Luokittelevia filttereitä

Kuvitellaan, että saamme käsiimme taikasauvan. Tiedämme että sen päähän syttyy valo jos sillä osoitetaan kohteita jotka ovat "asdasdasdasdaa". Voimme osoitella sauvalla ja se osoittautuukin jossain määrin johdonmukaiseksi ; Kun sillä osoittaa laatikkoa se syttyy aina. Mutta ei koskaan kun osoitetaan kahvipannua. Kissat ovat "asdasdasdasdaa" mutta koirat eivät. Jotkin asiat, kuten mahutölkit voivat olla "asdasdasdasdaa" joihinkin kellonaikoihin.

Voimme kokeilemalla luoda hyvinkin tarkkoja arvauksia siitä milloin taikasauva syttyy ja ei. Tätä kautta tiedämme luettelomaisesti mitkä asiat ovat "asdasdasdasdaa".

Onko taikasauva tieteellinen? Osa näkee että tieteellisyyteen voisi riittää se, että se luokittelee asioita. Taikasauvan kohdalla ei tarvitsisi tietää että miten taikasauva toimii tai mitä taikasauva itse asiassa mittaa. Voisimme käyttää sitä luokittelevana filtterinä joka kertoisi mitkä asiat ovat "asdasdasdasdaa" ja mitkä eivät.

Kuitenkaan tämänlaisessa luokittelussa ei olisi sisältöä. Meillä on vain mittari jonka toimintaperiaatteesta meillä ei ole tietoa. Eikä mitään mitä mittarin tulos tarkoittaa. Meillä olisi käsillä vain luokitelma ilman merkitystä ja sisältöä.

Vasta kun meillä on lisää tietoa "asdasdasdasdaa" ei ole pelkkä nimilappu vaan se myös tarkoittaa jotain. Karkeasti sanoen empiristiset näkemykset ovatkin jotain jossa on luokitus joka on sidottu jonkinlaiseen syy-seurausketjuun. ("Classification with consequence.") Tämä seuraus voi olla käytännöllinen tai epäkäytännöllinen. (Sovellettavuus on mahdollista mutta ei väistämätöntä.)

Michael Dummett on esittänyt, että ollakseen merkityksellinen, sellainen jolla on mitään sisältöä, ei riitä että on konsepti. Ei riitä että on merkkijono, kuten "asdasdasdasdaa". Eikä riitä edes että on luokittelujärjestelmä jotka ovat "asdasdasdasdaa" ja "ei-asdasdasdasdaa". Sisällöllisyyteen ei riitä että on jokin reaktio joka tapahtuu jossain tilanteessa. Tästä sisällöstä täytyy tietää jotain. Tämä koski analyyttistä filosofiaa ja tiedettä.

Tämä on hyvin merkittävää. Se liittyy William Dembskin 10 vuoden ennustukseen. Hän ennusti paria kuukautta vajaa 10 vuotta sitten että evoluutioteoria kumoutuisi ja unohdettaisiin 10 vuoden päästä. (Tästä hetkestä parin kuukauden kuluttua.) Hänellä oli tässä apuvälineenään erityinen selityssuodatin. Intelligent Designistä intoutuneet selittivät että he eivät ota kantaa siihen mitä Suunnittelu on. He kuvasivat Dembskin eliminatiivista lähestymistapaa luokittelevana filtterinä. Filtterinä joka kertoi oliko kohde "designed" vai ei. Design oli "jämäluokka" johon päätyi jos ei ollut luonnonlainomaista eikä satunnaista.

Eliminointiprosessissa oli syviä matemaattisia ongelmia ja pukkeja. Ja vaikka se olisi onnistunutkin, käsissä olisi ollut konsepti joka ei olisi täyttänyt merkityksellisen konseptin sisältöä. (Toisin kuin ID -teoreetikkojen luokittelevaksi työkaluksi kuvaama alkuaineiden jaksollinen järjestelmä jossa luokittelu nojaa tietoon atomipainosta ja muusta koeteltavasta.) Ja tämän vuoksi vaikka ongelmia olisi ratkottukin, ei sillä olisi ollut siltikään analyyttistä tai tieteellistä arvoa. Ja tämän vuoksi nyt, 10 vuotta ennustuksesta, on käynyt niin että 10 vuotta sitten uusi ja mullistava uusi ID -paradigma on sellainen että kun otan sitä esiin blogiteksteissäni nykyaikana saan kuulla "hakkaavani kuollutta hevosta".

Toki ymmärrän että ID -kannattajilla oli toki merkitystä Design -konseptissa. Syynä oli se että vaikka he eivät ottaneet tieteellisesti kantaa siitä mitä "Suunnittelu" tarkoitti, heillä oli maailmankuvallinen mielipide siitä mihin tämä konsepti "oikeasti viittasi". Valitettavasti tämän mielikuvan ja "design" -filtterikuvauksen yhteyteen ei viitannut mikään. Ei edes ajatuskokeellinen taikasauva. Ja siksi he joutuivatkin niin paljon puhumaan siitä miten he "eivät ota kantaa" ties mihin.

Mitä näen kun laitan silmäni kiinni?

Kun ihminen laittaa silmänsä kiinni, ajatellaan monesti että hän ei näe mitään. (Silmien sulkemisesta on toki myös lyhyt matka Nansenin galvanointiin.) Kuitenkin ihmisen aisteissa on yleisesti sellainen ominaisuus että ne eivät "mene pois päältä".

Tämä on raivostuttavan selvää silloin kun työnnät banaaneja korviin vihaisen katusaarnaajan läsnäollessa. Korvat voi tukkia esineillä, mutta ne kuitenkin "yrittävät kuulla". Samoin jos silmät laittaa kiinni, niin tosiasiassa silmäluomet muistuttavat enemmän sitä kun videokameraan unohtaa linssinsuojuksen päälle. Kuvassa näkyy lähinnä mustaa, mutta nauhoitus pyörii koko ajan.

Voidaankin sanoa että kun suljemme silmämme, näemme silmäluomemme. Tai tosiasiassa näemme vain pienen osan silmäluomesta. Sillä koko silmä ei ole havaitsevaa pintaa. Vain mustuaisaukon reiän kautta silmän sisään kulkevat fotonit ovat sitä nähtyä aluetta. Näin ollen näemme hyvin pienen kohdan silmäluomista. Ja senkin huonosti. Sillä ihmiset näkevät fotoneita. Teoriassa jos olisi riittävän pimeää ja silmäluomien sisäpinta saataisiin jotenkin lopettamaan kaikki fotonien säteily, emme näkisi silmäluomiamme kun silmämme ovat kiinni.

Siihen asti joudumme elämään maailmassa jossa käy niin että kun krapulasa menet oikein kirkkaaseen auringonvaloon ja laitat silmäluomesi kiinni sen punahehkuisen tuskan vuoksi, niin jumalauta että sää näät punasta!

Ennen - Jälkeen -ongelma

Suurin osa filosofiasta kiinnostuneista(kin) tuntee jaon a prioriseen ja a posterioriseen. Jaottelu onkin tärkeä. Suurin osa kunnon filosofeista(kin) hyväksyy myös seuraavanlaatuiset väitelauseet:
* 1+1=2 on tietoa a priori.
* Se, että gravitaatiovakio maan pinnalla on 9.81 tietoa a posteriori.

Kun katsotaan näitä kysymyksiä metaisesti syntyy erikoinen tilanne. Ehkä tiedämme mitä fysiikka ja matematiikka ovat. Mutta tiedämmekö niiden luonteet ja väitelauseidemme oikeassaolot a priorisesti vai a posteriorisesti? Eli jos matematiikka pitää sisällään a priori -tietoa, niin olemmeko oppineet sen a priori vai opettaako kokemus meille että loogiset teoreemat tunnetaan kokemuksesta riippumatta? Filosofit ovat tässä hyvin jakautuneita. Esimerkiksi logiikan taustaa miettiessä Carnap näki että logiikan tausta olisi analyysissä ja a priorisessa ajattelussa. Quine taas näki siinäkin ainakin synteettisen taustan, ja mukana olisi ainakin jonkin verran a posteriorista tietoa.

Esimerkiksi matematiikan kohdalla on jopa sanottu, että kenties syy miksi meillä on matematiikkaa johtuu siitä että elämme säännönmukaisessa universumissa jossa tapahtuu laskentaa ; Ihmiset ovat esimerkiksi voineet mitata vaikka peltoja ja huomata a posteriori että laskelmat ovat kätevä tapa arvioida pinta-aloja. Eli vaikka matematiikka olisi loogista a priori, niin siihen voitaisiin päästä a posteriori.

Toisaalta monia tuntuu viehättävän ajatus että empiiriset tieteet olisi itse asiassa löydetty filosofisesti nojatuolissa istuen. Eli esimerkiksi teologiset näkemykset Jumalan luonteesta voisivat johtaa siihen että hakisimme maailmasta säännönmukaisuuksia ja kokisimme induktiot tärkeiksi. Jolloin empiria opettaa meille a posteriori -asioita. Mutta ilman maailmankuvien kautta johdettua a priori -tyylistä rakentelua emme olisi koskaan kehittäneet empiriaa.

Jos taas katsotaan sitä empiiristen kokemusvaraisten tietojen metakysymykseen, on syytä huomata että Bas van Fraassen on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava että hän on esimerkiksi esittänyt että empirismi ei ole tavallaan lainkaan väitelause (assertion), vaan asenne (stance). Hän ei katso logiikan syntyä vaan empirian syntyä. Hänestä empirian perusongelma on siinä että "All knowledge about the world is a posteriori" -tyylisiä lauseita itsejään on vaikeaa todistaa empiirisesti. Toisin sanoen niiden tausta olisi a priorisessa ajattelussa eikä a posteriorisessa ajattelussa. Näin ollen puhtaasti väitelauseena tämänlainen ehdoton kaiken kokemusvaraisuus olisi itsensätuhoava vaan vaatisi a priori tapahtuvaa ajattelua. Näin ollen empiria pitää muotoilla uusiksi ja pitää sitä asenteena, joka ei koostu tämänlaisista ehdottomista kaikenkattavista väitelauseita. Tosin sekin tekee työnsä jos ja vain jos a priorinen tieto ei ole perimmiltään taustaltaan a posteriorista...

Kuinka emme koe käsitteitä

Viime päivinä kreationismi on saanut melko paljon näkyvyyttä. Tähän liittyen on tullut esille esimerkiksi ajatus siitä että (ID)kreationistinen perusryhmä olisi objektiivisempi ja tarkempi lajimääritelmä kuin biologinen lajinmääritelmä. Tämä on tieteellisessä mielessä ällistyttävää, sillä molempien kohdalla tarkastellaan aivan samaa asiaa. Ernst Mayrin määritteen mukaan eliöt kuuluvat samaan lajiin, jos ne pystyvät tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään. Samaan perusryhmään taas lasketaan kaikki yksilöt, jotka joko suoraan tai epäsuorasti ovat risteytyksen kautta sidoksissa toisiinsa kuuluvat samaan perusryhmään.

Tosiasiassa on kuitenkin helppoa nähdä mistä on kysymys. Koska esimerkiksi hevonen ja aasi tuottavat muuleja, ja koska luonnossa esiintyy kehälajeja joiden ääripäät eivät lisäänny keskenään vaikka populaatioiden kesken onkin lisääntymiskelpoinen ketju, korostuu se että laji on reunoiltaan harmaasävyinen. Joka sopii evoluutioteoriaan että tuntuu intuitiivisesti omituiselta. Kreationistit ajattelevat että perusryhmään kuuluminen on tarkkaa ja objektiivista koska siinä tämänlainen harmaasävyisyys puuttuu. Tämä mustavalkoisuus tuntuu "tarkkuudelta". Vaikka tieteen kannalta molemmat ovat määritelmiä joita lähestytään samalla mittatikulla hieman erilaisesta näkökulmasta.

Luultavasti kreationistien pitäisi lukea enemmän Pierre Duhemia. Hän onkin ollut hyvin vaikutusvaltainen tieteenfilosofi. Esimerkiksi Otto Neurath, Philipp Frank ja Ernst Mach ottivat vaikutteita hänen ajatuksistaan. Duhemin filosofia iskee arkijärjenmuaksein naivin verifiointinäkökulman yli hyvin merkittävillä tavoilla. Tätä vanhahtavaa asennetta heijastaa esimerkiksi kreationistejen ajatus siitä että perusryhmä on oikeasti jokin konsepti jotain jota havaitaan luonnossa sen sijaan että se olisi näkökulma. Tämä viittaa siihen että he ovat reduktionisteja sanan klassisessa mielessä. Mielessä jossa "each meaningful statement is equivalent to some construct upon terms which refer to immediate experience". Tämä ei toki yllätä sillä asennetta on löydettävissä esimerkiksi Newtonin ajattelusta. Tämä ajattelu on luontevaa eikä tavallaan kovin tyhmääkään, siis millään kovin ilmiselvällä tavalla. Taustalla on kuitenkin sama henki joka pyyhkäisi positivismiin melkomoisen kovaa luoden tilaa sille että tulkinnoissa on aina metafysiikkaa. (Asia jonka kreationisti tunnistaa heti kun näkökulma siirtyy perusryhmistä evoluutioon. Sen kohdalla osataan hokea "maailmankuvasta" ja eri näkökulmien kuuntelusta eli siitä että kuunnellaan kreationistia ja taputetaan täydellisessä samanmielisyydessä.)

Duhem perusti työ nsä pohjalle jossa reduktionismi tuossa mielessä on ohitettava. Kysymys ei ole pelkästään asian verifioinnista, varmistamisesta tai kaatamisesta.

Duhemin perushuomio oli että aina kun jotain asioita kumotaan, on tilaa saivartelulle. Tämä on itse asiassa jotain jota nuoren maan kreationistit varsin hyvin demonstroivat. Kun heidän kanssaan puhuu, voi huomata että he ottavat kantaa ajoitusmenetelmiin ja tätä kautta esimerkiksi fysikaalisten aineiden puoliintumisaikoihin, astronomiaan - oikeastaan kaikkeen missä tutkitaan aikaa, sillä kaikki missä tulee liian suuria tuloksia ovat kritiikin kohteena "uhkaamassa". Kreationisteilla on oma tulkintansa laattatektoniikasta Mayrin lajikäsitteeseen. Lopputulos on koherentti sellaisella tavalla että voidaan jossain määrin sanoa että se sopii havaintojen kanssa yhteen kunhan unohdetaan valtaisa määrä siitä mitä tiedemaailma juuri tuon tietyn aihepiirin tutkijoineen on nykyään mieltä.

Duhemin maailma muistuttaakin itse asiassa yllättävän vahvasti pakkomielteisen pseudotieteilijän maailmaa siinä mielessä että hän esitti että teoriat eivät ole sellaisenaan ja puhtaana koskaan konfliktissa havaintojen kanssa. Falsifiointitilannetta ei tavallaan ole olemassa "puhtaana". Duhem itse esitti asian niin että jos havaittu ilmiö ei synny koejärjestelmissä, haastetuksi tulee koko teoreettinen rakennelma tuon kokeen ympärillä. Tiedetään että jossain on vähintään yksi virhe mutta koejärjestelmä ei kerro onko se mittausvirhe, mittalaitetta ja sen toimintaperiaatteen teoriaa haastava. Vai onko itse teoria haastettuna. Josta voidaan sitten hypähtää siihen suuntaan että jokainen teoria voi olla tosi jos ollaan valmis tekemään riittävän suuria muutoksia muualle, muihin teorioihin. Tästä seuraa se, että "tiede ja totuus" ei tavallaan lainkaan ole (yhdessä) teoriassa vaan teorian laajemmassa kontekstissa. Joka ei tietenkään tarkoita relativismia sillä näitä muutoksia ja korjauksia on tehtävä muualle. Lopputuloksista voi tulla yhteismitattomia kuin nykyajan modernista tieteestä ja nuoren maan kreationistien maailman kuvauksista. Tämä yhteismitattomuus tietenkin tarkoittaa sitä että on helposti pakko ottaa kantaa siihen onko vaikkapa gravitaatioteoria tai suhteellisuusteoria enemmän "pahaa naturalismia" vai "kreationistien tiedettä".

Nuoren maan kreationistit harvemmin osaavat johtaa tähän aina kun puhuvat "maailmankuvien kaikkinaisista vaikutuksista". Koska heidän teoriansa on Tosi ja evolutionistit ovat tekemässä rajallista tulkintaa maailmankuvien pohjalta. Mutta toisaalta heidän edukseen voitaisiin vihjata että myös Duhem oli varovainen. Hän ei suoraan esittänyt että falsifiointi ei olisi lainkaan mahdollista missään olosuhteissa. Duhem kritisoi enemmänkin Newtonin metodia (Newtonian method) jonka ytimessä on reduktio ja induktio ja selkeärajainen teorian hahmottamien kohteiden tunnistaminen tai kumoaminen. Tai kuten Duhem itse muotoili ; "...science no longer observes facts directly but substitutes for them measurements, given by instruments, of magnitudes that mathematical theory alone defines, induction can no longer be practiced in the manner that the Newtonian method requires." Duhemista tätä ei voi käyttää kaikkiin teorioihin ja kaikkeen tieteeseen. Duhemin näkemyksessä korostetaan enemmänkin sitä että teoria ei saa olla "isolaatiossa", irrallaan muista teorioista. Sen on päin vastoin oltava eloisasti kytköksissä muihin teorioihin. Kokonaisuus ja konteksti ovat kaikki kaikessa, joten ilman yhteyksiä teoria ei olekaan mitään.

Tämä on surullinen huomio nuoren maan kreationismin kannalta sillä sen perussävynä on koherenssista huolimatta denialismi. Se kiistää ajoitusmenetelmät, kiistää evoluutioteorian, kiistää laattatektoniikan, mutta ei suinkaan luo näiden tilalle teorioita jotka olisivat kytköksissä toisiinsa ja tekisivät kokonaisuudesta empiirisiä tieteitä. YEC jääkin hyvin irralliseksi teoriaksi. Se suojaa ja koherentisoi tulkinnat tekemällä esimerkiksi fyysikoiden puoliintumisaikoihin perustuvasta menneisyyden tutkimuksesta täysin maailmankuvallista. He eivät luo uusia ajoitusmenetelmiä joilla nuori ikä todistetaan vaan viittaavat enemmän siihen että uhkaavat liian vanhoja tuloksia antavat mittausmenetelmät ovat arvottomia. Tämä on juuri sitä "isolaation" luomista.

Onkin tavallaan surullista että perusryhmäoppikin nojaa sen varaan että lajit oletetaan erillisiksi niin kauan kuin eri perusryhmien välillä ei ole havaittu lisääntymisyhteyttä samalla kun perusryhmä on määritetty siten että suora tai epäsuora lisääntymisyhteys tarkoittaa että kohteet kuuluvat samaan perusryhmään. Tämä tautologisuus, kehäpäätelmärakenne, kun tarkoittaa sitä että teoriaa ja sen kontekstia ei koeta koejärjestelmässä ja täten se jää isolaatioon. Näin siitä huolimatta että kreationistien tapa ajatella lajia ja perusryhmää jonain joka vain havaitaan on sitä miten arkielämässä koemme käsitteet. Vaikkapa katsoessamme vasaraa tai tuulta, on arkista ja helppoa ajatella että kohde on, paitsi määritelty kulttuurinen sopimus ja näkökulma, niin myös jotain konkreettista.

"Uskotko että vaimosi rakastaa sinua?"

Hyvin usein uskovaisten parista kuulee ajatuksen siitä että tunteet olisivat mysteeri. Ja siksi jos esimerkiksi uskoo että vaimo rakastaa itseä uskoisi eiempiiriseen lausuntoon. Itseäni tämä ajatus ihmetyttää. Sillä tarkalleen ottaen voin tehdä empiirisiä mittalaitetestauksia. Esitän mittaustestin ja saan responssin. Periaatteessa vaimon käyttäytyminen on jotain joka voidaan testata aivokuvauksella. Ja tässä tunteista todella voidaan tehdä empiirisen tutkimuksen alaisia.
1: Jos joku sanoo että näissä pyydetään responssia, eli koehenkilö voi kertoa olevansa surullinen. Ja että tässä voidaan valehdella, voin muistuttaa että jos aivoja ärsytetään satunnaisesti tai jaetaan "kaksoissokkoutetun tapaan" eri ryhmiin joissa aivoja stimuloidaan tietyiltä alueilta tai laitteet eivät stimuloi mitään, voi olla että ihminen valehtelee. Mutta miten hän saa kaikki kohderyhmän jäsenet valehtelemaan samalla tavalla siten että se osuu aineistoon tietyllä tavalla vaikka he eivät tiedä ovatko he verrokkiryhmä vai eivät. Näin ollen ilmiö saadaan testauksen piiriin valehteluilmiönkin kiertävällä tavalla. Ilmiö on ainakin falsifioitavissa joten tätä kautta on perusteita uskoa että se olisi nimenomaan empiirinen kysymys.

Objektiivinen-subjektiivinen jaottelu on tässä kohden maailmankuvallinen ja uskovainen itse asiassa määrittelee vastapuolen näkemyksiä oman maailmankuvansa kautta. Ei vaimon tunteiden olettaminen ole mitään täysin eiempiiristä.
1: Ehkä tässäkin on jokin ajatus siitä että empirismi olisi loogista positivismia joka taas on naurettavaa. Sen valossa emme täysin varmasti tiedä että tiili putoaa kun pudotamme sen kymmenen kerroksen korkeudelta. Tetknisesti joo, mutta silti jos pudotan tämän tiilen jonkun päähän ei epäuskoselitystäni pidetä vilpittömän mielen mukaisena. "Skientismikritiikki" onkin tältä osin hyvin syvällisellä tasolla tapahtuvaa kategoriavirheilyä.

Ja kolmanneksi tunteita voidaan lähestyä monella tavalla. Moni ajattelee että tunteet määritellään ikään kuin oman henkilökohtaisen sisäisen phaneronin kautta. Ja että tämä olisi jakamaton. Joku voisi kuitenkin nähdä että tunteet ovat itse asiassa ilmaisua. Että vaimon tunteista puhuminen kertookin jollain tavalla hänen käytöksestään. (Kvalia ei kenties ole edes relevantti lähestymistapa.) Että rakkaus ei tarkoita ruokaa ja seksiä mutta että nämä ovat sen ilmenemismuotoja. Ja kun kaikki nämä ilmenemismuodot pienintäkin kulmakarvanräpäytystä ja neuronin stimuloitumista myöten otetaan pois, ei rakkaudesta jää jäljelle mitään. Eli hieman kuten vertauksen appelsiinin kanssa jossa appelsiinista poistetaan kaikki ominaisuudet joiden kautta se vaikuttaa maailman kanssa. On täysin mahdollista että kun jäljellä on massaton, väritön ja muodoton appelsiini ei ole jäljellä mitään "appelsiinin essentiaalista ydintä" vaan "ei mitään". Nämä maailmankuvalliset seikat ovat oleellisia kun mietitään onko vaimon tunteet empiirinen kysymys vai ei. Määrittelemällä asiat tietyllä tavalla voidaan tietysti aina sanoa että uskomus olisi eiempiirinen. Mutta ei ateisti tai skientisti silti näe näitä asioita eiempiirisinä. Ristiriita tulee siitä että heidän ajatuksensa ja käyttämänsä sanat määritellään uusiksi. Tätä strategiaa kutsutaan olkiukottamiseksi. Ja se on argumenttivirhelistoissa. Ja se on perusrakenteeltaan looginen argumentointivirhe. Kritiikki kohdistuu johonkin muuhun kuin mitä toinen sanoo, joten on väärin väittää sen koskevan sitä.

Mutta vaikka uskottaisiinkin että "rakkaus ilman todisteita on stalkerointia" niin on filosofisesti kiinnostavaa ottaa argumentti vakavasti. Koska se näyttää miten koherentti ja laadukas tämä argumentti on.

Jos olisikin perusteltua sanoa, että uskot johonkin jota et voi tieteellisesti osoittaa? Eikö tuo enimmilläänkin tarkoita sitä että ihmiset ovat hyvin laajaasti ja mahdollisesti lajinmukaisest idiootteja? Että empiria on kuin synnin karttamisen ideaali. Se, että jokainen kristitty on syntinen ei tarkoita että he eivät pyrkisi synnittömyyteen tai pitäisi tätä ihanteellisena. Samoin skientisti voi epäonnistua ja olla tyhmä. Mutta ei tämä tarkoita sitä että tämä empiirisyysperiaate olisi pakko hylätä.

Tämän lisäksi ei tämä tilanne ole mikään oikeutus vaikkapa teismille tai kristinuskolle. Se, että joku uskoo ilman todisteita niin eihän se todista että nyt kristinusko olisi järkevää ja hyvin perusteltua rationaalisen ihmisen toimintaa. Itse asiassa strategia on tu quoque -argumenttivirhe. Jossa "kun sinäkin teet tuon virheen niin ei se ole oikeasti virhe". Kyllä se voi olla. Ja tämänlaiset argumentit kuvioissa tarkoittavat että vaikka skientisti kenties tekee virheitä niin teisti osaa niitä aina tu quoquen verran pahentaa. Eli kukaan ei ole synnitön mutta jotkut ovat pahempia syntisäkkejä kuin toiset. Ja tämä vertailu on kenties ainut mitä meillä on. Ja että tähän seikkaan on syytä paneutua erityisen syvästi ja tarkasti.

Se, että jokin asia uskotaan yleisesti ilman empiirisiä todisteita ei ole myöskään todiste siitä että jokin toinen asia voitaisiin uskoa. Esimerkiksi jos joku ilman empiirisiä todisteita uskoo vaimonsa tunteita - vaikka tavalla jotka falsifioituvat kun aivokuvia ei oteta ja yksi päivä eukko vain heittää vaatteet pihalle ja kukkaruukulla päähän, ilman syytä vain siksi että kävit huorissa - niin ei se tarkoita että jokin uskomus jossa uskon että Kuningatar Elisabeth on liskoihminen joka hallitsee ihmiskuntaa HAARP -ajatushallintasäteillä olisi sekin järkevä oletus.

Ei tämän argumentin kohdalla voi oikeastaan tehdä muuta kuin kysyä. Sellaisia kysymyksiä kuin että "Mistä perseestä noita argumenttikliseitä oikein vedellään?" Tai jopa "Oletteko te jotain erityisen omalaatuisia käsilläiseisojia kaikki kun näyttää siltä että piereskelette suullanne?"

Lämmön aistimisen illuusio ; Eli miten näinkin yksinkertaisessa asiassa on arkijärjen mukaan paradoksi

Jos laittaa viileänä syyspäivänä pihalle samankokoisen rautaisen lusikan ja puisen lusikan ja antaa niiden olla ulkona vaikka pari tuntia, voi niistä huomata kolme asiaa.
1: Metallinen haarukka tuntuu viileämmältä.
2: Lämpömittarilla, vaikkapa sellaisella infrapunaa mittaavalla sellaisella,  mitaten molemmat kappaleet ovat samaa lämpötilaa.
3: Jos lusikkaan laittaa jäätä, jää sulaa metallilusikassa nopeammin kuin puisessa.

Kokonaisuus on arkijärjellä yllättävä. Voisi luulla että juuri kylmän tuntuinen lusikka pitäisi jääpalan sulana. Ja kun kokee omin käsin että metalli on kylmempää, niin olisi luontevaa että se myös suojelisi jäätä sulamiselta.

Tämä testi onkin tavallaan hyvin konkreettinen huomautus siitä että tiede ei ole vain naivia omien aistien jatketta. On hyvä syy sille että emme näe sähköä, emmekä maistele kvarkkeja. On syytä tiedostaa miksi irtaudumme naïvista empirismistä, ja mahdollisesti niistäkin jotka sellaiseen meitä vaativat. Itse asiassa ilman tätä valtaosa tieteestä ei olisi kovinkaan järkevää, toimivaa ja tehokasta. Sellainen välineenä tuottaisi aika tehotonta ja kyvytöntä menoa. Kristinuskon vaikutus tieteen historiaan on sentään jotain josta voidaan keskustella, mutta selvää on että yksi tärkeimmistä tieteen menestystekijöistä on juuri se, että on menty kokeilemaan erilaisia korrelaatioita sen sijaan että istuttaisiin nojatuolissa apuna pelkästään ajattelukyky ja omat arkiset viisi aistia.

Mutta toki ihminen haluaa mielellään vastauksia. Ja esimerkiksi ruokailuväline -esimerkkiini vastaus on varsin helppo. Kaiken ytimessä on se, että lämpötila ja lämmönjohtavuus ovat eri asioita.
1: Kun viemme esineet ulos, niiden ympärillä oleva ilma on eri lämpöistä kuin esine itse. Mutta ajan mittaan termodynamiikka esittää että jos niistä ei tehdä avointa järjestelmää (eli esimerkiksi lämmitetä niitä huoneilmalla) niiden lämpötilaerot tasaantuvat. Sen vuoksi lämpömittari, joka mittaa lämpötilaa antaakin molemmille esineille saman lämpötilan. Ulkoilman lämpötilan. Kunhan aikaa tälle vain annetaan tarpeeksi.
2: Mutta ihminen ei sitten toisaalta tunne absoluuttista lämpöä. Vaan sitä miten lämpö virtaa hänestä pois. Tällöin esille nousee lämpötilaero ja esineiden lämmönjohtavuus. Metallin lämmönjohtavuus on parempi kuin puun. Eli se tasaa lämpötilaeroja nopeammin. Tämän vuoksi esine lämpenee nopeammin kuin puu. Ja aineen ja energian säilymislain ohjaamana tämä lämpö tulee jostakin. Sormesta.
3: Ja lämmönjohtavuus on oleellinen myös jään kanssa. Sillä vaikka metalli on syysilmassa kylmempää kuin käsi, se on kuitenkin lämpimämpää kuin jää. Lämpötila on muutamassa plusasteessa. Metalli tasaa lämpötilan nopeammin, joten lämpöä siirtyy aineen ja energian säilymislain takaamana mukavasti metallista jääpalaan.

Pahaa verta

"Skeptikot” jotka yrittävät kumota Dean Radinin kaltaisten tieteellisiä tutkimuksia, päätyvät lopulta väitteisiin, kuten ”Jos se olisi totta, tietäisimme sen jo” - mikä on klassinen esimerkki virheellisestä kehäpäätelmästä, joka lähentelee omahyväistä ja ylimielistä doktriinia."
(Magneettimedia, "Modernin tieteen 10 virheolettamusta")

Ylläoleva lausunto on hyvä esimerkki siitä miten tieteeseen usein suhtaudutaan. Sitä voisi pitää äärimmäisen typeränä, mutta toisaalta siinä on ymmärrettävä ulottuvuus. Nimittäin se valottaa sitä, miten tiedekritiikin olennaisin osa on se, että tieteellistä ajattelua ei tunneta. Tiede sekoittuu doktriiniksi ja maailmankuvaksi välittömästi tietyn virheen jälkeen.

Virhe on filosofisesti se, että empiria sekoitetaan loogiseen positivismiin. Arkimielelle sopivammin tämän voisi sanoa niin, että empiriavaatimus nähdään ajatuksena tieteen kaikkivoipaisuudesta. Ja että skeptikon henkenä on se, että jos asia olisi tieteellinen se tiedettäisiin jo nyt. Jos tämä pitäisi paikkaansa pitäisi uskoa metafysiikattomaan tieteeseen joka ei voisi edistyä. Ja se olisi todellakin doktriini.

Ilkka Niiniluoto on kirjoittanut tähän liittyen siitä miten fallibilismi on falsifikaatio -oppinsa kautta pakottanut tieteen pois ehdottomuudesta. Kun jokainen teoria on voitava jollain havaintoaineistolla osoittaa vääräksi, on jokainen teoria aina ja koko ajan uhan alla. Tällöin tiedettä kuvaa edistyvyys tai ainakin potentiaalinen edistyvyys. Ja empiria on tämän ehdon toteutuessa pakosti doktriinin vastakohta.

Toki falsifikaatiokriteeri on monista liian tiukka, mutta loogisen positivismin jälkeen luovuttiin verifikationismista ja kulma siirtyi havaitsemisen suoranaisuudesta kohti itsekriittisyyden ja kokeilun ja testaamisen suuntaa. Siksi voidaankin sanoa että tieteenfilosofiasta perillä oleva empirian kannattaja väittää hyvin harvoin niin, että "jos olisi totta, tietäisimme". Sen sijaan kysymys lähtee siitä että väitelauseita on heitetty ilmaan. Ja tällöin kysymys on episteemistä eikä ontologista. Kysymyksen muoto on tällöin ; "jotta voidaan tietää asiasta ja väittää sen puolesta jotain pitäisi olla evidenssiä". Ero näiden kahden välillä on valtava ja jos ei älyä sitä, pitäisi tajuta että taidot tieteestä ja käsitteellisestä ajattelusta ovat niin huonot että sitä vaan häpäisee itsensä jos niistä sanoo yhtään mitään tieteenfilosofiaan, tietoon ja perustelemiseen liittyen. Että olisi hiljaa ja vaikka harjoittelisi ensin jotta olisi mitään annettavaa kenellekään eikä muut olisi pelkästään egonrapsuttelua varten.

"Loogisen positivismin harhan" vuoksi moni ajattelee siihen malliin, että jos johonkin asiaan olisi tieteellinen ratkaisu, se olisi jo keksitty. Ja siksi magneettimedia päätyy jo omassa artikkelissaan omituiseen asennevammaan jossa se ensin aivan oikein näkee että tietty asennoitumistapa on dogmaattista ja idiotiaa. Mutta sitten se tunnistaa sen väärässä paikassa ja ei tunnista sitä omassa toiminnassaan. Ja näin päädytään sanomaan sellaisia asioita kuin "Suuri osa modernista tieteestä on edelleen jumissa päättymättömässä virheellisten päätelmien kierteessä. Siksi lääke”tiede” esimerkiksi ei tarjoa vastauksia todella merkittäville sairauksille, kuten syöpä, diabetes, sydäntaudit, Alzheimerin tauti jne." Vaihtoehtohoito nähdään siis avomielisenä ja tiede ikään kuin torjuvana ja suvaitsemattomana.

Pieni pomppaus kummituksiin.

Asia ei ole merkitysketön. Kun tiedettä moititaan, esiin nousee usein sana "mekaaninen". Tämä on hieman erikoinen sanonta, sillä kun katsotaan pseudotieteellisiä näkemyksiä, siellä on hyvinkin tarkkoja väitteitä jotka koskevat nimenomaan maailman toimintaperiaatteita.

Se paistaa hitusen esiin jo magneettimedian ekvivokaatiolausumasta jossa sanotaan, että "Koomista on se, että tiedemiehet käyttävät mieltään yrittäessään todistaa, ettei ”mieltä” ole olemassa." Monestihan tässä on kysymys mielen toimintaperiaatteesta. Joku redusoi mielen pelkästään aivotoiminnaksi kun taas joku toinen vetoaa eksoottisiin toimintamekanismeihin joita ei kuitenkaan ole osoittanut. Omituisuus rakennetaan siten, että neurologiaa puolustavan mielen käyttö tarkoittaisi samaa kuin yliluonnollisen mielen käyttö ; Tämänlaisia rakenteita on helppoa keksiä ja voitaisiin sanoa, että on koomista miten aivomassaa käyttävä selittää aivomassansa olevan yliluonnollista. Tämä ei tietenkään ole argumentointia, vaan idioottimaisuutta, tarkalleen ottaen ekvivokaatio -päättelyvirheen käyttämistä. Magneettimedia esittää tälle vaihtoehtoiselle mielen toimintaperiaatteelle seuraavan kuvauksen "Olen vakuuttunut siitä, että muistot tallentuvat holografisesti sekä aivokudokseen, että aineettomaan henkiseen matriisiin, joka on vuorovaikutuksessa fyysisten aivojen kanssa."

Kysymys on edelleen siitä, miten tämänlaisesta aineettomasta henkisestä matriisista tiedetään. Itse asiassa mielenfilosofiassa aihe on tuttu. Klassinen dualismi on kaatunut juuri siihen että vuorovaikutus joka vaikuttaa aineen ulkopuolelta aineen kanssa johtaa aineen ja energian säilymislain rikkoutumiseen. Tätä taas ei ole havaittu. Ja ilman tätä havaintoa kaikki tämänlaiset konseptit näyttävät olevan yhtä mahdottomia kuin ikiliikkuja - esimerkiksi juuri sen vuoksi että ikiliikkuja vaatii aineen ja energian säilymislain rikkoutumista.

Kenties selvemmin asia nousee esiin kun kävin tuoreesti keskustelemassa kummitusten ystävien kanssa. Siellä kummituksia selitettiin muutamallakin toimintaperiaatteella (a) Kummitukset ovat aikavääristymiä, aika kuvattiin sipulinkaltaiseksi päällekkäiseksi kerrostumaksi joiden läpi kuultaa. (b) Kummitukset olivat ympäristöön tallettuneita muistoja ja tuntemuksia. Ihminen siis vuorovaikuttaa fyysiseen ympäristöön ja jäljelle jää tallenteita samaan tapaan kun kasettinauhurille. (c) Kummitukset ovat henkimaailman olentoja jotka käyttävät energiaa. Siksi kummitusten lähelle tulee kylmä, kun ne imevät energiaa ympäristöstä. Näin kummitus itse on havaittavissa sähkömagneettisesti ja sen ympärillä on kylmiä pisteitä.

Nämä kaikki ovat mekaanisia selityksiä. Niitä itse asiassa kuvasi sama erikoisuus kuin mikä kuvaa uskovaisten suhtautumista vaikka Joonan kertomuksiin. ; Tiede on tärkeää, koska se pienentää ihmettä. Mutta kritiikkiä ei siedetä. Kummitusihmiset pahastuivat kun pyysin heiltä tarkkuutta. Jo lähteiden pyytämistä pidettiin typeränä, koska "eihän sitä kaikkea voi muistaa". Huolellisuus tässäkin mielessä nähtiin nuivana, joka ei sovi "meidän rentoon henkeen".

Loppujen lopuksi kun esitetään väite ajan rakenteesta, se on suora kannanotto siihen miten aika vaikuttaa kameran kaltaisiin havaintoaineistoihin. Siksi meidän tulisi saada tämän mukaisia tuloksia. Samoin kylmän pisteen keräytymisen ja sähkömagneettisen toiminnan aktivoitumisen samanpaikkaisuus on luonnonilmiö joka olisi havaittavissa, mutta ei kovin uskottava ; Kun syydät jonnekin sähköä, paikat kuumenevat ja syntyy todennäköisemmin tulipaloja. Näin ollen tässä olisi selvästi hyvin laadukas testi kummituksille. Näitä testejä ei sitten haluta tehdä, koska toiminta on sitä että kytätään laitteiston kanssa kellarissa ja kuvataan fenomenologisia tulkintoja. (Kummitukset eivät kuulemma hypi päivisin linsseihin. Ja miksi näin on? Kun luotettavaa dataa ei saada yökykkimisestäkään ja päivisin ei edes kokeilla?) Dataa ei yhteistulkita. Ja niin edespäin.

Lopputuloksena onkin se, että kummituspiireissä kummitus on itsessään liian suuri ihme. Se oikeutetaan mallilla joka "tekee sen mahdolliseksi". Kuten vaikka ajatuksella siitä että ympäristö tallettaa ihmisten liikkeitä ja puheita ilman että tätä varten tehdään erillistä konetta. Tämä tekee kummituksesta "mahdollisen". Tätä ilmiötä ei lähdetä todistamaan - eli vaikkapa oteta kiviä ja yritetä nostaa niistä esiin tietoja sen ohi kulkeneesta ja näin demonstroida että ilmiö on uskottava. Nämä tieteelle eksoottiset elementit taas oikeutetaan sillä, että moni uskoo kummituksiin. Tämä on itseriittoinen kehä, jonka kaltaiset ovat doktriinejen ydintä. (Siksi onkin huvittavaa kun nämä ihmsiet huutavat että tiedekin on uskonto.)

Pesin tukkani ja makasin
sängyllä. Takaraivostani
jäi märkä läikkä joka
näyttää naamalta.
"Todiste" ja "mahdollisuus"
sille, että olen henkinen tiikeri?
Tiikerinmetsästäjäthän pitävät
naamaria takaraivollaan...

Vitsin voisi tiivistää siihen, että kummitusihmiset kokevat olevansa rentoja ja avomielisiä koska he ovat laiskoja ja huolimattomia. He "eivät viitsi vääntää väitöskirjaa". Arkikielisesti ja kohteliaasti tämän voisi selittää siten, että heidän maailmankuvan ytimessä ei ole tieto vaan mahdollisuus. Mahdollisuus muuttuu tärkeäksi jos se on kiinnostava tai tunteita herättävä. Ja kriitikoilta vaaditaankin siksi luopumista tiedosta ja selvittämisestä, tyytyä toteamaan tietämättömissä tilanteissa, ettei tiedä. Mysteeri on syy seikkailulle, ja se on jännittävä asia. Ja siksi skeptisyys kummitustutkimuksen yhteydessä olisi tyhmää, turhaa. Ja liian vaivalloista.

Siksi ikkunanheijastuksissa nähdyt naamakuviot ovat todiste. Samoin kuin hahmot nähdään muuallakin, sielläkin missä niitä ei oikeastaan ole. Paremman puutteessa digivalokuvien yleiset valotusvirheet tulkitaan "orbeiksi" joiden väitetään olevan sähkömagneettista energiaa jonka ympärillä on kylmää. (Koska valokuva, ei koska sama kohde on lämpökuvattu ja mitattu sen sähkömagneettiset voimat...)

Kaikkien näiden mutkien jälkeen voimme palata vaihtoehtohoitoihin. Ja otsikkoon.

Skepsis RY:n facebooksivuilla on juuri nyt väännetty erikoisesta verisestä palvelusta. Suomen verikuvaajat.fi on herättänyt ihmetystä. Tätä on moitittu monelta kannalta ja verikuvaajien edustaja on ollut puolustamassa asiaa. Palvelussa tutkitaan verta, ja ennen kaikkea sitä kuinka paljon kuivuneessa veressä on punaisia ja valkoisia alueita. Tämä nähdään hyvin monisyisessä valossa. Asia liittyy pääosin "elävän veren kuvaamiseen" liittyvään vaihtoehtohoito-elämäntapa -tyyliseen asenteeseen. Samaan cranc magnetism -klikkiin kuuluu myös syntimittari.fi:stä tuttu hengellinen ulottuvuus ; Veren väri nimittäin liitetään suoraan syntiin. Lisäksi kuvaus on helppoa, taidon voi oppia pientä kurssimaksua vastaan muutamassa päivässä. Tästä on sitten tehty palvelu. Skepsiksen kinasteluun otti osaa myös dropper -kuivaverianalyysin kehittäjistöön kuulunut, heidänkin menetelmässään verestä näkee muun muassa syntisyyden.

Koska pisaran verta voi ottaa ilman kovin suuria riskejä, yritys on keskittynyt keskeisten väitteiden sijasta myynninedistämiseen. Asiakas uskoo mitä haluaa ja valta on asiakkaalla. Ja uskottavuutta omalle asialle tuodaan siitä että jos ihminen tulee jotain hakemaan, niin sitten sinulla on jotain annettavaa.

Osittain tämä tapaus heijastelee laajempaa kulttuurista ongelmaa. Yrittäjyyteen (ja etenkin kun ihmisiä pyritään kannustamaan yrittäjyyden pariin) liitetään mantraa, jossa tärkeintä on että on vahva visio, tärkeintä on että uskoo itse omaan tuotteeseen. Nähdäkseni tässä juridiikka on yrityksen puolella. Mutta laajempi etiikka ei.

Mutta olen kuitenkin empiristi. Monet ovat keskustelleet veren hyytymiseen vaikuttavista tekijöistä, valkosolupitoisuuksista ja muista vastaavista mekaanisista ja eimoraaliin sidotuista elementeistä, jotka selittävät valkoisia ja punaisia alueita ja ennen kaikkea niiden prosenttiosuuksia, olen kiinnostuneempi itse ilmiöstä.

Joku voisi sanoa että Jumala ja synti ovat yliluonnollisia. Mutta koska synti liitetään tiettyihin asioihin, ja nyt se sidotaan myös veren mitattavaan ulkonäköön, tehdään itse asiassa mekaaninen väite todellisuudesta. Ja tämä olisi periaatteessa kohtuullisen helppo testata. Asia voitaisiin tehdä seuraavalla koejärjestelyllä, jossa mitattaisiin kahta asiaa samanaikaisesti ; validiteettia (testi mittaa sitä mitä se väittää testaavansa) ja reliabiliteettia (mittaustapa ei ole altis satunnaisheilahteluille). On selvää, että tässä testissä voi olla reliabiliteettia ilman validiteettia ja validiteettia hyvinkin pienellä reliabiliteetilla. Mutta perusteltu ja toimiva tuote tarvitsee molemmat. Ilman sitä se kuuluu horoskooppien rukkaajien tapaiseen sinänsä lailliseen mutta silti ihan typerihtimisperustaiseen skeneen.

Tutkimus tapahtuisi siten, että otamme koeryhmiä. (Vaikka 30 tyyppiä per ryhmä.) Koottaisiin seuraavat ryhmät:
1: Ryhmä murhasta tuomittuja vankeja.
2: Ryhmä ateisteja.
3: Ryhmä kristittyjä
4: Ryhmä hinduja, ja muita vastaavia uskovaisia
5: Ryhmä syntyisi siten, että samalta, ehdottomasti tavalliselta, henkilöltä otettaisiin 30 näytettä.

Ensimmäinen tutkija ottaisi näytteet. Sitten hän arpoisi näytteille numerot. Hän tietäisi mikä arvottu numero liittyy mihinkin näytteenottoryhmään. Otetut näytteet asetettaisiin esille arvottujen numeroiden järjestykseen. Ensimmäinen tutkija poistuisi koetilasta, ei näkisi toista tutkijaa, ja keräisi yhteydet siitä kuka on kenenkin näytteen takana mukanaan ennen poistumista.

Toinen tutkija menisi "tyhjään huoneeseen" hakemaan näytteet ; Näin tutkijat eivät kohtaa eivätkä vaikka eleillään vahingossa vihjaa yhdenkään koenäytteen taustasta. Hän analysoisi tulokset. Kaikille ryhmille annettaisiin luokitukset samaan malliin.

Lopputuloksena on luokittelu, jossa pitäisi kyetä erottamaan tilastollisesti arvausta paremmin mikä näytteistä on kristityn ja mikä muun. Samalla saataisiin mielenkiintoista tietoa siitä onko uskovaisuus vai pelkkä kristinusko parempaa kuin muut. Tai sitten huomattaisiin että eroa ei syntyisi. Merkittävää on, että siitä näyteryhmästä joka on otettu yhdeltä henkilöltä katsottaisiin lähinnä sitä, että onko kaikki näytteet arvioitu samaan luokkaan. Se arvioisi reliabiliteetin koska se on sokkoutettuna muiden joukkoon. (Jos tiedät että ne ovat samasta lähteestä, samaan luokkaan laittaminen onnistuu petkuhuiputuksellakin.) Muut ryhmät mittaisivat validiteettia. Kyky erottaa ryhmät toisistaan tilastollisesti konsistentilla tavalla olisi tällä kohden hyvinkin syvä ja konkreettinen testi.

Tämänlaista totuustarkastelua ei ole tehty. Sen sijaan keskiössä näyttävät olevan anekdootit, joita kutsutaan "haastatteluiksi". Tässä kohden on syytä huomata, että usein haastattelujen ongelmana on se, että ne mittaavat asiakkaan uskoa. Kun kysyt hinduilta, saat hindujen maailmankuvan mukaisia kannanottoja. Ja tämä ei varmenna että hindulaisuus on tosi. Tämänlaatuinen toimii jos pitää kuvata maailmankuvia, ei silloin jos mitataan totuusarvoja tai perusteluja.
1: Siksi poliisikin joutuu kuulusteluissa käyttämään metodeja, joilla vastauksia ei ohjailla ja manipuloida tiettyyn suuntaan. Ilman oikeita metodeja poliisi vain luottaisi että rikollinenkaan ei valehtelisi kuulusteluissa vaan kaikki ovat viattomia. Ilman oikeita metodeja poliisi päättäisi intuitiolla kuka on syyllinen ja kuluttaisi tutkimukset siihen miksi tämä tietty ennakkoluulot sytyttänyt ihminen on myös tehnyt tuon rikoksen. (Joka on siis enemmän kuin se, että on poliisista epämiellyttävä ihminen.) Ilman oikeita metodeja poliisi uskoisi että silminnäkijä ei erehty tai muista väärin tai puutteellisesti.

Valitettavasti jokainen vaihtoehtohoito -pseudotiede nojaa tämänlaiseen väärään logiikkaan, jossa yksittäistapauksista ei tehdä tilastoja vaan niistä vedetään epäpäteviä syy-yhteyksiä kasaamalla niitä yhteen. Moni elementti vahvistusharhasta lähtien painottaa siihen että vaikutuksien yhteyksiä nähdään silloinkin kun niitä ei ole. Ja lisäksi keskustelu siirtyy välittömästi asiasta ihmiseen. Argumentin sijasta vedotaan auktoriteettiin, asiakas on siis auktoriteetti jonka luotettavuutta ei saa kyseenalaistaa koska kysymys on haastattelun tuloksesta ja evidenssistä. ; Kriitikko siis loukkaa ehdotonta totuutta ja ihmistä. Ja tätä ei saa kutsua doktriiniksi, koska tiedekin on uskonto.

Oikein tilastollisesti käsitellyt tulokset eivät ole vain kasa anekdootteja vaan korrelaatioita osoittavia. Ja itse asiassa voidaan sanoa että antamassani testissä onkin kysymys siitä että monta anekdoottia asetetaan esille, niiden laatu arvioidaan ja valvotaan, tavoilla joka estää tuloksissa sen, että niitä olisi valikoitu, cherry pickata, omia mieltymyksiä osoittamaan.
1: Mikä on helppoa. Jos veren väri liittyy vaikka hemoglobiinitasoon, löytyy kristittyjä joilla on hyviä tuloksia ja kristittyjä joilla on huonoja tuloksia. Otetaan esille vain ne jotka ovat hyviä ja selitetään että ne muut ovat olleet "piilevillä tavoilla huonoja" ihmisiä, eivätkä siis oikeita kristittyjä. Selitys sopii havaintoihin ad hoc, eikä ole ristiriidassa aineiston kanssa. Se on myös idioottimaista ja pöpiä, koska se ei johdu siitä että aineisto olisi analysoitu vaan siitä että henkilö on hyvä saivartelemaan, kikkailemaan ja petkuhuiputtamaan tekosyiden kanssa. ; Havaintoihin osuminen syntyy siis jonkinlaisessa omituisessa idiotian, sosiopatian ja luovuuden bermudan kolmiossa.

Kun myy tuotetta ja väittää sen liittyvän tiettyihin asioihin, olisi mielestäni eettistä - ihan riippumatta siitä mitä laki sanoo - ensin tehdä testit joilla uskottavuus syntyy. Sitten vasta tehdään tuote ja ryhdytään markkinoimaan sitä. Usein hörhöttely lähteekin sovelluksesta, joka sitten tuotteistetaan liike-elämän vaatimusten vuoksi. Ja unohdetaan että hyveellisellä ihmisellä sovellus on seuraus saaduista tuloksista.

Väärin sammutettu ; Auttamisen motiiveista ja keinoista

Mutkimus -blogissa kysyttiin otsikolla "Saavatko huonot ihmiset yrittää tehdä hyvää?" Näkisin kysymyksen hieman omituisena koska tavallaan kaikki ihmiset ovat, jos eivät huonoja, niin ainakin epäonnistuneita. Kysymys on kuitenkin hyvin tärkeä ja yllättävän syvällinen.

Seurausetiikkaa ~ tunteiden paloa ja alhaista mieltä

Olen vahvasti "mutkimuslinjoilla" siinä mielessä, että konsekventialismi, seurausetiikka, on hyvä tapa arvioida auttamisen onnistumista. Kun käydään "keskustelua  siitä, saavatko ihmiset yrittää tehdä hyvää, jos heillä voi olla vääriä motiiveja" moni näyttää kuitenkin seuraavan hyve-etiikkaa jossa toimijan intressit ovat keskeisemmässä roolissa.

Seurausetiikan kautta mukaan on helpompi livauttaa Nietzscheläisiä ajatuksia. Moni "nietzshekriitikko" korostaa miten kovuuden pitäisi näkyä yli-ihmisen toiminnan tasolla. Mutta he eivät näytä huomanneen sitä miten paljon Nietzsche puhuu sublimaatiosta. Siinä esimerkiksi kirjailijan toiselle kokema kateus voi olla motiivi jonka seurauksena yrittää enemmän, panostaa laadukkuuteen ja tämän seurauksena syntyy parempi kirja. Sitä, että kateudesta lannistuisi ja nostaisi ikään kuin pelkän kateusminän esille oli sitten ressentimentiä jota Nietzsche vihasi (mahdollisesti kuppansa) koko voimalla.

Monien näkemys on kuitenkin hyve-etiikan hämmentämä. Itse asiassa sitä tuntuu ohjaavan jonkinlainen maaginen ajattelu ; Intentioiden nähdään värittävän myös toiminnan lopputuloksen. Siksi ihminen ei välttämättä ajattele sitä onko auttaminen seurausta vai tavoitetta. Postmoderni maailma oikeastaan korostaa tätä. Siinä maailma on mysteeri siinä mielessä että tiede on vain maailmankuvaa. Ja se, mihin keskitytään ovat intressit.

Siksi mieleeni tulee Päiviö Latvus. Hän moitti miten eräs sekulaari järjestö oli auttanut afrikkalaisia lahjoittamalla heille tietotekniikkaa. Latvuksesta tämä oli kova virhe alueelle jossa perusasioista oli puutetta. Tekniikka olisi tarpeen vasta kun monia muita asioita oli ensin ratkaistu. Hän toki käytti tilaisuutta hyväkseen kehuakseen kristittyjen järjestöjä ja myös kristinuskoa ideologiana. Ja moni pahastuikin hänelle hieman "väärin sammutettu" -hokeman henkeen. Mutta kenties ikävistä motiiveistaan - motiivien ikävyys on se ainut maailmankuvakysymys tässä kohden - huolimatta Latvus oli oikeassa. Väärin voidaan todellakin sammuttaa.

Astetta dramaattisempi virhe on Nestlén suurta kohua aikanaan synnyttänyt tapaus jossa he lahjoittivat maidonvastikejauhoa alueille joissa oli puutetta vedestä ja nälänhädästä ja aikaansaivat monien lasten kuoleman. Moni on tuominnut tämän kapitalismin huonoudeksi. Itse näen että tämä osoittaa miten vaikeaa suunnitelmatalous on. Intentiot olivat mitä parhaat. Ja kovasti halveksumani katsojavaikutus ohitettiin ja siirryttiin ajatuksista tekoihin. Ei odotettu että joku muu tekee vaan tartuttiin toimeen. Silti : Väärin sammutettu.

Primum non nocere

Tarkemmassa analyysissä joudun erkanemaan "mutkimuksesta" vahvasti. Sillä tosiasiassa hän näyttää edustavan toista puolta. Ja siinäkin on intentioiden korostamisen sävyjä. Siinä se, että jotain tehdään hyväntekeväisyyden nimissä tarkoittaa sitä että motiiveista ei tarvitse välittää. Valitettavasti hyväntekeväisyyden tekemiseen usein liittyy motiiveja jotka tuhoavat tehokkuuden. Silloin tehdään hyväntekeväisyyttä jossa ei auteta kohteita. Kysymys on todellakin "väärin sammuttamisesta".

Joskus näiden kohdalla väritetään vääriä motiiveja, jolloin huono auttaminen ja epäonnistuminen kielisi huonosta motiivista. Silloin puhutaan aiemmassa isossa alaluvussa kirjoittamastani. Toinen reaktiotapa epäonnistuneeseen auttamiseen on pahastua auttamisen kritiikistä. ; Muistan kuinka kohtasin syvää paheksuntaa kun kritisoin tilastoihin viittaamalla erästä koulukiusaamiseen puuttuvaa menetelmää. Keino ei yksinkertaisesti mukaillut tietämääni psykologiaa ja tilastojen valossa vaikutusta ei syntynyt.

En toki ole ammattilainen psykologiassa, mutta minun virheitäni ei tunnistettu ja korjattu, ehkä niitä ei siis ollut. Samoin tilastojutuistani ei kaiveltu laskuvirheitä. Sen sijaan sain kuulla jotenkin kannattavani kiusaamista. Luonteeni tuntien tämä voisi toki selittää paljonkin, mutta nähdäkseni jos kiusattujen auttamista rahoitetaan toiminnalla joka ei auta, niin rahalla ostetaan näiden auttajien mielenrauhaa ja itsetoteuttamista. Tämä raha on kiusatuilta pois, koska vaikka mainitsemani menetelmä ei haitannut, saman ajan ja rahan voisi käyttää johonkin muuhun. Sellaiseen joka toimii. Ja näin itse asiassa nimenomaan vastustin kiusaamista sekä motiivein että tekoineni.

Konsekventialismin hyvä puoli on siinä, että ihmisten ei tarvitse ymmärtää toisiaan. Sillä se, mitä katsotaan ovat seuraukset. Omien motiivejen kyseenalaistaminen on turhaa, seuraukset ovat ne jotka painavat.

Toki ihminen voi tehdä virheitä. Niiden tarkoitus on että opitaan. Jos otan esiin itseäni ärsyttävät ylemmän keskiluokan naisten rouvakerhot. Niissäkin on hyvä tarkoitus. Selvästi niissä Maslown tarvehierarkian avulla tyydytetään korkean tason itsensä toteuttamisen tarvetta. Näissä juuri hyvä tahto on ihmisten puolella. Mutta ne teot. Ne tarjoavat lähinnä sääliä. Sillä sääli on näiden "piirien" tärkein kohtaamistunne. Autettava on ikään kuin jokin joka ottaa vastaan näiden ihmisten itsetoteutuksen ja joiden ikään kuin odotetaan kiittävän. Kiittävän avusta joka ei usein auta yhtään mitään. ; Tämänlaisia ihmisiä on minusta lupa pilkata. Se on kenties lähimpänä hyvyyttä mitä näiden ihmisten kanssa voi. Sillä kenties jos autettu riittävästi vittuilee, ja riittävän moni tulee mukaan projektiin, he lopettavat häsläämisen. Kysyvät vaikka että mitä voisivat tehdä paremmin ja toisin. Että auttaisivat oikeasti. Tai jos eivät, niin ainakin lopettaisivat joka on jo itsessään askel kohti siedettävää ihmiskuntaa, paikkaa jossa elämä voisi kenties joskus olla elämisen arvoista. Melkein.

Miten rakkaus ilman todisteita on stalkerointia.

Moni menee niinkin pitkälle että korostaa että motiiveja ei edes voi tietää. Tämä on tietyllä tavalla hyvä muistutus niille joista putoamiskiihtyvyys on enemmän maailmankuvallinen kuin intressit ja niiden arvioiminen. (Jos ei teoriassa niin ainakin käytännön argumentoinnissa.) Konsekventialismille tämä intressien mystisyys sopisi hyvin. Se tekisi muista etiikan malleista onttoja tai konsekventialismille alisteisia ; Joko hyveellisyys on yksilöasia tai hyve-etiikkakin osoittautuisi siten että ihminen aikaansaisi hyviä tekoja.

Konsekventialismi sopii skientistiselle mielelle. Empiirisyyttä korostavan aiheen vuoksi usein seuraa kysymyksiä siitä, että miten sitä aina jaksaa pingottaa. Että eihän ihminen aina voi miettiä tiedettä. Ja että sehän imee elämästä mehut. Ei siinä voi tehdä oikein muuta kuin katsoa ihmistä ja sanoa, että kyllä minä ainakin yritän kovasti näin elää eikä se ole sen vuoksi kamalaa. Kyllä ne kauheudet ovat ihan muualla kuin uteliaisuudessa, totuudenrakkaudessa ja kikkailussa. Moni kokee kuitenkin että tässä "ei jaksassa" ja "ei voi koko ajanissa" on jokin semmoinen a-ha, joka takaa varman voiton vähemmän skientistisille lähestymistavoille.

Konsekventialismin kohdalla kätevää onkin se, että siinä etiikka on sidottu odotettavissa olevaan lopputulokseen. Tässä etiikka ja skientismi lyövät kättä. Hyvä intressi huonolla metodilla on epäeettisyyttä. Itsekäs intressi toimivalla metodilla on hyvä. ; Ja näin voimme yhdistää etiikan, skientismin ja tehdä huomion. Jos "aina ei jaksa" on argumentti, niin sitten kriitikot itse eivät sitten, kristittyinä, varmasti pidä moraalia missään arvossa kun tietävät että jokainen ihminen parhaastakin yrittämisestään huolimatta tekee syntiä. Logiikka on sama, joten tämä a-ha palaa lähettäjälle. (Kristitty arvostaa moraalia yleensä hyvinkin paljon joten koko perustelu on ontto ja "kaikki pelastuvat".) En oikeastaan ymmärrä miten nämä ihmiset kokevat voittavansa tuollaisella kliseellä ja näyttävät jopa olevan jotenkin ylpeitä kun ovat sen ikään kuin osanneet sanoa. Ymmärtäisin jos asia olisi nokkeluus. Mutta asenteellinen, perusteluiltaan ontto klise. Sellaisen sanomista pitäisi hävetä eikä a-hatella.

Mutta valitettavasti en pidä motiivejen ja intressien selvittämistä pseudotieteenä. Sitä tehdään usein huonosti ja pseudotieteellisesti, mutta mukana on myös ihan kunnon selvitystyötä. Tämä tietyllä tavalla viehättää minua siksikin, että hyväntekeväisyyden puolella intressien naamioiminen on usein ultimaattinen suoja nimenomaan sille että voidaan jatkaa huonoa ja epätoimivaa toimintaa. Kritiikki otetaan itseen, nähdään motiivejen kyseenalaistamisena, ja sitten palataan siihen toimintaan joka on itse asiassa ollut se kritiikin pääasiallinen kohde.

Todistamattomasta puhuttaessa kuitenkin palataan rakkauteen. Että uskotaanhan sitä rakkauteenkin vaikka tästä ei ole todisteita. Tämä hämmentää minua syvästi. Sillä tosiasiassa meillä on hyvinkin paljon todisteita toisten motiiveista. Ihminen sosiaalisena eläimenä ymmärtää toisten vaikuttimia. Ihmiset lukevat esimerkiksi toistensa elekieltä. Väitänkin suoraan, että rakkaus ilman todisteita on stalkerointia.

Moni on tässä ihmeissään koska heitä hämmentää (a) huono jako subjektiiviseen ja objektiiviseen jossa tietoisuus on jokin dualistinen mysteeri ja tieteen ulottumattomissa jo a priorisesti leijuva arvoitus (b) hyvin alkeellinen ja suorastaan väärä kuva siitä mitä empiria on.

Empiria ei nimittäin tarkoita samaa kuin virheetön mittaustulos joka havaitaan omilla aisteilla tai niiden jatkeella. Quine sanoi tähän asiaankuuluvasti, että emme maistele kvarkkeja. Aistinvaraisuus ei ole rajoite. Sillä jos mietitään tarkasti voidaan sanoa että jos kysyn puolisoni tunteista, lähetän empiirisen testin johon voi ennen testin tekoa periaatteessa tulla erilaisia vastauksia. Jonkinlainen vastaus voi myös tulla. Puolisoni korvat ovat anturi, jonka signaaliin hänen aivonsa reagoivat ja tuottavat vasteen jonka tulkitsen. Tämä ei olennaisen paljon eroa siitä miten mittari toimii.

Ihmiset voivat toki valehdella ja erehtyä. Mutta niin empiirisissä laitteistoissakin on luottamusväli ja mittausvirheiden mahdollisuus on aina läsnä. Eikä tämä ole ongelma empirialle vaan syy lisätarkkuuteen ja huolellisuuteen. On toki hyvä huomata, että kun tulkitsemme vaikka netin lyhyen kommentin vihapuheeksi tai kiusaamisen kannattamiseksi, tulkinta voi olla uskottava ja jopa todennäköinen. Se on kuitenkin vain hyvin rajallisen "koeaineiston" tulos joten otoskoko tuskin antaa kovin rehellistä kuvaa niin että erehtymisen riski on siltikin relevantti.

Siksi puolisonikin antama vastaus voitaisiin tulkita suuremmassa viitekehyksessä. Minä toki melko vähän, mutta moni osaa tulkita elekieltä hyvinkin tarkasti. (Ja psykologiassa osa tutkii mikroilmeitä ja muita ilmeitä ihan työkseen, niillä tiedettä tehden.) Seksin määrällä - ja etenkin siinä tapahtuvista muutoksista - voi tehdä suuntaa antavia arvioita suhteen laadusta. Samoin maailma antaa vihjeitä, ja jos vaikka palkkaan yksityisetsivän puolisoni perään, saan tästäkin toimintaa koskevaa tietoa joka voi teoriassa oleellisestikin vaikuttaa siihen miten tulkitsen hänen antamansa vastauksen. Syntyy monesta eri testitilanteesta koostuva käsiteverkko jossa kaikki liittyy kaikkeen. (Ja siksi esimerkiksi se, että moni näkee unia voidaan tulkita siten että uni on harhaa vaikka moni "ihmismittari" sanoisikin että unet tuntuvat aidoilta tapahtumilta.) ~ Siksi uskallankin sanoa, että jos todellakin "vain uskoisimme rakkauteen" tosiasiassa pitäisimme puolisoamme itsestäänselvyytenä.

Tällä on tietysti linkki konsekventialismiin. Sillä motiivit kyllä paistavat tekojen läpi. Ja ikävät motiivit ilmenevät ilmeinä ja eleinä jotka ovat tekoja. Näillä teoilla voi esimerkiksi levittää pahaa mieltä autettaviinsa. Siksi konsekventialismi aidoimmillaan vaatii myös motiivien punnitsemista. Ja tässä mielessä on pakko korjata suhtautumista siihen blogauksen aiempaan lausuntooni jossa konsekventialismi ei välittäisi motiivien ymmärtämisestä ; Se oli lausuntona tikas, jonka kiipeämisen jälkeen ne on syytä kaataa maahan. Oikeasti konsekventialismi välittää motiiveista. Tai ainakin siitä miten hyvin ne epämiellyttäviin motiiveihin liittyvät ilmeet onnistuu piilottamaan.

Vitsin anatomia ; Eli miten "naturalismi" ymmärretään väärin

Vanhassa vitsissä fyysikko ajaa autollavaimonsa kanssa lammasaitauksen ohi. Iso lauma lampaita laiduntaa. Niillä on lyhyet karvat. Vaimo sanoo että lampaat on keritty. Fyysikko sanoo että hänestä lampaat on keritty vain toiselta puolelta.

Toki vitsi on hauskuutta eikä filosofinen teoria. Kuitenkin tässä vitsissä kuvastuu ns. naivi suhde empiriaan. Ja se taas esiintyy myös silloin kun ihmiset ovat vakavahenkisessä mielessä perustelemassa ja kuvailemassa näkemisiään. Erityisesti skeptikot kohtaavat itse asiassa toistuvasti näkemystä joka korostaa sitä että tiedemies ei suostu näkemään mitään mitä ei suoraan näe. Kuitenkin tosiasiassa vitsin vaimon näkemys lampaista on se, mikä on nimenomaan hyvin lähellä tieteentekemistä : Karkeasti ottaen se mitä vitsin fyysikko tekee on deduktio. Ja se mitä hänen vaimonsa harjoittaa on induktio.
1: Induktiossa otetaan tietoja maailmasta ja niitä sovitetaan havaintoihin. Vaimon selitystä tukee se, että yleensä lampaat keritään kokonaan. Ja olisi lisäksi hyvin epätodennäköistä että joka ikinen lammas olisi asettunut juuri siten että se ajettu puoli näkyisi autotielle. Tämänlaiset huomiot painottavat todennäköisyyksiä.
2: Deduktio taas nojaa varmuuteen ja sen säännöstö kieltää tämänkaltaiset induktiiviset yleistykset. Toki deduktiivisesti sanottaisiin enemmänkin, että lampaista aAinakin toinen puoli on keritty."

Tämä vitsi paljastaa muutaman oleellisen seikan. ; Ensimmäinen huomio on se, että esitetyt vaihtoehdot ovat mahdollisia. Voi olla että fyysikko oli oikeassa. Se on kuitenkin sekä arkijärjen että tieteenvastainen. Ja ihminen pitääkin tätä vaihtoehtoselitystä hiustenhalontana ja saivarteluna. (Ja kyllä ; Tämänlaista nörttimäistä ja sielutonta logiikkaa skeptikoilta odotetaan.) Laittamalla luonnontieteilijä vitsiin voidaan vaikkapa korottaa henkeä jollain skeptikoidenvastustamisfoorumilla ja luoda fiilis siitä että he eivät näe todellisuutta koska eivät kykene moniulotteiseen ajatteluun. Empiria ei vain juurikaan liity siihen mitä havaitaan.

Toisaalta vitsi paljastaa sen miten luja suhde occamin partaveitsellä on induktiiviseen päättelyyn. Vitsi itse asiassa ansiokkaasti korostaa miten kaikki "mahdolliset" vaihtoehdot eivät ole yhtä hyviä. Tätä on hyvä miettiä kun huomataan miten skeptikko on "sulkusilmäinen" kritisoidessaan esimerkiksi vaihtoehtoja avarusuolennoista. Kun vaikkapa Luukanen-Kilde esimerkiksi ihmettelee "Kuka hän on?"  -kirjassa sitä, miten avaruusolentokohtaamisanekdootteja ei oteta vakavasti, mutta jos samat ihmiset kertovat ulkomaanmatkoistaan niin näihin luotetaan. Hän selittää että selvästi kysymys ei ole yksilöiden arvovaltaisuudesta ja yleisestä luotettavuudesta vaan jostain muusta. Hän näyttää pitävän tätä radikaalin hyvänä argumenttina joka osoittaa skeptikoiden nolluuden. Se kuitenkin enemmänkin paljastaa sen, että hän - kaikkien muidenkin anekdoottiperustaisten pseudotieteilijöiden tapaan - ei osaa keskustella asiasta ja niiden perustelemisesta vaan ainoastaan ihmisistä ja mielipiteistä.

Kysymys on Occamin partaveitsestä eikä siitä onko kertojalla auktoriteettia. Aina kun asia todistetaa todisteiden sijasta henkilöillä ja heidän arvovaltaisuudellaan, ollaan tyhjän päällä. Occamin partaveitsi arvioi tilanteita aikaisemman kokemuksen kautta. Ja jos esimerkiksi UFO -havaintoja on vähän se kertoo joka tapauksessa vähintään sen että ne ovat harvinaisia eli se on itsessään epätodennäköinen selityksenä. Ja rehelliset älykkäätkin ihmiset erehtyvät. Tästä löytyy paljonkin evidenssiä, joten se ei ole ainakaan yhtä harvinaista kuin avaruusmiesten kohtaaminen. (Ulkomaanmatkat taas ovat nekin yleisiä. Ja tosiasiassa näitäkin juttuja voidaan tarkistaa esimerkiksi nähtävyyksien ja kulttuurista kertovien kirjojen avulla)

Ja kuten aiemmin blogasin, induktion ja deduktion suhde hiertää esimerkiksi kreationistien ja evoluutikoiden välejä. On jopa sanottu että kreationisteja vaivaa eräänlainen "induktofobia". Kun esimerkiksi evoluutioteorian aukkoja yritetään nostaa esille, kreationistit tuntuvat olevan hieman kuten vitsin fyysikoita. He eivät näe induktiivista perustelua vaan käyttävät deduktiota ja ihmettelevät että eihän ole todistettu kuin puoliksi keritty lammas. Ja rehellisesti sanoen tämä piirre ei jää heihin. Aiemmin kirjoitin siitä miten luonnontieteiden ja humanismin suhde on erikoinen. Kuten siihen saamani kommentti valaisee "Induktion tajuamisessa kyse on äärettömyyden hahmottamisesta. Se taas on humanisteille vaikeaa, koska heidän pitäisi nähdä kaikki tapaukset. Siksi vaikuttaa siltä, että jotain jää yhä auki. Vika on humanistin kannalta menetelmässä, joten hän halveksuu sitä, ei luonnontieteilijää. ; Luonnontieteilijöiden käsitys tulkinnanvaraisuudesta ja halutun lopputuloksen sanelemista metodeista oli terävä havainto; juuri se on useimmiten ongelma luonnontieteilijöiden hankaluudessa humanistien kanssa. Eli vika ei ole asiassa sinänsä, vaan siitä tehdyssä tulkinnassa. Mikä taas on humanistin tekemä, ei humanistiseen aiheeseen sisäänrakennettu ominaisuus. Juuri siksi luonnontieteilijöiden halveksunta kohdistuu humanisteihin, ei humanismiin."

Tosin tässä kohden onkin oleellista erottaa "deduktivistit" "humanisteista" vaikka esimerkiksi totuusrelativistit irtautuvatkin empiriasta, he tekevät sen eri tavalla kuin deduktion kannattajat. Kuitenkin Occamin partaveitsi lammasvitsissäkin osoittaa että tosiasiassa sekä ehdotonta varmuutta korostava deduktiovaatimus että totuus "pelkkänä samanarvoisena näkökantana" ovat virheellisiä. Ja molempia yhdistääkin oikeastaan vain tuo "induktofobia". Useinhan induktiota pidetään vajaana. Tässä voidaan käyttää vaikkapa Immanuel Kantin ajatusta siitä että induktio on itsessään a priorinen oletus jonka tehokkuudesta ei ole todisteita. Itse tosin korostan että tosiasiassa induktio on "todistettu empiirisesti" ; Matematiikan ja tieteenteon hedelmällisyyttä ihmettelevät esimerkiksi joutuvat ihmettelemään sitä että vaikka maailma ei välttämättä toimi säännönmukaisesti, niin jostain syystä induktio kuitenkin toimii tulosten edeltä ennustamisessa. Kun vastauksia saadaan paljon, on selvää että induktion takana on jotain voimaa. Induktofoobikko ei tämänlaista hyväksy koska heille "kaksiarvoinen logiikka" tai vastaava pidetään riittämättömänä koska muistetaan Hume ja rakennetaan vaatimus siitä että induktioperiaatteen käyttö pitäisi todistaa deduktiivisesti. Empiristille sekin on tarpeeksi hyvin todennettu kätevä keino. ; Asia on kenties vaikeasti hahmotettava, mutta itse asiassa tässä kohden on pakko jatkaa toiseen vitsiin.

Mies menee hienolle räätälille ja tilaa kalliin puvun. Puku valmistuu ja mies menee sovittamaan sitä. Puku ei ole oikein sopiva. Toisaalta mies tarvitsee puvun pian ja lisäkorjauttaminen maksaisi paljon. Siksi räätäli tarjoaa hänelle alennusta. Mies kuitenkin tuskailee huonosti sopivaa pukua. Kotona miehen vaimo sitten sanoo että hihat eivät näytä omituisen epäsuhtaiselta jos mies koukistaa vasenta kättään. Mies kuitenkin valittaa että tällöin kaulus alkaa jäytämään kaulaa ja lisäksi helma menee vinoksi. Vaimo kertoo että jos mies taivuttaa kaulaansa ja nostaa hartiaansa puku näyttää sopivan. Housutkaan eivät näytä pahoilta jos mies kulkee oikea lantio edessä ja raapaisee kävellessä varpaat lattiantasaa pitkin sen sijaan että nostaisi jalkaa. Nämä ohjeet mielessään mies menee juhliinsa. Siellä häntä vastaan tulee kaksi tuntematonta ihmistä. Toinen sanoo että on rohkaisevaa että vammaiset ihmiset voimaantuvat ja osallistuvat tämänlaisiin hienoihin juhliin. Ja toinen kertoo että lisäksi on hienoa että maailmasta löytyy nerokkaita räätäleitä jotka osaavat tehdä heille noin erinomaisesti sopivia pukuja.

Tämä korostaa sitä että tosiasiassa induktiivisissa järjestelmissä on erikoinen piirre. Ne tarjoavat oikeasti monesti tilanteita joiden todennäköisyyksiä ja seuraussuhteita voi olla vaikeaa arvioida. Ylläolevassa tilanteessa on kaksi sisäisesti ristiriidatonta näkemystä.

On tervettä muistaa että moni humanisti tuntuu sekoittavan loogisen positivismin mahdottomuuden siihen että teoriat voisivat olla ristiriidattomia ; Esimerkiksi itse kävin tuoreesti melkoisen verevän väittelyn siitä onko paradoksaalisuus ja ristiriitaisuus luonnontieteissä väistämätöntä. Itse olen vakuuttunut siitä että koherentti ja ristiriidaton luonnontiede on mahdollista. Sillä tosiasaiassa ristiriita on vain mahdollisuus ; Jos otamme esimerkiksi legendaarisen Humen kanan, huomaamme että kun isäntä tulee ja tuo siemeniä ja tekee näin joka päivä tarkoittaa sitä että kanalla on ristiriidaton ja koherentti näkemys maailmasta. Kirves on kanalle yllätys, ja kertoo että oikeissa olosuhteissa yksi havainto voi kumota induktion, falsifioida sen. Mutta kanalla on tämä tarvittava tieto vasta lopuksi. Ristiriita on potentia joka ei välttämättä toteudu. Tätä tukee sekin minkä Ilkka Niiniluoto on tuonut esiin ; Hän korostaa että tieteen epävarmuus on itse asiassa siitä erikoista sorttia että jos meillä on täysin oikeat induktiot, saamme niiden mukaisia tuloksia eikä todellisuus edes voi tuoda sellaista esille. Mutta emme tiedä tätä koska induktiossa on tiettyä epävarmuutta. Näin ollen induktioiden metafyysisyys ei tarkoita sitä että emme voisi rakentaa aivan todellista kuvaa maailmasta. Kysymys on enemmän siitä että emme voi koskaan aivan varmasti tietää sitä että tämä meidän kuvamme onkin aivan todellinen.

Asiat tuppaavat kuitenkin menemään helposti omituisesti sekaisin. Esimerkiksi Kantin Philosophengang -nimellä nimetty kävelyreitti Köningsbergissä pitää sisällään erikoisen yksityiskohdan. Kantin kerrottiin olevan niin täsmällinen että asukkaat, myös Köningsbergin kirkon kelloa säätävä suntio, tarkistivat kellojaan hänen kävelyrytminsä mukaan. Tämä on riskaabelia sillä voi olla että Kant käytti kirkon kelloa merkkinä ajasta aloittaa kävely. Tämänlainen voi johtaa siihen että oikea aika olisikin jotain muuta ja Kantin täsmällisyys olisi illuusio. ; Moka kertoo siitä että induktiivisessa maailmassa on kehäpäätelmällisen ajattelun riski. Kehäpäätelmä ei näytä loogista virhettä mutta ajattelu menee silti vikaan. Tämänlaisesta ajattelusta hyvä esimerkki on Descartesin kartesiolainen kehä, jossa Jumalakokemukset tarkoittavat sitä että luotettavat aistit todistavat Jumalan. Ja mistä tiedämme että aistit ovat luotettavat? Koska Jumala ei huijaa ja sen sijaan takaa luotettavat aistit.

Tässäkin kohden tilanne on se sama mikä Kantissakin. On mahdollista että Kant on täsmällinen, mutta ei sitä tuolla tavalla kalibroitua kelloa tuijottamalla selviä ikikuunaan! Samoin Descartesin ajatusketju - jota on sittemmin sovellettu esimerkiksi reformoidussa epistemologiassa - on selvästi enemmän sitä että ensin on päätetty miten tosiasiat ovat ja sitten sovitetaan havainnot tähän haluttuun ennaltapäätettyyn tarinaan. Tämänlaisissa tilanteissa koko perustelun voi jättää välistä ja sanoa että oletamme vain että asiat ovat näin. Toki todisteet Kantin täsmällisyydestä voidaan hankkia jotain muuta kautta, mutta sekin korostaa sitä että sen perusteleminen tapahtuu tämän muun tiedon pohjalta. Tämä kehäinen argumentti on silti yhtä tyjän kanssa. Tämä on tietysti surullinen uutinen reformoiduille epistemologeille, koska tuntuu että he eivät oikein kykene nousemaan tälle muuta kautta asioiden perustelemisen tasolle.

Kun olen päätynyt tämänlaisiin presuppositionistisiin malleihin, on syytä ottaa esiin Quine. Hän nimittäin filosofioineen tuo ratkaisuja juuri tämänlaisiin tilanteisiin. Siihen kun on monia ristiriidattomia selityksiä joista on kenties kuitenkin osa parempia kuin toiset. (Kuten lammasesimerkissämme alussa.) Hän itse asiassa korosti että usein samaan havaintoaineistoon on olemassa useitakin vaihtoehtoisia selityksiä. Hän toki keskittyi ns. falsifiointitilanteeseen. Eli tilanteeseen jossa jokin teoria on virheellinen, ja sitä pitää korjata. Quine korosti että tähän on aina useita keinoja. Mutta aivan kuten ylläolevassa lammasesimerkissä, asia ei ole yksiselitteinen. Ja lisäksi selitys voi vaihtua taustatietojen valossa. Esimerkiksi pukuvitsissä juhlissa olevien kommentit ovat ymmärrettäviä, aivan loogisten ja induktiota oikeaoppisesti soveltavien ihmisten näkemyksiä. Heidän virheensä on se, että heiltä puuttuu joitain taustatietoja.

Quinen maailmassa occamin partaveitsi heiluu vahvemmin kuin kenties missään muussa mallissa - siis siitä huolimatta että hän korostaa että käsiteverkkoja voidaan tehdä hyvin monenlaisia ja että minkä tahansa yksittäisen kohdan voi suojella ja rakentaa tiedeverkon sen ympärille rakentelemalla esimerkiksi ison kasan erilaisia ad hoc -oletuksia. Quine kuitenkin korosti että tämä on väärin. On otettava se tulkinta joka vaatii vähiten muutoksia tiedeverkkoon. Näin esimerkiksi pukuesimerkissä havaintoaineisto voi vaatia muuttamaan näkemyksen siitä että kyseessä on vammainen jolla on hyvä räätäli, ja että oikasti mies on sovitettu pukuun eikä pukua miehelle. Itse asiassa empiirinen lisätieto johtaa siihen, että mies joutuu vääntäytymään kertoo että puku on aivan paska.

Karkeasti ottaen Quinen kautta voidaan sanoa että miehen vammaisuus ja puvun istuvuus ovat usein jossain ääripäiden välillä. Kuitenkin monesti voidaan vetää tulkintoja jotka ovat parempia kuin toiset eivät. Kysymys on tässä kohden siitä kuinka paljon ihmisen täytyy vääntäytyä jotta puku istuu. Jos vääntäytymistä on vähän, puku on istuva ja outo vääntäytyminen on "luontaista vammaisuutta". Jos vääntäytymistä on paljon, puku ei ole istuva ja vika ei ole miehessä vaan vaatteessa.

Induktio on jotain jota joudutaan käyttämään muuallakin kuin luonnontieteissä. Itse asiassa uskonnoissa vertaukset ovat hyvin yleisiä. Samoin omista elämänkokemuksista kerrotut anekdootit pitävät sisällään induktiivisen oletuksen siitä että tämänlainen kokemus kertoo jotain yleisempää maailmasta joka voisi sopia muihinkin ihmisiin kuin kertojaan itseensä. Ja että tämä kokemus olisi jotenkin yleisinhimillinen. ; Eikä tässä mitään : Omastakin mielestäni induktio onkin tärkeä myös silloin kun mietitään myös luonnontieteestä poikkeavia asioita, kuten vaikkapa etiikkaa.

Tässä kohden esimerkiksi kristinuskon perusongelma on se, että se ensin sanoo että saa tulla sellaisena kuin on. Ja sitten kuitenkin tarjolla on puku johon on sovittauduttava. Eli pitää sitten muokkautua tietynlaiseksi. Itse asiassa usko pitää ikään kuin ilmituoda jonkinlaisin teoin - jopa niissä uskonsuuntauksissa joissa tekojen ei nähdä pelastavan vaan pelkän uskon. Tämä voi olla dogmistoltaan vaikkapa suhtautumista lähetystyöhön, naispappeihin, homoseksuaaleihin. Ja toisaalta esimerkiksi uskontunnustus on itse asiassa luettelo kirkon dogmista jotka kertovat mitä mieltä pitää olla asioista. Silti uskoa pidetään yleisinhimillisenä jossa jokainen saa olla millainen on. Omaatuntoa kuitenkin koetellaan dogmistoa vasten, joten esimerkiksi jos on väärää mieltä vaikka tuossa ruumiinylösnousemusasiassa, niin silloin mielessä on syntisiä ajatuksia joita tulisi eheyttää. Eli tähän pukuun pitää vääntäytyä vammailemaan.

ainutkertainen vs. ainutlaatuinen

Usein kun puhutaan ns. "vaihtoehtoisista selityksistä" ilmiöille, törmätään usein siihen että viitataan kahteen konseptiin ; Nimittäin mysteeriin ja ihmeeseen. Monesta ne ovat miltei sama asia. Kuitenkin esimerkiksi avaruusolentoja perustellaan usein UFO -havainnoilla. Eli ajatus siitä että havainnon takana on jotain tuntematonta on mysteeri. Humanoidi ei kuitenkaan ole teknisesti ottaen ihme, se ei tavallaan ole tiukassa mielessä edes paranormaali selitysmalli. Toki tämä selitysmalli on tässä muodossa jotain muuta kuin tuntematon lentävä esine. (TV -sarjan tohtori House ehdottaa että se olisi lyhenne sanoista "Uskomattoman Falski Oletus".) Mutta ihme se ei ole.

Usein näitä pidetään huonoina selitysmalleina juuri siksi, että ne ovat tämänlaisia. Kristityt esimerkiksi ovat usein selittäneet että enkelinäyt ovat oleellisesti erilaisia kuin joulupukkiuskomukset tai usko avaruusolentoihin, koska joulupukki ja avaruusolennot ovat immanentteja kun taas enkeli on transsendentti. ; Näin ollen avaruusolennot voidaan tulkita epätodennäköisemmäksi vaihtoehdoksi. Immanentit toimijat kun tiivistyvät tilastollisesti esitettäviin luonnontieteellisiin malleihin, jolloin uskottavuutta voidaan arvioida.

Tässä mielessä enkelit ovat nimenomaan ainutlaatuisia. Sainkin kovia moitteita kun epäilin erästä enkelihavaintoa. En ottanut tarinaa automaattisesti totena, jota pidettiin epäkunnioittavana. Että pitäisi pitää ihmisiä luotettavina, ja että se, että antaa tulkinnassa tilaa mahdolliselle erehtymiselle, hallusinaatiolle tai jopa valehtelulle olisi vain ad hominem -argumentaatiota. Tässä yhteydessä minua moitittiin juuri siitä että yritin sovittaa ainutkertaista tilastollisiin lakeihin.

Tosin kriitikkoni tässä kohden hieman sotkeutui konsepteissa. Hän nimittäin selitti, että jos epäilen enkelihavaintoa, pitäisi minun olemassaoloanikin epäillä. Että on aivan yhtä naurettavaa uskoa enkelihavaintoa kuin uskoa että jossain on joku Tuomo joka asuu Keravalla, on samanaikaisesti täysi sekopää että harrastaa miekkailua, ja on muutenkin konu. Minussa on paljon attribuutteja eikä ole toista minua. Olen siis ainutlaatuinen.

Tässä kohden kriitikko unohti, että olen kuitenkin immanentti. Korostin tätä immanenttiuttani siten että kerroin että minusta jää kaikenlaisia jälkiä joiden väärentäminen on toki mahdollista, mutta se on vaikeaa. Tämä vaikeus tekee epäilystäni edes periaatteessa kritiikinalaista. Näin esimerkiksi voi ainakin teoriassa mennä miekkailukoulullemme tarkistelemaan oppilaslistoja. Ja käydä verotoimistossa utelemassa (jos vain saa lupia, mutta tämä vaikeuttaa periaatetta, ei estä sitä). Itse asiassa uskottavuuttani voidaan arvioida myös tilastollisesti. Minulla on nimittäin attribuutteja ; Niillä on todennäköisyyssuhteet ja tosiasiassa lopullinen "vain yksi" johtuu siitä että kaikilla attribuuteilla on kompositio, joiden kautta syntyy epäanalogia kaikkeen muuhun nähden. (Jopa teleportvirheessä kaksinkertaistunut minä on kahdessa eri paikassa, näiden välillä olisi epäanalogia.) Voidaan sanoa että jos selittäisin olevani ammattitappaja, huippukirurgi ja vapaa-aikanani Batman, niin todennäköisesti valehtelisin. Ja jos selittäisin olevani 15 metriä pitkä, niin valehtelisin aivan taatusti.

Tämä kaikki onnistuu juuri sitä kautta että ainutlaatuisuuteni on luonteeltaan immanenttia. Siihen liittyy ilmiöitä jotka ovat induktiivisen a posteriorisen päättelyn tuloksia. Olen siis ainutkertainen (ei ole toista minua) mutta en ainutlaatuinen (en ole ihme.) Kirjoittaja moitti tässä olevan todistamisen varmuutta. Hän kuitenkin pohjimmiltaan sekoitti a priorisen olettamisen ja objektiivisen totaalisen varmuuden keskenään. Eli juuri sen eron joka erottaa transsendentin immanentista. ~ Immanentit ilmiöt eivät ole tiedossamme absoluuttisia totuuksia. Niitä koskee induktion ongelma. Induktio taas perustuu mallintamiseen. Induktioita voidaan korroboroida tiedolla, eli ne ovat tältä osin perusluonteeltaan a posteriorista tietoa. Tämä tekee niistä periaatteessa empiirisesti koeteltuja (kenties puutteellisesti ja huonosti, mutta ne eivät ole ennalta a priori päätettyjä). Ne eivät siis ole samassa mielessä ennaltapäätettyjä oletuksia kuin a priorisesti määritetyt väitelauseet.

Tässä kohden voidaankin sanoa että ainutlaatuisuuden kohdalla voidaan ottaa Paul Daviesia painanut ongelma joka käsittelee universumin syntyä. Hän korostaa että elämme yhdessä universumissa. Kenties muitakin on, mutta emme voi suoraan havaita niitä. Näin ollen universumin syntyä on hankalaa laittaa antrooppiseen periaatteeseen, koska se vaatisi sitä että ainutkertaista tapahtumaa käsiteltäisiin kuin se olisi toistuva ilmiö. Davies korosti että tarvitsisimmekin toisen universumin tarkkailtavaksemme, jotta saisimme universumin synnystä tapahtuman sijasta ilmiön. Säieteoreetikot ja monet muut fyysikot - ynnä tietysti teologit - ovat tietysti yrittäneet parhaansa mukaan kiertää tätä ongelmaa ja ratkoa tätä asiaa tieteellä.

Joka tapauksessa Davies tuo mieleen yhden oleellisen huomion joka on hyvä soveltaa enkelinäkyihinkin. Ainutlaatuinen tapahtuma on sellainen joka on tapatunut vain kerran. Ainutkertainen tapahtuma taas on vain muiden jo tapahtuneiden ilmiöiden kompositio. Jos meillä on ainutlaatuinen tapahtuma joka käy monta kertaa, siitä tulee ilmiö jota tulisi voida tutkia tieteellä. Jos huoneeseen ilmestyy enkeli, ensimmäisellä kerralla se on ihme. Toisella kerralla se on ilmiö. Maailma tuntee monia enkelien kohtaamiseksi kutsuttuja ihmeitä. Joten ne ovat immanentteja samaan tapaan kuin esimerkiksi avaruusolennot. (Tämä jättää tietysti Jumalan valtakunnat ja vastaavat enkeleihin usein liitetyt asiat transsendenttiin tilaan.)

Ja jos tätä ei hyväksytä, voidaan aina kysyä että miten ihminen tietää että tämä oli ainutlaatuinen tapaus. Että tunteeko hän koko universumin kaikki tapahtumat. Ja jos tämä ei riitä, voidaan ihmetellä että miten tapaus tiedetään enkeliksi ilman referenssipintaa ; Ilman viitekehystä ei ole ymmärrystä siitä mitä havainto on. Se vaatii siis käsityksen enkeliydestä, joka taas viittaa siihen että se ei ole ainutkertainen tapahtuma.

Ja jos asiaa todella pidetään ainutlaatuisena, jää meille silti tilastollinen käsittely. Sillä maailmassa tapahtuu monia asioita. Jos joku väittää että enkelinäky on ainutkertainen, hän sanoo että sille on pistetodennäköisyys. Tapahtumien määrä on 1. Jos vastapuolella on hallusinaatioilmiö, niitä on useita. Jos vastapuolella on valehtelua, niitäkin historia tuntee useita. Näin ollen todennäköisyysarvioissa ihme on epätodennäköinen vaihtoehto. Ja tätä ei oleteta ennalta sanomalla että ihmeitä ei tapahdu. Siinä sanotaan että ihme tuskin on todennäköisesti tämän tietyn havainnon takana. (Ja tämä sitten toistetaan niiden muiden vastaavien kanssa, jos on tarvetta ja tapahtuman ainutlaatuisuutta yhä korostetaan.)

Toisin sanoen vain jos tapahtuman taakse nähdään enkeli, joudutaan tämä esiolettamaan premissillä. Toinen puoli voi lähestyä asiaa empiriakeskeisellä näkemyksellä ilman että asioita tarvitsee erikseen esiolettaa todennäköisiksi tai epätodennäköisiksi. Induktio voi olla väärässä, mutta se on a posteriorista päättelyä. Enkeli on uskottava jos ja vain jos se oletetaan a priori tapahtuman taakse. Tämä epäsymmetria on näyte siitä että toiset perustelut ovat vahvemmalla pohjalla kuin toiset. Tämän epäsymmetrian unohtaminen ja sen väittäminen että kun enkeli vaatii esioletuksen niin luonnollisen ilmiön oletuskin vaatisi sellaisen, on lähinnä omien heikkouksien projisoimista asiattomasti skeptikkoon. Lisäksi se kertoo että argumentoija ei edes ymmärrä sitä tieteellisyyden ja todistamisen ja empirian periaatteistoa jota hän on "kritisoimassa".

Teorianne on pangaeakku ~ Eli kohdeltiinko Wegeneriä väärin?

Tuoreessa "Tieteen Kuvalehti Historia" (2/2013) -lehdessä oli essee Wegenerin mannerliikuntoteoriasta. Laattatektoniikkateorian mukaan aluksi on ollut yhteinen manner, joka on lähtenyt jakautumaan osasiin. Kyseinen teoria on nykyään vallitsevana paradigmana. ; Kirjoitus käsittelee sitä miten Wegenerin teoriaa ei otettu vakavasti. Esimerkiksi Rollin Chamberlin oli moittinut sitä sen vuoksi että "Jos uskomme Wegenerin teoriaan, joudumme unohtamaan kaiken 70 vuoden aikana opitun." Lisäksi ongelmana oli se, että Wegener oli ilmatieteilijä eikä geologi. Näin ollen katsottiin että hän ei toiminut oman asiantuntemuksensa piirissä. "Wegener julkisti teoriansa aikana, jolloin tutkijat olivat hyvin tarkkoja reviiristään. Oli ennenkuulumatonta että ilmatieteilijä sotkeutui geologiaan." Lisäksi Wegener oli selkeästi yhden asian mies ja esimerkiksi Philip Lake moitti että Wegener "ei etsi totuutta; hän ajaa vain yhtä asiaa, ja on sokea kaikille sitä vastaan puhuville tosiseikoille." Lisäksi Wegener ei tutkinut itse vaan viittasi muiden tutkimuksiin - ja peräti lainasi uutta materiaalia. "Wegener rikkoi myös tiedeyhteisön kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan tutkijoiden on kerättävä aineistonsa itse. Yleensä tutkijat uskalsivat ehdottaa hypoteesejä vasta vuosikymmeniä kestäneen havainnoinnin jälkeen. Wegener taas oli käyttänyt hyväkseen muiden havaintoja ja tutkimuksia."

Vakuuttava Todiste!

Meidän on helppoa loukkaantua Wegenerin puolesta, että häntä olisi kohdeltu väärin. Mutta pääsyy tähän kokemukseen ei ole se, että Wegener olisi ollut aikanaan laadullisesti muita ilmiselvästi oikeammassa vaan se, että hän oli loppujen lopuksi oikeassa. Wegener tuntuu vetoavalta koska hänen tunnetuin todisteensa - jota voisi sanoa palapelianalogiaksi - on sekä tunnettu, ymmärrettävä, helppotajuinen, intuitiivinen että nykyään hyväksytty tosiasia. Loppujen lopuksi mannerten muotoyhteyden takaa löytyi oikea syy, mannerlaattojen liikkuminen joka ajoi reunoja kauemmas toisistaan. Mutta jos unohdamme jälkiviisauden ja siirrymme ajassa menneisyyteen aikaan jolloin ei tiedetä mitä nyt tiedetään, tilanne ei enää näytä samalta ; Ei enää näytäkään siltä että Wegener olisi jotenkin ilmiselvästi nerokas visionääri jota vastusti lauma dogmaattisia ääliöitä.

Wegenerin ongelma on se, että;
1: Nykymaailmassakaan pelkkä vertaisarvioitu tutkimuskaan ei ole "lopullinen totuus". Tutkimusten tulokset ovat yleisemmin tieteentekijöiden arvioitavana. Näin ollen uuteen ja kiistanalaiseen tutkimukseen tarttuminen on ongelmallista. Uusien tutkimusten merkitys tieteenalalle vie jonkin aikaa.
2: Yllämainittu on perusteltua jos on alan asiantuntija. ; Sen sijaan se on erityisen ongelmallista nimenomaan silloin jos teoreetikolla ei ole asiantuntemusta käsittelemäänsä tieteenalaan. Logiikka ja empiirinen ajattelu yhdistää tähtitieteilijää ja geologia, mutta geologian asiantuntijuus ei anna osaamista vaikkapa tähtitieteeseen ; Asiantuntemus ei tietenkään ole pelkkä tittelikysymys. Ongelmia tulee jos ei ole itse tehnyt aieneistonkeruuta ja laittanut tutkimusmetodia esiin niin että ammattilaiset voivat arvioida sen laatua eikä ole tutustunut tieteenalaan jotta olisi varmaa että tutkimus osataan laittaa oikeaan kontekstiin. ; Väitän jopa että tämä asia on itse asiassa kasvanut Wegenerin ajoista vaikka nurkkakuntainen tiedekunta -ajattelu onkin vähentynyt ja akateeminen vapaus kasvanut. Syynä on se, että tieteenalat ovat kehittyneet ajan kanssa niin että niiden tunteminen on työläämpää.
3: Vallitseva tieteenala on hyvä ottaa huomioon. Wegenerin teoria oli todella mullistava joten sillä oli ikään kuin raskautettu todistustaakka. Tämä on merkittävää muistaa koska tiede nojaa yleensä ottaen yhteistyöhön ja siihen että monen tutkijan työt kootaan yhteen. Wegenerin aikana vallitseva kokonaisuus oli loppujen lopuksi melko koherentti. Sen ongelmana oli kasa anomalioita joiden selitykset ovat sen luonteisia että siihen aikaan niiden ratkaisun kannalta oleellisia ilmiöitä ei vielä tunnettu. Vasta näiden ilmiöiden löytämisen jälkeen paradigma mullistuikin.
4: Wegenerin lähtökohta oli enemmänkin intuitiivinen kuin tieteellinen. Jokainen on kuullut siitä miten Etelä-Amerikan mantereen reuna näyttää sopivan hyvin yhteen Afrikan mantereen reunan kanssa. Tämä palapelilogiikka vetoaa arkijärkeen - ja siksi esimerkiksi Al Gore käyttää sitä "Epämiellyttävä totuus" -elokuvassaan - Wegenerin tieteelliset todisteet esimerkiksi fossiilien jakautumisesta eri mantereille selitettiin hänen aikanaa romahtaneilla maasilloilla. Syyksi romahtamiselle laitettiin maan jäähtyminen joka johtaa kutistumiseen joka murtaa tämälaisia asioita. (Eli Wegener käytti todisteita jotka hänen vastapuolellaan eivät oikeastaan olleet anomalioita vielä siinä vaiheessa.) Maan jäähtymisteoria taas perustui siihen että radioaktiivisen aineen hajoamisen tuottamaa lämpöä ei tunnettu. Kun tämä huomattiin Wegenerin teoria tietysti sai tukea "jälkikäteen". Myös vahvimmat perusteet Wegenerin teorialle, Atlantin keskiselänteen löytäminen ja havainto siitä että mannerten kiviaines erosi merialueen kiviaineksesta, olivat tiedossa vasta Wegenerin kuoleman jälkeen. Itse asiassa näiden todisteiden saamisen jälkeen tutkijayhteisö hyväksyi Wegenerin teorian melko pian, muutamassa vuodessa.
5: Wegenerin oman alan ulkopuolella tapahtunut toiminta oli kaiken kaikkiaan sellaista jolta joka ikinen salaliittohörhö, fringe -teoreetikko, crank ja crackpotter näyttää nykypäivänäkin. Hänellä oli pääteoria jota hän tukee etsimällä mitä tahansa aineistoa joka tukee sitä. Jääräpäinen yhden asian mies jonka mielestä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yksi, ja joka ei tee tutkimusta vaan selailee muiden tekemiä aineistoja. Wegener ei teknisesti ottaen ollut teoriansa kanssa geologi. Hän oli enemmänkin filosofi, sillä hän tulkitsi aineistoa.

Tämä listaus oli tietysti tarkoituksenmukaisen ilkeä Wegenerille. Se muistuttaa siitä että asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin mitä ensivilkaisulla tulee mieleen. Tieteen historiaa tutkiessa väärässäoleva tulkitaan helposti dogmaattiseksi ilkeämieliseksi tomppeliksi ja oikeassaolija avomieliseksi toisinajattelijaneroksi. Tämä mielikuva ei vain oikein vastaa todellisuutta. Tämänlainen ihmisten luokittelu on vain helppoa koska sitä kautta tapahtumille saadaan mukava draaman kaari, ja tutkimustyöstä tehdään eräänlainen sankarikertomus. Kuitenkin kaikki tutkijat ovat ihmisiä, eikä kyseessä ole mikään "hyvät vs. pahat" -taistelu jossa oikeassaoleminen takaa moraalisen ylemmyyden ja paremman tutkimusasenteen. Empirian idea on juuri siinä että aineisto, eikä tutkijan karisma ja muut henkilökohtaiset ominaisuudet, määrittävät sen mikä teoria on oikeassa ja mikä taas ei.

Samalla tämä muistuttaa siitä että:
1: Filosofisella aineiston tulkinnalla on arvo. Wegener ei nimittäin ainakaan minun silmiini näytä geologilta. Hänen ilmastotieteen työnsä on ollut ahkeraa mittaamista, tutkimustyönpaiskimista. Se, että hän tuli kuuluisaksi laattatektoniikasta onkin mielenkiintoista, koska tässä hän ei nimenomaan paiskinut ahkerasti uutta aineistoa vaan tulkitsi olemassaolevaa muiden työtä. Se muistuttaa että löytöjä voi tehdä monella tavalla. Ja että crankeille pitää sen vuoksi antaa tilaa. Kunhan muistaa että se, että on paradigmaa vastaan oleminen ei ole sama kuin oikeassaoleminen. Wegener oli tavallaan poikkeus, mutta merkittävä poikkeus. Hänen asenteellaan ja toimintatavallaan on kaava jonka voisi muotoilla seuraavasti : "Jokaista väärin ymmärrettyä neroa kohden on tuhat aivan oikein ymmärrettyä idioottia."
___1.1: Ja tämä lausunto ei ole mitään Wegenerin pilkkaamista. Päin vastoin, olen usein korostanut nimenomaan sitä että yllättävän suuri osa crankeistä on asiaansa paneutuneita ja älykkäitä. Tosiasiat vain ovat heitä vastaan. Monet crankit itse asiassa tekevät niin hyvin perustellun casen kuin heidän puolustamastaan kulmasta on mahdollista ylipäätään tehdä. Tämä unohtuu helposti ja monesti selitys sille miksi joku uskoo jotain hoopoa asiaa nähdään siten että itse ihminen on hoopo. Tämä on nähdäkseni suuri virhe. Skeptikoiden suurin haaste onkin juuri siinä että tieto ei edisty ja ole laadukasta jos annetaan hörhötyksille periksi ja aletaan pitämään niitä viisautena. Mutta tieto ei myöskään edisty tai ole laadukasta jos kaikki hoopot ideat torpataan vain siksi että ne ovat nähttävät hoopoilta. Joskus hoopo onkin vain "hoopo". Siksi skeptikon tärkein taito onkin tasapainoilla siten että vastustaa pseudotiedettä olematta kuitenkaan pseudoskeptikko. Tämä on itse asiassa hyvin vaikeaa.
2: Se muistuttaa myös siitä että filosofia yksinään ei todista mitään. Se tarjoaa enemmänkin väyliä ja mahdollisuuksia. Wegenerin teoriassa oli aikanansa vahvoja puutteita jotka tekivät siitä mahdollisen mutta yllättävän huonosti todistetun. Vasta myöhemmät löydöt, eli juuri uusi tutkimusaineisto, teki siitä hedelmällisen ja hyvän teorian. Jonkin joka tilanteen muututtua selitti esimerkiksi maanjäristykset vetoamatta maan kutistumiseen. (Johon uskottiin vielä kun radioaktiivisuutta ja sen lämmitysvaikutusta ei tunnettu ja maata pidettiin sen vuoksi esimerkiksi paljon nykyistä nuorempana.)

Kun "hyväntahtoisuuden periaate" johtaa harhaan

Graffititaiteilijan näkemys jostain.
Mahdollisesti Jumala luomassa universumia.

Hyväntahtoisuuden periaate on hyvä perusnormi keskusteluun. Siinä perusoletuksena on, että kieli on epätäydellinen väline. Siksi pitää olettaa että keskustleukumppani on rationaalinen ja järkevä olento. Tämä vaatii usein sitä että toinen pitää ottaa huomioon ja yrittää nähdä miksi he ovat erimielisiä. Sen sijaan ei saa vain olettaa että erimielisyys johtuisi siitä että he olisivat tyhmiä, maailmankuvaansa lukkiutuneita tai vastaavaa. Tämä vaihtoehto sallitaan vasta kun muut vaihtoehdot on ensin eliminoitu. Tämä on hyvä järjestelmä, mutta se johtaa helposti kategoriavirheiden ja olkiukkoragumenttien rakentumiseen.

Näkisin, että tämä on hyvä perustella hieman tarkemmin. Aloitan anekdootilla. (Ei hätää, lupaan muuttua vähemmän poleemiseksi ja enemän järkeväksi. Eli jatkaa toisella anekdootilla. Tämä voisi kuulostaa helvetin tyhmältä, mutta lukiessa paljastuu että näin ei ole.)

Juttelin taannoin kreationistin kanssa. Jän aloitti keskustelunsa viittaamalla että hänellä on tieteellinen termodynamiikkaa koskeva argumentti. Tämä oli toki jo tässä vaiheessa tuttu aihe, eikä herättänyt juurikaan uskottavuutta. Hän nosti esille Sewellin argumentin joka oli juuri silloin laitettu liikenteeseen. Melkoisen pian havaitsin että se ei käsittele termodynamiikkaa ollenkaan. Itse asiassa Sewellin argumentti oli vielä omituisempi kuin se klassinen kreationistien virhe termodynamiikassa ; Normaalistihan kreationistit sekoittavat avoimen ja suljetun systeemin toisiinsa, eli unohtavat että termodynamiikan toinen pääsääntö toimii vain suljetuissa systeemeissä. Kreationsitit soveltavat sitä avoimissa järjestelmissä kuten maapallolla ja ennen kaikkea DNA:ssa. Tämän unohtaminen johtaa siihen että heistä termodynamiikka estää evoluution. Sewellin argumentissa ei enää puhuttu edes lämpöopista vaan se, mikä termodynamiikassa koskee lämpöä oli hänellä laitettu kompleksisuutta koskevaksi ilmiöksi. Termodynamiikkahan ei ole fyysikkojenkaan mukaan 1:1 liitoksissa rakenteiden monimutkaisuuteen, joten tässä ilmiötä laajennettiin vielä eteenpäin.

Fyysikoille on aivan luontevaa jakaa toimintarajoja. Heistä maailma ei ole niin dogmaattinen että yhden säännön olisi välttämättä toimittava kaikkialla. ; Einsteinin kovasinta lainaten he toki haluavat esittää asiat niin yksinkertaisina kuin mahdollista, mutta eivät tätä yksinkertaisemmin. Näin ollen fyysikoista on luontevaa että termodynamiikan toiselle pääsäännölle annetaan toimintarajoja, joiden sisällä se toimii ja joiden ulkopuolella se taas ei toimi.

Merkittävää oli, että kaava oli kuitenkin sama. Se, että kreationistit tekevät toistuvasti tämän virheen termodynamiikan kanssa ei johdu siitä että he olisivat typeriä. Sewellkin taatusti ajatteli olevansa sisäisesti koherentti. Se, että "evoapina" ei suostu siihen että sama tieteen kaava toimii kaikkialla on heistä kaksoisstandardi ja jonkinlaista huijaamista ja epäreiluutta. Jotain joka osoittaa että evoluutikko on domeenispesifi eikä ajattele kokonaisvaltaisesti. He unohtavat että tieteessä rajojen selvittäminen on hienoa ; Esimerkiksi termodynamiikan toisen pääsäännön rajat ovat olleet Prigoginen bravuuri jopa Nobelin palkinnon arvoisesti.

Näin ollen paatunutkaan kreationisti ei välttämättä ole "maailmankuvansa sumentama tai tyhmä". Syynä on heidän suhteensa argumentointiin. He eivät ole empiristejä vaan rationalisteja. Silloinkin kun he käsittelevät luonnontieteitä, he eivät käsittele sitä luonnontieteenä vaan rationaalisuuden kautta. Tämä ei tietysti ole yllättävää koska fysiikassa selityksen perustana on yhtälö. Kuitenkin se, että ajtellaan että luonnontieteellinen metodi tarkoittaisi samaa kuin rationaalisuus on väärin. Rationaalisuus tarkertuu liikaa lopputulokseen ja jättää perustelujärjestelmän kokonaan huomaamatta.

Esimerkiksi "Do Be Do Be Do" -blogi muistuttaa tästä viittaamalla Sajaman tieteenfilosofiaan. "Tieteellisen tiedon hankinta on yleisten periaatteiden etsimistä ja selventämistä. Kun periaatteet on löydetty ja selvennetty, tieteellinen tieto voidaan esittää loogisten päätelmien muodossa - aksiomaattisena järjestelmänä. Siinä tiedetty asia on loogisesti johdettu jostakin yleisemmästä periaatteesta. Ja näin se on samalla todistettu. Tyypillisessä tapauksessa tiedetty asia on lause muotoa “SaP” eli “Kaikki S ovat P”  - ” Emme tiedä asiaa tieteellisellä tiedolla ennen kuin olemme löytäneet syyn ja kun olemme löytäneet syyn, voimme ilmoittaa sen syllogismia käyttäen" Lopputulos on usein hyvinkin looginen ja tätä kautta muotoiltavissa argumenteiksi jotka noudattavat rationaalisuutta "Tieteen kannalta tärkein syllogismin muoto on kolme sisäkkäistä luokkaa sisältävä Barbara, joka on syllogismeista yksinkertaisin ja täydellisin sisältäen kolme affirmatiivista ja univeraalia lausetta: “SaM (selittävä syy), MaP (selittävä syy) siis SaP (selitettävä fakta)”, ( ( ( S ) M ) P )." kuitenkin tiede ei ole samaa kuin rationalistinen koherenttien argumenttien rakentaminen vaan sen sijaan "Tieteellinen tutkimus on syllogismin välitermin etsintää." Tämä etsintäosuus on oleellisen tärkeä.

En kuitenkaan ole vielä toistaiseksi löytänyt ainuttakaan kreationistia joka tämän eron olisi tajunnut ja ymmärtänyt ja soveltaisi sitä argumenteissaan. He ovat poikkeuksetta rationalisteja, eivätkä hallitse empiiristä ja luonnontieteellistä selvittävää ajattelua. Rationalismi toimii kuitenkin lähinnä insinööritieteissä. (Ja kreationisteista monet ovatin joko teologiapainottuneita tai "inssejä" tai molempia.)

Olisi kenties leimaavaa jättää asia tähän. Osa kokee että kreationistien paukuttaminen on halveksuttavaa koska se pilkkaa uskontoa "heikoimman lenkin kautta". Heistä asiat pitäisi käsitellä vahvimman lenkin kautta. Olen itse samaa mieltä. Nädhäkseni teologit jotka kritisoivat ateismia sen huonoimpien argumenttien kautta ovat hieman omituisia, koska heidän pitäisi mollata niitä parhaita argumentteja (jotka eivät ole nekään kovin vakuuttavia näin agnostikon silmiin.) Mutta kreationistien rajoite koskee myös sofistikoituneita teologeja.

"Usko, järki ja filosofia" -blogissa käsitellään Craigin ja Enqvistin debattia joka tapahtui aiemmin Suomessa. Perusta näkyy jo alussa Kirjoittaja moittii otsikon "Asettaako nykyfysiikka logiikan ja todennäköisyysteorian kyseenalaisiksi?" takana teologian vihollisia hyvin jäsennetysti. Tärkein on kätevästi alussa napakkana pakettina ; "Fyysikot Lawrence Krauss ja Kari Enqvist kritisoivat molemmat väittelyissään William Lane Craigia vastaan Craigin argumenttien logiikkaa, ei niiden premissejä. Tämä tuntui varsin käsittämättömältä, sillä Craig oli muotoillut argumenttinsa yksinkertaisiin deduktiivisiin muotoihin, esimerkiksi modus ponensiin ja disjunktiiviseen syllogismiin. Kuka voisi “kritisoida” esimerkiksi modus ponensin validisuutta? Krauss ja Enqvist kuitenkin tekivät näin, vedoten kvanttifysiikkaan." Keskustelussa kiinnitetään erityistä huomiota siihen että kun modus ponens ja vastaavat ovat logiikan järjestelmiä, ja Craigin argumentti nojaa niihin, niin sitten logiikan olisi pakko päteä tai vaihtoehtona koko päättelyjärjestelmä pitäisi hylätä. "Craig vastasi useaan otteeseen, että mikään kvanttimekaniikan löytö tai havainto ei pakota meitä hylkäämään klassista logiikkaa. Jotkut ei-klassilliset systeemit, kuten niin sanottu “kvanttilogiikka”, hylkäävät klassisen logiikan eräät peruspilarit kuten kahden totuusarvon käytön (”bivalenttisuuden”) sekä kolmannen poissuljetun lain (jokaiselle mielekkäälle lauseelle p, joko p on totta tai ei-p on totta; kolmatta vaihtoehtoa ei ole). Näitä lakeja kritisoivat ei-klassilliset logiikat ovat kuitenkin pienen pieni vähemmistökanta, eikä fysiikka sinänsä itse asiassa edes viittaa millään tavalla kolmannen poissuljetun lain pätevyyttä vastaan. Enqvist lisäksi eksplisiittisesti totesi, että hän ei kannatta kvanttilogiikkaa. Sen sijaan, Enqvistin mukaan klassisen logiikan sekä todennäköisyysteorian pätemättömyys kvanttimaailmassa on silkka “havaittu fakta”. Todellisuuden perimmäiset ainesosaset eivät siis tottele klassisen logiikan ja todennäköisyysteorian lakeja." Craig oli saanut Enqvistillä kahvilla selitykseksi Bellin epäyhtälöt. Kommenteissa "lauri" selittää että "Eli jos ymmärsin oikein, Bellin yhtälöt ovat ristiriidassa JOKO klassisen todennäköisyyslaskennan TAI suhteellisuusteorian minkowskialaisen tulkinnan kanssa. Meidän tulisi siis hylätä jompi kumpi, ja Enqvist ja kummppanit hylkäävät mielenkiintoisesti mieluummin klassisen todennäköisyyden."
1 : Craig selittää että "Well, fortunately, after our debate Enqvist and I went out to lunch together, and I was able to ask him directly what he meant. You can imagine my shock when he replied that what he was talking about was the violation of the Bell Inequalities by quantum mechanics! My mind shot back to my debate with Krauss, and it suddenly dawned on me that that is what he also must have been talking about! When Enqvist said this, I replied that the experimental results on Bell’s Theorem exposed a failure of physics but surely not of probability theory itself. But he was adamant, maintaining that the results exposed a deficiency in probability theory, which had predicted the wrong results." Tämä on mielenkiintoista, koska tämä on virhe jonkalaisia olen itse tehnyt joskus, tosin vuosia sitten.Se oli ensimmäisiä vastavetojani Plantinga Warrantia vastaan ja se oli ensimmäinen draft, eli oletettavasti ja kenties odotetustikin se failasi. (Siksi en nykyään ohita warrantia tällä argumentilla, käytän toisia, parempia, sellaisia joihin ei ole tietääkseni tarjolla toimivia vastavetoja.) Ajattelin että jos ihmisen mieli on erehtyväinen ja sen erehtymättömyys osoitetaan tieteellä, niin tämäkään tulos ei olisi vakuuttava. En huomanut että perusoletus on itse asiassa että jos systeemi toimii erehtymättömästi niin sitten ristiriitaa ei synny in first place ; Voisi ajatella että tämä olisi tie ulos. Mutta itse asiassa virhe syntyy siten että käytetään todennäköisyysteoriaa ja saadaan omituisia todennäköisyysteorian kanssa ristiriitaisia tuloksia. Craig arvioi että jos todennäköisyyslaskelmat kumotaan todennäköisyyslaskelmilla niin itse päätelmäkin muuttuisi vääräksi. Tämä on omituitsa koska yleensä juuri se että jollain systeemillä rakennetaan sisäinen ristiriita on se juttu jolla näytetään että se ei ole sisäisesti koherentti järjestelmä. Tästä ei nyt tässä tämän enempää. On vain ironitsa huomata miten joskus pienet sielut ajattelevat samalla tavalla.

Tässäkin perusongelmana on juuri se, että todennäköisyys nähdään vahvana klassisen fysiikan alueella joka ei ole se kvanttifysiikan mellastelualue. Ei siis tarvitse hylätä koko logiikkaa kaikkialla, vaan lokalisoida se. Logiikka on empiristille aina kontekstisidonnaista (heliumpallo nousee päästäessä ylös, keuhkoilmalla puhallettu laskeutuu alas.) Empiristille logiikka  ei ole taivaasta napattu transsendentti aksioomaoletusjärjestelmä jota pitäisi dogmaattisesti ja epäavomielisesti noudattaa aina ja kaikkialla ettei "samalla logiikalla vaan tule eri tuloksia" vaan logiikkakin oikeutetaan. Näin ollen on selvää että Craig ei esimerkiksi käsittele sellaisten empiristien kuin Larry Laudanin tieteenfilosofian ajattelumetodeja. Luonnontieteellisessä ajattelussa ei olla rationalisteja, eli ei uskota että olisi jokin tyhjästä annettu premissilista tuottaisi logiikan aksioomat joista ei saisi ja voisi olla erimielisiä. Siinä logiikka ansaitsee tilansa ansioillaan ; Logiikka joka toimii hedelmällisesti empiirisessä tutkimusohjelmassa on empiirinen vakuus että tämä logiikka on muuta kuin tyhjä oletus. Sillä vaikka haluttu näkökulma rajoittaakin tutkimusta siten että saadaan vain otetun näkökulman mukaisia tuloksia, niin se määrä, se että niitä tuloksia saadaan paljon, onkin sitten merkki siitä että tämä logiikka on todellisuuden kanssa yhteensopiva.
1: Laudania vakavammin tätä käsittelee esimerkiksi oma favouriteni, Quine. Hänen koko ajattelunsa perustuu sisäiseen koherentisointiin jossa yksikään näkemys ei ole puhdas ikuinen ja muuttumaton aksiooma eikä puhdas empiirinen verifioitu ikuinen muuttumaton havaintokaan... Itse asiassa teologit eivät koskaan käsittele naturalismia naturalismia vaan arvioivat jostain syystä naturalismia aina rationalismin ehdoin. Kokevat ilmeisesti voittavansa? Minä taas näen että tämä tekee heistä olkiukottavia idiootteja.. Muitankin nimekkäitä filosofeja on tässä kohden ja oleellista on että heidät kaikki ohitetaan eikä teologit ymmärrä empiristien luonnonlakien luonnetta vaan soveltavat kaikkeen puhdasta metafyysistä rationalismiaan.
___1.1: Ironista on että moni teologi näkee että kristinusko on erittäin oleellinen empiirisen tieteen kehitykselle. Samat tyypit eivät vuosisatoja empiirisen käännöksen jälkeen osaa ymmärtää edes sitä mitä empiristinen tieteenfilosofia on ja lisäksi nojaavat esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen totaalisen rationaalismipohjaiseen jumalan määrittelyyn. Tämä on erityisen huvittava kömmähtely koska se vie uskottavuutta tältä "kristinuskon tiedeylhäisyysideologia" -näkemykseltä.

Tällä on merkitystä. Sillä tosiasiassa Craigin jumalatodistuksienkin taustalla on vahvasti nimeomaan idea siitä että universumi ei voi syntyä tyhjästä. ; Tämä on itse asiassa se keskustelunaihe käytännössä aina mukana jumalatodistuksissa, mutta se kohtaa kuitenkin yllättävän usein "horse laughin" ; Tämä on mielenkiintoista koska jos aihe on vain naurahduksen arvoinen, miksi debatoida. Valtaosa uskonnollisesta naturalismia kritisoivasta jumalatodistuksesta voidaankin nähdä siten että ensin keskustelun aiheeksi otetaan "voiko universumi syntyä tyhjästä vai onko Jumala joka sen on luonut" ja punnitaan kumpi on laadukkaampi (jopa onko vain toinen mahdollinen). Sitten tässä tulee vastaan jotain vastavetoja, jotka aikaansaavat logiikkanikottelua. Tämä yleensä peitellään jollakin tavalla rakentamalla jonkinlainen rationalistinen eiempiirisesti testattava lisäoletusvärkki joka peittää ongelman (joka on siis tieteenfilosofian kannalta sama kuin episykli oli vanhassa maakeskisessä maailmankuvassa, se poistaa ristiriidat mutta ei ongelmaa). Lopulta nikotus siirtyy siihen että esitetään retorinen kysymys jota ei tarkoiteta kysymyksenä. Tämä on jonkin muotoinen "uskooko tuohon muka oikeasti kukaan?" tai vedotaan käsiäänestyksellisesti että "ei ole yleistä" vaikka olisi esimerkiksi fyysikkojen parissa hyvinkin yleistä. Tämä on pohjimmiltaan premissi jossa oletetaan keskustelun lopputulos. Tämä ei ole keskustelussa onnistuminen, vaan jos loogiset nikottelut ovat verenkierron häiriöitä, on tämänlaiseen horse laughiin ryhtyminen sama kuin sydänkohtauksessa tempoilu. Nähdäkseni kun ajaudut tämänlaiseen, olet ehdottomasti ja lopullisesti hävinnyt eikä sinulla ole enää jäljellä kunniaa keskustelijana eikä ihmisenä. (Voitte puolestani vaikka tappaa itsenne. Kiitos.)

Bellin epäyhtälötilanne on mielenkiintoinen, sillä se on todellakin rationalismia vastaan. Se on nimittäin jotain joka tarjoaa "pick two" -tilanteen. Craig yrittää pelata kaikilla kolmella ; Hän määrittelee rajoitteet joilla universumi voisi syntyä. Tämä on "naturalismin rajoitteita tutkiva lähestyminen" joka tarkoittaa sitä että sitä on pakko lähestyä "naturalismin" pelikentästä. On katsottava mitä empiristit sanovat päättelystä ja perustelusta. Jos empirian teorioita arvioidaan jonkun toisen teorian kautta, syntyy vain kategoriavirhe koska teoriaa arvioidaan aivan toisilla pelisäännöillä. (Jos tämänlainen sallittaisiin minä voittaisin joka ikisen argumentaation kaikkialla. Valitettavasti niin tekisivät kaikki muutkin):

Jos halutaan suojella logiikkaa, niin on huomattava että on tunnettua että suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka eivät oikein solahda nykytieteessä yhteen. Jos siis on olemassa universaali kaavasto, niin teoriat ovat väärin. Kun Craig kritisoi teorioiden rajoja hän kuitenkin käsittelee niitä kuin ne olisivat ehdottomia ja että ne ovat parhaat teoriat jotka näyttävät sen mitä rajoitteita universumin syntymisessä on ja ei ole. Jos on pakko käyttää aina ja kaikkialla yhtä päättelysäännöstöä voidaan siis joutua muuttamaan fysiikka. Ja kun perustelut nojaavat tähän fysiikkaan eikä siihen parempaan fysiikkaan, niin tässä ei tutkitakaan voiko universumi syntyä tyhjästä vaan ainoastaan sitä että ovatko nykytieteen teoriat lopulliset ja valmiit. Tämä ei ole mielenkiintoista (koska on selvää että ne eivät ole) ja ennen kaikkea kysymyksen kannalta irrelevanttia (tyhjästä syntymistä ei kumotakaan vaa isketään heikkoon ja vajaaseen linkkiin.) ~ Jos siis pidetään tieteen teoriat perustelun ytimessä, niin tottakai on huomattava että on luovuttava koherentista logiikasta ; Kvanttimekaniikka ja suhteellisuusteoria toimivat eri määrittein. Jos taas pidetään koherentti logiikka pohjana, ei luonnontieteen rajoja olekaan osoitettu sinne minne Craig ne sanoo.
1: Enqvistille "bivalenttisuus" toimii muualla kuin kvanttifysiikan alueella, eli esimerkiksi universumin syntyä koskevissa aiheissa. (Ei ole mielipidekysymys missä niitä saa käyttää ja ei saa. Kvanttifysiikan ja suhteellisuusteorian kohdalla molemmilla on sovellusalueet jotka ovat täsmälleen yhtä mielipideriippuvaisia kuin se, missä termodynamiikan toinen päänsääntö toimii ja voidaanko se laittaa 1:1 samaksi kuin kompleksisuus.) Näin Enqvistin ei tarvitse luopua klassisesta logiikasta täysin, hän käyttää sitä vain siellä missä sitä on oikein soveltaa eikä kaikkialla vain siksi että käyttää sitä yhdessä paikassa. Näin ollen kysymys "Asettaako nykyfysiikka logiikan ja todennäköisyysteorian kyseenalaisiksi?" on yhtä outo kuin "asettaako nykykvanttifysiikan logiikka suhteellisuusteorian kyseenalaiseksi?" tai "asettaako avoimet järjestelmät termodynamiikan toisen pääsäännön kyseenalaiseksi?" Ne ovat väärään dikotomiaan perustuvia kysymyksiä. Niiden käyttö on intuitiolla oppimattomalle kaduntallaajan arkijärjelle sopivaa, mutta tämänlaisen paikka ei ole akateeminen sofistikoitunut teologia. (Tai akateeminen "yhtään mikään".) Niihin vastaus on yksinkertaisesti "väärin kysytty".

Nähdäkseni Craigin kalam -ajatus siitä että vain Jumala voisi koota universumin, niin Enqvistin ei tarvitse muuta kuin näyttää että on mahdollista rakentaa fysikaalisesti koherentti teoria. Hän peräti näyttää tämän ja sanoo että jos kvanttifysiikan ei oleteta noudattavan klassista todennäköisyyttä, niin universumin syntyä koskevat rajoitteet eivät olekaan sellaisia kuin mitä Craig sanoo niiden olevan. Näin ollen Craigin tulisi osoittaa että tämä näkökohta olisi väärässä. Koska ilman tämän todistamista hän ei suinkaan aja Enqvistiä tappioon, vaan joutuu tunnustamaan että hänen perusteluissaan on syviä ongelmia. Craig ei siis onnistu todistamaan että empirismillä on sisäisiä rajoitteita jotka estäisivät universumin synnyn. Näin eliminointi epäonnistuu eikä tulos ole korkeintaan kuin "voi olla Jumala" (joka on agnostikon silmin sama kuin epäonnistunut ja täysin turhanpäiväinen saivartelujumalatodistus) ja että "voi olla että on olemassa fysiikan maailmankuvia joiden mukaan universumi ei voi syntyä tyhjästä" (joka on agnostikon silmiin vähintään yhtä tylsä tulos ellei tylsempi.)

Enqvist nähdäseni jyrää Craigin argumentin juuri siksi että hän näyttää miten fyysiikan mukaan tilanne ei ole niin kuin Craig sanoo. Craig selvästi eliminoi joitain näkemyksiä fysiikasta. Mutta en ole vielä toistaiseksi löytänyt yhtään teologia jonka mukaan yhden jumalamallin (vaikkapa antropomorfistisen 10000 vuotiaan ihmiskeskeisen maakeskisen maailmankaikkeuden luovan jumalan) voisi kumota, että se tarkoittaisi että koko jumalakonsepti olisi hylättävä. (En ajattele näin minäkään, eli fiksuja ovat teologit tässä kohden, ja kaikki ateistit eivät taas todellakaan ole.) Kritiikki näyttää oikeastaan vain että nämä jumalatulkinnat eivät ole relevantteja, ja kritiikkiä tulisi kohdistaa juuri niihin jotka ovat loogisia ja ehyitä. (Eli ei motata heikointa lenkkiä ja väitetä että tämä on sama kuin koko vastakkaisen ideologian kumous, kumota yhden kuolakreationistin humalassa tekemiä pikaistuskannanottoja ja väitetä että sofistikoitunut teologia on tällä sama kuin kumottu ja naurettava.) Craigin pitäisikin siksi jättää saivartelu sikseen ja iskeä tätä vahvinta kuvaa vastaan sen sijaan että selittäisi horse laughina että "onpas naurettava maailmankuva". Kun se ei ole naurettava jos se on empirian mukaan mahdoton.

Craigin tappio tuleekin siitä että hän tarjoaa rajoitteita universumin synnylle ja premissoi nämä tavalla jota Enqvist ei hyväksy. Olinkin huvittunut kun Enqvistin lähtökohtaa debattiin pidettiin naurettavana. Osa pahastui kun Enqvist määritteli keskustelukentän eri tavalla kuin Craig. Nähtiin että Craigin vierailu olisi sama kuin se, että Craig määrittelisi argumentaation rajat ja ehdot. Enqvistin reagointitapa oli erityisen nokkela koska se otti huomioon vierailijan argumentin ja kohteli sitä erilaisella ratkaisulla, joka näytti että Craigin ajattelu on "rationalismiboksin sisäpuolella" ja että empiria on tässä kontekstissa itse asiassa "out of box -ajattelua". Voitto sillä että naturalistit pakotettaisiin uskomaan naturalisminvastustajien peruspremissit lähtökohtaisesti sillä että vierailijalle annettaisiin auktoriteetti on melkoisen pelle.
1: Tilanne on hyvin vahvasti aikaa ja liikettä koskevaa Zenonin nuolta muistuttava paradoksi ; Sen mukaanhan nuoli ei voi liikkua koska kun lentorata pilkotaan äärettömän pieniksi osasiksi, niin olisi oltava ajanhetki jossa nuoli olisi kahdessa paikassa yhtä aikaa jotta se voisi liikkua. Kun nuoli kuitenkin liikkuu, niin voidaan sanoa että on aivan rationaalista olettaa että syynä on Zenonin päätelmissä oleva virhe. Zenonin premisseissä (laajemmin  päättelysysteemissä, ei oikeasti voida jakaa eroa "käy premissejä vastaan" ja "käy logiikkaa vastaan" koska logiikka on sekin pohjimmiltaan nimenomaan ja vain kasa premissejä. Premissejä jotka rationalisti joko vain olettaa tyhjästä tai käsittelee presuppositionisesti.) Jos Zenon selittäisi että vastakkain on se, että nuolta teleporttaa Jumaluus ja että liike kertoo siksi aina Jumalallisesta muutosaktiosta, hän joutuisi sisäisestä koherenttiudestaan huolimatta vastaamaan siihen että empiristit eivät näe todellisuuden rajoituksia tällä tavalla, ja että esimerkiksi jos nuolta ajatellaan kontinuumien kautta, nuolen lento -ongelmatkin ratkevat. Zenon voisi selittää että hänen logiikkansa on virheetöntä ja hän voi pitäytyä premisseissään. Näin hän saisi pitää hellimänsä jumalaopin jota mielellään kertoo kaikille (muut eivät ole yhtä mielissään tästä mutta Zenon ei välitä näistä näkemyksistä koska hän toimii ihmisyyden ja rakkauden puolesta eikä välittäminen tunnetusti sovi näihin konsepteihin.) Koska Zenon käsittelee luonnon rajoitteita asettaessaan esteitä liikkeelle, hän astuu väkisin kysymyksiin jotka ovat juuri luonnontieteen ratkaistavia. Kvanttifysiikan tutkimukset näyttävät että ajatus universumin jakamisesta tiukkaviivaisesti ei ole toimivaa, vaan todellisuus on "äärimmilleen leikattuna" kvanttifyysinen jossa on toisenlaiset lait.

Nähdäkseni lainaamani teksti kuitenkin näytti että Craigin perusongelmana on liiallinen hyväntahtoisuuden periaate. Hän selkeästi yrittää sovittaa Enqvistin puheita niin että ne mahdollisimman hyvin sopisivat rationalistien ajattelulaatikkoon. Eli hän yrittää tulkita Enqvistiä niin että hän mahdollisimman hyvin sopisi rationalistisen perustelutavan sisälle. Tämä on kohteliasta, mutta valitettavasti se johtaa kateogoriavirhepohjaiseen olkiukkoargumentaatioon luonnontieteen rajoista puhuttaessa. Ihan siksi että hän yrittää sovittaa toisen logiikkaa omaan laatikkoonsa niin kovasti että ei huomaa että toisella on ihan toisenlainen laatikko. Ja tällä laatikolla on erilaiset rajoitteet, sellaiset joita Craig ei ole huomannut käsitellä.