Jos ajatellaan erästä empirismin ja rationalismin oleellisinta eroa, on perinteisesti tärkein ajatus siinä miten paljon ihminen saa valmista tietoa syntymässään. Rationalistit ovat perinteisesti ajatelleet että ihmisen mieli olisi vaikkapa Jumalan vahvistama. Ihmisellä on jokin pääsy vaikka Platoniseen ideamaailmaan ja tietoa enemmän kätilöidään Sokraattisesti kuin hankitaan kokemuksella. Descartesin tapaiset rationalistit ovatkin ajatelleet perinteisesti niin että ihmisillä on oleellista a priorista tietoa.
Tässä mielessä Tapio Puolimatkan tukema ajatus on omituinen ; Hänestähän empiirinen tiede olisi kristinuskon ansiota koska kristityt ovat ajatelleet ja luottaneet perinteisesti siihen että heidän tietonsa olisivat syntymässä luotettavia. Plantingan Warrant -ajattelu johon hän tässä pääasiassa nojaa, onkin Descartesia hyvin pienillä modifikaatioilla. Tämä tavallaan korostaakin sitä miten kristillinen kulttuuri nimenomaan ei kehittänyt empiiristä otetta kovin kovin pitkään aikaan. Rationalismi, ei luonnontiede, on lähempänä tätä kristillistä (tai oikeastaan alun perin Platonista) ajattelua.
Itsekin näen että ihmisissä on jonkin verran evoluution koodaamia refleksejä ja muita toimintatapoja. Mutta kuitenkin suurimmassa määrin ihmiset vaativat kasvatusta. Koska me synnymme tietämättä oikeastaan mitään. (Ja ollakseni teräväkielinen, suuri osa ihmisistä tuntuu kuolevan suunnilleen vastaavassa tilassa käymättä koskaan oikein missään muualla.) Evolutiivisesti ajatellen voidaan toki sanoa että jos organismi elää monenlaisissa ja keskenään oleellisesti erilaisissa ympäristöissä K -strategikkona ja kohtuu pitkäikäisenä lajina, on tärkeää että ei olla liian joustamattomasti koodattuja johonkin kivikautiseen uskomusjärjestelmään. Sen sijaan selviytymyskykyä parantaa oppiminen ja sen mukana tuoma joustavuus.
Oppiminen taas tarkoittaa oikeasti sitä että uskomukset ovat "liukkaita". Ne ovat kognitiivisia välitiloja jotka muuntuvat ajan mittaan. Tämä on tärkeää. Sillä rationalismiin suurelta osin yhä jämähtänyt kulttuurimme ajattelee ja käsittelee uskomuksia ja uskomusjärjestelmiä staattisina entiteetteinä. Joka ilmenee yleistyksinä. Kuten ideologiakuvauksina siitä että "evolutionistit uskovat että". Mutta jos uskomukset ovat dynaamisia, on tärkeää katsoa miten ne muuttuvat.
Ja koska olen Quinelainen, muutoksessa kenties keskeisin asia ei olekaan termin suora kuvaus vaan se miten ne ovat liitoksissa toisiin asioihin ja uskomuksiin. Uskomuksilla on painoarvo, ja niiden määritelmät liittävät ne muihin käsitteisiin. Ja näin ne kytkeytyvät, karsivat yhteyksiä, vahvistuvat tai heikentyvät. (Ja Quine on empiristi par excellance.) Willard Quine kirjoittikin oppilaansa J. S. Ullianin kanssa kirjan "The Web of Belief" jonka teesinä on että meillä ei ole Puolimatkan fanittamia perususukomuksia. Foundationalistinen ajattelutapa on toisin sanoen kaikkea muuta kuin ehdoton. Sen ulkopuoleltakin voidaan katsoa asioita. Ja foundationalismiin jämähtäminen on itse asiassa näiden tapauksessa ohipuhumista.
Quinen mukaan uskomukset ovat verkosto. Tärkeitä ja keskeisiä ajatuksia sovellettiin muissa uskomuksissa. Näkemysten tuli siis olla koherentteja että käyttökelpoisia. (Tämä eroaa paljon klassisesta lainaamisesta siten että moni näkee että lainaamisessa annetaan voimaa. Kun omaa asiaa tukemaan saadaan paljon lainauksia se on älykästä. Kuitenkin lainaaminen on tavallaan velan tunnustamista. Lähdettä kunnioitetaan. Joten tavallaan asia on enemmänkin niin että se lainattu saa tukea kun sitä sovelletaan jossain muualla.) Jotkut uskomukset ovat tätä kautta vahvempia kuin toiset.
Asialla on merkitystä itselleni yksilönä. Kun - Quinefanina ja empiristinä - otan jonkin enemmän tai vähemmän koherentin uskomusjoukon, saan niistä yhteyksiä toisiin uskomuksiin. (Tässä ei ole mitään erityistä. Katsokaa vaikka miten maahanmuuttokriitikot osaavat sujuvasti solauttaa näkemyksiään ties mihin aiheisiin. Samoja sabluunoja käytetään hyvin ahkerasti.) Toisaalta jokin yhteys voi katketakin. Ja näin ollen näkemykset eroavat eri aikoina toisistaan. Esimerkiksi minun uskomukseni 10 -vuotiaana ovat olleet hyvinkin radikaalisti erilaisia kuin nyt. Ne ovat muuttuneet pääasiassa pikku hiljaa.
Jossain määrin on kuitenkin käynyt myös niin että joustavuus - ja tätä kautta kyky kriittiseen ajatteluun - on jopa heikentynyt. Sillä kokemus on ikään kuin vahvistanut jotkin uskomukset niin vahvoiksi että ne ovat minulle niin vahvoja että ne käytännössä muistuttavat Puolimatkalaisia foundationalistisia perususkomuksia. Kuitenkin jopa nykyään kohtaan toistuvasti jonkinlaisia uudistamispyrintöjä. Kritiikkitilanne tuottaa helposti vähintään kognitiivista dissonanssia. Koska käytän joitain sabluunoitani hyvin paljon, en luultavasti tule luopumaan niistä. En edes vaikka ne olisivat jotenkin metafyysisesti vääriä. ; Tällä itse asiassa on varmasti jonkinlainen yhteys Quinelaiseen ajatteluunikin. (Joskin sama koskee suurinta osaa ihmisistä riippumatta siitä ovatko he tämänlaisia. Sillä samaan ongelmaan päästään montaa aivan erilaista reittiä.) Voidaan nähdä että jos sovellettavuus nostetaan tärkeäksi, ongelmaksi nousee käyttäytymistä tarkkailevan taloustieteen (behavioral economics) kautta tutuksi tullut sunk cost -effect. Eli kun johonkin asiaan on panostettu paljon siitä ei enää oikein voida luopua. Tämä johtaa sen tyylisiin tilanteisiin että jostakin projektista ei voida luopua siksi että siihen on jo nyt syydetty niin paljon resursseja. ; Tämä toki kuvaa maailmankuvallistumista laajemminkin. Vaikuttaa olevan niin että mitä vahvemmin ihminen on sosiaalisesti, älyllisesti tai muutoin sitoutunut johonkin maailmankuvaan tai siihen rinnastettavaan ideologiseen ohjelmaan, sitä vaikeampaa hänen on luopua siitä. Tämä selittää sen miksi itse asiassa maailma näyttää koostuvan "puusilmäisistä väärässäolijoista" jotka eivät mitenkään ymmärrä sitä että juuri meidän juttu on itsestäänselvästi tosi. He ovat sitoutuneet aivan eri perusskeemoihin. Ja koska he ovat hyvin sitoutuneita niihin he itse kokevat nämä skeemat itsestäänselvinä. Ihmisen perusasenne on se, että kognitiivisen dissonanssin edessä maailmankuvaa ei muuteta vaan ennemmin yritetään sovittaa tilannetta niin että maailmankuvaa haastava ongelma saadaan jotenkin paikatuksi ja lakaistuksi syrjään.
Mitä sitten tapahtuu kääntymyksissä? Olen kuitenkin itsekin vaihtanut maailmankuvaani. Joskus melko dramaattisesti ja kohtuu nopeassa aikavälissäkin. Olen toki ollut alle 30 -vuotias kun näitä on tapahtunut. (Aikuisilla muuttuminen vaikeutuu.) Lapset hyväksyvät helpommin - joskaan eivät automaattisemmin - mitä vanhemmat ja auktoriteetit opettavat. Ja he voivat oppia uusia asioita. Kun näihin sabluunoihin on panostettu niillä on paljon sovelluspinta-alaa. (Kreationistitkin käyttävät oppiaan hirvittäviin määriin eri aiheita ja asioita. Moraalista fossiilirekordiin ja yliopiston sananvapauspolitiikasta ajoitusmenetelmiin. Jopa suhtautumiseen ilmastonmuutokseen jne. He soveltavat paljon, se miten laadukasta tämä soveltaminen on on sitten aivan oma lukunsa ; Tuskin näitä vahvoja skeemoja ainakaan niiden tieteellisen laadun perusteella on valittu. Ne ovat tärkeitä ja niitä sovelletaan, mutta ei siksi että ne olisivat hyviä vaan koska ne koetaan tärkeiksi. Ne ovat tässä mielessä puhtaammin foundationalistisesti valittuja a priori -uskomuksia.)
Osa kritiikeistä voi kuitenkin johtaa kognitiiviseen kriisiin. Kun pitää valita kahden keskenään ristiriitaisen uskomuksen väliltä, syntyy jonkinlainen uskomusten välinen kiista. (Ja tämä voi olla luonteeltaan sosiaalis-poliittista, jolloin voidaan puhua "kulttuurisodista".) Jos jokin hyvin vahva uskomus tässä yhteydessä hylätään muutos voisi Quinen periaatteilla olla hyvinkin nopea. Sillä jos jokin tärkeä ja keskeinen uskomus muuttuu, se vaikuttaa kaikkiin sitä soveltaviin uskomuksiin. Niitä on pakko korjailla tämän yhden muutoksen vuoksi. Näin ollen se mikä on tehnyt tästä vaihdetusta uskomuksesta vahvan on nyt jotain joka pakottaa radikaaleihin muutoksiin. Tämä on työlästä ja ärsyttävää. Kognitiivinen dissonanssi koetaan stressaavaksi.
Tätä kautta voidaan sanoa että jos Quinea käsitellään psykologisella twistillä voidaan havaita että miksi näkyvät signaaliuskomuket ovat tärkeitä. Maailmankuvien vahvat uskomukset antavat paljon sovelluksia. Ne antavat ihmisten tehdä monia päätöksiä ja ratkaisuja helposti. Ei tarvitse punnita työlääti jokaista mielipidettä erikseen kun voidaan sen sijaan lainata ratkaisut suoraan sabluunasta. Yhdeksi sovellukseksi voidaan saada jopa sosiaalinen puoli. Luultavasti myös etiikka. Ei ihme että kognitiivinen dissonanssi yleensä assimiloidaan, lakaistaan itselle haasteelliset asiat syrjään. Sillä tässä prosessissa joutuisi esimerkiksi luopumaan helposti niin ystäväpiiristään kuin moniin kysymyksiin antamistaan mallivastauksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti