On erikoista, että kummituksilla on vaatteet. Niillä kuitenkin on. Mutta ei mitä tahansa vaatteita. Kummitukset pukeutuvat sen ajan vaatteisiin jona ovat eläneet. Todennäköisesti niihin vaatteisiin jotka heillä oli kuollessaan.
Kuolinhetki näyttää muutenkin olevan tärkeää. Kummitukset näyttävät päättömiltä jos heidät on dekapitoitu. Ja joskus kummitukset ovat pelkkiä päitä. Metafysiikka ei tässä ole kovin konsistenttia. Persoonallisuuden, ihmisyyden ja sielullisuuden filosofeja kiinnostaa varmasti se, että voiko ihminen jakautua kahteen kummitukseen, joista toinen on päätön ruumis ja toinen ruumiiton pää. Vai miten tämä prosessi oikein menee. Joten myös vaatteiden kohdalla tämä on varmasti hyvä pohjateoria.
Miksi ties millä harmailla rouvilla nähdään viktoriaanisia asuja 1700 -luvulla? Koska ne ovat kuolleet 1700 -luvulla on triviaali oikeaoppinen vastaus. Mutta tärkeämpi kysymys on se, että missä ihmeessä ovat luolamieskummitukset? Olisi arkeologeille ja historiantutkijoillekin hyödyllistä nähdä suoraan minkälaisia vaatteita ja miten vaatekappaleita käytettiin.
Kenties kreationistit olivat oikeassa. Maailma ei ole kuin muutaman tuhat vuotta vanha ja suuri osa luolamiesasioista on evolutionistien metkuja. Kummitusten olemus onkin kenties oleellinen ja ylenkatsottu todiste kreationismille? Tätä se naturalismiin jämähtäminen teettää!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kummitus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kummitus. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 11. tammikuuta 2017
keskiviikko 4. tammikuuta 2017
Eikö tupakka irrota sinusta otettaan?
"Murdered" -peli sijoittuu Salemin kaupunkiin. Siinä on kummittelua. Pelin perusmetafysiikka on melko kliseistä. Ja tämän pelin tarjoaman ajan kanssa - yhteensä noin 5-6 tuntia tehokasta peliaikaa - oppii jotain asioita. Joita voi soveltaa moniin oikeisiinkin kummitustarinoihin.
Kummituksien kohdalla selitetään sitä miten jokin toteutumaton haave, kauna tai muu ratkeamaton elämänkysymys estää vainajaa siirtymistä tuonpuoleiseen. Silti kummituksilla on vaatteet. Jo puretut rakennukset voivat kummitella. Myös kummittelevia junia esiintyy. (Niiden alle voi jopa jäädä.)
Mitä hittoa se juna muka on jäänyt katumaan? Tai se lautaseinä? Tai se sankarin ainainen kummitussavuke?
Kummituksien kohdalla selitetään sitä miten jokin toteutumaton haave, kauna tai muu ratkeamaton elämänkysymys estää vainajaa siirtymistä tuonpuoleiseen. Silti kummituksilla on vaatteet. Jo puretut rakennukset voivat kummitella. Myös kummittelevia junia esiintyy. (Niiden alle voi jopa jäädä.)
Mitä hittoa se juna muka on jäänyt katumaan? Tai se lautaseinä? Tai se sankarin ainainen kummitussavuke?
sunnuntai 28. elokuuta 2016
Elämän.Jälkeen
Televisiosta tuli elokuva "After.Life". Se on hyvin vaikeasti luokiteltavissa oleva elokuva. Sillä se on tavallaan kaksi elokuvaa jotka ovat hyvin hyvin erilaista genreä. Kun ohjelmaesittely kertoo opettajattaren huomaavan joutuneensa kuoleman väliseen välitilaan, on kuvaus oleellisen osuva mutta väärä.
"Henkevyyttä"
Yhdeltä tasoltaan elokuva on melko pinnallinen ja keskinkertainen "taiteellinen elokuva" joka sekoittaa aiheen ja syvällisyyden. Tässä elokuvassa kuollut "herää" ruumishuoneella ja joutuu kohtaamaan ja käsittelemään ja hyväksymään kuolemansa. Prosessissa häntä voi auttaa vain yksi ihminen, Liam Neesonin näyttelemä periaatteessa henkevä hautausurakoitsija jolla on harvinainen kyky puhua kuolleiden kanssa. Tällä tasolla elokuva on koristeellista eksistentialismilla maustettua materiaalia jossa on "periaatteessa kaikki oikein".
Elokuvan sanoma tällä tasolla on jopa alleviivaava ; Ihmiset eivät hyväksy kuolemaansa. Eivät mieti sitä. Vain vainajistaan valokuvia ottanut elämää suurempi hautausurakoitsija tietää että ihmiset eivät mieti kuolemaa vaan teeskentelevät että sitä ei tapahtuisi. Ja siksi he unohtavat elää. Hän on turhautunut koska kummitukset eivät tosiasiassa pelkää kuolemaa vaan ovat katkeria elämälle, siitä miten eivät ole osanneet elää ja haluaisivat toisenlaisen elämän. Esimerkiksi elokuvan keskiössä ollut nainen oli rakastettu mutta pelkäsi rakastaa. Ja tämä olisi pitänyt ymmärtää ennen kuolemaa, eikä sen jälkeen. Maailma täytyy vapautta katkerilta kummituksista eläville, niille jotka uskaltava, osaavat ja haluavat elää. Ne jotka eivät hyväksy omaa tai läheisensä kuolemaa eivät ole ymmärtäneet elämää. Ihmisten tulisi hyväksyä kuolevaisuutensa ja tiedostaa että me kuolemme jotta elämällämme olisi arvo ja merkitys. Kuolema on arvokas osa ihmisyyttä ja lahja.
Ja kaikki on kuin teepussiaforismeissa. Tosin hieman Nietzscheläisissä teepussiaforismeissa. Sillä sen verran vahvasti teemoina ovat uskaltamisen, tuskan ja vaikeuksien kestäminen ja sellainen tyytyväisyys elämään joka ei voi olla tuomatta mielikuvia Nietzschen "ikuisen paluun" tematiikkaan. Tämä näkyy eritoten kysymyksissä jotka koskevat sitä että onko tyytyväinen elämäänsä ja jos tekisi ratkaisuja uudestaan niin miten ne tekisi toisin. Vai tekisikö.
"Maanpäällinen kiirastuli."
Toiselta tasoltaan elokuva on maanpäällinen ja maallinen tarina hullusta sarjamurhaajasta joka lamaannuttaa uhrejaan huumeilla ja teeskentelee että kyseessä on hautausprosessi. Hän valitsee uhrinsa edellisen uhrinsa hautajaisissa. Ja etenee prosessissa eteenpäin valiten sellaisia uhreja jotka eivät hänen mielestään ole elossa in first place.
Tällä tasolla elokuva on hieman kuten "Saw". Tosin vertailu on siinä mielessä epäreilu että hautausurakoitsijan hahmoon on asetettu naamari-ansailijaa huomattavasti vähemmän syvyyttä ja elokuvassa on huomattavan vähän gorea, joka taas on "Sawn" ytimessä. Elokuva on kuitenkin kauhutrilleri josta eksistentialismi ja kuoleman hyväksyminen ovat varsin kaukana.
Elokuvan kumpikaan tarina ei ole sellaisenaan hyvä. Yhdessä kokonaisuus toimii.
Tämä on elokuva jota katsoessa ei voi olla huomaamatta että elokuva leikkii havaitsemisella ja totuudella enemmän kuin sillä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen tai elämässä. Elokuva on metafyysinen trilleri. Mutta ei siinä mielessä kuin tätä aihetta on yleensä lähestytty. (Hauskaa on myös se että tavallisesti yliluonnollinen ja kummitukset liittyvät kauhuteemoihin. Mutta tässä elokuvassa tilanne on niin että jos opettajattaren kuvittelee kummitukseksi, kyseessä ei ole kauhuelokuva. Mutta jos häntä ei näe kummituksena niin elokuva välittömästi on juuri sitä.)
Elokuva leikittelee sillä että kumpi tahansa ylläolevista tarinoista on mahdollinen. Se luo myös epäilystä molempiin. ; Esimerkiksi lavastuksen puolesta puhuu se, että vaikka nainen kuolee auto-onnettomuudessa massiivisiin sisäisiin vammoihin, hänen kehonsa on tosiasiassa melko ehjä. Hän tarvitsee kasvoihinsa muutaman tikin ja hänellä on kyljessään yksi reikä. Samoin hänen kuolemaansa lavastukseksi epäilevä puoliso kuolee auto-onnettomuudessa elokuvan loppuhuipennuksessa, mutta hänessäkin on näkyvissä vain hyvin pieni vamma. Toisaalta kuolleista on kuitenkin lääkärinlausuntoja ja vastaavia. Onnettomuudessa olleet autot ovat massivisesti tuhoutuneita.
Samoin kun elokuvassa poliisi kertoo nähneensä ruumiin olevan kuollut - siinä sivussa kun on käynyt katsomassa kuollutta veljeään - omin silmin, on vaikeaa tietää mitä tässä on itse asiassa tapahtunut. Yhdellä tasolla näyttää siltä että poliisi itse epäilee hautaustoimistossa jotain. Kun kuollut nainen kääntää päätään, poliisi on huomaavinaan jotain. On vaikeaa nähdä hämääkö poliisi huomiotaan siirtämällä puheet kuolleeseen veljeensä vai oliko hänen reaktionsa todella hänen veljeään koskeva. Samoin kun hän käy tarkastelemassa ruumista ja hän jää kiinni tästä, ei ole selvää haluaako hän nekrofiilisesti hyväillä ruumista vai onko hän epäilemässä jotain. Samoin hautausurakoitsijan väliintulo voidaan nähdä joko murhaajan tarkkaavaisuutena että ei jäisi kiinni. Vai onko kyseessä normaali väliintulo nekrofilian estämiseksi.
Samoin elokuva leikittelee sillä haudataanko siinä elävältä vai ei. Hautausurakoitsijan uusi "oppipoika" - joka sattuu olemaan kuolleen naisen oppilas - näkee elokuvan aluksi kananpojan ja väittää sen olevan kuollut. Tämä voi kertoa siitä että hän näkee sen pian kuolevan. Kotonaan hänellä on myöhemmin samainen lintu laatikossa. Sellaisessa jossa kuolleita lintuja voidaan pitää. Lintu näyttää olevan hänelle elossa. Poika myös hautaa laatikon ja hautaamistilanteessa linnunpoika näyttää olevan elossa. Se onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen olevan kuollut. (Psykoosi) vai onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen elävänä (Kenties toisenlainen psykoosi tai sitten paranormaali kyky?).
Samoin pojan äiti katsoo televisiota melko liikkumattomasti. Elokuva ei kerro onko pojalla oikeasti kuollut äiti olohuoneessa. Vai onko hänellä elävä äiti joka yhtä hyvin voisi olla kuollut. Se, näkeekö kokonaisuuden minkä tulkintakentän kautta vaikuttaa siihen miten on. Mutta elokuva itse ei vastaa tähän. (Ilmeisen tarkoituksella.)
Samoin hautausmaakohtausta on vaikeaa ymmärtää. Kun lakimiespoikaystävä kaivaa opettajattaren haudan auki ja keskustelee kuolleen kanssa, on vaikeaa tietää onko kyseessä metafyysinen vai konkreettinen tapahtuma. Hautausurakoitsija itse väittää poikaystävälle että tämä ei edes ehtinyt hautuumaalle. Tällöin kohtaus oli jonkinlaista kummitustenvälistä rakkautta. Toisalta on mahdollista että hautausurakoitsija seurasi häntä hautuumaalle ja lamautti tämän siellä. (Myrkyillä joiden olemassaolo elokuvan todellisuudessa on muuten varmistettu. Sellaisten olemassaolo tunnustetaan poliisilaitoksella.)
Sama dilemma jatkuu elävien ihmisten tasolla. Ei ole mahdollista tietää kumpi on delusionaalinen ; Hautausurakoitsija joka näkee elävän oikeasti kuolleena. Vai kuollut joka on elänyt niin huonosti että ei kestä kuolemaa.
"Henkevyyttä"
Yhdeltä tasoltaan elokuva on melko pinnallinen ja keskinkertainen "taiteellinen elokuva" joka sekoittaa aiheen ja syvällisyyden. Tässä elokuvassa kuollut "herää" ruumishuoneella ja joutuu kohtaamaan ja käsittelemään ja hyväksymään kuolemansa. Prosessissa häntä voi auttaa vain yksi ihminen, Liam Neesonin näyttelemä periaatteessa henkevä hautausurakoitsija jolla on harvinainen kyky puhua kuolleiden kanssa. Tällä tasolla elokuva on koristeellista eksistentialismilla maustettua materiaalia jossa on "periaatteessa kaikki oikein".
Elokuvan sanoma tällä tasolla on jopa alleviivaava ; Ihmiset eivät hyväksy kuolemaansa. Eivät mieti sitä. Vain vainajistaan valokuvia ottanut elämää suurempi hautausurakoitsija tietää että ihmiset eivät mieti kuolemaa vaan teeskentelevät että sitä ei tapahtuisi. Ja siksi he unohtavat elää. Hän on turhautunut koska kummitukset eivät tosiasiassa pelkää kuolemaa vaan ovat katkeria elämälle, siitä miten eivät ole osanneet elää ja haluaisivat toisenlaisen elämän. Esimerkiksi elokuvan keskiössä ollut nainen oli rakastettu mutta pelkäsi rakastaa. Ja tämä olisi pitänyt ymmärtää ennen kuolemaa, eikä sen jälkeen. Maailma täytyy vapautta katkerilta kummituksista eläville, niille jotka uskaltava, osaavat ja haluavat elää. Ne jotka eivät hyväksy omaa tai läheisensä kuolemaa eivät ole ymmärtäneet elämää. Ihmisten tulisi hyväksyä kuolevaisuutensa ja tiedostaa että me kuolemme jotta elämällämme olisi arvo ja merkitys. Kuolema on arvokas osa ihmisyyttä ja lahja.
Ja kaikki on kuin teepussiaforismeissa. Tosin hieman Nietzscheläisissä teepussiaforismeissa. Sillä sen verran vahvasti teemoina ovat uskaltamisen, tuskan ja vaikeuksien kestäminen ja sellainen tyytyväisyys elämään joka ei voi olla tuomatta mielikuvia Nietzschen "ikuisen paluun" tematiikkaan. Tämä näkyy eritoten kysymyksissä jotka koskevat sitä että onko tyytyväinen elämäänsä ja jos tekisi ratkaisuja uudestaan niin miten ne tekisi toisin. Vai tekisikö.
"Maanpäällinen kiirastuli."
Toiselta tasoltaan elokuva on maanpäällinen ja maallinen tarina hullusta sarjamurhaajasta joka lamaannuttaa uhrejaan huumeilla ja teeskentelee että kyseessä on hautausprosessi. Hän valitsee uhrinsa edellisen uhrinsa hautajaisissa. Ja etenee prosessissa eteenpäin valiten sellaisia uhreja jotka eivät hänen mielestään ole elossa in first place.
Tällä tasolla elokuva on hieman kuten "Saw". Tosin vertailu on siinä mielessä epäreilu että hautausurakoitsijan hahmoon on asetettu naamari-ansailijaa huomattavasti vähemmän syvyyttä ja elokuvassa on huomattavan vähän gorea, joka taas on "Sawn" ytimessä. Elokuva on kuitenkin kauhutrilleri josta eksistentialismi ja kuoleman hyväksyminen ovat varsin kaukana.
Elokuvan kumpikaan tarina ei ole sellaisenaan hyvä. Yhdessä kokonaisuus toimii.
Tämä on elokuva jota katsoessa ei voi olla huomaamatta että elokuva leikkii havaitsemisella ja totuudella enemmän kuin sillä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen tai elämässä. Elokuva on metafyysinen trilleri. Mutta ei siinä mielessä kuin tätä aihetta on yleensä lähestytty. (Hauskaa on myös se että tavallisesti yliluonnollinen ja kummitukset liittyvät kauhuteemoihin. Mutta tässä elokuvassa tilanne on niin että jos opettajattaren kuvittelee kummitukseksi, kyseessä ei ole kauhuelokuva. Mutta jos häntä ei näe kummituksena niin elokuva välittömästi on juuri sitä.)
Elokuva leikittelee sillä että kumpi tahansa ylläolevista tarinoista on mahdollinen. Se luo myös epäilystä molempiin. ; Esimerkiksi lavastuksen puolesta puhuu se, että vaikka nainen kuolee auto-onnettomuudessa massiivisiin sisäisiin vammoihin, hänen kehonsa on tosiasiassa melko ehjä. Hän tarvitsee kasvoihinsa muutaman tikin ja hänellä on kyljessään yksi reikä. Samoin hänen kuolemaansa lavastukseksi epäilevä puoliso kuolee auto-onnettomuudessa elokuvan loppuhuipennuksessa, mutta hänessäkin on näkyvissä vain hyvin pieni vamma. Toisaalta kuolleista on kuitenkin lääkärinlausuntoja ja vastaavia. Onnettomuudessa olleet autot ovat massivisesti tuhoutuneita.
Samoin kun elokuvassa poliisi kertoo nähneensä ruumiin olevan kuollut - siinä sivussa kun on käynyt katsomassa kuollutta veljeään - omin silmin, on vaikeaa tietää mitä tässä on itse asiassa tapahtunut. Yhdellä tasolla näyttää siltä että poliisi itse epäilee hautaustoimistossa jotain. Kun kuollut nainen kääntää päätään, poliisi on huomaavinaan jotain. On vaikeaa nähdä hämääkö poliisi huomiotaan siirtämällä puheet kuolleeseen veljeensä vai oliko hänen reaktionsa todella hänen veljeään koskeva. Samoin kun hän käy tarkastelemassa ruumista ja hän jää kiinni tästä, ei ole selvää haluaako hän nekrofiilisesti hyväillä ruumista vai onko hän epäilemässä jotain. Samoin hautausurakoitsijan väliintulo voidaan nähdä joko murhaajan tarkkaavaisuutena että ei jäisi kiinni. Vai onko kyseessä normaali väliintulo nekrofilian estämiseksi.
Samoin elokuva leikittelee sillä haudataanko siinä elävältä vai ei. Hautausurakoitsijan uusi "oppipoika" - joka sattuu olemaan kuolleen naisen oppilas - näkee elokuvan aluksi kananpojan ja väittää sen olevan kuollut. Tämä voi kertoa siitä että hän näkee sen pian kuolevan. Kotonaan hänellä on myöhemmin samainen lintu laatikossa. Sellaisessa jossa kuolleita lintuja voidaan pitää. Lintu näyttää olevan hänelle elossa. Poika myös hautaa laatikon ja hautaamistilanteessa linnunpoika näyttää olevan elossa. Se onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen olevan kuollut. (Psykoosi) vai onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen elävänä (Kenties toisenlainen psykoosi tai sitten paranormaali kyky?).
Samoin pojan äiti katsoo televisiota melko liikkumattomasti. Elokuva ei kerro onko pojalla oikeasti kuollut äiti olohuoneessa. Vai onko hänellä elävä äiti joka yhtä hyvin voisi olla kuollut. Se, näkeekö kokonaisuuden minkä tulkintakentän kautta vaikuttaa siihen miten on. Mutta elokuva itse ei vastaa tähän. (Ilmeisen tarkoituksella.)
Samoin hautausmaakohtausta on vaikeaa ymmärtää. Kun lakimiespoikaystävä kaivaa opettajattaren haudan auki ja keskustelee kuolleen kanssa, on vaikeaa tietää onko kyseessä metafyysinen vai konkreettinen tapahtuma. Hautausurakoitsija itse väittää poikaystävälle että tämä ei edes ehtinyt hautuumaalle. Tällöin kohtaus oli jonkinlaista kummitustenvälistä rakkautta. Toisalta on mahdollista että hautausurakoitsija seurasi häntä hautuumaalle ja lamautti tämän siellä. (Myrkyillä joiden olemassaolo elokuvan todellisuudessa on muuten varmistettu. Sellaisten olemassaolo tunnustetaan poliisilaitoksella.)
Sama dilemma jatkuu elävien ihmisten tasolla. Ei ole mahdollista tietää kumpi on delusionaalinen ; Hautausurakoitsija joka näkee elävän oikeasti kuolleena. Vai kuollut joka on elänyt niin huonosti että ei kestä kuolemaa.
lauantai 24. tammikuuta 2015
Kuolemisen pelko ja kuoleman pelko
Internetissä kiertää lehtileike jossa on "mummo gallupissa". Lausunto on "Minua ei kiinnosta tippaakaan, mitä täällä tapahtuu. Olen ollut uskossa 20 vuotta, eikä minulla ole edes kuoleman pelkoa." Tämänlaisesta lausunnosta ei tietenkään voi muuta kuin heilutella peukaloita. Siinä on eeppistä don't give a fuck -asennetta jota voi aina toivoa lisää ihmisiltä. (On hyvin vaikeaa olla stoalaisesti välittämättä sortumatta kyynisyyteen tai nihilismiin.) Samanlaista stoalaista asennetta tavataan usein deterministisissä kulttuureissa joissa ajatellaan että kohtalo on jo säädetty.
Mutta tässä kohden kysymys kuoleman pelosta on jännittävä. Mummo edustanee espanjalaisen Miguel de Unamunon tyylistä asennetta. Hän kun kuvasi elämää siten, että jos häntä ylläpitävä ruumis kuolee, ja jos tämä tarkoittaa sitä että elämä palaa absoluuttiseen tiedottomuuteen, ja jos sama koskee kaikkia ihmisiä niin kovaonninen ihmissuku on vain haamujen synkkä kulkue matkalla tyhjyydestä tyhjyyteen. Ja tällöin inhimillisyys olisi maailman epäinhimillisin asia.
Itse toki näen että tämänlainen on toiveajattelun värittämää. Maailmaa jossa murha, maailman inhimillisin asia, olisi epäinhimillistä siksi että se ei ole toivottavaa tai miellyttävää. Ihminen ei ole läpeensä hyvä, ei toki läpeensä pahakin. Ihminen on perimmiltään kaikkea. Mutta kuitenkin on oleellista tiedostaa että Erityisen Monet uskonnot tuovatkin lohtua juuri tätä kautta. Tuonpuoleisesta puhuminen ja siihen liittyvä toivo ovat kristinuskon kenties vetoavimpia myyntiartikkeleita. Kuolema halutaan muuttaa illuusioksi, ja tämä prosessi sitten tuo rohkeutta ja voimaa ihmisten elämään. Kuolemanpelko katoaa.
Tässä kohden argumentaatio on kuitenkin siitä erikoinen että se on tavallaan hyvin absurdi asia.
1: "Gallupmummonkin" lausunto kiertänee siksi että se on yllättävä eikä tyypillinen. Se on harvinaislaatuisen epic cool. Usea kuitenkin tähtää tuonpuoleisen lisäksi tämänpuoleiseen. Ja tämän seurauksena he ovat vähemmän uskomattoman mahtavia kuin "gallupmummo".
2: Ateistisiin perinteisiin kuolemanpelko on osunut vain melkoisen harvoin. Jo antiikin Epikuros esitti että jos kuolema on olemattomuutta ei siinä ole mitään pelättävää. Ei ole tuskaa eikä kärsimystä. Joten kun on kuollut ei koe mitään mitä tarvitsisi pelätä.
Dilemmoja kuolemasta.
Kuolema on siitä erikoinen asia että siihen suhtaudutaan tietyillä tavoilla. Tietyt ideologiat harjoittavat tiettyjä argumentointitapoja. Ja niissä on sellaisia huomioita että kuolemanpelosta vapautuneet jotenkin erityisesti vastustavat kuolemista kaikissa sen eri muodoissaan. Tässä on selvästi jännitteitä.
Kun katsotaan ateismikritiikkiä onkin yleistä että kuvataan että uskonto tuo lohtua ja kuolemanpelkokin katoaa. Mutta samalla selitetään että ateistin elämä on sellaista että ateistien tärkein kysymys on se että miksi he eivät tee itsemurhaa. Ja tässä Camusin kysymys muutetaan nimenomaan siihen muotoon että "miksi et vaan vedä itseäsi kiikkuun, ateisti". Vaikka Camus ei näin tarkoittanutkaan, vaan nimenomaan korosti että itsemurha on huono ratkaisu. (Toisaalta jos kuuntelee hetken näiden "sy-väl-li-li-ha-i-ses-ti i-han it-te a-jat-te-te-te-le-vi-en" juttuja hetken niin kysymys muuttuu kyllä relevantiksi. Mutta ei sillä tavalla jota kysyjä olettaa.) Ajatus on hieman omituinen jos ateismi tarkoittaisi kuolemanpelkoa. Ja että siksi esimerkiksi sodassa kaikki sotilaat kääntyvät kristityiksi eikä juoksuhaudoissa ole ateisteja.
Toisaalta sama dilemma on myös eutanasiakeskustelussa jos sitä verrataan itsemurhakeskusteluun. Itsemurhan kohdalla usein esille tuodaan argumentteja siitä miten elämä voi tulevaisuudessa tarjota paljon. Eutanasian kohdalla tämä on muuttunut melko irrelevantiksi. (Siinä on pakko vedota jo jonkinlaiseen ihmeparanemisen tapaiseen konseptiin.) On hyvin vaikeaa ymmärtää miksi itsemurhan toivoargumentti olisi vakuuttava jos sen sovelluksen heikkeneminen ei muuta asennoitumista. ; Kun sama ihminen yhtä suurella innolla taistelee itsemurhaa ja eutanasiaa vastaan on selvää että tämä toivoargumentti ei muuta heidän asennettaan. Josta ei voi päätellä muuta kuin että todelliset syyt ovat jossain muualla eivätkä he itsekään usko tuohon argumenttiinsa. Jolloin ei voi muuta kuin ihmetellä että miksi he esittävät sitä ylipäätään?
Voidaankin nähdä että kuolemisprosessi on syytä pilkkoa tarkemmin osasiin.
Näkisin että nämä jännitteet muuttuvat ymmärrettäviksi jos tiedostetaan että niissä itse asiassa puhutaan eri hetkissä hieman eri asioista. On ikään kuin eri asia puhua itsemurhasta prosessina kuin kuolemasta tuonpuoleisena. Yritän selventää sitä mitä tällä tarkoitan.
1: Avuksi voidaan ottaa ateistinen näkemys kuoleman pahuudesta. Thomas Nagel on korostanut että kuolema olisi paha asia sen vuoksi että ihminen saa elämässään hyviä asioita ja kuolema on este tälle. Eli välillisesti kuolemasta seuraa hyvien asioiden puutetta. Tässä mielessä kuolemanpelko voidaan saada prosessiin. Mutta se on itse asiassa menetyksen pelkoa.
2: Toisaalta eutanasiakeskustelussa on tullut vahvasti esiin se että monet ateistit eivät pidä kuolemisen prosessista. Pelkona ei olekaan kuolema vaan se että sitä edeltää helposti tuskaisuus. Jotkut ovat jopa niillä linjoilla kuin Juice Leskinen "elämä on kuolemista". Rappeutumisen ja vanhenemisen prosessit tuovat elämään kipuja ja tuskia. Eikä tämä välttämättä tee elämästä arvokasta. ; Tämä elämäntuska-eutanasiakulma voidaan nähdä jopa jonkinalaiseksi Nagelin argumentin täsmennykseksi tai lisäehdoksi. Jos elämältä ei ole odotettavissa kuin terminaalisyövän kipuja, kuolema ottaa ne pois ja se muuttuu hyväksi asiaksi. Eikä joksikin joka olisi ristiriidassa sen kanssa.
Tätä kautta voidaan huomata että ajatus kuolemasta on pilkottava osasiin. On kuolemanpelkoa ja kuolemisen pelkoa.
1: Ateistille kuolemisen pelko on ideologisen oikeaoppisuuden kannalta hyvinkin luonteva tila. Gallupmummolle ei. Uskovalle tuska on väliaikaista ja sen jälkeen seuraa tuonpuoleinen. Ja tuonpuoleistoivo auttaa puremaan hammasta kuolintuskissa niin että ei sorruta määräämään elämästä ja kuolemasta luonnottoman mekaaniseen elämän lyhentämiseen elintoimintoja väkisin ylläpitävien laitteiden off -nappulaan koskemalla.
2: Toisaalta tämä voi johtaa lisähuomioon. Ollakseen pelottava kuoleman tulee tarjota jotain päheämpää kuin tyhjiin raukeaminen. Näin ollen kuolemanpelko on nimenomaan uskontojen sarkaa. (Jos siis ajatellaan niin epäuskottavasti että ihmisten emootiot tottelevat jotain ideologista konstruktia. Mikä on kyllä absurdi oletus, mutta leikkikää mukana!) Uskovaista voi painaa ajatus Helvetistä. Tämä kertoo siitä että kuoleminen nähdään hyvinkin pelottavana.
Kokonaisuus on siitä ikävä että ateistin tietoisen kokemusmaailman kannalta kuolemanpelosta vapautuminen tarkoittaa lähinnä sitä että vapaudut illuusiosta. Kuoleminen on sen sijaan heille hyvinkin todellinen asia. Se minkä he todella elävät. He ovat todellakin kuolemalla kuolevia. Uskovainen taas vapautuu kuolemisen pelosta mutta heidän maailmassaan pitää priorisoida iäisyysasioihin, joten he vapautuvat pelosta joka koskee heidän kannaltaan irrelevantimpaa aluetta. Näin ollen sama filosofinen prosessi joka vapauttaa tietystä pelosta myös korostaa että tämä pelon osa-alue ei ole relevantti. Vaan juuri se toinen joka tehdään samoilla filosofisilla argumenteilla relevanteiksi. Tämä ei ole miellyttävä huomio.
Kenties tämä tekee gallupmummon kuolemasuhteesta siistin. Se on harvinainen ja vaikea. Harva uskovainen pystyy samaan eeppiseen mahtavuuteen kuin gallupmummo. Näkisin että ateistille tämä ei ole yhtään helpompaa. Kenties tälle tielle saa kuitenkin apuja lukemalla lisää sitaatiksi kiteytettyä hienoutta. CMX:än kysymyspalstalta. Kun siellä mieltä kaihertaa kysyjän kuolemanpelko ja siitä selviäminen, on vastaus "Mitä väliä sillä on, kuoleeko pelottomana vai paskat housussa. Ei sitä kuitenkaan pääse päättämään putoaako flyygeli päähän sunnuntaikävelyllä, vai menehtyykö satavuotiaana vanhuuden vaivoihin Sabbath Bloody Sabbath -levyn takakannen maisemissa. Ei kuoleman miettiminen ole mikään tapa elää. Olithan ennen syntymääsikin nykylaskelmien mukaan yli kolmetoista miljardia vuotta olematon. Miksi siis huolehtia jostain, josta on jo niin pitkä kokemus." Don't worky-be happy!
Mutta tässä kohden kysymys kuoleman pelosta on jännittävä. Mummo edustanee espanjalaisen Miguel de Unamunon tyylistä asennetta. Hän kun kuvasi elämää siten, että jos häntä ylläpitävä ruumis kuolee, ja jos tämä tarkoittaa sitä että elämä palaa absoluuttiseen tiedottomuuteen, ja jos sama koskee kaikkia ihmisiä niin kovaonninen ihmissuku on vain haamujen synkkä kulkue matkalla tyhjyydestä tyhjyyteen. Ja tällöin inhimillisyys olisi maailman epäinhimillisin asia.
Itse toki näen että tämänlainen on toiveajattelun värittämää. Maailmaa jossa murha, maailman inhimillisin asia, olisi epäinhimillistä siksi että se ei ole toivottavaa tai miellyttävää. Ihminen ei ole läpeensä hyvä, ei toki läpeensä pahakin. Ihminen on perimmiltään kaikkea. Mutta kuitenkin on oleellista tiedostaa että Erityisen Monet uskonnot tuovatkin lohtua juuri tätä kautta. Tuonpuoleisesta puhuminen ja siihen liittyvä toivo ovat kristinuskon kenties vetoavimpia myyntiartikkeleita. Kuolema halutaan muuttaa illuusioksi, ja tämä prosessi sitten tuo rohkeutta ja voimaa ihmisten elämään. Kuolemanpelko katoaa.
Tässä kohden argumentaatio on kuitenkin siitä erikoinen että se on tavallaan hyvin absurdi asia.
1: "Gallupmummonkin" lausunto kiertänee siksi että se on yllättävä eikä tyypillinen. Se on harvinaislaatuisen epic cool. Usea kuitenkin tähtää tuonpuoleisen lisäksi tämänpuoleiseen. Ja tämän seurauksena he ovat vähemmän uskomattoman mahtavia kuin "gallupmummo".
2: Ateistisiin perinteisiin kuolemanpelko on osunut vain melkoisen harvoin. Jo antiikin Epikuros esitti että jos kuolema on olemattomuutta ei siinä ole mitään pelättävää. Ei ole tuskaa eikä kärsimystä. Joten kun on kuollut ei koe mitään mitä tarvitsisi pelätä.
Dilemmoja kuolemasta.
Kuolema on siitä erikoinen asia että siihen suhtaudutaan tietyillä tavoilla. Tietyt ideologiat harjoittavat tiettyjä argumentointitapoja. Ja niissä on sellaisia huomioita että kuolemanpelosta vapautuneet jotenkin erityisesti vastustavat kuolemista kaikissa sen eri muodoissaan. Tässä on selvästi jännitteitä.
Kun katsotaan ateismikritiikkiä onkin yleistä että kuvataan että uskonto tuo lohtua ja kuolemanpelkokin katoaa. Mutta samalla selitetään että ateistin elämä on sellaista että ateistien tärkein kysymys on se että miksi he eivät tee itsemurhaa. Ja tässä Camusin kysymys muutetaan nimenomaan siihen muotoon että "miksi et vaan vedä itseäsi kiikkuun, ateisti". Vaikka Camus ei näin tarkoittanutkaan, vaan nimenomaan korosti että itsemurha on huono ratkaisu. (Toisaalta jos kuuntelee hetken näiden "sy-väl-li-li-ha-i-ses-ti i-han it-te a-jat-te-te-te-le-vi-en" juttuja hetken niin kysymys muuttuu kyllä relevantiksi. Mutta ei sillä tavalla jota kysyjä olettaa.) Ajatus on hieman omituinen jos ateismi tarkoittaisi kuolemanpelkoa. Ja että siksi esimerkiksi sodassa kaikki sotilaat kääntyvät kristityiksi eikä juoksuhaudoissa ole ateisteja.
Toisaalta sama dilemma on myös eutanasiakeskustelussa jos sitä verrataan itsemurhakeskusteluun. Itsemurhan kohdalla usein esille tuodaan argumentteja siitä miten elämä voi tulevaisuudessa tarjota paljon. Eutanasian kohdalla tämä on muuttunut melko irrelevantiksi. (Siinä on pakko vedota jo jonkinlaiseen ihmeparanemisen tapaiseen konseptiin.) On hyvin vaikeaa ymmärtää miksi itsemurhan toivoargumentti olisi vakuuttava jos sen sovelluksen heikkeneminen ei muuta asennoitumista. ; Kun sama ihminen yhtä suurella innolla taistelee itsemurhaa ja eutanasiaa vastaan on selvää että tämä toivoargumentti ei muuta heidän asennettaan. Josta ei voi päätellä muuta kuin että todelliset syyt ovat jossain muualla eivätkä he itsekään usko tuohon argumenttiinsa. Jolloin ei voi muuta kuin ihmetellä että miksi he esittävät sitä ylipäätään?
Voidaankin nähdä että kuolemisprosessi on syytä pilkkoa tarkemmin osasiin.
 |
| Terveyskeskuksissa voi nähdä ylläolevaa julistetta. En tiedä onko tämä sitä paljon puhuttua uskomushoitoa, mutta jotenkin tähän tarkoittamani kiteytyy jotenkin oleellisesti... Usein tosin kerrotaan että vaivat paranevat taivaassa, joten sinne kaikki menisivät sitten terveinä. Mutta sitten toisaalta kummitukset ovat sieluja mutta usein päättömiä tai jotenkin muutoin yläosattomissa... |
1: Avuksi voidaan ottaa ateistinen näkemys kuoleman pahuudesta. Thomas Nagel on korostanut että kuolema olisi paha asia sen vuoksi että ihminen saa elämässään hyviä asioita ja kuolema on este tälle. Eli välillisesti kuolemasta seuraa hyvien asioiden puutetta. Tässä mielessä kuolemanpelko voidaan saada prosessiin. Mutta se on itse asiassa menetyksen pelkoa.
2: Toisaalta eutanasiakeskustelussa on tullut vahvasti esiin se että monet ateistit eivät pidä kuolemisen prosessista. Pelkona ei olekaan kuolema vaan se että sitä edeltää helposti tuskaisuus. Jotkut ovat jopa niillä linjoilla kuin Juice Leskinen "elämä on kuolemista". Rappeutumisen ja vanhenemisen prosessit tuovat elämään kipuja ja tuskia. Eikä tämä välttämättä tee elämästä arvokasta. ; Tämä elämäntuska-eutanasiakulma voidaan nähdä jopa jonkinalaiseksi Nagelin argumentin täsmennykseksi tai lisäehdoksi. Jos elämältä ei ole odotettavissa kuin terminaalisyövän kipuja, kuolema ottaa ne pois ja se muuttuu hyväksi asiaksi. Eikä joksikin joka olisi ristiriidassa sen kanssa.
Tätä kautta voidaan huomata että ajatus kuolemasta on pilkottava osasiin. On kuolemanpelkoa ja kuolemisen pelkoa.
1: Ateistille kuolemisen pelko on ideologisen oikeaoppisuuden kannalta hyvinkin luonteva tila. Gallupmummolle ei. Uskovalle tuska on väliaikaista ja sen jälkeen seuraa tuonpuoleinen. Ja tuonpuoleistoivo auttaa puremaan hammasta kuolintuskissa niin että ei sorruta määräämään elämästä ja kuolemasta luonnottoman mekaaniseen elämän lyhentämiseen elintoimintoja väkisin ylläpitävien laitteiden off -nappulaan koskemalla.
2: Toisaalta tämä voi johtaa lisähuomioon. Ollakseen pelottava kuoleman tulee tarjota jotain päheämpää kuin tyhjiin raukeaminen. Näin ollen kuolemanpelko on nimenomaan uskontojen sarkaa. (Jos siis ajatellaan niin epäuskottavasti että ihmisten emootiot tottelevat jotain ideologista konstruktia. Mikä on kyllä absurdi oletus, mutta leikkikää mukana!) Uskovaista voi painaa ajatus Helvetistä. Tämä kertoo siitä että kuoleminen nähdään hyvinkin pelottavana.
Kokonaisuus on siitä ikävä että ateistin tietoisen kokemusmaailman kannalta kuolemanpelosta vapautuminen tarkoittaa lähinnä sitä että vapaudut illuusiosta. Kuoleminen on sen sijaan heille hyvinkin todellinen asia. Se minkä he todella elävät. He ovat todellakin kuolemalla kuolevia. Uskovainen taas vapautuu kuolemisen pelosta mutta heidän maailmassaan pitää priorisoida iäisyysasioihin, joten he vapautuvat pelosta joka koskee heidän kannaltaan irrelevantimpaa aluetta. Näin ollen sama filosofinen prosessi joka vapauttaa tietystä pelosta myös korostaa että tämä pelon osa-alue ei ole relevantti. Vaan juuri se toinen joka tehdään samoilla filosofisilla argumenteilla relevanteiksi. Tämä ei ole miellyttävä huomio.
Kenties tämä tekee gallupmummon kuolemasuhteesta siistin. Se on harvinainen ja vaikea. Harva uskovainen pystyy samaan eeppiseen mahtavuuteen kuin gallupmummo. Näkisin että ateistille tämä ei ole yhtään helpompaa. Kenties tälle tielle saa kuitenkin apuja lukemalla lisää sitaatiksi kiteytettyä hienoutta. CMX:än kysymyspalstalta. Kun siellä mieltä kaihertaa kysyjän kuolemanpelko ja siitä selviäminen, on vastaus "Mitä väliä sillä on, kuoleeko pelottomana vai paskat housussa. Ei sitä kuitenkaan pääse päättämään putoaako flyygeli päähän sunnuntaikävelyllä, vai menehtyykö satavuotiaana vanhuuden vaivoihin Sabbath Bloody Sabbath -levyn takakannen maisemissa. Ei kuoleman miettiminen ole mikään tapa elää. Olithan ennen syntymääsikin nykylaskelmien mukaan yli kolmetoista miljardia vuotta olematon. Miksi siis huolehtia jostain, josta on jo niin pitkä kokemus." Don't worky-be happy!
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
Glitchejä ja ominaisuuksia
"Assassin's Creed Unity" sai yllättävän laajaa huomiota. Itselleni peli on vielä vieras koska se on tehty PS4:selle. Jota meillä ei vielä ole. Uutiskynnyksen ylitti kuitenkin se, miten paljon erikoisia häiriöitä pelissä on. Näitä glitchejä on kutsuttu jopa kauniiksi. Mutta ilmiselvästi ominaisuuksia ole ne eivät. Uutiskynnyksen ylittyminen on saanut Ubisoftin miettimään muutoksia viestintäköäytänteisiin. Ja toivottavasti myös betatestaukseen.
Asia ei tietenkään ole uusi. Glitchit ovat yleisiä kaikissa peleissä. Ja AC -pelisarja on tavallaan tunnettu siitä että ensin peli julkaistaan ja sitten muutaman viikon päästä ilmestyy iso bugienkorjauslaastari joka tekee pelin pelattavaksi muillekin. Kaltaiseni fanaatikot ovat toki tässä vaiheessa jo pitkällä pelaamisessa - elleivät jo pidemmälläkin.
Joskus glitchit tuovat mukaan komiikkaa. Olen itse pelaillut PS3 julkaistua "Rogueta". Siinäkin on joitain häiriöitä. Ärsyttävin on tallennuskohdassa tapahtuva kaatuminen. Joka riskeeraa koko pelin talletuksen eheyden, eli saatat teoriassa joutua aloittamaan koko pelin alusta nollasta siksi että joku koodari teki mokan siinä ainoassa kohdassa pelikoodia jossa kaatuminen tuhoaa koko pelin sen sijaan että se on vain häiriö joka pakottaa konsolin uudelleenkäynnistykseen.
Mutta on siellä jotain hieman muutakin. Ja siellä on ns. easter egg. Oikeastaan useita. Mutta tässä teemassani otan nyt niistä esille lähinnä yhden. Näitäkin piilotellaan usein peleihin. Niillä tarkoitetaan usein pieniä mutta piilotettuja yksityiskohtia. Ne voivat olla viittauksia johonkin tai muuten vaan hauskoja tai omituisia. "AC:Roguessa" on yksi melko mielenkiintoinen easter egg. Kun menee "Sleepy Hollow" nimiseen paikkaan voi huomata siellä kurpitsoja melko paljon. Tämä on tietenkin itsessään halloweenhenkinen viittaus. Kun tuossa paikassa sitten menee yöaikaan kirkkomaalle, on siellä päätön ratsumies. Joka on tietenkin luontevaa koska tästä tarinasta "Sleepy Hollow" on tunnettu, oikein Johnny Depp -tasolla tunnettu. Yhteys on toki hieman yllättävä. Sillä pelisarja ei ole perustaltaan yliluonnollinen. Toki jo Connor oli törmännyt päättömään ratsumieheen, mutta tämä mysteeri purettiin ja sen takaa paljastui aivan tavallinen naamioitu sotilas. Ongelmaan saatiin AC3:ssa Scooby Doo -ratkaisu. Tämä on tästä aivan täysin poikkeava ja tämä yksi easter egg avaa kokonaan uuden paranormaalimman mahdollisuusavaruuden pelisarjan sisällä. (Tämä oli itselleni hieman kuten Humen kanalle kirves. Yksi vastaesimerkki falsifioi hyvän koko pelisarjan läpi muutoin kantaneen pääsäännön.)
Minua tämä on huvittanut. Sillä hahmo on hyvin kestävä kaikelle vahingolle. Aamun koittaessa se haihtuu joten kohtaamisesta voi selvitä hengissä odottamalla riittävän kauan aikaa. Ovelammat ovat jo keksineet että ratsumiehen saa myös hengiltä ampumalla tämän haudalla olevan kurpitsan. Joka on luultavasti easter eggiin piilotettu tapa hoidella ongelma. Kuitenkin päättömän ratsumiehen saa hengiltä myös toisella tavalla. Ja se on itse asiassa se helpompi tapa. Sen voi hirttää. Tämä johtuu siitä että vaikka pelissä oleva köysiase ei olekaan maan tasolla letaali, siihen on ohjelmoitu kätevä instant death -ominaisuus jonka avulla vastustajia voi hirttää puiden oksille. (Puskissa piileskelevät assassiinit tekevät tästä strategisesti oleellisen asian. Niiden lähelle ei voi mennä ilman että ne hyökkäävät ja tuliaseet kaukaa herättävät lähialueen kaikkien vihollisten huomion.) Tätä ei ole ilmeisesti mietitty.
Olenkin jossain määrin huvittunut siitä että ensin päättömällä ratsumiehellä ei ole hevosta. Sitten tällä kuitenkin on pää joka on kurpitsa. Ja sitten tämän päättömän ratsumiehen voi hirttää. Tarkalleen ottaen mistä? No, kun vaan voi. Tämä ei minun mielestäni ole glitch tai ohjelmoijan virhe. Tämä on jo sen verran kokonaisvaltaista että se on ominaisuus.
Asia ei tietenkään ole uusi. Glitchit ovat yleisiä kaikissa peleissä. Ja AC -pelisarja on tavallaan tunnettu siitä että ensin peli julkaistaan ja sitten muutaman viikon päästä ilmestyy iso bugienkorjauslaastari joka tekee pelin pelattavaksi muillekin. Kaltaiseni fanaatikot ovat toki tässä vaiheessa jo pitkällä pelaamisessa - elleivät jo pidemmälläkin.
Joskus glitchit tuovat mukaan komiikkaa. Olen itse pelaillut PS3 julkaistua "Rogueta". Siinäkin on joitain häiriöitä. Ärsyttävin on tallennuskohdassa tapahtuva kaatuminen. Joka riskeeraa koko pelin talletuksen eheyden, eli saatat teoriassa joutua aloittamaan koko pelin alusta nollasta siksi että joku koodari teki mokan siinä ainoassa kohdassa pelikoodia jossa kaatuminen tuhoaa koko pelin sen sijaan että se on vain häiriö joka pakottaa konsolin uudelleenkäynnistykseen.
Mutta on siellä jotain hieman muutakin. Ja siellä on ns. easter egg. Oikeastaan useita. Mutta tässä teemassani otan nyt niistä esille lähinnä yhden. Näitäkin piilotellaan usein peleihin. Niillä tarkoitetaan usein pieniä mutta piilotettuja yksityiskohtia. Ne voivat olla viittauksia johonkin tai muuten vaan hauskoja tai omituisia. "AC:Roguessa" on yksi melko mielenkiintoinen easter egg. Kun menee "Sleepy Hollow" nimiseen paikkaan voi huomata siellä kurpitsoja melko paljon. Tämä on tietenkin itsessään halloweenhenkinen viittaus. Kun tuossa paikassa sitten menee yöaikaan kirkkomaalle, on siellä päätön ratsumies. Joka on tietenkin luontevaa koska tästä tarinasta "Sleepy Hollow" on tunnettu, oikein Johnny Depp -tasolla tunnettu. Yhteys on toki hieman yllättävä. Sillä pelisarja ei ole perustaltaan yliluonnollinen. Toki jo Connor oli törmännyt päättömään ratsumieheen, mutta tämä mysteeri purettiin ja sen takaa paljastui aivan tavallinen naamioitu sotilas. Ongelmaan saatiin AC3:ssa Scooby Doo -ratkaisu. Tämä on tästä aivan täysin poikkeava ja tämä yksi easter egg avaa kokonaan uuden paranormaalimman mahdollisuusavaruuden pelisarjan sisällä. (Tämä oli itselleni hieman kuten Humen kanalle kirves. Yksi vastaesimerkki falsifioi hyvän koko pelisarjan läpi muutoin kantaneen pääsäännön.)
Minua tämä on huvittanut. Sillä hahmo on hyvin kestävä kaikelle vahingolle. Aamun koittaessa se haihtuu joten kohtaamisesta voi selvitä hengissä odottamalla riittävän kauan aikaa. Ovelammat ovat jo keksineet että ratsumiehen saa myös hengiltä ampumalla tämän haudalla olevan kurpitsan. Joka on luultavasti easter eggiin piilotettu tapa hoidella ongelma. Kuitenkin päättömän ratsumiehen saa hengiltä myös toisella tavalla. Ja se on itse asiassa se helpompi tapa. Sen voi hirttää. Tämä johtuu siitä että vaikka pelissä oleva köysiase ei olekaan maan tasolla letaali, siihen on ohjelmoitu kätevä instant death -ominaisuus jonka avulla vastustajia voi hirttää puiden oksille. (Puskissa piileskelevät assassiinit tekevät tästä strategisesti oleellisen asian. Niiden lähelle ei voi mennä ilman että ne hyökkäävät ja tuliaseet kaukaa herättävät lähialueen kaikkien vihollisten huomion.) Tätä ei ole ilmeisesti mietitty.
Olenkin jossain määrin huvittunut siitä että ensin päättömällä ratsumiehellä ei ole hevosta. Sitten tällä kuitenkin on pää joka on kurpitsa. Ja sitten tämän päättömän ratsumiehen voi hirttää. Tarkalleen ottaen mistä? No, kun vaan voi. Tämä ei minun mielestäni ole glitch tai ohjelmoijan virhe. Tämä on jo sen verran kokonaisvaltaista että se on ominaisuus.
lauantai 8. marraskuuta 2014
Kun naapurissa on kummat teekutsut, kelle soitat?
 |
| You know, Tea party. Party of Mad Hatter. |
On vaikeaa nähdä hyvää tässä vähä-älyisessä modernissa poliittisessa aktivismiliikehdinnässä, jossa kannatetaan minimaalista hallitusta, maksimaalista uusliberalismia, kannatetaan julkista tuliaseiden kantamista ja ylikorostetaan perinteisiä kristillisiä arvoja. Tai ei kristillisiä, vaan niitä perhearvoiksi määriteltyjä asioita joista monet eivät oikeasti edes käsittele perhettä vaan pelkästään arvoja. Kombinaation osat eivät itse asiassa edes ole kovin omituisia tai edes inhottavia. Mutta kun ne asetetaan yhteen syntyy varsin omituinen seos. Ja tätä on vaikeaa nähdä positiivisessa valossa.
Mutta jos tätä liikettä pitäisi lähestyä jotenkin - vaikkapa siksi että on hyvä tehdä asioita, ei siksi että ne ovat helppoja vaan siksi että ne ovat vaikeita - on syytä tehdä mitä tehdään joka kerran kun vastassa on jotain kummallista joka ei näytä hyvältä. (If it's something weird and it won't look good.) Ja ottaa esille elokuva joka on peräisin minun lapsuuteni ajoilta. Elokuva joka on lastenelokuva niiltä viattomilta ajoilta jolloin lapsille sopivaan elokuvaan voitiin laittaa sankareiden rentoa tupakointia lähes kaikkialla, sankareiden ja muiden ihmisten kiroilua, sekä kummitushirviöitä jotka tarttuvat naisia tisseistä ja ottavat miehiltä suihin. Ja jossa on annettu sivosarooli Ron Jeremylle, eräälle kaikkien aikojen kuuluisimmalle pornotähdelle. (Elokuvat olivat siihen aikaan kiistatta parempia.)
"Grab your stick", "heat em up", "make em hard" & "Don't cross the streams" ; Ja muita freudilaisia sloganeita! Se on "Haamujengi"! Sillä kun naapurustossasi tapahtuu jotain outoa - kunhan tämä naapurusto on New Yorkissa - on vain yksi ryhmä jolle soittaa. Ryhmä joka on monestakin syystä jotain joka täyttää keskivertoisen TEA -partylaisen unelmat. Elokuvan sankarit ja toiminta ovat kuin TEA -partylaisen stereotypia, ilman niitä haittapuolia.
Pinnallisesti elokuva on elokuva nörteistä jotka jahtaavat kummituksia kotitekoisin vempelein ja vangitsevat näitä laatikoihin. Mutta on syytä katsoa tämän pinnan alle. Siellä on kaikenlaista varsin einörttiä. (Esimerkiksi ne em. elementit jotka tekevät elokuvasta mainion lastenelokuvan.) Elokuvan eetos ja asenneilmapiiri on hyvin TEA -partylaista. Vaikka elokuva ei tietenkään ole mikään poliittinen elokuva joka olisi tarkoituksella tehty sellaiseksi. Se enemmänkin kertoo mistä - itse asiasta hyvinkin ajan hengen mukaisista, populaareista ja yleisistä - asenteista TEA -partylaisuus on kummunnut ja saantu voimansa ja valtansa.
Joukolle yksityisyrityksen perustaneita eilisensoitujen kookkaiden ja raskaiden aseiden kantajia, jotka ovat myös akatemian halveksumia naturalismin hylkäämiä professoreita. Jotka kaikki ovat yksinäisiä susia mutta nörtillä tavalla. Ja joista ainakin yhden voidaan sanoa ylittävän sovinismissaan kohteliaisuuden rajat tavalla joka asettaa kysymyksiä siitä missä vaiheessa seksuaalinen häirintä alkaa ja sananvapaus loppuu.
Vastustajat oat kummituksia. Itse asiassa elokuva näyttää nämä olentoina jotka eivät tee juuri mitään kovin hirvittävää. Paitsi ajavat taksia, lukevat kirjoja, syövät, levittävät limaa ja kourivat naisia ja ottavat miehiltä suihin. (Tosin vain kerran.) Näille tietoisille olennoille ei anneta oikeudenkäyntiä. Ne vangitaan ikuisiksi ajoiksi laatikkoon. Sillä ne ovat rasittavia ja "tavallisen ihmisen" tiellä. Oikeudellisia perusteita ei mietitä, eikä kummituksia oteta talteen jotta heidän käytöstään voitaisiin sovittaa yhteiskuntakelpoisiksi ja palauttaa maailmaan. Lukitseminen on pysyvää. Roskat siivotaan kaduilta ikuisiksi ajoiksi. Koska ne ovat ärsyttäviä ja hankalia tiettyjen ihmisten arjessaelämiskokemuksen kanssa. Tällä on selvä yhteys siihen miten ja millä ehdoin TEA -party -liikkeessä halutaan hoitaa vankeinhoito.
Kummitusten kohdalla on muutakin mielenkiintoista. Ensimmäisessä elokuvassa kummitukset tulevat itse asiassa kaupunkiin siksi että sen moraali on heikko. Kummitukset ovat siis eräänlainen vitsaus joka johtuu siitä että kaupungissa eletään huonojen arvojen vuoksi. Jumala on siis kehittänyt menetelmiään omituisimmiksi sitten esikoispoikien surmaamisten, vesien vereksi muuttamisten, heinäsirkkavitsausten ja Sodoman ja Gomorran tuhoamisen jälkeen. Tosin elokuvassa ei mainita Jumalaa, mutta tietty asenteellinen yhteys on periaatteessa olemassa. Väärät arvot ovat haitaksi myös valtiontaloudelle ja vapaalle yrittäjyydelle.
Toisaalta elokuvissa on myös ei-yliluonnollisia vihollisia. Antagonistit ihmispuolella ovat poliitikkoja ja byrokraatikoita. Elokuva on oikeasti jotain jossa vapaat pienyrittäjät ratkaisevat oikeita ihmisten ongelmia, ja heitä rajoittaa, jarruttaa, estää, haittaa ja kiusaa poliitikkojen ja byrokraatikoiden laumat. Nämä kuvataan elokuvissa inhottavina tyyppeinä. Elokuvasarjan edetessä on hyvä huomata että näiden inhottavien tyyppien määrä kasvaa ja heidän poliittinen statuksensa myös nousee. Ensimmäisessä osassa riittää tarkastajavirkamies, mutta toisessa osassa on jo annettu tilaa korkea-arvoisille poliitikoille. Oikeastaan ainoat jotka pystyvät antamaan kampoihin näille kammotuksille ovat villit ja vapaat kummitustenmetsästäjämme. Jotka ovat elokuvan siistejä omalaatuisia ja kiinnostavalla tavalla miellyttäviä sankareita.
Huomattavaa on myös se, että hallituksenvasustusteorioita on monenlaisia. Osassa hallitus nähdään kaikkivoipana illuminatipahuutena joka osaa ja hallitsee kaiken. Tea -partylaisille pääargumentti hallituksenvastaisuuteen on se, että keskusjohto on inkompetenttia, läpeensä inkompetenttia. Samoin tässä elokuvassa iljettävät byrokraatit ovat tehottomia, huonoja ja osaamattomia. He eivät hallitse hurjalla kurilla vaan oikeastaan sillä että he eivät osaa pitää yllä järjestystä vaan kontrolloivat villejä vapaita individuaaleja jotka seuraavat hyviä arvoja.
Samoin on huomattavaa että elokuvissa nähdään kuinka kummitustenmetsästäjät rakentavat ilman lupaa tietyöasioita koska kummitukset. Poliisi tulee estämään tätä toimintaa ja kyselemään että miksi he ovat avaamassa yleistä tietä. Ja elokuva esittää tämän poliisin jotenkin pikkumaisena. Samanaikaisesti bustereiden hieno auto pitää katollaan sireenejä ja vastaavia joka kertoo että he ovat yksityistäneet avuntarjoamisen, he ovat eräänlaisia lääkintämiehien, poliisien ja tuomareiden sekoitelmia. Johtamista, saati Montesquielaista vallan kolmijakoa ei tarvita, sillä kaikkia tietoisia ja tuntevia toimijoita ei lasketa täysivaltaisiksi kansalaisiksi. (Eikä syynä taatusti ole se että nämä kummitukset eivät maksa veroa. Verothan ovat vastenmielisiä!)
Puhumattakaan siitä miltä haamunmetsästäjät näyttävät. He kuljettavat kookkaita aseilta näyttäviä varusteitaan (jotka myös ovat aseita) julkisilla paikoilla. Tätä korostetaan sillä että he ovat valinneet univormupuvun joka ei tuo mieleen vaikkapa paikallista hyönteismyrkyttäjää tai rottien pyytäjää. Vaan nimenomaan sotilaallisia cooleja seikkailullisia mielikuvia. On selvää että tämä on melko ultimaattista aseiden vapaata kantamista.
Tältä pohjalta voidaan sanoa että on yllättävän helppoakin nähdä se, miksi TEA -party miellyttää. Mikä veto ja tenho heidän ajattelumaailmassaan, arvoissaan ja toiminnassaan on. Samalla on selvää että liikkeen perusajatukset eivät ole perustaltaan hirveän ekstreemejä. Se, mikä koko puolueesta tekee niin sekopäisen onkin jossain muualla. Se ei ole siinä mitkä perusosaset ja perusteemat liikkeessä on. Se on siinä miten nämä teemat liimataan yhteen. Se on se sälä jolla nämä erilliset periaatteet sidotaan yhteen. Se roina jolla tilkitään rakoset. Esimerkiksi "Doug" ei ole ollenkaan vastenmielinen tyyppi.
torstai 7. elokuuta 2014
Elävät nuket
Lapset leikkivät nukeilla. Tämä on yllättävän mutkikas prosessi. Voisi ajatella että olisi jotenkin pölhöä ja eläinaivoista luulla nukkea eläväksi. Mutta asia on juuri toisin päin ; Nukkejen käyttäminen oikean olennon korvikkeena vaatii toimivaa symbolifunktiota ja draaman tajua. Joka on kenties hienoimmillaan nukketeatterissa. Nuket ovat tulkinnan kohteita. Otan tällä kertaa esille kuitenkin lähinnä kauhun, vähän kuin "Otakar Zich (1923), joka näkee elottomiksi havaitut nuket koomisina ja groteskeina, eläviksi kuvitellut taas mystisinä ja pelottavinakin."
Ja näitä pelottavia nukkeja onkin. Itse asiassa otan tässä blogauksessa esille muutaman sellaisen nuken joita pidetään aivan oikeasti paranormaaleina. Ajatus on hämmentävä. Nukkeja pidetään lapsellisina ja naïvius joka niihin liittyy voi synnyttää ajatuksen siitä että ne olisivat erityisen turvallisia. Mutta samanaikaisesti on paljon tarinoita ja kertomuksia ja "perustuu tositapahtumiin" -kauhutarinoita jotka kertovat että nuket, joita lapsena halataan nukkumaan mennessä, olisivatkin pahimmista painajaisista.
Ensimmäinen on Mandy. Siitä on kerrottu esimerkiksi "NightWatch Paranormal" -sivustolla. Se viittaa tiettyyn, Quesnel Museum:issa olevaan näyttelyesineeseen. Se on kuulunut näyttelyyn vuodesta 1991. (Itse nukke on noin sata vuotta vanha. Ja siksi se on ylipäätään museossa.) Tarinasta kuultiin kuitenkin vasta 1992 kun kuraattori kysyi mielenkiinnosta oliko museoon liittyen kerrottu mitään kummitustarinoita. Museon työntekijät ovat kertoneet kadonneista eväistä. Ja tarinan levittyä nuken lahjoittanut ihminen kertoi että hän oli ennen kuullut itkua kellarista jossa nukkea oli säilytetty. Ja että siellä oli ollut ikkunoita auki. Näyttelyvieraat myös valittavat että nukesta ei saa oikein hyviä kuvia. Ja tämä on kenties helpotus. Sillä museon omilla sivuilla olevat kuvat joissa tämä posliinipäinen nukke on, näyttää että aika on tehnyt halkeamia posliiniin ja nukke on itse asiassa melko creepyn näköinen. Nukesta tosin näkee myös että se on uutena ollut varmasti hieno ja sievä. Sen näköinen että on vaikeaa kuvitella sen ympärille kauhutarinaa. Nykyinen tila on toinen. Mandyn halkeillut silmäkulma taas on katu-uskottava missä tahansa slummialueella. Jopa Helvetissä. Asiaa ei auta se, että nukkeen on maalattu melko yleinen illuusio. Sen silmät näyttävät katsovan kohti. Katsoi nukkea mistä suunnasta hyvänsä.
Robert -nukke taas on sen verran kuuluisa että sillä on oma, melko laaja, wikipedia -artikkelinsa. (Syynä on se, että juuri tämä nukke on toiminut inspiraationa "Chucky" hahmolle "Child's Play" kauhuelokuvasarjassa.) Se on päässyt myös "Stranger Dimensions" -sivustolle. Tämä nukkekin on noin sata vuotta vanha, vuodelta 1906. Siihen liitetään syntytarina voodoosta. Muutoin Robert -nukke näyttää saaneen voimia vuosien varrella. Sillä aluksi vanhemmat vain luulivat että poika leikki nukella ja puhui eri äänillä. Mutta pian huomattiin että nukke vastasikin takaisin. Lapsi myös syytti nukkeaan jos huone oli esimerkiksi sotkettu yöaikaan. Naapurit väittivät nähneensä ikkunasta miten nukke tuijotti ulos ikkunasta. Ja joskus nukke katsoi ulos eri ikkunasta, eli se kykeni myös liikkumaan. Kun omistaja vanheni ja kuoli, nukke siirtyi uudelle lapselle joka väitti vanhemmilleen, että nukke yritti tappaa hänet. Nykyisin nukke on museossa näyttelyesineenä ja ihmiset pyytävät siltä luvan jotta siitä saa ottaa kuvia. Jos lupaa ei pyydetä kuvat eivät tahdo onnistua. Ja moni pyytää nukelta jälkikäteen anteeksi, koska nukke myös tarinoiden mukaan kostaa niin että elämässä tapahtuu epäonnekkaita tapahtumia. Nukke myös liikkuu. Se kääntää päätään. Ja se katsoa toljottaa koko ajan naamallaan joka näyttää ruttoiselta ja sulaneelta. Juuri sellaiselta jonka voisi helposti uskoa miksi tahansa voodookulttilaisen rievuksi.
Kolmas, mielestäni pelottavin, nukke jonka haluan tässä nostaa esiin on Annabelle. Siitä löytyy materiaalia esimerkiksi "Mysterious Universe:stä". Se ostettiin 1970 -luvulla syntymäpäivälahjaksi tytölle joka oli yllättävän saman näköinen ja saman kokoinen kuin tämä Annabellenukke. Mikä on kenties ollut syy miksi se on ostettukin. (Samannäköinen ja samannäköinen ; Ottaen tietysti huomioon sen, että Annabelle on hyvin karkeasti muotoiltu nukke jolla on kolmio nenänä.) Tämä nukke on tehnyt kaiken. Aluksi sen kerrotaan liikkuneen vain hyvin vähän. Mutta pikku hiljaa nukke on ollut oleellisesti eri paikoissa. Siirtyneensä risti-istuntaan. Ja lopulta se on löydetty jopa seisomassa pystyssä nojallaan toisessa huoneessa kuin mihin sitä oli laitettu. Nukke myös lähetti viestejä. Lapuille kasaantui lyhyitä tekstejä, kuten "Miss me?" Nuken kerrotaan myös vuotaneen runsaastikin verta. Lisäksi sen on kerrottu yrittäneen kuristaa yöllä omistajansa. Nykyisin nukke on tukevasti laatikossa näyttelyesineenä Warrens Occult Museumissa.
Ihan oikeasti. Minun ei edes tarvitse kertoa-argumentoida että nämä tarinat ovat ns. bullshittiä.
Meidän työpaikalla katoilee aterioita. Ja syy miksi minulla ei ole hirveää määrää valokuvia Wallace Collectionista johtui siitä että vitriinit ovat äärimmäisen haastava valokuvauskohde. Koska lasi heijastaa valoa. Salama tuottaa valopalloja ja ilman salamaa valokuvat helposti joko tärähtävät tai lasi heijastaa. Minä olin itse lapsena syyttämässä mitä tahansa. Ja lapset muutoinkin syyttävät nukkeja, silloinkin kun niihin ei liitetä kauhutarinoita. Samoin tiedetään että ihmiset näkevät mitä haluavat nähdä. Ja näin rukousvastaukset ja nuken kirotuksi joutumiset ovat molemmat näytteitä siitä miten vahvistusharha toimii. Näiden tarinoiden luotettavuus nojaa tarinaan. Siihen että anekdootteja ei tarkisteta vaan ne ikään kuin vain luotetaan. On helppoa ja massojenkin mielipiteen mukaista pitää esittämiäni tarinoita ns. puhtaana taikauskona jota ylläpidetään esimerkiksi turistien tuomien rahojen vuoksi. Ja ihan syystä, sillä taikausko on käsitteenä hyvin osuva. Faktojen tarkistaminen ei ole yhtä vetoavaa kuin tarina. Jos esimerkiksi huojuvia tiloja jätetään pois tarinoista, nukkejen liikkeet alkavat vaikuttamaan helposti yliluonnollisilta. Mutta jos ne kerrotaan, putoilevat taulut ja nukkejen asentojen muuttumiset ajan kanssa muuttuvat ymmärrettäviksi. (Kuten kävi aikanaan paljon näkyvyyttä saaneen egyptiläisen patsaan kanssa.) Lisäksi vaikka tarinoissa kerrotaan että on mietitty sitä vaihtoehtoa että joku tekisi ns. käytännön pilaa, ei näitäkään väitteitä oikein demonstroida. Ja auki jää ennen kaikkea se, miten paljon näistä tarinoista oikeasti on totta. On lisäksi melko haasteellista ottaa vakavasti "Warrens Occult Museumin" kaltaisia tahoja joiden kutsuminen museoiksi kertoo lähinnä luovasta tavasta määritellä paikka johon on koottu esineitä. (Jo se linkki museon omille sivuille korostaa ... tiettyä varsin omintakeista suhdetta objektiivisuuteen.)
Mutta näissä nukeissa ei skeptikolle kiinnostavaa ole se, miten ne ovat epätodennäköisiä. Sillä tosiasiassa nämä nuket ovat "uskottavia" samalla tavalla kuin "horoskoopit ovat uskottavia" monelle naiselle. Ne tiedetään huuhaaksi, mutta niihin ei uskota kuin vähän leikillään. Kiinnostavaa on enemmänkin se, miksi näihin epätodennäköisiin tarinoihin kuitenkin "sillei jotenkin uskotaan". Itselleni psykologisesti mielenkiintoiseksi juuri tämän puolen tekee se, että vaikka pidän jokaista tämänlaatuista nukketarinaa yhtä epäuskottavana kuin mitä tahansa kummitustarinaa, eli jos joku kertoo anekdootin totena se on silti "vain satu joka on kerrottu ensimmäisessä persoonassa".
Mutta siitä huolimatta näiden nukkejen kohdalla on sama mikä itselleni tuli tutuksi kun nuorempana vierailin erilaisissa kummitustaloissa. Vaikka ei usko kummituksiin ollenkaan, niin kyllä siinä yön pimeydessä silti pelottaa. Enkä minäkään viettäisi yksin yötä pimeässä hotellissa Annabellenuken kanssa vaikka saisin siitä tuhat euroa. Tai kymmenen tuhatta. Se ei ole yksinkertaisesti sen paskahalvauksen arvoista. Sillä vaikka en usko kummituksiin, pelkään niitä. Ja tämä on, kognitiotiedetaustani huomioiden, oleellisen kiinnostavaa. Sillä tämä on ns. "talon tapa" näissä asioissa.
Itseäni näissä nukeissa kuitenkin viehättää se, että ne ovat hyvin ymmärrettävissä.
1: Jos ajatellaan Pascal Boyerin skeemojen sekoittumisen kautta, voidaan huomata että jokainen ylläoleva nukke on varsin klassinen kahden eri skeeman sekoittuma, ns. kompleksi idea. Tämän vuoksi nuket muistetaan ja ne ovat outoja ja kiinnostavia. Skeemojen mukaiset eivät yllätä, ja liian sekavat taas ovat vain kaaoottisia eikä niistä synny intuitiivista käsitystä. Kompleksit ideat ovat juuri sopivasti "tästä välistä". Kun tarina tai uskomus on kompleksi idea, ne ovat kiinnostavia ja muistettavia. (Ne täytyy kuitenkin opettaa jotta ne leviäisivät.) Ja siksi niitä koskevat asiat leviävät helpomin kuin muunlaiset.
2: Skeemat selittävät myös sitä, miksi nukkejen vaikutuspiiriksi uskotaan jotenkin vain nukkejen lähialue vaikka niitä näyttelevissä museoissa. Mutta toisaalta niiden kirouksien voidaan ajatella toimivan pitkänkin matkan päästä sen jälkeen kun tarttuminen on tapahtunut. Boyer kuvaa miten pyhäinkuvien kanssa on täsmälleen sama asia uskonnossa. (Ja olisi tästä toki muitakin esimerkkejä.) Onkin jännittävää huomata miten uskonnot ja tappajanuket vetoavat samantyylisiin vaistoihin. Mikä osaltaan vihjaa ja muistuttaa siitä että monin paikoin "uskonto" ja "taikausko" ovat valtapoliittisia käsitteitä, samoja ilmiöitä joissa oma kulttuuri määrittää kerettiläisydyen tyhmäksi ja taikauskoiseksi kun taas oman kulttuuripiirin asiat ovat hyviä ja luotettavia. Toki varovainen muistaa että analogia ei ole identtisyyttä, kuten uskonnonkaltaisuus ei tuhoa ateismin olemassaoloakaan. Mutta jotain tämä samanlaisuus toki kertoo.
3: Marjaan Lindeman on Suomessa tuonut esille sitä miten "ydintiedon sekasotku" on intuitiivista ja syynä taikauskon suosioon ja siihen että miksi arkijärki itse asiassa ei pidä tieteestä. Ja intuitio kertoo juuri sen miksi uskottavuutta ei saada koettelulla ja testaamisella ja varmistamisella. Vaan se nimenomaan syntyy helposti ja ilman työtä. Joka selittää miksi osa ihmisistä voi tehdä helposti kummitusnukeilla rahaa.
4: Itselleni kaikki kummitusnuket paljastavat yhden hyvin toistuvan piirteen. Sen, että ne ovat creepyjä hyvin tietyllä tavalla. Ne kaikki ovat uncanny valleyssa. Tämä on tärkeä piirre. Sillä tämänlaatuiset asiat tekevät kompleksisesta ilmiöstä paitsi yliluonnollisen niin myös vastenmielisen.
Ihmisen mieli on ikään kuin syvärakennettu tämänlaatuiselle. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka tietää että kiroillessaan lagittavalle tietokoneelle hän antropomorfistaa hupsusti esineen jolla ei ole tietoisuutta. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka ei usko kummituksiin vaikka pelkää niitä. Tiede ja rationaalisuus kertovat mikä on epätodennäköistä ja epäuskottavaa. Ja jos tämän antaa voittaa tunteet, on minusta riittävästi meriittejä skeptikko -nimityksen käyttöön. (Osa toki voi olla viilipyttyluonteita. Luultavasti nämä nuket ja muut kummitusasiat tehoavat heikommin autisteihin, ihan hardwire -asteella. Eli he ovat tässä kohden tavallaan vajaita sellaisella tavalla joka ajavat heitä harhaan vähemmän kuin ns. neurotypaaleja. Mutta yllättävän harva kykenee parempaan kuin minä tällä osastolla.)
Psykologia kertoo miksi uskomme asioihin, riippumatta siitä että tiedämme että uskomus ei ole tosiasiallinen vaan yön pimeinä hetkinä koettu paskahalvaus. Intuitiivinen ajattelu on toki omaa egoa rapsuttavaa. Sillä silloin pelko ohjaa ajattelemaan että kokemus viittaisi jotenkin siihen että nukke olisi oikeasti vaarallinen. Skeptikko taas saattaa tiedostaa jotain nöyryyttävää. Sen, että pelko kertoo siitä miten hän, kuten kaikki muutkin intuitioitaan seuraavat ihmiset, ovat hoopoja ja hupsuja. Typeryksiä. Tämän typeryyden tunnistaminen ja tunnustaminen itsessä on kuitenkin hyvin kasvattavaa. Ja kasvukokemuksen jälkeen kenties käy niin että laiskanpulskean toukan maailmankuvallisesta kotelosta kuoriutuu kaunis skeptikko.
sunnuntai 8. kesäkuuta 2014
Jauholat kurkkuun ; enkelit ja kummitukset
Timo Jauhola otti Kaivolan kirkon turvakamerakuvasta kummituksen. Asiasta tiedotettiin niinkin oleellisessa lähteessä kuin 7 -päivää.
Videota hän kommentoi tällä tavalla ; "Viime tiistain tapahtuma Kalvolan kirkosta. Oli alkamassa kouluunlähtevien siunaus. Lapsia tuli kirkkoon ja osa kertoi iloisina että näkivät enkelin. Yksi näki haamun. Aikuiset pitivät enkeleitä lasten juttuina kun itse eivät mitään nähneet.
No valvonta kamera näytti aivan muuta ja siellä oli pääoven edessä jotain selittämätöntä. Koitan saada videon näkymään tänne.
Tämä näky alkoi puoli tuntia ennen tilaisuutta ja loppui kymmenen minuuttia jälkeen tilaisuuden.
Kukin olkoon mitä mieltä tahansa..."
Näkymä on vakuuttanut monia. Videon sivulla löytyy kommentteja, kuten "Jos toi valvontakameran nauha ei ole feikki niin toi on ehdoton paranormaali ilmiö." ... "Enkelit on olemassa tässä teille todistus." ... "Minun mielestäni tässä on selvästi pyhänhengen kyyhky. Pyysin myös poikaani katsomaan ja sanoin,että mitä siinä on hänen mielestään ja sain saman vastauksen.Jumalalla on ollut "sormensa pelissä"." ... "Tämä ei ole huijausta, eikä tämä ole vain "roska linssissä". Skeptisyys on harhaa. Henkimaailma alkaa pikku hiljaa näyttäytymään meille pienin palasin ja askelin ja tulee aika, jolloin kaikki tiedostavat ja uskovat heidän konkreettiseen olemassaoloonsa. Lapsen suusta sitäpaitsi tulee aina totuus, sillä he eivät ole ennättäneet luoda "mikä on totta ja mikä ei" uskomuksia itselleen, jolloin kaikki se, mitä he näkevät, ovat heille totuus."
Kyseessä oleva ihme on niin erikoinen, että sen kumoamiseksi ei oikeastaan tarvitse muuta kuin näyttää se nauha. On selvää että hämähäkin seitissä on jotain höytyvää joka heiluu tuulessa. Aika köyhä kummitus/enkeli kun siimat näkyi. Tämänlaisissa asioissa ei ole kysymys siitä että saako jokainen tehdä omat päätelmänsä ja pitää omat mielipiteensä. (Saa, mutta osat niistä ovat käsittämättömän tampioita.) Jos videoon syntyy millään lailla sellaisia fiiliksiä että se on mysteeri sillä tavalla, että olipa se sitten mikä oli niin sitä ei pysty järjellä selittämään, niin se johtuu lähinnä siitä että järjellistä vastausta ei löydy jos kaikki järkeilyyn tarvittavat työkalut puuttuvat.
Toki kriittisiä äänenpainojakin esiintyy. Skeptics United -blogissa huomautettiin miten Timo Jauhola saapui paikalle torppaamaan ja ehdottomasti kiistämään tulkinnan hämähäkinseitistä. Vaikka jokainen saa olla mitä mieltä haluaa, skeptinen näkökulma on ehdottomasti kiellettävä, sillä jokainen saa vapaasti valita kunhan valitsee enkelitulkinnan. Arvon suntio selittää että tuhru on liian suuri. Ajatus on omituinen, koska kameralla kuvaamista koskee samat lainalaisuudet kuin muutakin vastaavaa. Kameroissa on perspektiivi. Itse asiassa jos on joskus valokuvannut tietää että pieni roska tai sadepisara voi peittää valtavan määrän kuvan pinta-alasta. Aivan linssin lähellä roikkuva höytyvä on kuvapinta-alassa suuri. Jäljelle jääkin enää se että Jolkkonen kertoo lasten nähneen enkeleitä. Tämän videon enkeliys ei kuitenkaan riipu tästä, vaan hämähäkinseitistä. Anekdootit ovat anekdootteja, sellaisenaan todisteiksi kelpaamattomia. Jos tarinan uskottavuutta pitää lisätä tämänlaisella videolla, niin aika heikoilla kantimilla sitä mennään.
Tämän tason toiminnassa ei ole kysymys siitä onko enkeleitä tai kummituksia olemassa vai ei. Tässä ei ole edes kysymys siitä voidaanko saada hengellistä iloa hämähäkinseiteistä ja sen kauneudesta. Tässä ei ole kysymys edes tarinasta. Sillä siihen liitetään voimakkaita väitteitä, jotka pitävät sisällään selkeitä kannanottoja ilmiön fysiikanylittävästä luonteesta. Tämä kyseisen videon ilmiö on niin ilmiselvä että on noloa jos sen perimmäistä luonnetta ei huomaa aivan heti. On surullista että tämän videon postittanut ihminen on suntio kyseisessä kirkossa. Tämänlaatuinen toiminta ei nimittäin tee juuri muuta kuin korostaa sitä miten taikauskoisia ja typeriä ihmisiä uskovaisten parissa on. Ja joku varomaton voisi tehdä tästä induktioita koko uskonnon luonteesta. Kristittyjen pitäisi suuttua tämänlaisesta kummituseetoksen levittelystä. (Etenkin jos selitetään että "oppimattomuus on hyve", kun ainut mikä ohjaa näkemyksiä on vanhempien indoktronoima uskondogmatisto ja tähän liittyvä maailmankuva.)
Se, onko video sitten "huijausta" on sitten vaikeampi kysymys. En usko että hämähäkinseitti on erikoisefekti, joten mikään kuvamanipulointi ei tule kysymykseen. Sen sijaan roska on sellainen, että kuvatessa voi huomata että se on parin sentin päässä - ihan sen vuoksi että ihmisellä on stereonäkö. Koska kyseessä on kuitenkin turvakamera, ei kuvaajaa ole ollut läsnä. Ja lähellä roska näyttää hyvin suurelta ja kuvassa mittakaavaan syntyy helposti illuusio. Jos roskan "näkee" ruohikolle, se on parimetrinen. Se kuitenkin roikkuu ilmassa, ja tarkkaavainen videon katsoja voi jopa nähdä miten nöyhtää kannattava seitti näkyy muutamassa kohdassa melko selvästi. Ei pidä selittää enkeleillä sellaista minkä voi selittää tuulella. Ihan siksi että joissain tämänkaltaisissa tapauksissa "toiset tulkinnat ovat aivan käsittämättömän paljon todennäköisempiä kuin vaihtoehtonsa". (Tämän enkelien todistamisen filosofian voi purkaa varsin näppärästi viittaamalla aiempaan vastaavaan enkeli-ihmekohkaamiseen.)
Toki tässä kohden on hyvä muistaa että käsittämättömän syvätasoinen pöljyys ei ole uskovaisten erikoisoikeus. P. Z. Myersin blogissa keskusteltiinkin erikoisista ateistiskeptikoista jotka pilaava ateistien ja skeptikkojen maineen. "This is relevant to something I’ve been thinking about lately – the idea of there being such a thing as an ‘accidental sceptic’. Like the maths pupil who gets the right answer but shows no working, they have opinions on some things that coincide with what genuine sceptics and empiricists have found out. They attach themselves to ‘sceptic’ as an identity, even though they’ve never actually exercised scepticism. Then, as Zinnia describes, they go on to assume that every opinion they hold is equally well-founded, based on the misconception that they walked a rigorous path to the things they are accidentally right about. So, when contradicted on those other things, it’s clearly the other party that’s wrong because all their own beliefs are well-founded. Because they’re a sceptic, see. It must the the other person who is illogical. They say they have evidence? Nonsense, they can’t, by definition." Sosiaalisesti katsoen kriittinen ajattelu on monilla hakusessa. On tärkeämpää mennä tiimiin ja kantaa tiettyjä mielipiteitä ja tulkita asioita sitä kautta mitkä mielipiteet ovat omalle maailmankuvalle tärkeitä. Siksi joku voi torjua kaiken kummituksen jonain jossa ei tarvitse edes nauhaa katsoa. Ja täsmälleen sama asenne saa enkelin edessä ollaan niin häikäistyneenä että ei kyetä katsomaan mitään vaihtoehtoa, esimerkiksi hämähäkinseittivaihtoehtoa. Ja näin ollaan lukkiuduttu ensivaikutelmaan. Tyhmissä asioissa sitoutuminen onkin jossain määrin häiritsevää. Sillä se näyttää että olet hyvin lujasti porukassa. Jokaisen täytyy tietää että joku on syvästi uskossa, kun pölypallot muuttuvat hänelle yliluonnollisiksi Herran ilmestyksiksi.
Tämän tason roskaan (kirjaimellisesti) ja sen vakavasti yliluonnollisen enkelin todisteena ottajista ei oikein enää voi sanoa millään mittapuulla muuta kuin lainata "Da Vinci's Demons"ien Girolamo Riariota 2 kauden jaksosta "The Fall from Heaven"; Siinä kyynistynyt katolisen kirkon pappi ja jesuiitta selittää uskoaan ja skeptisyyttään seuraavalla tavalla ; "I once believed I heard the voice of God. - The mind plays shameful tricks when we want something too much." Arviointikyky opitaan ja se vaatii yrittämistä. Se, että haluamme asian olevan jotenkin muuttaa sitä miten tulkitsemme maailmaa. Mutta maailma ei muutu tämän halumme mukaisiksi. Ja joskus virheet ovat niin ilmiselviä, että osa mielipiteistä latistuu virheellisiksi tulkinnoiksi. Sellaisiksi jotka ovat niin harhautuneita että niiden selittäminen vaatii jo jonkin psykologisen selityksen.
Näkymä on vakuuttanut monia. Videon sivulla löytyy kommentteja, kuten "Jos toi valvontakameran nauha ei ole feikki niin toi on ehdoton paranormaali ilmiö." ... "Enkelit on olemassa tässä teille todistus." ... "Minun mielestäni tässä on selvästi pyhänhengen kyyhky. Pyysin myös poikaani katsomaan ja sanoin,että mitä siinä on hänen mielestään ja sain saman vastauksen.Jumalalla on ollut "sormensa pelissä"." ... "Tämä ei ole huijausta, eikä tämä ole vain "roska linssissä". Skeptisyys on harhaa. Henkimaailma alkaa pikku hiljaa näyttäytymään meille pienin palasin ja askelin ja tulee aika, jolloin kaikki tiedostavat ja uskovat heidän konkreettiseen olemassaoloonsa. Lapsen suusta sitäpaitsi tulee aina totuus, sillä he eivät ole ennättäneet luoda "mikä on totta ja mikä ei" uskomuksia itselleen, jolloin kaikki se, mitä he näkevät, ovat heille totuus."
Kyseessä oleva ihme on niin erikoinen, että sen kumoamiseksi ei oikeastaan tarvitse muuta kuin näyttää se nauha. On selvää että hämähäkin seitissä on jotain höytyvää joka heiluu tuulessa. Aika köyhä kummitus/enkeli kun siimat näkyi. Tämänlaisissa asioissa ei ole kysymys siitä että saako jokainen tehdä omat päätelmänsä ja pitää omat mielipiteensä. (Saa, mutta osat niistä ovat käsittämättömän tampioita.) Jos videoon syntyy millään lailla sellaisia fiiliksiä että se on mysteeri sillä tavalla, että olipa se sitten mikä oli niin sitä ei pysty järjellä selittämään, niin se johtuu lähinnä siitä että järjellistä vastausta ei löydy jos kaikki järkeilyyn tarvittavat työkalut puuttuvat.
Toki kriittisiä äänenpainojakin esiintyy. Skeptics United -blogissa huomautettiin miten Timo Jauhola saapui paikalle torppaamaan ja ehdottomasti kiistämään tulkinnan hämähäkinseitistä. Vaikka jokainen saa olla mitä mieltä haluaa, skeptinen näkökulma on ehdottomasti kiellettävä, sillä jokainen saa vapaasti valita kunhan valitsee enkelitulkinnan. Arvon suntio selittää että tuhru on liian suuri. Ajatus on omituinen, koska kameralla kuvaamista koskee samat lainalaisuudet kuin muutakin vastaavaa. Kameroissa on perspektiivi. Itse asiassa jos on joskus valokuvannut tietää että pieni roska tai sadepisara voi peittää valtavan määrän kuvan pinta-alasta. Aivan linssin lähellä roikkuva höytyvä on kuvapinta-alassa suuri. Jäljelle jääkin enää se että Jolkkonen kertoo lasten nähneen enkeleitä. Tämän videon enkeliys ei kuitenkaan riipu tästä, vaan hämähäkinseitistä. Anekdootit ovat anekdootteja, sellaisenaan todisteiksi kelpaamattomia. Jos tarinan uskottavuutta pitää lisätä tämänlaisella videolla, niin aika heikoilla kantimilla sitä mennään.
Tämän tason toiminnassa ei ole kysymys siitä onko enkeleitä tai kummituksia olemassa vai ei. Tässä ei ole edes kysymys siitä voidaanko saada hengellistä iloa hämähäkinseiteistä ja sen kauneudesta. Tässä ei ole kysymys edes tarinasta. Sillä siihen liitetään voimakkaita väitteitä, jotka pitävät sisällään selkeitä kannanottoja ilmiön fysiikanylittävästä luonteesta. Tämä kyseisen videon ilmiö on niin ilmiselvä että on noloa jos sen perimmäistä luonnetta ei huomaa aivan heti. On surullista että tämän videon postittanut ihminen on suntio kyseisessä kirkossa. Tämänlaatuinen toiminta ei nimittäin tee juuri muuta kuin korostaa sitä miten taikauskoisia ja typeriä ihmisiä uskovaisten parissa on. Ja joku varomaton voisi tehdä tästä induktioita koko uskonnon luonteesta. Kristittyjen pitäisi suuttua tämänlaisesta kummituseetoksen levittelystä. (Etenkin jos selitetään että "oppimattomuus on hyve", kun ainut mikä ohjaa näkemyksiä on vanhempien indoktronoima uskondogmatisto ja tähän liittyvä maailmankuva.)
Se, onko video sitten "huijausta" on sitten vaikeampi kysymys. En usko että hämähäkinseitti on erikoisefekti, joten mikään kuvamanipulointi ei tule kysymykseen. Sen sijaan roska on sellainen, että kuvatessa voi huomata että se on parin sentin päässä - ihan sen vuoksi että ihmisellä on stereonäkö. Koska kyseessä on kuitenkin turvakamera, ei kuvaajaa ole ollut läsnä. Ja lähellä roska näyttää hyvin suurelta ja kuvassa mittakaavaan syntyy helposti illuusio. Jos roskan "näkee" ruohikolle, se on parimetrinen. Se kuitenkin roikkuu ilmassa, ja tarkkaavainen videon katsoja voi jopa nähdä miten nöyhtää kannattava seitti näkyy muutamassa kohdassa melko selvästi. Ei pidä selittää enkeleillä sellaista minkä voi selittää tuulella. Ihan siksi että joissain tämänkaltaisissa tapauksissa "toiset tulkinnat ovat aivan käsittämättömän paljon todennäköisempiä kuin vaihtoehtonsa". (Tämän enkelien todistamisen filosofian voi purkaa varsin näppärästi viittaamalla aiempaan vastaavaan enkeli-ihmekohkaamiseen.)
Toki tässä kohden on hyvä muistaa että käsittämättömän syvätasoinen pöljyys ei ole uskovaisten erikoisoikeus. P. Z. Myersin blogissa keskusteltiinkin erikoisista ateistiskeptikoista jotka pilaava ateistien ja skeptikkojen maineen. "This is relevant to something I’ve been thinking about lately – the idea of there being such a thing as an ‘accidental sceptic’. Like the maths pupil who gets the right answer but shows no working, they have opinions on some things that coincide with what genuine sceptics and empiricists have found out. They attach themselves to ‘sceptic’ as an identity, even though they’ve never actually exercised scepticism. Then, as Zinnia describes, they go on to assume that every opinion they hold is equally well-founded, based on the misconception that they walked a rigorous path to the things they are accidentally right about. So, when contradicted on those other things, it’s clearly the other party that’s wrong because all their own beliefs are well-founded. Because they’re a sceptic, see. It must the the other person who is illogical. They say they have evidence? Nonsense, they can’t, by definition." Sosiaalisesti katsoen kriittinen ajattelu on monilla hakusessa. On tärkeämpää mennä tiimiin ja kantaa tiettyjä mielipiteitä ja tulkita asioita sitä kautta mitkä mielipiteet ovat omalle maailmankuvalle tärkeitä. Siksi joku voi torjua kaiken kummituksen jonain jossa ei tarvitse edes nauhaa katsoa. Ja täsmälleen sama asenne saa enkelin edessä ollaan niin häikäistyneenä että ei kyetä katsomaan mitään vaihtoehtoa, esimerkiksi hämähäkinseittivaihtoehtoa. Ja näin ollaan lukkiuduttu ensivaikutelmaan. Tyhmissä asioissa sitoutuminen onkin jossain määrin häiritsevää. Sillä se näyttää että olet hyvin lujasti porukassa. Jokaisen täytyy tietää että joku on syvästi uskossa, kun pölypallot muuttuvat hänelle yliluonnollisiksi Herran ilmestyksiksi.
Tämän tason roskaan (kirjaimellisesti) ja sen vakavasti yliluonnollisen enkelin todisteena ottajista ei oikein enää voi sanoa millään mittapuulla muuta kuin lainata "Da Vinci's Demons"ien Girolamo Riariota 2 kauden jaksosta "The Fall from Heaven"; Siinä kyynistynyt katolisen kirkon pappi ja jesuiitta selittää uskoaan ja skeptisyyttään seuraavalla tavalla ; "I once believed I heard the voice of God. - The mind plays shameful tricks when we want something too much." Arviointikyky opitaan ja se vaatii yrittämistä. Se, että haluamme asian olevan jotenkin muuttaa sitä miten tulkitsemme maailmaa. Mutta maailma ei muutu tämän halumme mukaisiksi. Ja joskus virheet ovat niin ilmiselviä, että osa mielipiteistä latistuu virheellisiksi tulkinnoiksi. Sellaisiksi jotka ovat niin harhautuneita että niiden selittäminen vaatii jo jonkin psykologisen selityksen.
sunnuntai 12. tammikuuta 2014
Nörttien kummitusjuttuja
Internet muutti pelaamisen kulttuuria paljon. Enkä puhu tässä siitä, että internet on muuttanut pelien jakamista tai miten pelaamisesta on tullut massapelien kautta sosiaalista. Vaan siitä, että ennen pelaaminen oli paljon vaikeampaa. ; Silloin "Pelit" -lehti ja muut vastaavat julkaisut vielä julkaisivat joitain ohjeita joihinkin peleihin. Nykyään tämä ei ole kannattavaa koska läpipeluuohjeet, (walkthrough) valmistuvat hyvin nopeasti pelien ilmestymisestä.
Esimerkiksi kun "Assassins Creed III" ilmestyi pelasin sitä ahkerasti, ja joskus olin tilanteessa jossa olin jumissa kun ohjeita ei ollut, jossain olin läpäissyt jotain joka oli internetille mysteeri. mutta kun kolmen päivän ahkeran pelaamisen jälkeen sain pelin pyöritettyä läpi, oli viimeiseen jahtaustehtävään ohjeet youtubessa jo valmiina.
Ennen kun oli jumissa, oli melko yksinään. ; Kun esimerkiksi pelasimme kaverillani upouutta "The Legend of Zelda:Link to the Past" -peliä -vuosi oli 1992 eli minä olin 10 -vuotias. Olimme 2 viikkoa kiinni Desert of Mysteryllä. Siellä on etenemiselle oleellinen temppeli, jonka ovella on kivieste. Yritimme keksiä millä esineillämme ja niiden kombinaatioilla oven saisi auki. Pelissä oli teknisesti mukana oraakkeli joka olisi auttanut rahaa vastaan, mutta tuloksena tullut apu oli englanninkielinen ja olimme aika heikkoja tässä. Lopulta keksimme, että pitää mennä kirjastoon, House of Booksiin, jossa yksi hyllyn päällä oleva kirja ei olekaan koristelua. Koska kirjaa ei saa muutoin, tulee Pegasus bootseilla saadun juoksuominaisuuden kanssa juosta hyllyä päin jolloin kirja, Book of Mudora, putoaa lattialla. Tämä kirja antaa kyvyn lukea muinaista kieltä ja näin ovi loitsitaan auki.
Tuon parin viikon aikana kyhäeltiin kaikenlaisia. Ne olivat joskus typeriä ehdotuksia, mutta joskus niissä oli pelimaailmaan sopiva sisäinen logiikka. Eivät ne toki toimineet, mutta niissä oli voimakasta lateraalista ajattelua. Osa näistä vaihtoehdoista oli sellaisia että kuulin niitä muilta. Ohjeiden ja urbaanien legendojen välinen ero ei ollut aina kovin suuri.
Zelda on pelin rakenteelta sellainen, että siihen ei liittynyt kuin pieniä teorisointeja. Sen sijaan "Wolfenstein 3D" -pelissä oli kysymys first person shooter -pelistä jossa oli salaovia. Salaovien kautta saattoi löytää mitä vain. Tässä pelissä huhut kiersivät kaikenlaisia ratoja. Salaiset kerrokset ja muiden vastaavien "keksiminen" tarinoina oli yllättävän yleistä. Oma roolini oli tietysti siitä erikoinen, että minulla ei ollut omaa tietokonetta kotona. Valtaosalla oli, ja peleistä puhuttiin paljon. Kuitenkin kävin koulua musiikkiluokalla toisella puolella kaupunkia, joten toimin jonkinlaisena linkkinä. Linkkinä jolta sai oikeita koodeja ja oikeita salaovia. Mutta joka toistuvasti johti myös joron jäljille. Trollius oli roolini - pakotettuna koska en voinut tarkistaa tietoja mitenkään - ja niin huhupuheet kulkivat.
Internet ei ole toki lopettanut huhupuheita. Päin vastoin, internetin aikana on syntynyt erittäin eloisa ns. creepypastakulttuuri. Niille on oma wikinsäkin. Nämä ovat vähän kuin huhupuheita salaisista kerroksista, mutta niiden tehtävänä on pakko pitää sisällään kauhuelementtejä, jotta ne olisivat ehtaa creepypastaa. Osa niistä on tosia, osa niistä on crackattyjä ja modifioituja versioita jotka ovat olemassa. Suuri osa niistä on keksittyjä.
Tässä vaiheessa on kenties hyvä täsmentää että creepypasta ei kuitenkaan tarkoita hyviä kauhupelejä joissa on usein paljonkin piilotettuja tapahtumia jotka tapahtuvat jos jotain pikkuasiaa näpelöi. "Silent Hill" ja "Amnesia:the Dark Descent" ovat survival horror -pelejä eivätkä creepypastaa. Samoin yksittäinen hyvin pieni easter egg, eli peliin piilotettu alluusio tai yksityiskohta ei ole creepypastaa. Näin esimerkiksi "Hitman:Contractsin" hotellitehtävässä "Traditions of the Trade" on hotellin suljettu siipi. Jos sen ovea yrittää tiirikoida, sen voi avata. Täällä näkyy vilahduksenomaisesti kummitus ja erään huoneen peiliin katsoen voi nähdä kummitushahmon selkänsä takana. Se on ikään kuin liian pieni ollakseen kauhutarina.
Mielestäni hyvänä esimerkkinä on "Legend of Zelda:Majora's Mask"ia koskeva tarina. Ns, "Ben Drowned" -tarina. Se on sidottu pelissä olevaan lauseeseen "You shouldn’t have done that". Tarina on vuodelta 2010, ja siinä kerrotaan pelin versiosta joka oli saatu epäilyttävältä mieheltä. Kasetissa oli myös tallennustiedosto nimelle BEN. Pelaaja halusi tietysti pelata alusta, joten hän aloitti uuden. Kaikki kuitenkin referoivat hänen nimensä pelissä Beniksi. Savefilen poistaminen johti siihen että pelaajaa ei kutsuttu millään nimellä. Pelaaja oli lopulta päätynyt loppukamppailuun, jossa oli soitettu "Song of Healingia" väärinpäin käännettynä ja jossa tekstuurit olivat omituisesti vääristyneet. Pelaajalta alkoi ilmestymään peliversioita tästä kauhupelistä. Videoita tuli iso sarja, ja niissä sävy muuttui sekä videon sisällä yhä pelottavammaksi, että myös videolta toiselle pelottavammaksi. Näytevideot vihjasivat että entisen tallennuksen "Ben" oli hukkunut ja kummitteli ilmeisesti pelissä. Pelissä joka oli myyty koska taloudessa ei enää ollut lasta pelaamassa lastenpeliä. Lopulta "paljastui", että se oli tehty videoeditorilla ja juttu oli aivan hatusta temmattu. Se oli kummitusjuttu, jota kerrottiin sen takia miksi kummitusjuttuja ylipäätään kerrotaan. (Eli monista syistä, aina tietyn maailmankuvan todistamisesta puhtaaseen tarinankerronnalliseen pelotteluun. Ja koska voi.)
Itseäni näissä tarinoissa ihmetyttää se, että vaikka niissä on klassisten kummitusjuttujen elementtejä, ne eivät suinkaan yleensä kerro siitä että pelistä kömpisi yliluonnollinen paha. Kirotuista videoelokuvista saamme sentään kuulla "Ring" -elokuvissa. Creepypastoissa kauhujen kohteena on yleensä pelihahmo. Tätä on luultavasti hyvin vaikeaa ymmärtää jos ei ole aktiviipelaaja. Immersion vuoksi nämä tarinat ovat astetta pelottavampia kuin vähemmän pelaava voisi luulla.
Esimerkiksi kun "Assassins Creed III" ilmestyi pelasin sitä ahkerasti, ja joskus olin tilanteessa jossa olin jumissa kun ohjeita ei ollut, jossain olin läpäissyt jotain joka oli internetille mysteeri. mutta kun kolmen päivän ahkeran pelaamisen jälkeen sain pelin pyöritettyä läpi, oli viimeiseen jahtaustehtävään ohjeet youtubessa jo valmiina.
Ennen kun oli jumissa, oli melko yksinään. ; Kun esimerkiksi pelasimme kaverillani upouutta "The Legend of Zelda:Link to the Past" -peliä -vuosi oli 1992 eli minä olin 10 -vuotias. Olimme 2 viikkoa kiinni Desert of Mysteryllä. Siellä on etenemiselle oleellinen temppeli, jonka ovella on kivieste. Yritimme keksiä millä esineillämme ja niiden kombinaatioilla oven saisi auki. Pelissä oli teknisesti mukana oraakkeli joka olisi auttanut rahaa vastaan, mutta tuloksena tullut apu oli englanninkielinen ja olimme aika heikkoja tässä. Lopulta keksimme, että pitää mennä kirjastoon, House of Booksiin, jossa yksi hyllyn päällä oleva kirja ei olekaan koristelua. Koska kirjaa ei saa muutoin, tulee Pegasus bootseilla saadun juoksuominaisuuden kanssa juosta hyllyä päin jolloin kirja, Book of Mudora, putoaa lattialla. Tämä kirja antaa kyvyn lukea muinaista kieltä ja näin ovi loitsitaan auki.
Tuon parin viikon aikana kyhäeltiin kaikenlaisia. Ne olivat joskus typeriä ehdotuksia, mutta joskus niissä oli pelimaailmaan sopiva sisäinen logiikka. Eivät ne toki toimineet, mutta niissä oli voimakasta lateraalista ajattelua. Osa näistä vaihtoehdoista oli sellaisia että kuulin niitä muilta. Ohjeiden ja urbaanien legendojen välinen ero ei ollut aina kovin suuri.
Zelda on pelin rakenteelta sellainen, että siihen ei liittynyt kuin pieniä teorisointeja. Sen sijaan "Wolfenstein 3D" -pelissä oli kysymys first person shooter -pelistä jossa oli salaovia. Salaovien kautta saattoi löytää mitä vain. Tässä pelissä huhut kiersivät kaikenlaisia ratoja. Salaiset kerrokset ja muiden vastaavien "keksiminen" tarinoina oli yllättävän yleistä. Oma roolini oli tietysti siitä erikoinen, että minulla ei ollut omaa tietokonetta kotona. Valtaosalla oli, ja peleistä puhuttiin paljon. Kuitenkin kävin koulua musiikkiluokalla toisella puolella kaupunkia, joten toimin jonkinlaisena linkkinä. Linkkinä jolta sai oikeita koodeja ja oikeita salaovia. Mutta joka toistuvasti johti myös joron jäljille. Trollius oli roolini - pakotettuna koska en voinut tarkistaa tietoja mitenkään - ja niin huhupuheet kulkivat.
Internet ei ole toki lopettanut huhupuheita. Päin vastoin, internetin aikana on syntynyt erittäin eloisa ns. creepypastakulttuuri. Niille on oma wikinsäkin. Nämä ovat vähän kuin huhupuheita salaisista kerroksista, mutta niiden tehtävänä on pakko pitää sisällään kauhuelementtejä, jotta ne olisivat ehtaa creepypastaa. Osa niistä on tosia, osa niistä on crackattyjä ja modifioituja versioita jotka ovat olemassa. Suuri osa niistä on keksittyjä.
Tässä vaiheessa on kenties hyvä täsmentää että creepypasta ei kuitenkaan tarkoita hyviä kauhupelejä joissa on usein paljonkin piilotettuja tapahtumia jotka tapahtuvat jos jotain pikkuasiaa näpelöi. "Silent Hill" ja "Amnesia:the Dark Descent" ovat survival horror -pelejä eivätkä creepypastaa. Samoin yksittäinen hyvin pieni easter egg, eli peliin piilotettu alluusio tai yksityiskohta ei ole creepypastaa. Näin esimerkiksi "Hitman:Contractsin" hotellitehtävässä "Traditions of the Trade" on hotellin suljettu siipi. Jos sen ovea yrittää tiirikoida, sen voi avata. Täällä näkyy vilahduksenomaisesti kummitus ja erään huoneen peiliin katsoen voi nähdä kummitushahmon selkänsä takana. Se on ikään kuin liian pieni ollakseen kauhutarina.
Mielestäni hyvänä esimerkkinä on "Legend of Zelda:Majora's Mask"ia koskeva tarina. Ns, "Ben Drowned" -tarina. Se on sidottu pelissä olevaan lauseeseen "You shouldn’t have done that". Tarina on vuodelta 2010, ja siinä kerrotaan pelin versiosta joka oli saatu epäilyttävältä mieheltä. Kasetissa oli myös tallennustiedosto nimelle BEN. Pelaaja halusi tietysti pelata alusta, joten hän aloitti uuden. Kaikki kuitenkin referoivat hänen nimensä pelissä Beniksi. Savefilen poistaminen johti siihen että pelaajaa ei kutsuttu millään nimellä. Pelaaja oli lopulta päätynyt loppukamppailuun, jossa oli soitettu "Song of Healingia" väärinpäin käännettynä ja jossa tekstuurit olivat omituisesti vääristyneet. Pelaajalta alkoi ilmestymään peliversioita tästä kauhupelistä. Videoita tuli iso sarja, ja niissä sävy muuttui sekä videon sisällä yhä pelottavammaksi, että myös videolta toiselle pelottavammaksi. Näytevideot vihjasivat että entisen tallennuksen "Ben" oli hukkunut ja kummitteli ilmeisesti pelissä. Pelissä joka oli myyty koska taloudessa ei enää ollut lasta pelaamassa lastenpeliä. Lopulta "paljastui", että se oli tehty videoeditorilla ja juttu oli aivan hatusta temmattu. Se oli kummitusjuttu, jota kerrottiin sen takia miksi kummitusjuttuja ylipäätään kerrotaan. (Eli monista syistä, aina tietyn maailmankuvan todistamisesta puhtaaseen tarinankerronnalliseen pelotteluun. Ja koska voi.)
Itseäni näissä tarinoissa ihmetyttää se, että vaikka niissä on klassisten kummitusjuttujen elementtejä, ne eivät suinkaan yleensä kerro siitä että pelistä kömpisi yliluonnollinen paha. Kirotuista videoelokuvista saamme sentään kuulla "Ring" -elokuvissa. Creepypastoissa kauhujen kohteena on yleensä pelihahmo. Tätä on luultavasti hyvin vaikeaa ymmärtää jos ei ole aktiviipelaaja. Immersion vuoksi nämä tarinat ovat astetta pelottavampia kuin vähemmän pelaava voisi luulla.
perjantai 10. tammikuuta 2014
Pahaa verta
"Skeptikot” jotka yrittävät kumota Dean Radinin kaltaisten tieteellisiä tutkimuksia, päätyvät lopulta väitteisiin, kuten ”Jos se olisi totta, tietäisimme sen jo” - mikä on klassinen esimerkki virheellisestä kehäpäätelmästä, joka lähentelee omahyväistä ja ylimielistä doktriinia."
(Magneettimedia, "Modernin tieteen 10 virheolettamusta")
Ylläoleva lausunto on hyvä esimerkki siitä miten tieteeseen usein suhtaudutaan. Sitä voisi pitää äärimmäisen typeränä, mutta toisaalta siinä on ymmärrettävä ulottuvuus. Nimittäin se valottaa sitä, miten tiedekritiikin olennaisin osa on se, että tieteellistä ajattelua ei tunneta. Tiede sekoittuu doktriiniksi ja maailmankuvaksi välittömästi tietyn virheen jälkeen.
Virhe on filosofisesti se, että empiria sekoitetaan loogiseen positivismiin. Arkimielelle sopivammin tämän voisi sanoa niin, että empiriavaatimus nähdään ajatuksena tieteen kaikkivoipaisuudesta. Ja että skeptikon henkenä on se, että jos asia olisi tieteellinen se tiedettäisiin jo nyt. Jos tämä pitäisi paikkaansa pitäisi uskoa metafysiikattomaan tieteeseen joka ei voisi edistyä. Ja se olisi todellakin doktriini.
Ilkka Niiniluoto on kirjoittanut tähän liittyen siitä miten fallibilismi on falsifikaatio -oppinsa kautta pakottanut tieteen pois ehdottomuudesta. Kun jokainen teoria on voitava jollain havaintoaineistolla osoittaa vääräksi, on jokainen teoria aina ja koko ajan uhan alla. Tällöin tiedettä kuvaa edistyvyys tai ainakin potentiaalinen edistyvyys. Ja empiria on tämän ehdon toteutuessa pakosti doktriinin vastakohta.
Toki falsifikaatiokriteeri on monista liian tiukka, mutta loogisen positivismin jälkeen luovuttiin verifikationismista ja kulma siirtyi havaitsemisen suoranaisuudesta kohti itsekriittisyyden ja kokeilun ja testaamisen suuntaa. Siksi voidaankin sanoa että tieteenfilosofiasta perillä oleva empirian kannattaja väittää hyvin harvoin niin, että "jos olisi totta, tietäisimme". Sen sijaan kysymys lähtee siitä että väitelauseita on heitetty ilmaan. Ja tällöin kysymys on episteemistä eikä ontologista. Kysymyksen muoto on tällöin ; "jotta voidaan tietää asiasta ja väittää sen puolesta jotain pitäisi olla evidenssiä". Ero näiden kahden välillä on valtava ja jos ei älyä sitä, pitäisi tajuta että taidot tieteestä ja käsitteellisestä ajattelusta ovat niin huonot että sitä vaan häpäisee itsensä jos niistä sanoo yhtään mitään tieteenfilosofiaan, tietoon ja perustelemiseen liittyen. Että olisi hiljaa ja vaikka harjoittelisi ensin jotta olisi mitään annettavaa kenellekään eikä muut olisi pelkästään egonrapsuttelua varten.
"Loogisen positivismin harhan" vuoksi moni ajattelee siihen malliin, että jos johonkin asiaan olisi tieteellinen ratkaisu, se olisi jo keksitty. Ja siksi magneettimedia päätyy jo omassa artikkelissaan omituiseen asennevammaan jossa se ensin aivan oikein näkee että tietty asennoitumistapa on dogmaattista ja idiotiaa. Mutta sitten se tunnistaa sen väärässä paikassa ja ei tunnista sitä omassa toiminnassaan. Ja näin päädytään sanomaan sellaisia asioita kuin "Suuri osa modernista tieteestä on edelleen jumissa päättymättömässä virheellisten päätelmien kierteessä. Siksi lääke”tiede” esimerkiksi ei tarjoa vastauksia todella merkittäville sairauksille, kuten syöpä, diabetes, sydäntaudit, Alzheimerin tauti jne." Vaihtoehtohoito nähdään siis avomielisenä ja tiede ikään kuin torjuvana ja suvaitsemattomana.
Pieni pomppaus kummituksiin.
Asia ei ole merkitysketön. Kun tiedettä moititaan, esiin nousee usein sana "mekaaninen". Tämä on hieman erikoinen sanonta, sillä kun katsotaan pseudotieteellisiä näkemyksiä, siellä on hyvinkin tarkkoja väitteitä jotka koskevat nimenomaan maailman toimintaperiaatteita.
Se paistaa hitusen esiin jo magneettimedian ekvivokaatiolausumasta jossa sanotaan, että "Koomista on se, että tiedemiehet käyttävät mieltään yrittäessään todistaa, ettei ”mieltä” ole olemassa." Monestihan tässä on kysymys mielen toimintaperiaatteesta. Joku redusoi mielen pelkästään aivotoiminnaksi kun taas joku toinen vetoaa eksoottisiin toimintamekanismeihin joita ei kuitenkaan ole osoittanut. Omituisuus rakennetaan siten, että neurologiaa puolustavan mielen käyttö tarkoittaisi samaa kuin yliluonnollisen mielen käyttö ; Tämänlaisia rakenteita on helppoa keksiä ja voitaisiin sanoa, että on koomista miten aivomassaa käyttävä selittää aivomassansa olevan yliluonnollista. Tämä ei tietenkään ole argumentointia, vaan idioottimaisuutta, tarkalleen ottaen ekvivokaatio -päättelyvirheen käyttämistä. Magneettimedia esittää tälle vaihtoehtoiselle mielen toimintaperiaatteelle seuraavan kuvauksen "Olen vakuuttunut siitä, että muistot tallentuvat holografisesti sekä aivokudokseen, että aineettomaan henkiseen matriisiin, joka on vuorovaikutuksessa fyysisten aivojen kanssa."
Kysymys on edelleen siitä, miten tämänlaisesta aineettomasta henkisestä matriisista tiedetään. Itse asiassa mielenfilosofiassa aihe on tuttu. Klassinen dualismi on kaatunut juuri siihen että vuorovaikutus joka vaikuttaa aineen ulkopuolelta aineen kanssa johtaa aineen ja energian säilymislain rikkoutumiseen. Tätä taas ei ole havaittu. Ja ilman tätä havaintoa kaikki tämänlaiset konseptit näyttävät olevan yhtä mahdottomia kuin ikiliikkuja - esimerkiksi juuri sen vuoksi että ikiliikkuja vaatii aineen ja energian säilymislain rikkoutumista.
Kenties selvemmin asia nousee esiin kun kävin tuoreesti keskustelemassa kummitusten ystävien kanssa. Siellä kummituksia selitettiin muutamallakin toimintaperiaatteella (a) Kummitukset ovat aikavääristymiä, aika kuvattiin sipulinkaltaiseksi päällekkäiseksi kerrostumaksi joiden läpi kuultaa. (b) Kummitukset olivat ympäristöön tallettuneita muistoja ja tuntemuksia. Ihminen siis vuorovaikuttaa fyysiseen ympäristöön ja jäljelle jää tallenteita samaan tapaan kun kasettinauhurille. (c) Kummitukset ovat henkimaailman olentoja jotka käyttävät energiaa. Siksi kummitusten lähelle tulee kylmä, kun ne imevät energiaa ympäristöstä. Näin kummitus itse on havaittavissa sähkömagneettisesti ja sen ympärillä on kylmiä pisteitä.
Nämä kaikki ovat mekaanisia selityksiä. Niitä itse asiassa kuvasi sama erikoisuus kuin mikä kuvaa uskovaisten suhtautumista vaikka Joonan kertomuksiin. ; Tiede on tärkeää, koska se pienentää ihmettä. Mutta kritiikkiä ei siedetä. Kummitusihmiset pahastuivat kun pyysin heiltä tarkkuutta. Jo lähteiden pyytämistä pidettiin typeränä, koska "eihän sitä kaikkea voi muistaa". Huolellisuus tässäkin mielessä nähtiin nuivana, joka ei sovi "meidän rentoon henkeen".
Loppujen lopuksi kun esitetään väite ajan rakenteesta, se on suora kannanotto siihen miten aika vaikuttaa kameran kaltaisiin havaintoaineistoihin. Siksi meidän tulisi saada tämän mukaisia tuloksia. Samoin kylmän pisteen keräytymisen ja sähkömagneettisen toiminnan aktivoitumisen samanpaikkaisuus on luonnonilmiö joka olisi havaittavissa, mutta ei kovin uskottava ; Kun syydät jonnekin sähköä, paikat kuumenevat ja syntyy todennäköisemmin tulipaloja. Näin ollen tässä olisi selvästi hyvin laadukas testi kummituksille. Näitä testejä ei sitten haluta tehdä, koska toiminta on sitä että kytätään laitteiston kanssa kellarissa ja kuvataan fenomenologisia tulkintoja. (Kummitukset eivät kuulemma hypi päivisin linsseihin. Ja miksi näin on? Kun luotettavaa dataa ei saada yökykkimisestäkään ja päivisin ei edes kokeilla?) Dataa ei yhteistulkita. Ja niin edespäin.
Lopputuloksena onkin se, että kummituspiireissä kummitus on itsessään liian suuri ihme. Se oikeutetaan mallilla joka "tekee sen mahdolliseksi". Kuten vaikka ajatuksella siitä että ympäristö tallettaa ihmisten liikkeitä ja puheita ilman että tätä varten tehdään erillistä konetta. Tämä tekee kummituksesta "mahdollisen". Tätä ilmiötä ei lähdetä todistamaan - eli vaikkapa oteta kiviä ja yritetä nostaa niistä esiin tietoja sen ohi kulkeneesta ja näin demonstroida että ilmiö on uskottava. Nämä tieteelle eksoottiset elementit taas oikeutetaan sillä, että moni uskoo kummituksiin. Tämä on itseriittoinen kehä, jonka kaltaiset ovat doktriinejen ydintä. (Siksi onkin huvittavaa kun nämä ihmsiet huutavat että tiedekin on uskonto.)
Vitsin voisi tiivistää siihen, että kummitusihmiset kokevat olevansa rentoja ja avomielisiä koska he ovat laiskoja ja huolimattomia. He "eivät viitsi vääntää väitöskirjaa". Arkikielisesti ja kohteliaasti tämän voisi selittää siten, että heidän maailmankuvan ytimessä ei ole tieto vaan mahdollisuus. Mahdollisuus muuttuu tärkeäksi jos se on kiinnostava tai tunteita herättävä. Ja kriitikoilta vaaditaankin siksi luopumista tiedosta ja selvittämisestä, tyytyä toteamaan tietämättömissä tilanteissa, ettei tiedä. Mysteeri on syy seikkailulle, ja se on jännittävä asia. Ja siksi skeptisyys kummitustutkimuksen yhteydessä olisi tyhmää, turhaa. Ja liian vaivalloista.
Siksi ikkunanheijastuksissa nähdyt naamakuviot ovat todiste. Samoin kuin hahmot nähdään muuallakin, sielläkin missä niitä ei oikeastaan ole. Paremman puutteessa digivalokuvien yleiset valotusvirheet tulkitaan "orbeiksi" joiden väitetään olevan sähkömagneettista energiaa jonka ympärillä on kylmää. (Koska valokuva, ei koska sama kohde on lämpökuvattu ja mitattu sen sähkömagneettiset voimat...)
Kaikkien näiden mutkien jälkeen voimme palata vaihtoehtohoitoihin. Ja otsikkoon.
Skepsis RY:n facebooksivuilla on juuri nyt väännetty erikoisesta verisestä palvelusta. Suomen verikuvaajat.fi on herättänyt ihmetystä. Tätä on moitittu monelta kannalta ja verikuvaajien edustaja on ollut puolustamassa asiaa. Palvelussa tutkitaan verta, ja ennen kaikkea sitä kuinka paljon kuivuneessa veressä on punaisia ja valkoisia alueita. Tämä nähdään hyvin monisyisessä valossa. Asia liittyy pääosin "elävän veren kuvaamiseen" liittyvään vaihtoehtohoito-elämäntapa -tyyliseen asenteeseen. Samaan cranc magnetism -klikkiin kuuluu myös syntimittari.fi:stä tuttu hengellinen ulottuvuus ; Veren väri nimittäin liitetään suoraan syntiin. Lisäksi kuvaus on helppoa, taidon voi oppia pientä kurssimaksua vastaan muutamassa päivässä. Tästä on sitten tehty palvelu. Skepsiksen kinasteluun otti osaa myös dropper -kuivaverianalyysin kehittäjistöön kuulunut, heidänkin menetelmässään verestä näkee muun muassa syntisyyden.
Koska pisaran verta voi ottaa ilman kovin suuria riskejä, yritys on keskittynyt keskeisten väitteiden sijasta myynninedistämiseen. Asiakas uskoo mitä haluaa ja valta on asiakkaalla. Ja uskottavuutta omalle asialle tuodaan siitä että jos ihminen tulee jotain hakemaan, niin sitten sinulla on jotain annettavaa.
Osittain tämä tapaus heijastelee laajempaa kulttuurista ongelmaa. Yrittäjyyteen (ja etenkin kun ihmisiä pyritään kannustamaan yrittäjyyden pariin) liitetään mantraa, jossa tärkeintä on että on vahva visio, tärkeintä on että uskoo itse omaan tuotteeseen. Nähdäkseni tässä juridiikka on yrityksen puolella. Mutta laajempi etiikka ei.
Mutta olen kuitenkin empiristi. Monet ovat keskustelleet veren hyytymiseen vaikuttavista tekijöistä, valkosolupitoisuuksista ja muista vastaavista mekaanisista ja eimoraaliin sidotuista elementeistä, jotka selittävät valkoisia ja punaisia alueita ja ennen kaikkea niiden prosenttiosuuksia, olen kiinnostuneempi itse ilmiöstä.
Joku voisi sanoa että Jumala ja synti ovat yliluonnollisia. Mutta koska synti liitetään tiettyihin asioihin, ja nyt se sidotaan myös veren mitattavaan ulkonäköön, tehdään itse asiassa mekaaninen väite todellisuudesta. Ja tämä olisi periaatteessa kohtuullisen helppo testata. Asia voitaisiin tehdä seuraavalla koejärjestelyllä, jossa mitattaisiin kahta asiaa samanaikaisesti ; validiteettia (testi mittaa sitä mitä se väittää testaavansa) ja reliabiliteettia (mittaustapa ei ole altis satunnaisheilahteluille). On selvää, että tässä testissä voi olla reliabiliteettia ilman validiteettia ja validiteettia hyvinkin pienellä reliabiliteetilla. Mutta perusteltu ja toimiva tuote tarvitsee molemmat. Ilman sitä se kuuluu horoskooppien rukkaajien tapaiseen sinänsä lailliseen mutta silti ihan typerihtimisperustaiseen skeneen.
Tutkimus tapahtuisi siten, että otamme koeryhmiä. (Vaikka 30 tyyppiä per ryhmä.) Koottaisiin seuraavat ryhmät:
1: Ryhmä murhasta tuomittuja vankeja.
2: Ryhmä ateisteja.
3: Ryhmä kristittyjä
4: Ryhmä hinduja, ja muita vastaavia uskovaisia
5: Ryhmä syntyisi siten, että samalta, ehdottomasti tavalliselta, henkilöltä otettaisiin 30 näytettä.
Ensimmäinen tutkija ottaisi näytteet. Sitten hän arpoisi näytteille numerot. Hän tietäisi mikä arvottu numero liittyy mihinkin näytteenottoryhmään. Otetut näytteet asetettaisiin esille arvottujen numeroiden järjestykseen. Ensimmäinen tutkija poistuisi koetilasta, ei näkisi toista tutkijaa, ja keräisi yhteydet siitä kuka on kenenkin näytteen takana mukanaan ennen poistumista.
Toinen tutkija menisi "tyhjään huoneeseen" hakemaan näytteet ; Näin tutkijat eivät kohtaa eivätkä vaikka eleillään vahingossa vihjaa yhdenkään koenäytteen taustasta. Hän analysoisi tulokset. Kaikille ryhmille annettaisiin luokitukset samaan malliin.
Lopputuloksena on luokittelu, jossa pitäisi kyetä erottamaan tilastollisesti arvausta paremmin mikä näytteistä on kristityn ja mikä muun. Samalla saataisiin mielenkiintoista tietoa siitä onko uskovaisuus vai pelkkä kristinusko parempaa kuin muut. Tai sitten huomattaisiin että eroa ei syntyisi. Merkittävää on, että siitä näyteryhmästä joka on otettu yhdeltä henkilöltä katsottaisiin lähinnä sitä, että onko kaikki näytteet arvioitu samaan luokkaan. Se arvioisi reliabiliteetin koska se on sokkoutettuna muiden joukkoon. (Jos tiedät että ne ovat samasta lähteestä, samaan luokkaan laittaminen onnistuu petkuhuiputuksellakin.) Muut ryhmät mittaisivat validiteettia. Kyky erottaa ryhmät toisistaan tilastollisesti konsistentilla tavalla olisi tällä kohden hyvinkin syvä ja konkreettinen testi.
Tämänlaista totuustarkastelua ei ole tehty. Sen sijaan keskiössä näyttävät olevan anekdootit, joita kutsutaan "haastatteluiksi". Tässä kohden on syytä huomata, että usein haastattelujen ongelmana on se, että ne mittaavat asiakkaan uskoa. Kun kysyt hinduilta, saat hindujen maailmankuvan mukaisia kannanottoja. Ja tämä ei varmenna että hindulaisuus on tosi. Tämänlaatuinen toimii jos pitää kuvata maailmankuvia, ei silloin jos mitataan totuusarvoja tai perusteluja.
1: Siksi poliisikin joutuu kuulusteluissa käyttämään metodeja, joilla vastauksia ei ohjailla ja manipuloida tiettyyn suuntaan. Ilman oikeita metodeja poliisi vain luottaisi että rikollinenkaan ei valehtelisi kuulusteluissa vaan kaikki ovat viattomia. Ilman oikeita metodeja poliisi päättäisi intuitiolla kuka on syyllinen ja kuluttaisi tutkimukset siihen miksi tämä tietty ennakkoluulot sytyttänyt ihminen on myös tehnyt tuon rikoksen. (Joka on siis enemmän kuin se, että on poliisista epämiellyttävä ihminen.) Ilman oikeita metodeja poliisi uskoisi että silminnäkijä ei erehty tai muista väärin tai puutteellisesti.
Valitettavasti jokainen vaihtoehtohoito -pseudotiede nojaa tämänlaiseen väärään logiikkaan, jossa yksittäistapauksista ei tehdä tilastoja vaan niistä vedetään epäpäteviä syy-yhteyksiä kasaamalla niitä yhteen. Moni elementti vahvistusharhasta lähtien painottaa siihen että vaikutuksien yhteyksiä nähdään silloinkin kun niitä ei ole. Ja lisäksi keskustelu siirtyy välittömästi asiasta ihmiseen. Argumentin sijasta vedotaan auktoriteettiin, asiakas on siis auktoriteetti jonka luotettavuutta ei saa kyseenalaistaa koska kysymys on haastattelun tuloksesta ja evidenssistä. ; Kriitikko siis loukkaa ehdotonta totuutta ja ihmistä. Ja tätä ei saa kutsua doktriiniksi, koska tiedekin on uskonto.
Oikein tilastollisesti käsitellyt tulokset eivät ole vain kasa anekdootteja vaan korrelaatioita osoittavia. Ja itse asiassa voidaan sanoa että antamassani testissä onkin kysymys siitä että monta anekdoottia asetetaan esille, niiden laatu arvioidaan ja valvotaan, tavoilla joka estää tuloksissa sen, että niitä olisi valikoitu, cherry pickata, omia mieltymyksiä osoittamaan.
1: Mikä on helppoa. Jos veren väri liittyy vaikka hemoglobiinitasoon, löytyy kristittyjä joilla on hyviä tuloksia ja kristittyjä joilla on huonoja tuloksia. Otetaan esille vain ne jotka ovat hyviä ja selitetään että ne muut ovat olleet "piilevillä tavoilla huonoja" ihmisiä, eivätkä siis oikeita kristittyjä. Selitys sopii havaintoihin ad hoc, eikä ole ristiriidassa aineiston kanssa. Se on myös idioottimaista ja pöpiä, koska se ei johdu siitä että aineisto olisi analysoitu vaan siitä että henkilö on hyvä saivartelemaan, kikkailemaan ja petkuhuiputtamaan tekosyiden kanssa. ; Havaintoihin osuminen syntyy siis jonkinlaisessa omituisessa idiotian, sosiopatian ja luovuuden bermudan kolmiossa.
Kun myy tuotetta ja väittää sen liittyvän tiettyihin asioihin, olisi mielestäni eettistä - ihan riippumatta siitä mitä laki sanoo - ensin tehdä testit joilla uskottavuus syntyy. Sitten vasta tehdään tuote ja ryhdytään markkinoimaan sitä. Usein hörhöttely lähteekin sovelluksesta, joka sitten tuotteistetaan liike-elämän vaatimusten vuoksi. Ja unohdetaan että hyveellisellä ihmisellä sovellus on seuraus saaduista tuloksista.
(Magneettimedia, "Modernin tieteen 10 virheolettamusta")
Ylläoleva lausunto on hyvä esimerkki siitä miten tieteeseen usein suhtaudutaan. Sitä voisi pitää äärimmäisen typeränä, mutta toisaalta siinä on ymmärrettävä ulottuvuus. Nimittäin se valottaa sitä, miten tiedekritiikin olennaisin osa on se, että tieteellistä ajattelua ei tunneta. Tiede sekoittuu doktriiniksi ja maailmankuvaksi välittömästi tietyn virheen jälkeen.
Virhe on filosofisesti se, että empiria sekoitetaan loogiseen positivismiin. Arkimielelle sopivammin tämän voisi sanoa niin, että empiriavaatimus nähdään ajatuksena tieteen kaikkivoipaisuudesta. Ja että skeptikon henkenä on se, että jos asia olisi tieteellinen se tiedettäisiin jo nyt. Jos tämä pitäisi paikkaansa pitäisi uskoa metafysiikattomaan tieteeseen joka ei voisi edistyä. Ja se olisi todellakin doktriini.
Ilkka Niiniluoto on kirjoittanut tähän liittyen siitä miten fallibilismi on falsifikaatio -oppinsa kautta pakottanut tieteen pois ehdottomuudesta. Kun jokainen teoria on voitava jollain havaintoaineistolla osoittaa vääräksi, on jokainen teoria aina ja koko ajan uhan alla. Tällöin tiedettä kuvaa edistyvyys tai ainakin potentiaalinen edistyvyys. Ja empiria on tämän ehdon toteutuessa pakosti doktriinin vastakohta.
Toki falsifikaatiokriteeri on monista liian tiukka, mutta loogisen positivismin jälkeen luovuttiin verifikationismista ja kulma siirtyi havaitsemisen suoranaisuudesta kohti itsekriittisyyden ja kokeilun ja testaamisen suuntaa. Siksi voidaankin sanoa että tieteenfilosofiasta perillä oleva empirian kannattaja väittää hyvin harvoin niin, että "jos olisi totta, tietäisimme". Sen sijaan kysymys lähtee siitä että väitelauseita on heitetty ilmaan. Ja tällöin kysymys on episteemistä eikä ontologista. Kysymyksen muoto on tällöin ; "jotta voidaan tietää asiasta ja väittää sen puolesta jotain pitäisi olla evidenssiä". Ero näiden kahden välillä on valtava ja jos ei älyä sitä, pitäisi tajuta että taidot tieteestä ja käsitteellisestä ajattelusta ovat niin huonot että sitä vaan häpäisee itsensä jos niistä sanoo yhtään mitään tieteenfilosofiaan, tietoon ja perustelemiseen liittyen. Että olisi hiljaa ja vaikka harjoittelisi ensin jotta olisi mitään annettavaa kenellekään eikä muut olisi pelkästään egonrapsuttelua varten.
"Loogisen positivismin harhan" vuoksi moni ajattelee siihen malliin, että jos johonkin asiaan olisi tieteellinen ratkaisu, se olisi jo keksitty. Ja siksi magneettimedia päätyy jo omassa artikkelissaan omituiseen asennevammaan jossa se ensin aivan oikein näkee että tietty asennoitumistapa on dogmaattista ja idiotiaa. Mutta sitten se tunnistaa sen väärässä paikassa ja ei tunnista sitä omassa toiminnassaan. Ja näin päädytään sanomaan sellaisia asioita kuin "Suuri osa modernista tieteestä on edelleen jumissa päättymättömässä virheellisten päätelmien kierteessä. Siksi lääke”tiede” esimerkiksi ei tarjoa vastauksia todella merkittäville sairauksille, kuten syöpä, diabetes, sydäntaudit, Alzheimerin tauti jne." Vaihtoehtohoito nähdään siis avomielisenä ja tiede ikään kuin torjuvana ja suvaitsemattomana.
Pieni pomppaus kummituksiin.
Asia ei ole merkitysketön. Kun tiedettä moititaan, esiin nousee usein sana "mekaaninen". Tämä on hieman erikoinen sanonta, sillä kun katsotaan pseudotieteellisiä näkemyksiä, siellä on hyvinkin tarkkoja väitteitä jotka koskevat nimenomaan maailman toimintaperiaatteita.
Se paistaa hitusen esiin jo magneettimedian ekvivokaatiolausumasta jossa sanotaan, että "Koomista on se, että tiedemiehet käyttävät mieltään yrittäessään todistaa, ettei ”mieltä” ole olemassa." Monestihan tässä on kysymys mielen toimintaperiaatteesta. Joku redusoi mielen pelkästään aivotoiminnaksi kun taas joku toinen vetoaa eksoottisiin toimintamekanismeihin joita ei kuitenkaan ole osoittanut. Omituisuus rakennetaan siten, että neurologiaa puolustavan mielen käyttö tarkoittaisi samaa kuin yliluonnollisen mielen käyttö ; Tämänlaisia rakenteita on helppoa keksiä ja voitaisiin sanoa, että on koomista miten aivomassaa käyttävä selittää aivomassansa olevan yliluonnollista. Tämä ei tietenkään ole argumentointia, vaan idioottimaisuutta, tarkalleen ottaen ekvivokaatio -päättelyvirheen käyttämistä. Magneettimedia esittää tälle vaihtoehtoiselle mielen toimintaperiaatteelle seuraavan kuvauksen "Olen vakuuttunut siitä, että muistot tallentuvat holografisesti sekä aivokudokseen, että aineettomaan henkiseen matriisiin, joka on vuorovaikutuksessa fyysisten aivojen kanssa."
Kysymys on edelleen siitä, miten tämänlaisesta aineettomasta henkisestä matriisista tiedetään. Itse asiassa mielenfilosofiassa aihe on tuttu. Klassinen dualismi on kaatunut juuri siihen että vuorovaikutus joka vaikuttaa aineen ulkopuolelta aineen kanssa johtaa aineen ja energian säilymislain rikkoutumiseen. Tätä taas ei ole havaittu. Ja ilman tätä havaintoa kaikki tämänlaiset konseptit näyttävät olevan yhtä mahdottomia kuin ikiliikkuja - esimerkiksi juuri sen vuoksi että ikiliikkuja vaatii aineen ja energian säilymislain rikkoutumista.
Kenties selvemmin asia nousee esiin kun kävin tuoreesti keskustelemassa kummitusten ystävien kanssa. Siellä kummituksia selitettiin muutamallakin toimintaperiaatteella (a) Kummitukset ovat aikavääristymiä, aika kuvattiin sipulinkaltaiseksi päällekkäiseksi kerrostumaksi joiden läpi kuultaa. (b) Kummitukset olivat ympäristöön tallettuneita muistoja ja tuntemuksia. Ihminen siis vuorovaikuttaa fyysiseen ympäristöön ja jäljelle jää tallenteita samaan tapaan kun kasettinauhurille. (c) Kummitukset ovat henkimaailman olentoja jotka käyttävät energiaa. Siksi kummitusten lähelle tulee kylmä, kun ne imevät energiaa ympäristöstä. Näin kummitus itse on havaittavissa sähkömagneettisesti ja sen ympärillä on kylmiä pisteitä.
Nämä kaikki ovat mekaanisia selityksiä. Niitä itse asiassa kuvasi sama erikoisuus kuin mikä kuvaa uskovaisten suhtautumista vaikka Joonan kertomuksiin. ; Tiede on tärkeää, koska se pienentää ihmettä. Mutta kritiikkiä ei siedetä. Kummitusihmiset pahastuivat kun pyysin heiltä tarkkuutta. Jo lähteiden pyytämistä pidettiin typeränä, koska "eihän sitä kaikkea voi muistaa". Huolellisuus tässäkin mielessä nähtiin nuivana, joka ei sovi "meidän rentoon henkeen".
Loppujen lopuksi kun esitetään väite ajan rakenteesta, se on suora kannanotto siihen miten aika vaikuttaa kameran kaltaisiin havaintoaineistoihin. Siksi meidän tulisi saada tämän mukaisia tuloksia. Samoin kylmän pisteen keräytymisen ja sähkömagneettisen toiminnan aktivoitumisen samanpaikkaisuus on luonnonilmiö joka olisi havaittavissa, mutta ei kovin uskottava ; Kun syydät jonnekin sähköä, paikat kuumenevat ja syntyy todennäköisemmin tulipaloja. Näin ollen tässä olisi selvästi hyvin laadukas testi kummituksille. Näitä testejä ei sitten haluta tehdä, koska toiminta on sitä että kytätään laitteiston kanssa kellarissa ja kuvataan fenomenologisia tulkintoja. (Kummitukset eivät kuulemma hypi päivisin linsseihin. Ja miksi näin on? Kun luotettavaa dataa ei saada yökykkimisestäkään ja päivisin ei edes kokeilla?) Dataa ei yhteistulkita. Ja niin edespäin.
Lopputuloksena onkin se, että kummituspiireissä kummitus on itsessään liian suuri ihme. Se oikeutetaan mallilla joka "tekee sen mahdolliseksi". Kuten vaikka ajatuksella siitä että ympäristö tallettaa ihmisten liikkeitä ja puheita ilman että tätä varten tehdään erillistä konetta. Tämä tekee kummituksesta "mahdollisen". Tätä ilmiötä ei lähdetä todistamaan - eli vaikkapa oteta kiviä ja yritetä nostaa niistä esiin tietoja sen ohi kulkeneesta ja näin demonstroida että ilmiö on uskottava. Nämä tieteelle eksoottiset elementit taas oikeutetaan sillä, että moni uskoo kummituksiin. Tämä on itseriittoinen kehä, jonka kaltaiset ovat doktriinejen ydintä. (Siksi onkin huvittavaa kun nämä ihmsiet huutavat että tiedekin on uskonto.)
 |
| Pesin tukkani ja makasin sängyllä. Takaraivostani jäi märkä läikkä joka näyttää naamalta. "Todiste" ja "mahdollisuus" sille, että olen henkinen tiikeri? Tiikerinmetsästäjäthän pitävät naamaria takaraivollaan... |
Siksi ikkunanheijastuksissa nähdyt naamakuviot ovat todiste. Samoin kuin hahmot nähdään muuallakin, sielläkin missä niitä ei oikeastaan ole. Paremman puutteessa digivalokuvien yleiset valotusvirheet tulkitaan "orbeiksi" joiden väitetään olevan sähkömagneettista energiaa jonka ympärillä on kylmää. (Koska valokuva, ei koska sama kohde on lämpökuvattu ja mitattu sen sähkömagneettiset voimat...)
Kaikkien näiden mutkien jälkeen voimme palata vaihtoehtohoitoihin. Ja otsikkoon.
Skepsis RY:n facebooksivuilla on juuri nyt väännetty erikoisesta verisestä palvelusta. Suomen verikuvaajat.fi on herättänyt ihmetystä. Tätä on moitittu monelta kannalta ja verikuvaajien edustaja on ollut puolustamassa asiaa. Palvelussa tutkitaan verta, ja ennen kaikkea sitä kuinka paljon kuivuneessa veressä on punaisia ja valkoisia alueita. Tämä nähdään hyvin monisyisessä valossa. Asia liittyy pääosin "elävän veren kuvaamiseen" liittyvään vaihtoehtohoito-elämäntapa -tyyliseen asenteeseen. Samaan cranc magnetism -klikkiin kuuluu myös syntimittari.fi:stä tuttu hengellinen ulottuvuus ; Veren väri nimittäin liitetään suoraan syntiin. Lisäksi kuvaus on helppoa, taidon voi oppia pientä kurssimaksua vastaan muutamassa päivässä. Tästä on sitten tehty palvelu. Skepsiksen kinasteluun otti osaa myös dropper -kuivaverianalyysin kehittäjistöön kuulunut, heidänkin menetelmässään verestä näkee muun muassa syntisyyden.
Koska pisaran verta voi ottaa ilman kovin suuria riskejä, yritys on keskittynyt keskeisten väitteiden sijasta myynninedistämiseen. Asiakas uskoo mitä haluaa ja valta on asiakkaalla. Ja uskottavuutta omalle asialle tuodaan siitä että jos ihminen tulee jotain hakemaan, niin sitten sinulla on jotain annettavaa.
Osittain tämä tapaus heijastelee laajempaa kulttuurista ongelmaa. Yrittäjyyteen (ja etenkin kun ihmisiä pyritään kannustamaan yrittäjyyden pariin) liitetään mantraa, jossa tärkeintä on että on vahva visio, tärkeintä on että uskoo itse omaan tuotteeseen. Nähdäkseni tässä juridiikka on yrityksen puolella. Mutta laajempi etiikka ei.
Mutta olen kuitenkin empiristi. Monet ovat keskustelleet veren hyytymiseen vaikuttavista tekijöistä, valkosolupitoisuuksista ja muista vastaavista mekaanisista ja eimoraaliin sidotuista elementeistä, jotka selittävät valkoisia ja punaisia alueita ja ennen kaikkea niiden prosenttiosuuksia, olen kiinnostuneempi itse ilmiöstä.
Joku voisi sanoa että Jumala ja synti ovat yliluonnollisia. Mutta koska synti liitetään tiettyihin asioihin, ja nyt se sidotaan myös veren mitattavaan ulkonäköön, tehdään itse asiassa mekaaninen väite todellisuudesta. Ja tämä olisi periaatteessa kohtuullisen helppo testata. Asia voitaisiin tehdä seuraavalla koejärjestelyllä, jossa mitattaisiin kahta asiaa samanaikaisesti ; validiteettia (testi mittaa sitä mitä se väittää testaavansa) ja reliabiliteettia (mittaustapa ei ole altis satunnaisheilahteluille). On selvää, että tässä testissä voi olla reliabiliteettia ilman validiteettia ja validiteettia hyvinkin pienellä reliabiliteetilla. Mutta perusteltu ja toimiva tuote tarvitsee molemmat. Ilman sitä se kuuluu horoskooppien rukkaajien tapaiseen sinänsä lailliseen mutta silti ihan typerihtimisperustaiseen skeneen.
Tutkimus tapahtuisi siten, että otamme koeryhmiä. (Vaikka 30 tyyppiä per ryhmä.) Koottaisiin seuraavat ryhmät:
1: Ryhmä murhasta tuomittuja vankeja.
2: Ryhmä ateisteja.
3: Ryhmä kristittyjä
4: Ryhmä hinduja, ja muita vastaavia uskovaisia
5: Ryhmä syntyisi siten, että samalta, ehdottomasti tavalliselta, henkilöltä otettaisiin 30 näytettä.
Ensimmäinen tutkija ottaisi näytteet. Sitten hän arpoisi näytteille numerot. Hän tietäisi mikä arvottu numero liittyy mihinkin näytteenottoryhmään. Otetut näytteet asetettaisiin esille arvottujen numeroiden järjestykseen. Ensimmäinen tutkija poistuisi koetilasta, ei näkisi toista tutkijaa, ja keräisi yhteydet siitä kuka on kenenkin näytteen takana mukanaan ennen poistumista.
Toinen tutkija menisi "tyhjään huoneeseen" hakemaan näytteet ; Näin tutkijat eivät kohtaa eivätkä vaikka eleillään vahingossa vihjaa yhdenkään koenäytteen taustasta. Hän analysoisi tulokset. Kaikille ryhmille annettaisiin luokitukset samaan malliin.
Lopputuloksena on luokittelu, jossa pitäisi kyetä erottamaan tilastollisesti arvausta paremmin mikä näytteistä on kristityn ja mikä muun. Samalla saataisiin mielenkiintoista tietoa siitä onko uskovaisuus vai pelkkä kristinusko parempaa kuin muut. Tai sitten huomattaisiin että eroa ei syntyisi. Merkittävää on, että siitä näyteryhmästä joka on otettu yhdeltä henkilöltä katsottaisiin lähinnä sitä, että onko kaikki näytteet arvioitu samaan luokkaan. Se arvioisi reliabiliteetin koska se on sokkoutettuna muiden joukkoon. (Jos tiedät että ne ovat samasta lähteestä, samaan luokkaan laittaminen onnistuu petkuhuiputuksellakin.) Muut ryhmät mittaisivat validiteettia. Kyky erottaa ryhmät toisistaan tilastollisesti konsistentilla tavalla olisi tällä kohden hyvinkin syvä ja konkreettinen testi.
Tämänlaista totuustarkastelua ei ole tehty. Sen sijaan keskiössä näyttävät olevan anekdootit, joita kutsutaan "haastatteluiksi". Tässä kohden on syytä huomata, että usein haastattelujen ongelmana on se, että ne mittaavat asiakkaan uskoa. Kun kysyt hinduilta, saat hindujen maailmankuvan mukaisia kannanottoja. Ja tämä ei varmenna että hindulaisuus on tosi. Tämänlaatuinen toimii jos pitää kuvata maailmankuvia, ei silloin jos mitataan totuusarvoja tai perusteluja.
1: Siksi poliisikin joutuu kuulusteluissa käyttämään metodeja, joilla vastauksia ei ohjailla ja manipuloida tiettyyn suuntaan. Ilman oikeita metodeja poliisi vain luottaisi että rikollinenkaan ei valehtelisi kuulusteluissa vaan kaikki ovat viattomia. Ilman oikeita metodeja poliisi päättäisi intuitiolla kuka on syyllinen ja kuluttaisi tutkimukset siihen miksi tämä tietty ennakkoluulot sytyttänyt ihminen on myös tehnyt tuon rikoksen. (Joka on siis enemmän kuin se, että on poliisista epämiellyttävä ihminen.) Ilman oikeita metodeja poliisi uskoisi että silminnäkijä ei erehty tai muista väärin tai puutteellisesti.
Valitettavasti jokainen vaihtoehtohoito -pseudotiede nojaa tämänlaiseen väärään logiikkaan, jossa yksittäistapauksista ei tehdä tilastoja vaan niistä vedetään epäpäteviä syy-yhteyksiä kasaamalla niitä yhteen. Moni elementti vahvistusharhasta lähtien painottaa siihen että vaikutuksien yhteyksiä nähdään silloinkin kun niitä ei ole. Ja lisäksi keskustelu siirtyy välittömästi asiasta ihmiseen. Argumentin sijasta vedotaan auktoriteettiin, asiakas on siis auktoriteetti jonka luotettavuutta ei saa kyseenalaistaa koska kysymys on haastattelun tuloksesta ja evidenssistä. ; Kriitikko siis loukkaa ehdotonta totuutta ja ihmistä. Ja tätä ei saa kutsua doktriiniksi, koska tiedekin on uskonto.
Oikein tilastollisesti käsitellyt tulokset eivät ole vain kasa anekdootteja vaan korrelaatioita osoittavia. Ja itse asiassa voidaan sanoa että antamassani testissä onkin kysymys siitä että monta anekdoottia asetetaan esille, niiden laatu arvioidaan ja valvotaan, tavoilla joka estää tuloksissa sen, että niitä olisi valikoitu, cherry pickata, omia mieltymyksiä osoittamaan.
1: Mikä on helppoa. Jos veren väri liittyy vaikka hemoglobiinitasoon, löytyy kristittyjä joilla on hyviä tuloksia ja kristittyjä joilla on huonoja tuloksia. Otetaan esille vain ne jotka ovat hyviä ja selitetään että ne muut ovat olleet "piilevillä tavoilla huonoja" ihmisiä, eivätkä siis oikeita kristittyjä. Selitys sopii havaintoihin ad hoc, eikä ole ristiriidassa aineiston kanssa. Se on myös idioottimaista ja pöpiä, koska se ei johdu siitä että aineisto olisi analysoitu vaan siitä että henkilö on hyvä saivartelemaan, kikkailemaan ja petkuhuiputtamaan tekosyiden kanssa. ; Havaintoihin osuminen syntyy siis jonkinlaisessa omituisessa idiotian, sosiopatian ja luovuuden bermudan kolmiossa.
Kun myy tuotetta ja väittää sen liittyvän tiettyihin asioihin, olisi mielestäni eettistä - ihan riippumatta siitä mitä laki sanoo - ensin tehdä testit joilla uskottavuus syntyy. Sitten vasta tehdään tuote ja ryhdytään markkinoimaan sitä. Usein hörhöttely lähteekin sovelluksesta, joka sitten tuotteistetaan liike-elämän vaatimusten vuoksi. Ja unohdetaan että hyveellisellä ihmisellä sovellus on seuraus saaduista tuloksista.
tiistai 10. joulukuuta 2013
Maailmassa on luomia
Alati tieteellinen "suomi24" -foorumi viittasi ajatukseen jossa ateismi ja agnostismi olisivat liudentuneet toisiinsa. Ja että siksi klassisesta ateismin määritelmästä tulisi luopua. "Ulkomailla edelleenkin ollaan pitäydytty ateismin määritelmässä että ateisti on ihminen joka ei usko jumaliin koska uskoo että jumalia ei ole olemassa! Kaikki johtavat filosofit ja jopa muutama uusateistikin on samalla kannalla. (Ihmekköhän se koska kaikissa filosofian ja uskonnonfilosofian oppikirjoissa ateisti määritellään henkilöksi joka ei usko että jumalia on olemassa.) Tämä uusi agnostismin ja ateismin fuusioituminen on vain uusateismin luoma netti-ilmiö sekä ilmiö populaarisella tasolla. Mutta ei akateemisella."
Näkisin, että syynä on se, että
1: Uusateismin jumalaperustelun ytimessä on todennäköisyys. Se ei sano että Jumalaa ei ole, vaan että Jumala on tieteelliseltä kannalta epätodennäköinen ja varsin selitysvoimaton teoria.
2: Lisäksi hyvin usea korostaa että on uskonnoton. Tähän kategoriaan kuuluu sekä agnostismi että ateismi.
3: Igteismi on myös suosiossa. Ja siinä Jumalakysymys ei kiinnosta. Se on kanta agnostismin ja ateismin väliltä.
Uskovaista tämänlainen ärsyttää. Heille agnostismin käsite voi olla jopa turha, koska heille ytimessä on kuuliaisuus Jumalalle. Ja agnostismiin harvemmin kuuluu tämä osio. Voidaankin jopa sanoa että uskovaisten maailmankuvassa on tarve hieman toisenlaiselle jaottelulle. Sen sijaan että määriteltäisiin mikä on (a) teisti, mikä on (b) agnostikko ja mikä on (c) ateisti, lähdetäänkin siitä että on (1) oikeaoppinen, kuka (2) kerettiläinen ja kuka (3) jumalaton.
Etenkin igteismin sävyt tuntuvat ärsyttävän. Agnostismin uudelleennimeämiselle halutaan pontta jotta ateistit eivät voisi vain ujuttautua siihen että teistien olisi tehtävä jumalatodistukset. "Sillä tavalla saamme nämä palstan kierot uusateistit pois koloistansa ja viimein perustelemaan sitä että miksi he uskovat ettei ole olemassa minkäänlaista jumalaa."
Näkisin, että syvin ongelma ateismissa onkin siinä että se on määritelty kahden näkemyksen kautta. Ateismi nähdään samanaikaisesti (a) jumalauskon puutteena ja (b) rationaalisuuskäsityksenä Jumalan olemassaolosta. Usein ihmisillä nämä asiat kulkevat käsi kädessä.
Mutta tosiasiassa sekä usko, agnostismi että ateismi pitävät sisällään vakaumuksen, uskontoinstituution ja tietoteoreettisen suhtautumisen. Ja yleisesti ottaen onkin niin että ateismia ja teismiä sitoo yhteen laajempi kimppu. Agnostismi taas ei ole näiden puoliväli.
Arkikielessä teismi ja ateismi määrittävät ihmisen suhdetta jumaluskoon ja agnostismi nähdään epätietona uskoon. Kuitenkin tosiasiassa agnostismi useimmiten määrittelee ihmisen suhteen jumalasta saatavaan tietoon. Se on eri asia kuin teismin ja ateismin puoliväli.
1: Esimerkiksi itse olen uskonnoton (en liity instituutioon ja dogmaan ja kuuliaisuusperinteeseen), jumalavakaumukseton (minulla ei ole minkäänlaista uskonelämää, en siis heilu emotionaalisesti uskonhaluamisen kanssa) ja agnostikko (tietoteoreettisesti Jumalan olemassaolo on minulle mysteeri). Jos ateismi määritetään tietoteoreettisesti, silloin en ole ateisti. Jos ateismi määritetään uskonvakaumuksen kautta, olen paatunutta paatuneempi ateisti.
2: Tässä määrittein on selvää, että ateismi ei ole uskonto, koska siitä puuttuu instituutio. Eikä se ole uskontoa siinäkään mielessä, että siinä oltaisiin jumalauskoisia. Ateismi on korkeintaan tietoteoreettinen suhtautuminen Jumalaan ja tässä mielessä se on enemmän ideologia, jos sitäkään.
Itse asiassa myös teismi on vastaavalla tavalla mutkikas.
1: Jos esimerkiksi otamme esille deismin, voimme huomata että tämän jälkeen meillä on käsissämme "filosofien Jumala" jolla ei yleensä ole mitään uskontoa ja johon ei liity mainittavaa uskonnollista aktiivisuuttakaan koska deismissä Jumala on alkusyy joka ei puutu tapahtumien kulkuun. Moni uskovainen kokee deismin Phillip Johnsonin tapaan "hengettömänä alkusyynä" joka on kuin "vaihtaisi aitoa kultaa väärään rahaan".
2: Toisaalta tapauskovaisilla voi olla vahva sidos siihen että Jumala on olemassa, ja jotka "uskovat omalla tavallaan" ja jotka ovat myös uskontoinstituution jäseniä jotka harrastavat rituaaleja. Mutta joilta puuttuu se uskon emotionaalinen puoli. Heitä on paljon ja heille tunteilevampien uskovaisten toiminta voi näyttää suoranaiselta hihhuloinnilta.
3: Monille hengellisyyttä korostaville uskovaisille Jumala taas on tietoteoreettisesti mysteeri. Heillä on sitten "vain se vakaumus". Osa heistä kuuluu instituutioon, ja osa irrottautuu tämänlaisesta koska se ei ole heistä tarpeeksi hengellistä.
Lisäksi on hyvä huomata Kahnemanin opit. Se, että kaikilla ihmisillä on käytössään kaksi kognitiivista järjestelmää. On intuitiivinen ja nopea systeemi yksi joka tuottaa tiettyjä tuloksia ja sitten se hidas ja hyviä tuloksia tuottava systeemi kaksi. Nämä ovat usein ristiriidassa. Esimerkiksi skeptikko joka ei usko kummituksiin voi kummitustalossa säikähtää ja ajatus kummituksista iskee mieleen. Tarkemmalla miettimisellä hän ei pidä tätä järkevänä. Yleensä maailmankuvassa arvostetaan jäsentyneisyyttä ja harkittuja mielipiteitä, joten aito skeptikkokin voi säikähtää kummituksia vaikka ei uskokaan niihin. (Se on vain tunteilua ja primitiivireaktiota tai sitten dogmaattisuuden puutetta, riippuen keneltä kysytään) Tällä on relevanssia sillä intuitiomme hakee teleologisia vastauksia ja ateistien tavat vastata vihjaavat että heidän nopea systeemi ykkösensä tuottaa intentionaalis-teleologisia selityksiä evolutiivisesti validimpien funktionaalis-teleologisten selitysten sijasta.
1: Minun pikaintuitioni on että uskovaiset ihmiset ovat ärsyttäviä jotka esittävät haasteita joihin on ikään kuin pakko vastata koska SIWOTI -syndrooma. Minun pitkäaikaisempi miettimis-jäsentämiseni taas tuppaa tuottamaan lopputuloksen siitä, että eteeni tyrkätyissä jumalatodistuksissa on puutteita joka tarkoittaa, että he ovat tyhmiä ihmisiä jotka ovat juuri haaskanneet aikaani omien epäonnistumistensa tarkkailuun.
2: Koska minulla ei ole emootioita Jumalaan ja instituutio on lähinnä tylsistyttävää ajanhaaskausta, kenties tärkein suhteeni koko uskontoilmiöön onkin mitattavissa suhteessani uskovaisiin ihmisiin. Tässä tilanteessa tarvitsenen jonkin erityisen määritelmän ihmiselle jolla ei ole kiinnostusta, rakkautta tahi vihaa Jumalaa kohtaan, joka suhtautuu uskontoinstituutioon pragmaattisesti jonain johon voisi kuulua jos se ajaisi niitä asioita joita itse ajaa - aivan sama millä arvoilla koska suhde on pragmaattinen - ja joka suhtautuu uskovaisiin ihmisiin parhaimmillaan viileästi ja pahimmillaan hostiilisti - riippuen tietysti siitä miten uskovainen reagoi, toimii, käyttäytyy tai tappouhkailee.
Kenties vikana ei olekaan ateismin ja teismin ja agnostismin määritelmät. Vaan siinä että ilmiöitä niputetaan liikaa ja vaaditaan siistejä klimppejä. Uskonnossa ja muissa vakaumusasioissa taas harvoin on mitään siistiä. (Sanan "siisti" missään määritteissä.)
Näkisin, että syynä on se, että
1: Uusateismin jumalaperustelun ytimessä on todennäköisyys. Se ei sano että Jumalaa ei ole, vaan että Jumala on tieteelliseltä kannalta epätodennäköinen ja varsin selitysvoimaton teoria.
2: Lisäksi hyvin usea korostaa että on uskonnoton. Tähän kategoriaan kuuluu sekä agnostismi että ateismi.
3: Igteismi on myös suosiossa. Ja siinä Jumalakysymys ei kiinnosta. Se on kanta agnostismin ja ateismin väliltä.
Uskovaista tämänlainen ärsyttää. Heille agnostismin käsite voi olla jopa turha, koska heille ytimessä on kuuliaisuus Jumalalle. Ja agnostismiin harvemmin kuuluu tämä osio. Voidaankin jopa sanoa että uskovaisten maailmankuvassa on tarve hieman toisenlaiselle jaottelulle. Sen sijaan että määriteltäisiin mikä on (a) teisti, mikä on (b) agnostikko ja mikä on (c) ateisti, lähdetäänkin siitä että on (1) oikeaoppinen, kuka (2) kerettiläinen ja kuka (3) jumalaton.
Etenkin igteismin sävyt tuntuvat ärsyttävän. Agnostismin uudelleennimeämiselle halutaan pontta jotta ateistit eivät voisi vain ujuttautua siihen että teistien olisi tehtävä jumalatodistukset. "Sillä tavalla saamme nämä palstan kierot uusateistit pois koloistansa ja viimein perustelemaan sitä että miksi he uskovat ettei ole olemassa minkäänlaista jumalaa."
Näkisin, että syvin ongelma ateismissa onkin siinä että se on määritelty kahden näkemyksen kautta. Ateismi nähdään samanaikaisesti (a) jumalauskon puutteena ja (b) rationaalisuuskäsityksenä Jumalan olemassaolosta. Usein ihmisillä nämä asiat kulkevat käsi kädessä.
Mutta tosiasiassa sekä usko, agnostismi että ateismi pitävät sisällään vakaumuksen, uskontoinstituution ja tietoteoreettisen suhtautumisen. Ja yleisesti ottaen onkin niin että ateismia ja teismiä sitoo yhteen laajempi kimppu. Agnostismi taas ei ole näiden puoliväli.
Arkikielessä teismi ja ateismi määrittävät ihmisen suhdetta jumaluskoon ja agnostismi nähdään epätietona uskoon. Kuitenkin tosiasiassa agnostismi useimmiten määrittelee ihmisen suhteen jumalasta saatavaan tietoon. Se on eri asia kuin teismin ja ateismin puoliväli.
1: Esimerkiksi itse olen uskonnoton (en liity instituutioon ja dogmaan ja kuuliaisuusperinteeseen), jumalavakaumukseton (minulla ei ole minkäänlaista uskonelämää, en siis heilu emotionaalisesti uskonhaluamisen kanssa) ja agnostikko (tietoteoreettisesti Jumalan olemassaolo on minulle mysteeri). Jos ateismi määritetään tietoteoreettisesti, silloin en ole ateisti. Jos ateismi määritetään uskonvakaumuksen kautta, olen paatunutta paatuneempi ateisti.
2: Tässä määrittein on selvää, että ateismi ei ole uskonto, koska siitä puuttuu instituutio. Eikä se ole uskontoa siinäkään mielessä, että siinä oltaisiin jumalauskoisia. Ateismi on korkeintaan tietoteoreettinen suhtautuminen Jumalaan ja tässä mielessä se on enemmän ideologia, jos sitäkään.
Itse asiassa myös teismi on vastaavalla tavalla mutkikas.
1: Jos esimerkiksi otamme esille deismin, voimme huomata että tämän jälkeen meillä on käsissämme "filosofien Jumala" jolla ei yleensä ole mitään uskontoa ja johon ei liity mainittavaa uskonnollista aktiivisuuttakaan koska deismissä Jumala on alkusyy joka ei puutu tapahtumien kulkuun. Moni uskovainen kokee deismin Phillip Johnsonin tapaan "hengettömänä alkusyynä" joka on kuin "vaihtaisi aitoa kultaa väärään rahaan".
2: Toisaalta tapauskovaisilla voi olla vahva sidos siihen että Jumala on olemassa, ja jotka "uskovat omalla tavallaan" ja jotka ovat myös uskontoinstituution jäseniä jotka harrastavat rituaaleja. Mutta joilta puuttuu se uskon emotionaalinen puoli. Heitä on paljon ja heille tunteilevampien uskovaisten toiminta voi näyttää suoranaiselta hihhuloinnilta.
3: Monille hengellisyyttä korostaville uskovaisille Jumala taas on tietoteoreettisesti mysteeri. Heillä on sitten "vain se vakaumus". Osa heistä kuuluu instituutioon, ja osa irrottautuu tämänlaisesta koska se ei ole heistä tarpeeksi hengellistä.
Lisäksi on hyvä huomata Kahnemanin opit. Se, että kaikilla ihmisillä on käytössään kaksi kognitiivista järjestelmää. On intuitiivinen ja nopea systeemi yksi joka tuottaa tiettyjä tuloksia ja sitten se hidas ja hyviä tuloksia tuottava systeemi kaksi. Nämä ovat usein ristiriidassa. Esimerkiksi skeptikko joka ei usko kummituksiin voi kummitustalossa säikähtää ja ajatus kummituksista iskee mieleen. Tarkemmalla miettimisellä hän ei pidä tätä järkevänä. Yleensä maailmankuvassa arvostetaan jäsentyneisyyttä ja harkittuja mielipiteitä, joten aito skeptikkokin voi säikähtää kummituksia vaikka ei uskokaan niihin. (Se on vain tunteilua ja primitiivireaktiota tai sitten dogmaattisuuden puutetta, riippuen keneltä kysytään) Tällä on relevanssia sillä intuitiomme hakee teleologisia vastauksia ja ateistien tavat vastata vihjaavat että heidän nopea systeemi ykkösensä tuottaa intentionaalis-teleologisia selityksiä evolutiivisesti validimpien funktionaalis-teleologisten selitysten sijasta.
1: Minun pikaintuitioni on että uskovaiset ihmiset ovat ärsyttäviä jotka esittävät haasteita joihin on ikään kuin pakko vastata koska SIWOTI -syndrooma. Minun pitkäaikaisempi miettimis-jäsentämiseni taas tuppaa tuottamaan lopputuloksen siitä, että eteeni tyrkätyissä jumalatodistuksissa on puutteita joka tarkoittaa, että he ovat tyhmiä ihmisiä jotka ovat juuri haaskanneet aikaani omien epäonnistumistensa tarkkailuun.
2: Koska minulla ei ole emootioita Jumalaan ja instituutio on lähinnä tylsistyttävää ajanhaaskausta, kenties tärkein suhteeni koko uskontoilmiöön onkin mitattavissa suhteessani uskovaisiin ihmisiin. Tässä tilanteessa tarvitsenen jonkin erityisen määritelmän ihmiselle jolla ei ole kiinnostusta, rakkautta tahi vihaa Jumalaa kohtaan, joka suhtautuu uskontoinstituutioon pragmaattisesti jonain johon voisi kuulua jos se ajaisi niitä asioita joita itse ajaa - aivan sama millä arvoilla koska suhde on pragmaattinen - ja joka suhtautuu uskovaisiin ihmisiin parhaimmillaan viileästi ja pahimmillaan hostiilisti - riippuen tietysti siitä miten uskovainen reagoi, toimii, käyttäytyy tai tappouhkailee.
Kenties vikana ei olekaan ateismin ja teismin ja agnostismin määritelmät. Vaan siinä että ilmiöitä niputetaan liikaa ja vaaditaan siistejä klimppejä. Uskonnossa ja muissa vakaumusasioissa taas harvoin on mitään siistiä. (Sanan "siisti" missään määritteissä.)
lauantai 23. marraskuuta 2013
Koska kummitukset eivät voi leijua virtaavan veden yli
Mutta siltikin voi olla huvittavaa nähdä Kaisaniemenlahti jonkinlaisena Styx -jokena joka erottaa tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen. (Vaikka kyse on Helsingistä eikä Turusta olemme silti täl puol jokea.) Silta on tietenkin tärkeä, ja taatusti lautturia edullisempi vaihtoehto joen ylittämiseen. Tämä tekee Kharonin lautturintuloista pienet. On kenties kannattavampaa jättää lautta laituriin ja perustaa siihen pieni kahvila.
Toisaalta joen helppo ylittäminen muistuttaa Kharonin tärkeydestä. Hän kontrolloi sitä, että meno tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välillä ei ole aivan mahdoton. Moni porvari onkin taatusti kammoksuen ajatellut niitä laahustavia päiteidenkäyttäjäzombeja ja kommunismin haamukin on saattanut tulla kummittelemaan sillan yli.
Mutta on lohdullista tajuta, että olipa siltaa tai ei, niin jotkin asiat ovat pysyviä. Persefone esimerkiksi on muistutus siitä, että jos Manalassa söi jotain, sieltä ei koskaan päässyt pois. Persefone söi granaattiomenan siemeniä ja vuodenajat johtuvat siitä että Persefone, kevään tuoja, on myös manalan kuningatar joka on viehättynyt itseensä Haadekseen. Myös Sörnäisten ikuisen wapun aukiolla kannattaa miettiä kaksi kertaa pistääkö suuhunsa kaikkea mitä kulmilla maleksiva tuonpuoleinen tarjoaa. Saattaa olla, että siltä tieltä ei ole paluuta.
maanantai 28. lokakuuta 2013
Pieni ajatus : Hengen energioista
Kun kuuntelee nykyajan henkisyyspuhetta, korostuu usein sana "energia". Tämä on kenties omituisimmillaan New Agessa, mutta sana vilahtaa varsin tavallisesti myös "kristillisissä piireissä". Tämän puheen taakse on pakko nähdä pidempi perinne.
Humanismin ja teollitumisen jälkeen aikana on ollut suosittua lainata fysiikasta uskottavuutta henkisille asioille. Uskonto on nähty - ikään kuin renessanssin heristämänä ja valistushengen vaikutuksesta - jotenkin itsessään riittämättömänä. Siksi ei ole haluttu puhua klassisesta dualismista sen oikealla nimellä. Se, mikä ennen jaettuun aineeseen ja henkeen, jaettiin nyt vain aineeseen ja energiaan.
Siksi historialliset pseudotieteet toivat esille esimerkiksi animaalisen magnetismin ja liittivät sen monenlaisiin asioihin, kuten hypnoosi-ilmiöön ja paranormaaleihin voimiin kuten ajatustenlukuun tai poltergeist -henkiin. ~ Kummituspiireihin tutustuneena tiedän sen verran että jos vanhassa maailmassa fysiikan ylitti metafysiikka joka oli yliluonnollinen, ei jako aineeseen ja henkeen murtunut valistuksen voimasta. Kun yliluonnollisesta tuli naurettavaa, ei dualismista luovuttu ja yliluonnollisen tilalle livahti paranormaali, joka puhuu energioista eikä henkivoimiksi. Dualismi on muuten pidetty ennallaan, määrittely on vain filosofisesti uudelleennimetty "sama paketti".
Tämä johtaakin siihen erikoiseen tilanteeseen että kytkös "energiaan" siinä mielessä mitä tiede sen tarkoittaa on kävellyt tämänkin dualismin ohi. Nimittäin jos mietimme mitä tarkoittaa Einsteinin kuuluisa E=mc2, se viittaa nimenomaan siihen että aine ja energia ovat syvästi yhteydessä. Tässä suhteellisuuteorian jälkeisessä maailmassa olisi itse asiassa aivan mahdotonta sanoa, että "se koskee ainetta mutta ei energiaa". Ne ovat nimittäin perimmiltään samaa. Voidaankin nähdä, että modernissa taikauskossa on vanhentuneen tieteellisen energiakäsityksen jäänteitä yhdistettynä esimoderniin maailmantulkintaan. (Jota on toki yritetty kannatella väliaika esimerkiksi rationaalisen ihanteen mukaisella kartesiolaisen dualismin perinteellä.)
Se, että tämänlaisia ajatuksia kylvetään ja selitetään että "energiakenttiä" eivät "skientistien pelisäännöt" kahlitse, kertovat nimenomaan siitä, että niiden takaa kurkistelee vanha klassinen aine vs. henki -jaottelu. Jaottelu jossa esimerkiksi tietoisuus - ja aika monilla kummitustenmetsästäjillä myös sähkömagnetismi näyttää olevan osana "energioita", ikään kuin animaalisen magnetismin jäänteenä - nähdään perimmiltään ja lähtökohtaisesti eifysikaalisena. Tämä ei kenties ole väärin. Mutta tämänlainen käsitteiden uudelleennimeäminen haiskahtaa jonkinlaiselta käsitekillailulla tehdyltä petokselta. Huonolta filosofialta ja huonolta päättelyltä jossa tappiota ei tunnusteta tai sitä moitittua näkemystä puolusteta paremmin argumentein ja todistein, vaan ongelma haudataan piiloon uudelleennimeämällä keskeiset termit ja pitämällä niiden sisällöt käytännössä ennallaan. Tämänlainen ei ole opiksi ottamista, näkemysten kehittämistä tai virheiden korjaamista, vaan aivan puhdasta tappion ja häviön peittelyä.
Humanismin ja teollitumisen jälkeen aikana on ollut suosittua lainata fysiikasta uskottavuutta henkisille asioille. Uskonto on nähty - ikään kuin renessanssin heristämänä ja valistushengen vaikutuksesta - jotenkin itsessään riittämättömänä. Siksi ei ole haluttu puhua klassisesta dualismista sen oikealla nimellä. Se, mikä ennen jaettuun aineeseen ja henkeen, jaettiin nyt vain aineeseen ja energiaan.
Siksi historialliset pseudotieteet toivat esille esimerkiksi animaalisen magnetismin ja liittivät sen monenlaisiin asioihin, kuten hypnoosi-ilmiöön ja paranormaaleihin voimiin kuten ajatustenlukuun tai poltergeist -henkiin. ~ Kummituspiireihin tutustuneena tiedän sen verran että jos vanhassa maailmassa fysiikan ylitti metafysiikka joka oli yliluonnollinen, ei jako aineeseen ja henkeen murtunut valistuksen voimasta. Kun yliluonnollisesta tuli naurettavaa, ei dualismista luovuttu ja yliluonnollisen tilalle livahti paranormaali, joka puhuu energioista eikä henkivoimiksi. Dualismi on muuten pidetty ennallaan, määrittely on vain filosofisesti uudelleennimetty "sama paketti".
Tämä johtaakin siihen erikoiseen tilanteeseen että kytkös "energiaan" siinä mielessä mitä tiede sen tarkoittaa on kävellyt tämänkin dualismin ohi. Nimittäin jos mietimme mitä tarkoittaa Einsteinin kuuluisa E=mc2, se viittaa nimenomaan siihen että aine ja energia ovat syvästi yhteydessä. Tässä suhteellisuuteorian jälkeisessä maailmassa olisi itse asiassa aivan mahdotonta sanoa, että "se koskee ainetta mutta ei energiaa". Ne ovat nimittäin perimmiltään samaa. Voidaankin nähdä, että modernissa taikauskossa on vanhentuneen tieteellisen energiakäsityksen jäänteitä yhdistettynä esimoderniin maailmantulkintaan. (Jota on toki yritetty kannatella väliaika esimerkiksi rationaalisen ihanteen mukaisella kartesiolaisen dualismin perinteellä.)
Se, että tämänlaisia ajatuksia kylvetään ja selitetään että "energiakenttiä" eivät "skientistien pelisäännöt" kahlitse, kertovat nimenomaan siitä, että niiden takaa kurkistelee vanha klassinen aine vs. henki -jaottelu. Jaottelu jossa esimerkiksi tietoisuus - ja aika monilla kummitustenmetsästäjillä myös sähkömagnetismi näyttää olevan osana "energioita", ikään kuin animaalisen magnetismin jäänteenä - nähdään perimmiltään ja lähtökohtaisesti eifysikaalisena. Tämä ei kenties ole väärin. Mutta tämänlainen käsitteiden uudelleennimeäminen haiskahtaa jonkinlaiselta käsitekillailulla tehdyltä petokselta. Huonolta filosofialta ja huonolta päättelyltä jossa tappiota ei tunnusteta tai sitä moitittua näkemystä puolusteta paremmin argumentein ja todistein, vaan ongelma haudataan piiloon uudelleennimeämällä keskeiset termit ja pitämällä niiden sisällöt käytännössä ennallaan. Tämänlainen ei ole opiksi ottamista, näkemysten kehittämistä tai virheiden korjaamista, vaan aivan puhdasta tappion ja häviön peittelyä.
perjantai 27. syyskuuta 2013
Patenttiratkaisu kummituksiin
Näin viime yönä unta, jossa olin meidän olohuoneessa tekemässä yksinkertaista valon diffraktioon liittyvää koetta. Siitä tuli kivoja kuvioita, joita sitten videoin. Kun otin kameran, niin siinä kameran ruudussa näkyi että olohuone oli pullollaan pahoja henkiä ja ruumiin näköisiä kummituskalmoja. Nämä hirvitykset jopa syöksyivät kohti. Mutta ne näkyivät vain siinä kameran ruudulla. Ei siis "normaalimaailmassa" käynyt mitään. : Unessani ensimmäinen ajatus oli, että pitää patentoida kamera jolla näkee tuonpuoleiseen.
En tiedä voiko periaatteessa eikaupallinen skeptikko-skientisti ola ylpeä tälläisistä unista. Voi!
En tiedä voiko periaatteessa eikaupallinen skeptikko-skientisti ola ylpeä tälläisistä unista. Voi!
tiistai 23. heinäkuuta 2013
Yksinkertainen vs. antropomorfistinen
Paul Davies on tunnettu varsin avomielisenä miehenä. Esimerkiksi hänen kiinnostuksensa SETI -projekteihin ja ulkoavaruuden elämään ja muihin vastaaviin aiheisiin ovat tehneet hänestä miehen jota muutkin kuin skeptikot kuuntelevat. Tämä on temppu, joka on melko haastava.
Hänen melko tuoreesti käännetyssä kirjassaan "Kolkko hiljaisuus" - joka pohjimmiltaan yrittää itse asiassa vastata Fermin paradoksiin - hän ottaa matkan varrella kantaa myös tieteellisyyskysymykseen. Syy on selvä. Vaikka hän onkin avomielinen, tavoitteena ei ole olla niin avomielinen että aivot solahtavat karkuun. Kysymys voidaan tiivistää asiaan joka Daviesin mukaan näyttää tuottavan vaikeuksia monelle kadunmiehelle. "Ihmiset haluavat tietää miksi on hyväksyttyä etsiä älyllistä maanulkoista elämää mutta ei kummituksia, ja miksi tähdistä tulevat viestit ovat tieteellisesti varteenotettavia mutta kuolleilta tulevat eivät ole. Mihin vedetään raja tieteen ja pseudotieteen välillä?" Tässä kohden ihmisiä on kahta sorttia. Molemmat kysyvät samaa kysymystä, mutta aivan eri intentioin. Osasta avaruusolennot ovat yhtä naurettavia kuin kummitukset, kun taas toisista kummitukset ovat ainakin yhtä varteenotettavia kuin SETI. Toiset siis haluavat torpata avaruuden älyn etsimistä humpuukina kun taas toiset haluavat tuoda uskottavuusarvoa kummituksiin.
Paul Davies ottaa esille Carl Saganin skeptikkokliseeksi muodostuneen hokeman "poikkeukselliset väitteet vaativat poikkeuksellisia toditeita." Mutta hän käsittelee sen melko oleelliselta kulmalta joka usein tuntuu unohtuvan tiedettä popularisoivista teksteistä. Hän korostaa että on eri hypoteeseja joiden todennäköisyyttä ei arvioida suoraan a priorisesti siten että vain oletetaan että se on todennäköistä. Sen sijaan arvioidaan kokonaisuutta ja asiat saavat uskottavuusarvoa saatujen tietojen mukaan. Hän ottaa tästä esiin occamin partaveistä arkijärjellä soveltaneen Thomas Jeffersonin kannan meteoriitteihin ; "Thomas Jefferson lausui kuuluisasti "uskon ennemmin kahden jenkkiprofessorin valehdelleen kuin kivien pudonneen taivaalta" kun hänelle kerrottiin silminnäkijän selonteko putoavista meteoriiteista. Monen 1800 -luvun älykön tapaan Jefferson viis veisasi meteoriiteista, kosk a priori -todennäköisyys taivaalta putoavista kivistä oli pieni, kun taas a priori -todennäköisyys sille että räävitön professori keksi tarinan mainettaan kasvattaakseen, ei ole pieni." Nykyään tietomme avaruudesta on muuttunut ja lisääntynyt, ja arvioimme meteoriittitarinoita muullakin kuin arkikokemuksella. Bayesin sääntöä rukataan havainnoilla ja tätä kautta saadaan todennäköisyysarvioita.
Davies korostaakin että tosiasiassa ihmiset erehtyvät koska ne katsovat ilmiöitä valitettavan usein vain vastauksena yhteen spesifiin ongelmaan ja tilanteeseen. Heiltä puuttuu kokonaiskuva. Ja siksi ihmiset vertaavat neutriinoja vaikkapa kummituksiin ja vaativat uskottavuutta jälkimmäiselle. "Sukkela vastaus tuohon valitukseen on Bayesin sääntö. Oudot entiteetit kuten pimeä aine ja neutriinot eivät ole vastauksia yksittäisiin spekulaatioihin, vaan ne ovat osa hyvin suurta yksityiskohtaista teoriaa joka ennustaa niiden olemassaolon. Ne liittyvät kiinteästi tuttuun ja hyvin testattuun fysiikkaan johdonmukaisella kattavalla matemaattisella mallilla. Toisin sanoen niillä on paikka hyvin ymmärretyssä teoriassa. Niiden a priori todennäköisyys on siis hyvin suuri." Tämä johtaa siihen että jos vakiintunut ja testattu fysiikka näyttää anomalioita, pyritään luomaan teoria jossa ei ensiksi tarvitse kumota tuota teoriaa. Kummitusteoriat taas perustuvat nimenomaan siihen että anomaliat jotenkin kumoaisivat normaalitieteen ja osoittaisivat sen ulkopuolelle. Periaate on siis käänteinen. Joka tarkoittaa sitä että rakennettu analogisuus neutriinojen, pimeän aineen ja vaikka kummitusten välille kaatuu. Samanlaisuutta yritetään rakentaa mutta se onkin tieteen kannalta päinvastaisuutta. Ainut yhdistävä piirre on neutriinojen ja kummitusten suhde arkijärkeen. Mutta tiede ei ole arkijärjen soveltamista.
Daviesilla on tässä kohden mielenkiintoisia ajatuksia jotka koskevat avaruusolentoja. Hän on SETI -projektissa. Ja hän suhtautuu silti hyvin kriittisesti moniin avaruusolentotarinoihin. Tarinat UFOista ja kohdatuista humanoideista saavat häneltä rajuakin kritiikkiä. Tämä voi yllättää ihmiset jotka miettivät avaruusolentoja aiheena jota vastaan tai jonka puolesta ollaan. Davies, kuten kunnon tiedemies tekeekin, ajattelee aiheen sijasta todistamisen metodiikkaa. Aihe on irrelevantti, se miten perustelet sen on relevantti. Arkijärki taas yrittää tehdä juuri päin vastoin : Ensin joko kannatamme tai emme kannata avaruusolentoja, asetamme a priorisen todennäköisyyden tämän tunteen mukaan ja sitten yritämme sovittaa havainnot tähän malliin ilman että havainnot muuttavat tai vaikuttavat näihi a priorisiin oletuksiin. Ja tällöin meillä on aihe jota vastaan tai jonka puolesta olemme ja metodiikka muuttuu sivupoluksi, joksikin jota käytetään jotta oma kanta vaikuttaisi intellektuellilta kun siinä on niin monta sivistyssanaakin.
Daviesin mukaan onkin erikoista että arkijärki ylikorostaa antropomorfismia. Esimerkiksi avaruusolentotarinoita näyttää vaivaavan vahva ihmisenkaltaisuus. Joka taas on hyvin suuresti ristiriidassa sen kanssa mihin avaruusolentojen pitäisi kyetä jos he ovat todella tähtienvälisiä matkustajia. Antropomorfismi näkyy myös toiminnassa "Toinen vihje on avaruusolentojen tavoitteiden latteus. Ne tuntuvat sisältävän peltojen ja niittyjen tonkimista, lehmien, autojen ja lentokoneiden jahtaamista kyllästyneiden teinien tapaan ja ihmisten kidnappaamista natsityylisiin kokeisiin. Ei mitään sellaista jota voisi olettaa kosmiselta superälyltä." Tämä on toki skeptikkojen parissa hyvinkin tunnettu omituisuus. Jotenkin tähtienväliset supertekniset olennot kykenevät tuomaan viestejä rauhasta ja harmoniasta, jotka ovat samanlaisia kuin mitä voi kysyä jokaiselta new-ageen hurahtaneelta pilviveikolta. Sen sijaan avaruusolennot eivät tarjoa olemassaolonsa todisteeksi mitään sellaista jota supereteknologiset tahot voisivat antaa. Kuten ratkaisuja vaikeisiin matemaattisiin pulmiin joiden kanssa ihmiskunta itse on paininut kauan. Tai teknologista tietoa. Tai edes teknologisia näytteitä. ; Valtaosa humanoidikohtaamisselityksiä onkin sitä että selitetään miksi avaruusolennoilla olisi syitä olla tarjoamatta todisteita. Mikä on aivan eri asia kuin se, että todisteiden puute voitaisiin unohtaa. Sillä oikeastihan nämä saisivat painoarvoa vasta kun a priorinen todennäköisyys avaruusolentojen puolelle olisi saatu muuta kautta.
Davies moittii UFO -jen kannattajia aukkojen Jumala -päättelyvirhetyyppisen logiikan käyttämisestä. Ihmiset ajattelevat liiankin helposti että "Emme tiedä mitä se on" ja päättelevät tämän tarkoittavan sen antiteesiä "Tiedämme mitä se on." Davies toteaa tästä ymmärretysti että "On tarpeetonta todeta, että tutkijat eivät ole vakuuttuneita. Logiikka on lähtökohdiltaan virheellistä. Se, että asiaa ei tunnisteta X:ksi ei tarkoita, että sen täytyy olla Y."
Davies tosin valittelee myös sitä että SETI on sortunut ihmisenkaltaistamiseen. Esimerkiksi kuunnellessaan radiosignaaleja itse asiassa taustalle oletetaan hyvinkin tietynlainen ihmsienkaltainen teknologia ; Ajatus ei siis todellakaan perustu ID -fantasiaan siitä, että eliminoitaisiin luonnolliset syyt, ja jäljelle jäisi vain älykkäät syyt. Ajatus perustuu puhtaasti analogisuuteen ihmsiten ja oletettujen avaruusolentojen kanssa. Ja tässä kohden tehdään varsin vahvoja oletuksia. Ja siksi SETIssä mietitään kysymyksiin myös muitakin keinoja, jotka nekään tosin eivät perustu ID -logiikan fantasiointeihin. "1960 -luvulla laser nähtiin kilpailevana vaihtoehtona kommunikaatiollemme. Pian jotkut Seti -tutkijat esittivät näkemyksiä, että ET on meitä sen verran edistyneempi, että se varmasti valitsisi mieluummin työkalukseen hienon laserin kuin vanhanaikaisen radiosäteilyn. Tämän seurauksena syntyi optinen Seti joka kukoistaa yhä." Siksi alaa kehitetäänkin muistaen että antropomorfismi on joskus ongelma. Ja huomiota kiinnitetään monien eri teknologiaratkaisujen kautta tehtyjen tutkimusprojektien lisäksi esimerkiksi energiankulutukseen ; Teknologian ajatellaan vaativan energiaa, eli joksikin joka ei toimi ikiliikkujan periaatteella. Ja näitä energian kulumisen merkkejä voidaan hakea.
Antropomorfismi sävyttää kuitenkin aika usein Setin projekteja ja etenkin ufologeja. Davies ei pidä hyvänä esimerkiksi sitä kuinka ideologiset vaikuttimet nähdään helposti tautalle. Esimerkiksi kylmän sodan aikana oletettiin erilaisia motiiveja kuin aikana jona ympäristökatastrofi on suurempi ongelma. Teoriat ja tarinat avaruusolennoista ovatkin muuntuneet historian varrella ; Brittien kulttuuri-imperialismin aikana avaruusolennot nähtiin maata resurssina valloittavana, kylmän sodan aikaan hyökkäävänä, luontoteemojen varrella maa biosfääriä suojelevina ja teknologisuuskulttuurin kohdalla kohdataan tutkivat silpomisesta ja anaalitähystyksistä kiinnostuneet alienit. Davies korostaa että "on hölmöä painottaa etsintästrategiaa liikaa politiikan kuukauden puheenaiheelle." Koska ne muuttuvat ihmiskunnankin aikana, ja on selvää että tämä muuntuvaisuus kertoo siitä että emme välttämättä osaa nähdä yhteiskuntarakenteita ja politiikkaa eteenpäin jotta osaisimme arvata mitä avaruusolennot pitävät tärkeänä. Ja muuttuvuus kertoo tietysti myös siitä että tämä kohta ei ole mikään vakio, joka yhdistäisi älyllisestä teknologista yhteiskuntaa.
SETI:ssäkin on ollut poliittista intomieltä, mutta Davies haluaa jarruttaa tätä. Sillä ihmisen arkijärjessä antropomorfismi on kenties todennäköistä. Ja kieltämättä maapallo elämineen on ainut tunnettu elämän muoto ja ihmiskunta ainut tunnettu teknologinen yhteiskunta. On aivan järkevää ponnistaa tiedetystä eitiedettyyn. Mutta tämän otos on kuitenkin 1. Ja tältä pohjalta on vaikeaa vetää suoria johtopäätöksiä siihen miten todennäköisen tai keskinkertaisen kaltaisia kaiken kaikkiaan olemme. Ja jos unohdamme tämän, voimme vahingossa seurata liikaakin arkijärkeämme ja ajatella että yksinkertainen on sama kuin antropomorfistinen. Ja nähdäkseni tämä ongelma ei koske pelkästään avaruusolentoja. Vaan se koskee näiden lisäksi - ellei peräti etenkin - kummituksia ja personifioituja Jumalia.
Hänen melko tuoreesti käännetyssä kirjassaan "Kolkko hiljaisuus" - joka pohjimmiltaan yrittää itse asiassa vastata Fermin paradoksiin - hän ottaa matkan varrella kantaa myös tieteellisyyskysymykseen. Syy on selvä. Vaikka hän onkin avomielinen, tavoitteena ei ole olla niin avomielinen että aivot solahtavat karkuun. Kysymys voidaan tiivistää asiaan joka Daviesin mukaan näyttää tuottavan vaikeuksia monelle kadunmiehelle. "Ihmiset haluavat tietää miksi on hyväksyttyä etsiä älyllistä maanulkoista elämää mutta ei kummituksia, ja miksi tähdistä tulevat viestit ovat tieteellisesti varteenotettavia mutta kuolleilta tulevat eivät ole. Mihin vedetään raja tieteen ja pseudotieteen välillä?" Tässä kohden ihmisiä on kahta sorttia. Molemmat kysyvät samaa kysymystä, mutta aivan eri intentioin. Osasta avaruusolennot ovat yhtä naurettavia kuin kummitukset, kun taas toisista kummitukset ovat ainakin yhtä varteenotettavia kuin SETI. Toiset siis haluavat torpata avaruuden älyn etsimistä humpuukina kun taas toiset haluavat tuoda uskottavuusarvoa kummituksiin.
Paul Davies ottaa esille Carl Saganin skeptikkokliseeksi muodostuneen hokeman "poikkeukselliset väitteet vaativat poikkeuksellisia toditeita." Mutta hän käsittelee sen melko oleelliselta kulmalta joka usein tuntuu unohtuvan tiedettä popularisoivista teksteistä. Hän korostaa että on eri hypoteeseja joiden todennäköisyyttä ei arvioida suoraan a priorisesti siten että vain oletetaan että se on todennäköistä. Sen sijaan arvioidaan kokonaisuutta ja asiat saavat uskottavuusarvoa saatujen tietojen mukaan. Hän ottaa tästä esiin occamin partaveistä arkijärjellä soveltaneen Thomas Jeffersonin kannan meteoriitteihin ; "Thomas Jefferson lausui kuuluisasti "uskon ennemmin kahden jenkkiprofessorin valehdelleen kuin kivien pudonneen taivaalta" kun hänelle kerrottiin silminnäkijän selonteko putoavista meteoriiteista. Monen 1800 -luvun älykön tapaan Jefferson viis veisasi meteoriiteista, kosk a priori -todennäköisyys taivaalta putoavista kivistä oli pieni, kun taas a priori -todennäköisyys sille että räävitön professori keksi tarinan mainettaan kasvattaakseen, ei ole pieni." Nykyään tietomme avaruudesta on muuttunut ja lisääntynyt, ja arvioimme meteoriittitarinoita muullakin kuin arkikokemuksella. Bayesin sääntöä rukataan havainnoilla ja tätä kautta saadaan todennäköisyysarvioita.
Davies korostaakin että tosiasiassa ihmiset erehtyvät koska ne katsovat ilmiöitä valitettavan usein vain vastauksena yhteen spesifiin ongelmaan ja tilanteeseen. Heiltä puuttuu kokonaiskuva. Ja siksi ihmiset vertaavat neutriinoja vaikkapa kummituksiin ja vaativat uskottavuutta jälkimmäiselle. "Sukkela vastaus tuohon valitukseen on Bayesin sääntö. Oudot entiteetit kuten pimeä aine ja neutriinot eivät ole vastauksia yksittäisiin spekulaatioihin, vaan ne ovat osa hyvin suurta yksityiskohtaista teoriaa joka ennustaa niiden olemassaolon. Ne liittyvät kiinteästi tuttuun ja hyvin testattuun fysiikkaan johdonmukaisella kattavalla matemaattisella mallilla. Toisin sanoen niillä on paikka hyvin ymmärretyssä teoriassa. Niiden a priori todennäköisyys on siis hyvin suuri." Tämä johtaa siihen että jos vakiintunut ja testattu fysiikka näyttää anomalioita, pyritään luomaan teoria jossa ei ensiksi tarvitse kumota tuota teoriaa. Kummitusteoriat taas perustuvat nimenomaan siihen että anomaliat jotenkin kumoaisivat normaalitieteen ja osoittaisivat sen ulkopuolelle. Periaate on siis käänteinen. Joka tarkoittaa sitä että rakennettu analogisuus neutriinojen, pimeän aineen ja vaikka kummitusten välille kaatuu. Samanlaisuutta yritetään rakentaa mutta se onkin tieteen kannalta päinvastaisuutta. Ainut yhdistävä piirre on neutriinojen ja kummitusten suhde arkijärkeen. Mutta tiede ei ole arkijärjen soveltamista.
Daviesilla on tässä kohden mielenkiintoisia ajatuksia jotka koskevat avaruusolentoja. Hän on SETI -projektissa. Ja hän suhtautuu silti hyvin kriittisesti moniin avaruusolentotarinoihin. Tarinat UFOista ja kohdatuista humanoideista saavat häneltä rajuakin kritiikkiä. Tämä voi yllättää ihmiset jotka miettivät avaruusolentoja aiheena jota vastaan tai jonka puolesta ollaan. Davies, kuten kunnon tiedemies tekeekin, ajattelee aiheen sijasta todistamisen metodiikkaa. Aihe on irrelevantti, se miten perustelet sen on relevantti. Arkijärki taas yrittää tehdä juuri päin vastoin : Ensin joko kannatamme tai emme kannata avaruusolentoja, asetamme a priorisen todennäköisyyden tämän tunteen mukaan ja sitten yritämme sovittaa havainnot tähän malliin ilman että havainnot muuttavat tai vaikuttavat näihi a priorisiin oletuksiin. Ja tällöin meillä on aihe jota vastaan tai jonka puolesta olemme ja metodiikka muuttuu sivupoluksi, joksikin jota käytetään jotta oma kanta vaikuttaisi intellektuellilta kun siinä on niin monta sivistyssanaakin.
Daviesin mukaan onkin erikoista että arkijärki ylikorostaa antropomorfismia. Esimerkiksi avaruusolentotarinoita näyttää vaivaavan vahva ihmisenkaltaisuus. Joka taas on hyvin suuresti ristiriidassa sen kanssa mihin avaruusolentojen pitäisi kyetä jos he ovat todella tähtienvälisiä matkustajia. Antropomorfismi näkyy myös toiminnassa "Toinen vihje on avaruusolentojen tavoitteiden latteus. Ne tuntuvat sisältävän peltojen ja niittyjen tonkimista, lehmien, autojen ja lentokoneiden jahtaamista kyllästyneiden teinien tapaan ja ihmisten kidnappaamista natsityylisiin kokeisiin. Ei mitään sellaista jota voisi olettaa kosmiselta superälyltä." Tämä on toki skeptikkojen parissa hyvinkin tunnettu omituisuus. Jotenkin tähtienväliset supertekniset olennot kykenevät tuomaan viestejä rauhasta ja harmoniasta, jotka ovat samanlaisia kuin mitä voi kysyä jokaiselta new-ageen hurahtaneelta pilviveikolta. Sen sijaan avaruusolennot eivät tarjoa olemassaolonsa todisteeksi mitään sellaista jota supereteknologiset tahot voisivat antaa. Kuten ratkaisuja vaikeisiin matemaattisiin pulmiin joiden kanssa ihmiskunta itse on paininut kauan. Tai teknologista tietoa. Tai edes teknologisia näytteitä. ; Valtaosa humanoidikohtaamisselityksiä onkin sitä että selitetään miksi avaruusolennoilla olisi syitä olla tarjoamatta todisteita. Mikä on aivan eri asia kuin se, että todisteiden puute voitaisiin unohtaa. Sillä oikeastihan nämä saisivat painoarvoa vasta kun a priorinen todennäköisyys avaruusolentojen puolelle olisi saatu muuta kautta.
Davies moittii UFO -jen kannattajia aukkojen Jumala -päättelyvirhetyyppisen logiikan käyttämisestä. Ihmiset ajattelevat liiankin helposti että "Emme tiedä mitä se on" ja päättelevät tämän tarkoittavan sen antiteesiä "Tiedämme mitä se on." Davies toteaa tästä ymmärretysti että "On tarpeetonta todeta, että tutkijat eivät ole vakuuttuneita. Logiikka on lähtökohdiltaan virheellistä. Se, että asiaa ei tunnisteta X:ksi ei tarkoita, että sen täytyy olla Y."
Davies tosin valittelee myös sitä että SETI on sortunut ihmisenkaltaistamiseen. Esimerkiksi kuunnellessaan radiosignaaleja itse asiassa taustalle oletetaan hyvinkin tietynlainen ihmsienkaltainen teknologia ; Ajatus ei siis todellakaan perustu ID -fantasiaan siitä, että eliminoitaisiin luonnolliset syyt, ja jäljelle jäisi vain älykkäät syyt. Ajatus perustuu puhtaasti analogisuuteen ihmsiten ja oletettujen avaruusolentojen kanssa. Ja tässä kohden tehdään varsin vahvoja oletuksia. Ja siksi SETIssä mietitään kysymyksiin myös muitakin keinoja, jotka nekään tosin eivät perustu ID -logiikan fantasiointeihin. "1960 -luvulla laser nähtiin kilpailevana vaihtoehtona kommunikaatiollemme. Pian jotkut Seti -tutkijat esittivät näkemyksiä, että ET on meitä sen verran edistyneempi, että se varmasti valitsisi mieluummin työkalukseen hienon laserin kuin vanhanaikaisen radiosäteilyn. Tämän seurauksena syntyi optinen Seti joka kukoistaa yhä." Siksi alaa kehitetäänkin muistaen että antropomorfismi on joskus ongelma. Ja huomiota kiinnitetään monien eri teknologiaratkaisujen kautta tehtyjen tutkimusprojektien lisäksi esimerkiksi energiankulutukseen ; Teknologian ajatellaan vaativan energiaa, eli joksikin joka ei toimi ikiliikkujan periaatteella. Ja näitä energian kulumisen merkkejä voidaan hakea.
Antropomorfismi sävyttää kuitenkin aika usein Setin projekteja ja etenkin ufologeja. Davies ei pidä hyvänä esimerkiksi sitä kuinka ideologiset vaikuttimet nähdään helposti tautalle. Esimerkiksi kylmän sodan aikana oletettiin erilaisia motiiveja kuin aikana jona ympäristökatastrofi on suurempi ongelma. Teoriat ja tarinat avaruusolennoista ovatkin muuntuneet historian varrella ; Brittien kulttuuri-imperialismin aikana avaruusolennot nähtiin maata resurssina valloittavana, kylmän sodan aikaan hyökkäävänä, luontoteemojen varrella maa biosfääriä suojelevina ja teknologisuuskulttuurin kohdalla kohdataan tutkivat silpomisesta ja anaalitähystyksistä kiinnostuneet alienit. Davies korostaa että "on hölmöä painottaa etsintästrategiaa liikaa politiikan kuukauden puheenaiheelle." Koska ne muuttuvat ihmiskunnankin aikana, ja on selvää että tämä muuntuvaisuus kertoo siitä että emme välttämättä osaa nähdä yhteiskuntarakenteita ja politiikkaa eteenpäin jotta osaisimme arvata mitä avaruusolennot pitävät tärkeänä. Ja muuttuvuus kertoo tietysti myös siitä että tämä kohta ei ole mikään vakio, joka yhdistäisi älyllisestä teknologista yhteiskuntaa.
SETI:ssäkin on ollut poliittista intomieltä, mutta Davies haluaa jarruttaa tätä. Sillä ihmisen arkijärjessä antropomorfismi on kenties todennäköistä. Ja kieltämättä maapallo elämineen on ainut tunnettu elämän muoto ja ihmiskunta ainut tunnettu teknologinen yhteiskunta. On aivan järkevää ponnistaa tiedetystä eitiedettyyn. Mutta tämän otos on kuitenkin 1. Ja tältä pohjalta on vaikeaa vetää suoria johtopäätöksiä siihen miten todennäköisen tai keskinkertaisen kaltaisia kaiken kaikkiaan olemme. Ja jos unohdamme tämän, voimme vahingossa seurata liikaakin arkijärkeämme ja ajatella että yksinkertainen on sama kuin antropomorfistinen. Ja nähdäkseni tämä ongelma ei koske pelkästään avaruusolentoja. Vaan se koskee näiden lisäksi - ellei peräti etenkin - kummituksia ja personifioituja Jumalia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)