Kaikki se hyvä

Ohessa oleva meemikuva on kiertänyt jonkin verran internetissä. Sen lajityyppinä on erikoinen sekoitus ironiaa ja sarkasmia. Kikkana on, tietenkin, se että lukutaito ei ole juuri kenestäkään huono ominaisuus. (Tältä osin se on ironinen.) Tällä halutaan vahvistaa viestiä. Tehdä naurettavaksi sitä lausumaa että "kirkko ei tee mitään hyvää". (Joka on sarkasmia.) Mielestäni juuri tähän meemikuvaan liittyy vahva viesti. Ja sen käsittely on tärkeää.

Yksi syy on se, että kuvan sarkasmin piikki pitä ytimessään yleistä syytöstä. Olen usein kuullut että ateistit ja uskontokriitikot eivät tunnusta kirkossa yhtään mitään hyvää. En ole koskaan törmännyt yhteenkään ateistiin joka olisi todella tuota mieltä. Itse asiassa ilman todisteita tuo on herja ja jokainen tuollaisen levittäjä on lähtökohtaisesti herjaaja. Sellaiset saattavat kokea negatiivista palautetta. Kun tälläisiä syytöksiä heittelvä kohtaa moitetta niin heille itselleen on toki helppoa rinnastaa haukku ulos omasta käytöksestä. Ja tällöin sitä saattaa kokea että omaa itsekä koskeva kohtelu johtuu siitä että mollataan koko uskontoa. Toinen vaihtoehto olisikin kasvaa aikuiseksi, tehdä siihen liittyvät johtopäätökset, hankkia suhteellisuudentaju ja omaksua edes sen verran häpyä, ettei viitsisi oikeuttaa obsessiivista ja noloa asennoitumistaan ja vaatimaan jotain selityksiä sille, miksi ihmiset reagoivat itseensä kohdistuvaan asennevammaiseen toimintaan negatiivisesti.

Mutta asiapohjalta löytyy toinen asia. Se on suhtautumista historiaan.

En lähde sille tielle että sanoisin että kirkko opetti kansan lukemaan väärin ja vääristä syistä. Toki on selvää että nykyajan standardeilla opettamisen motiivit eivät ehkä ole muodikkaimmat. Toki on samalla selvää että lukutaito nostetaan esiin lähinnä koska se on niitä harvoja asioita joiden vaikutukset ovat sellaisia että ne ovat nykyajan ihmisenkin silmiin muodikkaita ja hyväksyttäviä. Mutta jos aatehistoriaa seuraa niin sen että opit muuttuvat. Lukutaito tuli, olipa taustamotiivi miten likainen tahansa. Joten tässä mielessä on hyvä antaa "kirkolle löysää" muuallekin kuin pöksyihin.

Toki on hyvä muistaa että riimukirjoitukset Pohjoismaissa vihjaavat että lukemiseen nähtiin jopa maagisia arvostettavia piirteitä. Ennen kristinuskoa. Lukutaito ei ole kristinuskon ominaisuus. Monet ei-kristilliset kulttuurit ovat hallinneet lukutaidon. Toisin sanoen teksti tekee vaihtoehtoista historiantulkintaa jossa käsitellään muutakin kuin tapahtunutta historiaa. Siinä ohitetaan vaihtoehtoiset historiat jotka koskevat ei-kristillistä piiriä. Siinä vain oletetaan että jos historia olisi jatkunut pohjoismaissa ilman kristinuskoa niin sitten lukutaitoa vaikka riimukirjoituspohjalta ei olisi muutettu historian varrella kansan yleiseksi taidoksi. Puhutaan muuten jopa kansan lukutaidon siirtymisestä sadoilla vuosilla jos kristinuskoa ei olisi tullut.

Mikä tosin johtaa kysymykseen siitä että oppisimmeko siis lukemaan vasta tulevaisuudessa ; Kirkko on kuitenkin tästä viestin näköalattomuudesta huolimatta todella kiinnostunut kansan valistamisesta. Valitettavasti tässä nousee esiin se, että tämä alkoi oikeasti tosissaan vasta autonomian aikana. Sitä ennen kristityt olivat olleet maassa Piispa Henrikistä asti. Suomalaisen kirjallisuuden historia on kuitenkin tähän verrattuna hyvin lyhyt. Ja jos katsoo kirkko- ja lakitekstit mukaan, voi huomata että niitä on jonkin verran mutta tällä on hyvin vähän jos mitään tekemistä tavallisen kansan lukutaidon kanssa. Kirjakielen yleistymiseen vaikuttanut Snellman oli hahmo jonka esikuvana oli Hegel. Ja jopa Snellmann oli hyvin elitistinen. Jos uskonnon ja kansan lukutaidon välistä yhteyttä haetaan on mentävä erilaisiin kansanherätysliikkeisiin. Eli niihin tahoihin joita evankelis-luterilaisessa kirkossa kohdellaan jännitteisesti. Ihan siksi että nämä liikkeet ovat tavanneet erottautua kirkosta ja pitävänsä leipäpappeja hieman ala-arvoisina olentoina. Ja toisaalta siksi että kirkon modernina linjana näyttää olevan se, että se esittää olevansa suoja joka esimerkiksi koulun uskonnonopetuksen kautta estää maata fundamentalisoitumasta ja muuntumasta herätysliikkeiden pietististen anti-auktoriteettisiksi hurmosliikkeiksi..

Aleksis Kivi eli 1800 -luvulla ja vaikutti 1800 -luvun keski- ja loppuvaiheessa. Tässä on melko turha puhua kansan runsaasta lukutaidosta ja vuosisataisesta lukutaitoperinteestä. Kontrastina ; Mikael Agricola eli 1500 -luvulla. Mikä selittää tämän vuosisatojen mittaisen aikavälin noiden kahden välillä? Ei ainakaan se että siihen aikaan kovasti vallassa ollut kirkko olisi pitänyt lukutaitoa ensisijaisen ja korvaamattoman tärkeänä asiana.

Historia onkin identiteettitarinointia?

Historiaa lähestytään joskus jonain joka ei ole tiedettä vaan joka koskee ihmisen ymmärrystä. Tässä näkökulmassa historia latistuu usein henkilökohtaisen maailmankuvan ja tulkitsijan oman egon rakennusaineeksi. Jos usein toistetun sloganin mukaan se joka ei lue historiaa on tuomittu toistamaan sitä, niin nämä ihmiset lukevat historiaa jotta voisimme toisintaa sitä. Historiaa tarvitaan jotta joku voisi luota Weberiläisen rautahäkin johon meidät sovitetaan. Historia kertoo suurta tarinaa siitä kuka me olemme. Ja tässä prosessissa on tietenkin kysymys tulkinnasta. Mutta ei vapaaksi tulkinnaksi. On olemassa auktoriteettejä joiden asenteiden mukaan määrätään mitkä tulkinnat ovat luvallisia. ; Ja kun huomioidaan kirkon kova valta jopa nykyaikana ei ole ihme että nämä tarinat ovat kirkolle ja uskonnolle positiivisia.
1: Onkin kuvaavaa että niistä poikkeava törmää siihen tunnustukseen että "historiasta nyt voi vetää monenlaisia trendejä". Mutta tätä ei sitten tiedosteta osana sitä omaa narratiivia. Eikä varsinkaan tunnusteta että tätä valtapelitarinaa sitä itse ollaan omilla teoilla tukemassa. Historiassa onkin useita tulkintoja ja useita trendejä. Ja yhtä hyvät tulkinnat ovat keskenään tasa-arvoisia. Mutta osa niistä on tasa-arvoisempia kuin toiset. Jopa ei-historioitsijoiden ei-tiedekontekstissa jossa historiaa käytetään sumeilematta ja avoimesti oman identiteetin rakennusaineena.

Tässä historia muuttuu muuksikin kuin tapahtumiksi joita on tapahtunut menneisyydessä ja miten ne ovat muuttuneet. Se muuttuu kuvaukseksi siitä miten ihminen saa juuret. Ja juuret tarkoittavat sitä että altistutaan historian ideologiapeliin taotuille piirteille. Tässä mielessä historia muuttuu vaatimukseksi. Omien vanhempien ja esivanhempien kannattamat asiat ovat paitsi muokanneet sitä miten meidät on kasvatettu ja mihin meidät on tuomittu elämään. Ne muuttuvat velvollisuuksiksi joita pitäisi kunnioittaa ja arvostaa.

Kysymys ei siis ole siitä että tuntee historian. Esimerkiksi minun historiaan liittyvää yleissivistystä harvoin väheksytään. Kuitenkin on selvää että minun ei anneta rakentaa niistä tulkintakokonaisuutta. Koska tämä sisältää vääränlaisen suhtautumisen menneisyyteen.

Olenkin kieltämättä juureton.

Olen juureton. Ja moni pitää tätä ongelmana. Itse en pidä. Näen että ongelmanani on se, että olen jopa juurettomassa versiossani liian pitkävihainen. Minulle asiat ovat henkilökohtaisia ja ikuisia. En tiedä miten anteeksi annetaan. Olen unohtanut asioita, mutta en tiedosta ainuttakaan tapausta, ainuttakaan vinoilua, ainuttakaan suuntaani ajettua VMP -kirjainyhdistelmää jonka olisin antanut anteeksi. Tämä tekee minusta kaunaisen. Mutta en sentään aseta vastuuta ihmisille teoista joita he itse eivät ole tehneet. (Enkä kunniaa sen puolesta.) Uskontokritiikissäkin keskityn yleensä ottaen ja keskitytysti tapahtumiin joita ovat tehneet ihmiset joita on nykyään yhä hengissä. (Tai jotka ovat omassa muistissani "lähihistoriaa". Kuten historiaan ja unohdukseen haipunut 1990 -luku.) Historia on tässä mielessä sellainen että moni lukee historiaa vankilana eikä siitä vapautumisena. Ja tässä on usein lisäsävynä kaunaisuus joka on samaa kuin minun kaunaisuuteni. Mutta se kulkee henkilöiltä toiselle. Vastuu - olipa tämä kunniaa tai häpeää tai syyllisyyttä - muiden ihmisten teoista siirtyy identiteettimerkkien kautta.

Tästä asenteesta löytyy hienohko kuvaus fiktion puolelta. "Red Dead Redemption" -pelistä. (Pelistä jolla on tärkeämpi osa kokemieni asioiden sanojana kuin "Raamatulla". No. milläpä ei olisi?) Siinä eletään villissä lännessä. Pelin sankari John Marston kertoo "Even in this new country, memories don't really fade. My father was an illiterate Scot, born on the boat into New York. He never saw his homeland, but to hear him talk about it, you would imagine he only ate haggis and wore a kilt. And he hated the English for what they had done to his great-grandparents he'd never met. People don't forget. Nothing gets forgiven." Onkin vaikeaa ottaa historian arvostusta ilman että mukana tulee syyllisyys. Kristitty toki pahastuu noitavainoista aivan kuten kommunisti Stalinin teoista. Mutta näin käy jos muiden ihmisten teot muuttuvat kunniaksi itselle. Eli jos kristinusko on jotenkin saanut arvostuspankkia lukutaidosta ja Agricolasta niin sitten mukana tulee kaikki. Myös huonot asiat.
1: Tosin jostain syystä Stalinin teot nähdään helpommin irrottamattomina osina vasemmistolaista ajattelua kun taas noitavainot nähdään jonain jotka tapahtuivat kristinuskosta huolimatta. Tässä on mielenkiintoista huomata että protestantit syyttävät usein katolisia noitavainoista. Kuitenkin katoliset hoitivat noitavainoa yllättävän vähällä ruumismäärällä ja oikeudenkäyntijärjestelmät olivat kauniita. Guilloun "Noitien asianajaja" kertoo siitä miten vastaavat vainoamiset hoidettiin protestanttisissa Pohjoismaissa. Ne olivat lynkkaushenkisempiä. Mikä sopii antiautoritaariseen ja henkilökohtaista kokemusta ja omaa omaatuntoa alleviivaavaan oppiin. Vainoparanoija ja paniikki on toki tuttua muun muassa saatanapaniikissa joka levisi Suomeenkin.

Itse olen opetellut lukemaan ilman kirkkoa. Itse asiassa opettelin lukemaan ennen peruskoulun alkamista. Minun onkin hyvin omituista että nykyään eletään siinä mielesä sekulaarissa maailamassa, että kirkko ei enää nykyään opeta lapsia lukemaan. Lukutaidon historian osuus Suomessa on kuitenkin sellainen että minun jotenkin ihmeellisesti pitäisi olla kiitollinen kristitylle joka ei ole opettanut ainuttakaan lasta, saati minua itseäni, lukemaan. Kysymys onkin yleensä siitä että nykyaikana elävä persoona vaatii omalle identiteetilleen kunnioitusta ja kiittelyä perustuen johonkin jota hän ei ole itse tehnyt tai keksinyt. Minun on hyvin vaikeaa suhtautua tähän muulla kuin joko huvittuneisuudella tai pienellä halveksunnalla.

ontogeneettisesti syvältä

"Kotimaassa" ollut kirjoitus kirkon oppien päivittämisestä käsittelee kreationismia kuriositeettina. "oppikeskustelut linjalla kreationismi-evolutionismi eivät nostaneet suuria otsikoita 2000-luvun alussa, kun niistä maailmalla aktiivisesti puhuttiin. Kuriositeettina voidaan kuitenkin mainita ”Älykkään suunnittelun” (intelligent design, ID) – käsitteen rantautuminen Suomeen syksyllä 2004. Yhdysvaltalainen luennoitsijavieras, Paul Nelson, esitti Espoon Otaniemessä järjestetyssä seminaarissa 22.10.2004, että ”Älykäs suunnittelu eli yliluonnollinen toimija voi olla vastaus kysymyksiin, joihin nykytiede ei osaa vastata.” (HS, 23.10.2004)" Tämä liittyy vahvasti siihen, että evankelisluterilainen kirkko kaupittelee itseään samanaikaisesti moniarvoisena, siis myös fundamentalisteja suvaitsevana. Samalla se kuitenkin esittää että valtionkirkko suojelee fundamentalismilta ja ääriliikkeiltä. Siksi tarvitaan ajatusta siitä että suomessa olisi erityisen vähän kreationismia.

Ajatus on suoraan sanoen itsessään huvittava. Ajankohta kirjoitukselle ei voisi myöskään olla huvittavampi. Sillä tosiasiassa juuri nyt on meneillään alkumaininkeja kreationistien "myyrävuosille". Eikä aalto ole ensimmäinen. Itse muistan 2004 -vuodesta lähinnä sen, että kreationismia tunki päälle ja syliin ja silmille. On hyvä huomata, että Paul Nelson ei suinkaan tullut tyhjille saleille saarnaamaan. Täällä oli yleisö, ja puuhamiehet jotka halusivat hänet paikalle. Itse asiassa esimerkiksi Matti Leisola on puuhannut kreationismin parissa Suomessa jo 1980 -luvulla niin äänekkäästi että Ilkka Niiniluodon aivan kotimaan olosuhteisiin painetuissa filosofiankirjoissa on siihen aikaan reagointeja kreationistien argumentteihin.

Tämän hetken myyrävuoden perimmäinen syy on Meyerin "Darwin's Doubt", joka ilmestyi USA:ssa. Internetkulttuuri ja globaali maailma eivät enää seuraa sitä että kuka vierailee maassa ja kuka ei. Kenties joskus ajalla ennen tietokoneita ja matkapuhelimia uudet ajatukset virtasivat maahan luennoijien ja opintomatkojen kautta. - Tiettävästi ainakin Pekka Reinikainen opetteli "kreationismitieteen" vanhakantaisella tavalla opiskelemalla ulkomailla ja tutustumalla paikalliseen kulttuuriin. Tai ainakin tällä oli suuri vaikutus ideoiden leviämiseen. Nykyään ajatus tulee ensin ja luennoija vastaa enemmänkin yleisössä jo olevaan tarpeeseen.

Onkin itse asiassa melkoisen turhaa esittää että evoluutio-opetuksesta tuoreesti uutisoitu evoluutionopetus ei olisi liitoksissa kreationistien myyrävuosien alkuun. Tästä tapauksesta "Paholaisen asianajaja" blogasi, kantaa otettiin myös "Skeptics Unitedissa". Kreationismin nousu on myös herätellyt vanhoja jo tutuksi tulleita kotimaan kreationisteja. Tuuliranta on kommentoinut opettajan evoluutiosensuuria sitä kannustaen. Poliittisella linjamalla peruSSuomalaisten Niikko on antanut tukea tälle linjamalle. ~ Tämä opettajan evoluutiosensuuri ei yllätä. Itse tiedän aivan modernina nykyajoitsa sen, että kreationismi on "kuulunut skeneen". Myös kouluissa. Esimerkiksi Tuupovaaralla kasvanut opiskelukaverittareni oli hyvin kiukkuinen koska evoluutioteoriaa käsitellyt esitelmä sai huonon numeron koska siinä ei käsitelty Aatamia ja Eevaa eikä esitelmässä moitittu evoluutiota riittävästi. Samoin tiedän, että Järvenpään lukiossa Pauli Rentola on ollut joskus paikkaamassa varsinaista uskonnonopettajaa ja tällöin esille on noussut kreationistista materiaalia ja evoluutioteorian moittimista.

Kuriositeetti tarkoittaa muutamaa yksittäistapausta joilla ei ole valtaa.

Kirkko pitää koko kreationismi -ilmiötä kuriositeettina eikä oikeastaan tee sille mitään. Irrelevantisointi on tärkeää, koska muutoin saattaisi nousta esiin se, että tosiasiasa ilmiö on suurempi kuin oikein kukaan haluaisi myöntää. Kirkko joutuisi tunnustamaan että Suomessa on kreationismia huru mycket. Ja tämän tunnustaminen veisi kaiken pohjan kirkon "suojelemme yhteisöä ääriuskonnoilta" -hengeltä. Kirkon edustajien kanta onkin yleensä se, että he kertovat olenvansa jonkinlaisia teistisiä evoluutikkoja. Ja että kirkkoa ei pidä samastaaa kreationismiin. Mitään antikreationistista ei ole esiintynyt. Uusateisteja vastaan on sitten heitetty pilkkaa laajemmin. Nelisen vuotta sitten kirkko ilmeisesti päätti että kreationisteja ja uskovaisten fundamentalistien jarruttamisen sijaan olisi oikein kutsua ateisteja fundamentalisteiksi ja jarruttaa heitä. ; Yhtenä syynä on kenties se, että uusateismi on selkeästi keskittynyt olosuhteisiin jossa kreationismia on paljon. Uusateismi on syytä sitoa kirkkokritiikkiin koska muuten saattaisi nousta näkyvämmäksi se tosiasia miten paljon suomessa on kreationismia.

Toki kouluopetuscase on tässä valaiseva, että se näyttää että kreationismi ei useinkaan ole evankelisluterilaisen kirkkomme sisällä. Opetuksesta kieltäytynyt opettaja kun kuului helluntaiseurakuntaan. Helluntailaisuus ja kreationismi kuuluvatkin yhteen. Ja tässä mielessä valtionkirkko onkin siitä vahvasti erillään. Helluntailaisuus taas on leimallisesti kreationistimielistä.

Ei kuitenkaan tarvitse olla ruudinkeksijä löytääkseen valtionkirkosta vahvan kytköksen kreationismiin. Viidesläisyys, tuo liikehdintä jonka nimi on tässä blogissa toistuva kuin kirosana. Se on tunnetusti ottanut vaikutteita globaalista ulkomaailmasta, etenkin USA:sta. Siksi siinä onkin vahva kalvinistinen sävy. Ja vaikutteet pitävät sisällään kreationismia. Jo aivan karkeat perusasiatkin paljastavat että yhteys on vahva ; Viidesläisyyden perustana on "Uusi Tie" -lehti. Se liittyy 1960-luvulla alkaneen uuspietismin ja uuden herätyskristillisyyden tapaan korostaa fundamentalismia. Sen opeissa Uuras Saarnivaaran opetuksilla on merkitystä. Viidesläisyyden liittyminen kreationismiin on selkeä ; Saarnivaara oli kreationisti, peräti nuoren maan kreationisti. SEKL - viidesläisten lähetysorganisaatio - on ilmaissut julkisuudessakin evoluutiovastaisuudestaan. Ja "Uusi Tie" -kustantamo taas on jokaiselle suunnilleen kreationistikirjan nähneellekin tuttu. Se kun on on taas kunnostautunut evoluutiota vastaan hyökkäävien kreationistien painamisessa. Se on Phillip Johnsonin, Pekka Reinikaisen ja Puolimatkan teosten kustantaja. Kirjat taas ovat tärkeitä viitteitä joiden nimiä heilutellaan auktoriteetteina myös eiluterilaiseen kirkkoon liittyvillä netmissioneilla ja vastaavilla. Helluntailaisuudella on viidesläisyyttä vähemmän valtaa kreationismitiedotuksessa.

Kreationistit tuntuvatkin usein tulevan kirkon viralliselle linjalle ikään kuin yllätyksinä. Esimerkiksi muistan kun "Luomisen lauantai" pidettiin Hyrylässä. Kreationistipiirit mainostivat sitä aika suuresti. Eikä ihme, sillä paikalla oli Matti Leisola, Pekka Reinikainen ja monia muitakin suuria kreationistien nimiä. He pitivät monta luentoa. Siellä oli myös uuden kirjan markkinoilletuloesittely. Evoluutiota bashattiin ja Intelligent Designin vihjattiin viittaavan kristittyjen Jumalaan itsensä Matti Leisolan suulla. Minä olin tietoinen ja paikalla, kuuntelemassa hortonomikristityn salaroolissa. Myöhemmin seurakunnan silmäätekevät ihmettelivät lehdissä asti että miten tälläistä voisi tapahtua kun he eivät tienneet. Tämä herätti hupaisia muistoja Jalovaara -casen kohdalla. Silloinkin esityksessä oli että "kirkko ei ollut perillä".

Tämänlaatuinen hyvin syvä ignoranssi on joko sitä että ollaan tampioita ja poropeukaloita eikä tiedetä mitä missään tapahtuu. (Tämänlaisen tietämättömyyden kanssa on tietysti helppoa valehdella että kreationismi on suomessa marginaali -ilmiö.) Tai sitten vielä pahempaa - tiedetään tasan tarkkaan mitä tapahtuu, mutta halutaan välttää uutta "räsäsgatea". Valtavat massat kirkosta eroavia ovat tällä hetkellä jotain joka estää rehellisesti sanoen kirkkoa tekemästä juuri oikein mitään. Yritystä ei toki ole aiemminkaan ollut, mutta boikotinpelko tuntuu latistavan kaiken halun edes ajatella yrittämistä. (Yritän tässä olla kirkkomyönteinen.) Kirkon puolella tämä ei tietysti ole kaikki.

Viidesläisyyden ongelmana ei ole massa vaan valta. Heitä ei kaikista kirkon jäsenistä ole kovin montaa prosenttia. Kiinnostavaa on, että Kirkon omien tilastojen valossa kirkolliskokousedustajista 74% on viidesläisiä. Ja esimerkiksi agnostikkoillan saama moiteryöppy tiedetään johtuvan uuspietistisistä asenteista ; Viidesläiset ovat tunnetusti myös käyttämässä valtaansa. ; Tässä mielessä minun on täysin mahdotonta uskoa, että kirkossa ei tiedettäisi. Kysymys kaikessa kiistossa onkin siis joko (a) halusta jatkaa myyräntyötä, eli saada rahoitusta viidesläiselle toiminnalle (b) ns. damage controllia jossa ikävien tosiasioiden tuomia rahallisia ja suosiollisia ja vaikutusvallallisia ja imagollisia ja ... haittoja yritetään minimoida kehittämällä erilaisia hieman kyseenalaisia retorisia taktiikoita.

Marginaali tarkoittaa että ei ole tilastollista kannattavuutta.

Joku voisi sanoa että ylläoleva ei vielä tarkoita juuri mitään. Sillä marginaali on marginaalia jos lukumäärät ovat pieniä. Tiedebarometri vuodelta 2007 vihjaa että evoluutiovastaisuus on melkoisen yleistä. Valtionkirkkojärjestelmän antisuojeluvoima näkyy tilastollisesti ; "Evoluutioteoriaa totena pitäviä löydettiin maastamme vähemmän kuin referenssimaistamme keskimäärin" Kari Tikkanen taas tilastollisesti käsitteli aiempaa EU:n tiedebarometria. Mikään PISA -tulos ja vastaava ei selitä miksi suomessa on paljon evoluutionvastustusta, koska evoluution kannatus korreloi tiedeosaamisen kanssa. "Mitä enemmän tieteellistä tietämystä - sitä enemmän evoluution hyväksyntää." Odotus olisi että täällä olisi referenssimaita enemmän evoluution hyväksyntää. Tikkanen nostaa toisessa vaiheessa esiin tilastoanalyysin lisäksi aikanaan kohua ja ihmetystä nostaneen tilaston "STT:n julkistettua, että vain 65% suomalalaisista uskoo evoluutioon, alkoi siitä keskusteluja TV-uutisissa ja aamutv:ssä, joissa asiantuntijoilla oli sormi suussa ja ainoa vastaus tuntui olevan "koulutuksen puute". Olisiko näin simppeliä? Onko tiedossamme ja biol.tietämyksessämme puutteita, jotka voisivat selittää Suomen muita pohjoismaita alhaisemmat evoluution uskovien luvut?" Pohjoismaiden välillä evoluutiota moititaan eri tavoin, ja selittävä elementti näissä kaikissa hyvin koulutetuissa maissa onkin muualla. Hyvin koulutettujen pohjoismaiden kohdalla ero on maiden uskonnollisuudessa. "Selvästi Suomi on uskovaisin ja selvästi uskonnollisuuden kanssa samaa tahtia eri pohjoismaittain vaihtelee nuoren maan kreationismi(YEC) ja evoluution kieltäminen. Sen sijaan evoluutio/kreationistisillä käsityksillä ei ole juuri mitään yhteyttä tiedetietämykseen tai biologiseen tietämykseen, joka on kaikilla mailla korkeaa tasoa". Tämä on terve muistutus siitä että yksi muuttuja joka pätee isoilla linjoilla voi olla tehoton jossain kontekstissa. Monesti ihmiset yliyleistävät tutkimustuloksia. Tikkasen kenties ikävin opetus on kuitenkin vasta lopuksi. "yli miljoona suomalaista luulee dinojen eläneen ihmisen aikaan ja kieltää ihmisen evoluution aiemmista eläinlajeista." Eurobarometrin tiedot ovat laajoja ja tarkkoja ja julkisia. Tilastoanalyysi ei ole rakettitiedettä, joten järkkytuloksia on mahdollista tarkistaa omin käsin ja silmin, jos viitseliäisyyttä vain riittää.

On selvää että nämä luvut eivät puhu sen puolesta että kreationismi olisi marginaalista. Tulokset tuossa kohden ovat useita vuosia vanhoja. Mutta tuore Seurakuntalainen kertoo että tilastot muuttuvat yllättävän hitaasti, niin hitaasti jos ollenkaan. "Tutkimusten mukaan noin kolmannes väestöstä epäilee evoluutioteorian paikkansapitävyyttä. Muuta väestöä yleisempää teorian kyseenalaistaminen on konservatiivikristittyjen keskuudessa." Määrät ja syyt ovat hyvin samanlaiset. Seurakuntalaisessa uutisoitu menettelytapa jossa Radio Dei tuo näkyvyyttä kreationismille livedebatin avulla ei sekään ole mitään uutta. Se on yksi tapa mainostaa ja levittää kreationismia. Päätelmä tästä on, että yhtenäiskulttuuria ajava Kirkko ei yksinkertaisesti suojele fundamentalismilta. Fundamentalismilta suojaaminen ei ole mikään argumentti. Kuten ei ole koskaan ollutkaan. Lähes kaikki kirkon puheet haisevatkin damage controllilta.

Loppupehmennys.

Evoluutio-sensuuri ja kreationismin opetus eivät ole enää aikoihin järkyttäneet mieltäni. Olen tiedostanut sen olevan irrottamaton osa Suomen vallitsevaa uskonnollista kulttuuria. Tämä on vain tosiasia. En myöskään pidä kreationismin opetustakaan sinällään pahana asiana. Omalla uskonnontunnillani kerrottiin että heitä on olemassa ja karkeasti kuvattiin mitä he uskovat. Tämänlainen esittely ei ole väärin.

Edellä esilletuomani Pauli Rentola opetti allekirjoittaneelle lukiossa psykologiaa, ja hän oli ehdottomasti yksi suosikkiopettajistani. Todennäköisesti kaikilta ajoilta ja kaikilta kouluilta. Ja tämä ei ole vähän. Minulla on ollut montakin mainiota opettajaa. En voi olla täysin varma, onko kreationismin esilletuominen ja evoluution moittiminen ollut jopa jonkinlainen yritys provosoida miettimään asioita. Tämä ei ihmetyttäisi, koska Rentola on antanut itselleni sijaisopettajana kenties kaikkien aikojen haastavimman ja fasinoivimman filosofianoppituntini ikinä. Tavaraa oli juuri riittävästi että se oli mahdollista tajuta, mutta meno oli huikeaa! Tässä mielessä provokaatio on hyväksyttävä, eikä minun tarvitse välittää tietää siitä onko Rentola oikeasti kreationisti vai evoluution kannattaja. Menetelmänä provokaatio on nähdäkseni oikein sovellettuna ihan hyväksyttävissä.

Myös Mika Sipura - joka on taatusti antanut riittävän suuren panoksensa evoluution puolesta millä tahansa mittareilla ja jota kunnioitan suuresti tietäjänä ja ihmisenä - kutsui itsensä Pekka Reinikaisen ihan biologiantunnille. Häntä mollattiin molemmilta puolilta, kreationistit ja evoluution kannattajat eivät pitäneet ratkaisua toimivana. Sipura itse kiteytti ajatuksensa seuraavalla tavalla "Filosofisten poteroiden välimaastossa haahuilu ja lokeroihin kurkistelu on vaarallista, sillä varomaton yritetään tyrkkiä tai vetää jompaan kumpaan lähimmistä juoksuhaudoista. Lapsellisessa liennytysmielisyydessäni kompuroin kentällä ilman metallinpaljastinta, ja kutsuin Porvoon vuosinani kreationisti Pekka Reinikaisen Bi12 Evoluutio ja ekologia -kurssille pariinkin kertaan kertomaan näkemyksistään. Ensimmäinen sessio oli monelle avartava kokemus. Jännittävä loppuhuipennuskin saatiin kun innokas opiskelija penäsi Pekalta, kuka se maailman luonut älykäs suunnittelija (ID) voisi olla. Pekka kielsi kolmasti: en tiedä, sanoppa se, ei aavistustakaan. Kukko ei laulanut, mutta kello soi."

En myöskään suoraan sanoen toivo että kirkko ottaisi kantaa evoluutioon oikein suuntaan tai toiseen. Sillä humanisteina heillä tuntuu olevan hieman hatarat käsitykset evoluutiosta. Jos tieto on sillä tasolla, ei voi sanoa muuta kuin että "uskon evoluutioon" - koska mistään tiedosta ei todellakaan voi puhua. En haluaisi siivota "hyvää tarkoittavien" tiedevirheitä. Etenkin kun ne tiedevirheet ovat niitä tavallisia evoluutioon liittyneitä. Jotka taas ovat usein juuri niitä joita kreationistit moittivat - heidän arugmenttinsa eivät usein tunnu osuvan aitoon evoluutioteoriaan, mutta hyvin usein ne iskevät hyvinkin tarkasti tälläisiin evoluutiosta pyöriviin urbaaneihin legendoihin joita kirkon teistiset evoluutikot sitten levittelevät. En siis toivo että kirkko aktiivisesti lähtisi bashaamaan jotain johon sillä ei ole taitoja. On suurta viisautta osata olla hiljaa sen sijaan että perseilee. (Kiitos siitä, kirkko!)

Sen sijaan vetoaisinkin siihen, että sen sijaan että kiistäisi kreationismin merkityksen, kirkko nousisi pois siitä statuksensa ja kirkkotilpehöörin institutionalisoimasta "virallisen kannan" maailmastaan. Jos ideana on se, että kirkko elää mukana arjessa, ja on monikasvoinen, sen tulisi tehdä kuten "kotimaan" blogeissa tuoreesti ehdottettiin. "Kirkon on uskallettava tarttua rohkeammin vuoropuheluun niiden uskonilmausten kanssa, jotka tulevat vastaan seurakuntatyön arjessa, facebookissa, kodeissa, kaduilla ja kuppiloissa." Ja jokainen joka on käynyt keskustelemassa uskonnosta vaikka suomi24 tai missään netissä ei voi pitää kreationismia marginaalisena, näkymättömänä, voimana. Näkisinkin, että suurin kirkon ymmärrystä rajoittava tekeminen onkin se, että sen päätöksentekijät harvemmin ovat sitä ikäluokkaa että he edes voisivat olla kunnolla mukana "diginatiivejen" tai edes "digisiirtolaisien" arjessa. Iso osa todellisuudesta on netissä. Vanhoille parroille se on tietysti vain abstraktio eikä "todellista" vaan jotain "epätotta", "virtuaalista", "kuplaa", "illuusiota" -ja kenties jopa "humpuukia". Heidän on luultavasti muita helpompi pitää kreationismia jonain irrelevanttina kuriositeettina vain sen vuoksi että ID:n isoja nimiä käy luennoimassa maassa hirmu vähän.

---

Otsikko ; Jos se pitää selittää sinulle, et tiedä tarpeeksi kreationismista voidaksesi selittää sen vaikutuskulttuurista ja relevanssista yhtään mitään.

Augustinolainen käännös

"New York Timesin" tiedetoimittaja kutsui aikaamme Denialismin Ajaksi. Hän kirjoittaa siitä, miten suhtautuminen tieteeseen on nopeasti muuttunut. Ennen sitä kunnioitettiin, nyt on aivan asiallista ja jopa kunniakasta olla antitieteellinen. "I am delivering them into a society ambivalent, even skeptical, about the fruits of science. This is not a world the scientists I trained with would recognize. Many of them served on the Manhattan Project. Afterward, they helped create the technologies that drove America’s postwar prosperity. In that era of the mid-20th century, politicians were expected to support science financially but otherwise leave it alone. The disaster of Lysenkoism, in which Communist ideology distorted scientific truth and all but destroyed Russian biological science, was still a fresh memory." ... "Though transparently unscientific, denying evolution has become a litmus test for some conservative politicians, even at the highest levels."

Maailman postmodernistuminen on johtanut siihen, että ideologiavetoinen tiede on syntynyt. Siinä missä muutama kymmenen vuotta sitten ajateltiin että jos poliitikko haluaa tehdä tiedettä, hänen on valittava jokin tutkimusohjelma ja toimittava rahoittajana. (Esimerkiksi keskustalaisen kannatti tukea maanviljelyä koskevaa tiedettä jotta viljely olisi tehokkaampaa.) Nykyään odotukset ovat enemmän ja enemmän sen suuntaan että tieteeltä halutaan tietynlaisia tuloksia. (Esimerkiksi vihreän voi kannattaa tukea ohjelmaa joka lähtökohtaisesti joko vastustaa geenimanipulointia, jotta rapsutellaan oman poliittisen viiteryhmän mielipiteitä.) Eli tutkimusaiheen rahoittamisen sijasta on yhä vahvemmin motiivia rahoittaa vaikkapa think-tankeja jotka yrittävät tukea jotain tiettyä lopputulosta. ; Kommunistien tapa tukea lysenkonismia koska se oli ideologisesti miellyttävä tarjosi opetuksen jonka maksoivat useat nälkäkuolleet. Opit ovat  unohtuneet ja tällä hetkellä esimerkiksi rokotedenialismin seurauksena erinäköiset taudit ovat lisääntyneet ; Suorasta yhteydestä on saatu tietoa.

Tiede on muuttunut "viralliseksi totuudeksi" ja monet alakulttuurit ovat ryhtyneet luomaan erilaisia salaliittoteorioita tuekseen. Esimerkiksi kreationistit selittävät tutkimusohjelmiensa puutetta vainoamisella. Muutenkin tiedevastustuksen henkenä on se, että kaikki kritiikki nähdään vainoamisena ja vaientamisena eikä osana kriittistä keskustelua. Kenties siksi että tämä on projektio ; Salaliittoteorialaiset ovat itse "murskaamassa valhetta ja petosta". Selvää on, että tämä johtuu ihmisen psykologiasta. Kriittisyytemme on yleensä tunnevetoista ja sosiaalista. Näin kriittisyys on aina kriittisyyttä tiettyä tahoa vastaan. Salaliittoteoreetikot kyhäävät rakennelmia ajatuskuluilla jotka liittyvät siihen miksi skitsofrenia on psykoosi. Toki salaliittoteoreetikoilla tämä on yleensä lievemmässä muodossa - vain marginaalinen määrä heistä on oikeasti niin kaheleita kuin heidän haukkujansa hokevat. Huonosti perustelevia he tietysti ovat.

Pertti Jarla kuvaa tätä henkeä Suomen Kuvalehdessä. "Valta- ja vaihtoehtomedian suhde on vähän samanlainen kuin virallisella tieteellä ja vaihtoehtotieteellä. Valtavirta ilmoittaa pyrkivänsä objektiivisuuteen, mutta lipsahduksia siitä on nähtävissä varmaan päivittäin. Tieteentekijä jossain miellyttää rahoittajiaan, lehden toimituksen kytkökset vaikuttavat sisältöön. Jostain ihmeen syystä, sen sijaan että pyrittäisiin lisäämään objektiivisuutta, ”vaihtoehto” tuntuu olevan kehittää rinnakkainen systeemi, jossa vähäinenkin objektiivisuus heitetään ikkunasta ulos. Objektiivisuuden ja luotettavuuden ongelmien kanssa jää painimaan perinteinen valtavirta." ... "vaihtoehtomedia tuntuu lähtevän siitä, että kaikenlainen kritiikki on yritys vaientaa, kampittaa sen arvokasta missiota. Kritiikin taustalla ei nähdä omia virheitä, vaan vallanpitäjien juonia. Tältä heidän julkiset reaktionsa ainakin näyttävät. Oletteko muuten nähneet vaihtoehtomediassa paljonkin uutisten oikaisuja?" On merkittävää, että hän puhuu vaihtoehtomediasta eikä vaihtoehtolääketieteestä tai vaihtoehtotieteestä tai pseudotieteestä ; Useimmiten pseudotiede/denialismi ilmeneekin siten että he rakentavat omat tink-tankinsa, omat bloginsa ja omat sananlevityskanavansa. Näillä yritetään tavoittaa tavallisia kadun tallaajia. Pseudotieteissä ja denialismissa kysymys on aina pääasiassa mediakontrollista. Tiede ja argumentaatio on vain kuriositeetti. (Näiden välille pitäisikin itse asiassa miltei laittaa yhtäläisyysmerkit.)

Näkisin, että tämä asenne on sidottavissa erityisesti yhteen teologiin. Itse asiassa on mahdollista, että kulttuurisamme on tämänlainen denialismi laajasti hyväksyttyä nimenomaan siksi että kyseisellä teologilla on ollut valtavasti sananvaltaa kristinuskossa. Hänen vaikutuksensa on häikäisevä. Kysymys on Augustinosta. Ylläoleva lausunto on jotain joka kenties edustaa argumenttina äärilaitaa, mutta sen hengessä on jotain hyvin tyypillistä. Sama argumentti hieman lievemmin muotoiluin on juuri se, jota jokainen kalvinisti, viidesläinen uuspietisti ja muu vastaava hieroo "darwinistin" naamaan vain joka päivä. Heidän asenteensa - oikeastaan asennevammansa - joko tulee Augustinolaisesta perinteestä tai on ainakin liitettävissä siihen hyvin oleellisesti samankaltaisena.

Aiheeseen kuuluvat Augustinon käsitykset tiedosta, mielipiteestä ja uskosta voidaan löytää hänen "Contra Academicos" -teoksestaan, jossa hän otsikonmukaisesti oli "akateemikkoja vastaan". Siinä korostuu se, että tietämättömyyden tunustaminen ei tee viisautta. Viisaus on sitä että tiedetään jotain. Tämä ei vielä ole kovin kammottavaa. Mutta tapa jolla tätä lähtökohtaa käytetään onkin sitten hyvin denialismille tyypillistä. Hän pitää epätietoisuutta ja epävarmuutta syntinä! Tätä tukee Augistinoksen toinen teos, uskon hyötyjä korostava "De utilitate credenti", jossa hän korosti että Jumalan lähestyminen älylliseti on vaikeaa ja olisi epäreilua jos Jumala vaatisi kovaa ponnistelua johon vain harva kykenisi. Hän ei kokenut eliittiä suosivaa Jumalaa hyveellisenä. Siksi tie Jumalan luo voisi syntyä ihan siitä että seuraa auktoriteettia, joka luotettavasti johtaa perille. Tämä sinänsä kaunis ajatus perversioi kokonaisuuden, jossa Jumalan luo oli kaksi tietä ; Oli uskon tie jossa seurattiin älyllistä eliittiä ja luotettiin tämän eliitin sanomisiin. Ja oli tiedon tie, jossa oltiin älyllistä eliittiä ja mietittiin Jumalaa. Koska Augustinus tiedosti, että tieto menee helposti sekaisin mielipiteen kanssa, hän piti pahimpana syntinä sitä että kuvitteli kuuluvansa älylliseen eliittiin vaikka ei kuulunut.
1: Augustinosta voidaan kiittää myös todella omituisesta hedonismista. Hänen onnellista elämää -otsikkonsa mukaisesti - käsittelevä "De beata vita" kertoo että ihmisen elämän päämääränä on onnellisuus. Tämä ei vielä olisi kamalaa, mutta tapa jolla hän tätä käsittelee sitten on. Hän nimittäin esitti että onnellisuus ei ole päämäärään suuntautumista vaan onnistumista ja saamista. Tämä argumentaatio esiintyy nykyään elämää halveksivana näkemyskenä jossa paratiisia tarvitaan onnellisuuden vuoksi siksi että muuten ei saa riittävästi lottovoittoja ja lamborghineja. Että kaikki ihanimmat asiat saadaan paratiisissa. Itse olen tässä kohden lacanmaisempi, ja korostan että onnellisuus on tavoittelua ja kun saamme jotain, halu ei lopu. Augustinos raiskaa siis uskonnon nöyryyden kieltämisen että ahnehtimiseen kannustamisen saralla. Varin vastenmielinen kusipää - kuten kaikki julistukselliset "entiset harhaoppiset" tuppaavatkin olemaan.

Kun tästä syntyy kulttuuri, on nähtävissä että uskovat vain joutuvat valitsemaan auktoriteettinsa. On tärkeää että he eivät seuraa vääriä profeettoja ja niitä jotka väittävät kuuluvansa älylliseen eliittiin vaikka eivät kuulu. Siksi uskovaisten on seurattava uskoaan. Lopputuloksena on presuppositionistinen järjestelmä, jossa uskova tietää mitä viisaan on sanottava, ja sitten he etsivät sellaisen älykön joka sanoo mitä he haluavat kuulla. Lopputulos on kreationismista tuttu tapa, jossa alakulttuuri hakee omalle korvasyyhylleen sopivat auktoriteetit joka kertoo sen mitä he haluavat kuulla ja jotka käyttävät siihen sanoja joita he eivät ymmärrä ja joiden edessä voivat siksi haltioitua.

Onkin hieman huvittavaa, että vaikka Augustinos tarkoitti auktoriteettiuskoisen järjestelmänsä kaikkien parhaaksi, hän kuitenkin johti tilanteen siihen että on taloudellisesti varsin kannattavaa olla välittämättä tieteestä ja tiedosta ja valita toisten uskon myötäily. Eli tapa jossa tiedon auktoriteetti ei pärjää koska on paljon kannattavampaa olla niitä jotka väittävät olevansa osa älyllistä eliittiä. Sillä on tehokkaampaa panostaa toistaitoisen älykön sosiaaliseen mainostamiseen kuin panostaa siihen että joku hyvä tiedemies saa perusasiat taottua ihmisten päihin.

Esimerkiksi mikään Carl Zimmerin myytinmurto ei saa ihmisiä huomaamaan asianlaitaa ; Kreationisti ei ymmärrä että jos osoitetaan miksi jokin väite on "true but irrelevant" niin miksi hän ei voi kritisoida tätä argumenttia toistamalla sen väitteen joka on osoitettu "true but irrelevantiksi". Sillä joku PR -markkinoitu uskonmies sanoo heille samaan aikaan että darwinismi on salaliitto.

Kreationismi ja saavutettujen etujen menettäminen

Jos on joskus käynyt kreationistien tilaisuuksissa, niissä on yleensä lopuksi osio jossa heiltä voi kysyä kysymyksiä. Kun seurakuntaan kokoontuu joukko hartaita kristittyjä, kysymykset ovat tietysti myötäsukaisesti esitettyjä. Lisäksi niissä on omituinen nöyristelyn henki. ; Esimerkiksi "eikö ole niin, Herra [Lisää nimi tähän]" -tyylinen rakenne tulee tutuksi. Alamaisuuden henki on niin kova, että mieleen ei voi olla tulematta se, että ryhmän edessäolevan narsismi saa superhierontaa. Tämä taatusti pitääkin paikkaansa, ja nähdäkseni se myös vaikuttaa ihmisiin. Luennoija -apologeetikkojen ego paisuu käsittelyssä. Osaa heistä on mahdotonta tavata koska heidän egonsa on tiellä.

Tässä on helppo ajatella heitä jonain karismaattisina johtajina jotka ikään kuin paimentavat riviuskovaisia. Tosiasiassa tilanne ei nimenomaan ole näin. Rapsutukseen liittyy toki esimerkiksi työpaikkoja ja muita hyödykkeitä. Mutta nämä ovat enemmänkin jotain jolla hallitaan apologeetikkoa kuin jotka mielessä apologeetikko tai kreationististara aivopesee ja manipuloi laumaansa.

Tästä hyvän esimerkin saa Intelligent Designin puolelta. William Dembski oli liikkeen suurimpia tähtiä. Hän joutui aikamoiseen alamäkeen sen jälkeen kun hän päästi suustaan lausunnon jossa hän antoi tilaa vanhan maan kreationismille. Tämä oli ällistyttävää koska virallisesti ID ei ole nuoren maan kreationismia. Tärkeää oli kuitenkin se, että liikkeen rahallisesta tuesta aika iso määrä tulee nimen omaan nuoren maan kreationisteilta. Dembski joka piti vanhaa maata ihan varteenotettavana sai neuvon tutustua Raamattuun paremmin. Hän nöyrtyi ja jopa pyysi anteeksi sanomaansa. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut ; Dembskistä, tuosta kreationististen informaatiotieteiden uusNewtonista - tai ainakin Britney Spearsista - odotettiin valoisaa tulevaisuutta, mutta hän sittemmin enemmänkin joku jolla on menneisyys ja johon kyllä referoidaan mutta joka ei enää paistattele gloriassa. Dembskissä on monelle kreationistille jotain epäilyttävää.
1: Ja monet ID :läiset, kuten kotimaamme Pekka Reinikainen ja Matti Leisola ovat entisiä YEC -läisiä. Tosin on vaikeaa sanoa ovatko he yhä nuoren maan kreationisteja, koska ID "ei ota kantaa" maan ikään eli nuoren maan kreationismi ei ole ID:n vastaista. Onko mikään muuttunut, onkin pohjimmiltaan arvoitus ; Ainakin herrat ovat kovasti vaitonaisia siitä että miksi he ovat hylänneet nuoren maan kreationismin ja vaihtaneet ID:sSeen. Että miksi YEC oli niin paljon huonompi ja tieteellisesti ontompi näkemys kuin ID. Tämänlaiset jäävät mysteeriksi. ID -läiset tunnetusti korostavat että he eivät ole nuoren maan kreationismia, mutta he eivät kerro mikä nuoren maan kreationismissa on niin eivakuuttavaa ja vastenmielistä. Tottakai fiksujen tiedemiesten mielenmuutoksen takana ei ole vain poliittinen kikkailu, koska he sen niin kovasti kiistävät. Sääli vain että argumentit jäävät silti pimentoon.

Tämänlainen muistelu ei tietysti olisi kovin kiinnostavaa, uutta tai relevanttia, ellei se liittyisi myös tuoreempiin tapahtumiin. Austraalalaisen erittäin vaikuttavan "Answers In Genesis" -sivuston nokkamies Ken Ham oli päästänyt suustaan lausunnon jossa hän korosti että kreatoinismille on nollan edestä tieteellisiä todisteita ja että sen sijaan tiede tukee evoluutioteorian näkemyksiä. Ham toki pehmensi tätä korostamalla että meidän tulisi epäillä evoluutiota tästä huolimatta. Sillä Raamatun arvovalta on suurempi. "We have solid proof in our hands that evolution is a lie: the Bible. You see, we can’t depend solely on our reasoning ability to convince skeptics. We present the evidence and do the best we can to convince people the truth of God by always pointing them to the Bible." Tämä sai kotimaamme monet helluntailaiset ja runsasmääräisesti muutkin kreationismin ystävät pahastumaan. Uskonihmisten mukaan Hamin lausunnolla ei ollut merkitystä koska hän halveerasi Raamatun arvoa. Tämä on erikoinen asenne, sillä kykenen vielä muistamaan lähimenneisyyteen jossa AiG oli monen kreationistin ystävä, johon luotettiin. Sitä pidettiin järjen paikkana. Tämä muistuttaa että Hamin kaltainen nokkamies saa rapsutusta vain niin kauan kuin hän myötäilee seuraajiaan.

Sille, joka tiedostaa sen että kreationismi ei ole kristinuskon kannalta mitenkään kovin laajakirjoinen ilmiö eivät ole yllättyneet tästä. Sillä tosiasiassa kreationistiluennoijan tehtävänä on tuottaa hienoja sanoja ja tiedetermejä joiden viesti sanoo niitä asioita joita riviuskova tietää jo valmiiksi. Moni normaliuskova käy luennoilla hengessä "en ymmärtänyt mitään mutta hienoa oli!" Vain fiksuimmat ja ahkerimmat kreationistit harjaannuttavat itseään tämän tason yli. Monelle riittää että "Matti Leisola on PROFESSORI", kuten asia on minulle väkevästi todistettu päin naamaakin, sellaisella tavalla jossa volyymi on ilmeisesti relevantti takaaja lausuman totuusarvolle.

Kreationismissa on aina mukana sävytystä amerikkalaisesta fundamentalismista. Mikä ei ihmetytä koska heidän argumenttinsahan haetaan, luetaan ja copy-pastetaan ulkomaisilta kreationistisivuilta valon nopeudella. Tässä taas on kalvinistisia vaikutteita. Jotka vaikuttavat Suomessa etenkin pietismissä - ja etenkin ns. uuspietismissä joka tunnetaan myös nimellä viidesläisyys. Ja pappihan ei pietismissä ja viidesläisyydessä tai missään fundamentalismin muodossa ole mikään paimen vaan uskovaiset paimentavat pappia, he syynäävät, vahtaavat ja kyttäävät. Ei tarvitse kuin ymmärtää että kreationistiluennoija ei pohjimmiltaan ole edes uskonnolliselle yleisölleen mikään tiedemies vaan saarnamies, jota arvioidaan saarnamiehenä. Tässä maailmassa saavutetut edut on aina menetettävissä. Ja kerran luottamuksen menettänyt on helposti vaikeuksissa. Siinä on uudelleensyntyneellä kristityllä kova paikka, elellä persoonana jonka takana on loistava tulevaisuus.

"Tuhat yötä ohjasi Legolasta läpi hänen tyhjyyttään, tyhjää kaupunkia. Uuden syntymän hetkellä sielu kavahti minäänsä ja me mylvimme mieliemme mikrofoneihin kuin armo, joka hiljaa kaipaa Vapahtajaa."
("Houreinen Sepittäjä", aka. Peelo, hikipedian käyttäjä)

Ei omalla maallaan

Chilinkukkia, sieltä kaukaa missä pippuri ei kasva!

"On helpompi paeta kuin kohdata totuus itsestään. Päädymme ei-kenenkään maalle, 'rajamaahan', outoon ja näennäisesti turvalliseen paikkaan, josta puuttuu kaikki, mitä todellisuudessa etsimme: elämänmaku, voima ja vapaus. Jumala kutsuu meitä turvavyöhykkeestämme 'pyhään, villiin luontoon'. Elämä pyhässä epävarmuudessa, hyvän Jumalan huomassa on oikeaa elämää."
(Mark Buchanan, "Kesytetty Jumala")

"Mutkimus" -blogissa käytettiin ei-kenenkään-maata vertauksena keskustelukulttuurille. Tämä maantieteellinen vertaus korostaa että "Ei-kenenkään-maa on haave täydellisestä vapaudesta. Siellä kukaan ei pomoile, kenenkään säännöt eivät ole voimassa." Paradoksina on tietysti se, että tälläinen maa ei ole kenenkään maa. Hän kyseleekin että "Voiko Ei-kenenkään-maata olla olemassakaan? Tyhjä tila pyrkii täyttymään. Valloittamaton tila pyritään valloittamaan. Onko aina otettava kantaa?" Tälle vastapooliksi voi asettaa kysymyksen siitä, millaista on elää vieraalla maalla. Ei ei omassa maassaan. Tällöin nousee esille kysymys siitä, onko kenties järkevää että on ympärillä kuri, joka vaientaa jotain näkemyksiä, ollen vapauden rajoittaja. "Mutkimuksessa" tätä kysymystä lähestytään kysymyksessä siitä kenen kertomuksia kuunnellaan. "”Kenen kertomukset saavat tilaa?” Tämä Timo-Matti Haapiaisen blogissa ollut kysymys jäi minua vaivaamaan. Kuuntelemmeko toistemme kertomuksia? Kuulemmeko toistemme viestin? Ymmärrämmekö? Haluammeko ymmärtää?" Sensuurin ollessa kysymyksessä, vastaus on ehdottomasti "emme halua". Jos emme rajoita mitään, eläisimme ei-kenenkään-maalla.

Liika miettiminen taas on riski ja
tarpeetonta kyseenalaistamista.

Voidaankin sanoa, että ideologia on ikään kuin oma maa. Ja poliittinen kilpakenttä jossa nämä kohtaavat on vallankäytön paikka. Siellä usein korostetaan keskustelua, ja rakentavaa miettimistä, mutta tämä ei kuitenkaan useimmiten näytä olevan se mitä tapahtuu. Vaikka periaatteessa sotatilan sijasta olisi mahdollista ratkoa asioita "laatikon ulkopuolelta", ei näin kuitenkaan käy. Sillä ideologia ja oma maa on mukavuusaluetta, ja sen muuttaminen nähdään invaasiona. Siksi ideologian sisällä pitää ajatella ideologian sääntöjen mukaan. (Koodia avatakseni; ) En alkuun laittamani Buchananin tapaan ajattele, että tämä olisi ei-kenenkään-maa. Tämä on enemmänkin aidattu ja rajattu alue joka on äärimmäisen omaa maata. Tälläinen aitaaminen vain tekee elämästä viheliäistä, joten tuntuu kuin eläisi rajaseudulla vaikka elääkin enemmänkin rajoitettuna jollain rauhoitusalueella. Vertauskuvien takaa ajatellen sen sijaan komppaan Buchananin ajatusta.

Laajentaaksni asiaa, hypähdän "kotimaan" ylläpidon lausuntoon. Aikaisemmin blogissa oli vapaa kirjautuminen ja blogeaminen. Tämä johti kuitenkin ongelmiin, kun tunteet kuumenivat eikä tuotannon laatu ollit hirveän hyvää, joten blogisteja karsittiin. Nyt on sitten valitettu siitä että tietyt kommentoijat saavat paljon tilaa vain siksi että ovat aktiivisia. Kun kysymyksenä on "Saako kaikkea kommentoida" on vastauksena, "saa. Mutta täytyykö juuri minun kaikkea kommentoida, on jo toinen asia. Ylläpidolle tulee säännöllisesti palautetta, jossa kysytään, miksi jotkut kommentoijat saavat (tai ottavat) niin paljon palstatilaa. Vastaus on, että verkossa aikainen & aktiivinen kommentoija madon nappaa." On melko selvää että tämä korotaa sitä, että jos kommentit estetään on siitä seurauksena ongelmia, mutta jos ne sallitaan täysin kohtuu on jossain siellä aristoteelisessa kultaisessa keskitiessä; Molemmissa päissä on ongelma.
1: Ensimmäisessä päässä on täysvapaus, joka ei johda eikenenkään maalla oloon vaan anarkiaan jossa vahvimmat mokuttavat heikompia. "Vanha bloggaustyyli ei toiminut minusta alkuunkaan. Ei ole mitään mieltä kirjoittaa sisältörikasta ja tarkkaan harkittua blogitekstiä, joka on näkyvissä pääsivulla noin puolitoista vuorokautta kunnes se hukkuu siihen ripulikakkaan, mitä amatööriblogistit tykittävät kuin tuomiopäivää peläten. Iso osa blogeista oli kirjalliselta asultaan sangen keskinkertaista ja sisällöllisesti hyvin köyhiä tai saman asian jatkuvaa toistamista."
2: Toisessa päässä vallitsee yhden ideologian kenttä. Tai sitten poliittinen korrektius joka väistämättä kja välttämättä sensuroi sanomisia ja kantoja ja tekemisiä, joten sekin on tietynlaista yhden ideologian kenttää. Tässä ilmapiiri törmää toisenlaiseen vaikeuteen ; En ihmettele jos joku kommentoi että on huolestuttavaa jos kommentteja rajoitetaan "Suurella yleisöllä ei ole kuin pelkkä kommentointimahdollisuus. Nyt ilmeisesti senkin poistamista harkitaan, kun kommentit eivät miellytä kaikkia. Jos lopputulos on sellainen, että kirjoitetaan vain yksimielisiä uutisia ja blogeja, ja vain yksimieliset saavat niitä kommentoida, niin pitäkää tunkkinne."

Kysymys on vaikea. On helppoa pitää sensuurina kaikkea mikä inhottaa itseä ja vaatia muita rajoittamaan asiattomia toimiaan, joita taas ei pidä kunnioittaa. Tämä asenne tiivistyy siihen miten esimerkiksi viidesläiset ovat kovasti valittamassa jos heitä kritisoidaan tai heidän rahoitustaan rajoitetaan yhtään. Silti juuri heistä on tärkeää valvoa pappeja ja kritisoida muita, ja ajaa heitä oikealle tielle - jos ei muuten niin esimerkiksi kieltämällä heille itselleen vastenmielisiä asioita lailla koskien myös niitä jotka eivät heidän viidesläistä uskontoa - tai ylipäätään mitään uskontoa - jaa. Kirkon ajama moniäänisyys taas on vaikeuksissa juuri siksi, että se korostaa että jokaiselle on tilaa, mutta se kuitenkin sitten valitsee joko poliittisen korrektiuden jossa ei saa sanoa juuri mitään, tai sitten se ajautuu tilanteeseen jossa aktiivinen muutaman prosentin aktivistivähemmistö mokuttaa enemmistöä vain sillä että on aktiivinen ja uskaltaa ottaa röyhkeästi ja anarkistisesti vallan haltuun.

Tämä ylikorostuu tuoreessa agnostikkoiltatapauksessa, josta "kotimaassa" tehtiin varsin valaiseva blogaus. Tässä vertauksena on kummitustalo, joka voidaan asettaa sopivasti tämän "ei-kenenkään-maan" päälle. Kummitustaloon suhtaudutaan tietysti monella tavalla. "Säikky ei voi mennä kellariin tai ullakolle. Rohkea ja rationaalinen sitä vastoin kylmäverisesti kulkee taskulamppu kädessään, availee ovia ja arkkuja. Mutta uskovaista hirvittää. Hän haluaisi kieltää. Älä mene siitä ovesta, älä ota taulua seinältä, älä koske kirjahyllyyn. Joku voi suuttua. Taustalla väreilee armoton rangaistuksen pelko. "Tämä talo on minun kotini", sanoo uskovainen, "olen asunut täällä koko ikäni, älä pakota muuttamaan pois". "Katto vuotaa, putket pitää remontoida, kellarissa on hometta", sanoo rationalisti. Uskonnoton astuu kummitustaloon niin kuin Linnanmäen kauhulaitteeseen. Kummitusjutuista muuten vain kiinnostunut astuu sisään ajatellen taloa "historiallisesti merkittävänä". Liberaali koettaa sanoa uskonnottomalle, että kummitustalon arvoa ei näe, jos vain arvioi kosteusmittari ja taskulamppu kädessä. En tiedä, millaista virikettä liberaali sitten hakee elämäänsä kummitustalosta. Jotkut käyvät joulukirkossa nostalgiasyistä, ja Kari Enqvist vierailee mielellään eri uskontojen temppeleissä."

Tässä maailmassa agnostikkoillat ovat ongelmallisia monille. Siksi ei pidä ihmetellä että järjestäneet ovat vaikeuksissa ; "Pappihan ei pietismissä ja viidesläisyydessä tai missään fundamentalismin muodossa ole mikään paimen vaan uskovaiset paimentavat pappia, he syynäävät, vahtaavat ja kyttäävät." Vaikka tilaisuus ei ollut uskonnonharjoittamista, sitä on haluttu käsitellä sellaisena

Tämä on sinänsä ihmeellistä koska normaalisti kun uskonnottomana olen kohdannut pietistin, hän selittää miten lähes mikään uskonnollinen toiminta ei missään tapauksessa ole uskonnollista tai jotain josta voisi kohteliaasti väistää vain siksi että ei edusta samaa uskontoa. Päin vastoin, käännytettävä ja julistuksen kohde on heille hyvinkin oleellinen osa prosessia. Kuitenkin tässä tapauksessa kun toimijana on pappi, ja välineenä valitus Tuomiokapituliin, on selvää että kanta on se, että uskontoa yritetään nähdä mahdollisimman paljon. Koska silloin se olisi otettava vakavasti. Tässä kohden teksti moittiikin fundamentalisteja ja antaa heille mielenkiintoisen kuvauksen. "Fundamentalisti asuu kohdussa, josta ei uskalla syntyä maailmaan. Syntyminen merkitsisi rajalliseksi tulemista, sillä elämää reunustaa kuolema. Ja se on karu uutinen, sillä niin kuin kuolema seuraa syntymää, niin myös epäusko seuraa uskoa. Ehdoton, epävarmuutta sietämätön usko merkitsee oman rajallisuuden kieltämistä. Sen vieraskielinen nimitys on hybris. Mitä enemmän Jumala kestää epäilyä, sitä suurempi hän on." Tämä tietysti sopii enemmän kuin hyvin ei-kenenkään-maan -tematiikkaan.

Näkisinkin, että agnostikkoillat ovat kirkolle vaikeita juuri tämän vuoksi. Koska siinä joudutaan todella ottamaan kantaa siihen, saako "kirkon haastaa". Minkälaiset sävyt, mielipiteet ja vakaumuskirjot sen sisällä on sallittu. Samalla pitäisi miettiä uskonasioita että sitä että palkka kaikkeen tulee jäseniltä. Ja muistaa tässä että se innokkain 5% joka haluaisi karistaa vääräoppisuuden ja vääräoppiset kirkosta, olisi varsin hankalassa tilanteessa jos heidän täytyisi omilla jäsenmaksuillaan hoitaa esimerkiksi kirkon infrastruktuuri ja muut vastaavat toimet. Tässä tilanteessa sensuuria on vaikeaa naamioida kirjosäkeiksi sen identtiseksi mutta konnotaatioiltaan positiivisemmaksi poliittiseksi korrektiudeksi. Julkisuus kun soveltaa tälläisiin hyvin tietynlaisia termejä. (Määritelmien sisältö ei tässä ratkaise niin paljon kuin käyttötavan perinteet.)

Itse olen oppinut sen, että ei-kenenkään-maa on anarkistinen taistelukenttä. Ja tarjolla on käytännössä vain toisten maita. Ei ole mitään sellaista viitekehystä johon voisin mukavasti solahtaa. Siinä missä fundamentalistit puolustavat omaa maataan, he ovat tilanteessa jossa heillä on sellainen. Kaikki muut ovat sitten hyökkäyksen kohteita - olipa heillä maata tai ei. Tämänlaiseen maailmaan sopeutuminen on mahdollista, ja itse asiassa se on tavallaan jopa hauskaa. Sillä tässä maailmassa ei ole mitään mihin päänsä kallistaa, joten on pysyttävä koko ajan liikkeessä.

Jos onnistuisin siinä täysin - mitä en kaikella rehellisyydellä tee - se voisi parhaimmillaan muistuttaa Desperadon elämää jota "Systomykoosissa" kuvataan. Tällä vertauksella kuvataan elämäntapaa ottamalla esiin kontrastiksi kaksi hahmoa Melvillen "Moby Dickistä" (Joka ei ole mikään pornokirja vaikka otsikko väärin vihjaa. Niin petetyksi itsensä tuntee ihminen joskus!) "Kapteeni Ahabin asenne on taipumaton, valkoisen valaan tavoittaminen on hänen elämänsä vakava päämäärä, pakkomielle, josta ei voi joustaa. Sen sijaan Ismaelin asenteella, desperadofilosofialla, ei voi olla joustamattomia päämääriä eikä vakavuuttakaan, sillä päämääristä ja vakaumuksista joutuu aina silloin tällöin luopumaan. Siksi DF on parempi kuin mikään muu ideologia, silloin ei ikinä joudu pettymään. Myös Ismaelille valaat ovat pakkomielle." ... "Mutta Ismaelilla ja Ahabilla on se ero, että Ahabin periaate on jäykkä, kun taas Ismaelilla ei ole mitään vaikeuksia joustaa periaatteistaan mikäli periaate sattuu uhkaamaan hänen henkeään ja terveyttään. Ahabin periaate vie hänet meren pohjaan, Ismael pelastuu hyödyntämällä törkeästi toisen maailmankatsomuksen symbolia, harppuunamies Queequegin ruumisarkkua." Hupaisaa on, että minun mielikuvamaailmassani desperado sopii hyvin ei-kenenkään-maalle ja joutomaalle - ja kummitustaloihinkin - seikkailemaan.

Systomykoosissa desperadoasenne kuvataan laajemmin ja sen synnyksi nähdään esimerkiksi se, että (a) kuluttaa liikaa vapaa-aikaa mietiskelyyn, mutta on kuitenkin (b) liian ironiantajuinen voidakseen sortua klassiseen pömpöösiin ideologiaan. Paatoksen korvaa jonkinlainen hullu luovuus, jossa ei vaivuta nihilismiin, ei luovuta elämän nautinnoista vaikka siitä ollaan pakotettuja erilleen, ja sävytetään asioita huumorilla.

Systomykoosissa desperadoasennetta kuvataan hikipedistiseksi, joka on tietysti kohdallani omituisen, kenties jopa osuvaa. Tosin uskon että tässä hikipedia saavuttaa ilmiönä jotain johon yksikään sen kirjoittajista ei yllä. Kyllä meissä kaikissa riittää jonkinlaista pömpöösiyttä. Minäkin varmaan, jos löytäisin jostain jonkin "oman 160 aariani" jossa olisi lupa olla "jos asuu siellä ja viljelee maata", olisin varmasti jo lihoontunut pömpöösiyteeni, ihan tikahtumiseen asti. Tilani ei siis ole mikään yli-ihmisen työllä hankkima ansio, josta voisi olla saavutuksena ylpeä, vaan jokin joka on enemmän ulkomaailman olosuhteiden rakentama. Kaikille asioille löytyy kenties sanomistilaa, mutta kaikille ei saada "omaa maata".

Tämä kenties muistuttaa siitä mitä itse Jeesus - paremmin tunnettu Nasaretin Arskana - sanoi siitä että "kukaan ei ole profeetta omalla maallaan". Nähdäkseni valtaosa nykyajan self claimed profeetoista ja heidän kannattajistaan taas eivät koskaan näytä kykenevän, yrittävän, haluavan poistua siitä omalta maaltaan. Sillä heille tärkeintä on kaikenkarvaisen pömpöösiyden äärimmilleen pumppaaminen. ; Tämä ei tietysti ihmetytä, koska he haluavat olla sankareita, vaikka harvalla heistä on sankaruuteen mitään edellytyksiä tai ominaisuuksia. Siksi he ovat kuin niitä pullistelijoita jotka pullistelevat ja ovat rohkeita koska heidän elämänsä on helppoa, eivätkä he ole kohdanneet kauhuja tai osaa sellaisia oikeaan paikkaan edes kuvitella. ; Oman maan keskellä, siinä pienessä aidatussa alueessa he ovat täysin turvassa ja voivat ärhennellä ja leikkiä suuria ideologisia sankareita ja vaikuttajia.

"Ihmisen valtaa tarkoittamani outo, oikullinen mieliala vain joskus kun hän joutuu kokemaan äärimmäisiä koettelemuksia. Se iskee kesken kaiken kun hän on ollut täysin tosissaan, niin että äsken tavattoman tärkeät asiat näyttävätkin olevan vain osa yleistä naurettavuutta."
(Herman Melville: Moby Dick, s. 329)

con science

Jos mietitään suomenkielistä sanaa "omatunto" se jakautuu yksilöllisyyttä korostavaan omaan ja tuntemiseen. Tunteminen taas liittyy monessa kielessä tuttuun ilmiöön jossa "emootio" ja "tuntoaisti" yhdistyvät. Englannissa "feelings" ja suomessa "tunteminen" ovat tässä hyviä ja tuttuja esimerkkejä.

Mutta jos otamme suomenkielen omantunnon ja käännämme sen englanniksi saamme vastaamme sanan "conscience". Ja jos taas käännämme sen sana kerrallaan kuten yhdyssanaa ei pitäisi, rakentaisimme jotain sellaista kuin "private feeling". Ero termin taustasanoissa on valtava. On selvää että englannin kielen sanalla on vahva eettisen teorian pohja ; Jos moraali on "yhteistiede", voidaan korostaa samastumista omantunnon lähteenä ; Tämä palautuu jollain tavalla kultaiseen sääntöön ; "Tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän." Monessa muussa kielessä ollaan englannin kannoilla ; Saksan omatunto on "gewissen". Pakkoruotsinkirjat muistuttavat sanasta "samwete". Snobisti voi analysoida myös vanhaa kunnon snobikreikkaa "syneidesis" sanoo sanamuotoinaan täsmälleen samaa.

Ero on itse asiassa jotain joka jäisi muutoin vain kielitieteelliseksi kikkailuksi. Mutta se tosiasiassa heijastelee oleellista eroa kahden protestanttisen liikkeen välillä. Suomalainen "omatuntija" on yleensä luterilainen. Amerikkalainen "conscienceä" kannattava voi olla kalvinisti. Ja kuin sattumalta heidän näkemyksensä moraalista heijastelee sitä mitä oman tunnon osiin pilkotut sanat pitävät sisällään.
1: Luterilaisessa perinteessä omatunto ei liity kristinuskoon. Se on yleisinhimillinen. Hän korosti että moraalisuus on Jumalan ihmisiin ohjelmoima asia. Luterilaisessa mallissa uskolla ja moraalilla on yhteys, mutta ei normien tasolla. Usko voi toimia motiivina jotta ihminen noudattaa omaatuntoaan sen sijaan että olisi vaikkapa omaatuntoaan vastaan toimiva opportunisti. Ihmisien ei siis tarvitse mennä opettelemaan normilistoja koska jos ihminen miettii moraalia, hän voi tuottaa itsekin hyveelliset moraalilait.
2: Kalvinisti taas korostaa että ihminen on aivan turmeltunut. Siksi omatunto ja tunteet ovat paha asia. Jumalan ystävät saavat erityissiunauksen ja siksi he ovat predestinoituja pelastukseen. Näin he saavat omaantuntoonsa myös moraalia, joka taas on luonteeltaan aivan erilaista kuin uskonnottomien moraali.

"Kristillinen etiikka" on sanapari joka luterilaisuudessa on jotain joka on "yleisinhimillistä etiikkaa" kun taas kalvinistisessa maailmassa "kristillinen etiikka" on aivan oma luokkansa ja kaikkia muita malleja parempi.  Luterilaisessa mallissa moraali on sydämen asia, eikä se ole uskon asia. Kalvinistisessa mallissa moraali on nimenomaan uskon asia ja ilman uskoa ei ole moraaliakaan. Tämä on oleellista ymmärtää. Sillä tosiasiassa aina kun esiintyy sellaisia lauseita kuin että uskonnottomuus johtaa arvotyhjiöön, ollaan itse asiassa tunnustetusti kalvinisteja. Sillä jos näkemys olisi luterilainen, se seuraisi arkijärkeä, eikä uskonto omistaisi arvoja.

Tämä tarkoittaa sitä että esimerkiksi suomen kreationismi on itse asiassa hyvinkin kalvinistista. Moni korostaa että suomen fundamentalisteja ei saisi käsitellä kalvinistisella otteella, koska perinteisesti Suomi on ollut luterilainen maa kun taas USA on ollut kalvinistinen. Kreationistien mellastelu kuitenkin näyttää että tosiasiassa kalvinistiset virtaukset fundamentalistien parissa ovat hyvinkin yleisiä. Aina jos evoluutio on kakkaa, ja darwinisti turmelee yhteiskunnan moraalin, kuten vaikkapa Intelligent Designin "Wedge" -dokumentti paljastaa, on selvää että kyseessä ei ole pelkästään teismi, vaan nimenomaan tiettyyn teologiseen kontekstiin liittyvä teismi. ID on vahvasti kalvinistinen liike jota ajaa kalvinistien huoli arvotyhjiöstä.

Luterilaiseen silmään kalvinistinen maailma on itse asiassa moralismia. Jotain jossa normeista tehdään vankila. Kadunmiehen arkijärjen viisautta korostava luterilaisuus kun korostaa sitä että moraali on aina kontekstoitava. Tämä kontekstoitavuus tuntuu monesti samalta kuin lakien rikkominen. Mutta tosiasiassa maailma on aina tätä mutkikkaampi. Siksi moraali ei ikään kuin taivu pelkkiin normeihin. Moralismi ja moraalinen närkästys ovatkin tässä kohden hitusen samanlaisia ilmiöitä. "Moraalisessa närkästyksessä 95% on närkästystä ja 5% moraalia." James Aaronin "Assholes - a theory" -teoksen hengessä tämänlainen moraalinen närkästys ja moralismi joka oikeuttaa "rankaisuun" näyttäytyy kusipäisyyden ytimenä. Luterilainen on tästä helposti hyvinkin samaa mieltä. (Kalvinisti vain jos kyse on jostain muusta kuin kalvinistien etiikasta.)
1: Esimerkiksi jos otamme sinänsä positiivisen moraalilain, joka sanoo että velka on maksettava, voi johtaa hyvin omituiseen tilanteeseen jos kaksi ihmistä on pankissa tekemässä talletuksia kun saliin ryntää aseistautuneita pankkirosvoja jotka kokoavat myös asiakkaiden arvoesineitä ja lompakoita. Ja jos tässä ryöstön hetkellä kaveri ripeästi kaivaa lompakostaan 50 euroa, lykkää sen kaverinsa käteen ennen kuin rosvot ehtivät heidä kohdalleen ja sanoo että "Tässä on se viiskymppinen jonka lainasin sulta viikko sitten." Niin kyllä aika moni siinä vaiheessa sanoisi että tosiasiassa tilanteen huomioiminen onkin tarpeen.

Itse asiassa Päivi Räsänen voidaan ottaa tässä esiin erikoisena hahmona. Häneen voidaan liittää sanoja kuten "viidesläisyys" tai "(uus)pietisläiset vaikutteet" ja muut vastavat käsitteet. Reformoitu moraali, eli kalvinistinen moraalimalli, jossa syntiinlankeemus on tuhonnut ihmisen moraalisuutta niin paljon että ihminen ei kykene hyvyyteen tai edes käsittämään hyvyyttä ilman Jumalan apua - ja sitä että omatunto on todellakin ulkopuolinen ääni joka komentaa päässä - kuvaavat Räsäsen maailmaa. Tämä näkyy hyvin niissä lausunnoissa joita esitettiin Hyvinkäällä tapahtuneen katoilta -ammuskelun jälkimainingeissa. Luterilainen kirkko korosti että kirkko voi tuoda lohtua suruun. Päivi Räsänen sen sijaan korosti että hengellinen herääminen olisi tarpeellista jotta moraaliset valinnat saataisiin kuntoon ja että Hyvinkään tragedia herättelisi ihmisiä ja avaisi markkinaraon kristilliselle ilosanomalle.

Tästä päästään siihen jännittävään puoleen. En ole suoraa tuomitsemassa kalvinistista teologiaa. Se on toki minun silmissäni eräs maailman vastenmielisimmistä kokonaisuuksista. Se edustaa kaikkea mikä kristinuskossa on nykyään päin persettä. Se on epäreilu egoistinen uskonjunttausmaailma joka myy "vapaata keskustelua" jonain jossa heidän ilosanomaansa pitäisi kunnioittaen kuunnella mutta että he itse kuitenkin rakentavat asian juuri hierarkisuudelle jossa he ovat muita ylempänä ja siksi heidän opettajiaan.

Sen sijaan korostan sitä että Luther teki yhden asian. Uskonpuhdistuksen. Ja korostan toisen asian. Kalvinistit ovat usein vastustamassa erilaisia harhaopiksi näkemiään normeja. Esimerkiksi kirkon homokeskustelussa kalvinistinen siipi on ollut väärää oppia vastaan. Tästä seuraa erikoinen kokonaisuus. Sillä jos mietimme mitä kalvinistinen omatuntomalli tekee luterilaisessa kirkossa, tajuamme että viidesläisyys ja uuspietismi ovat nykykirkon syöpä. Samanlainen syöpä kuin katolisen ajan anekauppiaat olivat sen ajan ongelma. Ongelma on eri ja kenties pienempi, mutta uskonpuhdistukselle olisi todennäköisesti suurikin tarve. Jos otetaan ja hyväksytään se henki jossa naispapit ja homoseksuaalit ovat kauheaa harhaoppia, ja tätä pitäisi jotenkin vakavasti ylläpitää ja puolustaa, on syytä pitää luterilaisen uskon puhtautta niin tärkeänä että myös tälläinen harhaoppinen omatuntomalli kitketään kirkon sisältä ja sitä vastaan taistellaan täyslaidallisilla.

Näkisinkin että homokeskustelu ja naispappikeskustelu on tämän ongelman rinnalla marginaalinen. 6% Suomalaisissta on viidesläisiä, mutta heitä on luterilaisen kirkon vallankäyttöpuolella enemmistö. (Kirkon puolustuspuheet joissa se ei ole äärijärjestö koska enemmistö jäsenistä pelkällä kuulumisellaan estää marginalisoitumisen on siis lähtökohtaisesti hoopo.) Tämä marginaalinen harhaoppi on siis soluttanut itsensä aivan väärän uskonsuuntauksen johtotasoille asti. En toki kiellä ihmisiä olemasta kalvinisteja. He saavat perustaa kalvinistisia seurakuntia vaikka joka toiselle korttelille jos rahansa siihen riittävät. Sen sijaan ihmettelen mitä he tekevät evankelis-luterilaisessa kirkossa, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla kalvinisteille lähtökohtaisesti yksi harhaopin pesä. Näyttääkin siltä että kalvinisti on halukas näkemään synnin ja harhaopin homoissa, mutta eivät itsessään.

Minuun ei vaikutettu. mutta minun on vaikutettava muihin!

Vaikuttunut.

Apologeetikot toivat vähän aikaa sitten julkisuuteen - sopivasti ja taatusti ei sattumalta juuri "Pride -viikolla" - kristityn joka oli kääntynyt homoseksuaalista kristityksi perheenisäksi. Hän kertoi kääntyneensä herätystilaisuudessa, jossa häntä ei yritetty käännyttää. Silti hän itse koki jotenkin oleellisen tärkeäksi että hänen tulisi käännyttää muita.

Tässä tarinassa ei ole mitään poikkeuksellista. Tässä on itse asiassa taustalla kaksi erillistä ja vain aika löyhästi toisiinsa sitoutunutta teemaa.
1: Ensimmäinen on se, että herännäisissä pietistiset vaikutteet ovat mukana ; Usko on henkilökohtainen asia, ja sen oikeus vaan tarkistetaan ulkoisilla oikeilla mielipiteillä. Tässä ei uskota manipulointiin, vaan siihen että jokainen ikään kuin perimmiltään tietää totuuden ja käännytys on vain tämän molempien jo tietämän esilletuomista. Tässä ihminen korostaa oikeaoppisuuttaan.
2: Toinen liittyy epäilyihin. Kun joku kuulee kääntymisistä herätystilaisuuksissa syntyy aina epäilyksiä jostain kulteista, lahkoista ja niihin liittyvistä aivopesumielikuvista. Mielikuvat eivät tietysti ole täysin vääriä, mutta ne ovat kuitenkin yleensä liioiteltuja ja liian vahvoja. Ihminen puolustaa tätä kautta sitä että ei ole manipuloinnin uhri. (Tosin juuri samoin kaikki manipuloinnin uhritkin sanovat.) Ideana on epäilyjen hälventäminen.

Tarinan syvin ongelma on tietysti siinä että se rakentaa syvän kuilun. Fundamentalistien kääntymiskertomukset korostavat usein joko syvää henkilökohtaista ihmekokemusta. Tässä kohden usein jopa korostetaan sitä että ennen oltiin ateisteja tai muuten äärimmäisesti jotain muuta mieltä. Ja että ilman tätä ihmettä ja sen vakuuttavuutta ei olisi käännytty. Muiden pitäisi kuitenkin jotenkin ottaa vain pelkkä julistus ilman tämänlaisia omakohtaisia ihmeitä jotenkin vakavasti. Ja myös tässä lievemmässä "kukaan ei käännyttänyt" -strategiassa ongelmana on se, että miten se sananlevitys, ilosanoman kertominen ja vastaavat sitten oikein oikeutetaan.

Vaikuttunut.

Toinen ongelma on se, että vaikuttamista on muutakin kuin argumentointia. Itse asiassa lähinnä apologeetat kertovat siitä miten he ovat käännyttäneet jonkun argumenteilla. Tämä on itse asiassa hyvin harvinaista. Maailmankuvan myllerrys ja siihen liittyvä kognitiivinen dissonanssi tarkoittaa sitä että ihmisen mielenterveyden täytyy olla jotenkin poikkeava tai poikkeavassa tilassa jotta se kääntyisi vakaumuksesta toiseen. Vain pienet ja luonteeltaan neutraalit muutokset tapahtuvat argumentoinnilla. Muu vaatii sosiaalista ohjailua tai sitten jotain syvää katastrofia joka rikkoo ihmisen eheyden. Aivopesussa tämän olennaisuus on tiedetty. Streatfeildin "Brainwash" -kirja kuvaa sitä miten ihmisen maailmankuvan muuttamisprosessi vaatii rankkaa kokemusta joka rikkoo mielen eheyden ja vasta sitten uutta minää aletaan opettamaan. Ja sen jälkeen tätä uutta minää vahvistetaan positiviisella takaisinkytkennällä. Kun uskovaiset kertovat karuista elämänkohtaloistaan he itse asiassa kertovat että maailma on tarjonnut heille tälläisen eheyden rikkovan kokemuksen. Aivopesusta puhuminen on siis yllättävän relevanttia, mutta ei sillä tavalla kuin monet uskovat. Uskonnon ei välttämättä tarvitse tässä kohden harjoittaa väkivaltaa jäsenilleen - maailma, yhteiskunta, me muut ihmiset ja luonnon tapahtumat ja onnettomuudet tekevät sen heidän puolestaan!

Esimerkiksi megakirkoissa ihmiset huumaa oksitosiini. Tämä tehdään atmosfäärillä ja tilaisuudella. Ihminen on sosiaalinen eläin joka reagoi ympäristöönsä tunnereaktioin. En tässä väitä että Jumalakokemus olisi oksitosiinin seuraus, koska oksitosiinia liittyy muihinkin kuin uskonnollisiin kokemuksiin. (Ja tässä kohden on hyvä muistaa että ateistikin voi hakea transsia vaikka shamanistisin menetelmin.) Sen sijaan korostan että oksitosiinin tuoma nautinto on sama, tulipa se huumeista tai uskonnollisista tilaisuuksista. (Toki moni voi nähdä että kemia on luonotonta kun se piikitetään suoneen ja luonnollista kun se haetaan vaikka shamanistisin menetelmin.) ~ Tällä korostan vähemmän aivopesun yleisyyttä ja enemmän sitä että vaikuttaminen voi tapahtua niin monella tavalla. Ja ainut jonka kristityt tässä näkevät on argumentointi, julistuskäännytys. Ei esimerkiksi se, että ihmiset tunnustavat syntinsä julkisesti tai laulavat yhdessä. Vaikka nämä ovat jotain jolla ihmisten mielten ohjaaminen ja sitominen oikeasti tapahtuu ; Yhteislaulu on tunnetusti yllättävän voimakas mielipiteenohjaamiskeino, ja armeijan marssilauluilla on muukin funktio kuin kurin ja tottelun korostaminen. Se on sitä varten että kurinpitoa ei tarvita kun ihmiset sitoutuvat hommaan ilmankin.

Minua häiritseekin näissä kertomuksissa lähinnä se, että
1: Niissä manipulointi ja käännyttäminen määritellään niin rajoittuneella tavalla että lausunnon antajilla ei selvästi ole käsitystä siitä miten ihmisiä manipuloidaan. Tämä ei tarkoita sitä että he eivät manipuloisi tai tulisi manipuloiduiksi - ainoastaan siitä että kummassakaan tapauksessa he eivät tiedä onko asia niin vai ei. Esimerkiksi jos joku huomaa että jollain ihmiset saa kuuntelemaan ja kääntymään, hän neuvoo tätä kätevänä kikkana ja näin manipulointi voi yleistyä juuri siksi että sitä ei tunnisteta manipuloinniksi. Itse tehdään ja muutkin tekevät sitä ja sitten loukkaannutaan koska intentiot eivät vastaa sitä mitä he tekevät.
2: Toisaalta niissä isketään aina koko julistamisen oleellisuuteen. Sanaa pitää aina saarnata ja sillä häiriköidä ihmisiä. Erilaisia debattistrategioita aivan selvästi hiotaan ja siihen käytetään vaivaa. Kuitenkin samalla kaikki korostavat että uskon on tultava muualta kuin tälläisestä ja että he itsekin ovat kääntyneet ilman sellaista.

Vaikuttunut.

Mitä "sydämen usko, ei uskonto" oikein tarkoittaa?

"Äärimmäisessäkin kauhussa piilee usein ironia. Toisinaan sillä on osansa tapahtumien juonteissa, kun taas toisinaan se liittyy vain niiden satunnaisiin vaikutuksiin henkilöistä ja paikoista riippuen."
(H. P. Lovecraft, "Kammottu talo", luku I)

Fundamentalisteja kuunnellessa toistuvana teemana on lausunto jossa korostetaan, että heillä ei ole uskontoa vaan he ovat hengellisiä. Että ei pidä sekoittaa uskontoa heihin - se pitää sen sijaan sekoittaa evoluutioteoriaan uskoviin "darwinisteihin". Kuitenkin kun heidän toimiaan katsoo, on usein juurikin niin että heillä oppi on harvinaisen tärkeää. Domatiikka on siellä samaa kuin tieto oikeanlaisesta uskomisesta. Dogmi on kyseenalaistamaton viisaus jota pitää totella elämässä. Näin ollen lausunnossa ei tunnu olevan kovinkaan paljoa järkeä.

Tämä on jotain jota voi käsitellä Pascal Boyerin teologisen korrektiuden kautta. Hänen mukaansa uskonnoilla on hyvinkin tyypillistä se, että siellä on normeja ja sääntöjä ja iskulauseita joita käytetään kuvailemaan toimintaa. Kuitenkin tämä ei ole se mikä näyttää vallitsevan. Tästä helppo esimerkki voisi olla vaikkapa se, että uskonnossamme Jumala on kaikkivaltias, eikä paikkaan sidottu. Silti kirkot ovat erityisiä rakennuksia joita kohdellaan ikään kuin Jumala asuisi niissä oleellisesti enemmän kuin muualla.

Monesti tilanne onkin juuri kuten "Frasier" -televisiosarjan Daphnen ja Nilesin naimisiinmenossa. Daphnen äiti on pahoillaan siviilivihkimisistä ja aikoo jopa poistua paikalta. Kun Frasier selittää että Jumala on kaikkialla, joten siviilivihkimisvirastokin voi olla pyhä. Daphnen äiti selittää että ei - Jumala asuu kirkossa. Moni voi pitää tätä huvittavana ja esittää että ei kristinuskon Jumala missään kirkossa asu. Mutta siltikin he kokevat että rituaalilla joka tehdään juuri kirkossa olisi jotenkin erityisen merkittävä.

Tämä ei tietysti yksinään riitä jos halutaan käyttää teologisen korrektiuden apuja asian jäsentämisessä ; Se, että ei noudateta sääntöä tarkoittaa sitä että joko ollaan huolimattomia, tyhmiä, kaksoisstandardissa eläviä, valehtelijoita ... eikä noudateta omia normeja. Käyttäytymistä tutkien voidaan kuitenkin löytää jotain erikoista. Kuitenkin näkisin juurikin niin että "sydämen uskon" kohdalla tilanne on niin että ei eletä kaksoisstandardissa vaan jossain joka on vain sinne päin.

Tähän on kaksi avainsanaa. Ruumis ja psyyke. Ja niitä yhdistää yksi linkki. "Ihmeparaneminen". Oikea uskonto nähdään terapiana ja lääketieteenä, ja vaikka uskonnoissa usein korostetaan sitä että tämänpuoleinen ei ole kovin oleellinen tuonpuoleiseen verrattuna - että elämä ja materia on väliaikaista ja "lahjaksi ja lainaksi saatua" - tässä korostetaan nimenomaan sitä etua mitä saa tämänpuoleisessa. Jos kulttuuria kuvaa itsekkyys, hedonismi ja "mulle kaikki jo heti" -henki, on fundamentalismi kyllä ottanut tämän käyttöönsä. Tämä on työkaluna sinänsä mielenkiintoinen, että se näyttää saavan jalansijaa heti kun yhteiskunnassa ollaan melko terveitä. Kulkutauteihin kuolevilla alueilla ei massapelasteta seurakuntalaisia heidän parissaan riehuvilta epidemioilta. Parantamisteemaa käytetään kun parantamistarve on poikkeuksellista - vaikka luulisi että juuri toisin päin se olisi järkevämpää ja parantamistehon ylivoimainen tehokkuuskin olisi helpommin osoitettavissa.
1: Ruumiin kohdalla Teemu Kakkuri otti esille TV7 -kanavan. "Kanavan tarjonta antaa varmaan aika hyvän kokonaiskuvan Suomen kristillisyyden konservatiivisen siiven kiinnostuksen kohteista. Tietenkin siihen vaikuttavat kanavan omistajien omat korostukset, mutta tarjonta vastannee kysyntää." Kanava esittää varsin mielenkiintoisesti korostettua ohjelmaa. "Kaksi aihetta on ylitse muiden. Sairaiden parantaminen ja Israel. Onhan siellä vähän muutakin, mutta nämä aiheet nousevat tarjonnasta selvästi esiin." Nämä teemat kertovat paljon. Etenkin ruumiin parantaminen rukouksilla on hyvin oleellinen osa fundamentalistista uskontoa. "Ruumiin parantuminen näyttää nousseen sielun pelastumisen kanssa tasaveroiseksi asiaksi. Etten jopa sanoisi, että ohittanut. Lausetta ”Jeesus pelastaa” ei sanota ilman jatkoa ”ja parantaa”. Monet ovat varmaan tottuneet siihen, mutta minua tuo hätkähdyttää."
2: Psykologiapuoli vaatiikin sitten toista lähdettä. Siellä korostetaan psykologian mukanaolon tärkeyttä. "Uskottavuus katoaa jos uskonto ja psykologia eivät ole yhdessä." "Luulen, että kirkon yksi ongelma on siinä, että se on uskonnollinen olematta hengellinen. Sieltä on tavallaan riisuttu psykologia. En halua olla yksisilmäinen ja tarjota psykologiaa joka paikkaan, mutta näen, että uskottavuus katoaa, jos hengellisyys ja psykologia eivät ole yhdessä." Tässä kysymys on myös parantamisesta, mutta psyyken parantamisesta. "Jospa kirkko tutkisikin itseään ja kysyisi, onko siellä elämä, ja kenties toteaisi, että ei ole. Silloin syntyisi haavoittuvuutta, haurautta, heikkoutta ja nöyryyttä. Kenties siitä lähtisi syntymään uudenlaista uskottavuutta ja uudenlainen tapa pukea evankeliumi nykyihmisen sanoiksi."

Uskon elämä nähdäänkin käytännössä juuri näiden kautta. Kääntymiskertomukset ovat omituinen tapa perustella mitään, mutta ne ovat oleellinen osa fundamentalistien käännytysstrategiaa. ; Esimerkiksi olen kuunnellut miten usko on vapauttanut alkoholismista tai narkomaniasta. Miten hepatiitti on mennyt piileväksi (tai parantunut). Kommenttia on tullut jopa siitä että "Katso kuinka hän henkilökohtaisen kokemuksensa kautta näyttää mitä uskonelämä tekee." Jeesuksen voimannäytön lisäksi kyseessä on oikeauskoisuuden noudattamisen merkki. Vaikka virallisesti Jeesus voi parantaa esirukouksen kautta jopa ateistin syövän, niin kuitenkin oikeaoppisille näitä ihmeitä tapahtuu vaikka ateistin paraneminen ei tietysti ole mikään todiste siitä että ateismi parantaa - aivan samaan tapaan kuin "Jumalakin asuu kirkossa".

Aivan kuin se, että ihminen kääntää takkisna tai näyttää olevansa eri mieltä nyt kuin ennen ja erehtyneensä aiemmin tekisi hänestä luotettavan. Aivan kuin se, että ihmiset eivät kykene huolehtimaan itsestään ja tarvitsevat uskonnon apua tarkoittaisi että jos kykenet huolehtimaan itsestäsi, niin sinäkin tarvitsisit. Aivan kuin mielenmuutos voisi tapahtua vain oikeaan suuntaan. Aivan kuin elinolosuhteiden paraneminen, ulkoinen ja sisäinen terveys, olisivat uskomisen merkkejä. Avain onkin siinä että fundamentalisteille ne ovat. Tämä on implisiittinen totuus.

Tässä asennoitumisessa on toki aste-eroja.
1: Ärjyintä linjaa edustaa menestyksen teologia, jossa korostuu se, että sairaus ja mielenterveyden häiriöt ovat merkki synnistä. Paraneminen on seurausta synnin katoamisesta. Saatanalla ja hänen demonisilla voimillaan on oleellisesti vaikutusta mielenterveyden ja ruumiin terveyden järkkymisessä.
2: Normaalimman kalvinistisen ajattelun copy-pasteaminen Ameriikan uskontomarkkinoilta levittää sitä että Jumala siunaa niitä joita on predestinoitu Taivaaseen. Tässä yhteys ei ole yhtä ehdoton kuin yllä. Tällöin ihmiset harvoin ymmärtävät lainaamistensa teologisia vivahteita. Rockelkeitä vain apinoidaan koska ne ovat siistiä ja kansainvälistä.
3: Suuri osa on kuitenkin aivan pelkästään pietististä. Tällöin uskonto on vähän sama kuin virallinen totuus salaliittoteoreetikoille. Pietistisessä ajattelussa uskonto on vain iso kirkkoinstituutio oppeineen. Se, että ollaan vähemmistöä tekee ikään kuin automaattisesti sen että oman liikkeen dogmat eivät ole dogmia vaan elämänmakuista asioiden elämistä ja kokemista, että uskonnosta tulee jotain jota voidaan seurata arjessa. Dogmi nähdään kirkon abstraktiona joka on vain teologisissa papereissa. Eikä siksi ajatella että esimerkiksi suhtautuminen sairaiden parantamiseen olisi teologinen kannanotto jota tukevia silmänkääntötemppuja ajetaan yhteisön rituaaleissa.
4: Toki valtaosa normaaleista uskovaisista uskoo vain siihen että rukous on enemmänkin toivomus kuin ihmeteon tilaus. Tällöin kyseessä ei enää oikeastaan enää ole fundamentalismi.

Hengellisyys -käsite onkin täysin uudelleenmääritelty. Siksi se ei näyttänyt sopivan ollenkaan siihen mitä he sen väittävät olevan. Boyer liittääkin tämänlaiseen tilanteeseen uskonyhteisöjen tarpeen erottautua. Heille erottavat identiteetit ylikorostuvat, koska ne erottavat heidät "taviksista ja vääräuskoisista". Nämä nostetaan kiistakappaleiksi ja näihin liitetään lujia uskonnollisia loukkaantumisia koska ne ovat identiteetin - eivät etiikan - ydintä. Näiden asioiden kritisoiminen ei ole heille koskaan teologinen kannanotto tai erimielisyys tai asian kritiikki. Se koetaan aina henkilökohtaisena loukkauksena itseä ja koko uskontoa kohtaan. Paranemisrituaalit joita esitetään "todisteina" ovatkin itse asiassa ulkopuolisille epäuskottavia ja etäännyttäviä juuri tämän erottavan identiteettiluonteen vuoksi. "Sydämen usko" on määritelty uusiksi niin että uskon sisällä ja sen ulkopuolella olevat puhuvat siitä eri asioin. Toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä.

Siksi helposti käy niin kuin yleensä käy. Eli että "Sydämen uskon hengellisyyttä jota demonstroidaan YouTubevideolla niin vakuuttavasti että vain arvotyhjiössä elävä Saatananpalvonnan okkulttisiin metkuihin pahasti langennut feministiliberaaliteologiateistievolutionistidarwinistinihilistinatsieugenistisarjaabortoija voi olla erimielinen" kuvaa ulkopuolisen silmin "taikausko kohkaaminen ja mukatodistelu jota floodataan medioissa ja joita ei saa kritisoida koska muuten tulee paskaa niskaan". Tämä loukkaa uskovaista koska tämä on hänen elämäntapansa.

Enkä tässä edes yritä väittää että Jumalaa ei olisi. Toki itse en ole ollenkaan vakuuttunut tämänlaisesta pelleilystä ja niiden esittäminen todisteena kertoo lähinnä sen että todisteen käsite on jäänyt esittelijältä vajaaksi. Tietoa asiasta ei siis jaeta, vaan uskomuksia. Ja se on varmaa. Voidaan kuitenkin sanoa että teoriassa tilanne näyttää samalta kuin Lovecraftilla - jonka novelleissa tyypillistä on se, että asiat kohdataan arjen ja normaalin kautta, mutta yliluonnollinen ja outo on totta. Vaikea sielläkin on ottaa vakavasti tyyppiä joka sopertelee. Vain itse koettu elämänkokemus voisi muuttaa tätä asiaa.

"Se on voodoota, kuulettekos ... täplikäs käärme ... kirottua, Thornton, minä kyllä opetan sinut pyörtymään kun näet sukuni tekoja! ... Sblood, senkin nilviäinen, sinut minä opetan kirkumaan! ... Tekö minut satimeen saisitte? Magna mater! Magna mater! ... Atys.. Dia ad aghaidh's ad aodaun.. agus bas dunach ort! Dhonas's dholas ort, agus leatsa!.. Ungl..unl..rrlh... chchch..."
(H. P. Lovecraft, "Rotat seinissä")

Kansalaiset filosofeina ; Korkea turva

Kuten osa ehkä tietääkin, olen osallistumassa pienimuotoiseen, epäviralliseen semitrollaavaan ... filosofiointikokoontumiseen jonka lähtökohtana on käydä Pekka Himasen "Sinistä kirjaa" läpi kuin se olisi vakavasti otettava teos. Näin ollen ollaan kilttejä ja (1) oletetaan että epäselvä muotoilu ei johdu siitä että täytyy jaaritella, vaan on pelkkää tekstin muotoa. Että argumentit ratkaisevat, ei muotokieli. Ja että Himasen ohjaamisyritykset kirjoitustaidon puolelle on itse asiassa kaupallistamisenvastaista. (2) Oletetaan että hän viittaa "Valtion virallisiin aineistoihin", niin ne kuitenkin ovat tutkimustyötä. (3) Rahoitusongelma ei tarkoita teoksen laatua, sillä teksti ratkaisee ei sen esittäjän habitus tai taipumus korruptioon. (4) Se, että tuottaa kliseitä ei vielä itsessään ole ongelma, koska viisaus kuitenkin lähtee tosiasioiden hyväksymisestä. (Ja niin edespäin.  Ja niin edespäin.)

Näiden pohjalta homma on ollut yllättävän työlästä. Olen hakenut innoitetta esimerkiksi Himasen aikaisemmasta tuotannosta, etenkin "Himeroksesta" asti. (Koska se on minulla kotona, kätevästi.) Uskaltaisin ottaa esille joitain asioita joita näen Himasen kirjassa yhdistäväksi teemaksi. Tämä on sinänsä erikoinen ajatus, että Himanen ei itse asiassa määrittele sitä teoksessa. Sen sijaan hän käyttää sitä paljon. Se on "korkea turva". Himanen käyttää tätä haluttavana asiana. Ja viittaa että tämä korkea turva syntyy korkeasta hyvinvoinnista ja korkeasta osaamisesta. Erityisesti on otettava esiin kohta "kyky ja halu kehittää edelleen omaa osaamistaan muuttuvassa työmaailmassa on työntekijän korkein turva." Superlatiivi kuvaa sitä että tämä on oleellinen ja oleellisin osa. Määritelmällä on siis monia taustasyitä, mutta tämä on jotain mitä tämä korkea turva on.

Karkeasti ottaen Himasen kirjan ideana on se, että Suomella on valtavasti kestävyysvajetta. Ja tätä ei voida korjata mitenkään veronkorotuksilla ja vastaavilla, koska summa on yksinkertaisesti liian suuri. Himanen nostaa esille sen, että yhteiskunta on "syönyt velaksi". Ekologisesti ihmiset kuluttavat enemmän kuin maapallon kantokyky kestää. Ja kestävyysvaje on jotain joka muistuttaa siitä että ihminen ei voi hoitaa velkojaan vain hommaamalla lisää velkaa. Siksi asia täytyy ratkaista muutoin. Tähän liittyy muutama kohta jotka on kenties oleellisinta laittaa esille:
* Panostus mielenterveystyöhön. Himanen ei näe että mielenterveyshoito olisi kulu. Se ei toki tuota voittoa, mutta sen sijaan se tuottaa säästöjä. Ilman mielenterveyshoitoa menot olisivat vielä suuremmat. Siksi Himanen panostaisi tähän. Maksamalla rahaa tähän joutuu maksamaan vähemmän myöhemmin. Se on vähän kuin saisi korkoa investoinnille, melkein.
* Opetus tulisi keskittää siten että hyvää elämää panostettaisiin enemmän kuin pelkkiä taitoja. Tämä säästää samalla tavalla. Olisi itse asiassa tehtävä erityinen "oppimismaailma", jossa on suurempi skaala, koulutus ja itsensä kehittäminen.
* Työuria on pidennettävä. Himasella on tässä 50-50 -malli jossa ihminen olisi puolet ajasta yhteiskuntaan rahaa tuottava ja toisen puolen hän olisi sen tuella. Tämä pidentää nykyisiä työuria, mutta tämä on perusteltua koska ihmisten elinikä ja myös terveenä ja vahvana eletty aika on kasvanut. Tämä kompensoi myös työttömiä kausia ja muita. Ihmisen eläkkeellepääsemisikä sidottaisiin keskimääräiseen elinikään ja tehtyjen työvuosien määrään.
* Työllisyysastetta olisi nostettava.
* Palvelujen ja toimintojen kehittämisestä olisi oltava hyötyä kehittelijöille.

Näkisin, Himasen yleisestä ajatusmaastosta katsoen, että tämä tarkoittaa sitä että kansalaisen on oltava filosofi. Tämä on merkittävä ajatus, koska jo Platonista lähtien filosofiaa on nähty yhteiskunnallisesti tärkeänä. Se on siis muuta kuin saivartelua ja mielipiteilyä tai rajoittamatonta ajattelua. Se on yhteiskunnallisesti hyödyllistä. Platon ja muut ovat usein korotaneet filosofian merkitystä nimenomaan johtajien ominaisuutena. Oma tulkintani "Sinisestä kirjasta" on nimenomaan se, että tässä nimenomaan kansalaisen olisi oltava filosofi. Näen että Himanen solahtaa yhteiskuntafilosofien perinteeseen, jossa filosofikansalaiset elävät hyvää elämää korkeassa turvassa ja ylläpitävät oppimismaailmaa. (Himasen termi "korkea turva" ja "oppimismaailma" saavat täten sisällön eivätkä ne jää pelkiksi ontoiksi termeiksi.)

Nähdäkseni tätä voidaan perustella sillä miten Himanen näkee monet asiat.

Esimerkiksi se avaa sitä paradoksia mikä syntyy siitä että hän korostaa sekä ekologisuutta että talouskasvua samanaikaisesti. Samalla kaupantekijäisenä tulisi myös onnellisuus. Himanen siis lupaa vaatimattomasti vain kaiken. Himanenhan sanoo talouskasvun kohdalla aivan suoraan että "talouskasvun korvaajaksi hyvinvoinnin tuottajana ei ole olemassa taloustieteellisesti ja yhteiskuntatieteellisesti uskottavasti esitettyä mallia, jolle olisi demokraattinen kannatus." Hän toki korostaa että tämä olisi tehtävä kuitenkin siten että luontoa ei tuhottaisi.

Nähdäkseni tämä liittyy Himasen kirjan talouskasvun ajatuksiin. Se ei ole enää riippuvainen kulutukseksi. Sillä sen ytimessä on lisäarvo. Moni vasemmistolainen voi tietysti järkyttyä, koska Marxin maailmassa materiaalit, tuotantolaitteet ja työ ovat hinnan rehellinen ydin. Tällöin "lisäarvo" on vain työläisen riistoa. Himasen perusasetelma on sen sijaan se, että lisäarvoa tuottamalla voidaan parantaa (a) hyötysuhdetta, eli sitä että samasta määrästä luonnonvaroja saadaan enemmän ja paremmin irti (b) rahantuloa kun lisäarvo ei olekaan jotain joka tulee suoraan aineesta ja työstä vaan kumpuaakin jostain muusta.

Himanen käyttää tässä kohden Castellsin malleja. Hänestä kaiken ytimessä on arvonmuodostusketju, ei pelkkä työ ja työväline. Himanen esimerkiksi selittää Nokian kännyköistä. Hän korostaa että moni maa saa rippusia komponenteista. Kännykkä tuottaa Suomeen rahaa koska  täällä ovat tutkimus, tuotekehitys, brändin luominen ja vastaavat temput. Kännykän lopullisessa hinnassa tämä on valtaosa. Ei se fyysinen komponentti joka saadaan valmistettua ulkomailta halvalla. Kännykän osien hinta ja sen lopullinen arvo ovat aivan totaalisen eri asia. Ja menestys ja talouskasvu saadaan nimenomaan pumppaamalla voimaa näihin.
1: En itse pidä tätä kauniina ajatuksena. Olen niitä ihmisiä joista työn jako käsityöläisiin ja metatasolla toimiviin johtotehtäväihmisiin on ongelma eikä ratkaisu. Toki ymmärrän että jos suunnittelet veitsimallin ja saat jokaisesta sen mukaan tehdystä veitsestä palkkaa, sinä et enää tienaa tekemäsi työn mukaan vaan muiden tekemän työn mukaan. Näin ollen veitsentekijä voi tietää montako veistä saa tehtyä. Veitsimallien suunnittelijoiden kohdalla osa jää pennittömiksi ja osa tienaa niin maan perkeleellisesti. Jos siis halutaan isoja tuloja on vähän pakko olla veitsisuunnittelija. Mutta nähdäkseni tämä on enemmän kusettamista kuin työtä.

Tässä Himanen korostaakin yksilöiden arvoa. Hänestä työntekijöitä on kannustettava lisäämään arvoa. Nykyään Suomessa valitettavan usein työkulttuuri ei osaa keskittyä tähän. Lisääntynyt tuottavuus nähdään vain panostustarpeen vähenemisenä (joka se tietysti tietyllä tavalla on) mutta samalla jos huomataan vain tämä parannus "johtaa vain yksikön budjetin leikkaukseen ja työntekijälle tulee tilalle entistä enemmän työtä. Koska seuraus on enemmän sanktio kuin insentiivi, niin vallitsevassa tilanteessa on tavallaan rationaalista olla parantamatta tuottavuutta." Siksi Himanen alentaakin hierarkisuutta, tehonlisääjän tulisi päästä osille. Himanen keskittäisi tässä palkintaa johdon sijasta nimenomaan työntekijätasolle. Kansalaisfilosofi saisi innovaatiostaan itse itselleen etua sen sijaan että yritys ja sen johtajien osingot saisivat täyden hyödyn tästä työstä. Himanen haluaisi jakaa osan tehostuneesta tuotoksesta yritykselle ja osan työntekijälle jolle se kuuluu.

Tämä ei ole stressikapitalismia - tämä on itse asiassa yrityskulttuurissa jotain joka kirkkomaailmassa olisi "pietismiä". Tosin tässä on mukana se ongelma joka seuraa tämäntapaisten - rehellisesti sanoen "Nietzscheltä maistuvien ajatusten" - seuraamisesta. Nietzschen maailmassa herramoraali ei tarkoita orjan pitämistä. Eikä herramoraaliin siksi kuulu heikompien tallaaminen. Mutta toisaalta tässä ei panosteta heikoimpiin. Eli jos jäät jälkeen, jäät jälkeen. Sinua ei suoraan orjuuteta, mutta ilman kykyjä ja voimavaroja et ole muutoinkaan merkittävä. Toisin sanoen väitän että tämänlainen kannustinjärjestelmä kasvattaa tuloeroja tavalla joka on yhteiskunnan pysyvyyden kannalta yhtä ongelmallista kuin nykyinenkin yrityskulttuuri.

"Pietistisiä" piirteitä itse asiassa korostaa sellaiset seikat joita Himanen ei näytä esiintuovan teksteissään. Mikä on sinänsä erikoista. Sillä jos mietimme mitä opiskelu on, se on itse asiassa yhteiskunnan tuella elämistä. Ne eivät ole yhteiskuntaa hyödyttäviä työkuukausia. Toisin sanoen opiskeluajat venyttävät eläkkeellesiirtymistä. Näkisin että tämä on oivallinen "kansanfilosofian lisääjä". Nykyäänhän koulutusta kuvaa se, että prosentuaalisesti erittäin moni on korkeasti koulutettu. Sen sijaan normaalien töiden tekijöitä on vaikeampi houkutella. Näin ammattikoulutukseen saadaan sille kuuluvaa arvoa. Eläkkeellepääsemisikä kun on tälläisellä tasolla matalampi. Sen sijaan jos kouluttaa itsensä pitkästi, siirtää eläkeikäänsä myöhäisemmäksi. (Toki moni silti varmasti haluaa viettää railakkaat ajat mieluummin nuorena, kun on fysiikka siihen naimiskutemiseen ja ryyppäämisrellestämisextremelajeihin kuin vanhana, jolloin on saattanut jäädä auton alle tahi muuten kuolla.)

Oivaltava tavallien työntekijä. Filosofian ja hyvän elämän tavoittelu. Se, että mielenterve työntekijä on yhteiskunnalle hyödyllinen sen sijaan että mielenterveystyö olisi jotenkin työelämältä pois. Himasen lausunnoissa on kohtia jotka korostavat varsin pehmeinä ja vasemmistolaisina arvoina nähtyjä puolia. Itse asiassa Himasen ajattelussa voi nähdä jopa hänen sidoksensa nimenomaan kotimaamamme ; Ajattelussa on jopa häivähdys "Suomalaista, vaatimattomasta luterilaisesta ja pietistisisiä sävyjä sisältävästä antielitistisisestä työtä kunnioittavasta asenteesta syntynyttä elämänasennetta." Kokoomuslaiseen maailmaan sitä on vaikeampi sitoa, sillä tosiasiassa kapitalismi on korostanut enemmänkin muuta - rehellisesti sanoen epänietscheläistä "orjamoraalin tärkeyttä työntekijöillä". Himasen arvomaailma on kuitenkin pohjimmiltaan melko kova. Hän korostaa innovatiivista yrittämistä onnellisuuden ytimessä juuri sellaisella tavalla että Nietzsche on nähdäkseni pakko liittää hänen aateveljiensä joukkoon. (Mikä ei ole läpeensä paha. Itse en ole nietzscheläinen, mutta olen kuitenkin hieman nietzschemielinen. Enkä tässä puhu edes mistään jumalan kuolemasta ja muusta uskonnonvastaisuudesta.)

Himasen ajattelun omituisia puolia voi itse asiassa ymmärtää sillä että nimenomaan kansalaisfilosofi, ei joku norsunluutornin strategikko, luo operationaalisen tason ratkaisut. Jos korkea turva on filosofikansalaisten ominaisuus, ei mikään kirja edes periaatteessa saisi olla elitistinen kaava joka neuvoo kädestä pitäen mitä pitää tehdä. Näin ollen ratkaisut delegoidaan. Ongelmana on se, mikä pietistisestä ympäristöstä asenteita nappaavassa populismissa on Suomessa usein käynyt. ; Sormea osoitellaan ja syytellään mutta ratkaisuja ei ehdoteta. Tässä mielessä ei pidä ihmetellä että vaikka Himanen onkin ajatuksissaan teoreettinen eikä pragmaattinen, hän syyttää yhteiskuntaa siitä että se on teoreettinen eikä pragmaattinen sanomalla että "Pelkkä retoriikka "hyvinvointiyhteiskunnan puolustamisesta" ei nyt riitä vaan tarvitaan päätöksiä tässä esiin nostetuissa isoissa konkreettisissa kysymyksissä."