Klassinen talousteoria olettaa ihmiset rationaalisiksi olennoiksi. Tätä ajattelutapaa onkin sitten sovellettu esimerkiksi vapaa-ajan hinnoitteluun. Talousteoriassa toki tiedetään, että vapaa-ajalta ei saada palkkaa. Mutta vapaa -ajan viettäminen voidaan kuitenkin nähdä aikana jona ei olla töissä. Eli aikana jolta tulee ansionmenetyksiä.
On ajateltu että vapaa-aijalle asetetaan palkkavaatimus, jokin määrä rahaa jonka saatuaan on valmis viettämään lisää aikaa työpaikalla. Tämä on liitetty köyhyteen siten, että rahan tarve hinnottelisi vapaan pieneksi. Tätä kautta on jopa ajateltu että markkinavoimat kontrolloisivat ja tasaisivat yhteiskunnallista reiluutta ; Rikas ottaisi mieluummin vapaata koska ei oikeastaan tarvitsisi rahaa.
Kuitenkin tosielämä ei näytä tältä. Rikkaat tekevät huippupitkiä päiviä. Näin ollen palkkalisä ei suinkaan näytä johtavan siihen että otettaisiin lisää vapaata, vaan että tehdään päinvastoin enemmän työtä. Tämä on monin paikoin tiedostettu. Tämä näkyy sillä että rikkaat lähestyvät köyhiä yleensä laiskuusnäkökulmasta, jossa köyhyys on tila joka johtuu siitä että ei ole yritetty tarpeeksi. Että köyhät ovat ahneita ja laiskoja ja että tämä on kaiken nurinankin takana.
Ja tietenkin köyhät lähestyvät rikkaita ahneusnäkökulmasta. Viimeksimainitusta löytyy hauska lyhyt kuvaus Jukka Hankamäeltä. Hän kuvastaa köyhien tuntemuksia siitä että työn hedelmät menevät valtaosin muualle kuin heidän omaan taskuunsa "Köyhien ihmisten ahneutta saattaa lisätä juurikin se, että heidän rahansa kilisevät tätä nykyä hyvätuloisten taskuissa, jonne ne ovat kulkeutuneet optiorahastuksen, tuottavuuden parantamisen, asuntokeinottelun ja muun puliveivauksen tuloksena." ja rikkaiden tuntemuksia "Elämä on kallista, mutta siitä huolimatta erittäin suosittua. Jos ahneus ei johdu pelkästään halusta pysyä tässä elämässä, se johtuu pelosta vapautua siitä. Ahneuden takana on alitajuinen kuolemankammo: rahakkaan täytyy saada vielä se yhdestoista miljoona, jotta jäisi edes yksi siltä varalta, että sota, vallankumous tai jokin muu katastrofi vie kaikki aiemmin hankitut."
Tämä ahneuteen ja saavuttamiseen liittyvä näkökulma on varmasti omalta osaltaan todellinen. Mutta sitä olisi kenties hyvä täydentää myös sillä yksinkertaisella asialla, että työ ja ura ovat elämäntapoina hyvin erilaisia.
1: Ensinnäkin köyhien työt ovat useimmin juuri niitä "hajottavia töitä" joiden rakenne on sellainen että ihminen ei lajina ja olentona kykene tekemään niitä kuin tietyn määrän psyykensä rikkoutumatta. Tämä asettaa rajan työn tekemisen määrälle joka on yhtä rajoittava kuin vaikkapa se, että jossain kulkee raja jossa köyhäkään ihminen ei ota mistään hinnasta lisätyötä koska hänen on esimerkiksi elossa pysyäkseen nukuttava tietyjä tuntimääriä (järki on mennyt jo aiemmin). Tämä työn rakenne ei tarkoita että uraan liittyvät työt eivät olisi stressaavia. Olennaista on huomata, että niiden rakenne on kuitenkin sellainen että ne eivät ole hajottavia.
2: Toisekseen köyhien saama vähä palkka johtaa siihen että heidän saamansa raha on "tylsää rahaa". Eli sillä on funktio joka lähinnä ylläpitää nykyistä kärsimystä. Työllä ei siis oikeastaan saada mitään, vaan ylläpidetään jo olevaa ja pahimmillaan ei edes estetä sitä että kävellään tuhoon halpa lenkkari kerrallaan. Näin ollen köyhyyskiikussa oleva ei todellakaan ole innostunut tekemään ylimääräistä tuntia. Se ei tuo lisäarvoa, ja muutenkin koko olemassaolo kiikkuu "itsestä hallitsemattomissa elementeissä" kuten siinä hajoaako vaikkapa pesukone yllättäen. Tämänlaisten katastrofien edessä kaksikymppiä suuntaan tai toiseen ei tunnu missään. "Köyhyyskiikussa" kaksikymppinen (noin 3 lisätyötuntia viikossa) on sama kuin keskisormen näyttö. Sillä ei tee mitään eikä kaksikymppinen muuta mitään. Kun palkalla saa tehtyä jotain, se tuo lisäarvoa ja muuttaa oikeasti asioita. Minuakin innostaa käydä töissä jos tiedän että lisäpalkka on samaa kuin rahaa tuhlaukseen. Sillä voi ostaa vaikka nahkatakkeja tai uusia miekkoja. Tai karkkia.
3: Ura vie muutenkin koko ajan. Työtunnisto muuttuu luonteeltaan niin oleellisesti että työaikaa ei oikeastaan enää mitata niillä ajoilla joita olet toimistossa. Kun vastuu painaa silloinkin kun ollaan "vaan julkisuuden valokeilassa" tai baarissakäydessä paparazzi tunkee kalansilmälinssiä pöydällätanssivan pahaa aavistamattomaan ahteriin on selvää että vapaa -ajalle lähteminen muuttuu eräällä tavalla absurdiksi ajatukseksi. Näin ollen palkanlisäys ei innosta ottamaan vapaata, koska tavallaan vapaata ei enää ole.
Siksi vapaa-ajan hinnoittelu onkin hieman omituinen asia. Jokin joka ei todellakaan noudata sitä klassista ajatusta vapaa -ajan hinnoittelusta joka siihen on liitetty.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste riisto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste riisto. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
perjantai 4. toukokuuta 2012
WARe on music
Luovassa työssä on etenkin nykyaikana piirre, jossa uuden tuottaminen on työlästä, kun taas tuotoksen kopioiminen on kevyttä. Tämänlainen tilanne on toki ollut hieman aikaisemmin ; Patenttioikeuksien takana on esimerkiksi se, että innovaation keksiminen vaatii työtä ja keksinnön kopioiminen jälkikäteen on oleellisesti helpompaa. Näin riskiksi muodostuukin se, että innovointi ei kannata taloudellisesti. Ja tällöin seurauksena on helposti se, että sitä innovointia ei tapahtuisi ollenkaan. Nykyaikaina tämä on tietysti voimakkaampaa kuin historiassa. Globalisaatio levittää ideoita tehokkaammin.
Luovassa työssä puhutaan usein informaatiosta, joka sitten leviää ja kopioituu valon nopeudella kovalevyillemme. Ja informaatio on hyvin erilaista kuin "konkreettisempi teknologia". Teknologistuminen nimittäin myös luo"kopioimiskuiluja" ; Esimerkiksi tietokoneen toimintaperiaatetta ei tarvitsisi edes pitää salaisena koska sen kopioimiseen tarvitaan välineistöä joka vaatimuksena itsessään rajoittaa esimerkiksi sitä että minä ja kaverini vaan yht'äkkiä päätettäisiin piraattitietokonerakentajiksi jotka rakentavat tyhjästä ja takapihan romusta uusia koneita. Informaatiossa kopioiminen on hyvin helppoa ja teknologia päinvastoin helpottaa sitä. Jos haluan warettaa, se onnistuu viiden minuutin kuluttua.
Tästä päästään tietysti "meidän herraamme tekijänoikeuteen" johon vetoamme vastuuvapauslausekkeen lukemisen uhalla.
Nimittäin warettamiskulttuurissa perushenkenä on se, että informaatio kuvataan abstraktiksi asiaksi. Informaatio nähdään vapaaksi ja rajoittamattomaksi, toisin kuin aineellisemmat asiat. Tässä arvotuksessa on itse asiassa nähtävissä vanhaa henki ja aine -dualismin ja siihen liittyvien uskonnollisten näkemysten kaikuja (tosin itsessään informaatio on aina fysikaalisessa todellisuudessa, sen järjestyksestä joten eifysikaalinen informaatio olisi ajatuksena helvetin omituinen, ja vähintään nykytieteenvastainen.)
Tässä informaation vapausteemassa korostetaan usein sitä että musiikki levyllä on aineellinen kappale jonka vieminen estää asiaa. Musiikki kovalevyllä ei sen sijaan oikeastaan lähde mistään. Musiikkikappale joka kopioidaan on "varastossa" eikä se "poistu" sieltä kun se kopioidaan. Tämä onkin sinänsä hyvin totta. Ongelmana onkin juuri se, että kopiointiin keskittyessä unohdetaan usein se tuottamisen osuus. Warekulttuuri ei käsittele innovaation tuomista vaan valmiin asian käsittelyä.
On toki hyvä huomata, että informaatiopohjaisissa teknologioissa on kyseessä maailma jota Taleb kuvaa paljon kirjassaan "musta joutsen". Hänhän muistuttaa että käsityöläisyydessä ja muussa jossa konkreettinen työ tuottaa tietyn tuloksen eletään ikään kuin tasaisessa köyhäilyssä. Sen sijaan jos ollaan informaation kaltaisissa konsepteissa, kopioituminen johtaa siihen että tietty määrä työtä sitoutuu prosessiin ja kopioiden määrä vaihtelee hyvinkin määrittelemättömästi. "Karkeasti katsoen riittävän vakioinen" työmäärä jakautuu tälle kopioiden määrälle. Tässä maailmassa pelataan "upporikasta ja rutiköyhää". Näin ollen musiikkibisneksessä on nähtävissä superrikkaita tähtiä. Warettamiskulttuuri näkeekin usein nämä miljonäärimuusikot ja katsovat että musiikin kopioiminen ei siksi vahingoita.
On kuitenkin hyvä muistaa että Talebin kopioitumisien maailmassa on kysymys maailmasta jossa Pareton periaatteen (20% tekijöistä saa 80% rahasta / 20% asiakkaista tuottaa 80% tuloista...) ja Zipfin lain kaltaiset ilmiöt hallitsevat. Jokaista supermenestyjää kohden on valtaisa määrä hyvin huonosti menestyviä. Esimerkiksi miekkailukoulumme pitäjä Windsor on kirjoittanut useita kirjoja. Ne ovat vaatineet paljon työtä, sellaista jota ei voi vähentää jo valitun teeman vuoksi ; Ne ovat sisällöiltään ja viittauksiltaan sen luonteisia että on pakko käyttää historiatieteen viittausmenetelmiä ja muita vastaavia asioita. Niiden takana on valtava määrä työtä. (Olen päässyt näkemään vilauksen siitä miten kauan kirjan kirjoittaminen vie ja miten sitä ideoidaan ja miten niiden sisältö muuttuu matkan varrella.) ; Ongelmana onkin se, että jos kirjasta saatava raha saataisiin kerralla, olisi helpompaa ottaa vapaata sen kirjoittamiseen. Mutta käytännössä kun kirjasta tuleva tulo tulee hyvin pitkällä aikavälillä, ja vain muutama euro tai kymppi kuukaudessa, ei niiden varaan oikein voi heittäytyä.
Warettaminen onkin siksi muuttamassa kulttuuria ennen kaikkea sen vuoksi että taiteen luominen vaatii ajan ja heittäytymisen. Jos joku miljonäärimuusikko saa mukavan elintason, se on varmasti riittävä kannustin harjoittaa ammattimaista musiikintuottamista. Heihin tulotason lasku voi olla luvuissa kauhistuttavakin, mutta kun absurdin varakkailta viedään rahaa, tulos ei ole välttämättä katastrofaalinen. Toisaalta musiikkibisneksessä moni katsoo voittoja ja warettamiskulttuuri näkeekin joskus toimintansa jopa "instituutiota vastaan taistelemisena". Ja tämän kysymyksen jätän tässä blogauksessa ns. arvovalintakysymykseksi. (Vaikka en itse olekaan niitä jotka vastustavat instituutioita ja järjestelmää vain siksi että ne ovat instituutioita ja järjestelmiä, tämä veisi blogauksen siihen valitsemani näkökulman ulkopuolelle, lillukanvarsiin kompastelemaan.)
Mutta kun valtaosalta, eli köyhiltä renttumuusikoilta, viedään se muutamakin euro kuukaudessa on selvää, että warettaminen iskee pahiten juuri heihin. Heidän kohdallaan musiikintekeminen (a) loppuu tai (b) muuttuu YouTube -muusikkouden kaltaiseksi maineenkeräämiseksi, huomiohuorausilmiöksi jossa kysymys ei oikeastaan ole rahasta vaan siitä, että saadana suosiota ja katsojia. ; Tältä kohden laiton lataaminen onkin enemmän sitä että halutaan saada ilmaiseksi jotain jonka tekeminen on vaatinut työtä. Kommunistinen filosofia tuntee tämänlaisen ilmiön nimeltä riisto. Tässä näkemyksessä muusikko tekee työn ja vaivan eikä saa vastinetta työlle ja elitistinen laiskottelija nauttii tulokset antamatta mitään vastineeksi. ~ Se, että warekulttuuri yrittää oikeuttaa täysin rajoittamattoman vapauden sillä, että näin mahdollisimman moni pääsee nauttimaan musiikista ja taiteesta tekee tämän riistonsa hedonismiinsa vedoten. Passiivinen eliitti on perinteisesti tehnyt tämän työntekijöiden kustannuksella, ja ainut ero onkin siinä että moni warettaja on kohtuullisen köyhä.
Tätä kautta onkin oleellista huomata, että kaikki waretus ei toki leikkaa suoraan muusikon tai kirjailijan tuloista. Sillä tässä on jakona se, että joko asian saa warena tai maksettuna. Kuitenkin monesti on niin, että jotain on esimerkiksi CD -levyllä ja sitten sitä pitää myös koneella. Ja joskus warettaja lataa koneelle tavaraa mutta jos se ei olisi ilmaista, hän ei ottaisi sitä ollenkaan. Tällöin waretus ei leikkaa tuloja. Kuitenkin on selvää että nämä tapaukset eivät ole koko waretuksen piiri. Nämä siis liudentavat näkemystä eivätkä muuta sitä tyystin olemattomaksi. Siksi onkin hyvä että keskustelu siirretään varastusteemasta pois ja kohti riistoteemaa ; Warettajat eivät varasta, he riistävät.
Yhteiskunnan suurimmasi eriarvoisuutta luovaksi jakolinjaksi onkin työn ja pääoman vastakkainasettelun lisäksi otettava työ ja toimettomuus. Tämän uuden teeman esilletuominen on kirjoittajasta modernin sosiaalipolitiikan yksi merkittävimmistä tehtävistä. Kenties yksi keino asian ympärillä onkin murtaa konkreettinen-abstrakti -jakolinja ja korvattava se kolmiosaisella konkreettinen-informatiivinen-kuvitteellinen jakolinjalla.
Luovassa työssä puhutaan usein informaatiosta, joka sitten leviää ja kopioituu valon nopeudella kovalevyillemme. Ja informaatio on hyvin erilaista kuin "konkreettisempi teknologia". Teknologistuminen nimittäin myös luo"kopioimiskuiluja" ; Esimerkiksi tietokoneen toimintaperiaatetta ei tarvitsisi edes pitää salaisena koska sen kopioimiseen tarvitaan välineistöä joka vaatimuksena itsessään rajoittaa esimerkiksi sitä että minä ja kaverini vaan yht'äkkiä päätettäisiin piraattitietokonerakentajiksi jotka rakentavat tyhjästä ja takapihan romusta uusia koneita. Informaatiossa kopioiminen on hyvin helppoa ja teknologia päinvastoin helpottaa sitä. Jos haluan warettaa, se onnistuu viiden minuutin kuluttua.
Tästä päästään tietysti "meidän herraamme tekijänoikeuteen" johon vetoamme vastuuvapauslausekkeen lukemisen uhalla.
Nimittäin warettamiskulttuurissa perushenkenä on se, että informaatio kuvataan abstraktiksi asiaksi. Informaatio nähdään vapaaksi ja rajoittamattomaksi, toisin kuin aineellisemmat asiat. Tässä arvotuksessa on itse asiassa nähtävissä vanhaa henki ja aine -dualismin ja siihen liittyvien uskonnollisten näkemysten kaikuja (tosin itsessään informaatio on aina fysikaalisessa todellisuudessa, sen järjestyksestä joten eifysikaalinen informaatio olisi ajatuksena helvetin omituinen, ja vähintään nykytieteenvastainen.)
Tässä informaation vapausteemassa korostetaan usein sitä että musiikki levyllä on aineellinen kappale jonka vieminen estää asiaa. Musiikki kovalevyllä ei sen sijaan oikeastaan lähde mistään. Musiikkikappale joka kopioidaan on "varastossa" eikä se "poistu" sieltä kun se kopioidaan. Tämä onkin sinänsä hyvin totta. Ongelmana onkin juuri se, että kopiointiin keskittyessä unohdetaan usein se tuottamisen osuus. Warekulttuuri ei käsittele innovaation tuomista vaan valmiin asian käsittelyä.
On toki hyvä huomata, että informaatiopohjaisissa teknologioissa on kyseessä maailma jota Taleb kuvaa paljon kirjassaan "musta joutsen". Hänhän muistuttaa että käsityöläisyydessä ja muussa jossa konkreettinen työ tuottaa tietyn tuloksen eletään ikään kuin tasaisessa köyhäilyssä. Sen sijaan jos ollaan informaation kaltaisissa konsepteissa, kopioituminen johtaa siihen että tietty määrä työtä sitoutuu prosessiin ja kopioiden määrä vaihtelee hyvinkin määrittelemättömästi. "Karkeasti katsoen riittävän vakioinen" työmäärä jakautuu tälle kopioiden määrälle. Tässä maailmassa pelataan "upporikasta ja rutiköyhää". Näin ollen musiikkibisneksessä on nähtävissä superrikkaita tähtiä. Warettamiskulttuuri näkeekin usein nämä miljonäärimuusikot ja katsovat että musiikin kopioiminen ei siksi vahingoita.
On kuitenkin hyvä muistaa että Talebin kopioitumisien maailmassa on kysymys maailmasta jossa Pareton periaatteen (20% tekijöistä saa 80% rahasta / 20% asiakkaista tuottaa 80% tuloista...) ja Zipfin lain kaltaiset ilmiöt hallitsevat. Jokaista supermenestyjää kohden on valtaisa määrä hyvin huonosti menestyviä. Esimerkiksi miekkailukoulumme pitäjä Windsor on kirjoittanut useita kirjoja. Ne ovat vaatineet paljon työtä, sellaista jota ei voi vähentää jo valitun teeman vuoksi ; Ne ovat sisällöiltään ja viittauksiltaan sen luonteisia että on pakko käyttää historiatieteen viittausmenetelmiä ja muita vastaavia asioita. Niiden takana on valtava määrä työtä. (Olen päässyt näkemään vilauksen siitä miten kauan kirjan kirjoittaminen vie ja miten sitä ideoidaan ja miten niiden sisältö muuttuu matkan varrella.) ; Ongelmana onkin se, että jos kirjasta saatava raha saataisiin kerralla, olisi helpompaa ottaa vapaata sen kirjoittamiseen. Mutta käytännössä kun kirjasta tuleva tulo tulee hyvin pitkällä aikavälillä, ja vain muutama euro tai kymppi kuukaudessa, ei niiden varaan oikein voi heittäytyä.
Warettaminen onkin siksi muuttamassa kulttuuria ennen kaikkea sen vuoksi että taiteen luominen vaatii ajan ja heittäytymisen. Jos joku miljonäärimuusikko saa mukavan elintason, se on varmasti riittävä kannustin harjoittaa ammattimaista musiikintuottamista. Heihin tulotason lasku voi olla luvuissa kauhistuttavakin, mutta kun absurdin varakkailta viedään rahaa, tulos ei ole välttämättä katastrofaalinen. Toisaalta musiikkibisneksessä moni katsoo voittoja ja warettamiskulttuuri näkeekin joskus toimintansa jopa "instituutiota vastaan taistelemisena". Ja tämän kysymyksen jätän tässä blogauksessa ns. arvovalintakysymykseksi. (Vaikka en itse olekaan niitä jotka vastustavat instituutioita ja järjestelmää vain siksi että ne ovat instituutioita ja järjestelmiä, tämä veisi blogauksen siihen valitsemani näkökulman ulkopuolelle, lillukanvarsiin kompastelemaan.)
Mutta kun valtaosalta, eli köyhiltä renttumuusikoilta, viedään se muutamakin euro kuukaudessa on selvää, että warettaminen iskee pahiten juuri heihin. Heidän kohdallaan musiikintekeminen (a) loppuu tai (b) muuttuu YouTube -muusikkouden kaltaiseksi maineenkeräämiseksi, huomiohuorausilmiöksi jossa kysymys ei oikeastaan ole rahasta vaan siitä, että saadana suosiota ja katsojia. ; Tältä kohden laiton lataaminen onkin enemmän sitä että halutaan saada ilmaiseksi jotain jonka tekeminen on vaatinut työtä. Kommunistinen filosofia tuntee tämänlaisen ilmiön nimeltä riisto. Tässä näkemyksessä muusikko tekee työn ja vaivan eikä saa vastinetta työlle ja elitistinen laiskottelija nauttii tulokset antamatta mitään vastineeksi. ~ Se, että warekulttuuri yrittää oikeuttaa täysin rajoittamattoman vapauden sillä, että näin mahdollisimman moni pääsee nauttimaan musiikista ja taiteesta tekee tämän riistonsa hedonismiinsa vedoten. Passiivinen eliitti on perinteisesti tehnyt tämän työntekijöiden kustannuksella, ja ainut ero onkin siinä että moni warettaja on kohtuullisen köyhä.
Tätä kautta onkin oleellista huomata, että kaikki waretus ei toki leikkaa suoraan muusikon tai kirjailijan tuloista. Sillä tässä on jakona se, että joko asian saa warena tai maksettuna. Kuitenkin monesti on niin, että jotain on esimerkiksi CD -levyllä ja sitten sitä pitää myös koneella. Ja joskus warettaja lataa koneelle tavaraa mutta jos se ei olisi ilmaista, hän ei ottaisi sitä ollenkaan. Tällöin waretus ei leikkaa tuloja. Kuitenkin on selvää että nämä tapaukset eivät ole koko waretuksen piiri. Nämä siis liudentavat näkemystä eivätkä muuta sitä tyystin olemattomaksi. Siksi onkin hyvä että keskustelu siirretään varastusteemasta pois ja kohti riistoteemaa ; Warettajat eivät varasta, he riistävät.
Yhteiskunnan suurimmasi eriarvoisuutta luovaksi jakolinjaksi onkin työn ja pääoman vastakkainasettelun lisäksi otettava työ ja toimettomuus. Tämän uuden teeman esilletuominen on kirjoittajasta modernin sosiaalipolitiikan yksi merkittävimmistä tehtävistä. Kenties yksi keino asian ympärillä onkin murtaa konkreettinen-abstrakti -jakolinja ja korvattava se kolmiosaisella konkreettinen-informatiivinen-kuvitteellinen jakolinjalla.
maanantai 30. huhtikuuta 2012
On lottovoitto olla rikas kapitalisti
Usein kapitalistista järjestelmää moititaan siitä, että se riistää ihmisiä ja kasvattaa tuloeroja. Sitä syytetään riistämisestä. Kuitenkin samanaikaisesti nämä moittivat ihmiset voivat lotota. Lotto on kuitenkin teknisesti ottaen ilmiö joka kantaa kaikki kapitalismin huonot puolet, mutta ei oikeastaan niitä hyviä.
Ensin joku voisi ajatella että lottovoittaja ei riistä ketään koska pelaamiseen ei sitoudu työtä. Kuitenkin tosiasia on, että lottokuponki ostetaan rahalla. Ja tämä raha on saatu työtä vastaan. Lottovoiton logiikka perustuukin juuri siihen että pieniä panoksia saadaan keskitettyä. Voitonmaksu saadaan pohjimmiltaan hävinneiden rahoista. Onnekkaat kuorivat kerman. - Lotto ei kuitenkaan oikeastaan luo työpaikkoja lotonpelaajille. Lottoarvonnan valvomisen, järjestämisen ja pyörittämisen takana oleva työmäärä ei työllistä "niin hirvittävän montaa" ihmistä. Työllistämisvaikutus on siis hyvin pieni. Tältä osin loton tuoma etu yhteiskunnalle on melko pieni. (Tätä toki pehmennetään sillä että RAY -varat laitetaan hyvään tarkoitukseen. Koska tämä ongelma on tiedostettu.)
Toinen merkittävä huomio tulee kun tajuaa että aikaisemmin kapitalistit puolustivat toimintaansa ns. tihkumisteorian kautta. Tässä ideana oli se, että kapitalistit tuhlaavat omaisuuttaan ja ostavat hienoja hyödykkeitä. Tihkumisteorian ongelmana on se, että tosiasiassa rahaa laitetaan paljon säästöön. Näin ollen pankkitilia lihottaa paljon rahaa joka ei nimenomaan kierrä. Ja toisaalta tihkumisteoriassa valtaosa rahoista kukuu ylellisyystuotteisiin. Eli Maslown tarvehierakian ylätasolle. Sama raha tasaisemmin jaettuna kuluisi enemmän perushyödykkeisiin. Näin ollen tihkumisteoriassa ongelmana on se, että perushyvinvoinnin kasvattamisen sijasta kasvatetaan muuta. Toki Maslown tarvehierarkian ylätasoilla on arvokkaita asioita kuten tieteitä ja taiteita. Mutta osa luksuksesta on nimenomaan turhaa. Jos ruoka-artesaani kuorruttaa hampurillaisen kullalla (mitä oikeasti tapahtuu), on tässä kysymys jostain joka kuluttaa varoja lyhytjänteisesti. Rahaa joka voisi tuottaa perushyvinvointia. - Ja tunnetusti lottovoittorahat kuluvat helposti Maslown tarvehierarkian ylemmille portaille. Yleensä lottovoittounelmissa on strategia "ensin velat pois ja sitten suihkarilla sukulaisille vittuilemaan" -tyylisiä kulutusfantasioita.
Jokainen ihminen lottoaa sen vuoksi että "panokseksi laitettu pieni raha on ihan eri asia kuin iso voitto". Häviö ei haittaa mutta voittaminen muuttaa elämän. Tämän taustalla on logiikka jossa tajutaan että pieni raha on jotain joka todennäköisemmin menisi perushyödykkeisiin kun taas voitto kuluisi humpuukiin. Lottovoitto mahdollistaisi erilaisen elämän. Tosiasia on, että me kaikki haaveilemme kapitalistiriistäjän osasta. Siksi me pelaamme lottoa.
Ensin joku voisi ajatella että lottovoittaja ei riistä ketään koska pelaamiseen ei sitoudu työtä. Kuitenkin tosiasia on, että lottokuponki ostetaan rahalla. Ja tämä raha on saatu työtä vastaan. Lottovoiton logiikka perustuukin juuri siihen että pieniä panoksia saadaan keskitettyä. Voitonmaksu saadaan pohjimmiltaan hävinneiden rahoista. Onnekkaat kuorivat kerman. - Lotto ei kuitenkaan oikeastaan luo työpaikkoja lotonpelaajille. Lottoarvonnan valvomisen, järjestämisen ja pyörittämisen takana oleva työmäärä ei työllistä "niin hirvittävän montaa" ihmistä. Työllistämisvaikutus on siis hyvin pieni. Tältä osin loton tuoma etu yhteiskunnalle on melko pieni. (Tätä toki pehmennetään sillä että RAY -varat laitetaan hyvään tarkoitukseen. Koska tämä ongelma on tiedostettu.)
Toinen merkittävä huomio tulee kun tajuaa että aikaisemmin kapitalistit puolustivat toimintaansa ns. tihkumisteorian kautta. Tässä ideana oli se, että kapitalistit tuhlaavat omaisuuttaan ja ostavat hienoja hyödykkeitä. Tihkumisteorian ongelmana on se, että tosiasiassa rahaa laitetaan paljon säästöön. Näin ollen pankkitilia lihottaa paljon rahaa joka ei nimenomaan kierrä. Ja toisaalta tihkumisteoriassa valtaosa rahoista kukuu ylellisyystuotteisiin. Eli Maslown tarvehierakian ylätasolle. Sama raha tasaisemmin jaettuna kuluisi enemmän perushyödykkeisiin. Näin ollen tihkumisteoriassa ongelmana on se, että perushyvinvoinnin kasvattamisen sijasta kasvatetaan muuta. Toki Maslown tarvehierarkian ylätasoilla on arvokkaita asioita kuten tieteitä ja taiteita. Mutta osa luksuksesta on nimenomaan turhaa. Jos ruoka-artesaani kuorruttaa hampurillaisen kullalla (mitä oikeasti tapahtuu), on tässä kysymys jostain joka kuluttaa varoja lyhytjänteisesti. Rahaa joka voisi tuottaa perushyvinvointia. - Ja tunnetusti lottovoittorahat kuluvat helposti Maslown tarvehierarkian ylemmille portaille. Yleensä lottovoittounelmissa on strategia "ensin velat pois ja sitten suihkarilla sukulaisille vittuilemaan" -tyylisiä kulutusfantasioita.
Jokainen ihminen lottoaa sen vuoksi että "panokseksi laitettu pieni raha on ihan eri asia kuin iso voitto". Häviö ei haittaa mutta voittaminen muuttaa elämän. Tämän taustalla on logiikka jossa tajutaan että pieni raha on jotain joka todennäköisemmin menisi perushyödykkeisiin kun taas voitto kuluisi humpuukiin. Lottovoitto mahdollistaisi erilaisen elämän. Tosiasia on, että me kaikki haaveilemme kapitalistiriistäjän osasta. Siksi me pelaamme lottoa.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
Pääsiäisen ihme.
"Animals are People. Some People are Animals too."
(Charlie Crews, "Life" ep "the Business of Miracles.")
En ole kristitty, mutta Jeesuksen ristiinnaulitseminen on minulle tuttu ilmiö. Pitkänä perjantaina televisiosta usein lähetetään elokuvia. Niissä on usein melko julmannäköinen ristiinnaulitsemiskohtaus. Minäkin sain nähdä niitä, vaikka perheessäni oltiin aika tiukkoja TV -väkivallan suhteen. "Turtles" oli "liikaa". Jeesuksen naulitseminen taas .. ei. Olin niitä jotka itkivät tässä kohden, eikä syynä ollut uskonnollisen vakaumuksen puute ja vainon kokeminen, pikemmin päin vastoin. Olin kuitenkin melko tavalla kuten Martti Luther, joka vanhana vihasi juutalaisia, koska nämä olivat naulinneet. Luther onnistui kehittämään jopa seitsenkohtaisen suunnitelman. Jostain syystä siitä ei opeteta koulussa uskonnontunnilla. Lutherista muun muassa synagogat tulisi polttaa, rabbeille pitäisi antaa opetuskielto kuolemanrangaistuksen uhalla ja niin edes päin.
Varsinainen kysymys taitaa olla kuitenkin "Miksi?".
Kristillisen perinteen mukaan syy on itse asiassa itkijässä. Jokainen kristitty, joka katsoo Jeesuksen ristiinnaulitsemista, ei saisi siksi miettiä kuinka paha se roomalainen on. Toki kristillinen perinne vihjaa että kenties Jeesus kärsi hänenkin syntiensä vuoksi, mutta aivan yhtä syyllinen on jokainen synnintekijä. On hieman epäselvää kuoliko Jeesus kaikkien syntien vuoksi, vai vain saadakseen armon kristityille. Jos jälkimmäistä, roomalaisella ei ole tuskaan muuta kuin välineen rooli. Ja se on se pääsiäisen sanoma. Se vain tuppaa unohtumaan.
Tämä on ulkoistamista. Pahuus toiseutetaan johonkin tahoon joka on erilainen kuin itse. Tätä sitten voidaan vastustaa, vaikka oltaisiin itse syyllisiä. Sen ansiosta ja vuoksi pääsiäinen on ilon aihe. Ja se on minulle se suurin pääsiäisen ihme.
Mutta minun on helppo olla näsäviisas Lutherin edessä. Sillä syyllistyn itse samantapaiseen asiaan, ja jos jossain onnistun väistämään, niin elän joka tapauksessa yhteiskunnassa joka suosii sen kaltaista toimintaa. Otan pari esimerkkiä:
1: PETA on videoinut kiinan turkistuotannon piirteitä. Vaikka PETA ei yleisesti ottaen ole mikään kovin luotettava lähde, ja firma on esimerkiksi itse valmis tekemään sitä mistä muita syyttää, tässä kohden sillä on pointti. Tuolta se kiinalainen turkistuotanto voi näyttää. Toki teurastaminen ylipäätään näyttää julmemmalta, kuin mitä se on. Esimerkiksi kun itse olin teurastuskurssin tiimoilla jopa siinä ihan "tosi toimessa", se, kun kahtia vannesahalla sahattu, päätön ja nyljetty nauta vielä potkii, tietää että liikkeitä tulee muustakin kuin tuskasta. Kaikki mikä näyttää pahalta ja iljettävältä ei sitä ole. Siksi se, mihin itse kiinnitän huomiota ei olekaan niinkään liikkeet, vaan se (1) tainnutetaanko ja (2) kauanko toimeen menee. Selvää on kuitenkin se, että kiinan touhu on todella julmaa.
2: Samaa on viime aikana uutisoitu myös IKEAsta. Hanhia on kynitty elävältä. Siinä ei puudutusta käytetä, ja otteet ovat ronskeja. Hanhia ei tapeta, koska niistä saadaan näin monta kertaa höyheniä. Aiheesta tuli myös televisiodokumentti, jossa ostajiksi naamioituneet journalistit saivat selville että (1) valvontaa ei voida järjestää riittävällä tarkkuudella ja (2) että lupaus siitä että niitä ei ole nypitty eläviltä hanhilta saadaan kirjoittamalla lappu.
3: Tosiasiassa moni tuote tuotetaan ikävissä oloissa, ihmisoikeuksien kustannuksella. Esimerkiksi kaivoksissa, tehtaissa, hedelmätarhoilla. Työolot ovat epäinhimilliset, työajat pitkiä, työolosuhteet vaarallisia, palkka surkeaa.
Näissä ja vastaavissa on tyypillistä se, että niiden yhteydessä esitetään väkivaltaa ja muuta. Kiinnostavaa on kuitenkin se, ketä tästä syytetään, ja mitä keinoja yleensä esitetään. Tyypillisesti syyllistetään perustuottajat ja suuryritysten ahneus. Hallintakeinot taas ovat yritysten hallintaa, byrokratiavaatimuksia ja niin edes päin. Kieltoja.
Näihin liittyy jonkin verran sen verran pahaa ironiaa että naurattaisi, jos ei itkettäisi niin pirusti.
1: Perustuotantoon iskeminen. Esimerkiksi eläinoikeusihmiset usein pyrkivät kieltämään turkistarhauksen. He pyrkivät kieltämään sen missä voivat. Euroopassa. Mitä tämä kuitenkin tekee? Kun ihmiset käyttävät turkiksia, niitä valmistetaankin nyt eurooppalaistenkin osuus siellä kiinassa, joka ei ollut hallittavissa. Syrjäiset ja vaikeakulkuiset olot, varojen puute ja muut tekevät sen, että valvonta on vain rivi paperilla. Samoin turkistarhaiskuilla ja turkisten tuhoamisella on yllättävä seuraus, jota vandaalit tuskin tulevat ajatelleeksi: Mitä enemmän he tuhoavat, sitä enemmän tuotetta tarvitaan jotta niiden kysyntä saadaan tyydytettyä. Mitä enemmän he tuhoavat, sitä halvemmalla niitä on kuitenkin tuotettava koska lopullinen hinta sisältää tuotantokustannukset. Eli sitä enemmän niitä tuotetaan halvalla. Valitettavasti tämä tarkoittaa yleensä epäeettisyyttä.
2: Toinen keino on erilaisten velvotteiden ja maksujen laittaminen yrityksille. Tässä kohtaa mukaan astuu kuitenkin yhteismaan tragedia ja muut vastaavat harmit. Tämän ymmärtäminen onnistuu kun otetaan esimeriksi jo valmiiksi toiseutettu hahmo, syyllinen. Kuvitellaan että olet oikein rikas ja ahne kapitalisti. Jos sinulla on tehdas Euroopassa, ja syydät myrkkyä veteen, joudut maksamaan siitä. Sinulta vaaditaan kalliita filtterijärjestelmiä. Joudut maksamaan myös työvoimalle. Kuulostaa kivalta? Mutta entä jos kuluttajat kuitenkin haluavat ostaa mahdollisimman halvalla? Ja entä jos voit siirtää toiminnan maahan, jossa palkat ovat paljon pienemmät ja joissa suodatusta ei tarvita laittaa lainkaan? Mikä on seuraus? Tehdas siirtyy toiseen maahan, ja maailma myrkyttyy enemmän.
Nämä eivät ole pohjimmainen syy. Asia on helppo osoittaa kysynnän ja tarjonnan lain kautta.
1: Tarjonnan mahdittomuus: Tosiasia nimittäin on se, että tarjontaa kasvattamalla voidaan jonkin aikaa kasvattaa kuplaa. Tätä tehtiin autoteollisuuden kohdalla, seurauksena oli valtava kasa ylihintaisia autoja varastossa, joita kukaan ei odota kenenkään ostavan. Lopputulos ei ole pysyvä. Syy: Tarjonta ei pysy yllä ilman kysyntää.
2: Kysynnän mahti: Kysynnällä saadaan aina aikaan tarjontaa. Otetaan esimerkiksi huumausaineet ja kieltolaki. Huumeenmyynti porskuttaa aina. Siihen liittyy rikollisuutta ja se tukee kaikenlaista siihen liittyvää lieveilmiötä. Niitä yritetään estää laeilla ja yrityksiä koskevilla kielloilla. Ei toimi. Kieltolain aikana asia tuli selvästi esiin. Juominen ei loppunut, siitä tuli vain julmempaa touhua. Samaan tapaan ulkoiset tarjontaa koskevat turkiskiellot johtavat siihen että turkiksia myydään tiskin alta.
Huumeet kuten turkiksetkin loppuvat vain poistamalla kysyntä. Nyt rankaistaan tuottajia ja tarhjoajia. Kiinan kohdalla tuottaja on systeemin uhri; Hän saattaa tehdä julmaa työtä. Mutta hän on aika ikävässä tilanteessa. (1) Hänellä ei ole rahaa (2) Hän saa surkean toimeentulon työstä, hän ei voi ottaa esimerkiksi sapattivuotta. Sitä on tehtävä koko ajan (3) hänelle ei anneta välineitä tehdä hommaa eettisesti eikä liikoihin hankintoihin ole varaa.
Siksi minun kannanottoni esimerkiksi lapsityöläisiin on mutkikkaampi kuin monilla: Ei se toki hyvä ole, mutta jos vaihtoehtona on olla jalkapallon ompelija, lapsihuora ja nälkään kuollut, tilanne ei ole hyvä. Ja jos yritystoiminnalta vaaditaan laatua ja sitä valvotaan, käy niin että tehdas tuskin lähtee indokiinaan. Matkat maksavat, ja säästöjä ei tule. Silloin alue jää ilman niitäkin vähiä selkänahasta väännettyjä killinkejä. Yritä tässä sitten elää eettisesti.
Samasta syystä hedelmäntuotannossa on laitonta työvoimaa, jota pidetään todella säälittävissä oloissa. He ovat uhreja. "Ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä" on menettänyt merkityksensä monelle suomalaiselle. Sen sijaan näille laittomille maahanmuuttajille se on karu todellisuus; Työnantaja tulee kuin Elokuvan "Terminator" robotti ja sanoo "Follow me if you want to live", jonka jälkeen nähdään rankkoja olosuhteita. Hannu Raittilan Finlandia-palkittu "Canal Grande" kuvittaa hieman pintaraapaisun omaisesti tätä aihetta. Siinäkin esiin nousee pahuuden tapahtumisen syy: Jotta insinööri Marrasjärvi voi ostaa S -marketista appelsiineja alle eurolla kilo.
Ai olen väärässä? Montako kertaa olet ostanut eettistä bensiiniä? Monta kertaa halvinta? Otapa esiin kaappisi. Monetko housut olet itse paikannut? Monenko tuotteen alkuperän tiedät? Onko esimerkiksi malmi louhittu julmasti ihmisoikeuksia rikkoen? Okei, tiedät että tuote on tehty eettisesti euroopassa? Sisältääkö se malmeja? Tiedätkö minkälaisista kaivoksista sitä on peräisin? Monesta tiedät ylipäätään? Jos et tiedä, tee kasa. Sitten aloitat alusta ja teet sellaiset vaatteet tai muut hankinnat jotka olet hankkinut kun "oli niin halpoja" tai "hyvässä tarjouksessa". Mikäli nämä kasat ovat suuria, lienet yhtä syyllinen kuin minäkin. Synti ei ole roomalaisessa. Synti on itkijässä. Otan esimerkiksi itseni. En juurikaan osta vaatteita, ja esimerkiksi housuni ovat kaikki useita vuosia vanhoja. Niissä on itse värkättyjä paikkoja. Takkini on kaksi vuotta vanha, sisältää höyheniä. Luutavasti epäeettisiä sellaisia. Kesäaikaan käytän nahkatakkia, sikaa tai nautaa joka on peräisin tuntemattomasta maasta. Ikää noin kymmenkunta vuotta. En ajele autolla tai ostele turkiksia tai kovin usein mitään vaatteita. Kun ostan, ostan halpaa. Lenkkarini ovat lähes varmasti köyhän selkänahasta. Suurimman osan tuotteista alkuperä on tuntematon. Siitä ei pääse mihinkään: I'm as quilty as hell.
Tätä kokonaistilannetta kuvaa itse asiassa hyvin jo käyttämäni Jeesusanalogian lisäksi toista vertausta: Junanvessavertausta. Tässä maailma kuvataan junan vessana. Kuvitellaan että kaikki ovat miehiä ja pissivät seisaaltaan. Juna on liikkeellä, joten vaunu tärisee hieman. Pissiminen ei ole aivan siistiä ja mutkatonta. Vähän roiskuu, toki osa tähtää paremmin kuin toiset, mutta roiskeilta ei voi välttyä. Tämän seurauksena WC:n reunus on saastainen. Jätämme tästä valituslapun. Valitamme junan omistajalle siitä että tällä ei ole kunnon siivoojia. Pohjimmainen syy saastaisuuteen on kuitenkin se, että kaikki kusevat ja kaikkien tähtäys heittää. Siivooja yrittää paikata tätä asiaa, mutta tosiasiassa emme valita siitä että homma kusee. Valitamme siitä että joudumme itse kohtaamaan sen saastan joka pissimiseemme liittyy. Ja olemme vihaisia siitä että emme halua maksaa siivoojalle, joten vessaa ei siivota kovin usein. Ja pohjimmiltaan pissi ei katoa mihinkään, se vain siirretään piiloon silmien alta. Ja silloin olemme tyytyväisiä. Meitä ei kiinnosta mitä junan jätesäiliö tekee, kunhan me emme joudu istumaan siihen silloin kun meillä itsellämme on paskahätä. Oikeastaan juuri tästä on kysymys. PETA:n kiinanmatka on vain käytännön näyte siitä meidän kuvainnollisesta WC -säiliöstämme.
Siksi kun sain nimilistan jossa vaadittiin että kiinalaisten turkistarhatoiminta loppuu, jätin allekirjoittamatta. Se on vain ajatus siitä että asia on pielessä. Se on. Mutta se ei muuta asiaa, se ei käytä oikeita keinoja. Se ainoastaan ostaa syyllisyydentunnetta pois. Se on se rukous, jonka kristitty tekee tajutessaan että "Passion of Christin" piiskaus johtuu hänestä. Se on se rukous, jonka avulla hän voi iloita pääsiäisestä. En siis sano että kaikki rukoukset ovat pahasta. Mutta tässä kohden sellainen voidaan kuitenkin selvästi nähdä. Tiedän että moni saa vakaumuksestaan voimaa ja intoa tehdä hyvää työtä. Sitten on niitä joilla ilmenee "Prayer: How to do nothing and still think you’re helping." Ja minun on pakko myöntää, että jos olisin kristitty, kokemuksieni pohjalta olisin joko tuota jälkimmäistä jengiä, ja niinä päivinä kun todellisuus hieroisi itseään naamaani niin että se ei onnistuisi, olisi mielessä itsetuhoisemmat sävelet, ei toiminta.
Silti ei ole tavatonta, että saan kuulla kuinka en ole valveutunut, kun korostan tietämättömyyttäni. Samoin saan kuulla kuinka en kuulemma välitä. Itsestäni tuntuu taas siltä, että välitän. Ja että se on oikeastaan aina vaikeampaa. Se, että lopetan videon kesken ja menen itkemään oli luvussa joskus muutamia vuosia sitten. Se oli vasta ensimmäinen askel. Ja vasta toisen askeleen kohdalla itse asia alkoi merkitsemään. Siihen asti kyseessä oli vain minä ja järkytykseni sekä ulkoistettu syyllisyys. Mutta tietenkin se ensimmäinen on selvästi askel oikeaan suuntaan ja kertoo hyvästä sydämestä ja empatiakyvystä. Ja voi olla että toinen ottamani askel on askel kohti tilanteen sietämistä, kun tavoitteena pitäisi olla sen muuttaminen. Maailma ei muutu paremmaksi sillä, että vaikutan yhtä vähän kuin ennenkin, mutta sen lisäksi tunnen oloni syylliseksi.
(Charlie Crews, "Life" ep "the Business of Miracles.")
En ole kristitty, mutta Jeesuksen ristiinnaulitseminen on minulle tuttu ilmiö. Pitkänä perjantaina televisiosta usein lähetetään elokuvia. Niissä on usein melko julmannäköinen ristiinnaulitsemiskohtaus. Minäkin sain nähdä niitä, vaikka perheessäni oltiin aika tiukkoja TV -väkivallan suhteen. "Turtles" oli "liikaa". Jeesuksen naulitseminen taas .. ei. Olin niitä jotka itkivät tässä kohden, eikä syynä ollut uskonnollisen vakaumuksen puute ja vainon kokeminen, pikemmin päin vastoin. Olin kuitenkin melko tavalla kuten Martti Luther, joka vanhana vihasi juutalaisia, koska nämä olivat naulinneet. Luther onnistui kehittämään jopa seitsenkohtaisen suunnitelman. Jostain syystä siitä ei opeteta koulussa uskonnontunnilla. Lutherista muun muassa synagogat tulisi polttaa, rabbeille pitäisi antaa opetuskielto kuolemanrangaistuksen uhalla ja niin edes päin.
Varsinainen kysymys taitaa olla kuitenkin "Miksi?".
Kristillisen perinteen mukaan syy on itse asiassa itkijässä. Jokainen kristitty, joka katsoo Jeesuksen ristiinnaulitsemista, ei saisi siksi miettiä kuinka paha se roomalainen on. Toki kristillinen perinne vihjaa että kenties Jeesus kärsi hänenkin syntiensä vuoksi, mutta aivan yhtä syyllinen on jokainen synnintekijä. On hieman epäselvää kuoliko Jeesus kaikkien syntien vuoksi, vai vain saadakseen armon kristityille. Jos jälkimmäistä, roomalaisella ei ole tuskaan muuta kuin välineen rooli. Ja se on se pääsiäisen sanoma. Se vain tuppaa unohtumaan.
Tämä on ulkoistamista. Pahuus toiseutetaan johonkin tahoon joka on erilainen kuin itse. Tätä sitten voidaan vastustaa, vaikka oltaisiin itse syyllisiä. Sen ansiosta ja vuoksi pääsiäinen on ilon aihe. Ja se on minulle se suurin pääsiäisen ihme.
Mutta minun on helppo olla näsäviisas Lutherin edessä. Sillä syyllistyn itse samantapaiseen asiaan, ja jos jossain onnistun väistämään, niin elän joka tapauksessa yhteiskunnassa joka suosii sen kaltaista toimintaa. Otan pari esimerkkiä:
1: PETA on videoinut kiinan turkistuotannon piirteitä. Vaikka PETA ei yleisesti ottaen ole mikään kovin luotettava lähde, ja firma on esimerkiksi itse valmis tekemään sitä mistä muita syyttää, tässä kohden sillä on pointti. Tuolta se kiinalainen turkistuotanto voi näyttää. Toki teurastaminen ylipäätään näyttää julmemmalta, kuin mitä se on. Esimerkiksi kun itse olin teurastuskurssin tiimoilla jopa siinä ihan "tosi toimessa", se, kun kahtia vannesahalla sahattu, päätön ja nyljetty nauta vielä potkii, tietää että liikkeitä tulee muustakin kuin tuskasta. Kaikki mikä näyttää pahalta ja iljettävältä ei sitä ole. Siksi se, mihin itse kiinnitän huomiota ei olekaan niinkään liikkeet, vaan se (1) tainnutetaanko ja (2) kauanko toimeen menee. Selvää on kuitenkin se, että kiinan touhu on todella julmaa.
2: Samaa on viime aikana uutisoitu myös IKEAsta. Hanhia on kynitty elävältä. Siinä ei puudutusta käytetä, ja otteet ovat ronskeja. Hanhia ei tapeta, koska niistä saadaan näin monta kertaa höyheniä. Aiheesta tuli myös televisiodokumentti, jossa ostajiksi naamioituneet journalistit saivat selville että (1) valvontaa ei voida järjestää riittävällä tarkkuudella ja (2) että lupaus siitä että niitä ei ole nypitty eläviltä hanhilta saadaan kirjoittamalla lappu.
3: Tosiasiassa moni tuote tuotetaan ikävissä oloissa, ihmisoikeuksien kustannuksella. Esimerkiksi kaivoksissa, tehtaissa, hedelmätarhoilla. Työolot ovat epäinhimilliset, työajat pitkiä, työolosuhteet vaarallisia, palkka surkeaa.
Näissä ja vastaavissa on tyypillistä se, että niiden yhteydessä esitetään väkivaltaa ja muuta. Kiinnostavaa on kuitenkin se, ketä tästä syytetään, ja mitä keinoja yleensä esitetään. Tyypillisesti syyllistetään perustuottajat ja suuryritysten ahneus. Hallintakeinot taas ovat yritysten hallintaa, byrokratiavaatimuksia ja niin edes päin. Kieltoja.
Näihin liittyy jonkin verran sen verran pahaa ironiaa että naurattaisi, jos ei itkettäisi niin pirusti.
1: Perustuotantoon iskeminen. Esimerkiksi eläinoikeusihmiset usein pyrkivät kieltämään turkistarhauksen. He pyrkivät kieltämään sen missä voivat. Euroopassa. Mitä tämä kuitenkin tekee? Kun ihmiset käyttävät turkiksia, niitä valmistetaankin nyt eurooppalaistenkin osuus siellä kiinassa, joka ei ollut hallittavissa. Syrjäiset ja vaikeakulkuiset olot, varojen puute ja muut tekevät sen, että valvonta on vain rivi paperilla. Samoin turkistarhaiskuilla ja turkisten tuhoamisella on yllättävä seuraus, jota vandaalit tuskin tulevat ajatelleeksi: Mitä enemmän he tuhoavat, sitä enemmän tuotetta tarvitaan jotta niiden kysyntä saadaan tyydytettyä. Mitä enemmän he tuhoavat, sitä halvemmalla niitä on kuitenkin tuotettava koska lopullinen hinta sisältää tuotantokustannukset. Eli sitä enemmän niitä tuotetaan halvalla. Valitettavasti tämä tarkoittaa yleensä epäeettisyyttä.
2: Toinen keino on erilaisten velvotteiden ja maksujen laittaminen yrityksille. Tässä kohtaa mukaan astuu kuitenkin yhteismaan tragedia ja muut vastaavat harmit. Tämän ymmärtäminen onnistuu kun otetaan esimeriksi jo valmiiksi toiseutettu hahmo, syyllinen. Kuvitellaan että olet oikein rikas ja ahne kapitalisti. Jos sinulla on tehdas Euroopassa, ja syydät myrkkyä veteen, joudut maksamaan siitä. Sinulta vaaditaan kalliita filtterijärjestelmiä. Joudut maksamaan myös työvoimalle. Kuulostaa kivalta? Mutta entä jos kuluttajat kuitenkin haluavat ostaa mahdollisimman halvalla? Ja entä jos voit siirtää toiminnan maahan, jossa palkat ovat paljon pienemmät ja joissa suodatusta ei tarvita laittaa lainkaan? Mikä on seuraus? Tehdas siirtyy toiseen maahan, ja maailma myrkyttyy enemmän.
Nämä eivät ole pohjimmainen syy. Asia on helppo osoittaa kysynnän ja tarjonnan lain kautta.
1: Tarjonnan mahdittomuus: Tosiasia nimittäin on se, että tarjontaa kasvattamalla voidaan jonkin aikaa kasvattaa kuplaa. Tätä tehtiin autoteollisuuden kohdalla, seurauksena oli valtava kasa ylihintaisia autoja varastossa, joita kukaan ei odota kenenkään ostavan. Lopputulos ei ole pysyvä. Syy: Tarjonta ei pysy yllä ilman kysyntää.
2: Kysynnän mahti: Kysynnällä saadaan aina aikaan tarjontaa. Otetaan esimerkiksi huumausaineet ja kieltolaki. Huumeenmyynti porskuttaa aina. Siihen liittyy rikollisuutta ja se tukee kaikenlaista siihen liittyvää lieveilmiötä. Niitä yritetään estää laeilla ja yrityksiä koskevilla kielloilla. Ei toimi. Kieltolain aikana asia tuli selvästi esiin. Juominen ei loppunut, siitä tuli vain julmempaa touhua. Samaan tapaan ulkoiset tarjontaa koskevat turkiskiellot johtavat siihen että turkiksia myydään tiskin alta.
Huumeet kuten turkiksetkin loppuvat vain poistamalla kysyntä. Nyt rankaistaan tuottajia ja tarhjoajia. Kiinan kohdalla tuottaja on systeemin uhri; Hän saattaa tehdä julmaa työtä. Mutta hän on aika ikävässä tilanteessa. (1) Hänellä ei ole rahaa (2) Hän saa surkean toimeentulon työstä, hän ei voi ottaa esimerkiksi sapattivuotta. Sitä on tehtävä koko ajan (3) hänelle ei anneta välineitä tehdä hommaa eettisesti eikä liikoihin hankintoihin ole varaa.
Siksi minun kannanottoni esimerkiksi lapsityöläisiin on mutkikkaampi kuin monilla: Ei se toki hyvä ole, mutta jos vaihtoehtona on olla jalkapallon ompelija, lapsihuora ja nälkään kuollut, tilanne ei ole hyvä. Ja jos yritystoiminnalta vaaditaan laatua ja sitä valvotaan, käy niin että tehdas tuskin lähtee indokiinaan. Matkat maksavat, ja säästöjä ei tule. Silloin alue jää ilman niitäkin vähiä selkänahasta väännettyjä killinkejä. Yritä tässä sitten elää eettisesti.
Samasta syystä hedelmäntuotannossa on laitonta työvoimaa, jota pidetään todella säälittävissä oloissa. He ovat uhreja. "Ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä" on menettänyt merkityksensä monelle suomalaiselle. Sen sijaan näille laittomille maahanmuuttajille se on karu todellisuus; Työnantaja tulee kuin Elokuvan "Terminator" robotti ja sanoo "Follow me if you want to live", jonka jälkeen nähdään rankkoja olosuhteita. Hannu Raittilan Finlandia-palkittu "Canal Grande" kuvittaa hieman pintaraapaisun omaisesti tätä aihetta. Siinäkin esiin nousee pahuuden tapahtumisen syy: Jotta insinööri Marrasjärvi voi ostaa S -marketista appelsiineja alle eurolla kilo.
Ai olen väärässä? Montako kertaa olet ostanut eettistä bensiiniä? Monta kertaa halvinta? Otapa esiin kaappisi. Monetko housut olet itse paikannut? Monenko tuotteen alkuperän tiedät? Onko esimerkiksi malmi louhittu julmasti ihmisoikeuksia rikkoen? Okei, tiedät että tuote on tehty eettisesti euroopassa? Sisältääkö se malmeja? Tiedätkö minkälaisista kaivoksista sitä on peräisin? Monesta tiedät ylipäätään? Jos et tiedä, tee kasa. Sitten aloitat alusta ja teet sellaiset vaatteet tai muut hankinnat jotka olet hankkinut kun "oli niin halpoja" tai "hyvässä tarjouksessa". Mikäli nämä kasat ovat suuria, lienet yhtä syyllinen kuin minäkin. Synti ei ole roomalaisessa. Synti on itkijässä. Otan esimerkiksi itseni. En juurikaan osta vaatteita, ja esimerkiksi housuni ovat kaikki useita vuosia vanhoja. Niissä on itse värkättyjä paikkoja. Takkini on kaksi vuotta vanha, sisältää höyheniä. Luutavasti epäeettisiä sellaisia. Kesäaikaan käytän nahkatakkia, sikaa tai nautaa joka on peräisin tuntemattomasta maasta. Ikää noin kymmenkunta vuotta. En ajele autolla tai ostele turkiksia tai kovin usein mitään vaatteita. Kun ostan, ostan halpaa. Lenkkarini ovat lähes varmasti köyhän selkänahasta. Suurimman osan tuotteista alkuperä on tuntematon. Siitä ei pääse mihinkään: I'm as quilty as hell.
Tätä kokonaistilannetta kuvaa itse asiassa hyvin jo käyttämäni Jeesusanalogian lisäksi toista vertausta: Junanvessavertausta. Tässä maailma kuvataan junan vessana. Kuvitellaan että kaikki ovat miehiä ja pissivät seisaaltaan. Juna on liikkeellä, joten vaunu tärisee hieman. Pissiminen ei ole aivan siistiä ja mutkatonta. Vähän roiskuu, toki osa tähtää paremmin kuin toiset, mutta roiskeilta ei voi välttyä. Tämän seurauksena WC:n reunus on saastainen. Jätämme tästä valituslapun. Valitamme junan omistajalle siitä että tällä ei ole kunnon siivoojia. Pohjimmainen syy saastaisuuteen on kuitenkin se, että kaikki kusevat ja kaikkien tähtäys heittää. Siivooja yrittää paikata tätä asiaa, mutta tosiasiassa emme valita siitä että homma kusee. Valitamme siitä että joudumme itse kohtaamaan sen saastan joka pissimiseemme liittyy. Ja olemme vihaisia siitä että emme halua maksaa siivoojalle, joten vessaa ei siivota kovin usein. Ja pohjimmiltaan pissi ei katoa mihinkään, se vain siirretään piiloon silmien alta. Ja silloin olemme tyytyväisiä. Meitä ei kiinnosta mitä junan jätesäiliö tekee, kunhan me emme joudu istumaan siihen silloin kun meillä itsellämme on paskahätä. Oikeastaan juuri tästä on kysymys. PETA:n kiinanmatka on vain käytännön näyte siitä meidän kuvainnollisesta WC -säiliöstämme.
Siksi kun sain nimilistan jossa vaadittiin että kiinalaisten turkistarhatoiminta loppuu, jätin allekirjoittamatta. Se on vain ajatus siitä että asia on pielessä. Se on. Mutta se ei muuta asiaa, se ei käytä oikeita keinoja. Se ainoastaan ostaa syyllisyydentunnetta pois. Se on se rukous, jonka kristitty tekee tajutessaan että "Passion of Christin" piiskaus johtuu hänestä. Se on se rukous, jonka avulla hän voi iloita pääsiäisestä. En siis sano että kaikki rukoukset ovat pahasta. Mutta tässä kohden sellainen voidaan kuitenkin selvästi nähdä. Tiedän että moni saa vakaumuksestaan voimaa ja intoa tehdä hyvää työtä. Sitten on niitä joilla ilmenee "Prayer: How to do nothing and still think you’re helping." Ja minun on pakko myöntää, että jos olisin kristitty, kokemuksieni pohjalta olisin joko tuota jälkimmäistä jengiä, ja niinä päivinä kun todellisuus hieroisi itseään naamaani niin että se ei onnistuisi, olisi mielessä itsetuhoisemmat sävelet, ei toiminta.
Silti ei ole tavatonta, että saan kuulla kuinka en ole valveutunut, kun korostan tietämättömyyttäni. Samoin saan kuulla kuinka en kuulemma välitä. Itsestäni tuntuu taas siltä, että välitän. Ja että se on oikeastaan aina vaikeampaa. Se, että lopetan videon kesken ja menen itkemään oli luvussa joskus muutamia vuosia sitten. Se oli vasta ensimmäinen askel. Ja vasta toisen askeleen kohdalla itse asia alkoi merkitsemään. Siihen asti kyseessä oli vain minä ja järkytykseni sekä ulkoistettu syyllisyys. Mutta tietenkin se ensimmäinen on selvästi askel oikeaan suuntaan ja kertoo hyvästä sydämestä ja empatiakyvystä. Ja voi olla että toinen ottamani askel on askel kohti tilanteen sietämistä, kun tavoitteena pitäisi olla sen muuttaminen. Maailma ei muutu paremmaksi sillä, että vaikutan yhtä vähän kuin ennenkin, mutta sen lisäksi tunnen oloni syylliseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)