Toisenlainen tietäjä

Tämä vlogaus syntyi koska tapasin uskovaisen joka kertoi että olen rajoittunut kun halusin aiheesta loogista tai tieteellistä todistamista hänen uskostaan. Hänestä hänellä oli Jumalasta tietoa. Erilaista tietoa. Tämä oli ärsyttävää ja olisi näppärää jos uskonmies olisi vaikka lehahtanut liekkeihin. Mutta sitten päätin miettiä aiheeseen liittyvää filosofiaa.

David Humekaan ei pitänyt uskonnollisesta ajattelusta. Tämä on luonnollisesti viehättävä piirre ihmisessä. Tämä ei kuitenkaan riitä. Sillä filosofiassa ei ole kysymys viehättävistä persoonista, tai ainakaan pääasiassa ja vain heistä.

Hume oli empiristi, eli hän luotti siihen että aistihavainnot, kokemukset ja vastaavat ovat oleellinen tiedon lähde. Tämän vlogauksen kannalta keskityn kuitenkin siihen mitä kaikkea hän piti järkevänä ja sisällyksekkäänä.

Hume esitti periaatteen nimeltä Humen haarukka. Hän jaotteli tiedon kahteen hyvin erilaiseen ja toisistaan irralliseen joukkoon;
1: Tosiasiat (Matters of Fact) Näitä ovat asiat joita voidaan varmistaa empiirisillä kokeilla ; Tässä mielessä voidaan sanoa, että väitelauseet ”ruoho on vihreää” ja ”ruoho on sinistä” ovat lauseina tosiasiaväitteitä riippumatta siitä pitävätkö ne myös paikkaansa. Toisin sanoen tosiasiaväitteet koskevat maailmaa. Sen lisäksi on kiinnostavaa katsoa ovatko ne myös totta. Ja tämä on voitavissa tehdä havainnoimalla maailmaa. Tämän oppiminen ja opettelu on sitten juuri sitä tiedon keruuta.
2: Ideoiden väliset relaatiot (Relations of ideas). Nämä ovat esimerkiksi väitteitä kuten ”Ympyrässä ei ole kulmia” ja ”A=A”. Nämä ovat asioita jotka voidaan varmistaa käyttämällä matematiikkaa tai logiikkaa. Hume näki että nämä olivat analyyttisiä asioita. Mutta ne eivät puhtaasti yksinään kerro mitä maailmassa on tai ei ole tai miten maailma toimii.

Humen mielestä kaikki sisällyksekäs tieto oli jompaakumpaa luokkaa. Ja vain jompaakumpaa luokkaa.

Tämä on siitä kiinnostava että se antaa itse asiassa aika paljon arvostusta empirismin kilpailevaksi koulukunnaksi usein asetetulle rationalismille. Jossa ajatellaan että ajattelu ja logiikka on tiedon lähde. Hume näki että suuri osa uskonnollisesta ajattelusta ei ollut kumpaakaan luokkaa tai sekoitti luokkia keskenään. Hän esittikin aivan suoraan teoksessaan "An Enquiry Concerning Human Understanding", että "If we take in our hand any volume; of divinity or school metaphysics, for instance; let us ask, "Does it contain any abstract reasoning concerning quantity or number?" No. "Does it contain any experimental reasoning concerning matter of fact and existence?" No. Commit it then to the flames: for it can contain nothing but sophistry and illusion." Tätä kautta hänen suhtautumisensa uskontoon voidaan liittää hänen filosofiaansa. Tästä syntyi tärkeä jaottelu jossa tieto oli joko analyyttistä – eli ideoiden välisiä relaatioita koskevaa ja synteettistä – eli tosiasioita koskevaa. Tästä syntyikin halu siivota ajattelua metafysiikasta. Sisällyksettömiksi laitettiin tätä kautta metafyysiset mietinnät sielun olemuksesta koska sielua ei voitu tarkkailla empiirisesti ja se ei ole matemaattinen konseptikaan ; Kun ei voida tietää millä tavalla jokin arvaus on parempi tai todempi ja mitä muuttuisi jos asiat olisivat eri tavalla. Tämä on tietenkin hyvin viehättävää. Mutta viehättävyys ei kanna pitkälle.

Sillä usein vastustus nousi siitä että uskonnollisessa ajattelussa sekoitettiin analyyttisen ja synteettisen tiedon metodeja epäsopivalla tavalla; Ja tämä on tietenkin aika selvää koska aika moni teologinen mietintä on sitä että esitetään tosimaailmaa koskevia väitteitä – kuten väitteitä sielun, tuonpuoleisen ja Jumalan olemassaolosta, rakenteesta ja luonteesta ja niihin liittyvistä toimintaperiaatteista kuten sielun tuonpuoleisuuskohtalon sidoksesta uskonvakaumukseen - pelkästään pyörittelemällä abstrakteja objekteja.

Humen ajattelua seuranneet, esimerkiksi loogiset positivistit, joutuivatkin tilanteeseen jossa he olivat kovin sitoutuneita siihen että analyyttinen ja synteettinen tieto ovat ainoat tiedon kategoriat ja toisistaan irrallaan. Ja kaikki näitä sääntöjä vastaan rikkova olisi tuomittu olemaan merkityksetöntä, sisällyksetöntä. Eivät edes vääriä vaan nonsenseä. Tämäkin tietenkin ruoputtaa kunnon libertiinin sielua kainalokuoppaa.

Mutta hankaluutena onkin se, että Humen haarukka itsessään on ongelmallinen. Se nimittäin ei ole analyyttinen tosiasia joka voidaan johtaa puhtaasta logiikasta. Kuitenkaan se ei ole mikään empiirisen testaamisen alainenkaan asia. Tämä tarkoittaa sitä että jos Humen haarukka olisi vakavasti otettava systeemi se edustaisi jotain kolmatta, aivan erilaista tietämisen luokkaa. Joka tietenkin rikkoisi koko ajatuksen siitä että analyyttisen ja synteettisen tiedon ulkopuolella ei olisi mielekästä tietoa asioista.

Toisaalta Humen haarukan taakse asetettu ajatus siitä että analyyttistä ja synteettistä ei pidä sekoittaman paljastui melkoisen ongelmalliseksi. Quine nimittäin esitti ”Empirismin kahdessa dogmissaan” miten analyyttinen tieto olisi lähinnä lauseita ”kaikki naimattomat miehet ovat naimattomia miehiä”. Tämä on selvä asia joka voidaan ratkaista puhtaalla logiikalla eli analyyttisellä tiedolla. Poikkeama tästä johtaisi loogiseen ristiriitaan. Jos naimattomat miehet eivät olisikaan naimattomia miehiä, oltaisiin rikkomassa asioita.

Mutta heti kun käsiteltäisiin sellaisia ajatuksia kuin ”kaikki naimattomat miehet ovat poikamiehiä” oltaisiin erikoisessa tilanteessa ; Jos siitä haluttaisiin tehdä puhtaasti analyyttinen, olisi kyettävä vaihtamaan termejä. Toisin sanoen olisi mahdollista poistaa mikä tahansa ”naimaton mies” ja ”poikamies” toisillaan ilman että mikään muuttuu. Koska logiikan kannalta tämä on sitä että ”naimattomat miehet ovat naimattomia miehiä”. Mutta kun vaihdamme näitä termejä, on tässä kohden kuitenkin kysymys siitä milloin tämänlainen vaihtaminen olisi hyväksyttävää ja milloin ei. Ja tästä seuraa se, että tosiasiassa jos esittää että ”poikamies” voidaan vaihtaa ”naimattomilla miehillä” tosiasiassa lähinnä väittää että ne ovat sama asia. Voit tehdä tämän koska ne ovat synonyymejä. Tiedät että ne ovat synonyymejä vain koska oletat että ”naimattomat miehet” ovat ”poikamiehiä”. Joka valitettavasti sitten on sitä mitä tässä yritettiin todistaa eikä taustaolettaa.

Voi toki olla totta, että "kaikki poikamiehet ovat naimattomia". Mutta haasteena on se, että tämän paikkaansapitäminen ei ole analyyttistä ; Analyyttinen tieto yrittää ikään kuin salakuljettaa kehäpäätelmän kautta oman sisältönsä mukaan piilottamalla sen synonyymiin ja toivoo että kukaan ei huomaa. ; Voidaankin nähdä että ajatus siitä että ovatko naimattomat miehet ja poikamiehet todella synonyymejä voitaisiin saada vaikka synteettisen tiedon kautta. Itse sanoisin niinkin että Usein asioita voidaan laittaa synonyymeiksi tai tunnistaa eri asioiksi tosimaailman konventioiden ja kokemusten kautta. Toisin sanoen; Analyyttisen ja synteettisen tiedon sekoittuminen onkin luvallista.

Toisin sanoen; Jos analyyttistä ja synteettistä tietoa ei saa sekoittaa pitäisi kieltää myös sen tyylisten lauseiden kuin ”kaikki poikamiehet ovat naimattomia” käyttäminen. Tästä huolimatta lausetta pidetään yleisesti totena, mielekkäänä ja muutenkin asianmukaisena asiana sanoa.

Mutta missä on se erilainen tieto? (Ja miten voidaan olla järkevästi mieltä että se todella on tietoa eikä väittämistä?)

Mielenkiintoista on toki huomata että vaikka tässä nyt on periaatteessa annettu mahdollisuus ”erilaiselle tiedolle” eli jollekin joka ei olisi analyyttistä eikä synteettistä, niin tästä huolimatta teologien yritykset tehdä omista näkemyksistään rationaalisia perustuvat useimmiten siihen että he yrittävät tehdä konsepteistaan perusteltuja käyttäen ”analyyttisen ja synteettisen perustelun metodeja”. Esimerkiksi Alvin Plantingan sensus divinitatis -konsepti yrittää tehdä jumalakokemuksesta silmien tapaisen aistinelimen toiminnan takana olevaa havainnointia. Ilman että kuitenkaan antaa tälle aistilleen samanlaista evidenssiä mitä meillä on muille, niille maallisemmille, aistinelimille. Jostain syystä ei ole tullut uutta tietämisen tapaa joka selittäisi miksi se on tietämistä jollain tavalla. Logiikka ja luonnontieteet sentään ymmärretään ”rajoittuneiksi ja epätäydellisiksi mutta käyttökelpoisiksi jonkinlaisen tiedon uuttamisessa”.

Mutta uskovaiset eivät mieti tätä koska heistä on tärkeämpää että Humen tapaiset heistä ärsyttävät tyypit ovat olleet väärässä kuin selvittää onko heillä todella tarjota jotain ”erilaista tietoa”. Persoonan epäviehättävyys ja viehättävyys ovat tietenkin vahvoja motivaattoreita. Eipä ihme, sillä usein keskustelut eri lähtökohdista keskustelevien kanssa päätyvät siihen että yhteistä kieltä ei löydy. Ihan siksi että toista kiinnostaa tietyt perustelemisen tavat ja toinen ei pidä niitä relevantteina.

Itse hoidan ongelman kuitenkin muuten kuin luomalla absoluuttisia konsepteja joilla kielletään tietynlainen ajattelu tyhmäksi suoraan vain määrittelemällä se sellaiseksi. Hoidan asian vapauden filosofialla. Uskonmiehillä olkoon lupa julistaa. Mutta minulla olkoon lupa valita mitä haluan kuunnella ja mitä perustelutapoja pidän itselleni mielekkäinä. Jos julistaja todella haluaa puhua minulle ja pelastaa minut, niin sitten hän joutuu keskustelemaan joko minun ehdoillani tai juttelemaan jonkun muun kanssa. Tämä on käytännöllistä ja perustaltaan eettistä. Hume itse asiassa sanoisi tähän että ”no ought from is”. Mutta saman tien se voisi olla.

Illuusiot empirismin voimavarana

Skeptismiä ja skientismiä moititaan usein ylpeydestä ja liiasta varmuudesta. Ja tässä yhteydessä tieteen hylkäämiä aikanaan uskomia teorioita, kuten flogistonia, ja illuusioita käytetään varoitusmerkkeinä liiasta ylpeydestä. Tiedeuskokritiikin ytimessä onkin nimenomaan ajatus tieteestä faustilaisena sopimuksena tai jonain jossa tiedemies unohtaa nöyryyden.

Tämä näkemys on kiinnostava sillä se nojaa hyvin vahvasti ajatukseen tiedeuskosta loogisen positivismin kaltaisena lopullisia varmuuksia hakevana ensimmäisenä filosofiana joka olisi täysin metafysiikatonta. Tämänlaista ylpeää varmuutta ei toki ole vaikeaa löytää vaikkapa monista skeptikoiden facebookryhmistä. Siellä luotetaan omiin näkemyksiin hyvinkin vahvasti.

Mutta tieteenfilosofian - ja tätä kautta skientismin – puolelle voidaan laittaa kontrastia. Kun esimerkiksi itse olen sitä mieltä että ei ole mitään ei-tieteellistä tietoa, en lainkaan edusta loogisen positivismin ajatussuuntausta. Sillä näkemykseni ytimessä on enemmänkin syvä tiedostaminen ihmisten läpitunkevasta erehtyväisyydestä ja hölmöydestä. Ja jossa ylpeys voi heijastua myös esimerkiksi siinä kun puolustetaan niitä mukamas nöyriä yliluonnollisia uskomuksia lähinnä siksi että ne hyväilevät ihmisten egoa sanoen että Jumala on asettanut ihmiset tärkeälle sijalle ja että ihmiset ovat hyvin tärkeitä ja saavat haluttavia asioita, kuten tuonpuoleisen elämän.

Olenkin ollut erityisen vahvassa konfliktissa esimerkiksi Alvin Plantingan warrant -ajatuksen kanssa. Siinähän on taustalla hyvinkin loogisen positivismin hamuama ajatus siitä että ihmisen aistit ja järki olisivat ehdottoman ja lopullisen varmoja ja että tieteellisen maailmankatsomuksen olisi annettava ihmiselle varmuus tästä. ; Käytännössä Plantingan järjen ja havaintojen varmuus on lähinnä hieman empiristisillä mausteilla uudelleenmuotoiltua René Descartesin metafysiikattoman rationaalisen järjen puolustuspuhetta joka on käytännössä loogista positivismia yhdellä lisäaistilla, jumala-aistilla (sensus divinitatis).

Oma näkemykseni on Quinelaisessa naturalismissa. Onkin mielenkiintoista miten naturalisti ja skientistinen Quine onkin lokeroitunut jopa englanninkielisen wikipedian puolella nimenomaan loogisen positivismin kriitikoihin. ; Tämä ei toki ole ihme, sillä Quinen ”Empirismin kaksi dogmia” Two Dogmas of Empiricism" moittii loogiselle positivismille tärkeän verifikationismin kannalta oleelliseen analyyttisen ja synteettisen tiedon välistä jaottelua.

Ja tässä yhdistyy ajatus siitä että ei ole mitään ei-tieteellistä tietoa ja ajatus siitä että illuusiot ovat tärkeitä ja erehtyväisyyden tiedostaminen oleellinen osa koko tiedeprosessia. Karkeasti; Tutkimusta tarvitaan juuri siksi että ihmiset eivät ole aisteineen ja älyineen kovinkaan erinomaisia.

Quinelle skeptisyys on tieteen voima. Skeptisyyden ytimessä on tietoisuus illuusioista, siitä että meidän ei aina pidä uskoa silmiämme.

Skeptisyys saa voimansa kangastuksista, näennäisesti taipuvissa tikuissa vedessä, sateenkaarissa, jälkikuvissa, kaksoisnäkemisissä, unissa. Mutta missä mielessä ne ovat illuusioita? Siinä mielessä että ne näyttävät olevan materiaalisia objekteja joita ne eivät ole. Illuusiot ovat illuusioita vain suhteessa aikaisempaan tietoomme siitä miten normaalit aineelliset kappaleet käyttäytyvät. Ja johon ne ovat kontrastina. Perustalla olevat fysikaaliset tieteet ja uleinen tieto aineellisista kappaleista on tätä kautta liitoksissa skeptismiin. Quinelle kaikki perustelu on tieteellistä perustelua. Perinteisen epistemologian hylkääminen on tarpeen koska siinä nojataan saavuttamattomaan ensimmäiseen filosofiaan. Meillä ei ole tarjolla muuta kuin uudelleenarviointia. Emme voi hylätä kaikkia oletuksiamme maailmasta ja aloittaa tyhjästä. Uskomukset, hypoteesit, teoriat ja metodit oikeutuvat saavutustensa kautta. Hän lähti siitä että tosiasiassa illuusiot, unet ja muut skeptiset kokemukset ovat jotain jotka ovat järkeviä mahdollisuuksia sitä kautta että olemme kokeneet niitä. Toisin sanoen kun tulkitsemme illuusiot virheiksi, teemme tämän tavalla joka on tärkeässä suhteessa tietoon ja kokemukseen.

Quinen naturalismin keskeisin osa onkin sen asettuminen vastustamaan ensimmäistä filosofiaa. Tässä hän viittaa esimerkiksi Descartesin ”Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta” (1641) -teoksesta tuttuun pyrkimykseen rajata skeptismi täysin irralleen tiedosta. Descartesin tavoitteena oli osoittaa tiedolle varma ja täysin epäilyksetön perusta. Tässä vanhassa mallissa perinteiset empiristit yrittivät todistaa varmuutta puhtaassa aistihavainoissa ja rationalistit logiikan ja järjen totuuksissa. Quinen tieto taas nojaa sen varaan, että tämänlainen tavoite ei ole mahdollinen. Eikä tarpeellinen. ; Quinen mukaan naturalismi on sitä että todellisuus tunnistetaan ja kuvataan tieteessä itsessään eikä missään tiedettä edeltävässä filosofiassa. Naturalismi on luopumista tiedettä edeltävän ensimmäisen filosofian tavoittelemisesta. Erehdys ja korjattavuus on oleellinen asia. Toisaalta tämä tarkoittaaa sitä että naturalismi ei voi olla tilivelvollinen millekään tieteen yläpuolelle menevälle tuomioistuimelle. Koska niiden vaatimukset nousevat siitä että annetaan jollekin perutalle sama asema kuin ensimmäisille filosofioille. Quinen naturalismi ei ole vastuussa siitä onko se ristiriidassa sen ulkopuolelta tulevien vaateiden kanssa vai ei.

Jos naturalistin keskeisenä tehtävänä olisi osoittaa ensimmäisen filosofian hengessä että tieteellinen tieto seisoo varmalla pohjalla, olisi asenne kehäinen. Mutta jos tästä vaateesta luovutaan katovavat myös ne ristiriidat ja ongelmat joilla epistemologiaa on vaivattu. ; Kun oletuksesta siitä että tiedon tulisi olla antiskeptistä luovutaan ehdottomana vaatimuksena, ei naturalismilla ole tässä suhteessa ongelmia.

Tällä on merkittävä suhde illuusioihin. Sillä Quinen mukaan jos tiedämme että jokin on illuusio, se on kontrastissa tietoon. Esimerkiksi jos veteen tietyss kulmassa laitettu keppi näyttää taittuneeksi, on sen toteaminen taipuneeksi jotain joka onnistuu vain jos meillä on tieto siitä että keppi on todellisuudessa suora. Tämänlaiset asiat ovat ponnahduslautoja tietoon. ; Yksittäisiin tieteellisiin väittämiin kohdistuvat skeptiset epäilykset vaativat laajan ja hyväksyttävän taustan joka hyväksytään tiedoksi. Tätä kautta väitteet voivat olla vääriä mutta ne eivät kuitenkaan ole samaa kuin tiedossa epäonnistuminen ja tiedon täysi saavuttamattomuus. Jotkin väitelauseet ovat paremmin tietoa kuin jotkin toiset eivät.

Illuusiot ovat tässä mielessä kuin entisiä kumottuja paradigmoja. Ikuisiin totuuksiin luottavat ovat sitoutuneet omiin ensimmäisiin metafysiikkoihinsa ja ovat tätä kautta ylpeitä. Tiede ja sen muuttuminen ja teorioiden hylkääminen nähdään heikkoutena. Kun tosiasiassa voidaankin nähdä että tässä päinvastoin käykin niin, että flogistonin hylkääminen osoittaa että skientismi ei olekaan olekaan niin kovin ylpeää ja dogmaattista. Kuten Ilkka Niiniluoto onkin esittänyt ; Falsifioituvuusperiaatteiden kaltaiset vaatimukset ja muut vastaavat korjausprosessit johtavat siihen että tieteellinen maailmankuva ei voisi ja saisi olla dogmaattista. Tiede edistyy juoksemalla eteenpäin. Ensimmäisen filosofian kannattajat taas seisovat paikallaan ja määrittelevät olevansa jo maalissa, ja pitävät tätä todistuksena siitä että heillä itsellään on käsissään jotain ikuista ja pysyvää. Erikoista että he eivät useinkaan näe tässä mitään ylpeilyä. Me muut taas edistymme, tai vähintään pyörimme kehää joka on pidempi kuin muistimme.

Induktioista oppimisesta

Induktiot ovat hyvin oleellinen osa argumentaatiota, yleistä perustelua ja tiedettä. Se on ollut myös hyvin kauan käytössä. Aristoteles tunsi sen periaatteen nimellä epagõgē.

Niiden käyttö on kuitenkin melkoisen haasteellista. Tässä keskityn melko tarkasti rajattuun induktioon. Se ei kuvaa kaikkia induktioita vaan niitä joita tarvitaan erityisesti luonnontieteissä. Keskittymiskulman voisi nähdä siten miten empiristin voidaan nähdä oppivan luonnosta.

Luetteleva induktio

Klassisesti on ajateltu että induktiot ovat olleet kuvauksia. Ne olivat siis enemmänkin valmiin tiedon kuvaamia järjestelmiä joita opeteltiin. Niitä ei nähty kysymyksinä tai työhypoteeseina. Ne olivat tietoa joka opeteltiin. Tässä mallissa on vahva verifikationistinen pohjasävy. Tunnelmana on se, että katsotaan maailmaa ja saadaan siitä havaintoja. Näissä havainnoissa on sitten kokemusta joka opettaa mitkä asiat toistuvat.

Tämä on hienostuneimmillaan ns. luettelevaa induktiota ; Singulaarinen induktio voidaan jakaa ajatukseksi jossa käy niin että jos havaitaan vaikka iso määrä mustia korppeja mutta ei muunlaisia, niin tästä päätellään että (1) seuraavakin havaittu korppi on musta (singulaarinen induktio) tai (2) kaikki korpit ovat mustia (induktiivinen yleistys).

Näistä yleistyksistä voi sanoa sen verran että niiden uskottavuus syntyy vasta kun oletetaan maailma säännönmukaiseksi ja rajallisen kokoiseksi. ; Esimerkiksi Carnap ja Hintikka ovat korostaneet sitä, että luetteleva induktio ja se mitä havainnot opettavat maailmasta ovat siinä sellaisia, että johtopäätökseksi saatava todennäköisyys induktiopäätelmän luotettavuudesta riippuu siitä minkälaiseksi taustauniversumi oletetaan. Tämä on melko epätyydyttävää ; Jokainen havainto toki äärellisessä maailmassa tukee induktiosta jonkin verran varmemman. Kysymys onkin siitä mikä määrä aineistoa on riittävästi. Universumin säätöjä uudelleenoletellen maalitolppia voi siirrellä melko radikaalisti aina tarpeen mukaan. Mikä on monien maailmankuvan suojelun kannalta tyydyttävää mutta muutoin tilanne on kenties kiusallinenkin.

Interrogatiivinen induktio

Induktiota on kuitenkin lähestytty myös toiselta kannalta. Tällöin kysymys on enemmänkin siitä että induktio on testiasetelma jolla tehdään arvaus todellisuudesta. Ja luonto saa sitten vastata tähän kysymykseen. Tämä tapa vaatii usein jonkinlaista luonnon manipulointia koeasetelmilla. Ja tässä kiinnitetään huomiota onnistumisiin ja epäonnistumisiin.

Idea on ollut käytössä Francis Baconin ajoista. Silloin keskityttiin aineistosta saataviin vastauksiin niin että sitä koostettiin onnistuneita ja epäonnistuneita testituloksia.

Nykyään luultavasti tunnetuin interrogatiivinen ajatus on Popperin falsifiointiperiaate. Popper keskittyi siihen että teorian ei tarvitse olla lopullisesti validi, vaan kysymys on siitä että sen täytyy olla koeteltu. Hänellä luodaan ongelma tai kysymys. Ja sitten induktio vastaa tähän kysymykseen. Joskus tämä induktio falsifioituu ja tässä opitaan että tämä induktio on väärä. Näin ongelma voi palata vaikka siihen on joskus ollut vastaus. Toisaalta joskus voidaan huomata että kysymys onkin vastattu osittain jolloin induktio ratkaisee yhden ongelman mutta käsillä onkin muuntunut ongelma. Jolle sitten haetaan vastauksia joita koetellaan.

Popperin nerokkuus on siinä että falsifiointi koskee induktioita. Moni korostaa, että falsifiointiperiaate ei ole itse falsifioitavissa. Mutta falsifiointi itse nojaa deduktioon. Falsifioinnin takana on periaate P→Q, ¬Q ∴ ¬P (modus tollens). Popperin teesinä itse asiassa olikin että oppimisprosessi jossa induktio on välineenä on jotain joka ei ytimeltään ole induktiivista. Tämä on vähintään jossain määrin nerokasta. Ja tämä varmasti selittää miksi Popper vastaili melko nuivasti "miten falsifioit falsifiointiperiaatteen" -kysymystä tivaaville.

Mutta;

Popperin kohdalla vastustava kritiikki keskittyykin usein siihen että onko tämä deduktio koko totuus. Itse näen että se on hyvä oivallus. Mutta siinä unohtuu jotain. Itselläni tähän torjumiseen liittyy tietenkin Quinelainen pohjasävy. En pidä tiukasta jaosta analyyttiseen ja synteettiseen tietoon. Tässä minulla on muutamakin pointti.

Jos otetaan ajatus siitä miten käsitellään vaikka sellaista lausetta kuin "kaikki poikamiehet ovat naimattomia". Se on malliesimerkki jostain joka on a priori -tietoa. Sen rakenne huutaa sitä että tälle ei ole olemassa mahdollista vastaesimerkkiä. Silti se on selvästi tosi. Ja tämä totuudellisuus tiedetään.

Lauseessa ensimmäinen vastalauseeni koskee sitä että tosiasiassa siinä on taustalla aistikokemuksia maailmasta. Jos olisimme eläneet elämämme sokeina ja kuuroina ilman mitään aistihavaintoja, meillä ei tietenkään olisi mielessämme konseptia poikamiehistä. Ja näin ollen jo konseptin olemassaolossa on jotain syvää haasteellisuutta.

Tämä on toki siitä vajavainen puolustus, että voidaan huomauttaa että tosiasiassa lauseessa on kaksi osiota. On selvää että lause ei saavuta kausaalista riippumattomuutta. Jonka kohdalla em. aistimusten vaatimus on perusteleva. Mutta sen lisäksi siinä on justifikatoristinen riippuvuus. Sen sisällä on looginen rakenne, jonka totuudellisuus tiedetään. Näin ollen a priori tiedettäisiin kuitenkin jotain. Tähän voi sitten vastata parilla tavalla;
1: Tieteenteossa ei ole käytännössä mahdollista tehdä mitään ilman että mukana on kausaallinen oikeutus. Kuten Quine huomauttikin ; Falsifiointitilanne on käytännössä aina valintatilanne. On mietittävä vaikkapa se, onko kyseessä mittausvirhe. Ketju ruokkii itseään. Joten tosiasiassa kun vastaan tulee naimisissa oleva tyyppi, on kuitenkin mietittävä että onko tämä itse konsepti relevantti. Onko se hedelmällinen tutkimuksessa jne.
2: Wittgensteinin "Filosofisia tutkimuksia" taas antaa hyvin toisenlaisen tavan katsoa asiaa. Kun katsotaan määritelmien osia, voidaan havaita että "poikamies" tarkoittaa "naimatonta miestä". Ja kun poikamies korvataan "naimattomalla miehellä" niin sanotaan että "naimattomat miehet ovat naimattomia". Wittgenstein kuvasi tämänlaisia lauseita tyhjiksi. Niiden kohdalla kieli on lähtenyt lomalle. Toisin sanoen niissä on rakennetta, mutta on paha sanoa onko niissä itse asiassa tietoa.
+: Itse olen jopa huvitellut sillä että noita em. asioita voisi yhdistellä. Se ei ole kovin sujuvaa. Mutta siitä syntyy esimerkiksi sellainen ajatus että lause voisi empiristisessä a posteriori -maailmassa tarkoittaa sitä että meillä on itse asiassa samalle ilmiölle kaksi eri nimilappua. Määritelmät ja nimityksethän ovat vain nimilappuja joiden sisältö on se oleellinen asia, se joka sisältää kuvauksen ja tiedon ja väitelauseen siitä miten maailma toimii. Tällöin ne ovat sama teoria. Redundanssi palaa. Mutta periaattetessa voidaankin kysyä että ovatko nämä kaksi joukkoa todella samat. Eli onko meillä oikeasti kaksi eri teoriaa jotka vain liitetään yhteen koska on teoria että ne ovat sama asia. Meillä on tavallaan oletus siitä että ne ovat sama asia. Mutta kenties meillä onkin tosiasiassa teoria poikamiehistä ja teoria naimattomista miehistä. Ja oletamme että nämä ovat samoja...

Kaiken kaikkiaan tämä a priori -tiedon vastaan käyminen vihjaa että Popperin falsifiointiperiaate ei olekaan niin deduktiivinen. Teorian falsifioinnissa joudutaan käytännössä turvautumaan valintaan. Valintaan jonka oikeutus tulee induktiivisista tempuista ; Kuten siitä, että on säilytettävä Duhemin-Quinen teesin mukaan se teoria joka hyödyttää tiedeverkkoa eniten ja hylättävä vähemmän hyödyllinen teoria.

Käsitteiden pelkistäjistä tulkintojen päkistäjiin

Jos ajatellaan filosofian tarkoitusta, se on joskus määritelty analyyttisen filosofian kautta. Tässä tapauksessa keskitytään helposti siihen, että filosofia keskittyy analyyttisiin väitteisiin ja kaikki synteettiset väitteet vaativat sitten erityistieteitä.

Näkökulma on siitä kiinnostava, että se tiedostaa klassisen rationalismin ongelman. Logiikkaa ja muita vastaavia analyyttisiä työkaluja käytetään lähinnä perustelurakenteisiin. Ne selventävät käytettyä kieltä ja varmistavat väitelauseiden sisäisen eheyden. Semanttiset mielettömyydet ja ristiriitaisuudet karsitaan pois. Mutta tämän jälkeen jäljelle jää paljon eksakteja ja koherentteja teorioita joiden totuudesta ei itse asiassa ole sanottu mitään. Ne voivat olla analyyttisesti valideja mutta toistensa kanssa ristiriidassa. ; Viisas analysoija tiedostaakin sen, että tehdessään työtään puhtaasti hän ei sano maailmasta mitään eikä voi tätä kautta jäsentää maailmankuvia. Tämä on järisyttävän radikaalia jos huomiota sovelletaan valtaosaan apologetiikasta. Niissä käsitellään jumalatodistuksia ja erilaisia teologisia argumentteja hyvin puhtaasti analyyttisin työkaluin.

Moni voikin keskittyä synteettiseen. (On hyvä huomata että vaikka usein vastakkain laitetaan mannermainen filosofia ja analyyttinen filosofia, niin otan tässä kolmannen tien. Analyyttinen onkin synteettisen vastapooli. On kenties relevantimpaa pistää rationalismi empirismiä vastaan.) Tällöin päästään vaikka J. J. Smartin ajatukseen siitä, että analyyttinen ajattelu on hylättävä ja sen sijaan koherentisoitava tieteellisesti uskottavaa kuvaa maailmasta. On siis ajateltava paitsi selkeästi niin myös kattavasti. Tämä toki palautuu siihen miksi moni viehättyy analyyttisestä filosofiasta ; Sitä käytetään koska halutaan tehdä sillä jotain mitä sillä ei voida tehdä. Eli se pyrkii esittämään tosia ja kattavia väitteitä maailmasta.

Ja onpa Ian Hackingkin esittänyt synteettisyyttä korostavan teorian kirjassa "Representing and Intervening". Hän korostaa sitä, miten tieteenfilosofiassa on jotenkin vallalla ajatus irrallisesta tutkijasta ja irrallisesta teoriasta. Hän korostaa että tieteen ytimessä on ennen kaikkea interventio. Hän korostaa eksperimentaalista argumenttia parempana kuin rationalismin perinteeseen nojaavia perinteisiä epistemologioita. Eli hän korostaa sitä että tieteen metodi toimii vaikka se ei ole välttämätöntä. Ja tätä kautta sitä sitten tarkastellaan vähemmän induktioita deduktion ehdoin ja ollaan enemmän sillä kannalla että juuri se käytetty empiirinen metodi on empiirisesti kokeiltu. Näin monet klassiset ongelmat, esimerkiksi korrespondenssiteorian ongelmat, katoavat. ; Ei tuokaan tietenkään ongelmatonta ole. Kehäisyydeltä maistuminen on selviö kun huomataan että empiria perustelee itseään itsellään.

---

Itse en luota klassiseen jaotteluun jossa analyyttinen ja synteettinen tieto olisivat keskenään täysin erilaisia. Tämä asenne on peräisin Quinelta. Tiede on minulle kuitenkin "kätevä keino" joka kartoittaa "kokemusmaailmaa" johon suhtaudun "kuin se olisi tosi". (Joskin joskus toivon että ei olisi.) En jaksa eritellä tiedemiestä kylmäksi objektiiviseksi tutkimuksen ulkopuoliseksi tahoksi. Samoin en ymmärrä miten kieli olisi jokin abstraktin ideamaailman kasvatti. Sen sijaan näen että tiedemies on empiirinen interventio joka vaikuttaa kokemusmaailmaansa. Ja hänen teoriansakin ovat aina fyysisessä muodossa informaationa. (Mielestäni informaatio on yksinkertaisesti järjestystä joka vaatii aina jonkinlaisen fyysisen talletusmuodon, hieman kuten "muoto", itse asiassa hyvinkin tarkasti kuten muoto.) Teoriakin on osa kokemusmaailmaa.

Vatulationistinen tieteenfilosofia ; "Kokemus"peräinen tieto

Olen blogissani käsitellyt loogista positivismia hyvin ylimalkaisesti. Tämä on ollut tavoitteellista. Eräs toistuvimmista teemoista on se, että empirismi leimataan siihen ja kritisoidaan, ja syystä. Mielestäni tärkein opetus on että tämä rinnastus on olkiukko. Loogisen positivismin kritiikki taas ilman tätä juonnetta on, suoraan sanoen, usein riittävän hyvää siinä mielessä että en näe miksi tätä koulukuntaa pitäisi käsitellä juurikaan. On syytä opetella ja miettiä jotain hedelmällisempää.

On kuitenkin hyvä katsoa verifiointia. Ja nimenomaan siinä mielessä että verifiointiakin on "tavallaan" "kahta suurta päälinjaa". Ja ne ovat keskenään hyvin erilaisia. Tätä on syytä esittää vähintään karkeasti ja liioitellen jotta perusidea tulee selväksi. Sillä tällä tiedolla on merkitystä. Merkitystä jos haluaa välttää älyllistä koheltamista.

Jos otetaan empirismi "aivan sen alkuaikoina", se nojasi ennen kaikkea siihen että tietoa hankitaan kokemuksella. Tämä kokemus oli usein nähty nimenomaan aistinvaraiseksi kokemukseksi. Tässä mielessä verifiointi tarkoitti sitä että luotettiin että ihmisillä on luotettavat aistit. Ja niillä havainnoitiin asioita. Havaintoja sitten kuvattiin ja luokiteltiin mahdollisimman tarkasti.

Jos mietitään Wienin piirin oppeja, niin erityisesti Schlick ja Waisman pitivät tiukasti kiinni verifiointiperiaatteesta. He olivat kuitenkin irtautuneet sen että teoreettiset termit eivät ole havaintotermien lyhennelmiä. Eli niiden tavoitteena ei ole kuvata aistihavaintoja mahdollisimman lyhyesti ja eksaktisti. Sen sijaan niitä lähestytään hypoteettisesti tuotettujen teorioiden kautta. Teorioita ei siis havaita sellaisenaan, vaan ne postuloidaan. Tässä ei havaita ja kuvata vaan sen sijaan on havaintoja, mielellään havaintojoukko (explanandum) joka yritetään kuvata jollain mallilla (explanans) joka peittää sen (peittävän lain malli).
1: Asian voi viedä pahemmaksi ; Loogisen positivismin jatkomukaelmat, kritiikkeihin -  etenkin Wienin piirin "virallisen kriitikon" Karl Popperin kritiikkiin - reagoinnit johtivat loogiseen empirismiin. (Jota usein pidetään loogisen positivismin kanssa oleellisesti samanlaisena vaikka niissä on aste-eroja.) Siinä ei enää edes ollut positivismin alkutaipaleelle tyypillisiä verifikaatiovaatimuksia tai luottamusta termien käännettävyyteen. Eli asioita ei pitänyt havaita sellaisenaan eikä teorioissa kuvatut termit käänny sellaisenaan havainnoiksi. Havaintojen teoriapitoisuus on siis siinäkin hyväksytty.

Tämä johtaa tietenkin siitä erikoiseen tilanteeseen että suuri osa humpuukimaakareista on itse asiassa sellaisia että he ensin moittivat skientismiä. Selittävät että tieteen ulkopuolella on havaintoja. He tulkitsevat loogisen positivismin kritiikin tarkoittavan kaikkea tiedettä ja että asia on melkolailla loppuunkäsitelty. Samalla he kuitenkin nojaavat omiin kokemuksiinsa jota he pitävät viisautena, näkemyksellisyytenä ja muuna. He ovat siis tavallaan skientistejä itse, luottavat omiin intuitioihinsa ja tunteisiinsakin kokemusperäisinä havaintoja. He ovat naivimpia kuin loogiset positivistit.

Toki tähän saa hauskaa lisätwistiä tiedostamalla että Tapio Puolimatkan kaltaiset henkilöt ovat selittämässä että empiria vaatii ehdotonta luottamusta ihmisaisteihin ja ihmisjärkeen. Tämänlainen ns. metodinen optimismi on empirian kannalta kuitenkin niin 1700 -lukua. (Tai vielä pahempaa ; 2010 -luvun pseudoskeptismiä.) Hän on tässä selkeästi verifikationistinen. Ja nimenomaan sillä äärimmäisen alkeellisella tavalla.

Koen miltei tarpeelliseksi erottaa nämä verifiointityylit toisistaan. Jos ei muuten niin siksi että looginen positivismi ja sen mukainen selitystapa oli kuitenkin aikansa paradigma, joka oli väärä mutta kuitenkin tieteen teon kannalta riittävän käyttökelpoinen ajatuskulma. (Se oli filosofisesti heikko mutta tavallaan käytännössä sovellettava.) Tätä kautta haettiin kokemusperäistä tietoa. Se, kun omia tunteita ja havaintoja aletaan puolustaa kuin ne olisivat falsifiomattomia kritiikin ulkopuolella havaintoaineistoja, syntyy "kokemus"peräistä tietoa. Tätä tekisi mieli kutsua verifioinnin sijasta vatuloinniksi. Se on nykyään nähdäkseni hyvin suosittu arkifilosofian muoto.

Keskeisten otsakkeiden hylkäämisestä

Jos ajatellaan erästä empirismin ja rationalismin oleellisinta eroa, on perinteisesti tärkein ajatus siinä miten paljon ihminen saa valmista tietoa syntymässään. Rationalistit ovat perinteisesti ajatelleet että ihmisen mieli olisi vaikkapa Jumalan vahvistama. Ihmisellä on jokin pääsy vaikka Platoniseen ideamaailmaan ja tietoa enemmän kätilöidään Sokraattisesti kuin hankitaan kokemuksella. Descartesin tapaiset rationalistit ovatkin ajatelleet perinteisesti niin että ihmisillä on oleellista a priorista tietoa.

Tässä mielessä Tapio Puolimatkan tukema ajatus on omituinen ; Hänestähän empiirinen tiede olisi kristinuskon ansiota koska kristityt ovat ajatelleet ja luottaneet perinteisesti siihen että heidän tietonsa olisivat syntymässä luotettavia. Plantingan Warrant -ajattelu johon hän tässä pääasiassa nojaa, onkin Descartesia hyvin pienillä modifikaatioilla. Tämä tavallaan korostaakin sitä miten kristillinen kulttuuri nimenomaan ei kehittänyt empiiristä otetta kovin kovin pitkään aikaan. Rationalismi, ei luonnontiede, on lähempänä tätä kristillistä (tai oikeastaan alun perin Platonista) ajattelua.

Itsekin näen että ihmisissä on jonkin verran evoluution koodaamia refleksejä ja muita toimintatapoja. Mutta kuitenkin suurimmassa määrin ihmiset vaativat kasvatusta. Koska me synnymme tietämättä oikeastaan mitään. (Ja ollakseni teräväkielinen, suuri osa ihmisistä tuntuu kuolevan suunnilleen vastaavassa tilassa käymättä koskaan oikein missään muualla.) Evolutiivisesti ajatellen voidaan toki sanoa että jos organismi elää monenlaisissa ja keskenään oleellisesti erilaisissa ympäristöissä K -strategikkona ja kohtuu pitkäikäisenä lajina, on tärkeää että ei olla liian joustamattomasti koodattuja johonkin kivikautiseen uskomusjärjestelmään. Sen sijaan selviytymyskykyä parantaa oppiminen ja sen mukana tuoma joustavuus.

Oppiminen taas tarkoittaa oikeasti sitä että uskomukset ovat "liukkaita". Ne ovat kognitiivisia välitiloja jotka muuntuvat ajan mittaan. Tämä on tärkeää. Sillä rationalismiin suurelta osin yhä jämähtänyt kulttuurimme ajattelee ja käsittelee uskomuksia ja uskomusjärjestelmiä staattisina entiteetteinä. Joka ilmenee yleistyksinä. Kuten ideologiakuvauksina siitä että "evolutionistit uskovat että". Mutta jos uskomukset ovat dynaamisia, on tärkeää katsoa miten ne muuttuvat.

Ja koska olen Quinelainen, muutoksessa kenties keskeisin asia ei olekaan termin suora kuvaus vaan se miten ne ovat liitoksissa toisiin asioihin ja uskomuksiin. Uskomuksilla on painoarvo, ja niiden määritelmät liittävät ne muihin käsitteisiin. Ja näin ne kytkeytyvät, karsivat yhteyksiä, vahvistuvat tai heikentyvät. (Ja Quine on empiristi par excellance.) Willard Quine kirjoittikin oppilaansa J. S. Ullianin kanssa kirjan "The Web of Belief" jonka teesinä on että meillä ei ole Puolimatkan fanittamia perususukomuksia. Foundationalistinen ajattelutapa on toisin sanoen kaikkea muuta kuin ehdoton. Sen ulkopuoleltakin voidaan katsoa asioita. Ja foundationalismiin jämähtäminen on itse asiassa näiden tapauksessa ohipuhumista.

Quinen mukaan uskomukset ovat verkosto. Tärkeitä ja keskeisiä ajatuksia sovellettiin muissa uskomuksissa. Näkemysten tuli siis olla koherentteja että käyttökelpoisia. (Tämä eroaa paljon klassisesta lainaamisesta siten että moni näkee että lainaamisessa annetaan voimaa. Kun omaa asiaa tukemaan saadaan paljon lainauksia se on älykästä. Kuitenkin lainaaminen on tavallaan velan tunnustamista. Lähdettä kunnioitetaan. Joten tavallaan asia on enemmänkin niin että se lainattu saa tukea kun sitä sovelletaan jossain muualla.) Jotkut uskomukset ovat tätä kautta vahvempia kuin toiset.

Asialla on merkitystä itselleni yksilönä. Kun - Quinefanina ja empiristinä - otan jonkin enemmän tai vähemmän koherentin uskomusjoukon, saan niistä yhteyksiä toisiin uskomuksiin. (Tässä ei ole mitään erityistä. Katsokaa vaikka miten maahanmuuttokriitikot osaavat sujuvasti solauttaa näkemyksiään ties mihin aiheisiin. Samoja sabluunoja käytetään hyvin ahkerasti.) Toisaalta jokin yhteys voi katketakin. Ja näin ollen näkemykset eroavat eri aikoina toisistaan. Esimerkiksi minun uskomukseni 10 -vuotiaana ovat olleet hyvinkin radikaalisti erilaisia kuin nyt. Ne ovat muuttuneet pääasiassa pikku hiljaa.

Jossain määrin on kuitenkin käynyt myös niin että joustavuus - ja tätä kautta kyky kriittiseen ajatteluun - on jopa heikentynyt. Sillä kokemus on ikään kuin vahvistanut jotkin uskomukset niin vahvoiksi että ne ovat minulle niin vahvoja että ne käytännössä muistuttavat Puolimatkalaisia foundationalistisia perususkomuksia. Kuitenkin jopa nykyään kohtaan toistuvasti jonkinlaisia uudistamispyrintöjä. Kritiikkitilanne tuottaa helposti vähintään kognitiivista dissonanssia. Koska käytän joitain sabluunoitani hyvin paljon, en luultavasti tule luopumaan niistä. En edes vaikka ne olisivat jotenkin metafyysisesti vääriä. ; Tällä itse asiassa on varmasti jonkinlainen yhteys Quinelaiseen ajatteluunikin. (Joskin sama koskee suurinta osaa ihmisistä riippumatta siitä ovatko he tämänlaisia. Sillä samaan ongelmaan päästään montaa aivan erilaista reittiä.) Voidaan nähdä että jos sovellettavuus nostetaan tärkeäksi, ongelmaksi nousee käyttäytymistä tarkkailevan taloustieteen (behavioral economics) kautta tutuksi tullut sunk cost -effect. Eli kun johonkin asiaan on panostettu paljon siitä ei enää oikein voida luopua. Tämä johtaa sen tyylisiin tilanteisiin että jostakin projektista ei voida luopua siksi että siihen on jo nyt syydetty niin paljon resursseja. ; Tämä toki kuvaa maailmankuvallistumista laajemminkin. Vaikuttaa olevan niin että mitä vahvemmin ihminen on sosiaalisesti, älyllisesti tai muutoin sitoutunut johonkin maailmankuvaan tai siihen rinnastettavaan ideologiseen ohjelmaan, sitä vaikeampaa hänen on luopua siitä. Tämä selittää sen miksi itse asiassa maailma näyttää koostuvan "puusilmäisistä väärässäolijoista" jotka eivät mitenkään ymmärrä sitä että juuri meidän juttu on itsestäänselvästi tosi. He ovat sitoutuneet aivan eri perusskeemoihin. Ja koska he ovat hyvin sitoutuneita niihin he itse kokevat nämä skeemat itsestäänselvinä. Ihmisen perusasenne on se, että kognitiivisen dissonanssin edessä maailmankuvaa ei muuteta vaan ennemmin yritetään sovittaa tilannetta niin että maailmankuvaa haastava ongelma saadaan jotenkin paikatuksi ja lakaistuksi syrjään.

Mitä sitten tapahtuu kääntymyksissä? Olen kuitenkin itsekin vaihtanut maailmankuvaani. Joskus melko dramaattisesti ja kohtuu nopeassa aikavälissäkin. Olen toki ollut alle 30 -vuotias kun näitä on tapahtunut. (Aikuisilla muuttuminen vaikeutuu.) Lapset hyväksyvät helpommin - joskaan eivät automaattisemmin - mitä vanhemmat ja auktoriteetit opettavat. Ja he voivat oppia uusia asioita. Kun näihin sabluunoihin on panostettu niillä on paljon sovelluspinta-alaa. (Kreationistitkin käyttävät oppiaan hirvittäviin määriin eri aiheita ja asioita. Moraalista fossiilirekordiin ja yliopiston sananvapauspolitiikasta ajoitusmenetelmiin. Jopa suhtautumiseen ilmastonmuutokseen jne. He soveltavat paljon, se miten laadukasta tämä soveltaminen on on sitten aivan oma lukunsa ; Tuskin näitä vahvoja skeemoja ainakaan niiden tieteellisen laadun perusteella on valittu. Ne ovat tärkeitä ja niitä sovelletaan, mutta ei siksi että ne olisivat hyviä vaan koska ne koetaan tärkeiksi. Ne ovat tässä mielessä puhtaammin foundationalistisesti valittuja a priori -uskomuksia.)

Osa kritiikeistä voi kuitenkin johtaa kognitiiviseen kriisiin. Kun pitää valita kahden keskenään ristiriitaisen uskomuksen väliltä, syntyy jonkinlainen uskomusten välinen kiista. (Ja tämä voi olla luonteeltaan sosiaalis-poliittista, jolloin voidaan puhua "kulttuurisodista".) Jos jokin hyvin vahva uskomus tässä yhteydessä hylätään muutos voisi Quinen periaatteilla olla hyvinkin nopea. Sillä jos jokin tärkeä ja keskeinen uskomus muuttuu, se vaikuttaa kaikkiin sitä soveltaviin uskomuksiin. Niitä on pakko korjailla tämän yhden muutoksen vuoksi. Näin ollen se mikä on tehnyt tästä vaihdetusta uskomuksesta vahvan on nyt jotain joka pakottaa radikaaleihin muutoksiin. Tämä on työlästä ja ärsyttävää. Kognitiivinen dissonanssi koetaan stressaavaksi.

Tätä kautta voidaan sanoa että jos Quinea käsitellään psykologisella twistillä voidaan havaita että miksi näkyvät signaaliuskomuket ovat tärkeitä. Maailmankuvien vahvat uskomukset antavat paljon sovelluksia. Ne antavat ihmisten tehdä monia päätöksiä ja ratkaisuja helposti. Ei tarvitse punnita työlääti jokaista mielipidettä erikseen kun voidaan sen sijaan lainata ratkaisut suoraan sabluunasta. Yhdeksi sovellukseksi voidaan saada jopa sosiaalinen puoli. Luultavasti myös etiikka. Ei ihme että kognitiivinen dissonanssi yleensä assimiloidaan, lakaistaan itselle haasteelliset asiat syrjään. Sillä tässä prosessissa joutuisi esimerkiksi luopumaan helposti niin ystäväpiiristään kuin moniin kysymyksiin antamistaan mallivastauksista.

Empiristin evidenssistä?

Empiristit luottavat todisteisiin. Tämä on hieman eri asia kuin se, että he luottaisivat puhtaisiin faktoihin. (Vaikka nämä kaksi ovatkin usein aika lähellä toisiaan ; Tosin monesti näyttää että Totuuteen ja puhtaisiin faktoihin luottavat ovat luottavat enemmän intuitioihinsa ja pitävät uskomiaan premissejä hyväksyttävästi tosina lähinnä siksi että he ovat sitoutuneet niihin.)

Monesti kysymys onkin siitä että jos ajatellaan evidenssiä, todennäköisyyksiä ja uskottavuuden lisääntymistä empiristin tasolla olisi tässä kohden tarjolla karkeasti ottaen kaksi kilpailevaa näkemystä sille miten e hyväksyttäisiin evidenssiksi näkemykselle h;
1: Ensimmäinen todennäköisyyttä koskeva näkemys sanoo yksinkertaisesti että e on evidenssiä h:lle silloin kun e nostaa todennäköisyyttä. Tässä korostetaan vertailua jossa taustalla on itse asiassa jonkinlainen tausta. Vertailua ei siis tehdä tyhjiössä vaan ikään kuin kahden maailman välillä. Verrattavan maailman kaikkia muuttujia ei tarvitse tuntea, mutta olisi hyvä jos vertailtavassa maailmassa eroaisi vain mahdollisimman vähälukuinen määrä muuttujia. (Ihanteellisesti vain yksi.) e on evidenssiä h:lle iff P(h|e&b) > P(h|b).
2: Toinen malli sanoo että e on h:n evidenssiä jos h:n ehdollinen todennäköisyys e:lle on suurempi kuin jokin uskottavuusraja k. ; e:n suuri todennäköisyys on h:n evidenssiä iff P(h|e) > k.

Ennen - Jälkeen -ongelma

Suurin osa filosofiasta kiinnostuneista(kin) tuntee jaon a prioriseen ja a posterioriseen. Jaottelu onkin tärkeä. Suurin osa kunnon filosofeista(kin) hyväksyy myös seuraavanlaatuiset väitelauseet:
* 1+1=2 on tietoa a priori.
* Se, että gravitaatiovakio maan pinnalla on 9.81 tietoa a posteriori.

Kun katsotaan näitä kysymyksiä metaisesti syntyy erikoinen tilanne. Ehkä tiedämme mitä fysiikka ja matematiikka ovat. Mutta tiedämmekö niiden luonteet ja väitelauseidemme oikeassaolot a priorisesti vai a posteriorisesti? Eli jos matematiikka pitää sisällään a priori -tietoa, niin olemmeko oppineet sen a priori vai opettaako kokemus meille että loogiset teoreemat tunnetaan kokemuksesta riippumatta? Filosofit ovat tässä hyvin jakautuneita. Esimerkiksi logiikan taustaa miettiessä Carnap näki että logiikan tausta olisi analyysissä ja a priorisessa ajattelussa. Quine taas näki siinäkin ainakin synteettisen taustan, ja mukana olisi ainakin jonkin verran a posteriorista tietoa.

Esimerkiksi matematiikan kohdalla on jopa sanottu, että kenties syy miksi meillä on matematiikkaa johtuu siitä että elämme säännönmukaisessa universumissa jossa tapahtuu laskentaa ; Ihmiset ovat esimerkiksi voineet mitata vaikka peltoja ja huomata a posteriori että laskelmat ovat kätevä tapa arvioida pinta-aloja. Eli vaikka matematiikka olisi loogista a priori, niin siihen voitaisiin päästä a posteriori.

Toisaalta monia tuntuu viehättävän ajatus että empiiriset tieteet olisi itse asiassa löydetty filosofisesti nojatuolissa istuen. Eli esimerkiksi teologiset näkemykset Jumalan luonteesta voisivat johtaa siihen että hakisimme maailmasta säännönmukaisuuksia ja kokisimme induktiot tärkeiksi. Jolloin empiria opettaa meille a posteriori -asioita. Mutta ilman maailmankuvien kautta johdettua a priori -tyylistä rakentelua emme olisi koskaan kehittäneet empiriaa.

Jos taas katsotaan sitä empiiristen kokemusvaraisten tietojen metakysymykseen, on syytä huomata että Bas van Fraassen on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava että hän on esimerkiksi esittänyt että empirismi ei ole tavallaan lainkaan väitelause (assertion), vaan asenne (stance). Hän ei katso logiikan syntyä vaan empirian syntyä. Hänestä empirian perusongelma on siinä että "All knowledge about the world is a posteriori" -tyylisiä lauseita itsejään on vaikeaa todistaa empiirisesti. Toisin sanoen niiden tausta olisi a priorisessa ajattelussa eikä a posteriorisessa ajattelussa. Näin ollen puhtaasti väitelauseena tämänlainen ehdoton kaiken kokemusvaraisuus olisi itsensätuhoava vaan vaatisi a priori tapahtuvaa ajattelua. Näin ollen empiria pitää muotoilla uusiksi ja pitää sitä asenteena, joka ei koostu tämänlaisista ehdottomista kaikenkattavista väitelauseita. Tosin sekin tekee työnsä jos ja vain jos a priorinen tieto ei ole perimmiltään taustaltaan a posteriorista...

Lottoparadoksi

Itse en lottoa koska katson voiton odotusarvoja ja päättelen tästä että lotto on tyhmyysverotusta joka on erityisesti kohdistettu ihmisiin jotka ovat huonoja matematiikassa.

Mutta kuvitellaan, silti että olisin empiristi joka arvostaa parasta mahdollista selitysmallia. Eli sitä että jos jokin malli on todennäköisempi kuin toinen, niin se on sitten tosi kunnes toisin todistetaan. Tässä nollahypoteesina hylätään "mahdolliset maailmat" ja muut vastaavat logiikasta tutut loogiset mahdollisuudet ja muut "mahdolliset vaihtoehdot" jos niiden todennäköisyys on pienempi kuin muiden. (Tätä ei ole vaikeaa kuvitella. Tämä on aivan järkevä konsepti.)

Kun tällä mindsetillä käyn ostamassa lottokupongin, ja sitten minulla on maksamisen jälkeen omistuksessa tämä lipuke ennen kuin arvonta on suoritettu. (Tämä on se vaikeasti kuviteltava kohta.)

Mikäli seuraan periaatetta, kädessäni on häviävä lippu. Koska vain hyvin pieni todennäköisyys lipukkeista voittaa, on paras mahdollinen selitysmalli se, että kädessäni oleva lottokuponki on häviävä. Kaikista kiinnostavinta on että tämä teoria on falsifioitavissa arvonnan jälkeen, joten tämä on myös empiirisesti varmennettavissa.

Ostaako empiristi siis koskaan lottokuponkia?

Metametafysiikka

Väittelin hyvin erikoisen väittelyn tieteellisyydestä. Vastapuoleni näkökulma oli sosiologinen ja minun taas tieteenfilosofinen. Lopputulokseksi tuli se, että keskustelimme yhteismitattomasti.

Kun sosiologi näkee että tieteessä ei ole puhdasta tiedettä siinä mielessä, että tutkimusohjelmia ohjaavat poliittiset intressit ja maailmankuvat, en tietenkään voi olla enempää samaa mieltä.
1: Näen että ihmisten maailmankuvat ovat hypoteesinmuodostuksessa hyvin oleellisia ; Ei ehkä siinä mielessä että tietty maailmankuva avaisi silmät Tosille Uskomuksille, vaan siinä mielessä että ne rajoittavat asioita joita mieleen tulee ja ei tule. Näin ollen yhden maailmankuvan jumiutus voi hidastaa tiedeprosessia.
2: Politiikka, tutkimusetiikka ja tiedemaailman sisäinen selkäänpuukotus ohjaa sitä mitä aiheita pidetään tärkeänä ja kiinnostavana aiheena.

Kuitenkin pieni epistemologi mielessäni selittää että ei pidä vetää asioita ihmisiin ad hominem. Että tiedon kannalta oleellisempaa on, että politiikka voi vain ehkä suunnata mitä tietoa tulee. Eli se ohjaa tiedonkeräämisen suuntia, mutta ei koske välttämättä itse tietoa. Tässä mielessä on syytä olla torjumatta edes kreationistia siksi että hänellä on uskonnollinen intressi ja maailmankuva. Heidät on torjuttava siksi että lopputulokset joita he esittelevät eivät ole hirvittävän fiksuja. On siksi erotettava intressi joka suuntaa tiedonhankintaa sellaisesta intressistä joka määrää minkälaisia tuloksia testeistä on tultava.

Yhtenä syynä tähän kaikkeen on se, että metafysiikka on hirvittävän omituinen käsite.

Jokainen käyttää termiä "metafysiikka", varmasti jopa koulusas aloittavilla on jonkinlainen käsitys siitä. Kuitenkin jopa koulutetut ihmiset voivat käyttää sitä epämääräisesti ja epäselvästi.
* Metafysiikkaa voidaan käyttää oppialana. Tällöin se on jonkinlainen teema. Hieman kuten logiikkaa tutkivat loogikot, ja filosofiassa kauneutta tutkivat estetikot. Metafyysistä asennetta voidaan tällöin ikään kuin heijastaa ihan mihin tahansa.
* Se voidaan liittää tiettyihin kysymyksiin eli metafysiikka olisi aihe. Esimerkiksi metafyysikoiden nähdään pohtivan sitä mikä on "objekti" tai "seuraus". Tällöin metafysiikka on tutkimusala joka ei ole välttämättä sitoutunut mihinkään teemaan.
* Tieteenfilosofiassa metafysiikka näyttäytyy usein lähinnä jotain joka ei ole epistemologiaa. Tai sitä osuutta perustelemattomuutta joka on väkisin mukana prosessissa. Tällöin metafyysisyys olisi jotenkin huono asia.
* Empirismikeskustelussa asia vääntyy helposti vielä askeleen. Silloin näyttää siltä että metafyysisyys viittaa enemmän siihen että jotain tehdään perinteisellä rationalistisella lähtökohdalla. Eli jonain jossa on klassista logiikkaa, premissejä ja johtopäätöksiä. Eli metafysiikka olisi ikään kuin empirismin kanssa osittain päällekäinen mutta kuitenkin jotenkin sen kanssa oleellisesti riitelevä paralleeri oppisuunta, kenties jopa kilpailija. (Jollain sellaisella tavalla joka voi tuoda mieleen ritaritarinoissa olevan "arkkikilpailijan" jotka ovat tavallaan kavereita ja vihollisia ja jotka yrittävät voittaa kilpailijansa hyveellisyydessä ja urheudessa.)

Usein käytännössä metafysiikka itse asiassa näyttää olevan jonkinlainen jämäluokka joka tarkoittaa tilanteesta riippuen eri asioita. Ja näistä konventioista ollaan usein jossain määrin tietoisia. Käsitettä käytetään sotkuisesti, mutta kuitenkin jotenkin kontekstiin sidotusti. Tämä "jämäluokkaus" saattaa olla jopa historiallinen jäänne ; Koko sana 'metafysiikka' syntyi tarpeesta luokitella Aristoteleen "Fysiikan" jälkeisiä teoksia. Aristoteles tutki näissä teoksissa ”ensimmäiseksi filosofiaksi” ja ne erosivat luontoa "fysikaalisena" tarkastelevasta filosofiasta. Ne nimettiin vain "τὰ μετὰ τὰ φυσικά" fysiikan jälkeen. Eli noin karkeasti luokitus syntyi ja nimettiin "jotain muuta" suhteessa fysiikkaan.

Tämä näkökulma on korostanut sitä että metafysiikka olisi konkreettisesti ontologiaa. Oppia olemassaolosta. Jotain joka on "metaa" suhteessa fysiikkaan. Aluksi metafysiikka tutkikin asioita jotka nähtiin fysiikan ulkopuolelle. Ennen kaikkea ensimmäisistä syistä, ikuisuudesta ja vastaavista aiheista. Metafyysikot tutkivat arjelle vieraita ja erikoisia aiheita. Metafysiikka olikin outoa ja kiinnostavaa ja jopa mielikuvitusta kiihottavaa. (Monella on tästä erimielisyys. Mutta samasta syystä ufosalaliitto on skeptikoista kiinnostavampi aihe kuin vaikkapa kemian filosofia. Jota muuten on olemassa. Kemian filosofiaa on olemassa.)

Sittemmin metafysiikka on laajentunut. Metafysiikasta on tullut ontologiaa laajempi käsite. Yleinen metafysiikka, eli ontoliset peruskysymykset nähdään toki yhä metafysiikan ytimeen. Mutta sen ympärillä on sitten paljon kaikenlaista muuta. On erityinen metafysiikka, joka tutkii perinteisen metafysiikan erityiskysymyksiä ja eri filosofian aloista nousevia metafyysisiä kysymyksiä, kuten vaikkapa evoluutioteorian kohdalla voidaan miettiä "mikä on funktio" ja "mitä adaptaatio tarkoittaa" -tyylisiä kysymyksiä. Tai sitä että minkälainen maailmankuva tukee evoluution tutkimista vaikkapa teologian sijaan. (Ottamatta kantaa kumpi on "oikeasti TottaTotta".

Itse asiassa metafysiikan luonne on itsessään metafyysinen kysymys. Osa näkee sen jonain joka tutkii universumin perustaa. Toinen näkee sen ontologiana. Kolmas näkee sen kysymyksinä joita voidaan lähestyä vain rationalistisin mutta ei empirisin keinoin. Ja neljäs näkee sen jonain joka on vain jämäluokka johon laitetaan asioita silloin kun niille ei ole muutakaan nimeä, tavalla jossa ymmärrys paranee kun tajutaan että asiat paranevat ja opimme jotain jos voimme muuttaa metafyysisen kysymyksen joksikin muuksi kuin metafysiikaksi. Joku näkee sen metatieteenä. Eli jonain joka on suhteessa johonkin muuhun ja joka puhuu asian sijasta siitä mikä tuota asiaa sitten käsitteleekään.

On joka tapauksessa hyvä miettiä näitä ja joskus täsmentääkin. Turhia riitoja voisi jäädä tekemättä.

Kun ajatuskoe tulee lihaksi

Lääketieteen ja neurologian kehitys on johtanut hyvin hämmentäviin tilanteisiin. Esimerkiksi tänään uutisoitiin telepaattisista facebookpäivityksistä. "Duken yliopiston tutkijat julkaisivat tiedemaailman arvostetuimmassa lehdessä Naturessa artikkelin, jossa heidän kehittämänsä Brainet-teknologia yhdisti suoraan neljän eri rotan aivot toisiinsa." Aivoja skannaamalla voidaan myös saada hämmästyttävää tietoa ajatuksista. Jopa Scientific American käyttää termejä jotka tuovat mieleen parapsykologian. Ihmiset suunnittelevat päänsiirtoja lähitulevaisuudessa.

Näitä lukiessa moni puhuu mullistavuudesta. Kuitenkin se, mitä näissä enemmänkin tapahtuu on se, että klassiset ajatuskokeet muuttuvat konkreettisiksi. Esimerkiksi päänsiirtoa koskevalla ajatuskokeella on käsitelty ihmisyyden suhdetta aivoihin ja ruumiiseen. Ja nykyään jo aivan vakiintuneiden ja tavallisten aivokuvannusmenetelmien kohdalla on huomattavissa sen tyylisiä kirjoituksia kuin Matthew Stewartin "fMRI: A Modern Cerebrascope? The Case of Pain" jossa käsiteltiin sitä että onko fMRI todella jotain joka vastaa klassista ajatuskoetta. Ja jos katsotaan tietoisuuden ja päätöksenteon psykologiaa "Incognito" -kirjassa, voidaan huomata että siinä käsitellään klassisia vapaan tahdon, rikollisuuden ja vastuullisuuden teemoja.

Toki asiasta on yritystä jo varhaisemminkin. Samoin jos tutustuu Roger Penrosen käsityksiin mielestä, hän fyysikkona tekee klassista vapaan tahdon filosofiaa, jossa kvantti-indeterminismi pelastaa vapaan tahdon. Tästä fysiikasta voidaan olla vahvasti erimielisiä, esimerkiksi siten miten fyysikko Kari Enqvist "Olemisen porteilla" -kirjassaan käsittelee. Ja mielenfilosofi näkee asian kuten Patricia Churchland, eli sen että on vaikeaa nähdä miten koko kvanteista ja indeterminismistä puhuminen selittää tietoisuuden. (Kun se parhaimmillaan vastaa siihen olemmeko ennustettavia, ja tästä vain hyvin vaikeasti vastaa siihen onko meillä vapaa tahto vai ei. Joka ei vielä ole tietoisuuden selittämistä.) Nykyään asiallisestakin mielenfilosofiasta löytyy esimerkiksi Balaguerin "Free will as scientific problem" joka ei väitä selittäneensä aivojen toimintamekanismia mutta joka selittää miten aivotutkimus ratkaisee klassisia mielenfilosofian ongelmia for good.

Osittain tämä johtuu siitä, että teknologia todella yltää uusille asioille, ja näin ollen se mikä oli ennen spekulaatiota muuttuu todellisuudeksi. Toisaalta nämä ajatuskokeet ovat filosofien esittämiä ja tunnettuja joten ei ole ihme että niitä yritetään sovittaa siihen mitä on. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani Stewart pitää rinnastusta liioiteltuna. Skannaamalla saadaan tietoa mutta ihmiset helposti innostuvat liikaa. Ei olekaan ihme että esimerkiksi teologit voivat olla innoissaan neuroteologiasta, niin kauan kuin sitä kautta ei tule suoraa kommentointia etiikkaan.

Moni jopa näkee että etiikka ei saa olla luonnontieteellinen kysymys. Uusateisti Sam Harris on suututtanut monia esittämällä "Moral Landscape" -teoksessaan että "The relevant neuroscience is in its infancy, but we know that our emotions, social interactions, and moral intuitions mutually influence one another. We grow attuned to our fellow human beings through these systems, creating culture in the process. Culture becomes a mechanism for further social, emotional, and moral development. There is simply no doubt that the human brain is the nexus of these influences. Cultural norms influence our thinking and behavior by altering the structure and function of our brains."

Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata jotain.

Voimme ottaa modernin aivokirurgian ihmeet hyödyksemme. Jos kuvittelemme avomielisen Napolilaisen stereotyypin joka on niin suvaitsevainen että palkkaa laboratorioassistentikseen vammaisia, sellaisia jotka ovat sanotaan ainakin nimensä perusteella venäläisiä stereotyyppejä. Napolilainen tiedemiesstereotyyppi on niin avomielinen että häntä ei klassinen norsunluutornitiede rajoita. Eikä etenkään tutkimusetiikka. Ja hän ottaakin koehenkilön jonka aivot leikkaa puoliksi. Hän siirtää ensimmäisen aivopuoliskon yhteen ja toisen toiseen maljaan. Huolehtii niiden elinkykyisyydestä. Onko hän tuhonnut tietoisuuden vai kahdentanut sen?

Koska nykyään lääketieteessä tehdään joissain tilanteissa leikkaus jossa aivopuolet erotetaan (hemispherectomy). Syynä on usein epilepsia. Leikkaus tehdään yleensä nuorille joiden aivot ovat joustavampia ja muokkautuvat pärjäämään yhdellä aivopuoliskolla paremmin. He ovat tietoisia, tai käyttäytyvät vähintään kuin hyvin vakuuttavat filosofiset zombiet. Kuvittelemamme Dr. F. tekee saman terveille aivoille. Ongelman ratkaisu ei siis ole mitenkään ilmiselvä.
1: Rationalistinen filosofinen mieli voi katsoa loogisia mahdollisuuksia. Voi olla että tuo leikkaus todella tuhoaa tietoisuuden ja tekee (epilepsiakohtauksettomia) filosofisia zombieita.
2: Empiristisempi filosofinen mieli taas voi ottaa teorian joka ei kata kaikkia loogosia mahdollisuuksia. Ja esittää tätä kautta, että filosofinen zombie on ylimääräinen turha konsepti. Tällöin voidaan korostaa vaikka sitä että molemmilla puoliskoilla on tietoisuus. Mutta kumpikaan niistä ei ole sama kuin ennen leikkausta. Näin ollen leikkaus tekee kaksi erilaista tietoisuutta yhden sijasta.

Tämä tilanne on tavallaan hyvin tärkeä. Daniel Dennett pitää tämäntyyppistä jaottelua tärkeänä kirjassaan "Intuition pumps and other tools of thinking". Hän kuvaa sitä miten käsiteanalyyttisesti ajatteleva mieli eroaa voimakkaasti luonnontieteellisesti ajattelevan mielestä. Hän ottaa tästä esimerkiksi magneettisuuden. Hän ottaa esille sen, että fyysikoiden maailmassa kestomagneetit ovat jotain joiden toiminta perustuu siihen että niiden alkeismagneettialueet säilyttävät magnetoitumissuuntansa myös ulkoisen magneettikentän vaikutuksen lakattua.
* Käsiteanalyysistä kiinnostunut voi ottaa esille loogisen mahdollisuuden siitä että jos jossain olisikin kestomagneettien tapaan rautaa luokseen vetävä kappale joka rikkoisi tätä oppia vastaan. He voivat kiinnostuneesti käsiteanalysoida että onko niin että tämä uusikin kappale on magneetti koska se toimii kuten magneetti. Vai pitääkö tälle antaa uusi nimi koska se toimii erilaisella toimintaperiaatteella. Tässä erimielisyydessä olisi koulukuntia ja niiden ytimessä olisi ikään kuin platonisessa maailmassa killivä aito ja ehta määritelmä. Kuin oikea määritelmä olisi löydettävissä.
* Fyysikoille tämänlainen looginen mahdollisuus ei kiinnosta koska magneettisuusteoria nojaa siihen että se ei ole käytännössä mahdollinen. Itse asiassa tämä mahdottomaksi rajaaminen tuo magneettisuusteorialle selitysvoimaa. Fyysikko joka kohtaisi tuollaisen teoriaa uhkaavan magneetin yrittäisi pääasiassa mallintaa ilmiöitä. Termien valinnalla ei tässä kohden ole niin suurta merkitystä. Määritelmistä voidaan valita mitä tahansa kunhan sen avulla saadaan mallinnettua mitä tapahtuu ja tehtyä tätä kautta paikkaansapitäviä ennusteita.

Koska neurologia on empirististä ja suuri osa mielenfilosofiasta on metafysiikkaa, konfliktit ovat selviä. Asiaa mutkistaa se, että ajatuskokeet ovat usein eettis-filosofisia. Ja fyysikot tätä kautta helposti astuvat käsiteanalyysissä syntyneisiin kannanottoihin. On tavallaan hyvin vaikeaa nähdä mitä esimerkiksi päänsiirtoleikkaus sanoo etiikan teorioille. Eikä siksi ole tavallaan ihme että moni haluaisikin lähestyä asiaa siten että olisi tärkeämpää miettiä mitä etiikan teoriat sanovat päänsiirtoleikkauksista.

Luultavasti kokonaisuus rupeaa näyttämään jotakuinkin samalta kuin minun suhteeni evoluutioteoriaan ja etiikkaan. Nähdäkseni evoluutioteoria selittää käyttäytymismalleja ja ruumiinrakenteita. Jos siis haluat selittää miksi ihmiset ovat avuliaita, evoluutioteoria selittää tämän. Ja jos pidät tätä avuliaisuutta eettisenä niin sitten evoluutio tuo tämän avuliaisuuden esille. Ja jos ihmiset lajityypillisesti ajattelevat että avuliaisuus on hyvyyttä niin sitten se on ihmisille lajityypillinen näkemys etiikasta. Mutta jos otetaan kysymys siitä että onko maailmassa joku objektiivinen moraalilaki ja vastaako tämä luonnossa ja ihmisten mielipiteistössä oleva näkemys tätä. No, se on sitten aivan oma kysymyksensä. (Enkä tiedä onko tämänlainen kysymys edes tarpeellinen. Se voi olla vessanseinäkysymys.)

Pitäisikö Skeptikon vastustaa Randin haastetta?

James Randin haaste on luultavasti yksi tunnetuimmista skeptikkohaasteista. Se kuuluu samaan sarjaan Skepsiksen haasteen kanssa. "James Randi Educational Foundation" tarjoaa miljoona dollaria sille joka todistaa paranormaalin ilmiön. "Skepsiksen" vastaavanlaatuinen haaste on 20 000 euroa.

Too elementary, Watson?

Haasteet ovat periaatteessa hyvää mainosta. Skepsis ja Randi tunnetaan hyvinkin vahvasti niiden kautta. Niissä on myös käytännöllisyyden ja riskinottokyvyn henkeä. Koska haaste on olemassa siitä voi ajatella että ollaan itsekriittisiä. Samalla testaus luo mielikuvaa siitä että ei suljeta paranormaali a priori pois maailmankuvallisista syistä. ; Kun tehdään testi, niin Skeptikko näyttää luottavansa tieteeseen ja asettavansa itsensä tulilinjalle. Huuhaahörhöt saavat demonstroida että olisivat oikeassa ja sitten he vain epäonnistuvat tässä. Ja näin rohkea kriittinen ja itsekriittinen ajattelu jyllää ja "tiede demonstroi olevansa oikeassa". Lisäksi miljoona dollaria (ja 20 000 euroakin) on niin haluttava määrä rahaa että haasteesta kieltäytyminen ei tunnu järkevältä. Asian voi todistaa ja rahat laittaa hyväntekeväisyyteen jos ihmeentekijän nöyryys estäisikin rahanhimon. Tai jotain.

Kaikki on tietenkin hienoa, hyvää ja kaunista. Mutta tässä paratiisissa on ongelmia. Ja nämä ongelmat ovat ironisia. Ne nimittäin eivät ole maailmankuvaeroista kumpuavia. Ne kumpuavat nimenomaan tieteellisestä metodista.

Pieni ongelma:

Pieni ongelma on toki jo siinä että mikä on paranormaali ilmiö. Voidaan kuvitella että 1700 -luvulla kännykkä voisi olla paranormaali kyky. Asia on toki siitä mielenkiintoinen että skepsiksen haasteessa paranormaali voidaan tiivistää "maagiseen ajatteluun" joka on lähestyttävissä esimerkiksi kognitiivisen uskontotieteen menetelmillä. Tällöin paranormaali ei ole by definition tieteen ulkopuolella oleva ilmiö. (Toisin kuin yliluonnollinen joka usein määritellään ekslusiivisesti eliminoimalla luonnonlait.) Tämä tietenkin sopii paranormaaleiden ilmiöiden kannattajille, koska hekin usein esittävät että esimerkiksi ajatustenluku on tieteellä havaittava ilmiö.

Lisäksi ennen koetta keskustellaan osallistujan kanssa mikä ilmiö on. Ja onko se ollenkaan paranormaali Randin mielestä. Näin asiasta on jonkinlainen yhteisymmärrys ja tämä pienentää ongelmia yllättävän paljon. Tässä mielessä "paranormaalia" ei tavallaan koske mikään sellainen ongelma mitä ei olisi esimerkiksi elämän tai älykkyyden tutkimisessa ; Molemmissa ei ole yhtä lukkoonlyötyä määritelmää. Mutta kun tarkastelunäkökulma on määritelty siitä voidaan saada kuitenkin jotain tietoa. Jotain joka voi olla tässä tietyssä määritteessä jopa hyvin tarkkaakin.
1: Elämä on tässä siitä kiinnostava esimerkki että radiossa Ivan Puopolo haastatteli tutkijaa joka selitti että replikaatioon keskittyvällä elämän määritelmällä virukset olisivat eläviä. On vaikeaa nähdä onki virus vastaesimerkki joka falsifioi replikaation käyttämisen. On vaikeaa nähdä pitääkö määritelmää täsmentää niin että monistuminen säilyy mutta jotain muuta otetaan mukaan niin että virukset saadaan määritelmän ulkopuolelle. Vai tarkoittaako tämä sitä että vaikka intuitio sanoisi että virus ei ole elävä niin se kuitenkin sitten olisi? Tutkija sanoi että "se riippuu siitä haluammeko virusten olevan eläviä". Elämä on tutkijan konstruktio joka määrää tutkimusmenetelmien valintaa. (Kun määritelmä muuttuu, muuttuu yleensä näkökulma ja se millä menetelmin asiaa lähestytään.) Ei mikään objektiivinen ideamaailmassa lillivä konsepti jota etsitään a priorisella tiedolla.

Suuri ongelma.

Mutta sitten taustalla on syvällinen ongelma. Voidaan sanoa että haaste kohtaa tieteenfilosofisen ylitsepääsemättömän ongelman joka on mallia "joko syteen tai saveen". Tämä koskee olemassaolevan ilmiön todistamista empiirisesti. Luonnontieteellisestä metodista sanan melko laajassa mielessä. Kysymyksessä ovat tilastotieteessä tunnetut Tyypin I ja Tyypin II virheet. Tilastollisessa ajattelussa otetaan hypoteesi testiin. Tyypin I virhe (false positive) tarkoittaa sitä että nollahypoteesi hylätään turhaan, eli ilmiö tunnistetaan vaikka sitä ei olisikaan. Tyypin II virhe (false negative) taas on nollahypoteesin turha hylkäämättömuus. Eli toden hypoteesin torjuminen.

Probleema on siinä että alttius molempiin on olemassa ja niiden kanssa enemmänkin tasapainoillaan kuin varmistetaan että kummankaan laatuisia virheitä ei voi olla testiasetelmassa. Itse asiassa ongelmaa ei voida kiertää koska ilmiöitä on tutkittava induktiivisesti ja induktiossa on aina jonkinlainen epävarmuus. Ja tämän epävarmuuden nollaaminen johtaa dogmaan jossa kokeen lopputulos on päätetty jo ennen kokeen alkamista. Tiedemaailma painii tämän saman tilastollisen asian kanssa eikä sielläkään tätä ole paikattu täydellisesti. Ei yksinkertaisesti ole mitään "kultakutrivyöhykettä" jossa estettäisiin sekä Tyypin I että Tyypin II virheet. Siksi tieteessä asioita varmistetaan esimerkiksi tekemällä samantyylisiä kokeita uusiksi.

Ja tässä suurten lukujen laki on suuren ongelman ydin ; Skepsiksen ja Randin haasteen piinaksi tulee se miksi lotossa voitetaan toistuvasti vaikka loton voittotodennäköisyys on hirvittävän pieni. Syynä on yritysten määrä. Itse asiassa tieteessäkin vaaditut luottamusvälit ovat siitä erikoisia että niissä tulee tunnistettua vääriä ilmiöitä. Ilman huijaamistakin tiedetään että jos meillä on sata itsenäistä yritystä ilmiölle "jota ei ole" ja meillä on P alle 0.05 -vaatimustasolla, onnistumismahdollisuus siihen että saadaan 1 merkitsevä tulos olisi yli 95 prosenttia. Eli tuurilla saataisiin haaste läpi melko usein. Skepsiksen haaste joutuukin erikoiseen haarukkaan:
1: Jos pidetään tieteellisessä tutkimuksessa yleensä vaadittu vaatimustaso niin noin 1/20 yritys tienaisi miljoonan. Tässä haasteena ei ole se että vaadittaisiin että 100 tyyppiä yrittäisi jotain tiettyä asiaa. Riittää että on huuhaaväitteitä isona kirjona. Niitä kokeilee ehkä vain yksikin tyyppi. Ja kun useita yrittäjiä tulee niin jossain vaiheessa joku niistä huuhaatesteistä menee läpi, ja ihan huijaamatta! Randi ei ole valinnut tätä tietä. Mutta se on vaihtoehto joka olisi voitu ottaa.
2: Randin haasteen vaatima p-arvo on 0,000001, ja se täytyy saavuttaa korkeintaan 8 tuntia kestävän kokeen aikana. Tämä on oikeastaan aika kohtuuton vaatimus. Näin tiukkaa seulaa ei ole valtaosalla legitiimistä tieteellisestä tutkimuksesta. 8 tuntia antaa rajoitteet kerättävän aineiston koolle. Ja aineiston koko määrittää, minkäkokoinen efekti voidaan huomata tilastollisesti merkitsevänä. Useiden aitojenkin ilmiöiden havaitsemiseen tarvitaan suurikokoinen aineisto riittävän p-arvon saavuttamiseksi. Randin koe vaatii joko erittäin suuria efektitehoja tai paljon suurempaa aineistoa. Ensimmäiset olisi todennäköisesti jo havaittu. Mutta se kiinnostavampi aihe, pieni efektikoko, on sitten hankala. Jos, sanotaan nut vaikka epämääräinen ja teholtaan satunnainen mutta kuitenkin olemassaoleva selvännäkökyky, ylittäisi vaaditun merkitsevyyskynnyksen, vaadittaisiin niin valtavaa otoskokoa että sitä ei olisi mahdollista edes kerätä 8 tunnin sisällä! (Randin vaatima p -arvo on esimerkiksi kertaluokkaa kovempi mitä CERN käytti perustellakseen Higgsin bosonin olemassaolon.)

Ongelma on varsin rasittava. Sillä se voidaan tiivistää seuraavaan haarukkaan.
1: Jos ollaan liian höveleitä joudutaan hyväksymään väärät positiiviset jolloin testissä onnistunut saa sikana tukea taikauskolle VAIKKA ilmiö ei sitten tiedemaailman hyväksymäksi tulisikaan. (Koska Skepsiksen ja Randin haaste nyt ovat skepsiksen eikä akatemian temppuja. Tiedemaailman ulkopuolella vaikka tekijät olisivatkin tiedemiehiä.) Tiedemaailmassa tässä on ratkaisuna toistettavuus. Eli samoja testejä tehdään uudestaan ja sitten muut laboratoriot tai sama tutkijakaan ei saa toistettua kokeen tulosta. Mutta Randin haaste on kertarykäisy ; Olisi PR -tasolla katastrofi jos testissä onnistuttaisiin ja sitten tätä huolimatta sanottaisiin että "Onnistuit jo mutta me ei uskota jos et onnistu uudestaan". Tuonlainen koetaan helposti, aivan ymmärrettävästi, maalitolppien siirtelyksi, petkuhuiputukseksi ja kiemurteluksi. Siksi testin onnistumisesta on pakko seurata palkkion maksu. Pseudotieteen kannattajien kohdalla tiedetään se, että he harrastavat ahkerasti kirsikantoimintaa (cherry picking). Tukeva aineisto otetaan ja sitä käytetään. Jos haasteessa palkinto maksettaisiin on maksaminen tulkittaisiin parapsykologian murskavoitoksi. Riippumatta siitä onnistuuko tempun toistaminen. Itse asiassa ; kun tällainen voitto ollaan saavutettu, pseudotieteilijöillä tuskin on motiivia koetteluun. Ilmiötä ei varmasti lähdetä enää siinä vaiheessa testaamaan uudelleen, vaan sitä hierottaisiin skeptikoiden naamaan kerta toisensa jälkeen ja toistaiseksi asian suhteen päättämättömästä yleisöstä saataisiin todennäköisesti käännytettyä uusia hörhöjä. Koska Randin haaste on ratkaistu on kova mainosvaltti. "Vedeltiin jauhot suuhun Randilta, ja skeptikoilta" on tehokas tavallisten ihmisten vakuuttaja. Ja kun testissä on kerran onnistuttu, sitä ei saa takaisin epäonnistuneeksi. Skeptikot ovat tähän asti selvinneet hyvin koska kukaan ei ole onnistunut. Mutta periaatteessa jos testissä onnistutaan siitä tulee rasite. Mutta tässä syynä onkin se että testi ei ole "liian höveli" nykymuodossaan.
2: Ei ole reilua jos testi on liian vaativa, koska sillä tavalla myös mahdolliset olemassaolevat yliluonnolliset kyvyt jäisivät tilastollisen testin jalkoihin. Se ei olisi itsekriittistä skeptikoilta. Testattavilla pitää olla mahdollisuus onnistua ja juuri tämä tekee haastamisesta rohkeaa. Sen puute tekee siitä vain tyhmää. Kun testi on liian tiukka päädytään itse asiassa hieromaan turhan läheistä suhdetta a prioriseen päättelyyn joka vaivaa esimerkiksi bayesilaiseen ajatteluun intoutuneita jumalatodistusteologeja. Tässä henki ei ole enää testaamisessa vaan jossain ihan muussa. Se on presuppositionismia. Sitä, että kun jonkin tiedetään olevan vastoin todellisuutta (skepsiksen tapauksessa naturalismia ja vakiintuneesti tunnettuja fysiikan lakeja jne.) voidaan sen a priori todennäköisyys tietää nollaksi ja näinollen ihan sama mitä tuloksia testissä tuotetaan ei kyseisiä tuloksia (kuten yliluonnollisia kykyjä) voitaisi pitää todellisina. Mikä on tällöin pointti tehdä testiä jota ei voi mitenkään päästä läpi? Mikä testi se on jonka kohdalla on jo ennalta päätetty että se ei mene läpi? Tämä johtaa siihen että testaus ei ole kriittistä tarkastelua vaan sitä että ollaan juuri kuin skeptikot epäreilusti haukuttuna ovat. Huuhaaihmisten skeptikko-stereotyypin mukaan skeptikko on nenäkäs mahdottomia vaativa "tiedeuskovainen" joka irvailee ja asettaa muita tulilinjalle kohtuuttomasti. On epäreilua ja ennen kaikkea epätieteellistä jos vastapuolelle ei edes anneta mahdollisuutta todistaa kantaansa todisteilla.

On toki selvää että juuri testien toiston puute on syy miksi vaatimukset on asetettu niin tiukoiksi. Se on ymmärrettävää. Koska toisintoja ei tule on pakko asettaa kriteerit tiukemmiksi. Mutta käytännön kannalta Randin testi on jo nyt niin "ylitiukka" että se vaatii "huuhaapiireiltä" enemmän ja parempia todisteita kuin tiede vaatisi tiedemaailmassa todellisilta ilmiöiltä. Yhtä kovan vaatiminen tieteessä johtaisi helposti denialismiin. Ja tämän tunnistaminen on siitä ikävä että fiksumpi huuhaan kannattaja voi käyttää tätä PR -työssään hyvien skeptikoiden nolaamiseen. Ja vaiheakan siihen olisi sanoa mitään kun huuhaaihminen olisi oikeassa empiristisen todistamistavan mukaan.

Mikä on jossain määrin kiinnostavaa jos "tieteellinen maailmankuva" on se mitä ajetaan. Randi - kuten itse asiassa akateeminen tiedekin - voi toki tehdä juuri sellaisia testejä kuin lystää. Mutta jos kriteerit ovat joko ylilöysät ja läpäisevät mitä tahansa soopaa tai jos ne ovat niin tiukkoja että sen kriteereitä ei edes olemassaoleva ilmiö jäisi tutkijan haaviin, niin siinähän nousee kysymys, että mitä tieteellistä arvoa kokeella on.
1: Skeptikoiden jalona ideaalina on nimenomaan se että puolustetaan tieteellistä maailmankuvaa ja tieteellistä ajattelua. Joka vaatii sitä että ollaan "ystävyyssuhteessa" moderniin empiristiseen tieteeseen. Joka vaatii esimerkiksi tilastollista ajattelua ja yhteyttä empiristiseen tietoteoriaan. Miten Randin tiukkuusvaatimuksien kautta enää edes voi puolustaa tiedettä, jos se ei noudata omissa toimissaan puolustamansa tiedemaailman ajattelutavan mukaisia käytäntöjä? Tieteenteko ei voi olla sitä, että kaikki asiat hyväksytään tosiksi, mutta aivan yhtä aivoton lähestymistapa on olla niin varovainen, ettei mitään voitaisi enää todistaa oikeaksi.
2: Riskinä on se että oltaisiin sitten jo tieteen kannalta denialisteja. Joka ei ole kovin kaukana dogmaattisesta uskomusjärjestelmästä. Randin vaatimus on niin tiukka että se muistuttaa jo hieman kreationistien "haasteita" joissa vaaditaan sitä että "kissa muuttuu koiraksi" tai muuten "apinapojun pitäisi hylätä evoluutioteoriansa". Denialismille tyypillistä onkin juuri se, että vaaditaan mahdottomia mittaustarkkuuksia ja ilmiönseuraamisia.

Lopputarkennus;

Mainittu ongelma ei koske aivan kaikkia asioita yhtä vahvasti. Jos esitetään väite teleportaatiosta, voidaan laittaa kamera suljettuun umpimuurattuun tilaan jossa on vain pieni reikä ilmastoinnille. Ja pyytää tyyppiä hyppäämään sinne teleportaatiollaan. Tässä on vaikeaa astua peliin tilastollisella ilmiöllä. "Levitoi tuurilla" ei ole sellainen tapahtuma jonka laatuisiin haasteisiin tämä tilastollisuus tarttuisi. Tämänlaiset testit olisivat aivan mahdollisia. Niitä tosin on vaikeaa mitoittaa p-arvoille. Temppu joko tehdään tai ei. Jossain mielessä kysymys levitoinnissa ja teleportaatiossa ovat enemmän asian dokumentointia kuin tutkimusta. (Oikeasti asia ei ole ihan näin, ilmiö on vahva ja niistä selviää pienillä otoskoilla. Mutta asian voi tiivistää noin ilman että mitään oleellista menee rikki. Ja kokonaisuus on helpompi ymmärtää arkijärjellä ja arkikielellä.)

Mutta jos pitää todistaa vaikka ajatustenlukukyky, tässä yritetään yleensä "tunnistaa" vaikka naapurihuoneessa katseltuja kuvia. Nämä ilmiöt perustuvat siihen että vaikka olisi 4 vaihtoehtoa joista 200 satunnaisen sarjasta ei tunnistettaisi kuin 199 niin se olisi silti "riittävä todiste" ajatustenlukukyvystä koska odotusarvo olisi 25 tienoilla ja on hyvin vaikeaa saada noin hyvä tulos tuurilla. Eli siinä vaiheessa kun esitetään vähän vivahteikkaampi ja enemmän systemaattista mittausta edellyttävä väite (kuten se, että ihminen voisi vaikuttaa asioihin, mutta hyvin pienellä skaalalla), sen todenmukaisuus on arvioitava tilastollisesti (kuten kaikki hyvä kvantitatiivinen tiede asiat hoitaa). Suurin osa Randin ja Skepsiksen haasteeseen tulevia on jälkimmäisiä. Skepsiksessä on esimerkiksi tutkittu varvun avulla kaivon paikan katsojia tilastollisella lähestymisellä. Ja näiden - testeissä yleisimpien juttujen - kohdalla ongelma räjähtää käsiin. Ja moninkertaisesti pahemmin kuin tiedemaailmassa. Koska tiedemaailmassa on toisto kun taas Randin haaste on kertarysäys.

Siksi onkin kenties houkuttelevaa hylätä koko Randin haaste. Onhan siinä vähän likainen maku. Sellainen joka muistuttaa siitä että pseudotieteilijöillä on huonot metodit ja epäreilut kikat käytössä sen vuoksi että heidän on pakko käyttää niitä jotta heillä olisi mitään. Itse luotan siihen että hyvällä skeptikolla on mahdollisuus parempaan. Ei ole tarve turvautua huonoihin kikkoihin kun on hyviä!

Toisaalta sitä voisi kuitenkin myös ottaa mahdollisuudet omiin käsiinsä ja väittää että kykenee hallitsemaan noppien silmälukuja "sillai paranormaalisti". Toki mahdollisuus päästä testistä läpi on olematon. Mutta toisaalta, voitetaanhan sitä lotossakin. Skepsis ei sentään sakota epäonnistumisesta.

---

Asiasta keskusteltiin "Skepsiksen" facebookryhmässä. Ja osa skeptikoista puolusti Randia varsin tunteenomaisesti. Heistä Randin haasteen kysenalaistaminen on esimerkiksi ollut "huonoa tapaa elää", koska testin läpimenoa ei pidä pelätä ja sitä on tarpeetonta pelätä. Toisaalta samat ihmiset ovat selittäneet että on hyvä että testit ovat mahdottomia koska paranormaali on mahdotonta. Tässä tilanteessa on jokseenkin huvittavaa keskustella tilastotieteestä kun kommentit ovat että pitää lopettaa filosofinen epätieteellinen saivartelu.

Olkaamme vähemmän väärässä

"... the belief that each meaningful statement is equivalent to some logical construct upon terms which refer to immediate experience..."
(Willard van Orman Quine, "Two dogmas of empiricism", 1951)

Quinea voidaan pitää "vähemmän väärässä olemisen" filosofina. Hänellä on erittäin paljon näkemyksiä joiden kanssa olen yksimielinen. Hän näki että filosofia on jatkumo tieteen kanssa. Ja silloin milloin se ei ole, se on huonoa filosofiaa. Hän arvosti empirismiä, hyväksyi reduktionistisen ajattelun osaksi päättelyä, oli kuitenkin suuremmassa linjassa holisti. Ja hän ei kannattanut libertaarista vapaata tahtoa. Ei antanut lupaa puhtaille ja koetteluntarpeen ulkopuolelle ikuisesti asetetuille a priorisille oletuksille. Ja hän piti postmodernismia epäkiinnostavana sofismina. Koska meitä yhdistää tuollainen varsin keskeisten kysymysten kasauma, pidän itseäni Quinelaisena.
1: Josta kaikesta seuraa muun muassa se, että jos jokin konsepti manaa suojakseen NoMa -periaatetta jossa tiede ja tämä filosofia ovat aivan erillisissä magisterioissa, hän tunnustaa suoraan että tämä kyseinen filosofia on huono. Minun ei tarvitse välittää siitä sen pidemmälle, jatkakoot jonkun tuollaisista kiinnostuneen kanssa. Minulle hän on houkka joka on paitsi houkka, niin myös houkka joka ei halua vähentää houkkuuttaan.

Quine oli kenties astetta minua vaativampi. Esimerkiksi näppäimistössä kysymysmerkin korvaaminen eksistenssikvanttorilla on aika raju ratkaisu. Toisaalta minua ja Quineakaan ei kuitenkaan kuvaa se, että klassisia Suuria Kysymyksiä ratkaistaisiin. Sen sijaan ne muuntuvat molempien käsittelyssä kasaksi pienempiä kysymyksiä jotka joko voidaan ratkaista, ovat absurdeja tai sellaista jotka periaatteessa voidaan ratkaista.

Koska Quinella maailma todistaa itseään, joudutaan tilanteeseen jossa selitetään jotain sen tapaista että "Tiede todistamassa itseään on kehäinen. Tai sitten se nojaa perustelemattomaan uskomukseen. Joka tarkoittaa että se on ultimaattisesti uskonvaraista. Joten ei ole luvallista kritisoida minua siitä että minulla on uskomus jota ei voi todistaa tieteellä. Minä sen sijaan voin pitää tiedeuskoa naurettavana ja kritisoida sitä." Tämä voidaan kuitenkin nähdä dogmaattisuusvaatimuksena. Eli jonain jossa keskitytään ehdottoman täydelliseen tietoon. Kunnon lopulliseen ehdottomaan onnistumiseen. Tämä voidaan kuitenkin nähdä virheenä. Jos emme tiedä absoluuttista totuutta niin kenties meillä kuitenkin on pääsy suhteelliseen hienouteen. Silloin riittää että tieteellä on laadukkaampi perusta kuin niillä toisilla.

Quine "Post-Positivismina"

Kun skientismiä moititaan, on tässä hyvin vahva vaatimus metafysiikattomuudesta. Juuri se, että ei saa olla ainuttakaan löysää premissiä. Tämä on jotain joka koskee suuntauksia joita Quine ja minä emme oikein arvosta. Mutta tätä ajatusta kannatti ns. Wienin piiri. Sellaiset loogikot kuten Otto Neurath, Rudolf Carnap, Herbert Feigl ja Moriz Schlick. Se näki loogisen ajattelun jonain jolla ymmärrettiin empiirisen maailman relaatioita. Sen verifikointiperiaatteen mukaan väitelauseen sisältö on suoraan sidottuna siihen miten se verifioidaan. Tässä asiat tunnistettiin ja havaittiin ikään kuin suoraan. Tässä teesinä oli se, että tieteellisillä teorioilla ja hypoteeseilla oli merkityssisältöä vain jos tiedemiehet voivat muuntaa sen suoraan havaintoja koskeviksi väitelauseiksi. Tässä on synteettisesti muotoiltu teoria, josta sitten tehdään analyyttisiä lausumia. Ja empiirinen maailma sitten vastasi näitä lausumia ja tuotti tätä kautta synteettisiä havaintoväitteitä. ; Tässä analyyttiset väitteet ovat yksinkertaisesti tosia loogisen luonteensa vuoksi. Synteettiset taas olivat tosia koska ne vastasivat tai eivät vastanneet tosiasioita. (a) Analyyttiset väitteet voivat olla loogisia totuuksia. ("joko a tai ei-a") Tai sitten konseptuaalisia jossa ne ovat tosia jonkun toisen termin määritelmän kautta. ("Kaikki poikamiehet ovat naimattomia"). (b) Synteettinen totuus taas on jotain joka on tarkistettava. ("Pihalla palaa tuli".)
1: Tässä on hyvä muistuttaa, miten tieto jaoteltu a priori ja a posterioriseen tietoon. Tietoon joka on totta ilman että viitataan kokemukseen. Ja tietoon joka selvitetään kokemuksenvaraisesti. Kiista rationalismin ja empirismin välillä on tältä osin hyvin vanha ja paljon käytetty. Tähän on tehty monenlaisia kannanottoja. Eräs klassinen tapa ajatella asoa on esittää että analyyttinen ja a priorinen tieto on filosofien erikoisalaa kun taas a posteriorinen synteettinen tieto on tieteen alaa. Tällöin tiede ja filosofia olisivat eri asia.

Quine irtautui tästä. Yllä kuvattu on aivan arkijärjenmukaista. Empiristi havaitsee suoraan asioita ja todistaa niiden olemassaolon. Ja kun tässä epäonnistuu, moni esittää että tässä olisi valtavasti tilaa tieteen ylivallan romuttamiseen. Tämänlainen ajatus on helppo tehdä, etenkin jos oman suosikkimaailmankuvan levittäminen riippuu siitä. On kuitenkin haasteellista syyttää Quinea vaatimalla häneltä positivismin ehtoja. Hän itse asiassa aloittaa dogmienmurskaamisensa sanomalla "Modern empiricism has been conditioned in large part by two dogmas. One is a belief in some fundamental cleavage between truths which are analytic, or grounded in meanings independently of matters of fact and truths which are synthetic, or grounded in fact. The other dogma is reductionism: the belief that each meaningful statement is equivalent to some logical construct upon terms which refer to immediate experience. Both dogmas, I shall argue, are ill founded."

Quine ei siis pitänyt kahdesta dogmasta. "Philosophers have rightly despaired of translating everything into observational and logico-mathematical terms. They have despaired of this even when they have not recognized, as the reason for this irreducibility, that the statements largely do not have their private bundles of empirical consequences." Hän alusti tätä peräti sanomalla suoraan että "The Vienna Circle espoused a verification theory of meaning but did not take it seriously enough. If we recognize with Peirce that the meaning of a sentence turns purely on what would count as evidence for its truth, and if we recognize with Duhem that theoretical sentences have their evidence not as single sentences but only as larger blocks of theory, then the indeterminacy of translation of theoretical sentences is the natural conclusion. And most sentences, apart from observation sentences, are theoretical."

Hänen mukaansa jako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon ei ole niin tiukka. Hän kuvasi esimerkiksi sitä miten määritelmä ei useinkaan ole niin analyyttinen kuin voisimme kuvata.
1: Termit ovat periaatteessa vain nimilappuja. Ja tässä voi käydä vaikka niin että venusta on kutsuttu sekä "aamutähdeksi" että "iltatähdeksi", eri nimillä, vaikka ne ovat sama kohde.
2: Samoin ongelmatilanteissa on usein  useita eri tapoja ratkaista kokonaisuus niin että se on sisäisesti ristiriidaton ja yhteensopiva havaintojen kanssa. Mikä kertoo siitä että ei ole mitään yhtä ja vain yhtä tapaa havaita että jokin yksi ja tietty asia on väärin. "Any statement can be held true come what may, if we make drastic enough adjustments elsewhere in the system."
 3: Jos mietimme vaikka sitä että kun väitämme että "jokainen poikamies on naimaton" on meillä väite synonyymiydestä. Ja kuka tämän päättää? Kuka on se joka sanoo että poikamies tarkoittaa miestä joka ei ole naimisissa? Käytännössä synonyymiys syntyy siten, että käsitteet voidaan monissa tilanteissa vaihtaa toisiinsa ilman että väitteiden totuusarvot muuttuvat. Kuten hän sanoo "The synonymy of two linguistic forms consists simply of their interchangeability in all contexts without change of truth value" ja tämä prosessi tekee siitä empiirisesti testattavaa; Quine näki että kaikki (relevantit) käsitteet nojaavat perimmiltään jonkinlaiseen aistidatan tulkintaan. Ja kaikki tieteelle relevantit ajatukset hakevat todistevoimaa aistidatasta. (Quine meni jopa niin pitkälle että ultimaattisesti asiat heilauttelevat neuroneita ja siksi epistemologialla on psykologinen ulottuvuus. Tai ei se niin kovin hirveän pitkälle menevää ole. Jos tiede ja filosofia ovat perimmiltään sama projekti, ei tämänlaisia pidä ihmetellä.)

Quine johti tästä holismiin.

On katsottava kokonaisuutta. Tieteessä eli filosofiassa on oleellista tiedostaa että "Taken collectively, science has its double dependence upon language and experience; but this duality is not significantly traceable into the statements of science taken one by one." Yksittäisellä uskomuksella ei ole itse asiassa lainkaan sisältöä. Sisältö syntyy sitä kautta missä suhteessa käsite on toisiin käsitteisiin. Josta seuraa esimerkiksi se jännittävä asia kun että perinteisesti moni ajattelee että hypoteeseja testataan, on Quinen kanssa tilanne enemmänkin niin että hypoteesien avulla testataan teorioita. Teoria on "tieteen pienin yksikkö". Mitään yhtä hypoteesia ei testata ikään kuin "tyhjiössä jossa on vain se".

Täydellisyyden sijasta kysymyksessä onkin niin banaali asia kuin relevanssi ja varmistelu. ; Jokaisessa meillä olevassa käsitteessä on perustelemattomuutta. Yksikään havainto, totuus tai edes teoria ei ole täysin analyyttinen eikä täysin synteettinen. Tiedeverkossa on aina jotain jota ei ole koeteltu. Mutta se ei tarkoita että siellä pitäisi olla käsitteitä jotka määritellään koettelun ulkopuolelle. Päinvastoin ; Aina tarvitaan lisää koettelua.

Ei siksi että olisimme Oikeassa, vaan siksi että olisimme Vähemmän Väärässä. Tällä vapaudutaankin sellaisesta tieteen/maailmankuvan/filosofianteosta jossa filosofi ikäänkuin päättää kantansa sitten kertoo miksi hän on maalissa jo valmiiksi. ; Kukaan ei ole maalissa ja kaikki juoksevat. Parhaiten pärjäävä on voitolla. Ja on tätä kenties vain väliaikaisesti. Mutta muutakaan meillä ei ole. Tämä kaikki vähentää toiveajattelua, väkisin omaan haluamaan lopputulokseen johtavaa määrittelyä, venkoilua, haihattelua ja saivartelua perusteluvälineenä. Tai kuten Quine asian on itse laittanut "...effect is a shift toward pragmatism."

Descartesin demoni falsifiointiloukussa

"One of my favourite philosophical razor cut's off so much stuff it's not even called razor. It's called Newton's Flaming Laser Sword ; And it states : If something can not be settled by experiment, then it's not worthy of debate."
(Michael Stevens, "Did The Past Really Happen?")

Descartesin luultavasti merkittävin ja vaikuttavin huomio on ollut cogito -oivallus. Joka liittyy siihen mitä hänestä yleensä muistetaan. Slogan. "Cogito ergo sum." Descartesin tähän liittyvä ajatus koskee kuitenkin vähemmän varmaa tietämistä ja enemmän sitä että hän keksi että lähes kaikkea voidaan epäillä. Sen jälkeen tärkeäksi onkin katsottu että tähän haasteeseen pitäisi voida jotenkin vastata. Että pitäisi jotenkin voida tietää muutakin kuin solipsismilta maistuva ajatus oman itsen olemassaolosta. Itse asiassa jopa Descartes yritti juuri tätä. Hän yritti varmentaa kaiken tietämänsä. Ikään kuin rakentaen todistukset varman tiedon varaan.

Tämä haaste on tietenkin kiinnostava. Se on ollut haaste Descartesia seuranneille rationalisteille. Nykyään haaste asetetaan lähinnä empiristeille. Haasteena on että skeptismi täytyisi osoittaa vääräksi. Joka vaatisi jonkinlaisen loogisen positivismin palauttamista. Mutta jossain määrin haaste on erikoinen. Sillä kysymyksessä on eräässä mielessä paradoksi. Descartes nimittäin lähti siitä mitä ajattelimme tietävämme ja päätyvät niistä siihen että emme tiedä. Usein nämä jännitteet osoittavat arkijärkemme ja todellisuuden välisiä eroja. Jotka voidaan ottaa varsin helposti empiristille malliksi tietystä nöyryydestä.

Mutta jos esimerkiksi loogista rakennelmaa käytetään peruselurakenteessa ja sitten osoitetaan että logiikka ei ole pätevää, päädytään hyvin omituiseen tilanteeseen. : Se on hieman kuin aikaparadoksi jossa henkilö rakentaa aseen ja matkustaa menneisyyteen ampumaan itsensä tällä samalla asella ennen kuin ehtii valmistaa edellämainittua asetta. Tosin ilman aikamatkustusta, asetta ja itseä. Jäljelle jää jossain mielessä vain ajatus. : Kun meillä on loogiikkapohjainen argumentti joka asettaa skeptismiä logiikan toiminnalle, toimiiko tämä argumentti. Jos toimii, tiedämme että emme tiedä. Mutta epäilystä on tie ulos. Jos ei, niin ehkä tietäisimme siltikin.

Nämä ovat häiritseviä. Mutta.

Niistä seuraa tavallaan se kysymys että onko niiden asettama haaste sittenkään niin suuri? Itse esitän että eivät välttämättä. Kaiken kaikkiaan haasteena on se, että moni vaatii melko voimakasta onnistumista;

Suuri osa ongelmista muuttuukin itse asiassa kysymyksiksi siitä että kun eri luottamiemme intuitioiden välillä on jännite, niin mikä on väärässä. Osa luottaa itseensä niin kovasti että pitää tiedettä vääränä. Osalla taas systemaattinen kokeellinen lähestymistapa paljastaa että olemme erehtyväisiä emmekä kovin jumalallisia tietoinemme. ; Hämmentävää on kuitenkin se, että jos emme ole luotettavia ajattelijoita niin miten ihmeessä onnistumme tieteessä. Samoin kuin se että jos olemme niin virheettömiä ajattelijoita niin miksi tiedemiehet tekevät niin usein lipsahduksia että intuitiomme näyttävät tyhmiltä.
1: Mitkä ovat ne harvemmin esiintuodut probleemat. Sillä yleensä ihmiset vahvistavat omaa näkemystään omilla premisseillään ja vastapuolta kumotaan omien premissien kautta. Mutta tarkalleen ottaen nämä vähemmän käytetyt strategiat ovat helposti relevantimpia. Ne tarkistavat sitä onko ihminen ajatuksissaan johdonmukainen. Hume kannatti vahvasti ajatusta jossa ihmisen omat suosikkipremissit valjastetaan aseiksi joilla tämän ihmisen omia kannanottoja osoitettaisiin vääräksi. Tämä on ihastuttavaa. Ja kun katsomme Descartesin skeptisiä argumentteja, hän tekee juuri tätä. Niistä tosin seuraa usein paradokseja. Koska ongelmia ei joko haluta korjata. Tai sitten niitä ei edes voida korjata.

Kaksi suurta linjaa suhtautua ongelmaan.

Asiaa voidaan itse asiassa miettiä sitä kautta mitä Roderick Chisholm on ajatellut. Hän esitti että tieteenfilosofian suurin haaste on siinä että meillä on kaksi kysymystä. On kysymys siitä mitkä uskomukset ovat hyvin perusteltuja. Ja toinen sitä millä ehdoilla uskomuksemme ovat oikeutettuja. Tavalliselle ihmiselle samaa sisältöä toistavat lauseet hämmentävät pilkkua viilaavia tieteenfilosofeja ; Tiedon ala ja tiedon kriteeri eivät ole aivan sama asia. (Tosin niistä keskustellessa voi huomata miten hämäräksi kaikki menee.) ~ Sisältö muuttuu kyllä ymmärrettäväksi kun huomaa että Chisholm huomasi että kysymykset ovat toisiinsa nivoutuneita. Voidaan sanoa että on kaksi tapaa suhtautua asiaan; (a) On ihmisiä jotka uskovat metodiin. Heillä on ehtoja joiden kautta erotetaan hyvä tieto huonosta. Ja tätä kautta he voivat selvittää mikä on oikeutettujen tietojen ala. (b) On ihmisiä jotka uskovat siihen että heillä on, ikään kuin ilmiselviöinä, asioita jotka ovat selvästi tosia ja näitä tarkastelemalla he voivat löytää niitä yhdistäviä tekijöitä. Jota kautta he saavat kriteerit.

Näiden suhde tiedon epäilyyn on hyvin erilainen. Metodia noudattaville kysymys skeptisyydestä on aluksi auki. Vasta kun katsotaan miten hyvin asiat selviävät tai eivät selviä, voidaan huomata onko tiedoissamme jännitteitä. Sen sijaan niille jotka tietävät varmuuksia ovat helpommin kaikkea epäilyä vastaan. Descartesin kaiken todistamisen metodikin voidaan laskea tähän joukkoon. Mielenkiintoista on että kumpikaan ei suinkaan murru näiden epäilyjen alle.
1: Hieman ärsyttävää on sen sijaan huomata, että pseudotieteilijät, etenkin parapsykologit, usein heiluttavat tiede-epäilyjä. Mutta he ovat selvästi sitä ihmisryhmää joka vaatii antiepäilyä. Sitä ihmisryhmää joka tietää että heillä on luotettava tapa nähdä tulevaisuuteen tai ihmisten auroihin tai toisiin todellisuuksiin. Descartesin haaste puree heihin kovemmin kuin skientistiseen skeptikkoon. Joten heidän voisi olla tarpeen välttää näitä ilmeisen vahvasti suosimiaan argumentteja.

Oma tapani eroaa hieman molemmista.

Koska olen Quinen kannattaja olen valmis heittämään kysymysmerkin pois näppäimistöstäni ja korvaamaan sen eksistenssikvanttorilla. Tämä on röyhkeää epäilyä tavalla jossa epäilyn pointeille annetaan kaikki valta ja sitten se jätetään röyhäämään omaan yksinäisyyteensä.

Hänen kantansa on holistinen, mutta jossain määrin pragmatismin makuinen. Hänellä tiede on keino varmistaa missä määrin humala haittaa muistiamme, ja tätä kautta me voimme saada kokonaisuuden jossa asiat tukevat toisiaan. Ja tässä maailmassa me haemme tietoa ja saamme kokemuksia. Ja jaamme asioita toistemme kanssa. Tämä taso on syytä säilyttää ja siksi ajatukset siitä olemmeko aivoja maljassa muuttuvat jollain tasolla irrelevanteiksi.

Näkökulmaa on tietenkin kohteliasta avata hieman tarkemmin. Voidaan lähteä siitä että jostain syystä ihmiselle on luontevaa hakea vahvistusta. Luultavasti tarve tähän on psykologinen. Ja tätä kautta syntyy esimerkiksi vahvistusharha. Jo Sokrates halusi että perustelut ovat "vedenpitäviä". Tämä varmuuslinjama on jossain määrin murtunut positivismin kritiikkiin. Karl Popperin iskut etenkin induktion saralla ovat johtaneet siihen että verifikationismi on jotain jota ei oikeastaan puhtaassa muodossaan edes tapahdu. Hän korvasi todistamisen falsifioinnilla. On oltava testejä joiden avulla oma teoria voitaisiin haastaa ja kumota. Ja vasta kun teoria selviää tälläisistä testeistä se saa evidenssiä ja muuttuu vahvemmaksi, korroboroituu.

Quinen tiedeverkko on koherenssia hakeva. Ja tässä tilanteessa on hyvä tiedostaa että on olemassa kahta päätyyppiä olla koherentti. On verifikaatiolta hitusen maistuvaa positiivista koherenssia jossa asia saa tukea muilta asioilta. Ja negatiivista koherenssia joka perustuu korroboroitumiseen. Quine käyttää molempia. Ja tavalla jossa "ristiriidattomuus" on tavallaan "vain minimitila". Tätä parempaan on parasta päästä.
1: Positiivista puolta ajaa konsilienssin tyylinen ajatus. Tieteenalat hyödyttävät toisiaan. Ja jos jokin lainaa joltakulta muulta niin tämä lainattu vahvistuu. On katsottava kuinka hedelmällinen tutkimusohjelma on ja miten paljon se auttaa muita tieteenaloja. (Usein lainaamista näytetään käyttävän toisin päin. Eli sitaatti ikään kuin yrittää lainata auktoriteettia ja arvovaltaa lainatulta. Joka on sekin varmasti psykologista sillä tavalla joka johtaa auktoriteetteihin ja perinteisiin vetoamiseen.)
2: Ja jos katsotaan Duhemin-Quinen teesiä on selvä että mukana on falsifioiva elementti. Sen mukaanhan ristiriitatilanteessa jotain on korjattava. Ja tämä korjaaminen on tehtävä tavalla joka luo vähiten muutoksia kokonaisuuteen. Eli heikoimmat lenkit, ne tieteenalat joita muut lainaavat vähiten ja jotka eivät ole ahkeria hedelmällisiä tutkimusohjelmia saavat mennä.

En minä "levitoi",
 vaan lennätän itseäni
vetämällä itseni ilmaan
omista kengännauhoistani.

Tämä kaikki tietysti latistaa "kommunikatiiviseksi tiedoksi" joka voi koskea vaikka Matrix -maailmaa. Eli jos olemme kytkettynä tämänlaiseen maailmaan, tutkisimme vain miten tämä algoritmisto meille asioita ilmentää. Osa vaatii tätä suurempaa varmuutta. Malli kuvantaa tietojamme jotka taas ovat enemmän meidän kuin maailman. Ontologia muuttuu tässä mielessä saavuttamattomaksi illuusioksi. Skeptismi on totta, mutta tavalla josta ei tarvitse välittää. Kriitikoista tämä tuntuu ikävältä, koska heistä ideana on juuri Totuus isolla ja lopullisella teellä. (Luultavasti kello viiden teellä. Mutta heille on vastassa vain sielun pitkä ja pimeä teehetki.)

Mutta tämä voidaan periaatteessa tehdä. Sillä jos mietimme mikä on se voima joka tekee Descartesin epäilystä niin tehokasta, niin voimme sanoa että sen syvin vahvuus on siinä että se samanaikaisesti vetoaa tunteisiimme ja vaatii kumoamista. Mutta samalla se asettuu kaiken falsifioinnin yläpuolelle. Emme me voi koetella ja falsifioda että onko kaikki kokemamme jokin ovela demoni-illuusio. Emme voi falsifioida sitäkään että menneisyys on olemassa, että mielemme eivät ole syntyneet viime torstaina. Ja juuri tämä "emme voi" tekee näistä asioista jotain jota ei voi kumota. Mutta ne ovat luonteeltaan sellaisia että emme me niitä voi suoraan havaitakaan. ; Matrixin näkee kun irtautuu siitä. Demonin illuusion voi tietää jos on herännyt aivona maljasta. Mutta meillä ei ole tietoa tai taitoa tehdä tätä jos tämänlaiset harhaskenaariot ovat todella ontologisesti tosia.

Mutta tässä onkin sitten se niiden kahlittavuus. Koska ne ovat falsifioimattomissa, niistä ei oikeastaan tarvitse lainkaan välittää. Ne ovat haasteita jotka ovat tutkimisen kannalta irrelevantteja. Ainut mikä niihin luo merkitystä on emotionaalinen vaade siitä että me jotenkin syvällisesti olisimme pakotettuja ymmärtämään ja hallitsemaan perimmäinen syvin totuus ilman pienintäkään epävarmuutta. Monen maailmankuva peräti nojautuu sen varaan että heillä on tämänlainen varmuus.