuu itseään naulapyssyllä päähän tapahtuu pitkin maailmaa käytännössä joka viikko. Kelpo kamaa on sen sijaan se, että joku ampuu naulapyssyllä itsensä kivespussista kiinni kattolautaan." On selvää, että hallinnan harha on liittynyt enemmän keskivertoon kuin usein tapahtuvaan. Tietääkseen mikä on odotettavaa täytyy olla jonkinlainen hallinnan harha, käsitys maailmasta. Jos käsitys odotettavasta on ennakkoluuloa, stereotypiointia ja lokerointia, ei outojen tirkistely käytännössä voi vapautua siitä niin kauan kuin on jokin "outo" -konsepti johon viitata.
Itse asiassa näen että oudon viihteellistäminen, jossa etäännytää totuudesta "hullun hullun maailman henkeen", ei ole mitään hallinnan harhasta vapauttamista vaan tosiasioista vapauttamista. Epätodelle on tietysti paikkansa tarinaperinteessä - ja esimerkiksi "Onion" tai "Lehti" tekevät huumoria tekouutisilla. Tässä ei ole mitään väärää sanan varsinaisessa mielessä. Ne eivät kuitenkaan tosiasiassa vapauta hallinnan harhasta koska ne sanovat suoraan että "ei liian vakavasti" ja "saattaa sisältää todellisuudesta vieraantuvia osia jotka yli 3 -vuotiaskin saattaa ymmärtää ja niellä". Potentiaaliseen epätotuuteen nojaava on korostetusti viihdettä.
Mielestäni on melko banaalia, että "skientismi" nähdään pelkän keskiarvon tuijotteluna. Ihmettely ja tietäminen laitetaan usein toistensa vastavoimiksi. En pidä tätä jakoa minään kovin hyvänä totuutena.
Eihän Okhamin partaveitsikään kiistä epätodennäköisiä tapahtumia, vaan pitää niitä epätodennäköisempinä. Sagan ei sanonut että epätavalliset tapahtumat ovat mahdottomia, vaan että epätavalliset tapahtumat vaativat taakseen vahvemmin todisteita. ; Siksi minusta terveempi asenne löytyy niiltä skeptikoilta jotka eivät torju outoutta suoralta kädeltä. Esimerkiksi Isaac Asimov oli yhtenä kirjoittajana monten joukossa sellaisessa klassikossa kuin "Uskomatonta mutta totta - 516 kertomusta, jotka ovat eriskummallisia, harvinaisia, hämmästyttäviä, outoja, uskomattomua, mutta tosia." Tässäkin teoksessa paranormaalia toki painotettiin, ja suhde tieteellisyyteen oli monin paikoin varsin etääntynyttä. Mutta siinä kuitenkin pyrittiin varmistamaan asioita silloin kun se vain oli mahdollista. ; Teoksessa oli mukana kaikenlaista valtavirtatieteen kertomista epäintuitiivisista asioista erilaisiin keppostelijoihin, huijareihin ja kummituskertomuksiin.
Tämänlainen "toden oudon pänttääminen" on tietoa maailmasta. Sainkin teinivuosina lahjaksi Nick Arnoldin ja Tony De Saullesin "Karmea totuus : eläimistä" -kirjan. Se muistuttaa siitä, miten biologia on poikkeuksien tiede. Se muistuttaa, että tosiasiassa tietämättömyys tai käsittämättömyys ei tarkoita samaa kuin outo. Ihmettelyä ei tarvitse hakea mysteereistä, vaan se voidaan sitoa vaikkapa eläinten erikoisista symbiooseista, sammakoiden ihmeellisistä ominaisuuksista, lentävistä käärmeistä tai siitä minkälaisia hulluja eksentrikoita huipputason biologeissa on ollut. ; Biologia opettaakin ihmisille miten kirjavaa ja monipuolista maailma on. Hallinnan harhaa ei tarvitse hakea tieteen mysteereistä, paranormaalista tai henkiulottuvuuksista. Tai edes mielikuvituksellisesta kekseliäisyydestä, koska maailma on itsessään ihmeellisempi kuin mitä ihmiset osaavat kuvitella.
tiistai 25. kesäkuuta 2013
Ihminen on pohjimmiltaan Kaspar Hauser
Helsingin Sanomien kolumnisti Jani Kaaro kirjoitti ihmisyydestä ja väkivaltaisuudesta. Hän nosti esille Zimbardon ns. Stanfordin vankilakokeen jossa satunnaiset koehenkilöt jaettoon mielivaltaisesti vartijoihin ja vankeihin. Vartijat alkoivat käyttäytymään väkivaltaisesti. Kaaro tiivisti tämän kokeen lopputuloksen seuraavasti "Vartijoiden ohjeistus oli pitää vankilassa kuria ja järjestystä. Tutkimus näytti osoittavan, että kun ihmiselle annetaan rajaton valta, hänen todellinen petomaisuutensa pääsee esiin. Siksi kaltaisemme laji tarvitsee järjestysvaltaa, mikä pitää petomaiset impulssimme kurissa." Tulkinta on sinänsä mielenkiintoinen koska sen katsotaan yleensä ottaen todistavan ns. ryhmäpaineen voimasta. Se siis tarkoittaisi enemmänkin sitä että yhteisö kannustaa meitä pahaan.
Kaaron tulkintakenttä on poliittinen ja vasemmistolainen. Tämä ei ole tietysti itsessään automaattisesti väärin, mutta se sävyttää kokeen varsin erikoiseen muotoon. Tulkinta on kuitenkin loppujen lopuksi persteltu. Tämän kulman korostamista tarvitaan jotta viesti olisi helpommin ymmärrettävissä ; Kaaron ideana on tuoda esiin se, että Zimbardon vankilakoe kertoi enemmän hakumenettelystä kuin ihmisyydestä. "Vuonna 2007 Western Kentuckyn yliopiston tutkijat keksivät kokeeseen uuden näkökulman. He laittoivat lehteen kaksi ilmoitusta, joissa haettiin vapaaehtoisia vankilakokeeseen. Ensimmäinen ilmoitus oli täsmälleen samanlainen, jolla oli haettu vapaaehtoisia alkuperäiseen Stanfordin vankilakokeeseen. Toinen ilmoitus oli muuten samanlainen, mutta siinä ei mainittu sanaa vankila. Tulokset olivat paljonpuhuvia. Vankilakokeeseen hakeneissa oli piirteitä, joita ei ollut toiseen kokeeseen ilmoittautuneissa. He olivat aggressiivisempia, autoritaarisempia, itsekkäämpiä, vallanhaluisempia, narsistisempia, sosiaalisesti dominoivampia ja vähemmän myötätuntoisia."
Kaaro todistaakin sen suuntaan että ihminen olisi pohjimmiltaan hyvä ja että kaikki pahuus pitää opettaa. Tämä on tietysti yhteensopiva sekä Zimbardon vankilakokeen ryhmäpainepuolen että sen uudemman version kanssa. Hän koristaa tätä kulttuureilla joissa korostetaan lempeyttä. "On tietysti luonnollista, että me länsimaiset ihmiset tulkitsemme kaikenlaisten pahuuden ilmentymien nousevan suoraan ihmisen universaalista pahuudesta. Mutta voisiko tämä tulkinta olla näköharhaa, joka johtuu oman väkivaltaisen ja hierarkkisen kulttuurimme päähänpinttymistä? Inuitien, eli eskimoiden, käsitys ihmisyyden perusolemuksesta on kovin toisenlainen kuin meillä. Heillä kaksi ihmisyyttä kuvaavaa peruskäsitettä ovat ihuma ja naklik. Ihuma tarkoittaa ihmisyyttä: henkilö, jolla on ihumaa, on riittävän kypsä, ettei hän tunnemyrskyssäkään käyttäydy aggressiivisesti, vaan osoittaa toisia ihmisiä kohtaan hyvää tahtoa. Naklik puolestaan tarkoittaa ihmisessä olevaa hyvää: halua suojella lähimmäistä kylmältä, nälältä ja vaaroilta. Eskimoiden näkemyksessä hyvyys liittyy läheisesti ihmisyyteen, sillä naklik on ihuman mitta. Mitä enemmän ihminen osoittaa toiminnassaan hyvyyttä, sitä kypsempi ihminen hän on." Tämä on mielenkiintoista koska myös meidän oma kulttuurimme korostaa auttamisen hyviä puolia. Kypsä ihminen on meidänkin kulttuurissamme yllä kuvatun kaltainen. Eivätkä inuiitit ole mitenkään erityisen asiallisia. Kansan perinnetapoihin on historiallisina aikoina kuulunut se, että jos joku ei ole valmis jakamaan vaikkapa tupakoistaan, tämä voidaan tappaa. Kaaro ei tietysti mainitse tätä puolta. Hän unohtaa katsoa kulttuurin toimintaa ja miettiä minkä verran siinä on julmuuden käytänteitä toisia ihmisiä, lapsia, eläimiä ja vastaavia kohtaan. Kulttuuri on aina muuta kuin opetetut ihanteensa.
Itse asiassa olen itse tätä kuvaava. Minut opetettiin oikeasti suorastaan pasifistisessa hengessä. Vesipyssykiellot ja Turtles -sensuuri olivat osa, kentis ymmärrettävä ja kuvaava osa, kuviota. Tämä arvokasvatus opetti minulle tasan tarkkaan hyvästä ja pahasta normeja. Ongelmana oli vain se, että kun perheessä esiintyi perheväkivaltaa ja sitä elää kulttuurissa jota kuvaa koulukiusaaminen, ei tästä opettamisesta ollut oikein mitään hyötyä. Arvopohja synnyttää korkeintaan käsityksen siitä mihin ei yllä ja joka näyttää jopa naurettavalta siksi että sitä ei voi soveltaa nykymaailmassa ilman että se tuottaa vakavia ongelmia. (Tosin olen kaikesta huolimatta - kuten miekkailukoulun varainhoitaja asian kuvasi - kohtuullisen sisäsiisti, joten kai se kasvatus johonkin kantoi.)
Kaaro kysyy onko ihminen pohjimmiltaan paha vai hyvä. Tässä kohden hän nostaa esiin kasvatuksen tärkeyden. "HS:n nettikeskustelussa joku kirjoitti, että jos lasta ei kasvateta, hänestä tulee peto. Se oli voimakas kannanotto ihmisen sisäisen pahuuden puolesta ja kasvatuksen kyvystä hillitä tuota pahuutta." Tämä onkin nähdäkseni se ongelma. Nähdäkseni Kaaroa ja muutakin asiaan liittyvää keskustelua värittää liikaa fiksoituminen ns. petoihin. Nähdään että kasvatus on "petoutumisen estämistä" ja että hyvyys on väkivallattomuutta. Ja juuri näinhän ei ole. Itse asiassa tilanne on siitä mutkikas että oikeudenmukaisuus ja väkivalta ovat itse asiassa toisiinsa kytkettyinä. Sillä oikeudenmukaisuus jolla on mitään väliä on sitä että menee estämään pahuutta aktiivisesti. Tämä on aina sosiaalisesti ylemmän statusaseman ottamista tai sellaiseen pyrkimistä. (Jos on minun tavoin "maailman huonoin supersankari" yrittää ihminen silloin mennä puuttumaan ja tunkemaan nenäänsä muiden asioihin mutta ei vain onnistu prosessissa.) Passiivisuus ei kuitenkaan tarkoita oikeudenmukaisuutta vaan passiivisuutta.
Aaron Jamesin kusipäisyysnäkemys iskee kiilaansa juuri tähän väliin ; Kusipää toimii aggressiivisesti koska kokee että hänellä on moraalinen oikeutus. Zimbardon vankilakokeen tulkinnassa väkivalta sekoittuu helposti siihen että motiivienkin pitäisi olla likaisia. Tämänlainen essentialismi on kuitenkin näköharha. Ihminen harrastaa paljon sublimointia ja ressentimentiä. Osa voi muuttaa likaiset motiivinsa joksikin hyväksi. (Pätemisentarve ja egoilu johtaa ahkeruuteen ja vaikkapa hyvän filosofian tekemiseen. Tai ainakin välttävää blogia.) Samoin hyvillä motiiveilla voidaan tehdä pahaa. (Rakkauden uskonnon pyhän kirjan Raamatun käskyt motivoivat kiusaamaan homoperheisiin adoptoituja lapsia koulussa.) Kuitenkin jo termi vankila tarjoaa viitekehyksen jossa roolissa on moraalinen taso. Vanki on tehnyt jotain pahaa joten joku voi motivoitua moraalisella närkästyksellä. Ulkopuolisesta jotkug Abu Ghraibin vankien julmat ja nöyryyttävät kokemukset ovat käsittämättömiä ja julmia ja voivat johtua vain pahuudesta. Mutta oikeasti siinä ollaan tietysti vihaisia ja surullisia 9/11 -terrori-iskusta joa koetaan kohteet syyllisiksi ja pahoiksi ja siksi rankaisukin on "luvallista". (Abu Ggraibin touhut ovat tosin sitä rankkuusluokkaa että niitä tuskin tapahtuu edes melko HC -tasoisten sadomasokistien parissa. Tosin tässähän HC:ilijoilla ei kyllä näytä olevan mitään ylärajaa jota joku yksilö ei voisi ylittää.)
Kun Kaaro vertailee kulttuureja hänellä on selvästi väkivalta-pahuus-hirviö -skeema. Hän käyttää vertailussa väkivallatonta kulttuuria
1: "Piaroat kasvattavat lapsiaan tavalla, jota antropologit kutsuvat joskus ei-kasvatukseksi. Toisin sanoen, lapsia ei kielletä eikä rangaista, ja jos he joskus tekevät jotakin, mitä vanhemmat eivät hyväksy, vanhemmat osoittavat sen lähinnä mulkaisemalla lasta tyytymättömästi. Piaroa-lasten elämä on siis lähellä sitä, mikä on omankin poikani unelma: voi kun saisi olla vaan."
2: "Shavantet sen sijaan eristävät poikalapset vanhemmistaan vähintään viideksi vuodeksi. Tuona aikana vanhemmat miehet simputtavat heitä kuin armeijassa ikään, ja heidät pakotetaan kestävyystesteihin, tappelemaan ja valvomaan yöt läpeensä. Jos shavantepoika vastustaa äitiään tai lyö häntä, vanhemmat miehet kehuvat ja kannustavat häntä."
On itse asiassa huvittavaa että Kaaron jalo villi -teemaista näkökulmaa ovat kritisoineet esimerkiksi Jaques Derrida, joka on tietysti vasemmistolainen intellektuelli. Hänhän ihmetteli miten heimojen tutkijoilla on ajatus siitä että väkivalta ja pahuus tulevat ryhmään ulkoa ja toimet tulkitaan tässä valossa. Kun heimossa tehdään jotain, se tulkitaan hyvän jap ositiivisen kautta. Esimerkiksi jo Kaaron esimerkeistä voi nostaa esiin teeman jossa ihannoidaan vanhempaa joka korkeintaan mulkaisee lastaan. Koulukiusattuna olemisen ajoilta olen jossain määrin tietoinen tästä vanhempana olemisen tyylistä. Nämä aikuiset ovat sääliöitä, jotka antavat väkivallan tapahtua ja mahdollistavat ja ylläpitävät ilmapiiriä jossa väkivaltaa voi tehdä ilman mitään seuraamuksia. Derridan ajatuskeikausten tapaan voin kysyä että miksi se, että oma lapsi hakkaa ja lyö toista lasta ja vanhempi "epäkasvattaa" lastaan korkeintaan mulkaisemalla on mitään hyvyyttä tai väkivallattomuutta. Päähänsilittelijävanhemmat noudattavat teemaa "ei meidän poika" ja "kyllä meidän poika osaa hyvän ja pahan välisen eron" ja lopulta "kyllä me nyt paheksumme tuota tekoa hyihyi". Ja tämä ei muuta käytöstä yhtään. Kun ihminen on jo oppinut väkivaltakielipelin, ja huomannut sen tehokkaaksi tempuksi ei mikään päänsilittely auta. (Kenties ennsen sitä tilanne on toinen.)
1: Ja itseäni ärsyttää sekin miten apua haetaan heimoista. Sosiaalisen yhteisön koko on ratkaisevan tärkeä. Se, onko yhteisö ns. Dunbarin lukua pienempi vai suurempi on niin ratkaiseva että keino joka toimii tätä pienemmissä systeemeissä ei todellakaan mitenkään uskottavasti toimi tätä suuremmassa. Oleellisesti epäanalogisten yhteisöjen vertaileminen kuin ne olisivat analogisia on lähtökohtaisesti virheellistä - ja kenties pahuutta.
Toki oikeistolaisessa oikeuskäsityksessä on ongelmia. Useinhan tässä korostetaan sitä että rangaistusten olisi oltava kovia. Koston ja oikeudenmukaisuuden yhteennivoutuminen on oikeistolaisessa maailmassa kaikenkattavaa. Onkin hupaisaa että kuolemantuomiota myydään usein pelotevaikutuksen kautta. Mutta tosiasiassa kuolemantuomion olemassaolo ei laske rikosten tekoa paitsi vähän aikaa lain säätämisen jälkeen. Sen jälkeen tehot menevät pois. Ihmiset eivät tee rikoksia olettaen että he jäävät siitä kiinni. Jos he uskoisivat jäävänsä kiinni, he eivät tekisi rikoksia. Ja muutenkin on tietysti paradoksaalista etä kuolemanrangaistus on perustaltaan julma ja väkivaltainen. Ja ihmiset joille on "opetettu asiaankuuluvasti - mielellään vitsalla - moraalia ja joiden kristillisen elämäntavan läpitunkee synnin ja taivaspaikan ajattelu" aivan oikeasti kannattavat toisen ihmisen tappamista. Jos oikeudentunto todella karsisi väkivallan, se olisi varmasti karsiutunut näistä ihmisistä. Mutta kuten edellä mainittu, väkivaltaa ei saa katsoa petokannanotosta. (Psykopaatit ovat marginaalinen vähemmistö, vaikka jokaisen pomona sellainen tuntuukin olevan - ainakin kun juttuja kuuntelee.)
Minä kysyn kysymyksen siitä että tuleeko ihmisestä hyvää mitenkään. Nähdäkseni ei ole väkivallatonta kulttuuria. Eli kulttuuria joissa ei koskaan tapahtuisi pahoinpitelyitä, murhia, raiskauksia tai ryöstöjä. Samoin ei ole eisosiaalista kulttuuria. Ja tämä on nähdäkseni se tärkein aukko Kaaron ajattelussa. Hän nimittäin ajattelee että kulttuureissa joissa lasta ei iskosteta väkivaltaisuuteen heille ei tehdä mitään. Eli kun "eikasvatetaan" niin silloin ei tehtäisi mitään ja ihmisyyden perusessenssi nousisi esiin ja paljastaisi meissä kaikissa olevan hyvyyden. Mutta juuri näin ei ole.
Olen monesti sanonut että koulun tärkein tunti on välitunti. Minun kasvatuksessani tätä pidettiin marginaalisena ja koulun jälkeen kavereille menemistä pidettiin jopa ajanhaaskauksena koska ei ne kaverit kuitenkaan ole ollenkaan kavereita enää aikuisena. Tämä on toki validi mahdollisuus ja kuvannee useimpien elämää. Mutta sosiaaliset taidot kuitenkin siirtyvät. Ja niitä oppii vain yhdellä tavalla. Tekemällä. ; Omat ihmisyystaitoni ovat hyvin rajalliset. Ja rajallisuuteni vuoksi tiedän, että kyseessä on taito; Ne jotka ovat iskostuneet ja harjaantuneet kokevat että he vain tekevät eivätkä mieti. Vähän samalla tavalla kun minäkin ajattelen suomen kielellä ja kun kohtaan ulkomaalaisen, jotenkin mielessä on että hekin pohjimmiltaan ajattelisivat suomeksi. Ja siksi epäonnistunut kommunikaatio vaihdetaan siihen että puhutaan suomea hitaasti ja kovaan ääneen että toisen aivojen perusasetus tulisi päälle. (Tai oikeasti näin ei tapahdu, mutta jos näin tapahtuisi se olisi juuri sitä miten sosiaalisuus nähdään vain olevana perusihmisyytenä eikä taitona jota pitäisi opiskella.)
1: On toki kyseenalaista onko minulla kavereita tai ystäviä sanan vahvimmassa mielessä ollenkaan - en ole harjaantunut ja aikuisten maailmassa valtaosa ihmisistä on niin harjaantuneita että olen kuin uimakoululainen uimamaisterien kisoissa ja liian moni uimamaisteri ei ajattele uimista ollenkaan taitona edes ja ihmettelee mitä se jätkä siinä hidastelee - mutta joka tapauksessa minulla on ala-astelta asti seurannut sellaisia ihmisiä jotka kestävät varsin vaikeaa persoonaani määrissä joka ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä itseäni. Tai jotka ovat aikuisiällä olleet läsnä merkittävissä määrin lähimenneisyydessä. Tekisi mieleni sanoa Juhanille ja Annalle että kaiken tietämäni mukaan heitä ei ole olemassa. Mutta se saattaisi olla korsi joka katkaisee kamelin selän.
Ihminen ei ole "pohjimmiltaan" yhtään mitään ja kaikkea. Ihmisellä on temperamenttityyppi joka on synnynnäinen. Ihmisellä on kasvatus joka opettaa hänelle jotain ja kulttuuri joka opettaa hänelle mahdollisesti jotain muuta. Ja perheessä ja yhteisössä tapahtuvat asiat jotka käytännössä paitsi tukevat niin myös kyseenalaistavat kaikki nämä opetetut ihanteet. Ilman tätä kaikkea ihminen on tynnyrissä kasvatetu Kaspar Hauser. Tosin sillä erolla että jopa Kaspar Hauser osasi sanoa "minä olen Kaspar Hauser" ja "Haluan olla ratsastaja kuten isäni." Ja hän osasi leikkiä kirkasvärisillä nauhoilla.
Onkin vittumaista kun kasvatus muuttuu kasvatuksesta oman poliittisen näkemyksen mukaisten teorioiden rakenteluksi. Se kun jo itsessään rakentaa koko tämän peto-väkivaltaskeeman jossa on absoluuttinen hyvästä kumpuava hyvä ja pahasta kumpuava paha. En tiedä kasvattaako oikeistolainen tahi vasemmistolainen perustelukulttuuri ihmisissä hyvää. Ainakin minussa ne kuitenkin synnyttävät vittuuntuneisuutta, vihaa ja aggressiivisuutta. Lapsi välineellistetään poliittisen ideologian sätkynukeksi. Ja hinnan maksavat lapset, esimerkiksi koulukiusatut sellaiset. (Kyllä minä niin mieleni pahoitin.)
Kirjoittaja ei usko että jo väkivallan kielipelin joko synnynnäiseltä temperamentiltään oppineita lapsia voitaisiin kasvattaa väkivallattomiksi lempeydellä, koska he ymmärtävät pääasiassa sen miten kätevä keino ja tehokas kielipeli väkivalta on. Ja miten pienen pelotteen etusormi tarjoaa nyrkkiin ja selkäsaunaan verrattuna. Hän uskoo että isommalla väkivallalla tämä voidaan saada kuriin, mutta tämä ei muuta väkivaltaan oppinutta ihmistä. Häntä lohduttaa vain sellainen ajatus että vaikka väkivaltaisia ei voi opettaa hyviksi, heidät voi kuitenkin aina kitkeä geenipoolista.
Kaaron tulkintakenttä on poliittinen ja vasemmistolainen. Tämä ei ole tietysti itsessään automaattisesti väärin, mutta se sävyttää kokeen varsin erikoiseen muotoon. Tulkinta on kuitenkin loppujen lopuksi persteltu. Tämän kulman korostamista tarvitaan jotta viesti olisi helpommin ymmärrettävissä ; Kaaron ideana on tuoda esiin se, että Zimbardon vankilakoe kertoi enemmän hakumenettelystä kuin ihmisyydestä. "Vuonna 2007 Western Kentuckyn yliopiston tutkijat keksivät kokeeseen uuden näkökulman. He laittoivat lehteen kaksi ilmoitusta, joissa haettiin vapaaehtoisia vankilakokeeseen. Ensimmäinen ilmoitus oli täsmälleen samanlainen, jolla oli haettu vapaaehtoisia alkuperäiseen Stanfordin vankilakokeeseen. Toinen ilmoitus oli muuten samanlainen, mutta siinä ei mainittu sanaa vankila. Tulokset olivat paljonpuhuvia. Vankilakokeeseen hakeneissa oli piirteitä, joita ei ollut toiseen kokeeseen ilmoittautuneissa. He olivat aggressiivisempia, autoritaarisempia, itsekkäämpiä, vallanhaluisempia, narsistisempia, sosiaalisesti dominoivampia ja vähemmän myötätuntoisia."
Kaaro todistaakin sen suuntaan että ihminen olisi pohjimmiltaan hyvä ja että kaikki pahuus pitää opettaa. Tämä on tietysti yhteensopiva sekä Zimbardon vankilakokeen ryhmäpainepuolen että sen uudemman version kanssa. Hän koristaa tätä kulttuureilla joissa korostetaan lempeyttä. "On tietysti luonnollista, että me länsimaiset ihmiset tulkitsemme kaikenlaisten pahuuden ilmentymien nousevan suoraan ihmisen universaalista pahuudesta. Mutta voisiko tämä tulkinta olla näköharhaa, joka johtuu oman väkivaltaisen ja hierarkkisen kulttuurimme päähänpinttymistä? Inuitien, eli eskimoiden, käsitys ihmisyyden perusolemuksesta on kovin toisenlainen kuin meillä. Heillä kaksi ihmisyyttä kuvaavaa peruskäsitettä ovat ihuma ja naklik. Ihuma tarkoittaa ihmisyyttä: henkilö, jolla on ihumaa, on riittävän kypsä, ettei hän tunnemyrskyssäkään käyttäydy aggressiivisesti, vaan osoittaa toisia ihmisiä kohtaan hyvää tahtoa. Naklik puolestaan tarkoittaa ihmisessä olevaa hyvää: halua suojella lähimmäistä kylmältä, nälältä ja vaaroilta. Eskimoiden näkemyksessä hyvyys liittyy läheisesti ihmisyyteen, sillä naklik on ihuman mitta. Mitä enemmän ihminen osoittaa toiminnassaan hyvyyttä, sitä kypsempi ihminen hän on." Tämä on mielenkiintoista koska myös meidän oma kulttuurimme korostaa auttamisen hyviä puolia. Kypsä ihminen on meidänkin kulttuurissamme yllä kuvatun kaltainen. Eivätkä inuiitit ole mitenkään erityisen asiallisia. Kansan perinnetapoihin on historiallisina aikoina kuulunut se, että jos joku ei ole valmis jakamaan vaikkapa tupakoistaan, tämä voidaan tappaa. Kaaro ei tietysti mainitse tätä puolta. Hän unohtaa katsoa kulttuurin toimintaa ja miettiä minkä verran siinä on julmuuden käytänteitä toisia ihmisiä, lapsia, eläimiä ja vastaavia kohtaan. Kulttuuri on aina muuta kuin opetetut ihanteensa.
Itse asiassa olen itse tätä kuvaava. Minut opetettiin oikeasti suorastaan pasifistisessa hengessä. Vesipyssykiellot ja Turtles -sensuuri olivat osa, kentis ymmärrettävä ja kuvaava osa, kuviota. Tämä arvokasvatus opetti minulle tasan tarkkaan hyvästä ja pahasta normeja. Ongelmana oli vain se, että kun perheessä esiintyi perheväkivaltaa ja sitä elää kulttuurissa jota kuvaa koulukiusaaminen, ei tästä opettamisesta ollut oikein mitään hyötyä. Arvopohja synnyttää korkeintaan käsityksen siitä mihin ei yllä ja joka näyttää jopa naurettavalta siksi että sitä ei voi soveltaa nykymaailmassa ilman että se tuottaa vakavia ongelmia. (Tosin olen kaikesta huolimatta - kuten miekkailukoulun varainhoitaja asian kuvasi - kohtuullisen sisäsiisti, joten kai se kasvatus johonkin kantoi.)
Kaaro kysyy onko ihminen pohjimmiltaan paha vai hyvä. Tässä kohden hän nostaa esiin kasvatuksen tärkeyden. "HS:n nettikeskustelussa joku kirjoitti, että jos lasta ei kasvateta, hänestä tulee peto. Se oli voimakas kannanotto ihmisen sisäisen pahuuden puolesta ja kasvatuksen kyvystä hillitä tuota pahuutta." Tämä onkin nähdäkseni se ongelma. Nähdäkseni Kaaroa ja muutakin asiaan liittyvää keskustelua värittää liikaa fiksoituminen ns. petoihin. Nähdään että kasvatus on "petoutumisen estämistä" ja että hyvyys on väkivallattomuutta. Ja juuri näinhän ei ole. Itse asiassa tilanne on siitä mutkikas että oikeudenmukaisuus ja väkivalta ovat itse asiassa toisiinsa kytkettyinä. Sillä oikeudenmukaisuus jolla on mitään väliä on sitä että menee estämään pahuutta aktiivisesti. Tämä on aina sosiaalisesti ylemmän statusaseman ottamista tai sellaiseen pyrkimistä. (Jos on minun tavoin "maailman huonoin supersankari" yrittää ihminen silloin mennä puuttumaan ja tunkemaan nenäänsä muiden asioihin mutta ei vain onnistu prosessissa.) Passiivisuus ei kuitenkaan tarkoita oikeudenmukaisuutta vaan passiivisuutta.
Aaron Jamesin kusipäisyysnäkemys iskee kiilaansa juuri tähän väliin ; Kusipää toimii aggressiivisesti koska kokee että hänellä on moraalinen oikeutus. Zimbardon vankilakokeen tulkinnassa väkivalta sekoittuu helposti siihen että motiivienkin pitäisi olla likaisia. Tämänlainen essentialismi on kuitenkin näköharha. Ihminen harrastaa paljon sublimointia ja ressentimentiä. Osa voi muuttaa likaiset motiivinsa joksikin hyväksi. (Pätemisentarve ja egoilu johtaa ahkeruuteen ja vaikkapa hyvän filosofian tekemiseen. Tai ainakin välttävää blogia.) Samoin hyvillä motiiveilla voidaan tehdä pahaa. (Rakkauden uskonnon pyhän kirjan Raamatun käskyt motivoivat kiusaamaan homoperheisiin adoptoituja lapsia koulussa.) Kuitenkin jo termi vankila tarjoaa viitekehyksen jossa roolissa on moraalinen taso. Vanki on tehnyt jotain pahaa joten joku voi motivoitua moraalisella närkästyksellä. Ulkopuolisesta jotkug Abu Ghraibin vankien julmat ja nöyryyttävät kokemukset ovat käsittämättömiä ja julmia ja voivat johtua vain pahuudesta. Mutta oikeasti siinä ollaan tietysti vihaisia ja surullisia 9/11 -terrori-iskusta joa koetaan kohteet syyllisiksi ja pahoiksi ja siksi rankaisukin on "luvallista". (Abu Ggraibin touhut ovat tosin sitä rankkuusluokkaa että niitä tuskin tapahtuu edes melko HC -tasoisten sadomasokistien parissa. Tosin tässähän HC:ilijoilla ei kyllä näytä olevan mitään ylärajaa jota joku yksilö ei voisi ylittää.)
Kun Kaaro vertailee kulttuureja hänellä on selvästi väkivalta-pahuus-hirviö -skeema. Hän käyttää vertailussa väkivallatonta kulttuuria
1: "Piaroat kasvattavat lapsiaan tavalla, jota antropologit kutsuvat joskus ei-kasvatukseksi. Toisin sanoen, lapsia ei kielletä eikä rangaista, ja jos he joskus tekevät jotakin, mitä vanhemmat eivät hyväksy, vanhemmat osoittavat sen lähinnä mulkaisemalla lasta tyytymättömästi. Piaroa-lasten elämä on siis lähellä sitä, mikä on omankin poikani unelma: voi kun saisi olla vaan."
2: "Shavantet sen sijaan eristävät poikalapset vanhemmistaan vähintään viideksi vuodeksi. Tuona aikana vanhemmat miehet simputtavat heitä kuin armeijassa ikään, ja heidät pakotetaan kestävyystesteihin, tappelemaan ja valvomaan yöt läpeensä. Jos shavantepoika vastustaa äitiään tai lyö häntä, vanhemmat miehet kehuvat ja kannustavat häntä."
On itse asiassa huvittavaa että Kaaron jalo villi -teemaista näkökulmaa ovat kritisoineet esimerkiksi Jaques Derrida, joka on tietysti vasemmistolainen intellektuelli. Hänhän ihmetteli miten heimojen tutkijoilla on ajatus siitä että väkivalta ja pahuus tulevat ryhmään ulkoa ja toimet tulkitaan tässä valossa. Kun heimossa tehdään jotain, se tulkitaan hyvän jap ositiivisen kautta. Esimerkiksi jo Kaaron esimerkeistä voi nostaa esiin teeman jossa ihannoidaan vanhempaa joka korkeintaan mulkaisee lastaan. Koulukiusattuna olemisen ajoilta olen jossain määrin tietoinen tästä vanhempana olemisen tyylistä. Nämä aikuiset ovat sääliöitä, jotka antavat väkivallan tapahtua ja mahdollistavat ja ylläpitävät ilmapiiriä jossa väkivaltaa voi tehdä ilman mitään seuraamuksia. Derridan ajatuskeikausten tapaan voin kysyä että miksi se, että oma lapsi hakkaa ja lyö toista lasta ja vanhempi "epäkasvattaa" lastaan korkeintaan mulkaisemalla on mitään hyvyyttä tai väkivallattomuutta. Päähänsilittelijävanhemmat noudattavat teemaa "ei meidän poika" ja "kyllä meidän poika osaa hyvän ja pahan välisen eron" ja lopulta "kyllä me nyt paheksumme tuota tekoa hyihyi". Ja tämä ei muuta käytöstä yhtään. Kun ihminen on jo oppinut väkivaltakielipelin, ja huomannut sen tehokkaaksi tempuksi ei mikään päänsilittely auta. (Kenties ennsen sitä tilanne on toinen.)
1: Ja itseäni ärsyttää sekin miten apua haetaan heimoista. Sosiaalisen yhteisön koko on ratkaisevan tärkeä. Se, onko yhteisö ns. Dunbarin lukua pienempi vai suurempi on niin ratkaiseva että keino joka toimii tätä pienemmissä systeemeissä ei todellakaan mitenkään uskottavasti toimi tätä suuremmassa. Oleellisesti epäanalogisten yhteisöjen vertaileminen kuin ne olisivat analogisia on lähtökohtaisesti virheellistä - ja kenties pahuutta.
Toki oikeistolaisessa oikeuskäsityksessä on ongelmia. Useinhan tässä korostetaan sitä että rangaistusten olisi oltava kovia. Koston ja oikeudenmukaisuuden yhteennivoutuminen on oikeistolaisessa maailmassa kaikenkattavaa. Onkin hupaisaa että kuolemantuomiota myydään usein pelotevaikutuksen kautta. Mutta tosiasiassa kuolemantuomion olemassaolo ei laske rikosten tekoa paitsi vähän aikaa lain säätämisen jälkeen. Sen jälkeen tehot menevät pois. Ihmiset eivät tee rikoksia olettaen että he jäävät siitä kiinni. Jos he uskoisivat jäävänsä kiinni, he eivät tekisi rikoksia. Ja muutenkin on tietysti paradoksaalista etä kuolemanrangaistus on perustaltaan julma ja väkivaltainen. Ja ihmiset joille on "opetettu asiaankuuluvasti - mielellään vitsalla - moraalia ja joiden kristillisen elämäntavan läpitunkee synnin ja taivaspaikan ajattelu" aivan oikeasti kannattavat toisen ihmisen tappamista. Jos oikeudentunto todella karsisi väkivallan, se olisi varmasti karsiutunut näistä ihmisistä. Mutta kuten edellä mainittu, väkivaltaa ei saa katsoa petokannanotosta. (Psykopaatit ovat marginaalinen vähemmistö, vaikka jokaisen pomona sellainen tuntuukin olevan - ainakin kun juttuja kuuntelee.)
Minä kysyn kysymyksen siitä että tuleeko ihmisestä hyvää mitenkään. Nähdäkseni ei ole väkivallatonta kulttuuria. Eli kulttuuria joissa ei koskaan tapahtuisi pahoinpitelyitä, murhia, raiskauksia tai ryöstöjä. Samoin ei ole eisosiaalista kulttuuria. Ja tämä on nähdäkseni se tärkein aukko Kaaron ajattelussa. Hän nimittäin ajattelee että kulttuureissa joissa lasta ei iskosteta väkivaltaisuuteen heille ei tehdä mitään. Eli kun "eikasvatetaan" niin silloin ei tehtäisi mitään ja ihmisyyden perusessenssi nousisi esiin ja paljastaisi meissä kaikissa olevan hyvyyden. Mutta juuri näin ei ole.
Olen monesti sanonut että koulun tärkein tunti on välitunti. Minun kasvatuksessani tätä pidettiin marginaalisena ja koulun jälkeen kavereille menemistä pidettiin jopa ajanhaaskauksena koska ei ne kaverit kuitenkaan ole ollenkaan kavereita enää aikuisena. Tämä on toki validi mahdollisuus ja kuvannee useimpien elämää. Mutta sosiaaliset taidot kuitenkin siirtyvät. Ja niitä oppii vain yhdellä tavalla. Tekemällä. ; Omat ihmisyystaitoni ovat hyvin rajalliset. Ja rajallisuuteni vuoksi tiedän, että kyseessä on taito; Ne jotka ovat iskostuneet ja harjaantuneet kokevat että he vain tekevät eivätkä mieti. Vähän samalla tavalla kun minäkin ajattelen suomen kielellä ja kun kohtaan ulkomaalaisen, jotenkin mielessä on että hekin pohjimmiltaan ajattelisivat suomeksi. Ja siksi epäonnistunut kommunikaatio vaihdetaan siihen että puhutaan suomea hitaasti ja kovaan ääneen että toisen aivojen perusasetus tulisi päälle. (Tai oikeasti näin ei tapahdu, mutta jos näin tapahtuisi se olisi juuri sitä miten sosiaalisuus nähdään vain olevana perusihmisyytenä eikä taitona jota pitäisi opiskella.)
1: On toki kyseenalaista onko minulla kavereita tai ystäviä sanan vahvimmassa mielessä ollenkaan - en ole harjaantunut ja aikuisten maailmassa valtaosa ihmisistä on niin harjaantuneita että olen kuin uimakoululainen uimamaisterien kisoissa ja liian moni uimamaisteri ei ajattele uimista ollenkaan taitona edes ja ihmettelee mitä se jätkä siinä hidastelee - mutta joka tapauksessa minulla on ala-astelta asti seurannut sellaisia ihmisiä jotka kestävät varsin vaikeaa persoonaani määrissä joka ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä itseäni. Tai jotka ovat aikuisiällä olleet läsnä merkittävissä määrin lähimenneisyydessä. Tekisi mieleni sanoa Juhanille ja Annalle että kaiken tietämäni mukaan heitä ei ole olemassa. Mutta se saattaisi olla korsi joka katkaisee kamelin selän.
Ihminen ei ole "pohjimmiltaan" yhtään mitään ja kaikkea. Ihmisellä on temperamenttityyppi joka on synnynnäinen. Ihmisellä on kasvatus joka opettaa hänelle jotain ja kulttuuri joka opettaa hänelle mahdollisesti jotain muuta. Ja perheessä ja yhteisössä tapahtuvat asiat jotka käytännössä paitsi tukevat niin myös kyseenalaistavat kaikki nämä opetetut ihanteet. Ilman tätä kaikkea ihminen on tynnyrissä kasvatetu Kaspar Hauser. Tosin sillä erolla että jopa Kaspar Hauser osasi sanoa "minä olen Kaspar Hauser" ja "Haluan olla ratsastaja kuten isäni." Ja hän osasi leikkiä kirkasvärisillä nauhoilla.
Onkin vittumaista kun kasvatus muuttuu kasvatuksesta oman poliittisen näkemyksen mukaisten teorioiden rakenteluksi. Se kun jo itsessään rakentaa koko tämän peto-väkivaltaskeeman jossa on absoluuttinen hyvästä kumpuava hyvä ja pahasta kumpuava paha. En tiedä kasvattaako oikeistolainen tahi vasemmistolainen perustelukulttuuri ihmisissä hyvää. Ainakin minussa ne kuitenkin synnyttävät vittuuntuneisuutta, vihaa ja aggressiivisuutta. Lapsi välineellistetään poliittisen ideologian sätkynukeksi. Ja hinnan maksavat lapset, esimerkiksi koulukiusatut sellaiset. (Kyllä minä niin mieleni pahoitin.)
Kirjoittaja ei usko että jo väkivallan kielipelin joko synnynnäiseltä temperamentiltään oppineita lapsia voitaisiin kasvattaa väkivallattomiksi lempeydellä, koska he ymmärtävät pääasiassa sen miten kätevä keino ja tehokas kielipeli väkivalta on. Ja miten pienen pelotteen etusormi tarjoaa nyrkkiin ja selkäsaunaan verrattuna. Hän uskoo että isommalla väkivallalla tämä voidaan saada kuriin, mutta tämä ei muuta väkivaltaan oppinutta ihmistä. Häntä lohduttaa vain sellainen ajatus että vaikka väkivaltaisia ei voi opettaa hyviksi, heidät voi kuitenkin aina kitkeä geenipoolista.
maanantai 1. helmikuuta 2010
Darwinin holokausti
Melkoisen usein kuulee rinnastuksia siitä, että natsien vainojen takana olisi evoluutioteorian kannattaminen. Tai oikeastaan tätä kuulee vain jos keskustelee kreationistien kanssa.
Tämä on mallirinnastus jonka pohjalta esitetään että evoluutikot ovat pahoja. Luonnollisesti tätä jatketaan "natsikortilla", eli kutsumalla evoluutikkoja natseiksi ja väittämällä että jos olet evoluutikko, olet natsimyönteinen.Tästä ei ole vaikeaa löytää esimerkkejä : Näitä nimittäin pursuaa. Natsianalogia on kuuluisa herja.
Asiaa helpottaa tietysti se, että menneisyyttä on helppo kaivella, ja jos asiaa tarkastelee nykyajan maailmankuvan kautta löytyy paljon erilaista. Osa siitä on hyvinkin pimeää. Tätä kautta poimintasarkaa on aiheesta kuin aiheesta, kunhan vain jaksaa penkoa. Esimerkiksi Erkki Hartikaisen kirjoittama"Evankelisluterilaisuuden pimeä puoli" sisältää viitteitä siitä mitä luterilainen kansankirkkomme on joskus saanut aikaan. Esimerkiksi Luther, luterilaisuuden perustaja, kirjoitti mielenkiintoisia asioita juutalaisista ja heidän tuhoamisestaan. Kaikki luterilaiset ovat siis juutalaistuhomielisiä? Tämä ei ole tietenkään olisi kovinkaan asiallista, eikä edes perusteltua. Ad hominem on ad hominem aivan kuten "voi on voita vaikka ryssä paistas." (tms.)
Tosin sillä erotuksella että luterilaisten historia on totta, eikä sepitettä.
Ennen asiaan menemistä voisi varoittaa että sen teemana on kokolailla se, minkä Wesley R. Elsberry ja Mark Perakh tiivistivät erään työnsä otsikkoon :"How Intelligent Design advocates turn the sordid lessons from Soviet and nazi history upside down".
Sen sijaan Hitler oli sävyiltään hyvinkin kreationistinen. Hitler ei kannattanut rodun edistämistä, vaan kannatti rotupuhtautta. Hänellä oli esimerkiksi mallinnuksia siitä minkälainen nenä on aito arjalainen nenä, ja minkä väriset silmät tulee olla. Hitler vastusti ajatusta hybrideistä. Hän kannatti staattista ja muuttumatonta lajikäsitystä. Tämä on selvää jokaiselle "Mein Kampfin" lukeneelle. vol II kappale XI sanoo : "Kettu pysyy aina kettuna, hanhi jää aina hanheksi, ja tiikeri säilyttää tiikerin luonnon. Ainoa erot, jotka voivat olla olemassa lajinsa puitteissa, täytyy olla eri asteisissa eroissa rakenteellisesa vahvuudessa, aktiivissa voimassa, älyssä, tehokkuudessa, kestävyydessä jne, jotka yksittäiset yksilöt ovat lahjanaan saaneet."
1: Jani Kaaron "Kaiken Oudon ensyklopediaa" selatessa tästä saa hauskan yksityiskohdan. Saksassa rotupuhtauden vaaliminen sai paikoin erikoisia sävyjä. Arjalaisella rodulla ajateltiin olevan paranormaaleja kykyjä, jotka tulisivat esiin kun kaikki vieras rotuaines saadaan erotettua. Siksi rotu piti puhdistaa ja risteymät olivat haitaksi. Tämä ei ollut valtauskonto, mutta rotupuhtauskampanja oli olennaisilta piirteiltään juuri tähän sopiva. Se ei ollut mitään edistyksen hakemista, evoluution maksimointia, vaan paluuta "alkuperäiseen" ja "puhtaaseen". Siksi Hitler olisi ollut valtavan järkyttynyt esimerkiksi nykyhetken kananjalostuksesta, jossa elinvoimaisimmat tuotantoeläimet tuotetaan juuri puhtaita linjoja risteyttämällä.
Evoluutioteorian sijasta Hitleriä inspiroikin esimerkiksi Lanz von Liebenfels, munkki, jonka oli "Theozoology, Or The Account Of The Sodomite Apelings And The Divine Electron." Tämä oli erikoinen teos jossa ristiinnaulitsemiskertomus kirjoitettiin uusiksi ja jossa oli keskiaikaisista bestiaareista otettuja kuvia, joilla mielikuvitusta ruokittiin. "Mein Kampf" -statistiikka eli sanojen laskeminen kertoo jotain: Darwin (0), Kaikkivaltias (6) Jumala (37) Luoja(8) kertoivat että Hitlerillä oli jutuissaan uskonnollisia sävyjä, eikä kirjan sivuilla mitään Darwinia palvottu.
Natsien suhde evoluutioon olikin, ehkä hieman yllättäen, suorastaan hostiili. Kun katsoo listaa kirjoista, joita natsit komensivat kirjarovioihin poltettavaksi, huomaa että sieltä löytyy esimerkiksi Ernst Haeckelin "Schriften weltanschaulichen und lebenskundlichen Charakters, deren Inhalt die falsche naturwissenschaftliche Aufklärung eines primitiven Darwinismus und Monismus ist", joka kritisoi primitiiviseen darwinismiin ja monismiin liittyviä näkemyksiä. Nämä taas olivat, kuten yllä olemme oppineet oli natsiopille keskeisiä:
1: Tämä on sinänsä erityisen mielenkiintoinen kohta, koska Juuri Haeckel yhdistetään vahvasti natsien rotukäsitykseen kreationistien toimesta. Lisäksi aina kun olen nostanut esiin sen, että natsien toiminta oli luonteeltaan sosiaalinen, olen saanut muistutusta siitä että evoluutikot eivät yrittäneet kieltää tätä, vaan antoivat kansan puuhata teorian väärinymmärrysten kanssa. Kun samat ihmiset nyt valittavat siitä että pseudotieteitä vastaan taistellaan, tilanne näyttää kokonaisuutena melko huvittavalta. On selvää mikä ketunhäntä kainalossa tämän asian parissa on.
___1.1: Tosin Haeckelin argumentteja katsoessa on selvää että rinnastukset rasismiin ovat osittain asiallisia. Hänen mielessään eliökunnassa oli voimakas hierarkia, ja rodut olivat vahvasti eriarvoisia. Tämä ei ollut mitenkään erityistä, samantapaiset arvot saadaan käytännössä kaikille sen ajan ihmisille. Esimerkiksi Henry Morse kannatti orjuutta ja vastusti katolilaisuutta vakaasti. Tämä liittyy vahvasti siihen että "vanhat hyvät ajat" eivät olleetkaan niin eettisiä.
Eli toisin sanoen natsismi ei innostunut evoluutiosta vaan "valittu kansa" -tyyppisestä ajattelusta. Sävy oli uskonnollinen ja he tuhosivat evoluutioon liittyvää kirjallisuutta.
Kuitenkin evoluutioon perustuvaa argumentaatiota on käytetty vastaavalla tavalla.
Toimijana eivät kuitenkaan olleet natsit. Tämä liikehdintä oli nimittäin suosittua USA:ssa ja Britanniassa. Esimerkiksi Kelloggs -aamiaismuroista tuttu Kelloggsien veljekset kannattivat eugeniikkaa. He ovat oikeistolaisten perinteisten arvojen malliesimerkki. Murojenkin piti vähentää ihmisten masturbointia ja ajaa oikeisiin arvoihin. He ovat vain esimerkki, sillä tosiasiassa liike sai suurta suosiota. Se ei tosin harjoittanut kansanmurhaa. Siinä oli kaksi osaa (1) älykköjä ja rikkaita kannustettiin lisääntymään ja (2) yritettiin estää "huonojen ainesten" lisääntymispuuhat. Valitettavasti suositusten lisäksi tässä keinoina olivat paikoin kastroinnit. Osassa alueissa tätä tehtiin jopa ilman että asiasta informoitiin. Burroughsin "Tarzan" , tuo jokapojan lukemisto - jonka lähes jokaisen kirjan olen minäkin lukenut - sisältää itse asiassa sen ajan muodikkaan evoluutiopohjaisen perustelun sille miten valkoihoinen ylimys on älyllisesti superior verrattuna esimerkiksi mustiin. Kirja myi, koska se vastasi hyvin ajankuvaa asioista. Ei ole tavatonta tavata ihmistä joiden mielestä mustien ihmisten käännytystyö oli viime hetken pelastus jossa mustat heimot pelastettiin itseltään.
1: Tosin suuri osa tästäkään liikehdinnästä ei ollut evoluutiopohjaista. Ajatus muuttumasta lajista, ja paluusta puhtaaseen alkumuotoon oli vahvana tässäkin kampanjassa. (Ehkä siksi että se oli sosiaalinen liikehdintä, ja siihen aikaan ihmiset olivat uskonnollisempia kuin nykyään.) Esimerkiksi kuuluisa kreationisti William Tinkle, joka oli muun muassa eturintamassa perustamassa kreationistita instituuttia. Hän ehdottomasti kielsi evoluution, sen että ihmiset olisivat eläinkuntaa. Hän itse asiassa kiisti jopa luonnonvalinnan. Hän kuitenkin tuotti eugeniikkaa tukevia kirjoituksia, ja kannatti sitä muutenkin itse.
Tämän takana ei ole mitään suurempaa ideologista halua rinnastaa uskovaiset natseihin. Tämä on vain kyllästymistä siihen että sitä epäsäännöllisen säännöllisesti saa kuulla olevansa natsi vaikka ei ole, ja tämän jälkeen odotetaan ystävällisyyyttä ja konvertoitumista uskoon. Ihan kuin hyvät ja avoimet suhteet saisi aikaan ihmiselle olemalla häijy, ilkeä, herjaava, leimaava. Sitä voisi tietysti vastata samalla mitalla. Mutta huono argumentaatio on yksinkertaisesti liian helppoa ollakseen antoisaa.
Tämä on mallirinnastus jonka pohjalta esitetään että evoluutikot ovat pahoja. Luonnollisesti tätä jatketaan "natsikortilla", eli kutsumalla evoluutikkoja natseiksi ja väittämällä että jos olet evoluutikko, olet natsimyönteinen.Tästä ei ole vaikeaa löytää esimerkkejä : Näitä nimittäin pursuaa. Natsianalogia on kuuluisa herja.
Asiaa helpottaa tietysti se, että menneisyyttä on helppo kaivella, ja jos asiaa tarkastelee nykyajan maailmankuvan kautta löytyy paljon erilaista. Osa siitä on hyvinkin pimeää. Tätä kautta poimintasarkaa on aiheesta kuin aiheesta, kunhan vain jaksaa penkoa. Esimerkiksi Erkki Hartikaisen kirjoittama"Evankelisluterilaisuuden pimeä puoli" sisältää viitteitä siitä mitä luterilainen kansankirkkomme on joskus saanut aikaan. Esimerkiksi Luther, luterilaisuuden perustaja, kirjoitti mielenkiintoisia asioita juutalaisista ja heidän tuhoamisestaan. Kaikki luterilaiset ovat siis juutalaistuhomielisiä? Tämä ei ole tietenkään olisi kovinkaan asiallista, eikä edes perusteltua. Ad hominem on ad hominem aivan kuten "voi on voita vaikka ryssä paistas." (tms.)
Tosin sillä erotuksella että luterilaisten historia on totta, eikä sepitettä.
Ennen asiaan menemistä voisi varoittaa että sen teemana on kokolailla se, minkä Wesley R. Elsberry ja Mark Perakh tiivistivät erään työnsä otsikkoon :"How Intelligent Design advocates turn the sordid lessons from Soviet and nazi history upside down".
Sen sijaan Hitler oli sävyiltään hyvinkin kreationistinen. Hitler ei kannattanut rodun edistämistä, vaan kannatti rotupuhtautta. Hänellä oli esimerkiksi mallinnuksia siitä minkälainen nenä on aito arjalainen nenä, ja minkä väriset silmät tulee olla. Hitler vastusti ajatusta hybrideistä. Hän kannatti staattista ja muuttumatonta lajikäsitystä. Tämä on selvää jokaiselle "Mein Kampfin" lukeneelle. vol II kappale XI sanoo : "Kettu pysyy aina kettuna, hanhi jää aina hanheksi, ja tiikeri säilyttää tiikerin luonnon. Ainoa erot, jotka voivat olla olemassa lajinsa puitteissa, täytyy olla eri asteisissa eroissa rakenteellisesa vahvuudessa, aktiivissa voimassa, älyssä, tehokkuudessa, kestävyydessä jne, jotka yksittäiset yksilöt ovat lahjanaan saaneet."
1: Jani Kaaron "Kaiken Oudon ensyklopediaa" selatessa tästä saa hauskan yksityiskohdan. Saksassa rotupuhtauden vaaliminen sai paikoin erikoisia sävyjä. Arjalaisella rodulla ajateltiin olevan paranormaaleja kykyjä, jotka tulisivat esiin kun kaikki vieras rotuaines saadaan erotettua. Siksi rotu piti puhdistaa ja risteymät olivat haitaksi. Tämä ei ollut valtauskonto, mutta rotupuhtauskampanja oli olennaisilta piirteiltään juuri tähän sopiva. Se ei ollut mitään edistyksen hakemista, evoluution maksimointia, vaan paluuta "alkuperäiseen" ja "puhtaaseen". Siksi Hitler olisi ollut valtavan järkyttynyt esimerkiksi nykyhetken kananjalostuksesta, jossa elinvoimaisimmat tuotantoeläimet tuotetaan juuri puhtaita linjoja risteyttämällä.
Evoluutioteorian sijasta Hitleriä inspiroikin esimerkiksi Lanz von Liebenfels, munkki, jonka oli "Theozoology, Or The Account Of The Sodomite Apelings And The Divine Electron." Tämä oli erikoinen teos jossa ristiinnaulitsemiskertomus kirjoitettiin uusiksi ja jossa oli keskiaikaisista bestiaareista otettuja kuvia, joilla mielikuvitusta ruokittiin. "Mein Kampf" -statistiikka eli sanojen laskeminen kertoo jotain: Darwin (0), Kaikkivaltias (6) Jumala (37) Luoja(8) kertoivat että Hitlerillä oli jutuissaan uskonnollisia sävyjä, eikä kirjan sivuilla mitään Darwinia palvottu.
Natsien suhde evoluutioon olikin, ehkä hieman yllättäen, suorastaan hostiili. Kun katsoo listaa kirjoista, joita natsit komensivat kirjarovioihin poltettavaksi, huomaa että sieltä löytyy esimerkiksi Ernst Haeckelin "Schriften weltanschaulichen und lebenskundlichen Charakters, deren Inhalt die falsche naturwissenschaftliche Aufklärung eines primitiven Darwinismus und Monismus ist", joka kritisoi primitiiviseen darwinismiin ja monismiin liittyviä näkemyksiä. Nämä taas olivat, kuten yllä olemme oppineet oli natsiopille keskeisiä:
1: Tämä on sinänsä erityisen mielenkiintoinen kohta, koska Juuri Haeckel yhdistetään vahvasti natsien rotukäsitykseen kreationistien toimesta. Lisäksi aina kun olen nostanut esiin sen, että natsien toiminta oli luonteeltaan sosiaalinen, olen saanut muistutusta siitä että evoluutikot eivät yrittäneet kieltää tätä, vaan antoivat kansan puuhata teorian väärinymmärrysten kanssa. Kun samat ihmiset nyt valittavat siitä että pseudotieteitä vastaan taistellaan, tilanne näyttää kokonaisuutena melko huvittavalta. On selvää mikä ketunhäntä kainalossa tämän asian parissa on.
___1.1: Tosin Haeckelin argumentteja katsoessa on selvää että rinnastukset rasismiin ovat osittain asiallisia. Hänen mielessään eliökunnassa oli voimakas hierarkia, ja rodut olivat vahvasti eriarvoisia. Tämä ei ollut mitenkään erityistä, samantapaiset arvot saadaan käytännössä kaikille sen ajan ihmisille. Esimerkiksi Henry Morse kannatti orjuutta ja vastusti katolilaisuutta vakaasti. Tämä liittyy vahvasti siihen että "vanhat hyvät ajat" eivät olleetkaan niin eettisiä.
Eli toisin sanoen natsismi ei innostunut evoluutiosta vaan "valittu kansa" -tyyppisestä ajattelusta. Sävy oli uskonnollinen ja he tuhosivat evoluutioon liittyvää kirjallisuutta.
Kuitenkin evoluutioon perustuvaa argumentaatiota on käytetty vastaavalla tavalla.
Toimijana eivät kuitenkaan olleet natsit. Tämä liikehdintä oli nimittäin suosittua USA:ssa ja Britanniassa. Esimerkiksi Kelloggs -aamiaismuroista tuttu Kelloggsien veljekset kannattivat eugeniikkaa. He ovat oikeistolaisten perinteisten arvojen malliesimerkki. Murojenkin piti vähentää ihmisten masturbointia ja ajaa oikeisiin arvoihin. He ovat vain esimerkki, sillä tosiasiassa liike sai suurta suosiota. Se ei tosin harjoittanut kansanmurhaa. Siinä oli kaksi osaa (1) älykköjä ja rikkaita kannustettiin lisääntymään ja (2) yritettiin estää "huonojen ainesten" lisääntymispuuhat. Valitettavasti suositusten lisäksi tässä keinoina olivat paikoin kastroinnit. Osassa alueissa tätä tehtiin jopa ilman että asiasta informoitiin. Burroughsin "Tarzan" , tuo jokapojan lukemisto - jonka lähes jokaisen kirjan olen minäkin lukenut - sisältää itse asiassa sen ajan muodikkaan evoluutiopohjaisen perustelun sille miten valkoihoinen ylimys on älyllisesti superior verrattuna esimerkiksi mustiin. Kirja myi, koska se vastasi hyvin ajankuvaa asioista. Ei ole tavatonta tavata ihmistä joiden mielestä mustien ihmisten käännytystyö oli viime hetken pelastus jossa mustat heimot pelastettiin itseltään.
1: Tosin suuri osa tästäkään liikehdinnästä ei ollut evoluutiopohjaista. Ajatus muuttumasta lajista, ja paluusta puhtaaseen alkumuotoon oli vahvana tässäkin kampanjassa. (Ehkä siksi että se oli sosiaalinen liikehdintä, ja siihen aikaan ihmiset olivat uskonnollisempia kuin nykyään.) Esimerkiksi kuuluisa kreationisti William Tinkle, joka oli muun muassa eturintamassa perustamassa kreationistita instituuttia. Hän ehdottomasti kielsi evoluution, sen että ihmiset olisivat eläinkuntaa. Hän itse asiassa kiisti jopa luonnonvalinnan. Hän kuitenkin tuotti eugeniikkaa tukevia kirjoituksia, ja kannatti sitä muutenkin itse.
Tämän takana ei ole mitään suurempaa ideologista halua rinnastaa uskovaiset natseihin. Tämä on vain kyllästymistä siihen että sitä epäsäännöllisen säännöllisesti saa kuulla olevansa natsi vaikka ei ole, ja tämän jälkeen odotetaan ystävällisyyyttä ja konvertoitumista uskoon. Ihan kuin hyvät ja avoimet suhteet saisi aikaan ihmiselle olemalla häijy, ilkeä, herjaava, leimaava. Sitä voisi tietysti vastata samalla mitalla. Mutta huono argumentaatio on yksinkertaisesti liian helppoa ollakseen antoisaa.
tiistai 22. joulukuuta 2009
Outo.
Tämä on tämän blogin 1000 kirjoitus. Tähän liittyy perinne pyöreistä luvuista. Joku voi olla pyöreän pöydän ritari, mutta minä olen enemmän pyöreiden lukujen ritari. Niissä on jotain mielivaltaisen mahtipontista. Esimerkkien kautta:
100. blogaus sisälsi hämmästyksen siitä että mitä on saatu aikaiseksi.
200. käsitteli blogaamista propagandana, jolla voi olla suunta kohti parempaa, ainakin sitä kautta että muisti on lyhyempi kuin kehä mitä kiertää.
300. oli sävyltään jopa riehakas oman paikan näyttö. Sija on ehkä statukseltaan vaatimaton, mutta sitäkin raivoisampi.
400. käsitteli blogaamista arkijärjen ilmentymänä ja siinä oli jotain tavoitteenasettamisen tuntuakin.
500. vihjasi blogaamisen olevan avoimen kirjeen tekoa.
600. kirjoitin amatööriydestä, eli bloggaamisesta innostuneena ja rakastavana harrastustoimintana.
700. kirjoitti blogaamisesta blogaamisena.
800. käsitteli bloggaamista oppimisprosessina.
900. käsitteli blogaamista julkaisutoimintana
Tällä kertaa ajattelin lähestyä asiaa uudella tavalla. En korosta blogaamista viestimisenä tai tietyn tyyppisenä tekstinä, vaan nostan esiin uuden tavan katsoa filosofian yleistä sisältöä. Koska olen surrealisti, on ytimessä tietenkin outous. Itse asiassa melko tuoreeltaan sain hallintaani Jani Kaaron kirjan nimeltä "Kaiken OUDON ensyklopedia". Sen lähestymistapa outouteen korostaa tuntemattomuutta. Takana on kielitoimiston esitys siitä että outo tarkoittaa vierasta, epätavallista ja tuntematonta.
Kaaron esipuheessa tässä kohden asiaan suhtaudutaan tavallisesti siten että halutaan tietää mutta pysyä kaukana. Outo sisältää hänestä hieman pelottavan elementin. Kaaro korostaa että avomieliset voivat hyvinkin halata vierasta, kun taas skeptikot kieltävät ja ovat tosikkomaisia näiden asioiden suhteen. Hänen oma näkökantansa taas on se, että asioiden tapahtumisella ei ole niin paljoa väliä. "Kysymys siitä, onko väitetty tapahtumasarja todella tapahtunut juuri niin kuin kerrotaan, ei ole aina olennainen. Nämä tarinat ovat jääneet elämään ennen kaikkea siksi, että jokin niissä vetoaa meihin. Tässä tarinat pyritään kertomaan niin kuin niitä on tähän asti tavattu kertoa, ei akateemisen tutkimuskirjallisuuden tai virallisen historian näkökulmasta." Toisin sanoen Kaaro korostaa tunnetta ja yksilön kokemusta, ja asiat ovat ensisijassa kertomuksia. Ne eivät säily siksi että ne ovat totta tai koska ne ovat valehtelupropagandaa, vaan siksi että ne vetoavat tunteisiin.
Tämä viittaus sopii melko hyvin perinteisiin suhtautumistapoihin, joita ihmisillä on taikuuteen. (Ei magiaan vaan sellaiseen silmänkääntöön jota joku ammattitaikuri tekee lavalla.) Toiset yrittävät selittää asiat ja toiset haluvat vain kokea äimistyksen. Ensimmäisillä taikatempun selitys tekee siitä hienon, ja jos sen tapahtuma tuhoaa sen, se ei ole magiikkaa. Jälkimmäisten mielestä selitys tuhoaa koko taikuuden, heille magiikan kokemus on siis eräänlainen episteeminen tila, tietämättömyys tuo mystisen kokemuksen.
1: Tätä kautta on selvää että nykyajan skeptismi liikkeenä jota esimerkiksi Randi ajaa on selvästi taikuuden selittävää, kun taas ateenan skeptismi oli sitä jälkimmäistä luokkaa, jonka mielestä ihminen saavuttaa mielenrauhan kun lakkaa äimimästä ja tarttumasta tietoon jota ei voi saavuttaa.
Mielestäni tässä on vain puolet. Olen nimittäin vahvasti sitä mieltä että paranormaali tai maaginen ei ole vielä riittävä outouden koko kirjossa. Toki ne ovat outoja, muta kaikki oudot eivät ole niitä. (Samaan tapaan kuin kaikki koirat ovat eläimiä mutta kaikki eläimet eivät ole koiria.) Tässä helpoin tie syntyy absurdejen teosten kautta. Monissa absurdeissa teoksissa tapahtuu outoja. Kafkan novellissa ihminen muuttuu hyönteiseksi, mikä on selvästi paranormaali tapahtumana. Kuitenkin on myös Daniil Harms, jolla on absurdi novelli siitä miten mies jonottaa hopealusikan kanssa, ja saa sitten vaihdossa emalilusikan. Tämä oli hänen ajan venäjällä juuri sellaista mitä tapahtui oikeastikin.
1: Toisin sanoen haluaisin nostaa arkisen outouden keskiöön. Pyrin vaalimaan sitä ja löytämään sitä. Ja siinä missä "paranormaalissa absurdissa" tieto saattaa häivyttää kummallisuuden, voi "arkisessa absurdissa" systeemin tunteminen suorastaan lisätä sitä. Esimerkiksi tänään kävin "ammatillista" keskustelua oudoimmista kikoista joilla on hankittu erilaisia maanviljelykseen liittyviä tukia EU:lta. (En kerro niitä tässä.) Kun tapahtuma -ajan systeemin tuntee, niistä saa hupia irti. On vaikeaa sanoa onko lain mukaan saatu tuki kieroilua vai älykästä liikemiestaitoa. Sen voi kuitenkin sanoa että ne ovat usein olleet ilmenemismuodoiltaan hieman outoja.
2: Sama koskee tietysti meidän jokaisen irrationaalisia tuntemuksia. Esimerkiksi kun minulla halkesi viisaudenhammas, sain arvokkaan opetuksen siitä miten kipu, tunneärsyke, voittaa järjen. Ja miten tästä seuraa se, että veikko joka säännönmukaisesti heiluttaa vaarallista teräesinettä, ja on aina välistä kipua tekevissä nivellukoissa maassa, kokee aitoja pelon tunteita hammaslääkärin pienen välineen ja kivuttoman operaation kanssa. Reagointi on tältä osin tiedettyä mutta suhteetonta.
3: Toisaalta onhan fysiikkakin hyvin outoa ja arkijärjen vastaista. Suhteellisuusteorian ja kvanttiemkaniikan seuraukset ovat usein niin outoja että Valtaojakin kirjoissan kertoo saavansa postia jossa kerrotaan miten tieteen on tässä osin oltava väärässä. Arkijärjellä on vaikeaa sisäistää miten lähes valon nopeutta kulkeva auto on "muka lyhyempi". Outous riippuukin tässä siitä että arkijärki eroaa muunlaisesta järjestä.
4: Luulo siitä että absurdi ja irrationaalinen olisivat ikään kuin automaattisesti rinnastettavia. Että ihminen tarvitsisi outouden kokemukseen mystiikkaa, jotain yliluonnollista. Ihmettely voi siis onnistua tietämisen kautta. Itse asiassa tieto voi nostaa esiin kysymyksiä joita ei muuten osattaisi edes kysyä. Tältä kohden ajatellen blogiini suoltamista voisi kuvata hakuuaukean tekona. Mitä enemmän hakataan, sitä laajemmat ovat reuna -alueet. Tätä kautta tieto voi todellakin lisätä ihmettelynaiheita.
Kilpailu.
Ajattelin että voisin samalla juhlistaa tätä 1000 juttua julistamalla pienen kilpailun lukijaparoille. Vaivoista voi siis jopa hieman tienata omaisuutta. Palkinnoksi laitan (tietysti) juuri tuon Kaaron kirjan, joka sisältää sanakirjamaisia kuvauksia erilaisista oudoista ilmiöistä. Selviän tietysti halvalla, koska annan käytetyn, joskin erittäin hyväkuntoisen, kirjan. Sen aihepiiri ja rajaus takaa sen että niin mystikko, satuja kertova, skeptikko kuin UFOuskovainenkin voi lukea sitä.
Tietenkin vaadin teiltä työtä. Työtehtävä on seuraava: Kun tämä on blogi jossa filosofiaa tehdään miekalla, sinun tehtäväsi on sitoa filosofia johonkin esineeseen, siihen millä sinä teet sitä. Lähetä tästä kirjoitus jossa selviää mitä millä. Ja ennen kaikkea miksi. Tässä on hyvä että sekä se oma käsitys filosofian luonteesta, tai ainakin se näkökulma joka on itselle se tärkein ydin, tulisi myös esiin. Sen kun lähettää minulle, osallistuu kisaan.
Lähetetyssä sähköpostiviestissä on oltava (0) sähköpostin otsikko joka ei kuulu varsinaiseen julkaistavaan tekstiin (1) jutun otsikko (2) varsinainen teksti ja (3) kirjoittajan nimi.
Muutoin muoto ja tyyli ovat vapaita, enkä määrää pituuttakaan mitenkään. Jos asian saa sopimaan Haikurunoon, sen parempi. Olisi kuitenkin hyvä jos tyyli jotenkin sopisi esityksen sisältöön ja luonteeseen. Pisteytän tulokset itsevaltiaisesti, mutta arvostan sitä että esine on jollakin tavalla osuva, mutta eikliseinen. Sekä huumori että vakavuus saavat arvostusta jos ja vain kun ne tekevät yhtenäisen tyylin.
Parhaat esitän julkisesti tässä blogissa, odotusarvoisesti kirjoittajan nimellä varustettuna. Siksi haluankin tietää kirjoittajan. Jos hän ei halua nimeään julkiseksi, jätän sen laittamatta esiin kunhan asiasta vain ensin erikseen pyytää. Kilpailuun osallistutaan samaan tapaan odotusarvoisesti, mutta siitäkin voi kieltäytyä erikseen. Palkinto lähtee tietysti johonkin osoitteeseen, mutta lähetysosoitteen sovin mieluummin jälkikäteen erikseen voittajan kanssa. Yhteystietoja ei levitellä, eikä tallennella pahan agnostisen salaliiton palvelimille.
Kilpailu on voimassa tämän vuoden loppuun asti, eli jos viesti on perillä sähköpostilaatikossani 31.12 2009 vaikka 23.59.59, se on mukana kisassa. Toivottavasti suotte viestejä aikaisemmin, koska ajattelin nauttia niiden parissa aikaa. (Toivottavasti suotte viestejä ylipäätään.) Lähettäkää juttu sähköpostiosoitteeseen:
Toivon suuresti että ette laita otsikkoon jotain, joka näyttää roskapostilta. Jos ette keksi muuta laittakaa siihen "Koska partateriä ei voi lähettää sähköpostissa..." Tästä tiedän että kyseessä on aivan varmasti kilpailutehtävä. Toki muunkin otsikkoiset luetaan, paitsi jos erehdyn luulemaan niitä spammiksi.
100. blogaus sisälsi hämmästyksen siitä että mitä on saatu aikaiseksi.
200. käsitteli blogaamista propagandana, jolla voi olla suunta kohti parempaa, ainakin sitä kautta että muisti on lyhyempi kuin kehä mitä kiertää.
300. oli sävyltään jopa riehakas oman paikan näyttö. Sija on ehkä statukseltaan vaatimaton, mutta sitäkin raivoisampi.
400. käsitteli blogaamista arkijärjen ilmentymänä ja siinä oli jotain tavoitteenasettamisen tuntuakin.
500. vihjasi blogaamisen olevan avoimen kirjeen tekoa.
600. kirjoitin amatööriydestä, eli bloggaamisesta innostuneena ja rakastavana harrastustoimintana.
700. kirjoitti blogaamisesta blogaamisena.
800. käsitteli bloggaamista oppimisprosessina.
900. käsitteli blogaamista julkaisutoimintana
Tällä kertaa ajattelin lähestyä asiaa uudella tavalla. En korosta blogaamista viestimisenä tai tietyn tyyppisenä tekstinä, vaan nostan esiin uuden tavan katsoa filosofian yleistä sisältöä. Koska olen surrealisti, on ytimessä tietenkin outous. Itse asiassa melko tuoreeltaan sain hallintaani Jani Kaaron kirjan nimeltä "Kaiken OUDON ensyklopedia". Sen lähestymistapa outouteen korostaa tuntemattomuutta. Takana on kielitoimiston esitys siitä että outo tarkoittaa vierasta, epätavallista ja tuntematonta.
Kaaron esipuheessa tässä kohden asiaan suhtaudutaan tavallisesti siten että halutaan tietää mutta pysyä kaukana. Outo sisältää hänestä hieman pelottavan elementin. Kaaro korostaa että avomieliset voivat hyvinkin halata vierasta, kun taas skeptikot kieltävät ja ovat tosikkomaisia näiden asioiden suhteen. Hänen oma näkökantansa taas on se, että asioiden tapahtumisella ei ole niin paljoa väliä. "Kysymys siitä, onko väitetty tapahtumasarja todella tapahtunut juuri niin kuin kerrotaan, ei ole aina olennainen. Nämä tarinat ovat jääneet elämään ennen kaikkea siksi, että jokin niissä vetoaa meihin. Tässä tarinat pyritään kertomaan niin kuin niitä on tähän asti tavattu kertoa, ei akateemisen tutkimuskirjallisuuden tai virallisen historian näkökulmasta." Toisin sanoen Kaaro korostaa tunnetta ja yksilön kokemusta, ja asiat ovat ensisijassa kertomuksia. Ne eivät säily siksi että ne ovat totta tai koska ne ovat valehtelupropagandaa, vaan siksi että ne vetoavat tunteisiin.
Tämä viittaus sopii melko hyvin perinteisiin suhtautumistapoihin, joita ihmisillä on taikuuteen. (Ei magiaan vaan sellaiseen silmänkääntöön jota joku ammattitaikuri tekee lavalla.) Toiset yrittävät selittää asiat ja toiset haluvat vain kokea äimistyksen. Ensimmäisillä taikatempun selitys tekee siitä hienon, ja jos sen tapahtuma tuhoaa sen, se ei ole magiikkaa. Jälkimmäisten mielestä selitys tuhoaa koko taikuuden, heille magiikan kokemus on siis eräänlainen episteeminen tila, tietämättömyys tuo mystisen kokemuksen.
1: Tätä kautta on selvää että nykyajan skeptismi liikkeenä jota esimerkiksi Randi ajaa on selvästi taikuuden selittävää, kun taas ateenan skeptismi oli sitä jälkimmäistä luokkaa, jonka mielestä ihminen saavuttaa mielenrauhan kun lakkaa äimimästä ja tarttumasta tietoon jota ei voi saavuttaa.
Mielestäni tässä on vain puolet. Olen nimittäin vahvasti sitä mieltä että paranormaali tai maaginen ei ole vielä riittävä outouden koko kirjossa. Toki ne ovat outoja, muta kaikki oudot eivät ole niitä. (Samaan tapaan kuin kaikki koirat ovat eläimiä mutta kaikki eläimet eivät ole koiria.) Tässä helpoin tie syntyy absurdejen teosten kautta. Monissa absurdeissa teoksissa tapahtuu outoja. Kafkan novellissa ihminen muuttuu hyönteiseksi, mikä on selvästi paranormaali tapahtumana. Kuitenkin on myös Daniil Harms, jolla on absurdi novelli siitä miten mies jonottaa hopealusikan kanssa, ja saa sitten vaihdossa emalilusikan. Tämä oli hänen ajan venäjällä juuri sellaista mitä tapahtui oikeastikin.
1: Toisin sanoen haluaisin nostaa arkisen outouden keskiöön. Pyrin vaalimaan sitä ja löytämään sitä. Ja siinä missä "paranormaalissa absurdissa" tieto saattaa häivyttää kummallisuuden, voi "arkisessa absurdissa" systeemin tunteminen suorastaan lisätä sitä. Esimerkiksi tänään kävin "ammatillista" keskustelua oudoimmista kikoista joilla on hankittu erilaisia maanviljelykseen liittyviä tukia EU:lta. (En kerro niitä tässä.) Kun tapahtuma -ajan systeemin tuntee, niistä saa hupia irti. On vaikeaa sanoa onko lain mukaan saatu tuki kieroilua vai älykästä liikemiestaitoa. Sen voi kuitenkin sanoa että ne ovat usein olleet ilmenemismuodoiltaan hieman outoja.
2: Sama koskee tietysti meidän jokaisen irrationaalisia tuntemuksia. Esimerkiksi kun minulla halkesi viisaudenhammas, sain arvokkaan opetuksen siitä miten kipu, tunneärsyke, voittaa järjen. Ja miten tästä seuraa se, että veikko joka säännönmukaisesti heiluttaa vaarallista teräesinettä, ja on aina välistä kipua tekevissä nivellukoissa maassa, kokee aitoja pelon tunteita hammaslääkärin pienen välineen ja kivuttoman operaation kanssa. Reagointi on tältä osin tiedettyä mutta suhteetonta.
3: Toisaalta onhan fysiikkakin hyvin outoa ja arkijärjen vastaista. Suhteellisuusteorian ja kvanttiemkaniikan seuraukset ovat usein niin outoja että Valtaojakin kirjoissan kertoo saavansa postia jossa kerrotaan miten tieteen on tässä osin oltava väärässä. Arkijärjellä on vaikeaa sisäistää miten lähes valon nopeutta kulkeva auto on "muka lyhyempi". Outous riippuukin tässä siitä että arkijärki eroaa muunlaisesta järjestä.
4: Luulo siitä että absurdi ja irrationaalinen olisivat ikään kuin automaattisesti rinnastettavia. Että ihminen tarvitsisi outouden kokemukseen mystiikkaa, jotain yliluonnollista. Ihmettely voi siis onnistua tietämisen kautta. Itse asiassa tieto voi nostaa esiin kysymyksiä joita ei muuten osattaisi edes kysyä. Tältä kohden ajatellen blogiini suoltamista voisi kuvata hakuuaukean tekona. Mitä enemmän hakataan, sitä laajemmat ovat reuna -alueet. Tätä kautta tieto voi todellakin lisätä ihmettelynaiheita.
Kilpailu.
Ajattelin että voisin samalla juhlistaa tätä 1000 juttua julistamalla pienen kilpailun lukijaparoille. Vaivoista voi siis jopa hieman tienata omaisuutta. Palkinnoksi laitan (tietysti) juuri tuon Kaaron kirjan, joka sisältää sanakirjamaisia kuvauksia erilaisista oudoista ilmiöistä. Selviän tietysti halvalla, koska annan käytetyn, joskin erittäin hyväkuntoisen, kirjan. Sen aihepiiri ja rajaus takaa sen että niin mystikko, satuja kertova, skeptikko kuin UFOuskovainenkin voi lukea sitä.
Tietenkin vaadin teiltä työtä. Työtehtävä on seuraava: Kun tämä on blogi jossa filosofiaa tehdään miekalla, sinun tehtäväsi on sitoa filosofia johonkin esineeseen, siihen millä sinä teet sitä. Lähetä tästä kirjoitus jossa selviää mitä millä. Ja ennen kaikkea miksi. Tässä on hyvä että sekä se oma käsitys filosofian luonteesta, tai ainakin se näkökulma joka on itselle se tärkein ydin, tulisi myös esiin. Sen kun lähettää minulle, osallistuu kisaan.
Lähetetyssä sähköpostiviestissä on oltava (0) sähköpostin otsikko joka ei kuulu varsinaiseen julkaistavaan tekstiin (1) jutun otsikko (2) varsinainen teksti ja (3) kirjoittajan nimi.
Muutoin muoto ja tyyli ovat vapaita, enkä määrää pituuttakaan mitenkään. Jos asian saa sopimaan Haikurunoon, sen parempi. Olisi kuitenkin hyvä jos tyyli jotenkin sopisi esityksen sisältöön ja luonteeseen. Pisteytän tulokset itsevaltiaisesti, mutta arvostan sitä että esine on jollakin tavalla osuva, mutta eikliseinen. Sekä huumori että vakavuus saavat arvostusta jos ja vain kun ne tekevät yhtenäisen tyylin.
Parhaat esitän julkisesti tässä blogissa, odotusarvoisesti kirjoittajan nimellä varustettuna. Siksi haluankin tietää kirjoittajan. Jos hän ei halua nimeään julkiseksi, jätän sen laittamatta esiin kunhan asiasta vain ensin erikseen pyytää. Kilpailuun osallistutaan samaan tapaan odotusarvoisesti, mutta siitäkin voi kieltäytyä erikseen. Palkinto lähtee tietysti johonkin osoitteeseen, mutta lähetysosoitteen sovin mieluummin jälkikäteen erikseen voittajan kanssa. Yhteystietoja ei levitellä, eikä tallennella pahan agnostisen salaliiton palvelimille.
Kilpailu on voimassa tämän vuoden loppuun asti, eli jos viesti on perillä sähköpostilaatikossani 31.12 2009 vaikka 23.59.59, se on mukana kisassa. Toivottavasti suotte viestejä aikaisemmin, koska ajattelin nauttia niiden parissa aikaa. (Toivottavasti suotte viestejä ylipäätään.) Lähettäkää juttu sähköpostiosoitteeseen:
Toivon suuresti että ette laita otsikkoon jotain, joka näyttää roskapostilta. Jos ette keksi muuta laittakaa siihen "Koska partateriä ei voi lähettää sähköpostissa..." Tästä tiedän että kyseessä on aivan varmasti kilpailutehtävä. Toki muunkin otsikkoiset luetaan, paitsi jos erehdyn luulemaan niitä spammiksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)