Jännitteinen uskontokeskustelu.

"Tietenkin meidän on tehtävä voitavamme juutalaisten suojelemiseksi, mutta kukapa ei olisi antisemitisti"
(keisari Frans Joosef tyttärelleen, Edmonds & Eidinow "Wittgensteinin hiilihanko" -kirjan mukaan, sivu 105)

Nyt vellovassa uskontokeskustelussa uskontoja puolustetaan vahvasti historiallisuuteen ja ideologiseen valtapeliin vetoavilla, sosiologisilla, argumenteilla. Tätä keskustelua suosivat lähinnä kreationistit fundamentalistit. Tässä teemassa on kaksi lankaa.

Lanka 1: Viisaiden miesten ja perinteen argumentti.

"Monet tieteen historian merkittävimmistä tieteentekijöistä kuten Francis Bacon, Johannes Kepler, Robert Boyle, James Clerk Maxwell, Michael Faraday ja Isaac Newton olivat luomisteorian kannattajia. He lähtivät tieteellisessä työssään liikkeelle siitä, että Jumala on luonut maailman ja että juuri siksi sitä on mielekästä tutkia tieteellisesti. Heille olisi ollut täysin vierasta ajatus, että luomisteorian varaan rakentuva tieteenharjoitus määriteltäisiin tieteen ulkopuolelle kuuluvaksi. He näkivät tieteellisen tutkimuksen saavan mielekkyytensä nimenomaan ajatuksesta, että Jumala on luonut maailman ja että hän on luonut ihmisen omaksi kuvakseen."
(Tapio Puolimatka, "Luomisteoria ja modernin tieteen vallankumous", 2007)

Ensimmäinen niistä on melko perinteinen. Pinnallisesti katsoen se muistuttaa perinteistä auktoriteettiin vetoamista. Eli luetellaan tiedemiehiä jotka ovat olleet uskovaisia ja sanotaan että tämä on koko totuus. Tämä ei välttämättä ole kovin hyvä strategia. Newton uskoi okkultismiin ja alkemiaan. Todistaako tämä että ne ovat yhteensopivat tieteen kanssa? Tai että ne ovat yhtä hyviä kilpailevia totuudenselitysmenetelmiä? Eivät. Muun väittäminen on siis vähän sama, kuin väittäisi että evankelisti Ted Haggardin homoseksuaalinen tempaus huoran kanssa osoittavat että huumeiden vetäminen ja maksullisen miesprostituoitujen ostamiset olisivat yhteensopivia ja ristiriidattomia heteroseksuaalisessa kristityssä parisuhteessa elämisen kanssa. Tai että on ristiriidatonta olla katolinen pappi ja pedofiili. (NOT)

Kuitenkin tästä on hienostuneempia ja on vaikeasti huomattavampia malleja, koska siinä keskitytään provenienssiin ja historiallisen perinteen pituuteen yksilöiden sijasta. Eli alkuperä ja tradition pitkäikäisyys yhdistetään mukaan kuvioihin. Käytännössä tässä kohden tieteenhistoriasta tehdään sosiologinen päätelmä ja lopputulos esitetään kuin se olisi tieteenfilosofiaa.

Tästä saa hyvän idean ottamalla seuraavan lainauksen:

"Vastoin yleistä oletusta moderni kokeellinen luonnontiede ei syntynyt maallistuneen naturalistisen tiedekäsityksen vaan kristillisen luomisteorian pohjalta. Tieteellisen vallankumouksen keskeiset toteuttajat 1500-1700-luvuilla tekivät tieteellistä tutkimustaan sen uskon varassa, että äärettömän älykäs, kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumala on luonut koko maailmankaikkeuden, niin että on mielekästä etsiä maailmankaikkeudesta kokonaisvaltaista järjestystä. Koska Jumala on luonut ihmisen kuvakseen, on perusteita luottaa ihmisen älyllisten kykyjen kuten havainnon ja järjen luotettavuuteen. Vaikka kreikkalaiseen filosofiaan sisältyi ajatus älyllisestä alkuperästä ja siten myös tarkoituksenmukaisen toiminnan käsite, moderni luonnontiede ei päässyt kehittymään pelkän kreikkalaisen älyllisen perinnön varassa, vaan sitä varten tarvittiin joitakin perustavia olettamuksia juutalais-kristillisestä maailmankatsomuksesta."
(Tapio Puolimatka, "Luomisteoria ja modernin tieteen vallankumous", 2007)

Tämän diskurssin ydin liimautuu käytännössä siihen että tieteen kehitys kytketään luomisuskoon, ja sitten tehdään toisin kuin sijoitusneuvojat sanovat, eli menneisyyden traditio oletetaan ikuiseksi ja muuttumattomaksi totuudeksi.

Toinen diskurssi : Galileosyndrooma.

Tämä keskustelu taas perustuu siihen, miten uskovaiset ovat väheksyttyjä toisinajattelijoita. Tässä korostetaan sitä miten tiedemaailmaa hallitaan ideologisesti. Tässä viitataan siihen tosiasiaan että tutkimustulokset voivat olla ideologioista riippumattomia, mutta tutkimusideat syntyvät usein omasta maailmankatsomuksesta. Ja tutkimuksen tekoa inspiroi usein se, että tiedemies haluaa päteä jossain omassa kannassaan ja tehdä omasta suosikkiparadigmastaan suositun. Ja ihmiset tekevät tutkimusta saadakseen kultaa ja kunniaa ja rahaa.

Usein muistutetaan että on vastuutonta ottaa tätä huomioon.

Tässä kannanottona on se, että uskovaiset ovat altavastaajia. Esimerkiksi ID -kreationistien teksteissä kerrotaan usein siitä miten heidän työtään vaikeutetaan ja heitä vainotaan. Vastavoimaksi pitää kompensoida heikkoja. Tiedemaailmaa ja tutkimusta hallitsevat ateistit/naturalistit/darwinistinen salaliitto.

Yhteenpano:

Molemmissa keskustelupiireissä viitataan faktoihin ja ilmiöihin jotka ovat sinällään tosiasioita. Niitä vain tulkitaan melko luovasti. Tärkeintä on kuitenkin se, että ne ovat keskenään ristiriitaisia. Ensimmäisessä korostetaan sitä miten vaaditaan kristillisyyttä jotta voidaan tehdä paljon tiedettä. Ja selitetään miten kristityt ovat päässeet mukaan tekemään tiedettä pitkän aikaa ja isoilla määrillä. On nimekästä tyyppiä jos jonkinlaista. Tämä taas tarkoittaa sitä että toisen linjan tutkimuksessa pitäisi muistaa antaa kompensaatiota eiuskovaisille.

Nykytiede taas tunnetusti tuottaa tutkimusta hyvinkin paljon, joten selvästi nykyaika on "hedelmällistä tutkimukselle", ja jos tämä diskurssissa yksi tarkoittaa sitä että asia on hyvä, on sen sovittava tähänkin hetkeen. Mielenkiintoista tässä kohden on se, että tilastojen mukaan suuri osa tavallisista ihmisistä on uskovaisia, mutta mitä huippututkimuksemman suuntaan mennään, sitä suurin prosenttiosuus tutkijoista on ateisteja. Tämä kertoo hedelmällisyydestä.

Tuon nämä asiat esiin lähinnä sen vuoksi että diskurssit ovat itse asiassa keskenään ristikkäiset. Jos onnistut ensimmäisessä, mokaat jälkimmäisessä. Jos olet dominoiva, voit olla ideologista valtaa käyttävä julistajataho jonka ideologia tahraa koko tieteenteon ja joka tätä kautta vaatii ehdottomasti vastavoimaa. Tai sitten se on merkki siitä että maailmankatsomus on tutkimuksellisesti ja tieteellisesti hedelmällinen. Se, kumpi, valitaan tietysti sen mukaan miten itse saadaan olla oikeassa. Tätä kautta syntyy pakosti mietteitä siitä että fundamentalisteilla on selvästi kova halu ja tarve olla oikeassa (totuuden sijasta), tai sitten he muuten vain valitsevat aina juuri sen argumenttivaihtoehdon jolla erimieliset saadaan näyttämään syyllisiltä.

Siksi samanaikaisesti voi tapahtua niin että kakkosdiskurssin valossa vaaditaan reiluutta ja tasa -arvoisuutta, jossa kaikille maailmankuville annetaan mahdollisuus. Ja samanaikaisesti seuraava sitaatti sai kohdakseen sellaisia lausuntoja kuin "kaunista" ja "runollista".

"Alkukristityt pitivät ihmissydäntä petollisena. He hylkäsivät ajatuksen, jonka mukaan ihmiset voisivat saada luotettavan kokonaiskäsityksen todellisuudesta irrallaan Jumalan ilmoituksesta. Profeetta Jeremiaan mukaan ihmisen on vaikea edes tuntea itseään, koska ihmisen sydän on petollinen. Näin ollen objektiivisen tieteen harjoittaminen irrallaan Jumalan ilmoituksesta ja Kristuksesta on illuusiota. Tämän aiheuttaa (peri)synti, joka tuli mukaan kuvioihin aikojen alussa. Tämä on tiedollinen ongelma. Jokaisen ihmisen sydämessä voidaan todeta piilevä viha Jumalaa ja Kristusta vastaan. Tämän seurauksena kehittyvät vääristyneet motiivit ja ennakkoluulot vääristävät ihmisen havaintoja ja ajattelua. Tällaisen voimme nähdä raamattukritiikin historiasta ja ihmisen mieltymyksestä sellaisiin tutkimustuloksiin, jotka halventavat Kristusta."
(Tapio Puolimatkan "Usko, tiede ja Raamattu")

Jos alkuateistit sanoisivat että uskonto on harha ja illuusio jossa toiveajattelu sumentaa todellisuudentajun ja saa tavoittelemaan olemattomia Helvetinpelon ja pelastusporkkanan vuoksi, ja että tietyt näkemykset tulkitaan jopa synniksi jolloin kriittinen ajattelu kuihtuu (jos evoluutioon uskominen on syntiä, on näin uskovan helppo ajatella että sille ei tarvitse osoittaa tilaa minään vaihtoehtona, koska hän tietää jo totuuden valmiiksi, ei empiriaa tarvita, jolloin tutkimuksen ainut tehtävä on vain varmistaa mitä jo tiedetään, mikä ei edistä tutkimusta) - ja muistuttaa tässä sen faktan miten maailmankuva voi harhauttaa tutkijan pahastikin - ja sitten sanoisi että kukaan kreationisti ei voisi tehdä hyvää tiedettä, että heidän tekemisensä on vain illuusio. (Omilla lähtökohdilla tämä on tietysti helppo. Siksi Puolimatkakin viittasi puhtaasti kristilliseen konseptiin, perisyntiin..) Tätä kutsuttaisiin sen oikealla nimellä "ad hominem". Tai vaan "hitto mitä evopaskaa". Ja tässä oltaisiin ihan oikeassa.

Falsifiointi: Kakusta ja reseptistä.

Melkoisen usein fallibilismia kritisoidaan siitä, että sen esittämää falsifiointiperiaatetta ei voida kumota havainnoilla, ja jos hyväksymme että vain asia jota voi kumota voidaan hyväksyä, se tarkoittaa että falsifiointikriteeri olisi huono. Tätä kautta olisi syytä kieltää koko falsifioinnin käsite sisäisesti epäkoherenttina.

Tässä on kuitenkin takana vaatimus skientistisen universaalista totuusmittarista. Eli se nojaa taustaoletukselle siitä että tieteellisesti hyväksytty päättely tarkoittaisi ainutta samaa kuin ainut sallittu päättelemisen muoto. Tässä oletetaan että tieteellisen todistamisen ulkopuolella olisi vain typeryyttä. On kuitenkin hyvin ymmärrettävää, miksi tätä ajattelutapaa yhdistetään juuri Popperiin ja hänen fallibilismiinsa. Hän itse käytti hyvin samantapaista argumentaatiota Loogista positivismia vastaan. Loogiset positivistit esittivät että metafyysiset ongelmat ovat irrelevantteja. Niistä piti päästä eroon. He olivat tässä suhteessa "ääriskientistejä".

Tätä kautta kaikki olennaiset kysymykset ovat pulmia, jotka ratkaistaan kielipelin sisältä, ratkaisu olisi objektiivinen vain tämän systeemin sisällä. Tämä erottelu oli loogisilla positivisteilla, jonka keulakuvana oli Wittgenstein, erityisen olennaista. Hänestä metafyysiset kysymykset, ongelmat olivat eräänlaista mielen laiskuutta : Niiden kysyminen ja niihin vastaaminen johtuvat siitä että käytetään väärää ratkaisupeliä. Esimerkiksi kysymys sielusta on Wittgensteinistä kielen tasollinen sekaisinmeno, siitä puhuttaessa ei saisi pelata samankaltaista peliä kuin mitä vaikka gravitaation ja putoavien kappaleiden kanssa tehdään. Näiden kysyminen ei ole kovin järkevää. Niistä olisi syytä vaieta.

Popperista oli kuitenkin olemassa oikeita ongelmia, joita voitaisiin käsitellä muunakin kuin pelkkänä kontekstiriippuvaisena kielipelinä. Hän oli sitä mieltä että jos filosofia olisi sellaista kuin Wittgenstein et co. esitti, hän ei olisi siitä edes kiinnostunut. Tätä kautta metafysiikan vaatiminen tietysti astui mukaan kuvioihin. On selvää että tästä syntyy skismaa.
1: Eräs Popperin kohtaaminen Wittgensteinin kanssa "livenä" on kuvattu melko värikkäästi David Edmondsin ja John Eidinowin kirjassa "Wittgensteinin hiilihanko", joka kertoo lyhyestä episodista. (Tietenkään tämä tietty kohtaaminen ei ollut ratkaisevan oleellinen, mutta kokonaisuutena kirja heijastelee tätä taustalla olevaa laajempaa kärhämää varsin hyvin.)

Tietenkin pelkkä haluaminen on halpaa. Ja huono filosofi voi joutua kortistoon. Popperilla oli kuitenkin harvinaisen vahvoja perusteluja kannalleen.

Kuten filosofian ystävät tietävät, looginen positivismi on niitä harvoja ajattelujärjestelmiä, joka on käytännössä lopettanut itsensä. Se on hylätty ja heitetty roskakoriin Yhtenä syynä oli muun muassa induktion ongelma, joka osoitti että luonnonlaki on aina eräänlainen metafyysinen leikki. Popperin "Tutkimuksen logiikka" sisältää esityksen metafyysisestä hypystä: Luonnonlaki nojaa induktioon jossa äärellisestä määrästä yksittäistapauksista johdetaan yleinen, ääretöntä pistejoukkoa käsittelevä, laki. Tätä kautta ei koskaan voida todistaa itse induktiota, todistamisessa on aina mukana arvausta. Ja tämän vuoksi induktioiden kanssa räknätessä keskiöön tulikin ottaa virheiden osoittaminen.
1: On aivan eri asia vaatia miljoonaa testiä. Kun ääretön isketään pöytään, on selvää että verifiointi on aika heikoilla.

Induktion oikeutus on metafyysinen hyppy. Popper ei siis kieltänyt induktiota, koska falsifioitava teoriakin on sellainen. Vaan sen sijaan esitti että miten tämän ongelman kanssa syntyvä tiedon ja kumoamisen epäsymmetrian kanssa voidaan tulla toimeen.
1: Epäsymmetria näkyy vaikka Humen induktion ongelmassa. Kuuluisaa kanaesimerkkiä käyttämällä: Kun yksi vastaesimerkki, kanan pään kirveellä katkaiseva isäntä, voi kumota induktion siitä että isäntä tuo aina ruokaa, mutta mikään määrä sopivia jyväntuonteja ei tarkoita että seuraavana päivänä ei tule kirvestä, on keskityttävä korroboraatioon, kriittisissä ja potentiaalisesti teorian kumoavista kokeista selviämiseen. (Toki tämä on hieman mutkikkaampi, mutta idea tulee kuitenkin esille.)

Kaiken kaikkiaan luonnonlakeja ei voitukaan verifioida. Tästä voidaan palata falsifioinnin falsifiointiin. Mukana olikin metafyysisiä oletuksia.

Popperiin ei voida soveltaa metafysiikan mukaan tuomisen ongelmaa samalla tavalla. Syy on se, että fallibilismi ei ole samaan tapaan "metafysiikan kieltävää". Koska hän ei ole "yhden tavan mies" samaan tapaan kuin loogiset positivistit, ei tässä systeemissä ole ongelmaa siitä että siinä tehdään joitain metafyysisiä oletuksia.

Hänen tärkein näkemyksensä tässä kohden on juuri se, että on ongelmia, eikä vain pulmia. Joten ongelman olemassaolo on tuskin kovin ongelmallista hänen näkemykselleen.

Tätä kautta falsifiointiperiaatteen falsifioitumattomuuden soveltaminen syytteenä toimii hyvin huonosti. Popperin kriteeri koskee tiedettä, mutta hän ei ole missään vaiheessa väittänyt että falsifiointiperiaate olisi tiedettä. Popperista se on tieteenfilosofiaa. Tätä kautta falsifiontiperiaatteen syyttäminen falsifioimattomuudesta on varsin huono argumentti. Ja se hyväksytään vain (1) ennakkoluulojen vuoksi, eli tieteenfilosofit nähdään skientisteinä, jotka kieltävät ongelmat (2) sitä kautta että kriitikko itse ajattelee positivistissävyisesti että jos tieteelle on kriteeri, sen ulkopuolella ei voi olla mitään järkevää.

Silti olen kuullut jopa vihjeitä siitä että Popper olisi ollut dogmaatikko, kun hän oli falsifiointiperiaatteen falsifioimattomuudesta kuultuaan luokassa, moitti lähinnä kysymystä huonoksi. Hän oli heittänyt melko kevyesti kyselijälle siitä miten hän opettaa filosofiaa jotta kysymykset olisivat järkevämpiä. Syynä ei ole se että argumentti olisi ollut niin hyvä että parempaa vastausta ei olisi. Itse asiassa se on niin huono, että ihmettelen jos Popper näki siinä mitään sellaista arvoa että se olisi riittävän arvokas vastattavaksi. Kun lukee Popperin jaottelut eri maailmoihin, joista yksi on tieteen maailma, ja muistaa hänen suhteensa pulmiin ja ongelmiin, on selvää että Popper tunsi vastauksen tähän ongelmaan, oli itse asiassa hieronut sitä esiin jo ennen kuin hän sai nenäkkäitä oppilaita.

Nenäkäs kysymys osoitti vain että Popperkriitikko oli jättänyt Popperinsa ymmärtämättä.

Samoin Popperia syytetään ulosrajaajaksi. Tässä on toki sen verran perää että hänen näkemyksensä siitä mikä on tiedettä on varsin tiukka. Itse asiassa se on niin tiukka että käytännössä kaikki muut ovat löyhempiä. Voidaan melko turvallisesti sanoa että jos teoria täyttää falsifiointiteorian vaatimukset siinä määrin missä se on ylipäätään mahdollista, se mitä luultavimmin täyttää muutkin vaatimukset.

Kuitenkin fallibilismi kokonaisuutena on yllättävän suvaitsevaa. Se sallii paljon luonnontieteen ulkopuolista argumentaatiota. Popperhan tarkoitti kriteerinsä vain luonnontieteen tunnistamiseksi. On tavallaan hieman kornia syyttää sitä että jos joku tekee "philosophy of science", että se on juuri sitä. Syynä voi tietysti olla se, että tieteenfilosofiaan on kautta historian laitettu maailmankuvaselityksiä, joissa on syleilty koko sallitun argumentaation maailmaa. Eli epätieteellinen on automaattisesti rajattu myös huonoksi logiikaksi ja irrationaalisuudeksi.

Minusta kuitenkin esimerkiksi matematiikka ja logiikka ovat hyviä, vaikka niillä itsellään ei ole mitään tekemistä empirian kanssa. Selvästi sallin luonnontieteen ulkopuoliset järjestelmät. Mutta tämä on tietysti aivan eri asia kuin sanoisin että matematiikka ja logiikka olisivat luonnontieteellisesti todistettuja. (Tosin tehokkuutensa tämän apuvälineenä ne ovat todistaneet.)

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa että kakku ja sen resepti voivat olla erilaisia asioita, eli luonnontieteenfilosofian ei tarvitse olla luonnontiedettä. Samoin vasara ja taottu kypärä ovat eri asioita, eli luonnontieteen käyttämä logiikka ei välttämättä vaadi luonnontieteellistä koettelua. Kunhan ei olla loogisia positivisteja. Mutta se on jo kuollut hevonen. Sen vaatimusmaailma elää enää korkeintaan arki -ihmisten näkemyksissä siitä mitä tiede on. (Tosin se on siellä ollakseenkin liian mutkikasta.)