Se on niiden luonnossa (vai niiden aiheuttajassa)

"World of Warcraftin" pandaria -lisäosan mainoksessa haetaan idän mystiikan henkeä esittämällä kysymys "To ask why we fight, is to ask why leaves fall. It is in their nature." Tämänlaisilla kysymyksillä saadaan helposti rakennettua itämaisia mielikuvia. Mainos kuitenkin purkautuu tämän jälkeen perimmiltään länsimaiseksi ; "Perhaps there is a better question...Why do we fight? To protect home and family. To preserve balance and bring harmony. For my kind, the true question is: what is worth fight for?" Eli selitys kuitenkin halutaan antaa, jotta länsimainen yleisö voisi samastua hahmoihin sen sijaan että pandat jäisivät "vieraiksi" ja täten sellaisiksi että niiden eteen ei niin mielellään vuodattaisi omasta pussistaan rahaa.

Tämä mainoksen hyvin simppeli analyysi näyttää hyvin karkeistetusti sen, mikä erottaa ns. itämaista ja länsimaista ajattelua. Ydinajatus on selittämisessä. Itämaisessa ajattelussa ilmiöiden selittäminen nähdään tarttumisena. ZEN:iläinen soturi ajattelisi nimenomaan niin että luonto toteuttaa luontoaan, mutta hän ei kuluttaisi aikaa tämän luonnollisuuden kuvaamiseen.

Länsimainen ihminen taas näkee että kaikessa on jokin selitys. Näitä selityksiä voidaan sitten saada monella tavalla : Esimerkiksi mekanistinen selittäminen kertoisi että lehdet putoavat koska gravitaatio vetää lehtiä maahan. Funktionalistinen selitys voisi korostaa että talvella lehdet kuluttaisivat energiaa ja siksi on tarpeen vetää niiden tärkeät aineet talteen runkoon jotta puu selväisi paremmin talvehtimisesta. Teleologinen selittäminen taas voisi vihjata että Jumala haluaa syksyn lehdillä muistuttaa meitä katoavaisuudesta ja kuolevaisuudesta, eli syksyn lehdet ajaisivat mielemme miettimään omaa kuolemaamme ja ajatuksista tärkeintä, tuonpuoleista. Näin finaalinen syy voi pitää sisällään kaiken luonnontieteellisen tiedon puista, mutta sillä olisi vielä tämän jälkeenkin jonkinlainen sanoma.

Länsimaisessa ajattelussa syyt ovat niin tärkeitä että niitä peräti luokitellaan. Ja nähdään että ymmärtäminen tarkoittaa sitä että mahdollisimman monen asian taakse annetaan näitä syitä. ZEN -ajattelussa tämänlainen on tietysti varsin kamalaa, koska siinä paitsi luokitellaan ja ollaan tätä kautta tarrautuneita eikä luonnollisia, niin myös luokitellaan näitä luokitelmia joka on entistä pahempaa tarrautumista, joka on siis jonkinlaista metatarrautumista jota tarvitaan vasta kun normaali tarrautuminen ei riitä vaan halutaan tarrautua erityisen kovaa.

Tämän ajattelu on tärkeää, sillä keskustelin tänään niin relevantista aiheesta kuin räkä. Minulla on räkätauti ja tähän liittyy aivastelua. Minun tapani aivastella on se, että maailma täyttyy äänestä. Puolisoni mukaan aivasteluni oli mahtipontista. Minä taas selitin että aivasteluni on vain massiivista. Korostin että mahtipontisuuteen liittyy jonkinlainen ajatus teennäisyydestä. Kun taas massiivisuus korostaa että minun aivastukseni ovat luonnostaan kovaäänisiä. Näin ollen korostin että aivastelen luonnollisesti.

Puolisoni ihmetteli että miksi näin. Ja päädyin jostain syystä selittämään putoavista lehdistä. (Se tuli melko spontaanisti, joten tämän blogauksen ydinkin on spontaaniudessa.) Puolisoni kuunteli ja sanoi että "On varmaan huonoa tieteen ja uskonnon kannalta jos ei selitä taustoja. Mutta kyllä se varmasti elämää helpottaisi jos niitä ei hae." Siinähän se suunnilleen on, paljoa tiiviimmin ja paremmin ei asennetta ja sen seurauksia kai enää voi kuvata.

Ohi puhuminen.

Melko usein keskustelussa tulee vastaan solmutilanteita, joissa tahot puhuvat toistensa ohi. Tällöin tilanteet ovat usein sellaisia että ne johtuvat perspektiivien pluramismista. Tällöin erimielisyys johtuu siitä että eri määrittelyillä tilanteet (1) näyttävät erilaisilta ja (2)vaativat erilaisia selitystasoja.

Nämä ovat yleisiä etenkin kun puhutaan teologisista kysymyksistä. Ja tämän vuoksi suurin osa missään ikinä koskaan käydyistä teologisista keskusteluista ei ole koskaan alkanut olemaan keskustelua. Kyseessä on yleensä ristiinjulistamistilanne. Tälläisessä tilanteessa filosofia ja totuuden etsijää luonnollisesti vituttaa.

Tästä on hyvä huomata esimerkken tasolla:

Kun selitystasot vaihtuvat, käsitellään olennaisia asioita. On nimittäin selvää että jotkut kysymykset ovat mielenkiintoisia ja toiset eivät ole. Esimerkiksi kysymys siitä "miltä punainen maistuu" tai "onko totuus suurempi kuin makkara" eivät ole järkeviä kysymyksiä. Se, että kysymys voidaan esittää ei tarkoita että siihen olisi mielekästä vastata. Tätä kautta tärkein kysymysjaottelu lienee Aristoteleen jaon soveltaminen: Hänellä erilaisia selityksiä olivat (1) Aineellinen syy, eli aine josta asiat on tehty. (2) Formaalinen syy, eli muoto tai olemus, joka on malli sille, millainen asian tulisi olla. (3) Aiheuttava syy eli aiheuttaja, se josta muutos sai alkunsa. (4) Finaalinen syy, eli tarkoitus tai loppu, johon on tarkoitus päästä. Näistä 3. kohdan selitys tarjoaa mekanistisen selityksen ja finalistinen tarjoaa teleologisen selityksen. Tätä voidaan karkeasti kuvata sillä, että jos pitää selittää miksi kivi on maassa, riittää mekanistinen selitys. Jos taas pitää selvittää miksi ihmiset usein ajavat huonosti pumpatuilla polkupyörillä, ei selitykseksi enää riitä se, että paineen vuoksi kaasumolekyylit pakenevat ulos renkaasta jolloin se löystyy ajan mittaan. Sen sijaan pitää vedota siihen että he eivät viitsi avata korkkia, pumppaa ilmaa sisään ja laitta korkkia takaisin, ja selittää tätä esimerkiksi uskomuksella siitä että löysät renkaat ovat pehmeämmän kyydin tae tai että ihmiset vain ovat laiskoja tai ajattelemattomia.

Kun tässä kohdassa uskovainen kohtaa ateistin, uskovaista ei tietenkään kiinnosta mikään evoluutio selityksenä. Vaikka hän hyväksyisi sen "oikeana luonnontieteellisenä selityksenä", se ei riitä hänelle, koska hän ajattelee että kaikki luonnossa, myös ihminen, on olemassa jumalallisen tavoitteen vuoksi. Silloin riittävä selitys syntyy vain ja ainoastaan teleologisen selitystason kautta. Pelkkä mekanismi ei riitä tässä ajattelutavassa. Kun taas ateisti ajattelee, hänestä teleologinen selitys on mieletön. Mekanistinen selitys on riittävä ja suorastaan paras tapa selittää. Teleologinen selittäminen johtaa vain keskustelun siirtämisen satuiluun ja epäkonkreettiin haihatteluun. Tässä kohdassa tyypillisesti uskova yrittää selittää teleologisen selityksen tarvetta ateistille ja ateisti tarjoaa mekanistista selitystä. Tosiasiassa toinen ei voi vakuuttua koska vastaukset jota he tarjoavat toisilleen ovat toisen määrittelykentässä irrelevantteja.

Jos taas käsittelyssä itse asia näyttää erilaiselta, on kyse siitä että molemmat kannat pitävät samoja asioita tärkeinä, mutta ne on määritelty eri tavoilla, jolloin samat asiat tarkoittavat eri tahoilla hieman eri asiaa. Helppo esimerkki tälläisestä löytyy vastuun käsitteen kautta. Uskovaisen kannalta vastuu on järkevä vain jos joku on vastuussa jollekulle.¹ Tällöin ateisti on tietysti vastuuton, koska ateisti on vastuussa vain itselleen. Tässä kohden itselleen vastuussa oleminen on subjektiivista ja huono lähtökohta keskustella etiikasta. Kuitenkin jos ateisti ottaa vaikkapa Sartren näkemyksen, siinä vastuuta on vain siellä missä on vapautta. Jumalalliset käskyt rajoittavat, joten niiden seuraaja vain myy vapautensa pois. Tätä kautta Jumalan käskyjä totteleva on vastuuton. Tosiasiassa nämä määritelmät ovat toistensa kanssa ristissä, ja ongelmana on se, että jos uskovainen vaatii ateistia jotenkin nielemään oman määritelmänsä, tämä ottaa vallankäytöllisen aseman ja pomottaa toista antamalla toiselle lupaa pomottaa itseään takaisin. Tosiasiassa tässä kohden ei voida muuta kuin puhua toisen kanssa ristiin. Se voittaa jonka määritelmä hyväksytään. Siksi on olennaista kysyä sitä, miksi pitäisi suostua pelaamaan toisen määrittelyleikkiä.

Tätä kautta suurin osa "henkevistä keskusteluista" ovat joko samanmielisten selkään taputtelua tai erimielisille inttämistä ottamatta toisen merkityskenttää huomioon. Tämän vuoksi uskontokeskustelu on yleisesti ottaen turhaa. Se ei koskaan johda yhtään mihinkään.

Ehkä tämän vuoksi olen agnostikko.

---

1 Toki tässä on sellainen erikoinen juttu että sen mukaan Jumala, joka ei ole vastuussa kuin itselleen olisi vastuuton. Tämä muuttaisi Jumalan pahaksi heti jos vastuuttomuus sidotaan epäeettisyyteen. Jos taas on jokin laki jota Jumala seuraa, niin sitten Jumalalla ei tehtäisi mitään ja koko teistinen näkemys muuttuu turhaksi väliaskeleeksi. Toki tämä kuvio on muutenkin erikoinen.

Artificial - intelligency connected.

"Gardener's design gardens."

Ei ole kovin helppoa sanoa mikä on suunnitellun kohteen ominaispiirteet. Filosofiassa tätä pidettin pitkään aika yksinkertaisena asiana. Pitkään ajateltiin että itse asiassa kaikki on suunniteltua ja että jokainen tietää mitä se tarkoittaa. Käsitteellä oli enimmäkseen assosiatiivista sisältöä.

Aristoteles jaotteli selittämisen osiin, joissa korkeinta porrasta esitti teleologisuus, päämääräsuuntautuneisuus. Hänestä pohjalla oli aineelliset selitykset, jotka kertoivat mistä asia on tehty. Tätä korkeampi selitysmuoto oli formaalinen syy, joka taas oli olemus, muoto, malli ja muu jolla asiat ovat. Tätä korkeampi selitys oli aiheuttava syy, eli kausaalinen syy joka on se joka aikaansaa muutoksen. Aristoteleestä paras ja lopullinen selitys syntyi kun kerrottiin finaalinen syy, eli tarkoitus ja päämäärä jonka vuoksi kausaalinen syy tapahtuu. Tämän ajattelun pohjalta mentiin pitkään eteen päin : Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen esitti että asiat joissa ei ole älyä, kuten luonnonkappaleet, toimivat aina samalla tavalla. Hänen mukaansa tämä tarkoittaa sitä että ne on suunnattu tekemään jotain. Tämä kertoi hänestä siitä että ne olivat päämääräsuuntautuneita. Tuomas Akvinolainen oli varma, että tämä päämääräsuuntautuneisuus tarkoitti sitä että kun maailma voisi periaatteessa tehdä mitä vain, ja nyt asiat tapahtuvat tiettyyn suuntaan, se on aivan kuten jousiampuja joka ampuu nuolia tiettyyn suuntaan. Toisin sanoen tapahtumilla on "jousiampuja", joka oli tietenkin Jumala.

Tälläisiä selityksiä pidetään hieman epämääräisinä, koska niillä voidaan periaatteessa selittää mitä vain. Se, että jotain tapahtuu voidaan aina tulkita päämääräksi. Siksi esimerkiksi ihmeet on yleensä tulkittu nimen omaan älyllisiksi koska ne ovat epätodennäköisiä ja harvinaisia tapauksia. Tälläisestä epämääräisyydestä olisi syytä päästä eroon. Siksi olisi syytä tietää mitä on suunnittelu, sellainen joka selittäisi jotain ja jolla olisi määritelmä. Eli sellainen, jonka saaminen tulokseksi tuottaisi tietoa todellisuudesta sen sijaan että tietämättömyys olisi ainoastaan nimetty ja kutsuttaisiin tätä selitykseksi.

Helpoin tapa lähestyä kysymystä on miettiä suunnittelua prosessina: Suunnittelussa on aina:
1: Jokin taho, jolla on kyky suunnitella.
2: Taholla on jokin tavoite, jonka hän haluaa täyttää.
3: Taho käyttää jotain työskentelymetodia jotta saisi tavoitteen täytettyä.
4: Jollain taholla on resurssi ja kyky toteuttaa tämä prosessi.

Suunnitelmat eivät tule tyhjästä. Yleensä kun ihminen keksii jotain, hän on miettinyt ongelmaa kauan - tai vähintäänkin tuottaa nopeasti jotain lisäystä johonkin, jota joku muu on miettinyt kauan. Tässä kokeillaan isoa kasaa variaatioita. Taiteilija harjoittelee, ja vaikka modernin taiteilijan työ saattaa olla suora viiva tai se saattaa näyttää satunnaiselta patternilta, sen takana on aina tekniikka, ja työskentely, joka perustuu yritykseen ja erehdykseen. Yleensä ihminen ei opi kuin virheistä, joko omista tai muiden. Usein jonkun metodin keksii oikeaksi, mutta sen todistaa oikeaksi vasta kun sen tekee toisella tavalla, joka onkin väärin. Jopa työkalut ja tekniikat joita käytetään suunniteltujen kohteiden tuotannossa ovat tälläisen kehittelyn tulosta. Eivätkä nerotkaan vain tuota juttuja tyhjästä: Hekin ovat opiskelleet ja harjoitelleet.

Siksi esimerkiksi Donald Campbell määritteli suunnittelun seuraavasti: "variation and selective retention". Koska evoluutio täyttää tämän määritelmän, se ei kuitenkaan ole täydellinen. Tämä on melko usein ongelmallista, koska esimerkiksi "vaihtoehtojen välistä valitseminen" on juuri se mitä evoluutio tekee, eikä ole välttämätöntä olettaa evoluutiota älykkääksi. Tuomas Akvinolainen luultavasti olisi tulkinnut sen päämääräsuuntautuneeksi, kuten oikeastaan kaiken muunkin. Olennaista on kuitenkin se, että erotetaan design eli aidosti suunnitellut kohteet designoideista eli kohteista jotka ainoastaan omistavat samanlaisia piirteitä sen kanssa. Tämä erottelu on olennaista, koska Daniel Dennett ja Richard Dawkinshan ehdottavat että evoluutio tuottaisi suunnittelunkaltaisia piirteitä, koska älykin on luonnonvalinnan tuotos - eikä tätä vaihtoehtoa voida suoralta kädeltä hylätäkään. Jos asia on todella näin, ei itse asiassa ole mikään ihme että suunnitelluilla kohteilla ja luonnonvalinnan tuotoksilla on yhteisiä piirteitä joita ei löydy muualta universumista: Luonnonvalinta kun liittyy vain eläviin olentoihin, samoin kuin suunnittelu. Tässä kuitenkin haetaan sitä että älyllinen toimija, luonnonvalinnan kehityksen tulos, erotetaan omasta valmistusprosessistaan erilliseksi yksiköksi. Kuitenkin tavoitteeme huomioon ottaen, tämä elementti on tärkeä, joskaan ei selvästikään sellaisenaan riittävä.

Suunnittelu on konteksiriippuvaista, ja siihen liittyy tekijän asettamat tavoitteet, eivätkä ne yhteydet joita näkijä siinä näkee tai haluaa nähdä ; Esimerkiksi jos solussa proteiini toimii katalyyttinä, ja joku näkee tässä suunnittellun funktion, pitäisi voida erottaa onko tämä "funktio" sellainen johon intentio liitetään näkijän päässä, vai onko se siinä jo ennen sitä. Tämä on oltava siis jotain muuta kuin pelkkä rakenteen analyysi ja tarkka kuvaus. Perusongelmana on siis se, että emme näkisi suunnittelua vain koska näemme yhteyden. Yhteyden olisi vielä lisäksi oltava perusteltu. Keksitty yhteys ja oikea yhteys pitäisi jotenkin voida erotella toisistaan. (Muuten emme ole päässeet eteenpäin, käsitteellämme ei ole sisältöä koska kaikki voidaan periaatteessa liittää siihen, eikä mistään voida sanoa että se ei olisi sitä.)

Pääsemme eteenpäin, kun katsomme miten asioita on tehty:
1: Esimerkiksi Toledossa tehtiin miekkoja, jotka tehtiin Wootz -teräksestä, jota taas tehtiin Intiassa ja tämän valmistus oli protektionistista, ulkopuolisesti suojattua ja salattua. Sitä ei osata ihan täysin toistaa nykyään. Kuitenkin tiedämme jotain damaskiteräksen tekemisen mekaniikasta. Tiedämme valmistajista aika paljon, heidän asuinmaansa. Tiedämme myös miekanvalmistuksesta yleensä aika paljon, ja Toledon teräs voidaan ajatella tämän erityistapaukseksi.
2: Toisaalta kiviveitset ovat yksinkertaisimillaan sirpaleita. Tiedämme että ne on tehty, koska iskoksilla on tietynlainen rakenne, jonka tiedämme syntyvän. Itse asiassa yksinkertaisimmat kiviesineet eivät enää ulkopuolisen silmiin edes näytä esineiltä, vaan kiviltä.
3: Toisaalta monet esineet on tunnistettu ihmisten tekemiksi, vaikka niiden funktiota ei tunneta. Lisäksi monilla esineillä -esimerkiksi paperipainoilla- ei ole mitään erityistä toimintaa, jota ei luonnollisissa kappaleissa - esimerkiksi kivissä - ole ja ne silti tunnistetaan tehdyiksi. Toiminnolla ja sen tunnistamisella ei ole oikeastaan mitään tekemistä suunnittelun kanssa, vaikka perinteisesti funktionaalinen selittäminen ja teleologia onkin liitetty yhteen.

Meillä on historiallista tietoa Toledon miekoista, samaan tapaan kuin meillä on tietoa siitä että da Vinci teki "Mona Lisan" - ja jonka pohjalta voimme tietää jopa sitä onko jokin taulu da Vincin tuntemattomaksi jäänyt työ vai väärennös vai jonkun muun taiteilijan tekemä. Kuitenkaan vastaavaa tietoa ei ole kivikauden esineistössä. Toledon miekan rakenne on monimutkainen, mutta kivikirveiden ei. Toisaalta luonnossa löytyy monimutkaisia rakenteita, jotka eivät välttämättä ole tehtyjä; Esimerkiksi pseudofossiilien mikrorakenne on monimutkainen, eikä puhtaasti deterministinen tai satunnainen. Olennaista on huomata, että tradition ja yksilön erottaminen ei aina ole välttämätöntä: Tiedämme että Toledon miekat on tehty ihmisten toimesta. Samoin väärennöksestä tiedämme paitsi että se ei ole da Vincin tekemä, myös sen, että se on nimen omaan ihmisten tekemä. Tekijän luonne ja motiiveja - halu pettää ja saada rahaa - voidaan selvittää. Toki motiivimaailma voi olla moninainen ja siinä voi olla eri vaihtoehtoja, mutta tämä ei tarkoita että motiivi olisi täysin pimennossa. Voimme arvailla, ja nämä arvailut ovat kaikkea muuta kuin satunnaisia.

Ja vaikka tunnemme miekkojen käyttötavat, ja tunnemme kiviveisten käyttötavat, kuitenkin se millä lopulta tunnistamme sen että jokin on älykkään toimijan tekemä, on sen rakenne: Se, että siitä löytyy jokin rakenne jonka tiedämme syntyvän tietyn prosessin kautta. Tieto suunnittelusta ei siksi olennaisesti eroa muusta selittämisestä: Kuten maan vetovoima selitetään tietyllä kaavalla ja uusienkin eläinlajien jäljet tunnistetaan sillä, että meillä on havaintoja jälkien jättäjistä ylipäätään, voidaan suunnittelua selvittää samalla tavalla. Jäljistäkin voi nähdä esimerkiksi eläimen mielentilaa, onko se juossut, onko se kulkenut suoraan vai kierrellyt ja kaarrellut. Tämä on mahdollista samasta syystä mistä tunnistamme ne jäljiksi: Meillä on jotain tietoa niiden jättäjän luonteesta. Suunnittelu, kuten kaikki muukin, tunnistetaan pikemminkin sitä kautta mitä ne ovat, kuin eliminoimalla "muita vaihtoehtoja".

Toisin sanoen: Meillä on oltava jotain tietoa joko tekijästä, tämän persoonasta(da Vinci) tai laajemmin sen luonteesta (ihminen, kojootti), tämän käyttämästä työmetodista ja sen jättämistä lainomaisista piirteistä (sahaaminen jättää tuollaisia jälkiä), ja toiminnan tavoitteista (kostonhimo, ahneus, halu hullutella). Kun tiedämme jotain näistä, voimme jatkaa eteenpäin ja saada selville muitakin. Eli yksikään piirre ei ole välttämätön, voimme helposti keksiä jotain jossa tieto selvitetään ilman että tämä informaatio puuttuu. Mutta mitä enemmän noista piirteistä tiedämme, sitä varmemmin ja paremmin asia on perusteltu. Emmekä koskaan saa tietoa ilman että jotain tai jokin näistä olisi läsnä. Itse asiassa profiloinnissa esimerkiksi sarjamurhaajan toimintatapa, ja murhien tapahtumapaikat sekä ruumiiden kohtelu ja sijoittaminen kertovat siitä missä hän asuu, minkälainen luonne hänellä on, mitkä ovat toiminnan motiivit, ja miten murha on teknisesti suoritettu, mitä hän on tehnyt ensin, mitä välineitä hän on käyttänyt ja niin edes päin. Tekijä voidaan luokitella näiden pohjalta sitten esimerkiksi "tehtävän saaneiksi", jotka tekevät tekojaan koska uskovat sille olevan oikeutuksen, tai "hallinnan tavoittelijaksi" tai "hedonistiksi", joka vain pitää murhaamisesta. Nämä arvaukset eivät toki johda suoraan 1:1 selityksen, mutta olennaista on, että ne painottavat arvaamista huomattavasti enemmän kuin puhdas arvaus. Tämä siis sisältää tietoa tavoitteista ja tämä taas selittää tapahtumia silloin kun tavoitteellinen toimija on ollut mukana kuvioissa. Tämän ei pitäisi olla mitenkään erityisen uutta, koska jopa TV:n rikossarjoissa asioita selvitetään tämän tapaisella kaavalla. Ensin selvitetään esimerkiksi miten ruumis on kuollut, ja missä ja milloin. Tästä selviää minkälaisia ominaisuuksia murhaajalla on ollut. (Onko murhaaja ollut järjestelmällinen, vasenkätinen, vahva, nainen, ammattilainen, amatööri, mielenvikainen...) Tutkitaan onko jollain motiiveja ja tilaisuus tehdä rikos. Kaikkea ei tiedetä koskaan aluksi, mutta jotain on aina tiedossa. Siksi, vaikka kaikkea ei aina saataisikaan selville - esimerkiksi Viiltäjä -Jack on jäänyt tunnistamatta - ei tapahtuma ole koskaan jäänyt "pelkäksi arvoitukseksi". Tiedetään esimerkiksi aika tarkasti -jopa valitettavan tarkasti- mitä Mary Jane Kellylle tehtiin.

Eli jos meillä on puutarha, voimme selvittää onko sitä hoidettu vai ei. Jos siinä on siistit penkit, tiedämme että ihmiset tekevät tälläisiä. (Eivät kojootit tai luultavasti Jumalakaan.) Toisaalta jos tämä piha on hakattu murskaksi, ja huomaamme että siinä on haravan tai hakun tekemiä reikiä, tiedämme silti että piha on tavoitteellisesti tuollaisen näköinen vaikka se ei ole nyt yhtään järjestyksessä. Samoin jos nurmikossa näkyy ruohonleikkurin jättämiä jälkiä, tiedämme että se on hoidettu piha. Sen sijaan jos kotimaiset kasvit ovat villiintyneinä sen pihalla, eikä pihassa ole jälkeäkään ulkoapäin kannetusta Kekkilän kanankakasta tai lapioinnista, tiedämme että piha on "luonnontilassa", suunnittelua ei ole tällöin perusteltu. Joten on todellakin melkoisen turvallista sanoa että sitä ei myöskään ole.

Voidaan siis sanoa karkeasti, että kun tekijä, tekijän motiivit, valmistusmetodi ja "alibi" eli mahdollisuus suorittaa valmistus otetaan pois, suunnittelusta ei enää jää mitään perusteltavaa elementtiä jäljelle. Ja kuten muussakin selittämisessä, asiaa on lähestyttävä siitä mitä tiedämme, laajentaen siihen mitä ei tiedetä. Eikä suinkaan lähteä siitä mitä emme tiedä, ja yhdistää tämä johonkin joka intuitiivisesti tunnetaan joksikin ja kutsutaan tätä selitykseksi.