Hämmentävä sosiaalinen räjähdys

Minulla on viime aikoina tapahtunut eräänlainen sosiaalinen räjähdys. Tarkalleen ottaen olen viettänyt ihmisten kanssa aikaa muutamia kymmeniä tunteja. Tämä on hyvin poikkeuksellista ; On aivan tavallista että minulla käy vieraita 1-2 kertaa vuodessa. Ja käyn tämän päälle ulkona jonkin 3-4 kertaa. Tämä tarkoittaa keskimäärin yhtä sosiaalista aktiviteettia per kaksi kuukautta.

Nyt olen toisin sanoen käyttänyt viimeisen puolentoista kuukauden aikana sosiaalista aikaa enemmän kuin monena vuotena yhteensä. Ja tämä ei ole ollut sellaista aikaa jossa yhdistävänä elementtinä on jokin toiminta ; Esimerkiksi kun miekkailen on siellä muita. Ja periaatteessa olen siellä ystävällinen tai sellaiseen pyrkivä. Ja tämä on jonkinlaista sosiaalisuutta.

Yhtenä syynä on varmasti se, että olen sen verran kehittynyt että nykyään toleranssini halaamisille ja muulle koskettamiselle on parantunut huomattavasti. Ja näin ollen tilanne on toiminut Annan kanssa ; Olemme toki tunteneet jo 24 vuoden ajalta, ja välimme ovat olleet aina hyvät. Mutta aiemmin olen ollut varautuneempi joten tämänlaisia ei ole tapahtunut. ; Toisaalta työttömäksi jääminen pakotti pysähtymään. Ennen olin kipittänyt eteenpäin kun ei ole voinut pysähtyä. Työttömänä oli pakko opetella aivan uusia taitoja. Sellaisia joita en ollut koskaan tarvinnut. (Parasta tietenkin on se, että tämä tyhjänpanttina oleminenkin on nyt ohi. Opin kuitenkin sen että voin pysähtyä eikä minun ole pakko kipittää.)

Hän on kuunnellut minun juttujani melkomoisia määriä. Ja kuitenkin hän harrastaa peilaamista (mirroring), joka vihjaa siihen että hän on mukavuusalueellaan. (Peilaaminen ei tarkoita sitä että ilmeillään peilin edessä, vaan jossa toisen elehdintä "otetaan matkintaan" ja sitä mukaillaan.) Edes minun sisareni eivät peilaa minua. On oikeastaan hämmentävää että joku haluaa ottaa osaa dialogiin kanssani. (Etenkin kun joskus menee pahasti monologien puolelle.)

Minusta piristävintä tässä on ollut se, että kotona ei olla mustasukkaisia. Ja tässä ei ole mitään "funny businessia". Joidenkin ihmisten kanssa joudun laskemaan viestejä ja päiviä. Kun ei tarvitse koko ajan pelätä että alkaisi jokin seksuaalinen jännite, ei vaadita tasapainoilua. Kaikki on hirveän vapaata.

Emme juuri koskaan molemmat maksa omia syömisiämme, mutta maksamme ristiin niin että perässä ei pysy. Ja näin mitään velkasuhteita ei synny. (Asiaa vaikeuttaa sekin että syön hänen ruokiaan.) En minä oikeasti ole tämänlainen. Tai siis nyt olen.

Kupla, propaganda ja monikulttuurisuus

Helsingin Sanomat uutisoi siitä miten Venäjä on turvautunut propagandaan jolla se on luonut oman kuplansa, jossa suurin osa sen asukkaista elää. Propagandaan siis myös uskotaan kohtuu suuresti. Tämä ei toki ole yllättävä asia tai uutinen. ; Putinin väki keksii erikoisia näkemyksiä.

On helppoa naureskella Putinin Venäjälle. (Silloin kun ei itketä.) Vielä makeamman naurut voi saada Pohjois-Koreasta jossa vi(r)allinen propaganda on luonut oman todellisuuskuplansa. Mutta ensin olisi hyvä katsoa elääkö itse vastaavassa harhassa.

Itse sanoisin että tämä riski on jossain määrin aina olemassa. Ja sosiaalinen media on pahentanut sitä. On olemassa echo chambereita joista haetaan oman maailmankuvan mukaiset tiedot. Näiden ulkopuolella ei juurikaan vierailla. Tämä on maailmankuvapohjaista asiaa jossa ulkopuolista propagandistia ei tarvita koska itse valitset lähteesi mieltymystesi mukaan. Erilaiset verkon kustomoidut haut vielä pahentavat tätä. Jos hakukone oppii mitä näkökulmaa arvostat, syntyy helposti se, että ihan vahingossa alat saamaan juuri tätä näkökulmaa puolustavia artikkeleita ja sitten ajaudut informaatiokuplaan jonka olet aivan itse luonut.

Baudrillard on kuvannut tämänlaista kuplaa hyperrealismiksi. Ja että se eroaa informaatiosta ja tiedosta siten että informaatio yrittää olla kartta maailmasta, jonkinlainen mallinnus. Mutta hyperreaalissa todellisuudessa symbolit ovat todellisuus. Hyperreaalisuus iskee päälle välittömästi kun ideologia määrittää mikä on uskottavaa ja totta ja määrittelee, todellisuuden sijasta, mikä on valehtelua. Baudrillardin kuvaus muistuttaa hieman parodiahorisonttia, mutta on tätä astetta laajempi ; "It is no longer a question of imitation, nor duplication, nor even parody. It is a question of substituting the signs of the real for the real."

Baudrillard kuvaa miten museoinninkaltaistaminen (~"museumification") on yksi tapa hyperrealisoida kulttuuri. Hänestä kulttuuri on elävä ja toimiva ja edistyvä kokonaisuus. Silti esimerkiksi monien sademetsässä elävien heimojen kulttuuri on eristetty. On pelätty että yhteydenpito muuttaa kulttuurin elämäntapaa. Kulttuuri jähmetetään kuriositeetiksi. Joksikin joka muistuttaa meille länsimaisille ihmisille menneestä. Periaatteessa tämä konservointi on jotain jota aika moni ns. monokulttuuria ajava konservatiivi näyttää ajavan. Ja näitä ihmisiä ei ole vaikeaa löytää. Itse asiassa heistä on määränsä vuoksi rakentunut erilaisia alakulttuureja. Sellaisia jotka yrittävät museoinninkaltaistaa Suomalaisuuden, yleensä "kulttuuristen arvojen" nimissä.
1: Tämä ei toki koske kaikkia konservatiiveja, esimerkiksi itse en katso olevani tämänlainen. No, sitten toisaalta jos jonkun täytyy oppia miten käyttää sitä pyöritettävällä numerokiekolla varustettua puhelinta, niin moitin sinua korkeintaan siitä että käytät liian modernia teknologiaa...

Oma ratkaisuni kuplautumisen ongelmaan on nimenomaan monikulttuurisuus ja internationaalisuus. Tämä vaatii kriittistä silmää ja aika paljon töitä. Sillä menetelmä perustuu siihen että (a) datan koherentisointi on paljon helpompaa kun informaation määrä on rajallista ja (b) isommalla massalla koherentisointi on ainut mihin epätosi näkemys pystyy, parsimonia sen sijaan lentää ikkunasta. Ja koherenssi ilman parsimoniaa vaikuttaa epäilyttävällä tavalla surreaalilta ja muuttuu epäuskottavaksi.

Toki en kannata monikulttuurisuutta ehdoitta. Olen tässä nimittäin enemmän Popperlainen kuin Baudrillardmainen. Sillä Popper oli varovainen. Hän oli suvaitsevainen ehdoilla. Hän ei luottanut kaikkiin maailmankuviin yhtä hyvinä. Hän esimerkiksi kehotti varomaan tietynlaisia ideologioita "Those who promise us paradise on earth never produced anything but a hell." Ja että ihmiset eivät ole älyllisesti luotettavia "No rational argument will have a rational effect on a man who does not want to adopt a rational attitude." ja ennen kaikkea että suvaitsemattomuuden suvaitsemiselle ei ole tilaa. "paradox of tolerance: Unlimited tolerance must lead to the disappearance of tolerance. If we extend unlimited tolerance even to those who are intolerant, if we are not prepared to defend a tolerant society against the onslaught of the intolerant, then the tolerant will be destroyed, and tolerance with them."

Jos katsomme monikulttuurisuuskriitikoiden esittämiä ongelmia, niin osa niistä on hyperreaaleja. Mutta osa ongelmista on myös todellisia. Ja niiden kohdalla on yleensä kyse siitä että on alakulttuuri joka hyväksikäyttää liian lepsua kaiken suvaitsemista. Ja vaativat suvaitsemattomuudelleen suvaitsemista. Ja sitten joko tämänlainen kulttuuri dominoi ja tallaa eriarvoisia. Tai sitten vaihtoehtoisesti (useimmiten) se kohtaa toisen samanlaisen kulttuurin ja nämä alkavat mahdolollisesti väkivaltaisestikin, ottamaan yhteen. Kysymys on silloin siitä että tämänlaisessa suvaitsemattomuduuden suvaitsemisen kulttuurissa on kysymys valtapelistä. Eikä mistä tahansa valtapelistä vaan nollasummaisesta valtapelistä.

Siksi kun näitä monikulttuurisuuskriitikoita katsoo, yleisin ongelma onkin se, että he ovat oma hyperreaali kuplansa, joka taistelee toista hyperreaalia kuplaa vastaan. He katsovat vain että on oikein vastustaa tätä toista kuplaa, koska se toinen kupla on paha. (Ja he itse ovat ikään kuin aina olleet täällä riesoinamme.) He eivät ymmärrä että kenties maailmassa tarvittaisiin yhteiskunnallista väkivaltakoneistoa joka pistää kaikki tämänlaiset hyperreaalit kuplat, mukaanlukien heidät itsensä, väkisin kuriin. He tosin kutsuvat tätä kyykyttämistä vainoksi ja vapauden vastustamiseksi. Se kaikki huvittaa minua. (Silloin kun ei itketä.)

Yleensä echo chamberissa killivän monikulttuurisuuskriitikon on helppoa huomata, että hän ei ole natsi jos hän vastustaa naisten ympärileikkausta, uskonsotia tai sitä että raivostutaan pilapiirroksista siihen asti että aletaan antamaan ns. palkkaa piirtäjien päänahasta (mielellään pään kanssa, mutta ei loppuruumiin). Tämä on tosi huomio. Samalla olisi kuitenkin hyvä katsoa myös sitä miten tämänlaisia pitää vastustaa. Ja tässä kohden onkin sitten edessä yllättävän suuria "ymmärtämisvaikeuksia". Ihan siksi että ihmistä ei voi puhua rationaalisesti ulos tilanteesta johon hän ei ole rationaalisesti asettunut. Ihmistä ei voi myöskään puhua ulos hyperreaalista kuplasta, koska tässä kuplassa ideologia on totuus maailmasta ja jos argumentti antaa vääriä tuloksia se on automaattisesti väärä argumentti.

Kaikki jotka haluavat vapautta...

"Todellisuus on teoria" -blogissa kirjoitettiin siitä miten ihmiset sekoittavat ihmisten yksittäisiä ismejä yleisnimiksi. Teksti on minusta siinä mielessä hieno, että siihen ei oikein kannata lisätä mitään. Se tuo yhden idean esille ja esittelee sen hyvin tiiviisti. Ylimääräinen on joko toistoa tai sitten hämmentää keitosta niin että selkeys katoaa. Ajattelin kuitenkin vähentää selkeyttä ja lisätä redundanssia.

Blogauksen perusidea, joka on enemmän kuin puolitotuus, on se, että identiteettimerkeistä syntyy leimaavia ja virheellisiä yleistyksiä. Niitä syntyy kun "sekoitetaan yleisnimet erisnimiin. Käytetään jotain abstraktia yleisnimeä kuten ateismia pelkkänä jonkin heimon tai jengin tunnuksena. Sitten siihen jengiin voi liittyä tai erota jos haluaa, riippumatta siitä uskooko jumaliin vai ei." Tämäntapainen virhe on kategoriavirhe, joita tehdään usein määritelmien kohdalla ; Usein määritelmässä on erilaisia attribuutteja. Ja joskus nämä attribuutit ikään kuin vahingossa muuttuvat samaksi kuin määritelmän ydin. Asia sekoittuu ominaisuuksiinsa. Blogisti yhdistää tämän kyvyttömyyteen käyttää logiikkaa ja abstraktia ajattelua. "Teenkin ennustuksen, että ihminen jota transvestiitin on helpointa huijata on ihminen, joka uskoo, että esim anarkisti on sellainen musta-asuinen huivipäinen, joka heiluttaa anarkistilippua ja hakkaa ehkä lätkämailalla ikkunoita rikki. Näillä ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää abstrakteja käsitteitä. Ovat heikkoja matematiikassa, logiikassa ja kielissä. Heille ryhmät ovat konkreettisia. Ryhmätunnus on jo heidän käsityskyvyn rajoilla."

Olen itse kirjoittanut samantapaisesta ongelmista esimerkiksi jalkapallon fanittamisen kautta. Ytimessä ei ole kuitenkaan logiikka tai vaikeus. Syynä on se, että ihminen on sosiaalinen eläin ja nämä jengitunnukset ovat sosiaalisia tunnuksia. Dijkstgerhuis on tutkinut tätä aihetta ja klassikon asemassa oleva "Why we are social animals: The high road to imitation as social glue" kuvaakin jo otsikollaan, että ihmiset itse asiassa imitoivat hyvinkin leimallisesti erilaisia stereotyyppejä. Esimerkiksi jos kiinalaisille naisille näytetään stereotyyppisiin naisiin liitettyjä asioita, he pärjäävät matematiikantesteissä hitusen huonommin. Ja jos kiinalaisille naisille näytetään stereotyyppisiin itämaisiin liitettyjä kuvia, he pärjäävät matematiikassa hitusen paremmin. Imitoimme mitä ihmeellisempiä mielleyhtymiä. Pienessä mittakaavassa stereotyypeistä tulee totta. Emme ole niin yksilöllisiä kuin luulemme. Ja tämänlaiselle käyttäytymiselle on syynä se, että evoluutio ei ole ohjannut genetiikkaamme Totuuteen, vaan hengissä selviytymiseen. (Se, että ihmiset ovat idiootteja on siis totuus, mutta kuitenkin puolitotuus.)

Siitä huolimatta en malta olla filosofioimatta sillä epätyypillisellä intellektuellilla puolella.

Sillä "Todellisuus on teoria" -blogi valitsee esimerkeiksi kolme ideologiaa ja niihin liittyvää stereotypiaa. "Vitun kommarit haluaa lisätä verotusta, saatanan anarkistit riehuu kaduilla tuhoten muiden omaisuutta ja kapitalistit sen kuin riistää!" Kun näitä ideologioita katsotaan "ulkopuolen sijasta sisältä", ne kaikki ajavat samaa asiaa. Vapautta. ; Tässä mielessä niitä voisi pitää jopa hyvin samanlaisina ideologioina. Toki pinnallinenkin tarkastelu näyttää että syynä on enemmän vapaus -käsitteen monimerkityksellisyys.

Karkeasti sanoen asiaa voi lähestyä jo stereotyyppien kautta ; (1) Kommunistit hakevat vapautta siten, että he vapautuvat riistosta. Tämä on vapautta jostakin. (2) Kapitalismi, etenkin sen uusliberaalissa muodossaan, hakee myös vapautta kontrollista, mutta sen sisällä sävyttyy vahvemmin se, että kontrollin puute tarkoittaa positiivista vapautta tehdä jotain asioita. (3) Anarkistit hakevat vapautta vandalisoimalla ja rikkomalla valtarakenteita jolloin he vapautuvat jostakin. (Usein eivät, koska he rikkovat asiaan liittyvän symbolin eivätkä asiaa. Heillä on tässä mielessä jopa liikaa abstraktia ajattelua.) Samalla he hakevat vapautta jostain. Yhteiskunnassamme tämä on usein jonkinlainen vapaus jostain turhautumisentunteesta.

Tässä mielessä kysymys on siitä että painotetaan positiivista vapautta ja negatiivista vapautta eri tavoin ja eri asioissa. Eroja on myös keinoissa. Tässä mielessä ideologiat eivät ole sama asia. "Vapaus" ei tässä mielessä heitä yhdistä, vaan käsitys vapaudesta heidät toisistaan erottaa. Tässä mielessä kommunismi, kapitalismi ja anarkismi eroavat - ainakin stereotyyppisissä muodoissaan - toisistaan sekä konnotaatioiltaan että jopa denotaatioiltaan. ~ Rationaaliselle mielelle denotaatiot korostuvat, mutta sosiaaliselta kannalta oleellisempaa on aiheeseen liittyvät konnotaatiot. Ja siksi vaikka ideologioilla olisi keskenään identtinen ideologinen jargon, ne voisivat sosiaaliselta kannaltaan olla oleellisesti eri jengejä.

Stereotyyppien käyttäminen on tietysti hieman huijausta.

Ylläoleva oli alustusta siihen miten Philip Pettit kirjoitti tuoreesti vapaudesta. Filosofisessa tutkielmassa hän ei käytä "klassista" jakoa jossa vapaus on joko positiivista vapautta tai negatiivista vapautta. Hän jakaa vapausmallit kolmeen osaan. Osaan jotka ikään kuin sattumalta alustin jo tuossa stereotyyppien kohdalla. Vapaus määritellään hänellä turhaumanvälttämiseksi (non-frustration) puuttumisen ja kontrollin puutteena (non-interference) ja dominoinnin puutteena (non-domination). Nimeäminen on minusta nerokasta, koska ne on kaikki kuvattu "jonkin puutteena" ja niillä kuitenkin katetaan klassisen negatiivisen ja positiivisen vapauden kautta määritellyt asiat. ; Sillä tosiasiassa klassinen jako on hyvinkin retorinen.

Kaltaiseni ihminen tekee sen minkä useimmat. ELi huomaa helposti malkan toisen silmässä. Siksi otan asian esiin hostiilin esimerkin kautta. Eräs, sanokaamme "oikeistolainen islamkriitikko", korosti että hän vihaa liberaaleja. Ja näki vapauden tässä hyvin tärkeänä erottavana käsitteenä. Hänelle liberalismi on "vapautta jostain" kun taas oikeistolaisuus on "vapautta johonkin". Tämä muuttui hieman erikoiseksi kun huomattiin, että vain aika pieni osa hänen islamkritiikistään kohdistui pyrkimyksiin sensuroida vaihtoehtoja. Toki hän moittii islamilaisten yrityksiä kieltää sianlihavaihtoehtoja hampurilaisista ja sitä miten islamilaista vapautta näyttää usein edustavan segregaationmakuisuus. Kuten se, että miehet eivät saakaan mennä tiettyyn aikaan uimahalliin koska siellä on "islamilaisten naisten vuoro". Mutta useimmiten ongelmana onkin se, että islamisaatio onkin jossain jossa islamilaisten positiivista vapautta lisätään ja tungetaan alueelle jossa niitä nykyään sensuroidaan. ; Samoin kun hän vastustaa kasvisruokavaihtoehtoa, toki tässä hän puhuu "säästöistä" joka vihjaa että vapaus jostain uudelleennimetään aina kun se nostetaan esille omassa agendassa.

Enkä tässä pilkkaa vaikka voisin ja kenties mieleni tekisi. Sillä tosiasiassa tämä on hyvin yleisinhimillistä. Etsiäkseni ortta omasta silmästäni minun tarvitsee vain huomata, että vaikka en pidäkään sekularismista, eli siitä että uskonto sensuroidaan katukuvasta, pidän kuitenkin jonkinlaista omaa rauhaa tärkeänä. Siksi maksimaalinen kristillinen vapaus johonkin muuttuu pahaksi "osallistuttamiseksi". Nähdäkseni jokainen ihminen joutuu käyttämään positiivisen ja negatiivisen vapauden kanssa jonkinlaista keskitietä.

Siksi pidänkin Pettitin lähestymistapaa hyvänä ja kekseliäänä. Se on lähes yhtä oleellinen jaottelutapa, kuin se, että tajuaisi että aina kun ihminen puhuu vapaudesta, hän puhuu myös vallasta. Molemmat ovat toki monisyisiä käsitteitä, mutta näiden monisyisyyksien takana on se, että ne ovat hyvin samanlaisella tavalla monisyisiä. ; Siksi monesti onkin niin, että väärän jengin vapauskäsitys on vallankäyttöä. (Vapaus kun on yleensä konnotaatioiltaan positiivista ja valta yleensä negatiivista.) Tämän huomion soveltaminen Pettitin näkemyksiin tosin palauttaa meidät siihen ikävään tosiseikkaan, että "Todellisuus on teorian" -blogaus oli perimmiltään oikeassa. Etiikka ja moraali, siis myös vapautta käsittelevä etiikka ja moraali, ovat usein enemmän tekosyiden etsintää siihen miksi voidaan tehdä niitä asioita joita halutaan ja välttää niitä asioita joista ei tykätä, kuin mitään objektiivisen hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden hakemista.

Ainut lohto tässä on oikeastaan vain siinä, että tämä iskee sosiaalisuuskeskeisen ja identiteettiin keskittyvän näkökulman ytimeen. Ja tämän ei tarvitse johtaa moraalirelativismiin. Se lähinnä näyttää että tietyt käsitteet ovat diskursseissa käytettynä yllättävän onttoja. Ja tämä taas ei ehkä niinkään aja postmodernismiin kuin osoittaa että postmodernistien lähestymistapa on ontto. Se johtaa postmodernismiin vain jos kaikki muutkin ovat yhtä onttoja. Jos ne eivät osu, tätä voi kutsua jopa postmodernismin kannalta ongelmalliseksi kritiikiksi.

Oikeakulttuurisuus, sisäkulttuurisuus

"Tahtoisinpa pitää suomalaista talonpoika-kansaa humorillisimpana kansana maailmassa, hänellä on mielestäni se syvin sisällisyys kuin kellään muulla."
(Aleksis Kivi)

Perussuomalaisia on moitittu monokulttuurisuudesta. Tästä asenteesta on saatu jopa natsipuolueen leimaa. Erikoista kyllä, sivistyneissä piireissä tunnetaan vastaavia kulttuurihygieenisiä asenteita. Ja niitä pidetään sivistyksellisinä. Silloin kysymys on äidinkielestä. Sitä pidetään kultturellina. Otan tästä asenteesta esimerkiksi "Aristoteleen Kantapään" facebookryhmässä olleen lausunnonpätkän.

"Miksi Suomessa yhä kiihtyvällä tahdilla tuntuu lisääntyvän englannin kielen käyttö jokaisessa mahdollisessa paikassa? Miksi englanti on muka hienompaa kuin oma äidinkielemme? Englantia pursuaa joka paikassa ad nauseum. Olen itse opiskellut englantia, en valita siis siksi, että minulla olisi jotain englannin kieltä vastaan - päinvastoin! Mutta eikö meidän suomalaisten tulisi vaalia omaa kieltämme? Onko suklaa parempaa, jos rasian teksti on englanniksi? Menevätkö vaatteet paremmin kaupaksi, jos mainostekstit ovat englanniksi? Pärjääkö pienen paikkakunnan sähkö- tai vesilaitos muka paremmin, jos firman nimi ei olekaan suomenkielinen? Olen huolissani siitä, minkälaisen kuvan tämän päivän lapset saavat kielestämme ja sen asemasta yhteiskunnassamme. Jopa itse Suomen valtio on vaihtanut valtionomisteisten yhtiöiden nimiä ahkerasti sellaisiksi, etteivät ne enää kerro tavan tallaajalle yhtään mitään. On Fortumia, Itellaa, Destiaa ja vaikka mitä! Mihin tämä kaikki vieä johtaa? Väitöskirjojakin kirjoitetaan yhä enemmän englanniksi. Milloin koittaa päivä, jolloin tutkimusta lakataan tekemästä ja painamasta suomeksi? Uskon sen päivän nimittäin vielä koittavan ja se tulee olemaan murheen päivä tässä maassa." ... "Me olemme suomalaisia, meillä on oma kielemme ja se on osa yhteistä identiteettiämme, erottamattomasti sidoksissa myös kulttuuriimme. Se erottaa meidät hyvällä tapaa muista kansoista, kertoo meille itsellemme, keitä me olemme. Miksi meidän täytyisi muuttua kansaksi, joka ei tiedä, puhuuko se englantia vieraskielenä, vaiko äidinkielenä! Jos annamme äidinkielemme rappeutua vain vetoamalla siihen, että muutos on välttämätöntä, silloin luovumme samalla myös omasta kulttuuriperinnöstämme ja identiteetistämme osana kansaamme. Tämä olisi mielestäni äärimmäisen murheellista ja huolestuttavaa.

Nähdäkseni tässä kohden asian kanssa voi olla vahvasti erimielinen kahtaa kautta (1) Kieli on tosiasiassa käytettävä asia. Sen tehtävä on viestintä. Kieli elää ja muuttuu. Siksi jos anglismit täyttävät kielen, suomen kieli kenties rapistuu, mutta se ei teknisesti ole murheen päivä. (2) Ajatus siististä ja kliinisestä kielestä ei pidä paikkaansa globaalissa maailmassa. Ja maailma on ollut globaali aina.

Kun puhutaan sivistyssanoista ja lainasanoista, voimme huomata varsin helposti miten ilmaisuissa on latinaa ad nauseam. Samoin ruotsin kielen opetuksesta muistan, kuinka ensimmäisinä tunteina yritettiin kannustaa ruotsin helppoutta : Suomen kielessä oli paljon lainasanoja. Ruotsin kielestä lainaaminen on yksinkertaisesti ollut aikaisemmin fiinimpää. Ruotsinopetuksesta en muista tarpeeksi paljoa, mutta se mikä oppi sieltä tuli suomen kieleen oli se, että aikanaan ruotsista on otettu sanoja, osittain koska ne ovat fiinimpiä. Aateli käytti aikoinaan ranskaa ainoana keskustelukielenä, koska Ranskan loisteliasta hovia ihailtiin ja ranskalainen sivistys oli korkeimmalle arvostetuinta ja jota matkittiin hoveissa ja aateliskartanoissa halki Euroopan. Nykyään suomen kieli ottavaa vaikutteita etenkin englannin kielestä. Puheeseenne tunkee anglismeja.

Kalevi Wiik on esittänyt että tässä on taustalla ajatus imitaatiosta. Ihmiset lainaavat menestyneiltä kansoilta piirteitä. Ja kaikki nämä piirteet eivät ole oleellisia menestykselle. Näin esimerkiksi kieleen tulevat lainasanat kertovat tietyn kulttuurin statuksesta ja vallasta. Idea muistuttaa hieman Jari Sarasvuon imitaatiokeskeistä lähestymistapaa, jossa M. A. Nummisen luovuutta ihaileva myös pukeutuu kuin Numminen ja harjoittelee puheeseensa myös Nummisen kiekaisuista koostuvan erikoisen puhetavan.

Suomen kieli on täynnä lainasanoja, sekä nykyajalta että menneiltä ajoilta. Eikä suomen kieli ole ainut, jossa näin käy ; Saksan kieli on vielä vastustuskyvyttömämpi englannista otetuille sanoille kuin suomi. Saksassa "kotisivu" on itsestäänselvästi "homepage", ja "heimseit" -sanan käyttö siellä vihjaa suoraan, että olet uusnatsi. Englannin kuningatar on paljon useammin "die queen" kuin "königin". On myös tärkeää ymmärtää, että englanti ei ole ollut kovin kauaa superasemassaan. "Crackedin" artikkeli englannin kielen oikeinkirjoituksesta paljastaa, että sanojen kirjoitusmuotoja on latinaistettu, koska sen on nähty olevan sivistyneempää.

Osittain sanoja lainataan koska kielen lisäksi ideat siirtyvät. Innovaatiot ovat levinneet kulttuurin mukana ja niille ei ole edes ollut mitään oikeakielistä vastinetta. Lisäksi, kuten Wiikin kohdalla huomautin, valta ja status vaikuttavat. ; Tässä mielessä voidaan sanoa, että monikielisyyttä vastaaan taistelu nojaakin samantapaiseen kansallisidentiteettillä halailuun kuin mihin perussuomalaisuus nojaa. Ainoastaan niiden arvioitu sivistyneisyys koetaan erilaiseksi. Uusnatsien oikeinkirjoitus on yleensä "vähintään luovaa". "Isän maan puollustajat" on muuttunut jonkinlaiseksi tätä piirrettä kuvaavaksi käsitteeksi, ja kieliasiaa pidetään nipojen pilkunviilaajien käsittämättömän tylsänä valtakuntana. Kielinipottajat taas eivät samastu natsikulttuuriin vaan katsovat kieltä pysyvänä ja kielitieteellisenä ja kulttuurin kunnioittamisena.

Tästä kiistämättä olemassaolevasta erosta huolimatta perussuomalaisten henki pitää sisällään samantyyppisen eetoksen ja jopa paatoksen kuin lainasanojen virtaamista kammoksuvien. "Aristoteleen Kantapäähän" tulleet kommentit valaisevat tätä mielestäni hauskasti ; "Kieli on kuitenkin avain käsitteelliselle ajattelulle ja omalla kielellä se käy parhaiten. Se on hienoa, kun osataan monia kieliä, mutta kyllä äidinkielen hallinta on A ja O. Tämä nimienmuutosvimma kuvastaa mielestäni heikkoa itsetuntoa." Jopa ironisuuteen asti. "Jos me emme vaali omaa äidinkieltämme, kuka sitä vaalii? Äidinkieli on ihmisen koti. Tällä ei ole kansalliskiihkoilun kanssa mitään tekemistä, vaan syvän henkisen ja emotionaalisen identiteetin."

Paremminkin pitäisi päästä eroon nollasummapeliajattelusta: nykymaailmassa on melkein pakko osata useampia kieliä, mutta se ei välttämättä ole suomen kieleltä pois. Normaalin ihmisen päähän kyllä mahtuu useampi kieli. Tämän takia minusta melkein isompi ongelma kuin se, että suomen kieltä ei arvosteta, on se, että mitään muuta kieltä kuin englantia ei osata, että englannista tulee se ainoa "The Vieras Kieli". Ja kyllähän se on pakko myöntää, että nykymaailmassa on vaikea tulla toimeen ilman englantia. Tarve sen opiskeluun on suurempi kuin monilla muilla kielillä

Kuitenkin on helppo ymmärtää myös oman kansallisen identiteetin puolustajia. Tästä saa hienon kuvan kuuntelemalla nuoria suomenruotsalaisia. Heillä on tapana puhua sekaisin suomea, ruotsia ja englantia. Eikä mitenkään siten, että ensin puhuttaisiin ehyt lause tai ajatuskokonaisuus yhdellä kielellä ja sitten vaihdetaan toiseen. He vaihtavat kieltä kesken lausetta, jopa monta kertaa. Syntynyt puhe muistuttaa enemmän kryptografiaa kuin kieltä, jonka funktio on käsittääkseni viestintä toisten ihmisten kanssa. Ja tässä syynä ei ole edes se, että kenties maailman tehokkain tapa muuttaa teksti salakieliseksi minun silmissäni on kääntää se ruotsin kielelle. Syynä on se, että kielen vaihtaminen on prosessin raskain osio. Kun yhden kielen "nappaa päälle" sillä on helpompi jatkaa. Sekakielisyydestä tulee vain häiritsevää.