"Ello, I wish to register a complaint."

Monty Pythonin "Flying Circus" -sarjassa on sketsi kuolleesta papukaijasta. Se koostuu valittavasta asiakkaasta ja asiakaspalvelijasta joka keksii mitä erikoisempia syitä sille että papukaija ei ole kuollut vaan ainoastaan näyttää kuolleelta.

Tilanne on taatusti tuttu huonosta asiakaspalvelusta. Jossa ties mitä ihmeellisempiä tekosyitä keksitään jotta päästäisiin livahtamaan vastuusta. Huvittavuus syntyy siitä että vaikka katsojalle on melko selvää että papukaija on kuollut, on nokkelalla myyjällä aina argumentti jonka kautta papukaija ei välttämättä ole kuollut. Jos olisimme jostain syystä vakuuttuneita että papukaija on elossa, sama keskustelu näyttäisi hyvin toisenlaiselta.

Mutta tästä sketsistä voidaan napata esiin sellainen asia kuin perustelurakenne. Tai perustelutavan taustalla oleva asenne. Ja tätä kautta päästään johonkin muuhun jonka Kuolemasta on puhuttu paljon. (Eli tietenkin kysymys on Jumalan kuolemasta. Ajamatta jääneet viikseni tuivertavat jo vahvassa Keravalaisessa ilmassa pelkästään kirjoittaessani tätä. Osittain syynä voi olla se, että olen niitä ihmisiä jotka huutavat, kuolaavat ja mutisevat kirjoittaessaan. Tai ei mitään. Jatketaan.)

Voisin ottaa käsittelyyn jonkun Antony Flewn nuoruudenargumentin jonka mukaan Jumalausko ei ole falsifioitavissa ja että uskonto paikkaa näkemystään Jumalan olemassaolosta sellaiseksi että se kestää kritiikkiä. Mutta ei sellaisella tavalla että Jumala olisi perustellusti tosi. Sen sijaan otan tämän Flewn huomion relevanttina osana. Mutta sen täydentämiseen tarvitaan hieman laajempaa kokonaiskuvaa argumentaatioon. Ja tässä Flewn huomio on enemmänkin tosi detalji. Kokonaiskuva on paljon kiinnostavampi, kompleksisempi. Ja entistä valmiimmin sellaista että se sopii rinnastettavaksi erilaisiin hupsuihin sketsisarjoihin.

Jennifer Faust on tutkinut monien jumalatodistusten ja uskonnollisten argumenttien vetoavuutta. Ja hän on kiinnittänyt niissä huomiota asiantilaan joka kieltämättä paistaa esiin myös edellä mainitussa kuollut papukaija -sketsissä. (Argumenttia ei heikennä se että filosofin sukunimi on sen tyylinen että se väistämättä tuo mieleen diilit Saatanan kanssa. Ja tämä voisi olla syy argumentin ... ateistiseen ... sävytykseen. Vaikka diili Saatanan kanssa itsessään on tietenkin todiste juuri päinvastaisesta. Tai ei mitään. Jatketaan.)

Jennifer Faustin näkemys argumentaatiosta on hyvin rationaalisuuspainotteinen. Hän ei siis vetoa muutoin aika yleisiin ajatuksiin joissa uskontoa lähestytään mielisokeuden tai hulluuden tai tunteisiinvetoavan retoriikan kautta. Hänen mielestään kunnon kohtelias filosofi on sitä mieltä, että kun hän haluaa vakuuttaa jonkun argumentaatiolla niin hänen täytyy suorittaa onnistuneesti seuraavat asiat:

1: Liittää argumentissa oleviin premisseihin argumentteja jotka johtavat todennäköisyyden kasvamiseen. Toisin sanoen argumentin tulee olla sellainen että argumentin premissit ovat niiden jälkeen uskottavampia. Argumentaatio on siis sidoksissa arugmentaation taustapremisseihin ja lisäksi ne kertovat miten asiat ovat todennäköisemmin kuin eivät.
2: Käytetyt premissit kasvattavat johtopäätöksen todennäköisyyttä. Tässä mielessä argumentaatio voi olla deduktiivista eli jos premissit ovat tosia niin johtopäätökset pitävät väistämättä paikkaansa. Mutta ne voivat olla myös induktiivisia. Jolloin argumenttiin tulee uskottavuutta vaikka asia ei ole täysin 100% varma pelkästä premissien oikeudesta. Argumenttien ei siis tarvitse olla täydellisiä ja aukottomia. Riittää että ne ovat hyviä kelpo argumentteja.
3: Että taustalla olevat premissit ovat argumentaation kohteelle hyväksyttävämpiä kuin johtopäätökset. Eli hän pitää argumentaation takana olevia taustaoletuksia uskottavina, tai ainakin uskottavampina kuin johtopäätöstä ilman niitä.
4: Ja että johtopäätökset eivät ole ristiriidassa jonkin suuremman ja kovemman periaatteen kanssa. Eli johtopäätös ei ole ristiriidassa joidenkin vielä vahvempien periaatteiden ja päätelmien kanssa. Jos muuten hyvä argumentti johtaa siihen että jokin hyvin yleispätevä ja vahvasti uskottava periaate olisi virheellinen, niin tämä vahvempi periaate kyseenalaistaa johtopäätöksen kautta niitä premissejä joiden varassa argumentti lepää.

Periaate on kieltämättä ihanteellinen. Ja mielestäni pelkästään tapa jolla Faust käsittelee argumentaatiota ilman kontekstia tai sovelluksia on hyväksi ihmiselle. Mutta tästä voidaan vetää kuitenkin yhteys papukaijan Jumalan kuolemaan. Tämä johtuu siitä että Faustin analyysin mukaan Jumalatodistuksia ja uskontoperusteluja kuvaa se, minkä monet teistit tunnustavatkin. On suosittua esittää jotain McGrathin tyylisiä ajatuksia siitä että Jumalausko olisi foundationalistista ; Jumala on viitekehys eikä teoria. Teismi ei ole perustelusta tai vastaavasta vaan siitä että se muokkaa kuinka tulkitsemme ja ymärrämme ympäröivää todellisuutta ja muuta maailmaa. Faustin mukaan argumentaation ongelmana onkin se, että argumentit huijaavat ytimessään. Ne eivät mukaile hänen kuvaamaansa argumentaatiomallia. Hän kuvaa hyvin tietynlaista petitio principii -asetelmaa joka on yleinen teismille. Hän kutsuu tätä ilmiötä nimellä "begging the doxastic question".

Asiaa voi lähestyä yksinkertaistetujen lyhennelmä-esimerkkien kautta;
1: Anselmin ontologinen todistus. Pelkkänä yksin olevana argumenttina se ei näytä esiolettavan mitään uskomuksia. Se on sellaisenaan vain konseptuaalinen analyysi. Siinä käsitellään sellaisia termejä kuin "täydellisyys" ja vastaavaa. Käsiteanalyysi tässä muodossa ei ole kehäpäätelmä. Kuitenkin Faust huomauttaa että saadakseen Anselmin premisseille merkitystä nojaa siihen että on esioletettu universaali objektiivinen arviointi jossa on selvä hierarkia. Ja jossa suurin ja täydellinen olento on sen huipulla. Tämä taas on jotain jonka lähinnä teisti hyväksyy ilmiselvänä.
2: Samoin kosmologisessa todistuksessa, sen lukuisissa muodoissa, on esitetty, että on olemassa abstrakti metafyysinen ominaisuus joka koskee fyysistä todellisuutta. Aika, kausaalisuus ja vastaavat. Ja että nämä ominaisuudet vaativat selityksen joka on nimenomaan Jumala. Argumentissa on järkeä vasta kun on esihyväksynyt (1) tieteellisen selittämisen puuttumisen (2) ei-naturalististen selitysmuotojen mahdollisuuden ja (3) sen että nämä ei-naturalistiset selitysmallit ovat paitsi mahdollisia niin myös relevantteja ja todennäköisiä. Ja on selvää että lähinnä teistit hyväksyvät kaikki nämä tausta-asenteet.

Samaa tilannetta voi kuvata helpommin argumentilla joka ei löydy Faustilta. Mutta siinä oleva perusastelma on sama. Sitä sanotaan että naturalistille elämä loppuu mysteeriin ja siksi ateismi on heikoilla. Kuitenkin mysteeri on olemassa vain jos kuolema ei ole vain naturalistisen aineen epäjärjestäytymistä ja "rikki menemistä" vaan on jokin relevantiksi koettu sielu joka voi jatkaa kuoleman jälkeen oloaan. Ja uskoakseen tämän pitää olla teisti. Joten ateisti-naturalisti tuskin puree tätä argumenttia in first place.

Tämä vakuuttaisi minut ateismista, ellei argumentti olisi niin hyvä että uskon, että Faust on saanut siihen yliluonnollista apua Saatanalta. Sen vuoksi Jumala ei ole oikeasti kuollut. Hän vain lepää!

Tuurillako ne laivatkin seilaa?

Kuvassa kompassi-aurinkokello ja sekstantti.

Satuin hankkimaan vähän aikaa sitten sekstantin. En osaa käyttää sitä hyvin. Olen kehitellyt tähän liittyen ajatuksia. Ja tähän on tullut ajan mittaan lisäyksityiskohtia. Uusin lisäyksityiskohta on aurinkokello jossa on kompassi. Sekstantti on siitä mielenkiintoinen esine, että Newton kehitti sen ensin. Mutta hän ei julkaissut keksintöään, joten se sitten keksittiin julkisuuteen myöhemmin.

Keksintö on tärkeä, koska sen avulla voidaan määritellä paikkaa. Katsomalla horisonttiin ja hakemalla "puolipeiliin" toiselle puolelle jokin taivaankappale, saadaan taivaankappaleen ja horisontin kulma. Käytännössä voidaan päästä meripeninkulman tarkkuuteen. ; Leveyspiiriä määrittäessä riittää tieto, että siirryttäessä tähden suuntaan k astetta, tähti nousee k astetta korkeammalle. Siirryttäessä poispäin tähti vastaavasti laskee alemmaksi. Yksi meripeninkulma vastaa yhden kulmaminuutin siirtymää. Pituuspiiri voitiin määrittää vasta sitten, kun käytössä on kronometri. Tässä tarkkuus vaatii hyvää kelloa.

Mittavälinesotku

Voidaankin ajatella, että meillä olisi käytössä sekstantti ja kello. Kellossa on sellainen ominaisuus, että sen avulla voi tarkistaa missä on pohjoinen. Kun osoittaa rannekellon tuntiviisarilla aurinkoa päin, niin päivällä (kello 06 - 18) etelä on tuntiviisarin ja kello 12 puolessa välissä. Illalla ja yöllä (kello 18 - 06) samasta paikasta löytyy pohjoinen. Meillä on tätä kautta keino hakea ilmansuuntia. Tämän avulla voidaan esimerkiksi tarkastaa että onko aurinko oikeaan aikaan oikeassa suunnassa. Sillä samalla kellolla.

Lisäksi jos kuvitellaan että käytössä on näiden lisäksi peräti sellainen aurinkokello jossa on mukana kompassi, niin voidaan katsoa antaako viisarikellon aurinkotemppu yhteneviä tuloksia sen kompassin kanssa. Ja voidaan katsoa onko aurinkokello hyvin säädetty niin että se pohjoiseen osoittaen näyttää oikeaa kellonaikaa. ; Ja kun siinä kerran on keksintö nimeltä aurinkokello, siinä on kronometri. Joka hakee tietoa samasta mistä sekstanttikin. Eli auringosta. Ja se hakee auringon avulla juuri sitä tietoa jota sekstantti tarvitsee jotta voidaan nähdä paikka.
1: Käytännössä aurinkokellolla ei saada hyvää tarkkuutta. Mutta tämä johtaa siihen että paikkatiedossa on mittausepävarmuudesta johtuvaa heittoa. Ei että paikkatieto voisi olla mitä tahansa. Tulokset ovat käytännössä sovellettaviksi liian epätarkkoja. Mutta ne eivät ole kuitenkaan täysin mielivaltaisia.

Periaatteessa kun kellon avulla haetaan tieto millä korkeudella auringon pitää olla missäkin, ja sitten auringon avulla tarkistetaan leveyspiirit ja pituuspiirit, voidaan saada aikaan toisia itseensäkäpertyviä tarkastelukehiä. Voidaan varmistaa että ovatko kaikki tulokset yhteensopivia. Jokainen laite antaa itsessään mittaustuloksen joka pätee jos mittalaite toimii. Mutta yhdessä tämä ongelma voidaan osittain kiertää...

Tämänlainen kokonaisuus on kehäinen.

Eri elementit tukevat toisiaan. Ne ovat koherentteja. Tosiasiassa on kuitenkin aika ymmärrettävää että jos paikka tarkistetaan sekstantilla, se pätee karttaan ja aurinkokello näyttää pohjoiseen. Mutta sitten magneettikompassi osoittaa eri suuntaan, niin voidaan odottaa että se johtuu siitä että tämä yksi mittalaite on rikki. Vaikka aurinkokello onkin epätarkempi ja kellonviisarintemppu yleensä suuntaa antavampi kuin kompassin antama tulos. Koska muut rakentavat ehyttä kokonaisuutta, tämä särö voidaan hylätä. Samoin jos mittaukset eivät onnistu voidaan olla melko varmoja siitä että auringossa ei ole vikaa vaan mittalaitteissa tai niiden käytössä.

Toisin sanoen voidaan nähdä että tässä syntyvät "todistuskehät" ovat bootstrappingia. Mittaustavat tukevat toisiaan ja varmistelevat toisiaan. Mutta ne eivät ole kehäpäätelmiä. Sillä kehäpäätelmät ovat tautologisia. Tässä ei-koherentit tulokset ovat mahdollisia joten kyseessä on itseään korroboroiva varmistelujen suma. Toisin sanoen eri teoriat olettavat eri asioita. Ja näistä oletuksista seuraa induktiivisia sääntöjä. Jotka sitten tämä kyseinen mittalaite varmistaa. Ne joko osuvat asiaan tai eivät. Ja jos eivät, tiedetään että jossain premississä on vika. Jos mittaukset toimivat niin niistä saadaan johtopäätöksiä jotka ovat toisaalla premisseinä. Ja näistä saadaan omia induktioitaan. Joita voidaan sitten varmistaa. Joskus käy niin että kartta näyttää paikkaa, johon sekstantti ja kronometri näyttävät. Mutta tämä häiriöttömyys ei ole ilmiselvyys. Joskus tulee huonoja ja vääriä paikkoja.

Ero on tärkeä

Tämä on jotain joka on tavallaan helppo demonstraatio Quinelaisesta ajatteluperiaatteesta. Jos systeemit eivät toimi hautulla tavalla, virhe voidaan tulkita mittausvirheeksi tai teorian kaatumiseksi tai miksi tahansa. Mutta käytännössä usein tarjolla on Duhemin-Quinen teesin mukainen ratkaisu. Eli hylätään se näkemys joka tuhoaa tiedeverkkoa mahdollisimman vähän. (Tavalla jossa esimerkkini kompassiosa voitiin hylätä.) Tässä korostuukin se, että vaikka Quinen näkemys on jotain joka on ennen kaikkea kriittinen klassista fallibilismia kohtaan siinä mielessä että Quinen mukaan mikään teoria ei ole puhtaasti falsifioitavissa koskaan, vaan se on aina paikattavissa lisäoletuksilla jossain muualla, niin käytännössä hänen kantansa ajaa teorianmuodostusta lähinnä kohti "fallibilismia modifikaatioin".

Tämä on hyvin tärkeä seikka. Sillä jos mietitään agrippan trilemmaa, siinä huomataan että vaihtoehtoina on että joko todistuskehässä on täysin perustelemattomia oletuksia (foundationalismi), todistukset jatkuvat ikuisesti ikuisessa regressiossa. Tai se pitää sisällään kehiä. Kenties kehäpäätelmäongelmaa saadaan ainakin loivennettua sillä että se onkin enemmän koherenssia kuin puhdasta kehäpäättelyä.
1: Toki tässä joudutaan olettamaan havaintojen ja todellisuuden välisestä suhteesta. Joten se ei täysin ratkaise kaikkea. Mutta loiventaa ongelmia tavalla joka on mielestäni hieno. Jos teoria on parsimoninen ja koherentti, ja sitä voi korroboroida, niin vaadittaisiin selitys miksi universumi olisi juuri sellaisella tavalla väärä että se mahdollistaisi tämänlaisen. Universumi voisi olla monella tavalla väärä ja osa niistä ei tuottaisi tälläisiä yhteensopivuuksia. Joten tämä monenlaistaen puolten toimivuus jäisi selittämättä. Ja tässäkin mielessä meillä on joka tapauksessa jotain josta tiedämme miten asiat eivät sitten ainakaan ole.

Tämä tuo hyvän muistutuksen. Moni ottaa huomioon tieteen arkijärjen mukaisesti. Tällöin ajatellaan että tieto on sitä että tiedetään miten asia on. Vaihtoehdot ja epätarkkuudet ovat tässä uhka tiedolle itsessään. Kuitenkin voidaan ajatella että jos tieto onkin sitä että tiedetään miten asiat ovat todennäköisemmin kuin toiset eivät, niin tälläiset tarkistelukehät kertovat että prosessissa on olemassa jonkinlaista tietoa. (Ei haikailtua lopullista totuutta vaan ihan oikeaa episteemistä tietoa.) On kenties vaihtoehtoja. Mutta hyvin usein useista eri tulkinnoista tiedetään että toiset ovat todennäköisempiä kuin toiset. Tämänlaisilla keinoilla ne laivatkin seilaavat. Tai seilasivat. Eivät tuurilla, vaan tieteellä.

Ajan pyörä (tai ainakin kehä)

En ole kirjoittanut hirvittävän paljoa ajan teoriasta. Toki aiemmin kirjoitin esimerkiksi A ja B -teoriasta. Syynä on tavallaan "se väärä". Minulla ei ole hirvittävän vahvoja antipatioita kumpaakaan näkemystä kohtaan. Mutta on kuitenkin kenties oleellista nostaa esiin jännittävä seikka. Sellainen joka osuukin sitten niiden ärsytysasioiden keskelle.

Jos otetaan ajatus universumin synnystä ja teologiasta, on siellä joukossa monenlaisia näkemyksiä siitä että syy-seuraus sidotaan tapahtumien alkuun. Näiden alkusyyargumentit on sitten rakennettu erilaisia argumentteja. On Platonin ensimmäistä syytä, kosmologisia argumentteja ja causa sui -näkemyksien yhteyteen. Näiden joukossa on myös William Lane Craigin Kalam -argumentti.

Tässä keskityn erityisesti viimeksimainitsemaani, en kuitenkaan tekemällä siät mitä olen sen kanssa tehnyt aiemmin. Tässä blogauksessa en nosta esiin sitä että miten tämä argumentti on sisäisesti väärässä, vaan nostan fokuksen siihen mitä tämä tarkoittaa kokonaisuuden kannalta. Sen sijaan otankin vahvemmin kantaa siihen että Kalam -argumentti itse asiassa olettaa hyvin tietynlaisen aikakäsityksen. Ja tällä on hyvin suuria vaikutuksia, yllättäviä. Alkusyyargumentit toimivat käytännössä väistämättä ajan A -teoriassa.

A -teoria, alkusyyargumenttejen premissi.

Kertauksen vuoksi.
* Ajan A teorian mukaan vain nykyhetki on tosi. Tulevaisuutta ei ole vielä olemassa. Tulevaisuudella ei ole mitään olemassaoloa ennen kuin etenevä aika saavuttaa sen. Tulevaisuus ei ole olemassa, olemassaoleva nykyhetki vain muuntuu ja näin olemassaoleva muuttuu ja nykyhetkestä tulee erilainen. Ei siis ole mitään tulevaisuutta johon olisimme matkalla.
* Ajan B -teorian mukaan jokainen ajanhetki tulevassa ja menneessä ovat olemassa. Ihminen havaitsee nykyhetken, mutta ihminen muutenkin havaitsee asioita jotka ovat "lähellä". Ja havaitsee vain osan havaittavista asioita. Nykyhetki ei tässä kosketa lainkaan sellaista kysymystä kuin olemassaolo. Tulevaisuus ja menneisyys ovat todellisia.

Syy-seuraussuhde on A -teoriassa olemassaoloon vahvasti liittyvä näkemys. Kausaalisuhde vaikuttaa ja tekee asioita. Asiat ovat olemassa koska niillä on aikaisempi syy. Itse asiassa alkusyyargumenteissa ei ajatella että asiat vain putkahtavat esiin, vaan niissä oletetaan hyvin spesifi A -teorian muoto. Sellainen jossa asiat eivät putkahda ilmoille ja katoa ilmoilta ilman syytä. Aika on siis paitsi A -teoriallinen niin myös kausaalinen.

B -teoriassa ajalla ei ole mitään tekemistä olemassaolon kanssa. Siksi on luontevaa että alkusyyargumenteissa nojataan tiettyyn ajan teoriaan. Tavallisesti tätä ei kuitenkaan nosteta kovin voimakkaasti esiin. Kyseessä on sitoutuminen tiettyyn ajan teoriaan. Tällä ei tietenkään ole kovin suurta vaikutusta minun kaltaisilleni ihmisille jotka pitävät A -teoriaa hyvänä ja joista syy-seuraussuhde on aivan järkevä periaate siitä huolimatta mitä Humen ajatukset induktion ongelman kanssa tekevätkin induktioille ja luonnonlakiajattelulle. B -teorian kannattajalla ei sen sijaan ole mitään syytä uskoa alkusyyargumentiperheiden monenlaisiin toisistaan hieman poikkeaviin argumentteihin.

Oleellista on kuitenkin tiedostaa että toimiakseen alkusyyargumenttejen täytyy ensin olettaa tämä tietty ajan teoria. Se on suoraan tämän asenteen ja argumentaation premisseissä. Jos tätä oletusta ajasta ei tehdä, koko argumentti romahtaa. (Alleviivaan kohdan, koska tämä on tärkeässä osassa aivan pian.) Mutta niillä on paljon merkitystä. William Lane Craig on itse asiassa miettinyt tämän vuoksi paljon ajan filosofiaa. Hän on itseasiassa korostanut A -teorian hienoutta tässä asiassa. Hän korostaa että B -teoriassa ensimmäisessä ajanhetkessä ei ole mitään kovin erityistä olemassaolon kannalta. Ja tämä tarkoittaa sitä että hän on hyvin tietoinen siitä miten oleellista on hyväksyä A -teoria a priori ennen kuin Kalam -argumentti toimii. Tämän Craig toki voi tehdä, koska loogisissa argumenteissa on premisseistä vedetyt johtopäätökset. Ja A -teoria ei ole huono. Oleellista onkin lähinnä se, että tämä premissi A -teoriasta on tehty. (Alleviivattu kohta on tärkeä.)

Suhteellisuusteoria, alkusyyargumenttien vaatiman A -teoriamallin syvä haastaja

Suhteellisuusteoria kuitenkin tuottaa tyylipuhtaalle A -teorialle syvin vaikeuksia. Suhteellisuusteoriassa tapahtuu nimittäin erikoisia asioita samanaaikaisuuden kanssa. Tästä on esitetty hauska paradoksi jossa juna menee tunneliin. Jos juna on pysähtyneenä tunnelissa se on hieman tunnelia pidempi. Jos juna sen sijaan menee eteenpäin, tilanne muuttuu. Jos joku katsoo tunnelissa lähes valon nopeudella kiitävää junaa, hänen näkökulmastaan juna kiitää heitä kohti ja tämä kutistaa junaa. Siksi yhtenä ajanhetkenä koko juna voikin olla tunnelissa. Samalla junassa istuva kuitenkin kokee että juna pysyy samana ja heitä kohtaan syöksyvä tunneli sen sijaan kutistuu, joten nyt juna onkin huomattavasti pidempi kuin tunneli. Jos siis otetaan hetki jolloin tunnelin ovet sulkeutuvat täsmälleen samanaikaisesti niin että ovi avautuu juuri ennen junan nokan siihen törmäämistä, niin onko tämä mahdollista ajoittaa niin että sulkeutuva ovi ei leikkaa junan viimeisintä vaunua tai jopa kahta vaunua erikseen? Ongelmana on tietenkin se, että fysikaalisesti joko juna selviää ehjänä tai ei. Joko seuraa ruumiita tai ei.

Tämä ongelma on ratkaistu. Se on näitä klassisia suhteellisuusteorian haasteita jotka ällistyttävät. On kenties vain helpompaa opetella niiden erikoiset ratkaisut ulkoa, mutta vastaukset ovat kuitenkin suoraan siinä mitä suhteellisuus tarkoittaa. Ratkaisu koskee sitä että "samanaikaisuutta" ei itse asiassa ole olemassa fysiikassa samassa mielessä miten se tapahtuu arkijärjen mukaan. Yhdessä referenssissä samanaikaiset tapahtumat eivät ole samanaikaisia toisessa. Ovien avaaja-sulkija joutuu joko katsomaan asiaa olemalla junankäyttäjän näkökulmassa tai itse tunnelin näkökulmassa. Ja nämä eivät ole keskenään identtiset. Se mikä on toisessa samanaikaista onkin toisessa jotain jossa ensin tapahtuu jotain ja sen jälkeen jotain muuta. Ja tässä välissä ei vaihdeta mitään todellisuuksia, asiat tapahtuvat siten kuten ne tässä universumissamme tapahtuvat.

Ajan A -teoriassa tämä näkökulma on omituinen. Sillä jos yhdessä ajan referenssissä asiat tapahtuvat samanaikaisesti ja toisessa peräkkäin, syntyy omituinen ajatus jossa toinen asioista on samanaikaisesti sekä olemassa että ei-olemassa ; Näkökulmassa jossa asiat tapahtuvat samanaikaisesti molemmat ovat olemassa. Mutta siinä näkökulmassa jossa ne tapahtuvat peräkkäin on tilanne jossa ensimmäinen tapahtuma on olemassa ja jälkimmäinen ei. Tämä on hyvin vakava ristiriita, sillä yleensä ajatellaan että olemassaolo on sellainen että asia ei samanaikaisesti ole olematon ja olemassa. Ei voi olla niin että asia on todellinen ja epätodellinen samanaikaisesti. Jokin asia on joko tosi tai epätosi. (Tai itse asiassa voidaan täsmentää että jos tämänlaisen ratkaisun kehittää niin sitten emme tarvitse mitään alkusyyargumenttiakaan. Joka on tämän blogauksen perusargumentin kannalta kiero täsmennys.)

B -teorialle tässä ei tietenkään ole mitään ongelmaa koska aika ei ole suhteessa olemassaoloon tai totuusarvoon. Suhteellisuus hyväksytäänkin tässä mallissa paljon sujuvammin. William Lane Craig tunnustaa tämän tilanteen aivan avoimesti. Hän onkin tehnyt ratkaisun jota monet ihmettelevät ; Hän kyseenalaistaa mielellään koko suhteellisuusteoriaa. Hänestä suhteellisuusteoriaa on syytä epäillä. Hän korostaa että hänellä on A -teorian mukainen näkemys, jossa on ohitettu suhteellisuus. Ihmisen kannalta suhteellisuus on illuusio. Craigista on kuitenkin absoluuttinen aika, Jumalan aikareferenssi. Ihminen ei kenties tunnista tai tiedä tätä referenssiä mutta se on olemassa. Craig palauttaakin - fyysikoista vanhentunutta - Lorenzin aikanäkemystä omiin argumentteihinsa. Ja näin suhteellisuus esimerkiksi junaesimerkissä on illuusio.

Moni reagoi tähän varmasti suunnilleen samaan malliin kuin minäkin. Craig on esiintynyt julkisuudessa moittimassa kreationisteja. Evoluution kiistäminen on hänestä pelleä mutta hän itse on valmis hyväksymään suhteellisuusteoriadenialismin. Mielenkiintoista on toki se, että Craigin tapa tehdä tämä suhteellisuusteorian torjunta ei perustu siihen että hän suoraan osaisi nähdä asioita tämän "Jumalan aikapreferenssin kautta". Hän vain olettaa että jokin sellainen on. Tämä on tieteelliseti katsoen hyvin samantyyppinen asenne mikä on niillä joillain - jopa kreationistien mittapuulla kahjoilla - tyypeillä, jotka selittävät että fossiiliaineisto on joko Jumalan tai eksytysdemonien voimasta haudattu kallioihin jotta maailma vaikuttaisi siltä että se olisi vanha.
1: On selvää että Craigin syyt eivät koske fysiikkaa tai fysikaalista ajan tutkimusta. ; Kun huomioidaan että tässä käytännössä hylätään empiirisen fysiikan tämän hetken vahvin paradigma. Ja tämä tehdään falsifioimattomissa olevalla ajatuksella siitä että vaikka aikareferenssit toimivat suhteellisuusteorian kaavoilla eikä oikeaa aikareferenssiä voida erottaa tieteen avulla muista, niin jokin näistä kuitenkin on kuitenkin oikea. Suhteellisuusteoria vain illuusio koska Craig uskoo niin jostain ei-fysikaalisista syistä.

Craig siis tunnustaa tämän inkonsistenttiuden suhteellisuusteorian kanssa. Joten tätä ei tietenkään kannata nähdä kovin merkittävänä moitteena. Craig itse asiassa sekä tunnistaa haasteen että käsittelee sitä. Ja tämä on se mielenkiintoinen asia. Sillä tämä hänen soveltamansa strategia on erikoinen. Craig nimittäin argumentoi miksi hän kannattaa Lorenzin näkemystä. Syy ei ole fysikaalinen vaan maailmankuvallinen. Mutta argumentti on yksinään koherentti ja sellainen jonka aivan järkevä filosofi voi tehdä. Se, mikä tässä onkin kiinnostavaa on kokonaisuus.

Kun peruskysymys on se, miksi Craig ei hylkää A -teoriaa suhteellisuusteorian ongelmista riippumatta, on siihen vastaus. (Kysymys tässä ei ole suoraan suhteellisuusteoriasta vaan siitä miksi hän ei luovu A -teoriasta suhteellisuusteorian tulosten vuoksi. Vasta kun hän ei luovu A -teorista hän tarvitsee Lorenzin näkemyksiä. Tässä on syytä olla erityisen tarkkana.) Craig argumentoi että hänellä on vahvat syyt luottaa siihen että on olemassa yksi absoluuttinen näkökulma. Se on se, että Kalam -kosmologinen argumentti on niin voimakas. Craigista kaikista tärkein ongelma on universumin alun selittäminen. Ja tässä Kalam on hänelle rakas ja tärkeä argumentti. Ja Kalam -argumentti osoittaa että täällä on olemassa Jumala. Joten on aivan järkevää olettaa että Jumala on kuten ihmiset ja tunneliin syöksyvät junat. Että hänelläkin on aikareferenssi. Joka tarkoittaa sitä että Craig oikeuttaa ajan A -teorian Kalam -argumentilla.

Heitä, teologi, voltti.

Se mitä tässä tarvitsee tehdä on se, että otetaan alleviivatut kohdat yhteen. Craigin on pakko premissoida ajan A -teorian voidakseen todistaa Kalam -argumentin. Ja oikeuttaakseen ajan A -teorian hän joutuu premissoimaan Kalam -argumentin. Kyseessä on hyvin omituinen, pitkällinen ja raastava kehäpäätelmä. Jossain mielessä Craigin ongelma onkin jossain muussa kuin pelkästään niissä tosiasioissa että (a) hänen Kalam -argumenttinsa on itse asiassa varsin huono argumentti ja (b) hänen ajan teoriansa on hyvin ad hoc ja jos ei huono niin ainakin heiveröinen. Hänen ongelmansa ylittää tämän. Kun hänen ajatuskuvionsa pistetään yhteen syntyy jättimäisen kokoinen ja täysin falsifoitavuuden ulkopuolella oleva virhepäätelmä. Huonot osaset laitetaan yhteen ja rakennetaan vielä suurempi virhe. Eräässä mielessä voisi jopa onelineröidä ; Craigin maailmankuvassa kokonaisuus on huonompi kuin osiensa summa.

Jossain määrin onkin surullista että Craigia ihaillaan niin pidäkkeettömästi. Luultavasti syynä on se, että he innostuvat erilaisista sanapeleistä siinä vaiheessa kun evidenssit oman asian puolesta ovat loppuneet. Jossain määrin tämän innostuksen voi nähdä samaan tapaan miten kreationistien intoilu "Kent Hovindin parhaista". Kun ollaan varmoja omien dogmien oikeellisuudesta, eikä parempia argumentteja oman asian puolesta ole, ja on samalla hirvittävä into julistaa ja olla oikeassa yli muiden, niin tässä kombinaatiossa kelpaa vähän heikompikin argumentti. Oikeastaan mikä tahansa menee läpi tässä eetoksessa.

Jotkin epäkelvot asiat eivät koskaan kuole (jotkut jopa yrittävät yleistyä ilman ansioita)

"x is fitter than y in E = x has a probabilistic propensity  \.5 to leave more offspring than y"
(Beatty & Mills, "The propensity interpretation of fitness", 1979)

"Uncommon Descentissä" Barry Arrington on ottanut evoluutiokritiikissä esille luonnonvalinnan tautologisuuspuheen. "... there is no way to tell whether a particular engineering trait, in isolation, caused an organism to be more fit. And this drives us back to where we started. The only way to measure “fitness” is by reproductive success, which is obviously tautological if “fitness” is defined as “reproductively successful.”" On toki klassista kreationismia selittää että luonnonvalinta on kehäpäätelmä. Siksi evoluutiokin on luonnollisesti uskonto.

ID, joka ei tietenkään ole kreationismia, ja jonka suunnasta kuullaan sellaisia asioita kuin että "ongelma ei ole mikroevoluutiossa vaan makroevoluutiossa" voi tietysti kritisoida tätä "mikroevoluution" perusilmiötä. Samoin ID:ssä korostetaan usein että evoluution kannattajat ovat sokeita koska eivät tiedosta että luonnonvalinta on teleologinen. Että evolutionistit näkevät oikein että eliöt ovat toiminnallisia ja funktionaalisia. Kreationistit vain näkevät että tämä funktionaalisuus, eli kelpoisuus, on Jumalan valmistamaa. Nyt Arrington siis väittää että evoluutikot eivät mittaa kelpoisuutta ja että mikroevoluutiokin on roskaa. So to be it. Lähdetään tälle tielle.

Hämmentävää.

Voisin toki selittää asiasta pitkästi. Mutta on kenties syytä katsoa että syynä on enemmän se, että evoluutiota ei ole ymmärretty. (Se on sääli, sillä evoluutiokäsitteen mallintaminen voi olla varsin hauskaa.) Vaan sanallistettu. Arrington ja kaltaisensa eivät siis oikeasti osaa evoluutiota, he vain ovat opetelleet joitain arkitajuisia lauseita jotka eivät ole esimerkiksi sellaisia asioita kuin kelpoisuuden määritelmä. Ne eivät ole sanallisia vaan tilastollisia ja matemaattisia kuvauksia.

Karkeasti sanoen kokeellisessa evoluution tutkimisessa ytimessä on populaatio. Tässä katsotaan selviytymisiä tilastollisesti ja todennäköisyyksistä käsin. Tässä tutkimusaiheena ovat fenotyypit ja yhä useammin myös genotyypit. Esimerkiksi jos merkitään ja irtipäästetään yksilöitä voidaan havaita kuoleeko kohteita satunnaisesti vai ei. (Kuten vaikkapa niiden koivumittarien kohdalla.) Jos tilasto näyttää että kuolema on satunnaista, ei siihen hevin mikään luonnonvalinta vaikuta. Ja jos luonnonvalinta voidaan näin eliminoida aineistosta, se ei selvästi ole kehäpäätelmä tai "triviaali analyyttinen määritelmäkikkailu" joka on vain konstruktio jolla luokitellaan aineistoa riippumatta siitä miten ilmiöt toimivat maailmassa.

Asia on toki vielä pahempi. Evoluution arvioissa on täysin mahdollista että vähemmän kelpoinen yleistyy. Itse asiassa näiden kaavojen voisi luulla olevan evoluutiokriitikoiden tiedossa, ihan sen vuoksi että usein näihin mahdollisuuksiin viitataan kun halutaan korostaa että evoluutio ei voi hienosäätää asioita. Silloin evoluution pitää voida heikentää kelpoisuutta. Ja tämä kelpoisuus taas on juuri sitä samaa evoluutikoiden mittaamaa kelpoisuutta. Joten selvästi Arrington on pulassa. Ja oikein mitään mutkia poiskaan tässä ei ole, koska kyseessä ei ole se että käytettäsiiin "eri evoluution määritelmää". Nimittäin neutraaliteorian kuvaamien ilmiöiden ja adaptationistien painottamien piirteiden erottaminen toisistaan ei ole mielipidekysymys. Neutraalisti fluktuoivat voivat yleistyä, mutta matemaattisesti tarkastellen ne käyttäytyvät eri tavalla kuin sellaiset joiden takana on adaptiivisuutta.

Evoluution arviointi perustuu mittauksiin ja kaavoihin.

Olen toki tässä lähinnä kuvannut sitä mitä evoluutioteorian kautta voidaan tehdä. Siinä olevia kaavoja on sitten enemmän noiden linkkien takaa. Mutta niissä kaikissa henkenä on juuri se, että niissä esille pomppaa jotain joka ei selvästi sovi kuvaukseen.

Koulutettuna jalostajana olen tietysti varsin konkreettisesti asiassa kiinni sitäkin kautta että lapsuudenkotiini hankittiin koira "jalostuskoiraksi", eli koira asui meillä ja oli teoriassa jonkinlaisessa jalostusssuhteessa kenneliin. Tässä kävi vähän huvittavasti, sillä Bella -koiraa ei kiinnostanut kuin naapurin sekarotuiset, intoa puhdasrotuisille ei löytynyt. Selvästi jalosusarvo, tässä kohdden jalostettavien yksilöiden fittness, ei vastannut suoraan jälkeläisten määrää. Bella ei silti ollut geneettisesti heikko. (Sillä oli jalostusarvon odotusarvo jo ennen ensimmäistäkään jälkeläistä.) Arkijärjelläkin voi tätä kautta kenties ymmärtää että genotyypin ja fenotyypin erottaminen on evoluutiossa arkipäivää. Ja silläkin on relevanssia kun mietitään fitnessin ja luonnonvalinnan suhdetta.

Se, miten tämä onnistuu on juuri se että irtaudutaan jostain koulukirjan sanallisista kuvauksista. Ne ovat karkeistuksia, niillä on tiedettä popularisoivaa voimaa enemmän kuin tieteellistä voimaa. Evoluutioteoria sen sijaan nojaa esimerkiksi populaatiogenetiikkaan. Evoluutiotutkimuksessa on karkeasti ottaen kysymys siitä että on erilaisia malleja joilla ennustetaan asioita. Ja sitten katsotaan miten tässä pitäisi tapahtua. Kun näitä malleja verrataan siihen miten seuraava sukupolvi toimii, voidaan huomata mitkä niistä osuvat paremmin kuin toiset.

Ja koettelu ei ole edes vaikeaa.

Toki kelpoisuuden ennustelu ja mittaaminen onnistuu muutenkin. (Tätä voi tehdä jopa kotonaan.) Luonnonvalintaa ja kelpoisuutta ja niiden suhdetta voidaan testata aivan alusta, kädestä pitäen ja tavalla joka voidaan tehdä jopa kotioloissa.

Oletetaan että meillä on genotyyppi A josta emme tiedä mitään. Laskemme niiden lukumäärän. 65 yksilöä. Sitten voimme odottaa kunnes ne saavuttavat aikuisuuden. Tässä vaiheessa voidaan huomata että yksilöitä on 44 jäljellä. Voimme huomata myös että A -genotyypillä on kaiken kaikkiaan 187 jälkeläistä. Voidaan ajatella että kelpoisuus on selviytymisen todennäköisyys kerrottuna sillä paljonko jälkeläisiä selviytyjää kohden on, joka kerrotaan ½. Näin ollen kelpoisuudelle voidaan rakentaa genotyypille arvo [(44/65) * (187/44)] / 2. Tämä on 1.438. Kun otamme käsille seuraavan sukupolven, voimme asettaa ennustuksen että jos luonnonvalinta on totta niin silloin seuraavassa sukupolvessa tuossa luvussa on jotain oikeansuuntaisuutta. Jos luku on aina sama, tiedetään että voidaan varsin hyvin sanoa että olemme kokemuksesta oppineet että tuo on se voima jolla valinta vaikuttaa noissa olosuhteissa.

Kun tätä toistetaan voidaan huomata variaatiota. Jos A:n kelpoisuus ei oikein tahdo pysyä tasaisena, eikä se pysy tasaisena eri koeryhmien välillä joita on tehty samalla lähtötilanteella ja genotyypillä ja toimintaympäristöllä, se tarkoittaa että ominaisuus fluktuloi.joten sen takana ei ole kelpoisuus vaan neutraalien ominaisuuksien seilaaminen geneettisen ajautumisen voimalla. Katsokaa. Tämä on ennuste jossa luonnonvalintahypoteesin voimakkuus ja läsnäolo voidaan arvioida sekä suuruudeltaan että relevanssiltaan. (Adaptaatio on luku jossa on sekä suuruus että luottamusväli.) Ja kun näemme koejärjestelyn, sitä käsitteleviä yhtälöitä ja sen että havaintoaineisto muuttaa arvioita relevantisti voidaan huomata että se mitä tehdään ei mitenkään voi olla kehäpäätelmä. Sen sijaan se on empiriaa jossa on työhypoteeseista vedettyjä ennusteita joita koetellaan hypoteettis-deduktiivisesti. Eli kysymys on aivan suorasta tieteenteosta.

Nämä ovat muistutuksia. Mutta loppujen lopuksi kaikki tämä vaiva on ollut ylenmääräistä. Sillä Arrington on kliseeväitteensä kanssa niin monisyisesti ja syvällisesti väärässä että seasta löytyy niin yksinkertaisia kulmia että ne ymmärtää käytännössä kuka tahansa blogini seuraaja jolla on riittävästi älyä siihen että oppii lukemaan. (Itse asiassa jo kengännauhojen sitominen riittää jos löytyy joku joka lukee blogitekstit puolesta. En tosin tiedä voiko tätä fiksumpia blogini seuraaminen kiinnostaakaan.)

Hetkinen. Eihän yksilöä määritetä kelpoiseksi sitä kautta miten hyvin tämä yksilö itse tuottaa jälkeläisiä...

Tässä toki mitataan sellaisia asioita kuin syntyneitä jälkeläisiä ja ikään sidottuja kuolinaikoja ja myös "sukulaisten kuolinikien jne. tilastojen frekvenssejä". Mutta tässä tilastollisuus ja monien muuttujien interaktio muuttavat asian luonnetta. Tilastollisuus on tässä oleellinen. Itse asiassa tautologia-argumentti nojaakin siihen että argumentin näkökulmaa väännetään yksityisestä tilastolliseen ja tilastollisesta yksityiseen. Se on ovelasti ja mutkikkaasti piilotettu ekvivokaatio -päättelyvirhe. Päättelyvirhe joka perustuu siihen että ei ymmärretä että kelpoisuus on tilastollinen ilmiö kun taas luonnonvalinta toimii siten että yksilöitä karsiutuu ja geenialleelit harvinaistuvat tätä kautta. - Huvittavaa kyllä, ID -liikkeen perustaja Phillip Johnson kirjoissaan korostaa usein sitä että evoluutikot sotkevat argumentteja vaihtamalla evoluution määritelmää lennosta. Ja että tarkkaavainen huomaa epäloogisuuden tarttumalla juuri tähän. Luonnonvalinnan tautologia -syytteessä tätä tehdään hyvin konkreettisesti.

Kun otetaan tämä huomioon voidaan huomata varsin arkijärkinenkin huomio siitä että jopa kaikista laveimmilla ja simppelemmeilläkin tavoilla luonnonvalintaa ja kelpoisuutta katsoen voidaan huomata että yksilön kelpoisuutta ei määritetä suoraan tämän yksilön lisääntymiskelpoisuudesta. Päin vastoin ; Luonnonvalinnan kaavat odottavat variaatiota ja että joskus huonommallakin kelpoisuudella pärjää. Kelpoisuus on "tilastollinen ennuste", ei jokin joka sidotaan yksilöön. Kaavat on suunniteltu siten että jos yksilö ei ole kelpoinen mutta onnistuu tuurilla lisääntymään onnekkaasti, tätä ei lasketa kelpoiseksi. Sillä muut saman genotyypin hahmot eivät lisäänny usein kelpoisesti. Ja jos kelpoinen yksilö kuolee meteoriitti-iskuun (tai siihen että istuu lattialle jalostuskennelissä) sitä ei lasketa luuserigenomien joukkoon. Sillä jopa aivan yksinkertaisimmillaan kelpoisuus on tilastollinen ja ne jotka lisääntyvät ja kuolevat ovat yksilöitä. (Minkä pitäisi toki olla selvää jo sitäkin kautta että yksilöt eivät kehity evolutiivisesti, evoluutio tapahtuu sukupolvelta toiselle siirryttäessä, ja sen ytimessä on geenifrekvenssien muuttuminen populaatiossa.)

Teknisemmin voisi sanoa että voimme määritellä odotettavissa olevan kelpoisuuden(A) organismille(O) ympäristössä(E) esimerkiksi seuraavalla kaavalla:
A* (O, E) = ΣP(Qi^OE)Qi^OE − f(E, σ²) Jossa Qi^OE on mahdollisten jälkeläisten määrä sukupolvessa i, P(Qi^OE) on tilastollinen todennäköisyys jossa Qi^OE toteutuu sukupolvessa i. Ja f(E, σ²) on tutkittavaa ominaisuutta koskeva varianssi, joita jälkeläisissä on odotettavissa. On itse asiassa selvää että todennäköisyydet ovat olemassa jo ennen kuin ainuttakaan jälkeläistä on pykätty, ne on haettu tilastolliselta tasolta. Lisäksi kun ympäristö, varianssi ja vastaavat ovat havaittavissa, voidaan ympäristönmuutoksella havaita muutoksia kelpoisuudessa. Kuten kaikissa mittauksissa joissa on monia muuttujia, hyvää testaamista voidaan tehdä siten että otetaan yksi muuttuja jota yritetään muuttaa hallitusti samalla kun muut osiot pidetään mahdollisimman ennallaan. (Jos joku kreationisti osaisi vaikka peruskoulun matematiikkaa, hän voisi tietää että matematiikka mahdollistaa sen, että voidaan ratkoa muitakin muuttujia kuin sitä mikä on yhtälömerkin vasemmalla puolella yksinään. Siirtely puolelta toiselle mahdollistaa käytännössä sen että jos se on kaavassa, se voi olla jotain jonka avulla mitataan jotain muuta tai sitten sitä mitataan muiden avulla.) Joka tarkoittaa sitä että kelpoisuuden mittaaminen on todellakin paljon muutakin kuin sitä että katsotaan sukupuusta montako jälkeläistä tuolla tietyllä yksilöllä on.
1: Oikeastaan ainut järki joka Arringtonin typerehtimisestä voidaan pumpata on se, että adaptaatio ei todellakaan tarkoita niitä juttuja joita se intuitiivisesti voisi tarkoittaa. Esimerkiksi huonon alleelin deleetio voi olla adaptiivinen. Ja kaduntallaaja ei pidä tätä minään "ominaisuutena". Tämä oikeastaan herättää enemmän ongelmia siitä että miten ID:istit voivat käsitellä ydinkäsitettään informaatio ja funktionaalisuus kun he kieltäytyvät käsittelemästä sitä suhteessa Suunnittelijan intentioihin. Sen puolella kehäpäätelmäisyys voikin siis olla yllättävän syvällä. Mikä ei toki yllätä kun muistetaan sitä ad hoc -viidakkoa joka kohtaa kun puhutaan pahan ongelmasta. Siinähän teknisesti ottaen katsotaan miksi maailmassa oleva ihmisten julmaksi kokema ominaisuus on Jumalan mielessä kelpoisempi kuin sen poissaolo. Joten evoluutiokysymyksen ulkopuolella voitaisiin todella palata siihen ajatukseen jossa evolutionistit muka "näkevät funktionaalisuuden" ja selittävät sen vain eri tavalla kuin ID-istit. Kenties tautologia -argumentti onkin enemmän projektio siitä mitä ID:istien omat näkemykset funktionaalisuudesta ovat. (Kenties eivät, mutta evoluution adaptaatiota ne eivät ainakaan ole. Eli annan tässä kyllä ihan oikeasti tilaa avomielisesti sille vaihtoehdolle että Arringtonin argumentissa ei ole järjenhiventäkään.)

Barry Arrington on siis naurettava. Hän toki muistuttaa jostain. Monesti korostetaan että kritiikin idea on siinä että huonot asiat voidaan ampua alas ja tuhota. Ja näin opimme ja voimme ikään kuin jatkaa entistä viisaampina tulevaisuuteen. Näin voidaan sanoa että pitkään pysyvät asiat olisivat jotenkin hyvin perusteltuja. Mutta silti jokainen tietää että puupäisyys ja jääräpäisyys ja ideologinen dogmatismi riittää silti usein ideoiden säilymiseen. Jotkin epäkelvot pseudotieteet ja moitteet eivät katoa koskaan. Silti suurin osa ihmisistä tietää että kriittisellä ajattelulla on merkitystä. Että tunnustaa sen että maailmassa on dogmaattisia ihmisiä. Arringtonin kannattaisikin kenties miettiä sitä, että onko hän omine höperöimisineen jotenkin oleellisesti sen laatuinen että tuo omilla toimillaan esiin asioita jotka ovat ongelmallisia hänen omalle asioiden väittämisiin. ; Arringtonin kliseeperustainen argumentti osoittaa että jotkin huonot argumentit eivät koskaan kuole, mutta toivon että tämä ei tarkoita että tämä muuttaa kriittisen argumentoinnin käsitteen kehäpäätelmäiseksi, maailmankuvallisuudeksi jossa kritiikinkestävyys on samaa kuin hyvä perusteltavuus. Ja hyvä perusteltavuus on samaa kuin sitä että on kestänyt kauan kritiikkiä...

Mielellään enemmän

"The boundary between physics and metaphysics is the boundary between what can and what cannot be computed in the age of the universe"
(Carlo Beenakker, "Hempel's dilemma and the physics of computation")

Mieli ja tietoisuus on monesta aihe jota ei voi lainkaan käsitellä tieteellisesti ; Se on oikeastaan yksi niistä aiheista joissa tieteenfilosofia on äärimmäisen normatiivista. NoMa -periaatteen kaltaiset systeemit luovat tiukkoja demarkaatiokriteereitä siitä mitä aiheita tiede voi tutkia. Tämä on sinänsä erikoista, koska moni fysikalismia vastustava pitää sitä (a) rajoittuneena (b) he korostavat sitä miten skientistinen lähestymistapa on normatiivista tai jopa (c) korostavat että tieteenfilosofiassa demarkaatiokriteerit ovat keinotekoisia ja vääriä.

Pätevä vai merkityksellinen?

Osa argumenteista on sitten vakavampia ja järkevämpiä kuin toiset. Parhaimmistosta löytyy esimerkiksi Hempeliltä. Hän lähestyi asiaa siten että fysikalismin kohdalla pitäisi määritellä mitä fysikaalisuus tarkoittaa. Ja tässä kohden (1) Se ei voi olla ilmiselvästi väärässä. Teoria ei saa olla tunnettujen tosiasioiden vastainen. (2) Se ei voi olla triviaali. Jos fysikaalismi määritellään vaikka siten että "kaikki se mikä on olemassa on fysikaalista", fysikalismi on luonnollisesti tosi. Mutta tässä muodossaan se ei sano mitään kiinnostavaa todellisuudesta. Ja jos tutkimme jotain aihetta, vaikkapa mieltä, on meidän voitava saada jotain kiinnostavaa irti tästä kohteesta. (3) Sillä tulisi olla jotain sisältöä joka olisi saavutettavissamme nyt. (+) Vaikeutena on se, että fysikalismi voidaan määritellä joko nykyiseen fysiikkaan tai ideaalisempaan tulevaisuuden fysiikkaan. Ja jos fysikalismi määritellään nykyisen mallin mukaan, on meillä vaikeuksia koska nykyinen tieto ei tarjoa kovin paljoa tietoa tietoisuudesta (kohta 1). Mutta jos se määritellään tulevaisuuden fysiikan mukaan, me emme onnistu 3 -kohdassa. Selvästi tämä tarkoittaa että fysikalismissa on vakavaa ontumista.

Argumentti on itse asiassa aika hyvä. Olemme oppineet kokemuksesta että fysikaalisia teorioita uudistetaan ja hiotaan paremmiksi koko ajan. Itse asiassa naturalistisia tutkimusaloja vaivaa "tiedon puoliintumisaika". Tämä johtaa induktiiviseen ajatukseen siitä että asioita osoitetaan virheellisiksi myös tulevaisuudessa. Ja tätä kautta nykyisetkin fysikaaliset teoriat vaikkapa mielestä ovat todennäköisesti enemmän tai vähemmän vääriä. Näin ollen fysikalismi filosofiana nojaa helposti ideaalifysiikkaan, johonkin joka perustuu ideaaliteorioihin joita meidän käsillämme ei tällä hetkellä ole. Siksi onkin ymmärrettävää että Hempel argumentoi että fysikalismi on joko väärä tai sitten sillä ei ole kunnollista sisältöä.

Hempelin argumentti ei kuitenkaan aivan kovin hirveästi vakuuta. Lähinnä kyse on siitä että sen teho ei iske siihen mihin sen voisi ajatella iskevän. Se ei nimittäin perimmiltään oikeastaan kumoa fysikalismia. Jos asiaa lähestyy vaikkapa tutkimusohjelmien kautta, voitaisiin rakentaa ajatus siitä että teoria on hyödyllinen jos se tuottaa uutta tietoa. Itse asiassa ; Jos käsitteellä on muutakin kuin triviaalia määrittelemällä syntyvää "analyyttistä sisältöä" se tuottaa hedelmällisen tutkimusohjelman. Ja tällöin tiedon puoliintumisaika ei olekaan ongelma vaan etu. Henkenä onkin se, että Hempelin implikaatiot eivät ole niin vakavia kuin voisi luulla.

Fysikalistit ovatkin reagoineet Hempelin ajatuksiin esimerkiksi
1: Juuri siten että paras sen hetkinen tieto on paras sen hetkinen tieto. Se, että teoriat muuttuvat on vain sitä että menemme kohti parempia teorioita. Tällöin fysikalismilla ei tietysti ole ongelmaa. Vaan itse asiassa päinvastoin ; Jos teoriat nykyään tarttuvat tietoisuuteen vajaasti, niin ne kuitenkin selvittävät jotain. Ja tämä kasautuu joten tulevaisuudessa asioista tiedetään enemmän kun joitain vääriä näkemyksiä on kumottu. (Siksi mitään tiedettä voidaan tehdä ja mitään tietoa saadaan vaikka tiilien putoamisesta päähän.) Tämän muistutukseksi voidaan sanoa että monia asioita ei ennen osattu selittää ja nyt niille tiedetään niiden fysikaaliset taustat. Ja jos todella olemme induktion ystäviä ja ajattelemme että menneisyys opettaa tulevaisuudesta, niin voimme aivan yhtä hyvin väittää että kokemuksesta tiedämme että tietomme kasautuu, ja tekee sen siten että fysikaalista teoriaa ei korvata supernaturaalilla ongelmalla tai sillä että jo selitetty palautuu joksikin totaaliseksi eitiedetyksi mysteeriksi. Ja menneisyys opettaa ennen kaikkea sen, että jos jonkun asian tietäminen fysiikan avulla on väitetty mahdottomaksi, siitä on kuitenkin tehty mahdollista. (Tähtien sisältämiä aineita ei uskottu voivan tutkia. Mutta sitten spektriviivojen aukot ratkaisivat tämän mysteerin.)
2: Toisaalta osa fysikalisteista on hylännyt utopian ideaalifysiikasta. Itse asiassa voidaan sanoa että nykyfysiikka ei suinkaan kumoudu, vaan vihjaa hyvin oleellisen paljon tulevasta fysiikasta. Tätä tukee huomio siitä että vaikka teorioita tarkennetaan ja korvataan, teorioita itse asiassa yllättävän harvoin hyllytetään täysin. Newtonin lait pätevät "tavallisesti yhä". Ja Galileo Galilein fysiikkatutkimukset pätevät yhä. Muutos ja muuttumisen tarkkuus ovat Hempelillä alikorostuneet. Samoin se, että Einsteinin muutokset Newtonin fysiikkaan itse asiassa nojasi valtaosaltaan jo aiemmin tunnettuihin fysikaalisiin ilmiöihin, joten aiempi fysiikka nimenomaan johdatteli kohti suhteellisuusteoriaa. Uusi teoria ei ole koskaan täysin satunnainen ja aivan täysin erilainen.

Hempelin ratkaiseminen demonstroi laajempaa fysikalismikritiikkiä

Ei ole tavatonta että joku filosofi esittää väitteen jossa fysikalistinen ontologia - eli näkemys jossa asiat jotka voidaan kuvata fysikaalisesti ovat olemassa - olisi ehdottomasti väärä ja huono. Näissä on yleensä henkenä juuri se, että "naturalismi" tai "materialismi" on miltei varmasti väärä, joten kaikkien pitäisi ikään kuin hyväksyä se vaihtoehto totuutena. Mutta kuitenkin näissä ajatuksissa käsitellään usein jotain aivan muuta kuin fysikalismin ontologiaa mahdollisuutena. Ne panostavat ns. episteemisiin rajoitteisiin. Ja tämä tekee niistä yleensä - ellei peräti aina - nykyhetken epistemologian kritiikkiä. (Ja rehellisesti sanoen aina ei sitäkään ; Joskus kysymys on denialismista, eli asia on jo melko varmassa tiedossa mutta tämä kiistetään. Mutta asiallistakin kritiikkiä on, ja siksi tässä on ympärillä sulut.)

Tietoisuuden kohdalla moni fysikalisti määrittelee tietoisuuden funktioiden kautta. Tällöin syntyy helposti Michio Kakun tyylinen ajatus jossa jokaisella "termostaatilla" on minimaalinen määrä tietoisuutta. Ja että ihminen on vain älyttömän monen "termostaatin" kasautuma. Mutta fysikalismin vastustajat sen sijaan lähestyvät asiaa usein subjektiivisuudella. Tietoisuuden ajatellaan olevan subjektiivista ja subjektiivisena ajatellaan olevan objektiivisen tutkimuksen ulkopuolella. ~ Ajatus on kieltämättä intuitiivisesti järkevä. Sitä kuitenkin vaivaa se, mikä NoMa -periaatteita ja muita "aihekeskeisiä" demarkaatiokriteereitä. Ne yleensä vaativat sitä että yhtä todet premissit ja samat argumenttirakenteet toimivat toisaalla mutta eivät toisaalla. Fallibilismissa takana oleva korroboraatio ja falsifiointi on tässä hienompi, koska se perustuu argumentointitapaan, sen takana on suoraan se miten asiasta argumentoidaan. Tämä viittaa syvään epätyydyttävyyteen itse "aiheen kautta jakamisessa".

Mutta jos otamme esille vaikka Thomas Nagelin ajatuksen lepakoista, on helppoa huomata että siinäkin tapahtuu sama mikä Hempelillä. Argumentti ei perimmiltään koske ontologiaa. Ja vielä pahempaa. Se koskee ontologiaa vasta kun siihen liitetään piilo-oletuksena se mitä halutaan todistaa. Kehäpäätelmään ajautuminen taas vihjaa argumentaatiotavan "syvään epätyydyttävyyteen".

Jos nyt ajattelemme että Nagel oli oikeilla jäljillä selittäessään että ihminen ei voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. (Hyväksymme tämän Nagelin huomautuksen totena.) Voimme kuitenkin lähteä miettimään miten voidaan tietää miltä tuntuu olla lepakko. Ja tähän voidaan saada jännittävän ilmiselvä vastaus. Olemalla lepakko. Subjektiivisuuden ongelma tiivistyy siihen että minä en tiedä miltä tuntuu olla lepakko, mutta lepakko ei tiedä miltä tuntuu olla Tuomo. Mutta minä tiedän miltä tuntuu olla minä ja lepakko tietää miltä tuntuu olla lepakko. Se on meidän olemuksemme.

Ja jos nyt lähdemme miettimään mitä tarkoittaa olla minä tai mitä on olla lepakko. Tähän ei tarvita kuin tietoisuus. Jos tietoisuus on fysikalistinen, kyseessä on yksinkertaisesti laskennallinen tilanne. En tiedä miltä tuntuu olla lepakko, koska aivomme ovat erilaiset ja koska raajamme ja havainnointijärjestelmämme ovat erilaisia. Minä eroan naapuristani neuronien järjestyksen kautta. Jos nämä asiat voitaisiin muuttaa, kokemuksia voitaisiin todellakin vaihtaa siinä määrin että voisimme todella syvästi ja täysin ymmärtää miltä tuntuu olla lepakko. (Minun päähäni tuskin on samanlaista tunkua, ei täällä niin miellyttävää ole. Pelottava paikka.) Tämä on tämän hetken teknologisten rajoituksia koskeva ongelma eikä fysikalismin kumoutuminen tai fysikalismin vääryys.

Itse asiassa fysikalismi on ongelmissa jos ja vain jos tässä oletetaan että oleminen ja tietoisuus olisivat ytimeltään jotenkin eifysikaalisia. Sillä se, miten tiedetään että miltä tuntuu olla lepakko riippuu vain siitä että on lepakko jolla on lepakon tietoisuus. Ja tämä taas voi olla ongelma fysikalismille jos ja vain jos nämä ovat perustaltaan eifysikalistisia. Joten ollakseen ongelma fysikalismille tämä argumentti vaatii sen, että täytyisi olla jo valmiiksi tieto eifysikaalisuudesta. Jolloin ei voida kuin kysyä että (a) jos tieto jo on, niin mihin tätä argumenttia enää tarvitaan ja (b) jos tietoa ei ole ja argumentti nähdään fysikalismin kritiikkinä, niin ollaan kehäpäättelyssä jossa oletetaan mitä ollaan todistamassa.

Nagelin ja Hempelin argumentit ovat toki molemmat mielenkiintoinen, suurin vika on siinä miten pitkälle niiden vaikutukset viedään. Ja kun tälle tielle lähdetään, sitä tuppaa tulemaan kehäpäätelmä vastaan. Joka vihjaa siihen suuntaan että fysikalismilla ei ole mitään kovin suuria tai vakavia ontologisia ongelmia.

Mallivastaus

Edellinen blogaukseni käsitteli monelle tuttua Raamatunkohtaa. Kommentteihin tuli jopa pieni moite. "Mutta tähän kirjoitukseen, siinä annettuun tehtävään, en osaa vastata. Ajattelen vain, että siinä maalataan sanoilla samaa maalausta, joka on jo olemassa. Todistellaan asioita sen omista premisseistä lähtien." Tämä on hyvin luonnollista, sillä itsekin olen nähnyt mainitun kohdan useasti. Ja olen nähnyt sen aina eksitentiaalisessa mielessä. Luulen, että se on jopa se tapa jolla sitä on "alunperin" haluttu luettavaksi. Sitä jopa liitetään laajempaan kontekstiin ymmärryksen hankkimiseksi "En tunne raamattua, mutta muistan joskus uskontotunnilla kuulleeni, että myös Lasarus heräsi kuolleista. Vahvistaako se asiaa vai ei?" Samoin ei tarvitse tietää mitä kuoleman jälkeen on, riittää että pelastus ja muut ovat käsitteinä mukana ja tiedetään että se tulee. Se, mitä siellä tapahtuu on sitten oma lukunsa.

Juuri tämän eksistentiaalisen tulkinnan "kaanonisen" asenteen vuoksi oli mielenkiintoista käsitellä sitä täysin poikkeavalla tavalla, väitelauseina joita käsitellään kuin kylmiä matemaattisia yhtälöitä. Ja tällöin ei tarvitse miettiä mitään premissien ulkopuolisia Lasaruksia. Kyseessä on suorastaan mekaaninen toimenpide. Ajattelin jopa että tilanne olisi siinä mielessä "helppo", että ilmiöstä nousisi esille asioita. Mutta tämä viittasi siihen että oikotiet ovat huonoja. Ilman lukijan tekemään työtä rakenne muuttuu iltapäivälehtimäiseksi syytökseksi. Ja koska en itse kannata oikoteitä, pitää siksi tehdä töitä. En voi vain "kokea itseäni petetyksi" koska se johtaisi mielen kohti aika epämiellyttäviä samastumiskohteita.

Käytän alla "mukautettua notaatiota". ("^" = ja ; "-" = negaatio ; "→" ; "←→" = ekvivalenssi) Bloggerin pohja ei ole kovin suopea tässä kohden, joten joudun hitusen soveltamaan "vähän sinnepäin -merkeillä". Kaavoitan asian seuraavilla ideoilla joissa looginen symboli viittaa sanalliseen vastineeseensa:

A = Jeesuksen ylösnousemus
B = Yleisempi kuolleiden ylösnousemus
C = Usko ja siitä kertomisen arvo
D = Synnin valta
E = Perikato
F = Säälittävyys

"Jos kerran julistetaan, että Kristus on herätetty kuolleista, kuinka jotkut teistä voivat sanoa, ettei kuolleiden ylösnousemusta ole?"
Tämä kohta on ongelman asettelu. Se esittää ongelman siitä että osa epäilee Jeesuksen ylösnousemusta. Tämä voidaan asettaa joksikin joka joko todistetaan tai kumotaan päättelyketjulla.

"Jos ei ole kuolleiden ylösnousemusta, ei Kristustakaan ole herätetty kuolleista."
-B→-A
Kyseessä on ehtolause, jossa vihjataan seurauksesta. On selvää että tämä viittaa implikaatioon, jossa tietystä alkuehdosta seuraa jotain muuta. Implikaatio on selvästi tämän kohdan toistuvin keino.

"Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne."
-A→-C
Tämä on toinen implikaatio.

"Silloin nähdään, että olemme antaneet Jumalasta väärän todistuksen, kun olemme väittäneet hänen herättäneen Kristuksen - mitä hän siis ei ole tehnyt, jos kerran kuolleita ei herätetä."
-C→-B
-B→-A
Tämä kohta on itse asiassa osittain redundantti, se sisältää jo sanottuja elementtejä. Se on kuitenkin osittain tarpeen, sillä aiemmin mainituista premisseistä voidaan päätellä vain että
(-B→-A),  (-A→-C) = -B→-C
Implikaatiot kun kulkevat vain yhteen suuntaan. Se, että A johtaa B:hen ei tarkoita että jos meillä on B, niin myös A olisi totta. B ei riipu samalla tavalla A:sta. Tässä Raamatunkohta viittaakin astetta suurempaan. Nimittäin siihen, että B ja C ovat keskenään ekvivalentteja ; Nuoli kulkee molempiin suuntiin.
Näin saadaan seurauksena syntyykin astetta sitovampi yhteys.
(-B←→-C)

"Ellei kuolleita herätetä, ei Kristustakaan ole herätetty."
-B→-A
Kohta on ilmiselvästi aikaisemman toistoa. Ei ristiriitaa eikä uutta informaatiota. Väitelause on sanottu jo aiemmin. Tämä on runollisessa tyylissä tavallista eikä siitä tarvitse välittää. Helpottaa vaan urakkaa kun kohtia on vähemmän.

"Mutta ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla ja te olette yhä syntienne vallassa."
-A→-C^D
Tämä kohta on muotoilussa osittain redundantti. (An negaation ja C:n negaation välinen implikaatio.) Mutta tosiasiassa tämä on tavallaan oikomista joka johtuu koko argumenttiketjun lukemisesta aiemmin. Voisi ajatella että C pitää sisällään C₁ (uskon totuudellisuus) ja C₂ (uskon levittämisen arvo). Eli tämä tavallaan tuo oikeasti lisäinformaatiota. Täysin uutena sisältönä on se, että A:n negaatio johtaa myös D:hen (-A→D)

"Ja silloin nekin, jotka ovat nukkuneet pois Kristukseen uskoen, ovat joutuneet perikatoon."
(-C^D)→E tai vaihtoehtoisesti -A→E
Tämä on tulkinnanvarainen kohta. Olisi mahdollista tulkita että se olisi suora yhteys joka viittaa Kristuksen heräämiseen tai sitten uskon valheellisuus ja pelastuksen puute johtavat kadotukseen.
1: Kun A implikoi -C^D:tä, ensimmäinen tulkintatapa johtaa siihen, että -A→E. Tämä tulkinta sitoo vahvasti vaihtoehtotulkinnankin mukaan.
2: Jos katsomme jälkimmäistä, niin tiedämme että -A→(-C^D^E)

Tässä kohden voidaan jopa ajatella että on mahdollista että kadotus on kiertoilmaus yleisen ylösnousemuksen puutteelle jolloin E on sama kuin B:n negaatio. E←→-B Tämä on kuitenkin tulkinta, ja jätän sen vain huomioksi, mahdollisuudeksi. Jos tämä tulkinta pitää paikkaansa, syntyy valtavasti tilanteita joissa implikaatiot kuvastavat kokonaisuuksia jotka voisi sieventää ekvivalensseiksi. -A→(-C^D^-B) tuo sivutuotteena sen, että kristinuskossa kadotuksen puute ja Jeesuksen ylösnousemuksen puute ovat aina toisiinsa sidottuja. Voit saada A:n vain kun myös B ja toisin päin ; A←→B

"Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä."
-B→F
Tässä tarvitaan hieman tulkintaa. Vain elämän aikana uskominen tarkoittaa sitä että kuoleman jälkeen ei ole mitään. Siksi alkuun -B joka koskee kuolleiden ylösnousemuksen puutetta.

Tässä olisi halukkuutta tulkita F kiertoilmaukseksi samalle asialle kuin -C. Tällöin -B→-C. Tämä voisi vihjata loogisen mahdollisuuden sille että olisi mahdollista -C ilman että D. Mutta tämä on estetty jos A on ekvivalenssissa B:n kanssa.

"Mutta nyt Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta jotka ovat kuolleet."
A

"Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä."
A→B
Tämä voisi olla kokonaan päälleliimattu heitto, jossa perusteluissa aiemmin mukanaolematon elementti otettaisiin mukaan ikään kuin se liittyisi päättelyihin. Mutta sen voi tulkita siten että se sitoo Jeesuksen ylösnousemuksen alkamiseksi. Tällöin se ei tuo mitään uutta mitä ei olisi jo sanottu.

Mitä tuo ylläoleva pyöritys tarkoittaa?

Tosiasiassa kaikkia mainittuja päätelmiä voisi kombinoida keskenään. Niitä on hirvittävästi. Karkeasti ottaen siinä käytetään paljon implikaatioita jotka ovat epäsymmetrinen tapa sitoa. A→B kun tarkoittaa että joskus voi olla -A ja silti B. Nuolia pyöritetään kuitenkin moneen suuntaan ja tämä rajoittaa mahdollisuuksia. Lopputuloksena on se, että käsitteiden väliin syntyy pakotettuja ekvivalenssitilanteita. Silloin ei voi olla B ilman että olisi myös A, -A ei voisi koskaan johtaa B:hen, joten -A on aina myös -B. Asiat liittyvät silloin yhteen.

Implikaatiot ovat siitä mielenkiintoisia, että ne usein sisältävät syyseuraussuhteen joka on ikään kuin induktiivinen kaava. Premissi uskoo että tämä induktio on totta. Joten jos tämä induktiojoukko on totta, seuraa siitä deduktiivinen johdos, tietyt johtopäätökset seuraavat väistämättä.

On tietyllä tavalla hauskaa käsitellä implikaatioita väitelauseina. Sillä ilman tätä näkökulmaa perusteluketjussa olisi paljon "tyhjiä premissejä", jotka johtuvat induktiivisen päättelyn deduktiosta poikkeavasta luonteesta. Esimerkiksi kun selitetään että ilman Jeesusta ei ole pelastusta, kielletään sellaisen Jumalan olemassaolo joka ei olisi kristinuskon Jumala mutta joka kuitenkin pelastaisi kristityt ihmiset kuoleman jälkeen. ; Tässä mielessä teksti väittää asioita joista voidaan olla erimielisiä. Tämä on tietysti tärkeä asia logiikan totuudenmukaisuuden kanssa. Mutta loogisesti validi päätelmä voi olla ilmankin.

Ongelmallinen seikka on kuitenkin se, että perustelu ei tosiasiassa missään vaiheessa todista että A. Se on kuitenkin kysymys jota se lähtee ratkaisemaan. Se premissoi tämän. (Se on se kohta jossa lukee A eikä mitään muuta.) Tämä voidaan nähdä leikkauskohtana joka asettaa päälle ikään kuin toisen päättelyketjuston. Tekstikatkelma on logiikan kannalta kahdessa osassa.

On osa joka on ennen "mutta nyt" sanaparia. Ja on osa sen jälkeen. Käytännössä kokonaisuus on sitä että asioita sidotaan yhteen kaksisuuntaisiksi syyseurauksiksi.

Osat voisi kääntää arkikielellä seuraavalla tavalla ; Raamatunkohta selittää pitkästi sitä miten kristinuskovaisella kaikki nojaa yhden kortin varassa. Jos Jeesus ei ole noussut kuolleista, kaikki sen kanssa ekvivalentit osiot romahtavat. Ei ole pelastusta, ei kuolemanjälkeistä elämää. Ilman Jeesusta on vain synnin valta ja kadotus. (Joka on joko täsmälleen saman sanomista toisin sanoin tai ei, riippuen tulkintaskeemasta.)

Se, että A ei todistu vaan oletetaan tarkoittaa oikeastaan sitä että uskova tekee uskon hypyn A:sta ja tämä todistaa että se on tosi. Ainut tapa jolla psykologisesti yritetään tehdä muista osioista haluttavia on viittaaminen siihen miten surullista tilanne olisi kristityille. He olisivat säälittävistä säälittävämpiä jos asia ei olisi totta. Joka ei tarkoita että asia olisi totta. Joko asia on otta ja miellyttävää tai ei ja epämiellyttävää.

Toisin sanoen voidaan sanoa että usko nojaa Jeesuksen ylösnousemuksen varassa. Ja Jeesuksen ylösnousemus taas nojaa uskon varassa. Kyseessä on kehäinen päättely. Ristiriitoja ei ole, koska kehäpäätelmissä ei sellaisia ole. Piiri pieni pyörii -mallinen logiikka rakentaa yhteyssuhteita mutta ei perustele miksi ne ovat näin eivätkä toisin. Ne kun lähinnä oikeutetaan olettamaan ristiin toisensa ja vaihtoehtoa pidetään liian epämiellyttävänä joten kehäpäätelmää ei viitsitä lähteä purkamaan ja tekemään siitä perusteluketjua joka todistaisi että Jeesus on noussut kuolleista sen sijaan että olettaisi sen.

Toistetaan asioita omista lähtökohdista ja kielletään vaihtoehto sen sijaan että todistettaisiin se. Eli täsmälleen se, mitä tapahtuu nykyäänkin uskontokeskustelussa aina ja kaikkialla kun uskova kohtaa uskontokriitikon. Vastaus on presuppositionistinen, uskova kohtaa uskonnon kyseenalaistajana uskonnon keinoin uskonnon sisäisessä maailmankuvassa olettamalla että vaihtoehtoa ei ole olemassa. (Siten kun kysymys lähtee siitä onko A, vastaus premissoi erikseen että A on tosi, eikä todista että näin on.) Jos kysymys on "Miksi ei -A" niin kristitty vastaa "koska A". Tätä on vaikeaa pitää argumenttina. Ei vaikka sen ilmaisisi loogisena notaationa. Tai oikeastaan - varsinkaan silloin.

Fiksulle uskovaiselle tämä tarkoittanee sitä että kohta on luettava eksistentiaalisesti ja että logiikka on vähän väärä asia käsitellä koko asiaa. Kannatan itsekin samaa tulkintaa, vaikka en heidän vakaumustaan jaakaan. On sitä käsitebaletilla joskus kuitenkin mukava leikkiä. Kristittykin voi saada arvoa elämäänsä sillä että onko -C todellakin F ja ateismissa arvotyhjiö, ja onko -B sama kuin E, eli onko pelastuksen puute sama kuin perikato ja elämän merkityksellisyyden sumenemista, vai onko kyseessä se vaihtoehto jossa nämä ovatkin aivan eri asioita, jolloin tulkinta ei ole yhtä tiukka. (Yhdistäjä voi olla tiukan linjan tuomitsija joka saa ylpeän kokonaisvaltaisen paremmuudentunteen - kun taas erottelusta saanee eväitä jopa siihen uskonnottoman ihmisen kohtaamiseen.)

Etsi Raamatusta : looginen virhepäätelmä

Tämä huomautus pohjautuu vahvasti Laura Nissin ja erään kuolleistaheräämisestä argumentoineen kristityn ja monien muidenkin skeptikoiden tuoreesti käymään keskusteluun. Jostain syystä silminnäkijäkertomukset, puheet tyhjistä haudoista ja muista kietoutuvat yhteen täsmälleen sillä rakenteella, jota tuo "Raamatun" jaekin heijastelee. ~ Heijastelee peräti tavalla jossa "yksi premissi - yksi jae" henki on harvinaisen vahvalla tasolla läsnä. Raamatun on selvästi tuolta osin kirjoittanut loogikko. Ei vain kovin hyvä sellainen. Mutta tietenkin Jumala on antanut meille kaikelle epäjärjen lahjan, jotta käyttäisimme sitä mahdollisimman paljon.

"Jos kerran julistetaan, että Kristus on herätetty kuolleista, kuinka jotkut teistä voivat sanoa, ettei kuolleiden ylösnousemusta ole? Jos ei ole kuolleiden ylösnousemusta, ei Kristustakaan ole herätetty kuolleista. Mutta ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne. Silloin nähdään, että olemme antaneet Jumalasta väärän todistuksen, kun olemme väittäneet hänen herättäneen Kristuksen - mitä hän siis ei ole tehnyt, jos kerran kuolleita ei herätetä. Ellei kuolleita herätetä, ei Kristustakaan ole herätetty. Mutta ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla ja te olette yhä syntienne vallassa. Ja silloin nekin, jotka ovat nukkuneet pois Kristukseen uskoen, ovat joutuneet perikatoon. Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä. Mutta nyt Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta jotka ovat kuolleet. Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä."
(1. Kor.15:12-21)

Kun tutkitte ylläolevien jakeiden statementteja premisseinä, sekä mietitte tämän suhdetta armeliaaseen lopputulokseen, mitkä loogiset virhepäätelmät läpitunkevat sen sanoman? - Tavalla jolla on hyvin syviä vaikutuksia moniin nykyajan apologetiikkaankin!
Vastaus: Osassa ketjuaon non sequitur, kokonaisuus kiertää itseään kehäpäätelmänä. Tämän lisäksi soveltaa jotain manipulatiivisia argumentteja, kuten toivottavuuteen vetoamista.

Minkä virheen valitset?

Skeptikko Agrippa (Ἀγρίππας) eli ensimmäisellä vuosisadalla. Hänen skeptisminsä ytimessä oli kaiken tiedon kiisto. Tässä mielessä hänen oppinsa oli melko lähellä monia buddhalaisia näkemyksiä. Siihen aikaan skeptismi ei vielä ollut pääasiassa "skientistien hommaa". Agrippakin oli tavallaan "anti-skientisti".

Hän esitti arvoituksen. Se oli arvoitus joka koski tietämistä. Jos peruskysymykseksi asetetaan episteeminen taso ja kysytään "mistä tiedän, että tämä on totta?" päädymme argumentaation tasolle. Esille vaaditaan jokin logiikka, perustelu, evidensssi, todiste tai jokin joka vihjaa että ratkaisu on parempi kuin sen vaihtoehto. Itse asiassa valtaosa filosofiasta ja perusteluista on annettu juuri sen vuoksi, että asioille vaaditaan perustelua. Agrippa esitti että silloin kun meillä on olemassa perustelu, se itse asiassa ajautuu väistämättä johonkin seuraavista kategorioista;
1: Kehäpäätelmä ; Tässä mallissa teoria ja todiste tukevat toisiaan. Ne päätyvät toistamaan toistaan, ja tästä syntyy tautologisuus, joka on ristiriidatonta, mutta sen ongelmana on yleisesti ottaen se, että jos kehäpäätelmät sallitaan, lopulta ihan mitä tahansa voidaan perustella. Kehäpäätelmä onkin yleisesti ottaen nähty logiikassa eräänä vahvimmista ja perustavimmista argumenttivirheenä.
2: Päädytään regressiveen argumenttiin jossa kehäpäätelmä vältetään. Jokainen asia kuitenkin tällöin vaatii todisteekseen jotain. Eli loppujen lopuksi joko jokin näkemys otetaan ilman todisteita - ja voimme kysyä miksi vaadimme todisteita ensinkään - tai sitten päädytään ikuiseen regressioon jossa ei ikinä päästä lopputulokseen, eli tieto kenties täsmentyy uuden perustelun myötä, mutta ei kuitenkaan edes lähesty valmiina olemista.
3: Rakennetaan aksiomaattinen rakenne, jossa johtopäätös nojaa esioletuksille, jotka taas ovat itsessään ilman perusteita eikä ole oikein mitään velvollisuuksia hyväksyä niitä.

Agrippan ideana oli osoittaa että kaikki mahdolliset tiet olivat tukossa. Vaihtoehtona olikin tiedon hylkääminen. Modernina aikana tämänlaiset asiat otetaan kuitenkin hieman toisin. Niitä pidetään todisteena siitä että tieto ei ole täydellistä. Se ei tarkoita että sitä ei olisi ollenkaan tai sitä ei voitaisi hankkia. Näin ollen on olemassa kolme päästrategiaa, jotka nojaavat juuri Agripan oivaltamaan aivan fiksuun rakenteeseen. Tässä yhteydessä puhutaan puolileikillisesti Münchausenin trilemmasta, koska tässä ikään kuin nostetaan argumentti suosta sen itsen avulla samaan tapaan kuin Münchausen nosti itsensä ja hevosensa suosta vetämällä itseään hiuksista ylös. Epistemologiasssa asia on huomioitu seuraavalla tavalla:
1: Koherenssia puolustavat näkemykset hyväksyvät kehäpäätelmät. Tässä on olemassa niitä joista kehäpäätelmiä tulee mukaan. Ja on olemassa niitä, jotka korostavat sitä että empiirisissä teorioissa koherenssi ei itse asiassa ole ongelma, jos kaikki mukana olevat teoriat läpikäyvät fallibilistista testiä. Kun jokaista toisiinsa nivoutuvaa osa-aluetta testataan erikseen, ne ikään kuin varmistavat "kaavanmukaisuutensa". Teoriat ikään kuin tukevat toisiaan. Siksi, että vaikka koherenssi nivoo loogiset konseptit yhteen, luonnon ei tarvitse niin tehdä.
2: Infinitivismissä hyväksytään että perusteluketju voi olla äärettömän mittainen. Peter Klein korostaa että tässä vain kierretään kehäpäätelmäisyyttä ja toisaalta mitään premissiä ei oteta vain otettuna. Kaikki on kyseenalaistamisen ja tutkimisen alla. Näin syntyy erittäin epädogmaattista filosofiaa, jonka ainut ongelma on oikeastaan keskeneräisyys jota ei voida koskaan korjata.
3: Foundationalistit taas nojaavat aksiomaattiseen todistamiseen ja hyväksyvät että jotkut premissit ovat "ilmasta otettuja" ja täysin metafyysisiä. Premissejä pyritään lähinnä minimoimaan ja asettamaan ne sellaisiksi että mahdollisimman moni hyväksyy ne. Premisseistä tehdään eräässä mielessä käsiäänestyskysymyksiä ja luotetaan että intersubjektiivisuus on parempi kuin mielivaltainen dogma.

Jos minulta kysytään - ja miksi en kysyisi omassa blogissani itseltäni kun en muultakaan voi - kannatan sekakäyttöä. ; Jokaisessa vaihtoehdossa on heikkoutensa ja vahvuutensa. Ne myös sotivat osittain toisiaan vastaan, joten niiden heikkoudet ja vahvuudet eivät osu yhteen, kasvattamaan yhä suurempaa virhettä yhteisvaikutuksen kautta. ; Psykologiassa on huomattu, että ihmiset luottavat mieluusti yhteen tai muutamaan argumenttiin. Jos sepustus on pidempi, mukaan tulee epäilystä siitä että miksi on täytynyt korostaa asiaa ja tehdä siihen lisää mittaa ; Yksittäisen argumentin taso laskee siitä että puolustuksia on monia. Näin ei tietysti ajatella tietoisesti, mutta näin tapahtuu. ; Oma tieni on tälle päinvastainen, arkijärki on nähdäkseni tässä(kin) enemmän väärässä kuin haluamme tunnustaa. En siis juurikaan luota yksittäisiin argumentteihin.

Koko ajatus siitä että olisi yksi idea jota toistettaisiin sopii kenties uskonkäännyttäjille, mutta minulle se ei sovi. Nähdäkseni kokonaisuutta arvioidaan "hedelmällisyyden" perustella. Käytännössä pirunmoisella kasalla argumentteja joita on tehty erilaisin metodein. Usein tässä näkee, miten jotkut näkemykset ovat argumentteineen melko hedelmättömiä. Ne eivät tarjoa lähtökohtaa jatkamiselle, ne tarjoavat usein hyvin keinotekoiset ehdot ja muutaman puolustuslähtökohdan. En luota tämänlaisiin. Tämänlaista lähestymistapaa sanotaan holismiksi.

Kuinka ihmisluonnon moraalia on käytännössä mahdotonta käyttää asiallisesti arvokeskustelussa

"isn't saying that lovingkindess is good because it's part of God's nature, and God's nature is good, just tantamount to saying that God's nature is good because it's God's nature? It's just content-free, arbitrary and viciously circular."
(J. Simonov)

Ylläoleva lausunto moittii hyvin lyhyellä mutta silti oleellisella tavalla näkemystä jossa on objektiivinen moraali joka on sidottu Jumalan ominaisuuksiin. Tämä muistuttaa esimerkiksi siitä miten avoimen kysymyksen argumentti jättää aina tilaa humen giljotiinille. Ja tämän testaaminen jää hyvin ilmaan, etenkin kun Jumalan ominaisuuksia ei voida kovin objektiivisesti mitata.

Vastaava ongelma on oikeastaan lähes kaikessa etiikassa joka perustuu siihen että se viittaa johonkin pysyvään ja muuttumattomaan ihmisluonteeseen. Esimerkiksi etiikassa vedotaan usein ajatukseen siitä että se olisi jotenkini intuitiivista ja luonnollista ihmiselle. Siinä jokin tietty mielipide tai asia väitetään ihmiselle luonnolliseksi. Ja sitten tämä määritetään hyväksi. Lopputuloksena on kehää kiertävä keskustelu joka typistyy siihen että ihminen käyttäytyy kuten ihminen käyttäytyy. ; Tämä vääntyy usein esimerkiksi perinteisiin vetoamiseksi. Tämä laajentaa edellistä vain aikaan. Siinä väitetään että ihmisillä on perusluonne ja viitataan että ihmiset ovat ennen tehneet jotain ja sen jälkeen ihmisten tulee jatkossakin käyttäytyä kuten ihminen käyttäytyy.

Tautologisuus ei tunnu monista ongelmalliselta. Syynä lienee se, että tässä ollaan yllättävän harvoin tuomitsemassa. On toki kristittyjä joista etiikka on ideologiasidonnaista. Tällöin he eivät aja ihmisen luonnollista moraalia vaan olettavat että ihminen on perusluonteeltaan paha. Silloin esimerkiksi islam turmelee ja kristityt ovat hyviä. (Paitsi jos olet islaminuskoinen jolloin asiat ovat juuri toisin päin.) Tällöin ei kuitenkaan puhuta ihmisluontoon viittaavasta etiikasta. Useimmiten suomalaiset kristityt ottavat luonnollisen moraalin käyttöön juuri selittääkseen sen mitä he pitävät "omantunnonateisteina". Eli ihmisinä jotka ovat eettisiä mutta ateisteja. He viittaavat siihen että ihmisillä on perusetiikka joka on Jumalan omaantuntoon ohjelmoitua.

Tällä selitetään se, että jos ateisti ei pidä ajatuksesta että ihmiset menisivät Oinosen ehdottamaan tapaan naimisiin koirien kanssa, se viittaisi siihen että heillä on luonnollinen etiikka joka estää heitä tekemästä pahuuksia. Eli luonnollinen moraali koskisi heitäkin. Kuitenkin tässä kohden arvokeskustelu muuttuu erittäin häröksi, koska useimmiten kinataan juuri moraalierimielisyyksistä. Kaikki ovat kenties yksimielisiä siitä onko hyvä menn koirien kanssa naimisiin, mutta homoseksuaalisuus on kuitenkin se aihe josta Oinonenkin kinasi ja jossa on sitten hyvin voimakas erimielisyys. Jos moraali on luonnollista ja ateistit voivat olla omantunnon ateisteja, tämä tarkoittaa sitä että erimielisyyksiä ei voida ratkoa viittaamatta kulttuuriin. Eli on pakko irrottautua siitä ajatuksesta luonnollisesta ihmisissä olevasta hyvyydestä ja mentävä ideologian puolelle.

Ideologian vaikutuksen kielto on tällöin täysin keinotekoinen. Väitetään että ei olla tuomitsemassa ideologian vuoksi mutta sitten tehdään juuri näin. Parempi olisi olla edes rehellisesti syrjivä. Luonnollinen etiikka onkin yllättävän usein hyväntahtoisen ihmisen tapa valehdella itseltään oma syrjivyytensä. Kun ensin viitataan omantunnonateisteihin voidaan hyvällä syyllä ruveta puhumaan ateismin moraalin rapistavasta vaikutuksesta, koska sehän ei ole ateismin tuomitsemista aatteena ja vakaumuksena. (Paitsi että oikeasti ei voida.)

Ideologioiden kohdalla tässä kohden esiin nousee usein juurikin se, että niiden nähdään usein turmelevan. Eli ihmisillä on luontainen etiikka mutta kommunistinen tai ateistinen ideologia vääristää tämän. Tällöin ongelmana on tietysti se, että jos ideologiat harhauttavat, niin eikö voitaisi aivan yhtä hyvin sanoa että kristinusko on menneisyydessä turmellut ihmiset ja nyt tästä ollaan vapautumassa - itse asiassa juuri tämänlaista vastaanväittämistä korostetaankin usein.

Tämä "ideologian vääristäminen ja luonnolliseen etiikkaan palauttaminen" itse asiassa nähdäkseni yhdistävät tämän hetken kristittyjä ja uusateisteja ; Objektiivisella moraalilla on pitkä teologinen perinne. Ja esimerkiksi Sam Harris argumentoi vahvasti sen puolesta että ihmisten lajinmukainen käytös on moraallia. Molemmat viittaavat siis ihmisen perusluonteeseen. Vastapuolta leimataan Kristityt viittaavat Staliniin ja ateistit noitavainoihin ja 9/11 -terrori-iskuihin. Vastapuolen leimaaminen liittyykin juuri tähän teemaan : Siihen mikä ideologia turmelee ja mikä palauttaa takaisin normaalitilaan.

Tässä unohtuu helposti se, että jos uskoo luonnolliseen etiikkaan, olisi käytännössä pakko kannattaa sekularismia. Sillä jos ideologiat joko mukailevat tai harhauttavat luonnontilaa, on kaikki ideologia periaatteessa yritys heijata ihmisluonnetta johonkin suuntaan. Koska tässä on erimielisyyttä, olisi oikea tapa jättää kaikki ideologianpaasaus vähemmälle.

Tämä liittyy vahvasti siihen teemaan miten eräs uskova kiivaasti selitti siitä että ei pitäisi uskoa tiedettä koska mikroskooppikuvatkin voidaan väärentää. Että pitäisi luottaa omiin kokemuksiin ja tuntemuksiin. Että ei pidä vain uskoa mitä muut sanovat ja valehtelevat. Siksi naturalistien pitäisi olla hiljaa ja kaikkien pitäisi kuunnella julistusanekdootteja jotka kumpuavat omakohtaisista kokemuksista. Itse en voinut oikein sanoa muuta kuin sen, että en itse koe näitä Jeesusjuttuja joten ne anekdootit ovat minulle varmistamattomia. Ihmiset voivat hallusinoida, erehtyä, valehdella. Mikroskooppien kohdalla on sentään se, että laitteistoja voi rakentaa, niiden toimintaperiaatteen selvittää ja katsoa itse saako samoja tuloksia. - Hiukkaskiihdytin on kenties kallis, mutta tämäkin on teoriassa mahdollista, joten valehtelusta niidenkin kohdalla voi edes jotenkin jäädä kiinni. uskontarinat taas eivät ole sellaisinaan toistettavissa. Näin ollen kerroin tekeväni juuri ohjeen mukaan ja meneväni hankkimaan mikroskoopin. Jos Jeesus haluaa ilmestyä kokemusmaailmaani, hän voi tehdä sen itse ilman mahdollisesti valehtelevia välikäsiä.

Tämä kaikki näyttää että etiikassa ei kannata vain väittää että jokin asiantila on luonnollinen. Näiden väitteiden takana on aina niin paljon "ilmaa" ja tyhjiä oletuksia, että erimielisyys on aina mahdollista. Ja itse asiassa samalla ajatuslogiikalla voidaan perustella keskenään ristiriidassa olevia väitteitä. Objektiivinen moraali on vain kehäpäättelyä ja luonnon hyväksi väittämistä. Huonoimmillaan siinä vain väitetään että jokin on luonnollista hyvää, eikä tätä voida mitenkään varmistaa, joten jäljelle jää vain vastapuolen ad hominem -pilkka. Objektiivinen moraali on omituista ontologiaa, jonka kaikki ongelmat räjähtävät silmille jos sitä yritetään soveltaa eettisen erimielisyyden ratkomisessa, jolloin se latistuu pelkäksi huonoksi ja ilkeämieliseksi huuteluksi. Samaan pääsee sanomalla "minusta asia on näin".

Ihmisiin objektiiviseen moraaliin viittaaminen ongelmatilanteissa kuitenkin vetoaa. Sillä he eivät erota perustelua pelkästään siitä että joku sanoo "koska". He ovat idiootteja. - Tosin heille on myönnettävä että he ovat todennäköisesti idiootteja ihan luonnostaan.

Kuinka kristittyjen ontologiseen moraaliin perustuva jumalatodistus osoittaa että kristityt ovat suvaitsemattomia ideologianatseja

Minut tagattiin facebookissa reagoimaan YouTube -videoon. se oli "Prager Universityn" video jonka argumentoija oli Peter Kreeft joka on Boston Collegen filosofian professori. Otsikko on messevä "If Good and Evil exists, God exists". Eli "Jos hyvä ja paha ovat olemassa, niin Jumala on olemassa". Video on vain muutaman minuutin pituinen. Mikä tarkoittaa sitä että argumentaatio ei voi olla kovin laadukasta. Mutta toisaalta se tarkoittaa myös sitä että tässä on jotain joka on kenties sopivan kokoinen jotta sen voi käsitellä blogissa hyvinkin seikkaperäisesti.

Kreeftin tavoitteena on varsin kunnianhimoinen haaste ; Hän yrittää todistaa Jumalan olemassaolon perustelemalla että hyvällä ja pahalla on objektiivinen vastaavuus todellisuudessa. Tässä todistetaan kristinuskon moraalinen että episteeminen puoli muutamassa minuutissa.

Bloggaajan omien ennakkoasenteiden esilletuominen (argumentaatioon osallistumisen oikeutus, ja valitun kovasanaisen retoriikan selitys).

Lähtökohtaisesti en odottanut kovin paljoa. Objektiivisen moraalin argumentaatio kun on yleensä perustunut kahteen virheeseen (a) moraali määritellään apriori sellaiseksi että se sopii vain teistiseen malliin. Eli vaikka muitakin moraalisia malleja on, niitä ei huomioida ja niitä ei kumota vaan ne määritellään suoralta kädeltä epäoleellisiksi. (b) Objektiivinen moraali liitetään Jumalaan keinotekoisesti. Esimerkiksi vaihtoehdot siitä että objektiivinen moraali olisi ilman tekijää ohitetaan, ja ajatellaan että jos objektiivinen moraali on, sen tulisi olla alisteinen Jumalalle. Että objektiivinen moraali ei voisi olla olemassa sellaisenaan vaan vaatisi pakosti taustalleen Jumalan.
1: Kreeftin tapa ottaa premissiksi etiikka ja Jumala johtopäätökseksi herätti jo perusideana huvitusta. Se on nimittäin suoraan sanoen yksi omituisimmista argumenteista. Se on bisarrimpi kuin Anselmin ontologinen todiste. Eli argumentti joka on tunnettu puutteistaan. Se tuntuu tämän rinnalla, virheistään ja puutteistaan huolimatta, laatuargimentilta.

Kuitenkin, koska olen agnostikko, minulla on hyvin erikoinen suhde jumalatodistuksiin. Siinä missä ateistit ovat mielellään repimässä argumentteja palasiksi ja kaivelemassa niiden virheitä tavalla jossa argumentin epäonnistuminen on riemun lähde, on suhteeni tähän toinen. Periaatteessa olen aina vähän toiveikas. Sitä ollaan ikään kuin muna toisessa ja rukousnauha toisessa kädessä toivomassa parasta. Epäonnistuminen onkin tätä kautta petetyksi tulemista. Eli jokainen epäonnistunut argumentti jonka kohtaan on ajanhaaskuuta johon minut on petetty. Argumentin epäonnistuminen ei ole minulle riemun lähde. (Siksi jos vaihtoehtoinasi on lähettää epävakuuttavia argumentaatioltaan puutteellisia jumalatodistuksia ja se että hyppäät junan alle, niin jos minulla on sananvaltaa valintaanne niin kehotan teitä hyppäämään junan alle.)

Kreeftin moraali todistaa Jumalan -argumentin lähtökohta.

Esittelen Kreeftin argumentin. Koska minulla ei ole äänikorttia omassa koneessani, tein erityisen palveluksen jotta sain  äänikortin käyttööni. Notaation tekeminen vie aikaa, ja tämän vaivannäköni tuloksena voin esitellä kohtuu tarkasti miten Kreeftin perustelu etenee. Kreeftin argumentaatio lähtee tehtävän rajaamisesta. Se onkin hyvä filosofian tekemisen periaate ; "I'm going to argue for the existence of God from the premise that moral good and evil really exist. They are not simply a matter of personal taste - not merely substitutes for I like and I don't like." Keefe siis määrittelee lähtökohtaisesti mitä etiikka voi olla ja mitä se ei voi olla. Hänen etiikkansa on objektiivista siinä mielessä että se ei mitenkään riipu ihmisistä ja heidän mieltymyksistään. Hyvä ja paha ovat siis objektiivisia realiteetteja jotka ovat olemassa ihmisestä huolimatta. Ja ne ovat tätä määritelmällisesti. Jo tämä kertoo huonoa loppuargumentista. Kun lähtökohtana on että "inhimillinen ei kelpaa", niin onko ihme jos saadaan ihmisestä riippumaton Jumala? On toki mahdollista että tähän keksitään kiertotie. Siksi on kenties väärin tuomita kahden lauseen takia.

Argumentin (kenties retoriikaltaan tarpeettoman teräväkielinen) analyysi tarkemmin.

Kreeft tekeekin seuraavaksi mielenkiintoisen täsmennyksen siitä mitä hänen argumenttinsa tarkoittaa ja ei tarkoita. Tämä on hyvin kannustava piirre. Sillä hyvin usein kristillinen scheisse on juuri sellaista että se ei muistuta perustelun rajoista ja siksi niitä tulkitaan ja sovelletaan hyvin julmasti. Kreeft on tässä itse asiassa jopa rakentava "Before I begin, let's get one misunderstanding out of the way. My argument does not mean that atheists can't be moral. Of course: atheists can behave morally, just as theists can behave immorally." Tämä on miellyttävä muistutus. Eli se, että objektiivinen moraali on ei tarkoita että ateistit olisivat pahoja ja kristityt hyviä. Kreeft on siis vain perustelemassa otsikon "Jos on olemassa hyvää ja pahaa, niin sitten on Jumala." Hän ei todista että ateismi tuhoaisi yhteiskunnan tai että kristityt olisivat hyviä ja fiksuja ihmisiä, tai että he olisivat ateisteja parempia ihmisiä.

En kuitenkaan pidä tätä täsmennystä kovin tärkeänä. Sillä argumentti kontekstoi ateistien hyvyyden hyvin omituiseksi. Kreeftin argumentti nimittäin tarkoittaa sitä että ateistit voivat olla hyviä vain sen vuoksi että Jumala on olemassa. Ateistien maailmankuva on siis väärässä ja ateisti joka ei ole nihilisti on ideologiansa mukaan epäkoherentti, väärässä, tyhmä ja idiootti. Ateisti joka tekee hyvää on tekopyhä kaksoisstandardissa elävä "kaappiuskovainen". Ja uskovainen joka tekee pahaa ei toimi Jumalan tahdon mukaisesti ja on tätä kautta etääntynyt Tosi Uskonnosta.

Kreeft jatkaa tästä argumentoimalla siitä että moraalilla on oltava lähde. Naturalistit selittävät moraalin eri lähtökohdista. Kreeftin argumentti yrittää ottaa nämä huomioon. Ja tätä tehdessään hän etenee kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa hän pyrkii perustelemaan että kaikki naturalistiset moraaliselitykset moraalin olemassaololle ovat vääriä. Ja tästä hän päättelee että naturaalien selitysten puutteet tarkoittavat samaa kuin supernaturaalin moraalin pakkouskominen Tämä on itse asiassa klassinen eliminointiajattelu joka nojaa väärään dikotomiaan jossa oletetaan että naturalismin kritisoiminen jotenkin todistaa supernaturaalin. Tämä näkyy jo hänen tehtävänrajauksessaan kun hän sanoo "Let's start, then, with a question about good and evil. Where do good and evil come from? Atheists typically propose a few possibilities. Among these are (1) evolution (2) reason (3) conscience (4) -human nature, and (5) utilitarianism. I will show you that none of these can be the ultimate source of morality." Tosiasiassa tämä on etiikassa samaa virheilyä mitä aukkojen Jumala -argumenttivirhe on fysiikkaa koskevissa kysymyksissä. Tässä on nimittäin muutamia ongelmia
1: Se ei yleensä jaksa kritisoida kunnolla joka ikistä naturalistista selitystä ja selitysmallia, eli eliminointi on puutteellista.
2: laadukkaimmillaanki, vaikka edellinen onnistuisi, se on jo keksittyjen teorioiden varassa. Se on pohjimmiltaan argumentti siitä että jos ihmiset eivät vielä tiedä jotain siihen ei ole ratkaisua. Valitettavasti se, että esimerkiksi minä teen virheen tai en keksi jotain ei ole mikään Jumalatodistus vaan todistus ihmisen kekseliäisyyskyvyn rajoista.
3: Supernaturaali ei vielä tarkoita samaa kuin Jumala. Esimerkiksi objektiivinen moraali joka on transsendentisti olemassa ilman Jumalaa on vaihtoehto jossa ei ole persoonaa, tavoitteita, rakkautta tai muuta vastaavaa. Se ei taatusti tarjoa mitään sielun pelastusta tai tuonpuoleista. Mutta argumentin vuoksi ohitetaan tämä nyt ja leikitään että tämä nyt unohdetaan. ~ Kreeftin argumentin kannalta tämä on erityisen ongelmallinen on se, että tämä ei suinkaan ole analyysiväline. Rajatessaan tehtävän näin, hän asettaa premissin jonka mukaan moraali ei voi olla itsessään vaan sillä on oltava lähde. Toisin sanoen Kreeft ei vain argumentoi, vaan rakentaa argumentin jo tähän muotoiluun piilotetun premissin varaan. Kreeft ei tuo tätä esille. Filosofian professorina hän joko tietää tai hänen tulisi tietää tämänlaiset.

Koska tämä vaihe yksinään tuhoaa Keefen argumentin lähtökohdat irrationaaliseksi roskailuksi. On kuitenkin hedelmällisempää katsoa koko argumentaatio läpi ja pitää sitä jossain määrin perusteltuna vaikka siinä olisi tämänlaisia heikkouksia. Tämä näkökulma johtaakin johonkin hieman yllättävään.

Kreeft eliminoi evoluution seuraavalla tavalla "Why not from evolution? Because any supposed morality that is evolving can change. If it can change for the good or the bad, there must be a standard above these changes to judge them as good or bad. For most of human history, more powerful societies enslaved weaker societies, and prospered. That's just the way it was, and no one questioned it. Now, we condemn slavery. But, based on a merely evolutionary model - that is, an ever-changing view of morality - who is to say that it won't be acceptable again one day? Slavery was once accepted, but it was not therefore acceptable: if you can't make that distinction between accepted and acceptable, you can't criticize slavery. And if you can make that distinction, you are admitting to objective morality." Kreeftin argumentaatio perustuu siihen että evoluutio ei aja pysyvään tilaan. Hänestä moraali on ikuinen.
1: Tässä kohden Kreeft osoittaa ignoroivansa evoluution ytimen. (Se, että Kreeft olkiukottaa evoluutiota on vain todiste siitä että hän on idiootti. Hänen idioottimaisuutensa ei todista Jumalasta sen enempää kuin naturalistien epäonnistuminen tai mielikuvituksettomuuskaan.) Hän katsoo ikään kuin pinnallisia piirteitä, mutta ei ymmärrä että evoluutio perimmiltään ajaa pysyvää asiaa. On nimittäin aivan totta, että evoluution kannalta juuri mikään adaptaatio ei ole hyödyllinen aina, kaikkialla ja ehdoitta. Esimerkiksi hyönteisien kohdalla suuri koko on ollut hyödyllinen. Menneisyydessä esimerkiksi sudenkorennot ovat olleet jättimäisiä. Syynä oli se, että kilpavarustelu ja suuri ravinnon määrä tukevat suurta kokoa. Sittemmin ilmakehän happimäärä on muuttunut ja menneisyyden kokoiset sudenkorennot eivät kykenisi hengittämään riittävän tehokkaasti edes elääkseen. Se, mikä oli ennen adaptaatio, se että oli kylän karuin sudenkorento, on nyt letaaliominaisuus, jokin joka tappaa. Tämä muistuttaa että evoluution adaptaatiot ovat aina tilannekohtaisia. Tästä voidaan johtaa kaksi asiaa etiikkaan
___1.1: Ihmiselämän mitan perspektiivistä moraali on hyvinkin pysyvä. Se, onko sudenkorennon suuri koko haitta vai ei muuttuu ajan kanssa koska tilanne muuttuu, mutta se onko se tietyssä tilanteessa adaptaatio vai ei ei ole mielipidekysymys. 
___1.2: Tosiasiassa evoluutio ajaa aina muuttuamatonta ikuista asiaa. Tämä on nimeltään kelpoisuus. Sitä tavoitellaan eri strategioin eri tilanteessa. Mutta evoluutio ajaa kohti kelpoisuuden parantamista aina. Näin ollen evoluutiossa onkin muuttumaton maali. Tässä kohden Kreeftin analyysin puutteellisuus pitäisi olla tuttu esimerkiksi siitä mitä Kantin kategorisesta imperatiivista tiedetään ; Jos seuraamme sitä että meidän pitää nostaa toisen pudottama esine, olemme hyviä hansikkaiden kanssa. Mutta jos pitääkin antaa takaisin ryöstäjän vahingossa pudottama ladattu pistooli, huomaamme että olemme keksimässä tilannekohtaisia täsmennyksiä. Evoluution ja adaptaation kanssa tilanne on täsmälleen tämä.
2: Kreeft viittaa moraalisääntöjen muuttumiseen osoittaakseen että uskonnon moraalisäännöillä olisi vahvempi pohja ja että olisi olemassa jokin ikuinen ja muuttumaton pohja moraalille. Tämä on lähtökohtaisesti puutteellinen tapa yrittää puolustaa asioita. Esimerkiksi jos me ottaisimme aivan vakavasti että evolutiivinen moraali muuttuu, voisimme miettiä että entä jos meillä onkin tilanne niin että orjuus onkin joskus ollut hyväksyttävää eettisesti? Entä jos tilanne onkin se, että nykytila otetaan aina vallitsevaksi moraaliksi ja vaihtoehdot tuomitaan pahana tämän nykytilan kautta? Eetikot voivat miettiä sellaistakin että jos orjuus joskus tulevaisuudessa hyväksyttäisiinkin niin näyttäytyisikö nykytila pahuutena? Kreeftin moraali vaatii toisin sanoen joan jossa hyväksytty ja hyvä jaotetaan erikseen. Hänestä et voi kritisoida orjuutta jos perustat vain hyväksyttyyn ja että vaatisi objektiivista moraalia mennä kritisoimaan orjuutta. Mutta jos moraalikäsitys on kulttuurinen ja muuttuu ajassa, niin se on se vertailupohja. Näin ollen kritiikkiä voidaan tehdä ja se on aina aikaan sidottua. Kreeft ohittaa tämän vaihtoehdon tyystin.
3: Evoluution kohdalla Kreeft itse asiassa ohittaa valtaosan siitä miksi evoluutio laitetaan moraalisuuden taakse. Syynä on se, että tiettyjä asioita pidetään eettisenä. Esimerkiksi avuliaisuus ja vastaavat ovatkin itse asiassa adaptaatioita. Kun esimerkiksi Matt Ridley ottaa "Origins of Virtuessa" peliteorian ja altruismin suhteesta toisiinsa, ja paljastaa että selviytymisstrategistossa yhteistyö ja resiprokaalinen altruismi ovat hyvin usein toimivia strategioita, saadaan mukaan Matematiikan Ikuinen valtakunta johon voidaan liittää platonin ideamaailmallisia sävyjä. Jumalaa ei tarvita, mutta evoluution ikuinen kelpoisuus viittaa matematiikan platoniseen valtakuntaan. Kreeft ei siis selkeästi onnistu, vaan yrittää enemmänkin kikkailla presuppositionistisesti. (Eli hän ottaa lähtökohdaksi että Jumala on objektiivisen moraalin takana, ja määrittelee tilanteet niin että tämä toteutuisi ; Joohtopäätöksestä premisseihin eikä toisinpäin kuten pitäisi. Ainut mikä sallii hänen tehdä tämän argumentin on kasa evoluution ymmärtämistä koskeva virhe, joka on suoraan sanoen alkeellinen ja osoittaa sen miten huonoa "sofistikoitunut" teologia voi nykypäivänä olla.)

"What about reasoning? While reasoning is a powerful tool to help us discover and understand morality, it cannot be the source of morality. For example, criminals use reasoning to plan a murder, without their reason telling them that murder is wrong. And was it reasoning, or something higher than reasoning, that led those Gentiles who risked their lives to save Jews during the Holocaust? The answer is obvious: it was something higher than reasoning, because risking one's life to save a stranger was a very unreasonable thing to do." Tässä ideana on itse asiassa sama kuin aiemmin evoluution kohdalla. Kreeft viittaa siihen että järkeily johtaa erimielisyyteen tai moraalinormien muuttumisen mahdollisuuteen (joko yksilöissä, ajassa tai molemmissa). Ja että jos erimielisyys evoluution kohdalla on ajassa, on se järjenkäytön kohdalla yksilöiden välissä. Tässä mielessä ongelman ratkaisu on itse asiassa samantapainen kuin evoluutionkin kohdalla. Jos ajattelemme asiaa siten että holokaustikin on ollut joskus hyväksytty, voimme huomata että Kreeft ei itse asiassa argumentoi (argument) tai edes väittele (argue), hän vain väittää (claim) tai vetoaa (assert). Hän päinvastoin määrittelee tilanteen Jumalan näkökulmasta. Tämä on erittäin suuri puute, koska hän on todistamassa tätä. Hän tekee premissin siitä että holokausti että se ei ollut koskaan hyväksyttävissä, vaan oli aina pahaa. Mikä vaatii ulkopuolisen näkökulman. Tämänlaista lähestymistapa on emotionaalisesti vetoava, koska kukaan ei pidä holokaustista. Mutta tosiasiassa tämän tunnetason ulkopuolella se on petitio principii -rakenne, jossa johtopäätös livautetaan perustelurakenteeseen sen sijaan että perustelurakenne johtaisi päättelyn siihen. Mitään argumenttia ei tapahdu.

Puutteet tässä voidaan lisäksi huomata. Kreeft ei nimittäin muista että esimerkiksi demokratia perustuu siihen ajatukseen että ihmiset ovat erimielisiä moraalikysymyksissä, mutta että tämä ei tuhoa arvokeskustelun mahdollisuutta. Syynä on se, että moraali on kenties ajassa muuttuva, mutta ihmisten mieltymyksillä on paitsi konfliktiluonne, niin myös jakauma. Kaikki näkemykset eivät ole yhtä suosittuja. Kun Kreeft selittää että "Nor can conscience alone be the source of morality. Every person has his own conscience, and some people apparently have none. Heinrich Himmler, chief of the brutal Nazi SS, successfully appealed to his henchmen's consciences to help them do the "right" thing in murdering and torturing millions of Jews and others. How can you say your conscience is right and Himmler's is wrong, if conscience alone is the source of morality? The answer is: you can't." hän itse asiassa selittää että objektiivinen moraali on jostain josta ei voi olla erimielinen tai josta ei voi edes keskustella. Toki tästä seuraa monenlaisia erikoisia ongelmia jotka ovat tuttuja kaikista objektiiviseen moraaliin vetoavista argumenteista. - Kreeft näyttääkin tässä apinoineen aikaisemmin esiintuomani mutkikkaan W.L. Craigin töppäyksen (oikeasti useamman Craigin töppäyksen) sellaisenaan. (En toista tähän mutta virheet ovat samat.)

Kreeftin argumenttien puutteellisuus on korostetun huonoa, koska jos viitataan omaantuntoon tai vastaaviin, on huomioitava että omatunto nähdään ihmisen ominaisuudeksi. Ne ihmiset jotka uskovat ihmisen syvään perusluonteeseen selittävät kulttuurierot ideologioilla ja esimerkiksi indoktrinaatiolla. Natsismi on tässä kohden harvinaisen huono vastaesimerkki, koska sen aiheuttamaa muutosta voidaan täysin pitää mielivaltaisena. Kreeft ei sen sijaan osoita että jos ideologiat, uskonnot, kulttuurit ja poliittiset liikkeet eliminoidaan ihmisten omantunnon vaikuttimista, että tämä perusta muuttuisi ajassa. Tämä jättää hänet harvinaisen tyhjän päälle. Kreeft toistaa tämän virheen sanoessaan että "Some people say human nature is the ultimate source of morality. But human nature can lead us to do all sorts of reprehensible things. In fact, human nature is the reason we need morality. Our human nature leads some of us to do real evil, and leads all of us to be selfish, unkind, petty, and egocentric. I doubt you would want to live in a world where human nature was given free rein." 

Tosin tämä jälkimmäinen ylikorostaa uutta kulmaa. (Kulmaa joka on ollut läsnä kaikissa aiemmissa vaiheissa mutta joka tässä kohden oikein pomppaa näkyviin.) Kreeftin argumentti onkin tässä kohden samalla tavalla syöpäiostä aivopierua mitä suurin osa objektiivisen moraalin argumenteista tekee. Kysymys "kenen moraali, minkä kulttuurin moraali, on sitä objektiivista mraalia". Kysymys on oleellinen koska Kleeft käsittelee ihmisluonnetta varsin erikoisesti. Antropologiassa jossa ihmispohjainen kulttuuri on käytössä asiaa on tupattu lähestyä mielenkiintoisesta näkökulmasta ;  Esimerkiksi eri kulttuureissa suhde tappamiseen ja vaikkapa kaksintaisteluun eroaa runsaasti. Kulttuurien välillä tapahtuu keskustelua, johon voidaan soveltaa  Wittgensteinin ajatusta siitä että eri kielipelit voivat muistuttaa toisiaan enemmän tai vähemmän. Eli kielipelit eivät ole pelkästään erilaisia, vaan eroavaisuudessa on asteita. Näin ollen voidaan ajatella että toiset moraalijärjestelmät ovat "sisaruksia", toiset "serkkuja", kolmannet "sukua viärän puun kautta" ja neljännet "aivan eri planeetalta". Moraalijärjestelmien arvottaminen tapahtuu aina yhdestä viittekehyksestä ja toiset kulttuurit tuomitaan koska ne ovat "kaukaisempaa sukua". Tämä on toki kulttuurirelativistista, mutta Kreeft ei huomioi tässä selkeästi sitä miten asia on huomioitu kun ihmisluonnetta käsitellään. Hän ei siis käsittele sitä onko ihmisluonteen etiikka sisäisesti koherentti, vaan hän moittii sitä kristillisen objektiivisen moraalin ehdoilla. Eli Kreeft ei käsittele moraalin lähdettä kokonaisuutena, vaan käsittelee yksityiskohtia omilla lähtökohdillaan. Kysymys joka tässä jää täysin aiku on juurikin "kenen moraali, minkä kulttuurin moraali, on sitä objektiivista moraalia." Jos moraalia ei käsitellä Kreeftin kulttuurin ehdoilla, koko hänen argumenttinsa muuttuu mielettömäksi.

Kreeftin utilitarismi on itse asiassa huvittava. Karkeasti sanoen se tiivistää kaikki aikaisemmat virheet. Kreeftillä on selkeästi yksi perusasenne ja kikka jolla hän yrittää käsitellä kaikki vastustajansa. Näin ollen virheet kasautuvat omituisella tavalla jossa jokainen yksittäinen kritiikki osuu kaikkiin hänen argumenttikohtiinsa. Osa vain ylikorostaa jotain virheitä paljon enemmän kuin toiset. Utilitarismin kohdalle päästyä virheet on jo esitelty niin että ei voi muuta kuin lukea "argumentin" ja nauraa niin että iskee nenästä räät. Sillä ei tarvitse kuin listata päähänsä aiemmat esilletuodut virheet ja lukea sen jälkeen että "Utilitarianism is the claim that what is morally right is determined by whatever creates the greatest happiness for the greatest number. But, to return to our slavery example, if 90% of the people would get great benefit from enslaving the other 10%, would that make slavery right? According to utilitarianism, it would!"

Kreeft onkin malliesimerkki siitä että hänellä on yksi tapa lähestyä kritiikkiä ja hän on toistanut täsmälleen saman asian eri tavalla muotoiltuna. Ihmettelen miksi hän on vaivautunut vaivaamaan meitä redundanssilla. Miksi hän toistaa saman kritiikki-idean minimaalisin uudelleenmuotoiluin. Luultavasti siksi että idiootit uskovaiset voivat ottaa eliminoinnin vakavasti kun se toistetaan erilaisten moraaliteorioiden kohdalla. Se vetoaa heihin paremmin kuin se, että Kreeft olisi sanonut vain että "kaikissa naturalistisen moraalin arugmenteissa taustalla on muuttuva moraali. Moraali ei voi muuttua koska se ei olisi muutoin objektiivista". (Joka on itse asiassa väitelause siitä mikä on objektiivista ja mikä ei. Muuttumaton idea joka näyttää muutokselta ajassa voi olla perspektiivikysymys. Tämä on ajan filosofioihin tutustuneille tuttu vaihtoehto)

Tästä intoutuneena Kreeft selittää moraalin todellisen luonteen. "We've seen where morality can't come from. Now, let's see where it does come from. What are moral laws? Unlike the laws of physics or the laws of mathematics, which tell us what is, the laws of morality tell us what ought to be. But like physical laws, they direct and order something, and that something is right human behavior. But since morality doesn't exist physically - there are no moral or immoral atoms or cells or genes-its cause has to be something that exists apart from the physical world. That thing must therefore be above nature, or supernatural. The very existence of morality proves the existence of something beyond nature and beyond man. Just as a design suggests a designer, moral commands suggest a moral commander. Moral laws must come from a moral lawgiver. Well, that sounds pretty much like what we know as God. So the consequence of this argument is that, whenever you appeal to morality, you are appealing to God, whether you know it or not. You're talking about something religious, even if you think you're an atheist."

Tämä pidempi lainaus näyttää että hänen argumenttinsa korostetusti vaatii onnistunutta eliminointia. Sen lisäksi leikkii mielikuvilla ja sanaleikeillä joissa suunnittelija vaatii suunnittelua. tieteenfilosofian peruskurssilla selitettiin tässä kohden miten "Aivan kuten liikennesäännöillä on liikennelainsäätäjä on luonnonlaeillakin luonnonlainsäätäjä jota kutsumme jumalaksi" on sanaleikki, joka ei suinkaan todista että luonnonlait todella vaatisivat säätäjän (tämä on mahdollista mutta sitä ei voi johtaa argumentista). Se todistaa jumalasta aivan yhtä paljon kuin se että selittäisi että jumala on olemassa koska "Bankogissa pankissa / Panko -kissa pankolla painikisas / Söi kung-pongia, pelas ping-pongia ja katsoi 'King Kong':ia." Sanaleikit eivät ole argumentteja ja todisteita. (Ne voivat kuitenkin olla hauskoja. Kreeftillä ei ole edes huumoriarvoa) Muuna kuin sanaleikkinä design-designer / moral command-moral commander -lauseiden takana on se, että unohdetaan termeihin joko liittyvä tai mahdollisesti liittyvä monimerkityksellisyys. Tätö kautta rakentuu semanttinen virhe, jossa sanojen merkitys muuttuu ulkoasun pysyessä samana. Sitä kutsutaan ekvivokaatioksi. Ja se löytyy argumenttivirhelistoista joita filosofian professorien luulisi tutustuneen.

"I'm Peter Kreeft, professor of philosophy at Boston College, for Prager University." Tämäntapainen lopetus on toki nimen esittely. Kuitenkin tämänlainen tervehdys laitetaan usein alkuun. Lopussa se on pikemmin tunnelman luonti ja korostus. Uskovaisten toiminnassa tämänlaisiin on tottunut. Esimerkiksi kreationistien tilaisudessa, "Luomisen lauantaissa", lopetettiin vähän vastaavalla tavalla, ja heihein jälkeen annettiin "valomerkki", eli lyötiin valot pois. Tämä luo karismaattisen loppuhuipennuksen. Rehellisesti sanoen tämä näkyy siinä miten tätä you-tubevideota on "kiinnostavana" ja "hyvänä perusteluna" levitelty netissä ahkerasti. Kun argumentin loppuun laitetaan nimi ja etenkin titteli, siitä saadaan korostettua tekijän auktoriteetti. Monelle uskovaiselle onkin mahdotonta seurata arugmenttien analyysiä. Heille jo se että sanoja on niin ja niin hienolla tittelillä on itsessään todiste. Tämä paistaakin argumenttien levittämisessä. Videota levitetään ilman taustakommentointeja tai muuta. Pelkkä joko videon esilellaittaminen, sen tekijän auktoriteetin mainitseminen liittää monista ilmiselvästi. On vaikeaa sanoa onko lopetus tietoinen auktoriteettiin vetoaminen vai käytetäänkö sitä vain sellaisena. Tälläisissä tilanteissa on syytä olla armelias mutta nostaa asia tietoisuuteen ja miettimiseen.

Yleismoittimista yleisesti (tiivistetymmin)

Kreeftin argumentissa ei ollut mitään uutta. Sen heikkoudet ovat yleisiä ja jo tutuksi tulleita. Kreeftin oivallus näyttääkin olevan vain siinä että hän yhdistää ontologisen moraalin kreationistien parista tuttuun eliminatiiviseen ajatteluun. Kun molempien arugmentointitapojen puutteet ovat tuttuja jo "filosofian 101":stä, ei tästä herää muuta mietteitä kuin siitä että miksi uskovaiset harjoittavat niin usein "kumulatiivista argumentointia" joka näyttää siltä että kliseisten arugmenttivirheiden peräkkäin kasaaminen tekisi siitä jotenkin vähemmän argumenttivirheen. Tässä kumuloituu kuitenkin lähinnä kokemus siitä että näissä todistuksissa on jotain epätoivoista. Että ei kyetä muuhun kuin tuttujen ja miljardi kertaa kritisoitujen virheiden toistamiseen, ei kyetä kehittymään ja rakentamaan parempia arugmentteja. Mutta tästä ei tunnusteta tappiota joten alennutaan kombinatoriseen argumenttivirheilyyn.

Moittimislistausessa esiin nousee
1: Listatessaan naturalistisia argumentteja Kreeft ei itse asiassa ole tehnyt kovinkattavaa työtä. Lisäksi hän typistää kritisoimansa argumentit hyvin latteaan muotoon joka ei vastaa niiden laatua. Kun käsitellään tutkimusperinteitä, joilla on hyvinkin runsas arugmentisto, tämä on virhe. Tämä on täsmälleen sitä samaa mitä jotkut idioottiateistit tekevät uskonnoille. Eli tiivistävt uskonnot ärjyimpiin, latteimpiin muotoihin. Jonka jälkeen uskonto on äärifundamentalismia, eikä edes älykkäintä äärifundamentalistia vaan jotain aivovammaisen jenkkijuntin äärifundamentalismia. On selvää että tästä ei voi tehdä pitkälle vietyjä päätelmiä etiikan perinteistä. Eliminoinnin puutteellisuus on tärkeää koska Kreeftin argumentin tärkein painopiste on eliminoivassa periaatteessa jossa "naturalistisen etiikan" epäonnistumisesta vedetään johtopäätös siitä että moraalin on oltava supernaturaalia.
2: Kreeftin vastustukset eivät itse asiassa ole monesti argumentteja ollenkaan. Hän ottaa provokatiivisia natsivertauksia ja muita ääri-ilmiöitä joita hän väittää koko kyseisen ajattleusuuntauksen kannalta oleellisiksi vastaesimerkeiksi. Hänen analyyseissään ei huomioida sitä miten nämä ottavat näitä vastaesimerkkejä käsittelyyn. Tämä on omituista koska holokaustiaihe ja muut esillenostetut aiheet ovat olleet esillä niin usein että ateistien reagoinneista pitäisi olla runsaudenpulaa.
3: Kreeft itse asiassa ei perustele ja eliminoi vaihtoehtoja vaan hän hylkää niitä sen takia että ne edustavat hänestä huonoa makua. Loogisien seuraamusten sijasta hän itse vastustaa jotain ja tästä hän tekee päätelmiä. Tämä on oleellista, oska esteettinen vastustaminen ei voi toimia jos oma perustelu nojaa siihen että jokin ihmisen sisäinen omatunto tai luonnollinen etiikka, tunteet, järkeily tai maku eivät voisi mitenkään olla etiikan lähteinä. Kun kieltää tunteet etiikan lähteen', ei voi vedota tunteisiin. Kreeft tekeekin tässä niin kovan virhekombon että sellaisen tuleminen ammattifilosofialta on outrage. Se ei ole mikään köppähdys vaan vakava syvä virhe jonka tasoisten vuotamista ei voi ymmärtää muuta kuin vetoamalla äärimmäiseen typeryyteen tai tahalliseen valehtelemiseen. Filosofian professoria ei voine pitää tyhmänä, joten emme voi tehdä muuta kuin johtopäätöksen joka omassa moraaliviitekehyksessäni liittyy jotenkin oleellisesti em. filosofian professorin eettisyyteen. (Mutta toisaalta hän perustelee objektiivisen moraalin olemassaolosta eikä väitä itse olevansa hyvä. Hän tunnustaa että kristitty voi olla hyvinkin paha.)
4: Jos me olisimme äärimmäisen suopeita ja olettaisimme että Kreeft kumoaa kaikki naturalistiset argumentit, hän ei kuitenkaan onnistu demonstroimaan teististä lähdettä moraalille ainoana jäljellejäävänä vaihtoehtona. Esimerkiksi Buddhalaisuudessa etiikka ja karma ei ole väistämättä teististä, se on enemmänkin agnostista. Ja muutoinkin on mahdollista uskoa universaaliin etiikkaan joka vain lillii olemassa ilman jumaluuksia. Näissä ei ole Jumalaa. Näin ollen hänen otsikossaan lupaamansa ei toteudu. Hän ei onnistu argumentoimaan sitä mitä hän väittää perustelevansa.
5: Itse asiassa Kreeftin peruslähtökohtana näyttääkin olevan enemmän se, että hän olettaa mitä hän haluaa todistaa. Tästä kehäisyydestä on hyvä esimerkkii siinä kun hän määrittelee moraalin ihmisistä riippumattomaksi ja sitten hän lopulta osoittaa että moraali ei tästä premissoiden voi olla ihmisisten attribuuteista, heidän kulttuureistaan tunteistaan, politiikastaan... riippuvainen. Lievimmillään hän tekee tämän tekemällä petitio principii -ajatteluketjuja jolloin hän rakentaa tietynlaisesta objektiivisesta moraalista sisäisesti koherentin tavalla jossa eri lähtökohdat ohitetaan koska ne on määritelty irrelevanteiksi. Esimerkiksi kun vaihtoehto on muuttuva, hän määrittelee että objektiivinen moraali ei voi muuttua ajallisessa perspektiivissä. Hän ei todista tätä, hän väittää tämän.)
6: Jos me oletamme että Kreeft onnistuu teismin kanssa, hän joutuu silti kohtaamaan valtavan määrän loogisia ja moraalisia vastarintoja teismistaä itsestään.
___6.1: Esimerkiksi pahan ongelman kohdalla nousee esiin kyymys siitä onko pieniä lapsia tappava tulivuorenpurkaus jokin josta (a) seuraa enemmän hyvää kuin pahaa, vai (b) johtaako se loppujen lopuksi hyvään vai (c) ajaako vapaa tahtomme näihin katastrofeihin niin että jumalan kirous ampuu meitä pahuudella varpaille vai (d) onko tämä tulivuorenpurkauksen tappotyö itsessään hyvyyttä vaikka ihmisen tunteet [tuo Kreeftille irrelevantti moraaliperustepohja] kokevat asian muutoin.
___6.2: Lisäksi hän kohtaa ongelman siitä onko Jumala palvonnan arvoinen ja jos on niin miksi. Että onko Jumala hyvä koska hän viittaa moraalilakeihin, jolloin voisimme vedota moraalilakeihin ilman Jumalaakin. Vai onko Jumala hyvä vain siksi että hän on säätänyt todellisuuden, eli onko Jumalan valta samaa kuin oikeutus eikä kaikkivoipaisuutta ja kaikkihyvyyttä voida näin edes erottaa toisistaan.

Huvittavinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että Kreeftin argumentissa eliminointi on pääasia. Ja tämä nojaa jokaisen teorian kohdalla sen yhden idean ympärillä. Ja tämä idea on se, että moraalin muutosta voidaan arvioida vain isommasta perspektiivistä. Ja että muutos tätä kautta on aina samaa kuin objektiivisen moraalin hylkäämistä. Tämä on argumentti jota nimenomaan kristittyjen - eli Kreeftin videosta innostuneen ideologiaryppään - ei pitäisi pitää. Sillä tosiasiassa tunnettua on, että "Raamattu" on tässä ajatuksin pahin mahdollinen kirja puolustaa. Vanhassa testamentissa kun sallitaan orjuus, moniavioisuus ja kuolemantuomio kivittämällä. Jumala myös käskee tappaamaan kansanryhmiä pakanuuden takia. Kristityt ovat tunnetusti selittäneet että muutokseen on syy. Että Jeesus muutti asioita, ja siksi näiden ikävien juttujen kohdalla tulisi muistaa että Uusi Testamentti ei ole samanlainen. He muistuttavat että ajat olivat erilaiset. He itse asiassa hakevat tilannekohtaisia syitä joiden vuoksi kansanmurhat, orjuus ja muut olivat aikanaan hyväksyttyjä mutta eivät nykyään. Jokainen selitys tähän suuntaan on tunnustus että Kreeftin argumentti muutoksesta ei itse asiassa toimi, eikä edes voi toimia. Siksi Kreeftiä arvostava kristitty voisi selittää vain siitä että miten orjuus olisi hyväksyttävä nykyäänkin koska orjuus joko on aina paha tai ei ole, ja "Raamattu" ei selvästi Vanhassa testamentissaan orjuutta kiellä. Kreeftin argumenttia lukeva kristitty nykyajassa tietysti haluaisi tässä alleviivata että Jumalan moraalin hylkääminen ajaisi kohti orjuutta, moniavioisuutta ja massamurhaamista kun moraali joustaisi. Mutta tosiasiassa Kreeftin argumentin päätelmät pakottaisivat kristityn ajamaan näitä asioita nykymaailmassakin, koska muutoinhan "Raamattu" olisi pahutta.

Kaiken kaikkiaan koko video oli aikani haaskuuta. Ja se herätti syvää epäilyä siitä miten järkevää nykyteologia voi ylipäätään olla. (Teologia on inhimillien konstruktio, ihmisten epäonnistuminen ei kuvaa Jumalaa, mutta ihmisten epäonnistuminen kertoo teologiasta.) Syynä ei ole se, että joku tekee huonon argumentin. Syy on siinä että tätä em. videota on levitelty aikamoisen ahkerasti. Se on kulttuurisesti merkittävä kritisoinnin kohde vain sen vuoksi että arvon uskovat floodaavat sitä ympäri maailmaa. Kun ammattifilosofi, peräti professori, tekee tämänlaisen virhelistauksen ja valtaosa älykkäistä ja jopa koulutetuista uskovaisista levittelee sitä kuin jonain erityisen nokkelana oivalluksena, ei tässä kohden voi tehdä oikeastaan muuta kuin miettiä kristillisen uskon nykytilaa.
1: Olen suorastaan huvittunut miten professoritasoinen mies voi oikeasti kuvitella että hän tekee kreationistiidiooteilta tutun siirron jossa "No naturalistic explanation for X is satisfactory" johtaa päätelmän "Only theism can explain the existence of X." Tosin kreationistit sentään viittaavat aktuaalisiin kohteisiin. Kreeft taas ei suinkaan todista että olisi jotain objektiivista moraalia jossain. Päin vastoin, hän argumentoi että kun ei ole löydetty atomien kaltaista objektiivisuutta tavoittelevaa konstruktiota, on moraalin oltava transsendenttia. (Todisteiden puute muuttuu todisteeksi. Mysteerikortilla kaikki näköjään onnistuu.)

Kuitenkin olen hieman myötämielinen Kreeftille. Hän lähestyy omien tunteidensa kautta asiaa. Hän on esteettinen, joskaan ei looginen. Tämä on mielestäni aina kaunis asia, vaikka sitten olisikin kuinka moittinut että tunteet olisivat huono tapa lähestyä koko aihetta. Minun ei tarvitse uskoa tätä, ainakaan kun argumentit ovat noin huonoja. En siis vain ota tätä vakavasti ja arvostan hänen tunteitaan, vaikka hän itse ei tunteiden arvoa tässä asiassa arvostakaan.

Mitä argumentti itse asiassa sanoo?

Jos Kreeftin argumentti otetaan tarkasteluun, huomiota voisi kiinnittää siihen että hän määrittelee objektiivisen moraalin hyvin tietyllä tavalla. Tämä tapa on kristityille tyypillinen tapa käyttää objektiivista moraalia. Hän ei onnistu kritisoimaan vaihtoehtoisia teorioita. Mutta hän onnistuu osoittamaan kaikesta huolimatta sen verran että jos lähtökohtanasi on se, että olet kristitty joka uskoo tähän tietynlaiseen objektiiviseen moraaliin, eivät muut moraalit täytä sinun lähtökohtiasi. ~ Eli objektiivisen moraalin tietyin - hyvin (ala)kulttuuririippuvaisin -  määrittein ja ehdoin muut moraalit eivät tunnu vakuuttavilta. Kritisoidut moraalinäkemykset voivat olla logiikaltaan sisäisesti koherentteja mutta ne eivät tyydytä kristittyä joka kannattaa tätä jo läjhtökohtaisesti tietyllä tavalla määriteltyä objektiivista moraalia.

Tässä kohden Kreeftin argumentti ei siis osoita että olisi vain yksi sisäisesti koherentti moraalin lähde. Hän osoittaa että jos olet kristitty joka kannattaa tietynlaista objektiivista moraalia, olet suvaitsematon ihminen joka ei suostu edes periaatteen tasolla hyväksymään toisenlaisia lähestymistapoja etiikalle. Ja jolle "eettinen ateisti" tarkoittaa sitä että ateisti on tyhmä ja sisäisesti epäkoherentti, koska sisäisesti koherentti ateisti voisi olla vain nihilisti. Joka tarkoittaa likimain samaa kuin se, että sanoo että tämänlaisen kristillisyyden kannattajat ovat lähtökohtaisesti ideologianatseja ja moraaliasioissa erimielisiä sortavia kusipäitä.

Mutta tämän todistamiseen ei kyllä tarvita näinkään syvällistä perusteluketjua. Se on nimittäin likimain ilmiselvää. Ja perustelu tähän saadaan tarkastelemalla objektiivista moraalia kannattavien kristittyjen ateisteihin kohdistamia halveksivan huvittuneita asennevammailuja. Eli sitä mitä he itse kutsuvat keskusteluksi, mutta jota ei voi sanoa keskusteluksi koska tämä kommunikaatio on yhtä julistavaa ja itsekeskeistä (olemme kokonaisuutena parempia ihmisiä koska hyvää tekevä kristitty on rationaalinen ja sisäisesti koherentti kun taas hyvää tekevä ateisti on mahdollinen vain koska hän tekee virheitä ja erehtyy ja on typerä) omannavan ympärillä pyörimistä (kehäpäättelyin ja petitio principein rakennettua perustelua).

Ainut mikä antaa tilaa joustaa tässä ajatuksessa on tietysti se, että Kreeft tekee perusteluissaan aika aukkoista työtä. Eli kenties kristityt objektiivisen moraalin kannattajat voivat olla muutakin kuin suvaitsemattomia ideologianatseja. Ja kenties aina syy ei ole se, että he olisivat ideologisesti epäkoherentteja, eli kaksinaamaisia kaksoisstandardityperyksiä jotka eivät seuraa omia periaatteitaan. Kenties kristitty objektiivisen moraalin kannattaja voi olla suvaitsematon. Mutta se on mahdollista vain sen takia että Kreefen perustelussa on kuitenkin aika isoja aukkoja eikä hänen argumenttinsa siksi ole kovin vakuuttava. (Kenties jokin naturalistisen moraalin malli onkin fiksumpi kuin ne olkiukkostereotypiat joita hän natsikorttia viuhutellen kumoaa ; Tämä on muuten aivan yhtä fiksua ja kohteliasta kuin syyttää kristittyjä noitien polttamisesta. Jota kristityt yleensä pitävät asiattomana ja turhanpäiväisenä. He eivät voi sanoa muuta kuin täsmälleen samaa Kreeftille)

---

Wan ei löydy christi -kunnasta kai turmeltunembi kwsipäämiesi, cuni on Peter Kreeft ; Han ombi riwo, hillimätön yxi ylen läsci plösön-cuwatus, ioca hieltä haiscahtaat, ja yonca pascaset alus-byxorit needän pasca-cicareilt lemahtab. Iolla lica olwin iuoma on tapanans. Naipi lwltavasti eluca-, caswi- ia ciwicunta. Mieliharastais warmana myos naisten pacco-raghastelemist ios wain cupaltan pystyis. Ia cun hän puhw onbi yxi suu-flautus. Yön bimeydes ei wiisascan arwaa kummast suolenpääst twli puhkw.