Näkemys ihmisen uskonnollisesta perusluonteesta on yleinen ; Näkemystä ovat kannattaneet esimerkiksi Hegel, Kierkegaard, Tillich ja Maslow. Asiaan viitataan usein sanaparilla
Homo religiosus. Näkemyksen ydin on siinä, että ihminen tarvitsee itsensä ja roolinsa määrittelemiseksi itsensä ulkopuolisen,
transsendentin, tahon. Näin ihminen toteuttaa olemassaoloaan ikään kuin Jumalan määritelmän kautta tai sitten Jumalan oikeuttamana. Jumalalle ollaan joko kuuliaisia tai sitten Jumala antaa meille merkityksen ja vapauttaa meidät maailmaan.
Esimerkiksi Tillichin mielestä ihmisen perushuoli on merkityksettömyyden tunne. Tästä angstista selvitään hengellisyydellä. Frommin mielestä Jumalaa tarvitaan arvoihin, ilman niitä ihminen on egoisti. Maslown mielestä Jumala on yksi itsensä toteuttamisen muoto ja edustaa täten taiteen ohella hyvin korkeaa porrasta tarvehierarkiassa. Näistä päästään tietysti myös fundamentalistien arvotyhjiöargumentaatioon. Ateisti on merkityksetön, onneton ja tunteeton. (Ja itkisi itsensä uneet jos hän kykenisi kokemaan.)
Ylläoleva argumentaatio näyttää olevan uskovaisille hyvinkin vakuuttavaa. Heidän mukaansa uskonto edustaa rakentavaa, se antaa kaiken ylläolevan. Ja siksi uskonnosta luopuminen tarkoittaisi kaikesta tästä luopumista.
Siinä on vain yksi ongelma ;
Ateistit eivät näytä samastuvan selityksen kanssa. Heillä ei ole mitään jumalaikävää, eivätkä he luovu arvomaailmasta ja muutu egoistisiksi. Tämän selittämiseksi näyttääkin olevan tarpeen vaihtoehtoinen selitys. Se on se, että arvomaailma ja itsensä tärkeäksi ja merkitykselliseksi kokeminen on ihmiselle lajityypillistä käyttäytymistä. Ateisteilla on arvot, ja he kokevat asiat tärkeiksi. Heillä ei ole mitään nihilististä arvotyhjiötä.
Omalla kohdallani uskonnosta luopuminen oli mielenkiintoista, koska uskovaisena koin että minulla oli hengellinen perustarve. Kääntymisen aikoihin minulla oli jonkinlainen kriisi asian kanssa, esimerkiksi armeijassa esitin että olin kateellinen uskovaisille koska heillä on usko, jota taas uskoin tarvittavan täysonnelliseen elämään. Itse en siihen (uskoon enkä onnelliseen elämään) silloin vain kyennyt vaikka halusin - ja jos onnistuin edes rippusen siihen suuntaan, mukaan tulivat välittömästi myös suisidaaliset halut.
Nykyisin en kykene edes samastumaan siihen tunteeseen että uskonto voisi oikeasti tuoda elämään yhtään mitään. Kokemus on omaa menneisyyttä, mutta en kykene ymmärtämään sitä. Se tuntuu oudolta ja kummalliselta. Siltä, että jos toimisi se mitä silloin uskoin, niin pitäisi olla monen asian eri tavalla. Ja että kun ne eivät ole, katoaa pohja koko yleistykseltä.
Siksi en koe muuta kuin suisidaalisia haluja ajatellessani hengellisyyden haikailua. Koenkin nykyään että uskonnosta luopuminen on itse asiassa parantanut elämänlaatuani enemmän kuin kenties mikään ikinä koskaan missään. Enää en ole epäonnistumisesta ja syntisyydestä pettynyt ja tätä kautta epätäydellisyydestä masentunut,
josta tsemppaan itseäni väkinäisesti vedoten halpamaisiin haluihin ja toiveisiin ikuisesta elämästä ja paratiisista, jota koristan erinomaisuuden ja egoismin sävyillä joissa hoen sitä että vaikka kaikki ovat syntisiä, kaikki eivät kuitenkaan ole pelastettuja. ; Luultavasti nykyinen ajatusmallini on aivan yhtä uskovaisten ajatuksiin sopiva kuin uskovaisten
homo religiosus -sepustukset ateisteihin.
Uskallankin sanoa, että jos ateistit ajattelisivat ja kokisivat todella sellaisella tavalla mitä uskovat väittävät, he eivät enää olisi ateisteja. Ja samoin jos uskovaisten tunne -elämä olisi samanlaista kuin uskonnoton ne kokee, he olisivat välittömästi ateistikäännynnäisiä. Luultavasti syynä on se, että ihminen tekee itsereflektion kautta liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä ; Omat ennakkoluulot saadaan oman tunnemaailman tutkiskelusta - ja sitten ajatellaan että nämä ennakkoluulot kertovat "niiden muiden" ajattelusta. Subjektiivisesta tulee ennakkoluuloja ja näistä tehdään pseudotieteellisellä psykologismilla syytteitä joita esitetään kuin ne olisivat jokin kuvaus ihmisluonnosta. Subjektiivisesta tehdään tällöin objektiivista. (Esimerkiksi Kierkegaard oli läpeensä subjektiivisen filosofian tekijä. Häntä kuitenkin usein käytetään kuin hän olisi esittänyt asioita objektiivisesti. Tämä ei suoraan sanoen ole Kierkegaardin vika, mutta kertoo kaiken olennaisen keskimääräisen uskontokeskusteluun osallistuvan uskovaisen prosessointikyvystä.)
Tämä on hyvä näkemys, koska se ratkaisee havaitsemamme käyttäytymistoiminnat ; Kenties ihminen onkin pohjimmiltaan elämänhaluinen veikko - evoluutioteorian kautta tämä lieneekin ihan kannattavaa elämisen ja lisääntymisen kannalta. Nimittäin jos ihmisellä on luontainen moraali, kuten esimerkiksi Frans de Waal uskoo. Tällöin uskonto ei suinkaan
anna arvoja ja merkitystä, vaan
vetoaa jo olemassaolevaan arvoihin ja merkityksiin. Hengellisyysargumentaatio tulee siitä että uskovainen ihminen ottaa omat subjektiiviset tunteensa ja objektisoi ne. Tässä näkemyksessä on ilmiselvää, että uskonnottomilla, esimerkiksi ateisteilla, on merkityksentunteita. He esimerkiksi kokevat vihastuksen tunteita, kun heitä käydään ärsyttämään esimerkiksi inhottavalla julistusniuhottamisella joka yrittää väittää että uskonnoton elämä on paitsi onnetonta paskaa, myös moraalitonta onnetonta paskaa.
Jos meillä on luontainen elämäntahto, on selvää että
homo religiosus onkin vain valtapelillisesti uudelleenmääritellyt tunteet ja määrittänyt syyseuraussuhteet nurinpäin, väittäen itseään syyksi eikä seuraukseksi. Näin on itse asiassa tapahtunut uskonnollistaminen, jonka kuvaamisesta Cristopher Hitchens on tullut tutuksi. Hänen mukaansahan
"religion poisons everything", ja vaikka aihe olisi mahdollisesti ihan uskontoneutraali, esimerkiksi lääketieteellinen aborttikysymys, et voi ottaa kantaa kyseiseen aiheeseen ilman että joudut ottamaan kantaa uskontoon. Ei siksi että abortti olisi uskontokysymys, vaan siksi että aborttikysymys on uskonnollistettu. Uskovaiset ovat määritelleet aborttikysymyksen Pyhäksi Tabuksi, johon ei saa ottaa kantaa ilman että uskovaisuus tunkee valtapeleineen ja kontrollinhaluineen mukaan kuvioihin.
Kontrollissa on kysymys vallasta. Suosio on antanut mahdin määrittää asiat. Tästä vallasta ei haluta luopua. Ja kätevä keino on määritellä vastapuoli hävinneeksi. Kun rakennetaan demonisointikone, jossa vastapuolesta tehdään mielikuva kuvottavasta ja puutteellisesta ali-ihmisestä, vallanpito jatkossakin varmistuu. Ja tämä ei ole pelkkä syytös. Tämä itse asiassa voidaan näyttää. Asia näkyy yleisessä reagoinnissa.
Jos uskonnoton (kuten ateisti) on vihainen ja ärsyyntyy, syynä on "arka paikka". Uskovainen ihmettelee että jos Jumala antaa hänelle luvan olla häiriköivä käännyttäjä, niin miksi toinen loukkaantuu siitä. Uskonnottomilla asia on arvoton, joten he eivät saisi puhua omasta näkemyksestään. - Valitettavasti tämän hyväksyminen vaatisi sen, että nielisi uskovaisten
homo religiosus -puheet ja arvotyhjiön, mihin suostumattomuudesta se suuttumus yleensä on vastareaktiona. Tästä päästään siihen, miten
Homo religiosus -keskustelumoottori onkin itse asiassa lähinnä "kruuna me voitamme - klaava sinä häviät" -rakenne;
1: Jos uskonnoton on hiljaa, se tarkoittaa että uskontokysymys on hänelle turha. Tämän uskova kokee siten että uskonnoton elää arvotyhjiössä. Eikä mieti elämän suuria kysymyksiä eikä siksi kykene syvällisten asioiden pohdintaan. Uskonnottomuus näyttäytyy onnettomana typerien ignoranttien tyyppejen laiskana maailmankuvana. Jonain joka on hedonismia ja jossa millään ei oikeastaan ole mitään väliä.
2: Jos niihin vastataan, on ateisti provokatiivinen ja tämä kertoo että hänellä on jokin asia jonka hän kokee tärkeäksi. Siksi hänellä on jonkinlainen tarkoituksenhaun ydin, eli hän on homo religiosus jonka jumalaikävä on arka paikka. Tästä päädytään siihen miten uskonnoton itse asiassa jollain tasolla uskoo, joko epämääräiseen jumaluuteen tai sitten peräti tietää sydämessään itse Jeesuksen olevan totta.
Näin onkin selvää että uskovaiset määrittelevät ihmisluonteen eivätkä kuvaa sitä. Ei ole keinoa jolla tästä syytteestä voisi selvitä. Valitettavasti tämänlainen rakenne ei vain kerro siitä että takana olisi jokin erityisen koherentti ja ilmiselvä ajatusrakenne. Vaan se, että kyseessä on epäreilusti rakennettu pelikenttä. Jo tämänlaisen rakenteen löytämisen pitäisi riittää siihen että koko ajatusrakenne heitetään roskiin.
Toisin sanoen, siinä missä ihmisen luontainen käyttäytyminen ei ole vaikeuksissa, homo religiosus itse asiassa on ; Luontainen etiikka on käytännön toiminnan kuvaamisessa olennaisesti parempi kuin
homo religiosus -selitys, koska se selittää sen miksi ateistit eivät ala murhaamaan, tappamaan ja silpomaan ketään vaikka uskovaiset selittävätkin että uskonnottomuus vie juuri tälläiseen.
Jos et usko, tapat pupuja, väittää uskova. Ja kun maailma ei tottele, hän olettaa että maailmassa on virhe - uskonnoton ei olekaan aito uskonnoton. Ja tämän uskova tietää koska hänellä on kyky tietää ja kokea syvällisesti tasolla joka ylittäisi sarjakuvissa esiintyvän ajatustenluvunkin ; Uskova joka väittää että uskonnottomalla olisi jumalaikävä on itse asiassa valtaakäyttäjä joka väittää tietävänsä mitä toinen ajattelee. Ja jos toinen ei myönnä ajattelevansa kuten sanotaan, niin hän tietää vielä enemmän; Toisen
alitajuiset ajatukset.
Näin voidaan aivan suoraan sanoa, että täysivaltaisessa elämisessä ja onnellisuuskysymyksessäkin ei ole oikeasti kyse siitä että ihminen olisi uskonnollinen tai hengellinen. Vaan siitä että uskonto on vedonnut ihmisen luontaiseen onnellisuuteen ja täysivaltaisen elämän tavoitteluun ja on saanut suosiota ja valta -asemaa niin että koko onnellisuus ja täysvaltainen elämä on määritelty sen ehdoilla.
Tämä aihe voi itse asiassa tuntua pieneltä, mutta se on kenties suurin uskovaisten harjoittama erimielisyyden arvottomaksi tekemisen ja kontrollin väline suomessa. Tämä ei ole kenties yhtä hihhuloivaa kuin mitä fundamentalistit tekevät. Mutta tätä harjoittavatkin sitten likimain kaikki. Jos minä haluaisin korjata vain yhden asian nykyisessä uskontokeskustleussa, se olisi juuri tämä.
"If I am what I have, and if I lose what I have, who then am I?"
