Kelpo kansanmiehen pärjäämisestä

"Kun on sirkeät silmät ja kerkeä kieli ja kympillä ostaa ja kahdella myy / kun on puhtaat munat ja vilpitön mieli niin elämässä kaikki järjestyy."
(Ilkka Vainio, "Puhtaat munat ja vilpitön mieli")

Minua facebookissa seuraavat ovat tienneet että olen ollut jo "minun mielestä aika monennen päivän" sairaslomalla. Syynä oli äärimmäisen harvinainen komplikaatio. Joka syntyi juurihoidossa. Yleensä juurihoidon tehtävänä on nimenomaan estää suurempia ongelmia. Ja yleensä jos tulehduksia tulee, ne tulevat ensimmäisillä hoitokerroilla. Olin tässä kohden äärimmäisen epäonninen ja ongelmat lähtivät vasta kun se aivan viimeinen hoitokerta oli tehty.

Ja voi minkälainen tulehdus se olikaan. Käytännössä sanoen kuoleminen oli vähintään kohtuullisen lähellä. Kuolema yhdistettynä siihen että kotona pakkonyhjääminen sairaslomalla on varsin tylsistyttävää, ollut minulla ollut tavallista kovempi pakko pysähtyä ja miettiä asioita. Pysäyttäminen sekä henkisessä että fyysisessä mielessä ajoi syvään itsetutkiskeluun. Esimerkiksi mietin mitä itseltä puuttuu ja mitä olen saavuttanut. Ja mikä on hukassa ja mikä hallussa; Onkin kieltämättä hyvä silloin tällöin pysähtyä tarkistamaan onko hallussa esimerkiksi järki, tunteet ja housut.

Siinä reflektion pyörteissä mieli herkistyy miettimään että mitä elämästä on jäänyt käteen. Ja kuten kirjoitettu on ; Kysykää niin teille vastataan ; Ja niin tapahtui että katsoessani oikeaa kättäni ja sitä mitä siinä on, tiedostin että WC:n seinäkirjoitukset ovat väärässä. Ei minulla mitään tulevaisuutta ole kädessäni. Jotain ihan muuta. Tulevaisuuden kanssa sillä yhteistä on lähinnä se, että molemmat vaikuttavat aina liian lyhyiltä.

Kokemuksen kiusallisen tarkka kuvaus.

Kommenttini oli tarpeellinen. Tavallisesti tulehdus, ainakin hammaslääkärin kertoman mukaan, kasvattaa pienen kipeän osan josta sitten kasvaa tulehdus. Minulla se sen sijaan levisi varsin nopeasti. Kun illalla menin nukkumaan normaalilla naamallani kokien korkeintaan välttävää iensärkyä, heräsin tilaan jossa ientaskun tulehdus on levinnyt silmäkulmaan asti. Tämä oli luonnollisesti suhteellisen vakava tilanne. (Ja rehellisesti sanoen miekkailija ilman 3D -näköä on jokseenkin surullinen hahmo.) Sain tähän sitten hyvin tehokasta antibioottia. Tämä olikin varsin tehokasta, ja seuraavana aamuna mätäpaise ylsi enää peukalonpaksuuden päähän silmästä. (Tällä hetkellä se on lähinnä sellainen kuin joku olisi työntänyt ylimääräisen peukalon poskionteloon.)

Mutta asia ei jäänyt tähän. Jatkotilanteen voisi kuvata mainoksena. Canesten -tuotemerkin "info/mainos" - josta ei tule minulle yhtään rahaa vaikka pitäisi - selittää kaksi oleellista faktaa. "Antibioottikuuri on yleisimpiä riskitekijöitä hiivatulehdukselle. Hoito olisi hyvä aloittaa heti, kun ensimmäiset oireet ilmaantuvat, jotta limakalvot eivät pääse turhaan huonoon kuntoon." ja "Miehellä intiimialueen hiivatulehdus on harvinaisempi, sillä naisen emättimessä sienellä on paremmat edellytykset elää."

Sain siis ironisen ja kiusallisen sairauden joka johtui siitä että yritin tehdä itsestäni elossapysyvän. Tai ainakin ei-kuolleen. Tai ainakin sellaisen että minulla vielä olisi edes välttävä 3D -näkö. Hiivatulehdus oli käytännössä jotain joka oli vähän tulehduksenkaltainen tila paikassa johon ei halua minkäänlaisia tulehduksenkuuloisiakaan asioita. Ja se on vieläpä perin epäesteettinen tehden elimestä sen näköisen minkälaisena siitä ei koskaan haluaisi nähdä. Vaarallinen tila ei toki ole. Joskus luonto vaan muistuttaa ironisesta ja yrjöttävästä puolestaan. Tila oli sen verran kiusallinen että en edes nauttinut päähäni pälkähtäneestä ajatuksesta jossa ostaisin ohrajauhoja ja alkaisin kirjaimellisesti panemaan olutta.

Minulla oli tuossa vaiheessa vielä kuumettakin, joten olin varsin ikävässä tilanteessa. Ajatus ympärileikkauksesta tuntui ensimmäistä kertaa elämässä miellyttävältä vaihtoehdolta. Jopa siinä tapauksessa että se olisi pitkäaikainen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan.

Mitä tämä raju kokemus minulle opetti?

Mielestäni tämä sairaus pakotti minut miettimään elämän tärkeimpiä ja syvimpiä asioita. Nimittäin evoluutiota. Oma tilanteeni on nimittäin siitä erikoinen että se iski kelpoisuutta molempiin päihin. Ensinnäkin se demonstroi että nykymaailmassa on teoriassa mahdollista kuolla tulehduksiin. Lääketiede pelasti minut, mutta kenties joku muu olisi voinut kuolla tuossa tilanteessa. Ja moni olisi voinut olla aivan täysterve. (Evoluutiossa kelpoisuusasiat ovat usein jatkumoita.) Ja sitten toisaalta koko ruljanssi on vähentänyt minulta ns. sellaisia päiviä jolloin tuotetaan lisääntymään pääseviä jälkeläisiä. (Siis teoriassa, olemme päättäneet antaa geneettisen imperatiivin hypätä kaivoon.)

Tämä muistuttaa itse asiassa siitä että arkijärjellä katsoen kelpoisuus on ns. "vernacular fitness". Tämä on evoluutiobiologejen harvemmin käyttämä ajatusmalli, mutta siihen törmää joskus niiden parissa jotka suhtautuvat evoluutioon astetta filosofisemmin. (Eikä ihme "vernacular" on kaikkea muuta kuin kansankielinen sana joka tarkoittaa "kansankielistä". Se on intuitiokeskeisyydessään arkiajattelua huutava näkökulma.) Esimerkiksi vuonna 2002 "Journal of Philosophy" julkaisi  tätä näkökulmaa koskeva kirjoitus "Two ways of thinking about fitness and natural selection". Ja sen kautta näkökulma tiivistettiin siten, että x on kelpoisempi kuin y jos ja vain jos x on ominaisuus joka mahdollistaa ratkaisemaan "design-ongelmia" joita ympäristö tekee ja tekee tämän täysivaltaisemmin kuin y -ominaisuus tekee.

Tässä peruskysymys on tietysti siinä että mikä on tämä paljon puhuttu ongelma jota ollaan ratkomassa. Tässä kysymyksessä on sekä laadullinen että määrällinen puoli. Ongelmien ratkaisemisessa on mietittävä sellaisia kysymyksiä kuin että montako ongelmaa ympäristö tunkee, miten oleellisia nämä ongelmat ovat, ja miten niiden onnistumisessa on erilaisia aste-eroja. Näiden kahden peruskysymyksen avulla haetaan sitten jonkinlainen "utilitaristishenkinen tasapaino" ; Se jonka kokonaiskuva on parempi on se jonka kelpoisuus on suurempi.

Ei ole kovin haasteellista nähdä että kohtasin muutamankin designongelman. Ja varmasti on geenejä jotka auttavat taistelemaan tulehduksia ja sienitauteja vastaan. Nämä olisivat varmasti kelpoisuutta parantavia. Tämä on todella järkeenkäypää. Toki tätä ajatusta pyöritelleet ovat tietoisia että tässä muodossa ollaan hyvin lähellä vaikeuksia. Koska se kohtaa helposti tautologiaongelman. Kun mietimme "designongelmaa" se on helposti metaforinen. Riskinä on että heilutellaan käsiä. Silloin voidaan päätyä evolutiivisesti todellakin siihen tilanteeseen (joka ei evoluutioteoriassa itsessään ole) jossa kokonaisuus on kehäpäätelmäinen. Kun ongelmia ei ole määritelty, ja voidaan aina sanoa että ympäristön muutokset voivat hämmentää tuloksia ja ongelmia voi olla useita jotka konkretisoituvat ja ratkeavat eri tilanteissa. Ja niin kädessä olisi se, että designongelmien ratkaiseminen olisi sitä, että syntyisi paljon jälkeläisiä. Jos ongelmien määrä on laskematon ja niiden ratkaisun trivialiteetti-relevanssikysymykset ratkaistaan mittaamalla pelkästään jälkeläisiä, on kokonaisuus hoopo.

Siksi onkin syytä mitata oleellisesti tutkittavia ilmiöitä. Tätä kautta voidaan kvantitatiivisesti mitoittaa eroja. Tällöin tutkitaan sitä minkälaisia designongelmia on ja ei ole. Tältä kannalta voidaan ajatella että kokemani ensimmäinen tulehdus oli hyvin harvinainen. Sellaiselta suojautuminen voi olla jopa äärimmäisen triviaalia. Sen vaikutus on toki suuri, mutta riskianalyysin kannalta voidaan nähdä että merkityksellisyydessä on aina tapahtuman todennäköisyys yhdistettynä sen haittaan. Toisaalta taas myös miesten hiivatulehdus on varsin harvinainen ja loppujen lopuksi vaikutukseltaan varsin lyhytaikainen. Se oli kiusallinen mutta evolutiivisesti katsoen ei kovinkaan relevantti ongelma. Se on sekä harvinainen että kelpoisuushaitaltaan lähes triviaali. Toisin sanoen kelpoisuusongelma ei ole evoluution kannalta merkittävän suuri. (Se vain olisi voinut tappaa minut. Mutta jos tarkastellaan geenisekvenssien muuttumusta populaatiossa, kaikki on tilastollista ja yksilöiden murskaantuminen ei ole tutkimusongelman kannalta kovin relevanssi. Henkilökohtainen merkittävä ongelmani trivialisoituu helposti tässä näkökulmassa.)

Usein tässä harvinaisen arkijärjen mukaisessa kelpoisuudenmäärittelyssä käytetään vielä lisäksi nimenomaan suhteellista kelpoisuutta. Sillä moni ajattelee että ajatus absoluuttisen kelpoisuuden mittaamisesta tällä keinoilla on liian epäeksaktia. Että ei pidä katsoa vain jälkeläisiä vaan verrata asioita keskenään. Silloin on katsottava eri versioita ja lopullinen vastaus ei ole että kuinka monta designongelmaa ratkaistaan, kuinka relevantteja ne ovat ja miten tehokkaasti ne ratkaistaan. Vaan se, onko x tehokkaampi vai vähemmän tehokas kuin y. Suhteellinen kelpoisuus kiertää ongelmia. Mutta moni näkee että tämä kikka trivialisoi tämän kelpoisuusmääritelmän. Se ei ole kehäpäätelmäinen mutta se ei kerro kovin paljoa sellaista joka olisi kiinnostavaa. (Kiinnostavuus on jossain määrin subjektiivinen asia, mutta on siinä sen verran totta että suhteellinen kelpoisuus kertoo aika vähän siitä onko ominaisuus todella hyvä vai huono. Se kertoo vain onko se parempi vai huonompi kuin jokin toinen.)

Siksi evoluutioteorian parissa varmaan suositaankin näitä vähän vähemmän intuitiodenmukaisia kelpoisuusmalleja, kuten esimerkiksi populaatiogenetiikkaa.

Jotkin epäkelvot asiat eivät koskaan kuole (jotkut jopa yrittävät yleistyä ilman ansioita)

"x is fitter than y in E = x has a probabilistic propensity  \.5 to leave more offspring than y"
(Beatty & Mills, "The propensity interpretation of fitness", 1979)

"Uncommon Descentissä" Barry Arrington on ottanut evoluutiokritiikissä esille luonnonvalinnan tautologisuuspuheen. "... there is no way to tell whether a particular engineering trait, in isolation, caused an organism to be more fit. And this drives us back to where we started. The only way to measure “fitness” is by reproductive success, which is obviously tautological if “fitness” is defined as “reproductively successful.”" On toki klassista kreationismia selittää että luonnonvalinta on kehäpäätelmä. Siksi evoluutiokin on luonnollisesti uskonto.

ID, joka ei tietenkään ole kreationismia, ja jonka suunnasta kuullaan sellaisia asioita kuin että "ongelma ei ole mikroevoluutiossa vaan makroevoluutiossa" voi tietysti kritisoida tätä "mikroevoluution" perusilmiötä. Samoin ID:ssä korostetaan usein että evoluution kannattajat ovat sokeita koska eivät tiedosta että luonnonvalinta on teleologinen. Että evolutionistit näkevät oikein että eliöt ovat toiminnallisia ja funktionaalisia. Kreationistit vain näkevät että tämä funktionaalisuus, eli kelpoisuus, on Jumalan valmistamaa. Nyt Arrington siis väittää että evoluutikot eivät mittaa kelpoisuutta ja että mikroevoluutiokin on roskaa. So to be it. Lähdetään tälle tielle.

Hämmentävää.

Voisin toki selittää asiasta pitkästi. Mutta on kenties syytä katsoa että syynä on enemmän se, että evoluutiota ei ole ymmärretty. (Se on sääli, sillä evoluutiokäsitteen mallintaminen voi olla varsin hauskaa.) Vaan sanallistettu. Arrington ja kaltaisensa eivät siis oikeasti osaa evoluutiota, he vain ovat opetelleet joitain arkitajuisia lauseita jotka eivät ole esimerkiksi sellaisia asioita kuin kelpoisuuden määritelmä. Ne eivät ole sanallisia vaan tilastollisia ja matemaattisia kuvauksia.

Karkeasti sanoen kokeellisessa evoluution tutkimisessa ytimessä on populaatio. Tässä katsotaan selviytymisiä tilastollisesti ja todennäköisyyksistä käsin. Tässä tutkimusaiheena ovat fenotyypit ja yhä useammin myös genotyypit. Esimerkiksi jos merkitään ja irtipäästetään yksilöitä voidaan havaita kuoleeko kohteita satunnaisesti vai ei. (Kuten vaikkapa niiden koivumittarien kohdalla.) Jos tilasto näyttää että kuolema on satunnaista, ei siihen hevin mikään luonnonvalinta vaikuta. Ja jos luonnonvalinta voidaan näin eliminoida aineistosta, se ei selvästi ole kehäpäätelmä tai "triviaali analyyttinen määritelmäkikkailu" joka on vain konstruktio jolla luokitellaan aineistoa riippumatta siitä miten ilmiöt toimivat maailmassa.

Asia on toki vielä pahempi. Evoluution arvioissa on täysin mahdollista että vähemmän kelpoinen yleistyy. Itse asiassa näiden kaavojen voisi luulla olevan evoluutiokriitikoiden tiedossa, ihan sen vuoksi että usein näihin mahdollisuuksiin viitataan kun halutaan korostaa että evoluutio ei voi hienosäätää asioita. Silloin evoluution pitää voida heikentää kelpoisuutta. Ja tämä kelpoisuus taas on juuri sitä samaa evoluutikoiden mittaamaa kelpoisuutta. Joten selvästi Arrington on pulassa. Ja oikein mitään mutkia poiskaan tässä ei ole, koska kyseessä ei ole se että käytettäsiiin "eri evoluution määritelmää". Nimittäin neutraaliteorian kuvaamien ilmiöiden ja adaptationistien painottamien piirteiden erottaminen toisistaan ei ole mielipidekysymys. Neutraalisti fluktuoivat voivat yleistyä, mutta matemaattisesti tarkastellen ne käyttäytyvät eri tavalla kuin sellaiset joiden takana on adaptiivisuutta.

Evoluution arviointi perustuu mittauksiin ja kaavoihin.

Olen toki tässä lähinnä kuvannut sitä mitä evoluutioteorian kautta voidaan tehdä. Siinä olevia kaavoja on sitten enemmän noiden linkkien takaa. Mutta niissä kaikissa henkenä on juuri se, että niissä esille pomppaa jotain joka ei selvästi sovi kuvaukseen.

Koulutettuna jalostajana olen tietysti varsin konkreettisesti asiassa kiinni sitäkin kautta että lapsuudenkotiini hankittiin koira "jalostuskoiraksi", eli koira asui meillä ja oli teoriassa jonkinlaisessa jalostusssuhteessa kenneliin. Tässä kävi vähän huvittavasti, sillä Bella -koiraa ei kiinnostanut kuin naapurin sekarotuiset, intoa puhdasrotuisille ei löytynyt. Selvästi jalosusarvo, tässä kohdden jalostettavien yksilöiden fittness, ei vastannut suoraan jälkeläisten määrää. Bella ei silti ollut geneettisesti heikko. (Sillä oli jalostusarvon odotusarvo jo ennen ensimmäistäkään jälkeläistä.) Arkijärjelläkin voi tätä kautta kenties ymmärtää että genotyypin ja fenotyypin erottaminen on evoluutiossa arkipäivää. Ja silläkin on relevanssia kun mietitään fitnessin ja luonnonvalinnan suhdetta.

Se, miten tämä onnistuu on juuri se että irtaudutaan jostain koulukirjan sanallisista kuvauksista. Ne ovat karkeistuksia, niillä on tiedettä popularisoivaa voimaa enemmän kuin tieteellistä voimaa. Evoluutioteoria sen sijaan nojaa esimerkiksi populaatiogenetiikkaan. Evoluutiotutkimuksessa on karkeasti ottaen kysymys siitä että on erilaisia malleja joilla ennustetaan asioita. Ja sitten katsotaan miten tässä pitäisi tapahtua. Kun näitä malleja verrataan siihen miten seuraava sukupolvi toimii, voidaan huomata mitkä niistä osuvat paremmin kuin toiset.

Ja koettelu ei ole edes vaikeaa.

Toki kelpoisuuden ennustelu ja mittaaminen onnistuu muutenkin. (Tätä voi tehdä jopa kotonaan.) Luonnonvalintaa ja kelpoisuutta ja niiden suhdetta voidaan testata aivan alusta, kädestä pitäen ja tavalla joka voidaan tehdä jopa kotioloissa.

Oletetaan että meillä on genotyyppi A josta emme tiedä mitään. Laskemme niiden lukumäärän. 65 yksilöä. Sitten voimme odottaa kunnes ne saavuttavat aikuisuuden. Tässä vaiheessa voidaan huomata että yksilöitä on 44 jäljellä. Voimme huomata myös että A -genotyypillä on kaiken kaikkiaan 187 jälkeläistä. Voidaan ajatella että kelpoisuus on selviytymisen todennäköisyys kerrottuna sillä paljonko jälkeläisiä selviytyjää kohden on, joka kerrotaan ½. Näin ollen kelpoisuudelle voidaan rakentaa genotyypille arvo [(44/65) * (187/44)] / 2. Tämä on 1.438. Kun otamme käsille seuraavan sukupolven, voimme asettaa ennustuksen että jos luonnonvalinta on totta niin silloin seuraavassa sukupolvessa tuossa luvussa on jotain oikeansuuntaisuutta. Jos luku on aina sama, tiedetään että voidaan varsin hyvin sanoa että olemme kokemuksesta oppineet että tuo on se voima jolla valinta vaikuttaa noissa olosuhteissa.

Kun tätä toistetaan voidaan huomata variaatiota. Jos A:n kelpoisuus ei oikein tahdo pysyä tasaisena, eikä se pysy tasaisena eri koeryhmien välillä joita on tehty samalla lähtötilanteella ja genotyypillä ja toimintaympäristöllä, se tarkoittaa että ominaisuus fluktuloi.joten sen takana ei ole kelpoisuus vaan neutraalien ominaisuuksien seilaaminen geneettisen ajautumisen voimalla. Katsokaa. Tämä on ennuste jossa luonnonvalintahypoteesin voimakkuus ja läsnäolo voidaan arvioida sekä suuruudeltaan että relevanssiltaan. (Adaptaatio on luku jossa on sekä suuruus että luottamusväli.) Ja kun näemme koejärjestelyn, sitä käsitteleviä yhtälöitä ja sen että havaintoaineisto muuttaa arvioita relevantisti voidaan huomata että se mitä tehdään ei mitenkään voi olla kehäpäätelmä. Sen sijaan se on empiriaa jossa on työhypoteeseista vedettyjä ennusteita joita koetellaan hypoteettis-deduktiivisesti. Eli kysymys on aivan suorasta tieteenteosta.

Nämä ovat muistutuksia. Mutta loppujen lopuksi kaikki tämä vaiva on ollut ylenmääräistä. Sillä Arrington on kliseeväitteensä kanssa niin monisyisesti ja syvällisesti väärässä että seasta löytyy niin yksinkertaisia kulmia että ne ymmärtää käytännössä kuka tahansa blogini seuraaja jolla on riittävästi älyä siihen että oppii lukemaan. (Itse asiassa jo kengännauhojen sitominen riittää jos löytyy joku joka lukee blogitekstit puolesta. En tosin tiedä voiko tätä fiksumpia blogini seuraaminen kiinnostaakaan.)

Hetkinen. Eihän yksilöä määritetä kelpoiseksi sitä kautta miten hyvin tämä yksilö itse tuottaa jälkeläisiä...

Tässä toki mitataan sellaisia asioita kuin syntyneitä jälkeläisiä ja ikään sidottuja kuolinaikoja ja myös "sukulaisten kuolinikien jne. tilastojen frekvenssejä". Mutta tässä tilastollisuus ja monien muuttujien interaktio muuttavat asian luonnetta. Tilastollisuus on tässä oleellinen. Itse asiassa tautologia-argumentti nojaakin siihen että argumentin näkökulmaa väännetään yksityisestä tilastolliseen ja tilastollisesta yksityiseen. Se on ovelasti ja mutkikkaasti piilotettu ekvivokaatio -päättelyvirhe. Päättelyvirhe joka perustuu siihen että ei ymmärretä että kelpoisuus on tilastollinen ilmiö kun taas luonnonvalinta toimii siten että yksilöitä karsiutuu ja geenialleelit harvinaistuvat tätä kautta. - Huvittavaa kyllä, ID -liikkeen perustaja Phillip Johnson kirjoissaan korostaa usein sitä että evoluutikot sotkevat argumentteja vaihtamalla evoluution määritelmää lennosta. Ja että tarkkaavainen huomaa epäloogisuuden tarttumalla juuri tähän. Luonnonvalinnan tautologia -syytteessä tätä tehdään hyvin konkreettisesti.

Kun otetaan tämä huomioon voidaan huomata varsin arkijärkinenkin huomio siitä että jopa kaikista laveimmilla ja simppelemmeilläkin tavoilla luonnonvalintaa ja kelpoisuutta katsoen voidaan huomata että yksilön kelpoisuutta ei määritetä suoraan tämän yksilön lisääntymiskelpoisuudesta. Päin vastoin ; Luonnonvalinnan kaavat odottavat variaatiota ja että joskus huonommallakin kelpoisuudella pärjää. Kelpoisuus on "tilastollinen ennuste", ei jokin joka sidotaan yksilöön. Kaavat on suunniteltu siten että jos yksilö ei ole kelpoinen mutta onnistuu tuurilla lisääntymään onnekkaasti, tätä ei lasketa kelpoiseksi. Sillä muut saman genotyypin hahmot eivät lisäänny usein kelpoisesti. Ja jos kelpoinen yksilö kuolee meteoriitti-iskuun (tai siihen että istuu lattialle jalostuskennelissä) sitä ei lasketa luuserigenomien joukkoon. Sillä jopa aivan yksinkertaisimmillaan kelpoisuus on tilastollinen ja ne jotka lisääntyvät ja kuolevat ovat yksilöitä. (Minkä pitäisi toki olla selvää jo sitäkin kautta että yksilöt eivät kehity evolutiivisesti, evoluutio tapahtuu sukupolvelta toiselle siirryttäessä, ja sen ytimessä on geenifrekvenssien muuttuminen populaatiossa.)

Teknisemmin voisi sanoa että voimme määritellä odotettavissa olevan kelpoisuuden(A) organismille(O) ympäristössä(E) esimerkiksi seuraavalla kaavalla:
A* (O, E) = ΣP(Qi^OE)Qi^OE − f(E, σ²) Jossa Qi^OE on mahdollisten jälkeläisten määrä sukupolvessa i, P(Qi^OE) on tilastollinen todennäköisyys jossa Qi^OE toteutuu sukupolvessa i. Ja f(E, σ²) on tutkittavaa ominaisuutta koskeva varianssi, joita jälkeläisissä on odotettavissa. On itse asiassa selvää että todennäköisyydet ovat olemassa jo ennen kuin ainuttakaan jälkeläistä on pykätty, ne on haettu tilastolliselta tasolta. Lisäksi kun ympäristö, varianssi ja vastaavat ovat havaittavissa, voidaan ympäristönmuutoksella havaita muutoksia kelpoisuudessa. Kuten kaikissa mittauksissa joissa on monia muuttujia, hyvää testaamista voidaan tehdä siten että otetaan yksi muuttuja jota yritetään muuttaa hallitusti samalla kun muut osiot pidetään mahdollisimman ennallaan. (Jos joku kreationisti osaisi vaikka peruskoulun matematiikkaa, hän voisi tietää että matematiikka mahdollistaa sen, että voidaan ratkoa muitakin muuttujia kuin sitä mikä on yhtälömerkin vasemmalla puolella yksinään. Siirtely puolelta toiselle mahdollistaa käytännössä sen että jos se on kaavassa, se voi olla jotain jonka avulla mitataan jotain muuta tai sitten sitä mitataan muiden avulla.) Joka tarkoittaa sitä että kelpoisuuden mittaaminen on todellakin paljon muutakin kuin sitä että katsotaan sukupuusta montako jälkeläistä tuolla tietyllä yksilöllä on.
1: Oikeastaan ainut järki joka Arringtonin typerehtimisestä voidaan pumpata on se, että adaptaatio ei todellakaan tarkoita niitä juttuja joita se intuitiivisesti voisi tarkoittaa. Esimerkiksi huonon alleelin deleetio voi olla adaptiivinen. Ja kaduntallaaja ei pidä tätä minään "ominaisuutena". Tämä oikeastaan herättää enemmän ongelmia siitä että miten ID:istit voivat käsitellä ydinkäsitettään informaatio ja funktionaalisuus kun he kieltäytyvät käsittelemästä sitä suhteessa Suunnittelijan intentioihin. Sen puolella kehäpäätelmäisyys voikin siis olla yllättävän syvällä. Mikä ei toki yllätä kun muistetaan sitä ad hoc -viidakkoa joka kohtaa kun puhutaan pahan ongelmasta. Siinähän teknisesti ottaen katsotaan miksi maailmassa oleva ihmisten julmaksi kokema ominaisuus on Jumalan mielessä kelpoisempi kuin sen poissaolo. Joten evoluutiokysymyksen ulkopuolella voitaisiin todella palata siihen ajatukseen jossa evolutionistit muka "näkevät funktionaalisuuden" ja selittävät sen vain eri tavalla kuin ID-istit. Kenties tautologia -argumentti onkin enemmän projektio siitä mitä ID:istien omat näkemykset funktionaalisuudesta ovat. (Kenties eivät, mutta evoluution adaptaatiota ne eivät ainakaan ole. Eli annan tässä kyllä ihan oikeasti tilaa avomielisesti sille vaihtoehdolle että Arringtonin argumentissa ei ole järjenhiventäkään.)

Barry Arrington on siis naurettava. Hän toki muistuttaa jostain. Monesti korostetaan että kritiikin idea on siinä että huonot asiat voidaan ampua alas ja tuhota. Ja näin opimme ja voimme ikään kuin jatkaa entistä viisaampina tulevaisuuteen. Näin voidaan sanoa että pitkään pysyvät asiat olisivat jotenkin hyvin perusteltuja. Mutta silti jokainen tietää että puupäisyys ja jääräpäisyys ja ideologinen dogmatismi riittää silti usein ideoiden säilymiseen. Jotkin epäkelvot pseudotieteet ja moitteet eivät katoa koskaan. Silti suurin osa ihmisistä tietää että kriittisellä ajattelulla on merkitystä. Että tunnustaa sen että maailmassa on dogmaattisia ihmisiä. Arringtonin kannattaisikin kenties miettiä sitä, että onko hän omine höperöimisineen jotenkin oleellisesti sen laatuinen että tuo omilla toimillaan esiin asioita jotka ovat ongelmallisia hänen omalle asioiden väittämisiin. ; Arringtonin kliseeperustainen argumentti osoittaa että jotkin huonot argumentit eivät koskaan kuole, mutta toivon että tämä ei tarkoita että tämä muuttaa kriittisen argumentoinnin käsitteen kehäpäätelmäiseksi, maailmankuvallisuudeksi jossa kritiikinkestävyys on samaa kuin hyvä perusteltavuus. Ja hyvä perusteltavuus on samaa kuin sitä että on kestänyt kauan kritiikkiä...

Elementary, mr. Dembski

Joe Felsenstein kirjoitti "Panda's Thumbiin" lyhyen kritiikin William Dembskin viimeisimmitä lausumista. Itse Dembskin argumentissa ei ollut mitään varsinaisesti uutta. Jo 2000 -luvun alkupuolella ID -piireissä oli esillä ajatus siitä että evoluutiota ei voi tapahtua koska evoluutio toimii vähittäisin muutoksin ja funktionaaliset mutaatiot ovat niin kaukana toisistaan että toimiva funktio ei voi korvautua vain vähän kelpoisemmalla versiolla. Esimerkiksi Douglas Axen laskelmien yritettiin saada sopimaan tähän.
1: Tässä ei onnistuttu kovin hyvin, koska Axe ei käsitellyt kuin yhden hyvin täsmällisen proteiinin muodostamistapaa, eikä hän tehnyt fittness landscapea kaikista funktionaalisista proteiineista. Joka vaaditaan jos käsitellään sitä voiko evoluutiota tapahtua. Funktion ei tarvitse pysyä identtisenä. Itse asiassa adaptiivisen mutaation synty jotain jossa se on erilaista. Siinä ei haeta mutaatiota joka muuttaa proteiinin kuvauksen ilman proteiinin muutosta.

Tämän ytimessä on kuitenkin fittness-landscape. Ja Dembski on panostanut paljon siihen ajatukseen että evoluutio ei voi toimia koska "se ei muodosta vuoria" vaan on enemmänkin satunnaista kohinaa. Ja jos Dembski olisi oikeassa, ID -argumentti olisi melko vahvoilla. Tähän asti argumenteista on kuitenkin löytynyt isoja ongelmia. Mutta ne on ikään kuin jouduttu käsittelemään kohta kerrallaan.

Felsensteiniltä löytyi kuitenkin yksinkertainen argumentti. Sellainen joka on sekä ilmiselvä että maallikonkin helppoa ymmärtää. Se nojaa siihen mitä Dembskin kuuluttama tasainen jakauma on. Ja se käsittelee asian siten että sen avulla käytännössä tiedämme että jos joku esittää että evoluutio joutuu toimimaan täysin satunnaisessa fittness-landscapessa niin siinä argumentissa täytyy olla vika. Tämän jälkeen ei tavallaan edes tarvitse etsiä miksi siinä argumentissa on vika. Sillä vian olemassaolo on käytännössä todistettu. Ja argumentaatiota tarvitaan vain detaljien tarkistamiseen. Siihen, miksi vika tällä kertaa tässä argumentissa on. Vaihtoehtona se, että evoluutio joutuisi toimimaan satunnaisessa fittness-landscapessa on käytännössä havaintojen edessä falsifioitu.

"What if, instead of changing one base, we took the drastic step of mutating all of the bases in the genotype at the same time? If the Bernoulli Principle applied, we would get to a genotype whose fitness was also chosen at random. So in that case, on average, that would be no better and no worse than changing just one base. In other words, when fitnesses are randomly assigned to genotypes making a single typographical error is exactly as bad as changing every letter in the text. Real biology doesn’t work anything like that. Making one mutation in one of my genes will on average make it worse, though sometimes not. If it produces a protein, a single amino acid change often leaves the protein still functioning. But making changes in every site of its DNA is the same as replacing every protein by a random string of amino acids. Which will be a complete disaster."

Toisin sanoen jos fittnessavaruus on täysin satunnainen, se on satunnainen. Ja silloin jos se on satunnainen, mikä tahansa mutaatiotyyppi olisi yhtä vaarallinen. Yhden kohdan muutos olisi keskimäärin yhtä tuhoisa kuin viidensadan aminohapon muutos. Sillä fittness-landscape jossa geenit hyppisivät on satunnainen. Ja satunnaisuus tarkoittaa juuri sitä että lähelläolo ei tarkoita yhtään mitään verrattuna kaukanaoloon. Yksittäistapauksissa muutokset voisivat olla mihin päin tahansa. Mutta kun katsottaisiin tilastollisella tasolla niin keskimäärin yhden kohdan muutoksen pitäisi olla yhtä dramaattinen ja tuhoisa kuin kahden, kolmen tai sadan kohdan tuhoaminen. Ja tämä kaikki on automaattinen seuraus siitä mitä satunnainen hakuavaruus tarkoittaa. Koska todellisuus näyttää toisenlaiselta, Dembskin argumentin tuomat esteet sille että evoluutio ei voi toimia eivät voi toteutua. Sillä Dembski argumentoi siitä mitä tapahtuu satunnaisessa fittness-landscapessa. Ja argumentti toimii vain tässä kontekstissa.

---

Jotkin argumentit ovat vain niin yksinkertaisia että tehokkaita että hävettää että ei ole itse keksinyt niitä.

Pieniä mietelmiä altruismin evoluutiosta

Evoluutioteoriaa voidaan karkeasti kuvata optimointistrategiana, jossa uhrauksissa on ikään kuin aina jonkinlainen panos-hyötysuhde. Kun soppaan heitetään arkipuheessa sellaisia termejä kuin olemassaolon taistelu, on selvää että mielikuvat siirtyvät ikään kuin automaattisesti¹. Siksi voisi olla vaikeaa yhdistää evoluutiota auttamiseen ja yhteistyöhön, altruismiin.

Tietenkin kun katsotaan evoluutiota, on hyvä huomata että altruismi on itse asiassa vain piirre ihmisessä. Tällöin on hyvä huomata, että evoluutiossa piirteet voivat olla muutamanlaisia;
1: Jos luonnonvalinta ei vaikuta, on kyseessä neutraali ominaisuus. Tällöin ominaisuudella on vain vaikutus. Esimerkiksi Gould tuli tunnetuksi siitä että hän piti toimintojen liittämistä vaikutukseen liian suorasukaisena on se "mitä hänestä pitäisi muistaa".² Vaikutuksiltaan neutraali ominaisuus voi olla tätä montaa tietä.
___1.1: Epäsuora yhteys on esillä esimerkiksi silloin kun mietitään esimerkiksi kysymystä siitä miksi miehillä on nännit. Ihmisillä nännit ovat tietysti imetyksen kautta hyödylliset, mutta mies saa tämän ikään kuin sivutuotteena. Koska naisilla on nännit ja nämä syntyvät sikiönkehityksessä varsin aikaisin, on miehilläkin sellaiset vaikka he eivät imetä.
___1.2: Jäänne taas on tehtävä joka on joskus aikaisemmin ollut hyödyllinen. Tällöin se voi olla surkastuma, joka ei tarkoita sitä että sillä ei olisi funktiota vaan että sen vaikutus on heikentynyt eikä tätä rakennetta ole muokattu johonkin uuteen funktioon (jolloin se on adaptaatio).
___1.3: Vaikutus on neutraaliteorian korostamien ilmiöiden yleistämä. Tällöin ominaisuus on yleistynyt esimerkiksi pullonkaulailmiön vaikutuksesta.
2: Ominaisuus on adaptiivinen, jolloin siitä on kelpoisuutta parantavaa hyötyä. Sen vaikutus on toisin sanoen sellainen että se ratkaisee jollain tavalla sitä miten paljon lisääntymään pääseviä jälkeläisiä tulee.
___2.1: Luonnonvalinta. Selvät hengissä selviämistä auttavat rakenneedut tai käyttäytymisedut ovat tietysti se, mikä kaikille tulee ensimmäisenä mieleen. Tämä auttaa tietysti sekä itseä että pääsee hengissä lisääntymiseen asti, että myös jälkeläisiä jotka tekevät samoin. Evoluutiossa on mukana tämänlaisia "sukupolvelta toiselle siirtyviä" näkökulmia joka tässäkin kohdassa usein alikorostuu yksilön oman hengissäselviämiskyvyn - liian usein jopa "taistelukyvyksi" latistuvan sellaisen - kustannuksella.
___2.2: Seksuaalivalinnassa taas ominaisuus yleistyy koska se auttaa hurmaamaan toista sukupuolta. (1) Nämä ovat itse asiassa monesti myös sellaisia että ne auttavat luonnonvalinnassakin. On nimittäin edullista valikoida puoliso joka maksimoi omien jälkeläisen hengissäselviämistä. Hyvän puolison erinomaiset geenit ikään kuin auttavat niitä omia geenejä yleistymään "vähän vapaamatkustajinakin". (2) Mutta joskus vastaan tulee sellainen piirre joihin vaikuttaa Zahavin haittaperiaate. Tällöin piirre itsessään on haitta ja rasite, jonka olemassaolo ikään kuin takaa että muut piirteet ovat hyvinkin elinkykyä parantavia. Kun vaikkapa riikinkukko pystyy rakentamaan kelpoisuutta heikentävän pyrstön, tämän muut geenit ovat varmasti mainiot kun otus ei ole pyrstöstä huolimatta joutunut esimerkiksi ahmaistuksi.
___2.3: Sukulaisvalinnassa on mahdollista tehdä uhrauksia, koska lähisukulaisilla on yhteisiä geenejä. Näin ollen voidaan sanoa karkeasti että "geenien kannalta jos pelastaa kaksi lastaan voi kuolla prosessissa". Tässä rajoja voidaan arvioida esimerkiksi Hamiltonin säännön kautta. Its asiassa esimerkiksi eläimillä tunnetaan lisääntymisstrategiana K -strategia, jonka "strateginen ydin" on juuri siinä että jälkeläisten määrä ei evoluutiossa ole itseisarvo, ja siksi jälkeläisiin panostaminen on joskus jopa erityisen hyödyllistä.
+: Mielenkiintoiseksi evoluution tietysti tekee se, että joskus vaikutus muuttuu adapviitiseksi ominaisuudeksi. Predaptaatioksi kutsutaan tilannetta jossa aikaisemmin neutraali ominaisuus onkin uudessa ympäristössä edullinen. Tällöin piirteen syntymisen syy ja syy miksi se on noussut yleiseksi populaatiossa on eri kuin se, miksi se nykyään yleistyy tai pysyy populaatiossa. Esimerkiksi maatalouden kohdalla rikkakasvien siementen koko kohtaa hyvin voimakasta valintapainetta. Ennen rikkasiementen koko oli neutraalimpi asia, mutta nykyisin niille tärkeää on solahtaa sopivasti siemeniä lajittelevista seuloista.

Altruismin kohdalla on kenties mielenkiintoisinta painottaa siihen, mikä on adaptiivista. Tämä on itse asiassa mukavan monipuolinen näkökulma: Altruismi on nimittäin toimintaa, joka myös näkyy monella tavalla. Tässä mielessä sillä on hyvinkin abstrakteja ilmenemisiä, jotka kuitenkin toimivat markkereina jotka ovat kaikkea muuta kuin evoluution ulkopuolella.³
1: Altruismi sukulaisvalinnan kautta on itse asiassa ilmiselvä tilanne. Tätä korostaa se, että ihminen yleensä auttaa muita eigeneettisin avuin. Esimerkiksi rahanantaminen on siksi toki uhraus, mutta jos sillä saadaan geneettistä yleistymishyötyä, eikä panoksesta ole haittaa muuta kuin pankkitilin numeroissa niin suurikaan panos ei ole haitta ; Siksi jos köyhäilevän sukulaispojan tilille siirtyy miljoona miljardöörisedän tililtä, ei uhraus ole antajalle merkittävä mutta saajan elämässä se on taatusti hyvinkin ratkaiseva.
2: Kenties mielenkiintoisempi on "ystävävalinta". Ihminen on nimittäin laumaeläin jolla on kyky sekä tehdä samoja asioita yhdessä että työnjako joka mahdollistaa eri asioiden tekemisen. Molemmat ovat yllättävänkin tärkeitä hengissäselviämisen kannalta. (Ja niiden mukana pysyy pystyssä esimerkiksi nyky-yhteiskunta joka mahdollistaa esimerkiksi sairaalahoidot.) Näitä yhdistää altruismi ; Ei riitä että toinen osaa tehdä työtä, hänen täytyy haluta myös jakaa töiden tuloksia. Siksi moni katsookin että peräti pääsyy ihmisen altruismiin ei ole ollenkaan sukulaisvalinnan kaltaisissa piirteissä, vaan ovat panostuneet nimenomaan yhteisöön. Tämä selittää esimerkiksi ihmisen panostamisen maineeseen, sosiaalisen poseeraamisen ja monet muut vastaavat piirteet. Sukulaisvalinnassa kun ei tarvitse korotaa "olen reilu" -tyypisiä ratkaisuja, vaan se toimii karkeammin "olen goddamit serkkusi, laske montako yhteistä geeniä meillä on!"

Kuitenkin molemmat ylläolevat hyvinkin tiukasti "noudattavat kannattavuuslaskelmia". Niissä on jonkinlainen peliteoreettinen skeema jonka pohjalla erilaisia ratkaisuja tehdään. Näin ollen moni selittääkin että evoluutio selittää altruismin, mutta ei aitoa altruismia. Tässä ongelmana on tietysti se, että on vaikeaa nähdä onko ihmiskunnan toiminnassa "aitoa altruismia" ollenkaan. Moni korostaa että aito altruismi selittyy vilpittömillä auttamisintentioilla, mutta tässä sekoitetaan käyttäytymispiirre ja sisäinen subjektio samaksi. Evoluutiolaskelmia tehdessä katsotaan käyttäytymispiirteitä. Sisäinen subjektio ei ole ollenkaan välttämättä sama. Tämän vasta-argumentin huomioiminen on tärkeää, koska ihmisten anteliaisuutta tunnutaan ylikorostavan. Se on päinvastoin yleensä hyvinkin järkevissä rajoissa. Ja ihmiset korostavatkin yhteistyön jatkuvuutta korostavaa altruismia joka ei selvästi ole altruismia altruismin vuoksi juuri siksi että "loisimista" ja muuta vastaavaa katsotaan hyvinkin pahalla ja tämänlaisen huomaaminen evää avun. Altruismi on siis selvästi altruismia ehdoilla.

Tästä huolimatta mahtipontisen liioitteleva altruismi on itse asiassa mahdollista ottaa esiin juuri Zahavin haittaperiaatteen kautta. Tässä korostetaan sitä että jos sinulla on varaa olla altruisti, olet taatusti kelpo veikko. Zahavin haittaperiaatteeseen liittyy koreilu ja leveily. Ja koska ihminen on sosiaalinen eläin, on selvää että koreilua ja leveilyä voidaan harjoittaa monella tavalla. Muusikko voi röyhennellä vapa-ajalla jota hän on käyttänyt ns. turhan mutta mukavan taidon opetteluun. Ja jopa se että joku näkee että on veneenveistäjä joka auttaa ihmisiä, on se jonain joka näyttäytyy resurssejensiirtona ; Ihminen uhraa voimavaroja itsensä ulkopuolelle ilman että kuolee prosessissa. Näin seksuaalivalintaan liittyviä tapahtumia voi tapahtua elämässä hyvinkin laajakirjoisesti. Kohteena ei tarvitse olla suoraan edes vastakkaisen sukupuolen edustaja. Sillä riittää että tämänlaista nähdään - tai kenties koska ihmiset ovat myös juoruavia olentoja, niin myös maineen kiirimisen kautta kuuluminen on tärkeämpi.

---

1 Oikeasti psykologisesti tiedämme että kysymys on ankkuroitumisesta. Siksi Dawkinsin käsite "itsekäs geeni" luo negatiivisia mielikuvia. Sama "kontaminoiva vaikutus" on myös "uskon virus" -termillä, joskin luultavaa on että Dawkins on jälkimmäisessä miettinyt tätä "ankkuroitumista" ja ensimmäisessä ei. Samasta syystä kaupoissa on usein hedelmäosasto ensimmäisenä. Se lisää, paitsi spontaania hedelmien myyntiä, niin myös luo mielikuvan "raikkaudesta" joka itse asiassa tekee koko muusta kaupasta ja sen tuotteista miellyttävämmän vaikutelman. Olemme ankkuroituneet tähän positiiviseen mielikuvaan. Kaupat tietävät tämän ja käyttävät tätä hyväkseen. HeVi -osaston siistinäpito on myös tärkeää tätäkin kautta. Myynninedistys on joskus omituista.
2 Moni unohtaa tämän kohdan. Siksi esimerkiksi kreationistit esittävät altruismin siten että "Jos evoluutikot eivät keksi adaptiivista kertomusta altruismille, evoluutio on väärässä, käytännössä kumottu koska se ei selitä tätä anomaliaongelmaa." He osaavatkin yleensä hyvin vähän evoluutiota, ja seuraavat mielikuvaevoluutiota joka on oikean evoluutioteorian säälittävä olkiukkoversio. Evoluutikot tuntuvatkin etenkin nykyään korostavan sitä, että adaptiivinen kertomus on oikeutettava. Ensin on katsottava että ominaisuus todella vaikuttaa kelpoisuuteen. Neutraali ominaisuus on joskus jopa kuin "nollahypoteesina", eli ajatellaan että piirteellä ei ole vaikutusta jos sille ei sellaista voida näyttää. Tämä on toki kenties vähän pitkälle menty asenne, mutta se tasapainottaa mukavasti tätä toista ylilyöntiä - yleisempää sellaista ; ja siksi jotain jonka vastaan taistelu on olennaisempaa.
3 Jostain syystä moni luulee että evoluutio koskee vain karkeita refleksejä ja fyysisiä rakenteita. Ja että kaikki muu olisi evoluution ulkopuolella jotenkin jo evoluution määritelmän kautta. Tämä on varsin omituista, ja kuvaa lähinnä lausujan näkemyksen puutetta kuin jotain evoluution oikeaa rajallisuutta. Usein syynä on se, että ollaan jumituttu geneettiseen determinismiin eikä ymmärretä että geenien ja ympäristön yhteisvaikutus on hyvin paljon monisyisempää. Tämä on oikeastaan sääli, sillä ilman tämänlaisia tiedostuksia evoluutio lakkaa näyttämästä siltä elegantilta ja hienostuneelta ja monisyiseltä teorialta joka se on. Uskon että yksi syy siihen että evoluutioteoriaan liittyy vastemielisyyttä sekä uskonnollisella että humanistisella puolella seurausta juuri tästä "rajoittuneesta evoluutiokuvasta".

Kyky tehdä valintoja joita mahdollisesti katuu lopun ikäänsä.

Hyvin usein tunteita pidetään subjektiivisina. Tästä on rakennettu jopa ajatuksia joiden mukaan tunteiden tutkiminen olisi objektiivisen tutkimuksen ulkopuolella. Syynä lienee se, että hieman kuten salaiset ajatukset, ovat tunteetkin henkilökohtaisia, ja niiden ilmiselvä ilmeneminen ulkopuolelle ei ole kovinkaan helppoa. Antonio Damasion "Spinozaa etsimässä - Ilo, suru ja tuntevat aivot" pitää tätä jakoa huonona ; Aiheen luonne ja sen tutkimus eivät ole ihan sama asia. Ja tieteenfilosofisestikin epävarmuuselementtejä voidaan liittää aivan kaikkeen tietämiseen, eikä tätä ole pidetty tutkimuksen totaalisena esteenä. Hän sitoo tutkimuksen neurologiaan (tai tutun arkisesti aivotutkimukseen) ja esittää että tietoisuudesta saadaan tätä kautta tietoa ja ymmärrystä.

Richard Dawkinsin "Maailman hienoin esitys" tas pitää sisällään luvun tunteiden miettimisestä. Hän nostaa käsittelyyn tunneteorioiden kritiikkiä joka perustuu näkökulmaan jonka mukaan tietoisuudella ei ole kelpoisuutta (fittness), joten tunteet eivät ole adaptaatio. Tässä korostetaan sitä että tunteet ovat niin vastaansanomattomia ja tuottavat syviä kokemuksia, vaikka pelkkä automaattinen reaktio voisi olla pakottava. Dawkinsin mukaan tunteiden vastaanpanemattomuudessa on kuitenkin takana suuruusluokkaisuutta ja tilannekohtaisuutta jotka mahdollistavat toiminnan kompleksisessa maailmassa ; Ennakointi on mahdollista joustavammin. Dawkins kuvaakin tunne -elämää eri kokoisina lippuina ja muistuttaa että tunteet voivat olla isoja esteitä tai pieniä esteitä. Ja yllättävän usein tässä joudutaan tekemään kompromisseja. Tämä ei toki selitä miten tunnetason tietoisuus on syntynyt tai miten se toimii, mutta se kuitenkin selvästi kertoo että sillä on voimakkaita adaptiivisia ominaisuuksia.

Onkin hyvä huomata että "reaktiivinen reaktionäkemys" "tunne-elämän kipureaktion" kautta rakentaa itsensä yksinkertaistavaan leimalliseen näkemykseen, jossa on yksinkertaisia reaktioita. Jos käsi nytkähtää pois hellan levyltä, se toki suojaa palamiselta. Mutta tätä ajatuskoetta kertovan mieleen ei näytä yksinkertaisesti näytä tulevan sitä, että tosiasiassa tämä nytkähdys ei estä sitä että sormen laittaisi uudestaan hellan levylle, jolloin refleksi aikaansaisi toistuvaa nytkintää, jossa jokainen nytkähdys sisältäisi pienen vammautumisen. Voisi toki kuvitella että tässä nytkähdys voisi olla muunkinlainen, ja estäisi käden palaamisen esimerkiksi siirtymisen tai kädenheilautuksen vuoksi. Mutta silloinkin mukaan tulisi törmäilyä. Ja tämänlainen automaattoreaktio estäisi esimerkiksi sen, mihin itselläni on ollut tarvetta ; Minun on täytynyt saada kuuma kattila hellalta pois, ja teoriassa tämänlaisissa tilanteissa voi olla elämän ja kuoleman kysymys ; Tulipalon ja itsensä palamisen viiden minuutin päästä estääkseen on hyvä kyettävä nousta "punaista lippua vastaan". - Traumatisoituminenkin voidaan nähdä oppimiskokemuksena jossa mukana on ennakointielementti jossa aivot plastisesti muokkautuvat ulkopuolisesta maailmasta saamaansa tietoon.

Koska maailmassa on erikoistilanteita, olisi laskennallisesti hyvin työlästä asettaa jokainen ympäristöelementtikombo erikseen. Dawkinsin ajatuksen takaa tulee selvästi "nurkan takaa" myös laskettavuustilanne ; Hieman kuten lintuparven toiminnassa (tai sen simuloinnissa) ei ole kätevää ohjelmoida jokaisen linnun reittiä erikseen, tai ohjelmoida kaikki mahdolliset parveilutilanteet ja antaa tähän paras vaihtoehto. Sen sijaan on hyödyllistä että linnuilla (tai parven simulaatiolle) muutama yksinkertainen ohje joita ne noudattavat lokaalisti ja näin saadaan parveilu, joka voi pitää sisällään hyvinkin kompleksiselta näyttäviä tilanteita joissa pieni muutos lähtötilassa muuttaa koko parven toimintaa ulkoisesti merkittävästikin. Näin ollen onkin hyvä että asiat on ikään kuin merkitty erikseen erilaisilla ja erisuuruisilla ärsykkeillä, näin saadaan rakennettua hyvinkin nopea heuristiikka joka takaa, jos ei nyt aivan parasta tulosta, niin ainakin nopeasti ja pienellä laskennallisuusvaatimuksella aivan kelpo tulos.

Tämä muistuttaa siitä että ihmiset korostavat tunteissa helposti vain niitä voimakkaita. Kuitenkin elämä on täynnä pieniä ärsykkeitä ja yllykkeitä. Karkkikaupan ohi käveleminen on ärsyke - jotain jonka huomaa vasta sitten kun halu ostaa karkkia käy ylitsepääsemättömäksi ja piipahdat siihen. - Ja itse asiassa tämä vastakkaisten impulssien teema on siitäkin omituista, että monet, etenkin refleksinomaiset, asiat ovat sellaisia että ihmiset eivät tiedosta niitä yleensä kovinkaan hyvin vaikka ne ovatkin hyvin ohjaavia ja pakottavia. Niiden voimakkuus näkyy vasta kun niitä vastaan yritetään jotenkin toimia ; Esimerkiksi silmien räpytysrefleksi on helppo automaatio jota ei tiedosta, mutta jos sitä yrittää ruveta karsimaan käyttäytymisestä, on se hirvittävän vaikeaa. Vasta vastakkaisen impulssin voimakkuus tavallaan nostaa refleksien "suuren lipun näkyviin".

Tämä viittaa siihen että jos asia on voimakkaasti tietoisen valinnan piirissä siihen liittyvät merkit, "liput" ovat näkyviä itsessään. Automaattiset refleksit taas ovat näkyviä vasta jos ne liittyvät niitä vastustavaan impulssiin. Näin kivun ja refleksien miettimisessä olisikin monenlaisia ratkaisutapoja, eikä pelkästään yhtä. Tietoinen kivunkäsittely luo tällöin mahdollisuuden aivan erilaisiin strategioihin, jotka voivat todellakin jossain tilanteissa olla hyödyksi, olla adaptaatioita, parantaa kelpoisuutta.

Laajemmin tämän voi liittää myös maailmassa elämiseen ja hyvään elämään ; Todellisuudessa on tavallista että tilanteet ovat yllättävän usein ristiriitaisia. Laihduttajilla on samanaikaisesti halu laihtua ja syödä. Halut ovat keskenään ristiriitaisia. Jompi kumpi on voitolla (joko pitkäjännitteisesti tai lyhytjännitteisesti).

Itse asiassa elämää näyttääkin kuvaavan tietty omituisuus - Olisi helppoa jos maailma olisi yksinkertainen ja kaavamainen; Tällöin olisi esimerkiksi niin, että jos maailma olisi mukava ja nautinnollinen voisi olla epikurolainen ja nauttia siitä mitä on. Ja jos maailma olisi julma paikka olisi luontevaa joko alistua Schopenhauerilaiseen pessimismiin välttämään maailmaa ja sen kauheuksia omaan askeettiseen minimiodotusnurkkaan tai ryhtyä Nietzscheläiseksi sankariksi, yli -ihmiseksi muuttamaan maailmaa ja luomaan siitä kauniimman haasteista huolimatta - tai enemmänkin niiden ansiosta. Kuitenkin ainakin minä joudun elämään pahan ja hyvän maailman, tavoittelun, korjaamisen ja pakenemisen ristitulessa. Siksi hyvän elämän teoriatkin näyttävät kaikki hieman puutteellisilta (vaikka niissä kaikissa onkin hyvää osaymmärrystä aiheista.) - Ja näissä kompromisseissakin tuntuu aina olevan se sävy, että "liika on liikaa mutta kohtuus liian vähän", joten mikään Aristoteleen kultainen keskitiekään ei tunnu hyvältä ratkaisulta.

Tästä kompromisseilystä ja tunteiden vaikutuksesta siihen voi saada tämänpäivän elämästäni. Olin joululoman jälkeen menossa töihin, kun törmäsin Rovaniemelle muuttaneeseen Suvi Harjuun, ihmiseen johon minulla on hyvin erityislaatuinen suhde. Kokemus oli hyvin voimakas, ja päädyin pienee sisäiseen valintamyllerrykseen jonka seurauksena päätin mennä töihin. Ihmiselämä on täynnä tämänlaisia risteäviä intressejä, ja niissä voi olla lukuisia erilaisia suuria ja pieniä lippuja. Kompromissintekokyky tarkoittaakin joustavuutta päätöksenteossa, joka johtaa yksilölliseen ja ainutkertaiseen toimintaan. Sekä ennenkaikkea kykyihin tehdä valintoja joita mahdollisesti katuu lopun ikäänsä.

Miten pähkinähakki sai pilkkunsa

Funktioon perustuvan selittämisen vaikeutena on usein määrittää sisäinen ja ulkoinen toiminta ; Funktio kun voidaan jakaa primaariseksi käyttötarkoitukseksi jossa esine on tehty tiettyä asiaa varten. Ja sitten esineellä voi olla jokin käyttötarkoitus jota sille ei ole tehty. "Ihmemies MacGyver" perustuu siihen miten suuressa osassa jälkimmäinen on. On eri asia että jotain voidaan tehdä kuin että se olisi sen tarkoitettu funktio.

Tämä kohtaa tieteet etenkin evoluutioteorian kohdalla. Siinähän yksi tärkeimmistä konsepteista on ajatus adaptaatiosta, hyödyllisestä ominaisuudesta. Nämä hyödylliset piirteet sitten yleistyvät, jolloin funktiosta tulee luonnonvalinnan kautta ominaisuuden säilymisen syy ja yleistymisen syy. Mutta sen alkuperäisen syntymisen syynä on tietysti sattuma, mutaatiot.

Tämä asia herätti etenkin Gouldin mietteet. Hän moittikin että adaptaatioista tulee helposti "just so storyja". Adaptiivinen selitys voi olla vain asian ympärille tehty tarina. Hän vertasi tätä eläinsatuihin, kuten niihin joissa selitetään "miten pantteri sai pilkkunsa". Gould ei tietysti vastustanut luonnonvalintaa itsessään. Hän ei siis ikään kuin adaptaation käsittelyssä "katsonut kokoa vaan sitä miten sitä käytetään". ; Hän siis korosti että adaptationistit ovat liian "Ihmemies MacGyvereitä" ja keksivät luovia funktioita asioille sen sijaan että ikään kuin miettisivät että "mikä on sen esineen arkikäyttötarkoitus". Esinevertaus on sinänsä hyvä muistaa, koska Gould viittasi että adaptaatioiden huolimaton käyttö vertautuisi siihen että selittäisi että ihmisellä on nenä jotta silmälasit pysyvät päässä - kun tosiasiassa aika -analyysi paljastaa syyseuraussuhteen nurinkuriseksi ; Silmälasit on muotoiltu niin että ne pysyvät ihmisen nenällä.

Tämä adaptaatioselitysten piirre on jäänyt hämäräksi ainakin monille eievoluutioteorian sisällöstä kiinnostuneille, mutta joilla kuitenkin on kiinnostusta sen kommentointiin. Heitä ovat jotkut humanistit ja tietysti kreationistit. Heidän kohdallaan useimmiten kuitenkin ihmetyttää se, miten he itse omilla alueillaan näyttävät hyväksyvät testaamattomissa olevat "just so" -tarinat. En tiedä miksi he ovat evoluutiota vastaan jos tälläinen epäsuora tarinointi on heistä ihan tieteellisesti hyväksyttävä tiedonjäsentämisen metodi. Mutta jotta tämä ei jäisi "tu quoque -vittuilun" tasolle (niin nautittavaa kuin se onkin) on hyvä ottaa jotain konkreettista joka pistää adaptaatioiden tarinasyytteen varsin kyseenalaiseksi.

Toki evoluution kohdalla adaptiivinen selitys ei ole itse asiassa ainut tapa saada uskottava selitys asialle ; Kun katsomme eläinten jälkeläisiä huomaamme että jotkut yksilöt saavat pitkässä tähtäimessä "isompia perheitä joista tulee isompia sukuja" kun taas toiset eläinyksilöt "jäävät pienperheiksi tai lapsettomiksi". Tämä kertoo jonkinlaisesta karsiutumisesta. Emme kuitenkaan välttämättä tiedä onko tämän takana esimerkiksi "seksuaalinen miellyttävyys" vai "selviytymis- ja elinkyky". Evoluutio laskee kelpoisuutta. Ja me voimme laskea kelpoisuuksia ilman ainuttakaan funktionaalista selitystä. Lisääntymään pääsevät jälkeläiset ovat mitattavissa oleva suure.

Mutta tämä ei tietysti ole vielä kaikki. Sillä onneksi maailmassa on Ilkka Koivisto. Hänen kirjastaan "Elämänmittainen luontoretki" nimittäin löytyy kohta jolla hän selittää miten tarinoista saadaan hyviä. Hän kertoo sivulla 194-195 miten sepelkyyhkysien kaulassa oleva kuvio on näkyvä. Tätä voisi pitää signaalina koska valkoinen on erottuva. Kuitenkin kyseessä on suojaväri koska se rikkoo kyyhkysen muodon. Koivisto kuvaa miten tämä oli opettavaista ; Tarina värin merkityksestä signaalina on helppo tehdä sellaisenaan, mutta tämä "voi olla" ei vielä riitä. "en todellakaan tulkitse kaikkia lintujen höyhenpuvun värejä signaaleiksi. Ilmiselvät naamiointivärit tietysti tipahtavat signaalien listalta ensimmäisinä." Valkoisen kaulavärin kätkemisominaisuuksiin haetaan tukea myös lähisukulaisia analysoimalla; Avuksi voidaan ottaa esimerkiksi pesiminen. Sepelkyyhky pesii ja hautoo oksistoissa näkyvissä. Elinolosuhteissa ääriviivojen rikkoutumisesta on hyötyä. "sepelkyyhkyn lähisukulaisella uuttukyyhkyllä ei tälläisiä täpliä ole. Uuttukyyhky pesii nimensä mukaisesti uutuissa eli pesäpöntöissä tai luonnononkaloissa, siis pimeissä suojaisissa paikoissa." Koivisto hakee apua myös etologiasta yhdistettynä lajin yksilöiden kehitysvaiheisiin ; Väriläiskää ei välttämättä tulkita suojaväriksi koska esimerkiksi "Kuhertava lintu pörhistää ne, toisin sanoen ne ovat seksitoimen signaaleja. Siten ei olekaan mikään ihme ettei tälläistä hohtoa ole näiden kolmen lajin nuorten kauloissa."

Koivisto näyttää samalla myös että pähkinähakin selän pilkut ovat kenties asfalttikadulla näyttäviä ja kirkuvia valkoisia läikkiä. Mutta hakin omissa elinolosuhteissa ne ovat suojaväri, koska sembramännyn alla maa pilkkuuntuu, etenkin sembramäntyisessä metsikössä. Pilkut ovat siksi todennäköisesti suojaväri ja vain hyvin epätodennäköisesti signaali - vaikka Koivisto myöntääkin että tässä tutkimusta ja analyysiä ei ole tehty yhtä vahvasti kuin sepelkyyhkyjen "kaulanauhan" kohdalla. Hakkien pilkut suojavärinä on siis hyvä selitys, mutta selityksissä on hyvyysasteita, ja hyvyysaste muuttuu tutkimuksen antaman tuen, korroboraation, myötä.

Luonnossa suojaväritys on siksi yhtä vähän mielipidekysymys kuin se, onko armeijan mastopuku suojaväri vai ei ; Itse asiassa hyvinkin samalla tavalla. Metsässä ja sodassa se on suojaväri koska se sopii taustaan ja sitä kautta saadaan vähemmän luodista. Kadulla se taas on signaali jolla esimerkiksi skinhead tunnustaa väriä ja erottautuu ympäristöstään tiettyyn "maiharilla mutiaisia naamaan" -henkiseen alakulttuuriin kuuluvaksi. Larppiireissä nörtit taas pukeutuvat maastopukuun saisivat maineen siistinä nörttinä ja tässä sivussa "pesää" tyttösiltä. (Anteeksi hieman karkea näkemykseni sekä skinheadeistä että larppaajista. Selitykseksi selittelen että minulla ei ole mitään heitä vastaan, en vain pidä heistä ihmisryhmänä tai yksilöinä.)

Tätä voidaan testata myös valintapainetta tutkien ; Esimerkiksi voidaan ottaa kasa erilaisia eläimiä, merkitä niitä, vapauttaa niitä luontoon ja sitten jonkin ajan kuluttua pyydystellä niitä takaisin jotta saadaan selville onko jompi kumpi jäänyt enemmän saaliiksi. Riittävän suuret otokset ja kokeiden toistot antavat kyllä kuvan siitä onko jokin suojaväri vai ei. Vastaavasti seksuaalivalinnassa voidaan tehdä kokeita testaamalla soidinkäyttäytymistä ja laskea "kuka pääsee pukille ja kuka ei" ja vaihtoehtoisesti tekemällä geenien kautta "isyystestejä" eläimille. Jos väri ei tuo suosiota, vaan vaikka vähentää suosiota, siihen ei liity seksuaalivalintaa. Samoin väripilkkujen signaalikäyttäytymistä voidaan testata atrappien avulla. Tai sitten suttaamalla nämä värit eläimiltä piiloon ja katsomalla sitten miten eläimet käyttäytyvät tähän liittyen. Jos kyseessä on signaali, viestinnän pitäisi muuttua. Ja mikä yllättävintä, se että ominaisuus on yleistynyt neutraaleista syistä voidaan todellakin koetella.

Toisin sanoen tarinat ovat falsifioitavissa, ne eivät siis voi olla vain epämääräisiä heittoja joita heitetään nuotiotarinoina. Adaptaatioihin liittyvät metodit sallivat erilaisten näkemysten testauksen tavalla jossa tarinoista tulee koeteltuja teorioita, faktojen tukemia hyvin perusteltuja uskomuksia. (Tieteenfilosofisesti tämä on suunnilleen sama kuin minkä minä arki-ihmisenä sanoisin erimieliselle että "Hähä, se oli sitten siinä, U lose!" Mutta tieteenfilosofit ovat tietysti kohteliaampia, ainakin virallisesti.)

Moni ajattelee että käyttäytymiseen liittyvät asiat olisivat jotenkin erilaisia. Koska käyttäytymisestä ei jää mitään fossiileja. Kuitenkin elinolosuhteista saadaan tietoa:
1: Fossiilirekordissa samassa kerroksessa olevat eliöt ilmaisevat jotain siitä minkälaisessa ympäristössä sitä ollaan. Rakenteiden itsensä mahdollistamat asiat sekä se, mitä luonnossa on vastaavilla rakenteilla olemassa auttavat kohdentamaan tulkintoja niin että ne eivät enää ole mielivaltaisia arvauksia vaan hyviä akateemisia arvauksia. Ja tähän analyysiin Gould käskikin panostamaan, ei hylkäämään koko konseptia.
___1.1: Tämä tietysti unohtuu helposti jos ollaan looginen positivismi tai ei mitään -asennevammalla liikenteessä. Tieteiltä oletetaan 100% onnistumista. Omilta suosikkiteorioille nähdään helposti dogmaattinen 100% varmuus ja vastustajien kohdalla muistutetaan miten loogisen positivismin kumoutuminen jotenkin pakottaa heidät epäonnistumiseen. Tämä asennevamma on yllättävän yleistä. Pieret näyttää miten ihmiset eivät oikein osaa suhtautua akateemisuuteen ja rationaalisuuteen. Kun Dawkins kertoo että evoluutioteoria on tällä hetkellä elegantti teoria, jonka osaaminen kuuluu akateemiseen yleissivistykseen niin vahvasti että jokaisen rationaalisen ihmisen pitäisi tuntea se edes jotenkin nosti kritiikkiä siitä miten evoluutio, kuten ei mikään tiede, ei ole absoluuttisen 100% varmasti ja lopullisesti totta. Pieret on minua kohteliaampi kun hän vinoilee asiasta ; "Of course, Dawkins did not say that evolutionary theory is "absolutely certain." He said that it is a stunningly simple but elegant explanation of life on Earth today, which is true, and that no one can be ignorant of evolution and be a cultivated and adequate citizen, which Washington has proven, once again, not to be."
2: Itse asiassa vaikka geenit eivät fossiloidu (tai ainakaan emme osaa palauttaa niitä nykytekniikalla) niin perimässä on paljon samankaltaisuuksia. Kun esimerkiksi mietitään miten ihmiset ja simpanssit eroavat, on soveliasta katsoa sitä osiota mikä on erilaista. Ja tämän jälkeen voimme miettiä pelkästään niiden nykyisiä vaikutuksia. - ja tuskin kukaan nykyään itkee ja valittaa siitä että jos joku löytää geenejä joka aiheuttavat siniset silmät tai punaiset hiukset, että kyseessä olisi jokin "just so -story". (Geenien kautta voidaan saada hyvä arvaus ilmenemisaikajärjestyksestäkin. Fossiilit tarjoavat tietysti saman.)

Evoluutio ja peliteoria.

Biologiassa lähes kaikki liittyy jonkinlaiseen vuorovaikutukseen. Eläimet ja kasvit saalistavat ja ovat saaliita. Lajitoverit auttavat ja kamppailevat keskenään. Immuunijärjestelmä estää viruksia ja virukset kaivelevat immuunijärjestelmän aukkoja. Tästä päästään siihen, että evoluutio ja luonnonvalinta eivät ole mitään kovinkaan abstrakteja asioita : Evoluutio ei sinällään ole pelkkä historiakertomus joka antaa ihmiselle lajina provenienssin. Se liittyy aivan konkreettisiin ja arkisiin tapahtumajoukkoihin. Kaikki tämä liittyy siihen kuka elää, kuka kuolee. Ja kuka elää niin kauan että ehtii jatkaa sukua ennen kuin kuolee. Koska kysymys on erilaisista vuorovaikutuksista, ei ole yllättävää että evoluutioon liittyy olennaisesti peliteoria. Itse asiassa kun peliteoria oli vielä pieni, tuntematon ja merkityksettömäksi koettu ala, eli ennen kuin taloustieteilijät alkoivat soveltamaan sitä, sitä mietittiin evoluution kannalta.

Kuitenkin John Maynard Smith vasta nosti evolutiivisen peliteorian tieteen "yleisesti tunnetulle alueelle". 1970 -luvulla hän sai arvioitavaksi George Pricen tutkimuksen. Aiheena oli se, miksi yksilöt eivät aina taistelleet kuolemaan asti. Tämä oli sinänsä merkittävä asia, koska voisi aivan hyvin luulla, että jos kamppailu käytäisiin loppuun asti, vain vahvin selviäisi. Kuitenkaan evoluutio ei ole "tälläistä" kamppailua. Smith opiskeli matematiikkaa vasta myöhemmin, mutta ongelma oli jäänyt hänen mieleensä. (Tiedemiehet miettivät usein ongelmia ja keksivät niihin ratkaisuja. Täten saadaan nimi historiankirjoihin. Sen sijaan he eivät tee sitä että jos johonkin ongelmaan ei ole ratkaisua, he päättävät että kukaan ei voi sitä keksiä, kun "viisaita on ollut pirusti ennen minua, jos he ei ole keksinyt miten minä voisin".)

Smith oivalsi että peliteorialla voitaisiin auttaa asiaa. Sillä eliöillä on erilaisia strategioita selvitä tilanteista. Voidaan ajatella että kun on kyseessä eri strategiat, voidaan puhua eräänlaisesta "konkreettisesta pelistä". Pelin nimi on tällöin "evoluutio" ja sitä pelaavat kaikki elossa olevat yksilöt. (Valitettavasti pelistä ei voi vapautua paitsi kuolemalla. Tämä taas on häviämiseen suuntaava toimenpide.) Smith oivalsi että eläinten ei tarvitse olla älykkäitä tai rationaalisia, koska niiden toiminta on joka tapauksessa strategia. Jos mato väistää kivun edessä taaksepäin, sen ei tarvitse miettiä tätä tekoa, ja sillä on ainakin joskus vaikutus tilanteeseen. Eläin on kokonaisuutena oma strategiansa.

Lisäksi Smith teki oivalluksen, joka tekee peliteoriasta ehdottoamasti paremmin evoluutioon sopivan, kuin mitä se sopii talousteoriaan. Syynä on se, mitä kelpoisuus on. Ja mitä talousteorian rationaalisuus on. Talousteorian utiliteetti nimittäin on keinotekoinen: Siinä yhdelle mittarille laitetaan hyvinkin erilaisia tuloksia. Tyttöystävän menettämiselle, tikkunekulle, omalle kuolemalle ja tuhat dollaria ovat samassa asteikossa ilman mitään sen kummempaa selitystä miksi nämä olisivat sama asia. Yksi suure, yksi numeroarvo. Talousteoriassakin on kuitenkin riittävästi piirteitä, jotta peliteoria toimii siinä. Evoluutiossa sen sijaan on yksi olennainen mittari, kelpoisuus. Lisääntymään pääsevien jälkeläisten määrää voi olla vaikeaa laskea vaikka kaikille pellon heinäsirkoille, mutta jokaisella pellon heinäsirkalla on kelpoisuus. Ja se on yksiselitteinen. Tämän vuoksi, kun talousteoria voi käyttää peliteoriaa ilman isompia ongelmia, evoluution piirissä sitä voidaan taatusti käyttää.

Ennen kaikkea Smithin oivallus auttoi ymmärtämään kaksi asiaa:
1: Miksi täysi aggressiivinen taistelu ei ole paras tapa.
2: Miksi luonnossa on monimuotoisuutta, eli "yksi strategia ei pyyhi koko pottia".

Tässä mukaan tulee "haukat ja kyyhkyt" -peli. Siinä ajatellaan että jos on kahdenlaisia lintuja, haukkoja ja kyyhkyjä, jotka elävät samassa alueessa. Lisäksi on "ruokaa". Kun kaksi lintua kohtaa toisensa ja ruuan, niillä on kaksi tapaa reagoida. Taisteleminen ja pakeneminen. Jos taistellaan, voittaja saa ruuan, häviäjä ei saa mitään. Mutta voittajakin voi haavoittua, jolloin "ruuan hinta" nousee. Sen saamiseen liittyy isompia riskejä. Häviäjä ottaa vain tappion, mutta ei saa mitään vastinetta sille. Pakenemistilanteessa taas kohtaaminen muuttuu sellaiseksi, että ruuasta luovutaan, jolloin sitä ei saada, mutta mukana ei ole myöskään riskiä saada häviön haittaa.
1: Haukka on aggressiivinen. Se päihittää aina kyyhkyt, ja taistelee ruuasta. Se syö hieman useammin mutta maksaa voittojen ja häviöiden kohdalla aina hieman taistelujen hintaa.
2: Kyyhky on passiivinen. Siltä voi jäädä aterioita saamatta, mutta se ei haavoitu taisteluissa koska ei ota niihin osaa. Jos kaksi kyyhkyä kohtaavat, ne molemmat saavat "puolikkaan ruuan".

Jos vielä oletetaan että "ruuan" saaminen määrää sen, miten haukat ja kyyhkyt maailmassa yleistyvät. (Yksilö on elämänsä ajan joko haukka tai kyyhky.), käy yleensä niin että kumpikaan strategia ei valtaa koko pöytää. Se asettuu Nashin tasapainoon: "Ruuan" ja "tappion" arvot loppupeleissä määräävät lopullisen suhdeluvun. Se on yleensä kuitenkin sellainen, jossa on sekä haukkoja että kyyhkyjä.

Tämä on esimerkki, mutta luonnossakin sama pätee. Kuitenkin ei tarvitse "jäädä vielä tähän". Kun menestys on sama kuin kelpoisuus, on eri strategioilla jokin arvo. Näistä voidaan tehdä "kelpoisuusmaisema". Jokin toimiva strategia on "vuorenhuippu" ja huono "syvä rotko". Ne vaihtelevat tietenkin alueellisesti, esimerkiksi sama strategia ei ole hyvä etelänavalla ja päiväntasaajalla. Siksi kelpoisuusavaruudet vaihtelevat myös paikallisesti. Yhdellä "leveyspiirillä" tietty "pituuspiirin" kohta on kukkula, mutta toisella "leveyspiirillä" sama "pituuspiirin" kohta on syvällä kuopassa. Voidaan siis ajatella, että jos toisaalla on maapetoja ja eläimellä on vaisto rynnätä veteen, se on hyvä stategia, jos ollaan jyrsijä ja pelätään kotikissoja jotka ovat niin laiskoja eivätkä pidä kastumisesta. Mutta kun sama jyrsijä laitettaisiin saarelle, jota ympäröivät krokotiilit, pelästymisen automaattireaktio "hyppää jorpakkoon" muuttuu melko typeräksi. "Voittajat" ja "häviäjät" määrittyvät kätevästi tätä kautta.

Evolutiivinen maisema ei myöskään ole pysyvä. Sillä eläimet muuttavat sitä. Tätä kautta, vaikka luonnonkatastrofit ja muut vaihtavatkin "evolutiivista maisemaa" isostikin, myös eläimen asettaminen pelilaudalle muuttaa sitä. Yksikään laji kun ei ole luonnossa ilman vuorovaikutussuhdetta toisiin:
Jos olet myyriä syövä kettu, ja myyriä on vähän, olet pulassa. Lisäksi jos alueella on paljon kettuja, ne kisaavat keskenään ja tämä vaikuttaa haitallisesti ateriointeihisi, vaikka olisitkin sitten erityisen taitava kettu. Joku tampikettu kuitenkin joskus syö sinun aamiaisesi. (Ja erikoista kyllä: Jos on paljon myyriä, ketut yleistyvät ja vähentävät myyriä jolloin myyriä on vähemmän ja kilpailua enemmän. Eli ketun menestys johtaa siihen että kettujen menestys on "seuraavalla kierroksella" hieman vaikeampi. Vaikka ketun nopeus, äly ja muut ominaisuudet koko ajan vaikuttavatkin siihen miten hyvin kyseinen kettu yksilönä saa saalista. Tai jää kivivyöryyn.) Menestys liittyy siis paitsi taitoon, myös paikkaan ja muuhun tilanteeseen.

Kun peliteoriassa usein onkin "pelejä", jotka ovat luonteeltaan sellaisia että "oikea toiminta" ei ole pelkkä strategianvalinta, vaan se riippuu myös siitä, mitä muut tekevät, ei ole mikään ihme että peliteorian laskuja käytetään evoluutiossa.

Epäekologinen loukko.

"Modernin ihmisen tragiikka on yleisesti ottaen siinä, että hän on luonut itselleen elinehdot, joihin hän fylogeneettisen kehityksensä perusteella itse ei ole kasvanut. Onko tämän tragedian jäätävä pysyväksi? Kun ajatellaan, miten hitaasti lajien kehitys tapahtuu, on olemassa riski, että ihminen ei ehdi sopeutua muuttuneisiin elinehtoisinsa ennen kuin hän on lajina tuomittu tuhoon."
(Georg Henrik von Wright, "Tiede ja ihmisjärki")

Ilkka Hanski on käyttänyt suomessa vain Ahvenanmaalla elävää paahdehepokattia esimerkkinä ekologisesta loukusta. Tämä on tilanne, jossa eläin hakeutuu ihmisen rakentamaan elinympäristöön mieluummin kuin omaan elinympäristöönsä, vaikka se toinen elinympäristö olisi sille parempi. Paahdehepokatti nimittäin hakeutuu viljapeltoihin sen sijaan, että eläisi sille paremmin sopivilla alueilla; Sen lisääntyminen heikentyy peltoihin siirtymisen vuoksi. Tämän syy on tietysti siinä, että luonnossa ei vanhastaan ole esiintynyt viljapeltoja, joten suorasiipisten ei ole tarvinnut selvitä tästä ansasta. Se on ollut relevantti vain sen pienen ajan mitä ihmiset ovat viljelleet (Ahvenanmaalla turva -aikaa on ollut vielä hieman lisää; Aluekohtaisuutta on muistettava mainostaa joskus.)

Tähän liittyen von Wright esitti että ihminen on vaikeuksissa, koska hän on luonut elinympäristön, joka poikkeaa luonnollisesta ympäristöstä. Marshall McLuhan on esittänyt että koko kulttuuri ja ihmisten maailmankuva muuntuu tekniikan mukana. Ne synnyttävät tulkintataustoja, joissa elämme ja joiden kautta tulkitsemme maailmaa.

Tässä kohden usein puhutaan esimerkiksi virtuaaliteknologiasta. Internettiä kritisoidaan monista syistä. Olen itse henkilökohtaisesti törmännyt seuraaviin.
1: Se ylikuormittaa aisteja, tietoa tulee liikaa. Tässäkin on hyvä miettiä sitä mitä internetillä tehdään. En usko että aistit tai oppimisfiltterit rasittuvat internetpornon katselusta ikkunasta tuijottelua enemmän. Kun ei olla opiskelemassa tai tenttaamassa päähänsä jotain outouttavaa materiaalia. Tosin itsellä kuluu kieltämättä laittoman paljon aikaa tälläiseen. Jätän television ja kotityöt usein haaskiolle tämän vuoksi. Ja olen outo. Ergo? Ei kai sentään, olen nimittäin siitä huono esimerkki, että olin outo ja kieroutunut jo ennen lonkeroideni laajentamista virtuaaliimaailman puolelle.
2: Laing on jakanut ihmiset kahtia, sellaisiin jotka kokevat olevansa embodied, eli ruumiissaan ja ihmisiin jotka ovat unembodied, eli he ovat ruumiinsa ulkopuolisia. Laingin jaottelussa tärkeää on se, että jälkimmäiset liittävät itsensä lähinnä mieleensä ja heillä on olemassaoloa koskevia epävarmuuksia. Internet katsotaan virtuaaliseksi, joten sen pelätään korostavan tätä eroa. Mielestäni tämä kritiikki voi olla asiallista silloin, kun se koskee hieman mutkikkaampaa teknologiaa kuin nykyinen. Internet laajentaa sosiaalisen suhteen, mutta en pidä sitä minään vieraannuttavana voimana. Harva pitää puhelinta "vieraannuttavana voimana". Voidaanhan jopa esittää että ennen kylähullu ei välttämättä puhunut viikkoon kenellekään, nykyään kaupunkihullu kommunikoi ulkomaille asti samalla kun hänen ruumiinsa rapistuu tietokoneen äärellä. Tosin myönnän myös että WoW voi vieraannuttaa vahvastikin kun pelaaminen innostaa ja aikaa jonka voisi viettää siihen että käy Helsingissä kavereiden kanssa ostelemassa vaseliinia muuttuukin siihen että pääasiallinen sosiaalinen suhde on pizzalähetin kanssa. Tosin puolustan WoWia siitä että se vain on niin hyvä peli, että se on monista parempaa kuin normaali elämä.
3: Se on virtuaalista, epätodellista. Tässä on taustalla vanha ajatus siitä että "luonnollinen" on jotenkin "parempaa" ja "onnellisuutta tuottavampaa". Toki ilot voivat olla yksinkertaisia. "Uusi" ei vielä tarkoita sitä että se olisi onnettomuutta tuottava. Tosin ei "uusi" välttämättä onneakaan tuo. Joskus hankajalkaislaumalla purkissa on paikkansa. Internetissä sosiaalinen toiminta voi olla aivan aitoa. Esimerkiksi puolisoni sisar on nettisuhteen kautta aviossa USA:ssa. Tämä on melko konkreettista, siihen on liittynyt ihmisten samassa talossa asumista, sekä sitä että keinotekoinen ja painava metallipurkki on liitänyt meren yli sisällään muutamia kymmeniä kiloja tarkasti spesifistä lihaa. Lisäksi kun otetaan huomioon se, että internet poistaa estoja, on luultavaa että internetkeskustelut ovat "aidompia" tai ainakin "pidäkkeettömiä". Ehkä tämä jälkimmäinen on kuitenkin enemmän argumentti teeskentelyn puolesta.

Ihmisen tapa muuttaa maailmaa toki mahdollistaa sen, että me ajaudumme ekologiseen loukkuun. Mutta tässä kohdassa pelkkä mahdollisuus ei tarkoita juuri mitään.
1: Mahdollisuus sukupuuttoon on joka tapauksessa. Moni laji on kuollut sukupuuttoon, eikä siihen ole tarvittu ihmisiä. Riskin olemassaolo ei vielä kerro paljoa. Sen suuruus pitäisi voida arvioida.
2: Itse asiassa edes sillä, onko ruumiimme metsästäjä-keräilijän ei välttämättä vaikuta. Koska ongelman on oltava sen luonteinen, että se vähentää kelpoisuuttamme. Emme esimerkiksi pidä siitä kun pelkäämme, mutta se parantaa kelpoisuuttamme. Toisaalta monet ihmisen keksinnöt ovat muuttaneet elinympäristöä, mutta silti ihmislaji on kukoistanut. Tästä esimerkkinä ovat kaupungit, joita ei ole ollut ennen kuin ihmiset ovat niitä tehneet. Se on "luonnoton" paikka asua, kuitenkin ihmislaji lisääntyy niissä ihan kivasti, eikä pedotkaan tapa lapsia. Pelkkä muutos ja ihmisen tekemyys ei tarkoita ihmisen heritabiliteetin laskua.

Toki ihminen on hieman jäljessä, kaupungissa luolamiehenä, koska se on sopeutunut elinolosuhteisiin joita on ollut miljoonien vuosien ajan, ja muutokset ovat olleet sen verran nopeita ja uusia, että geneettinen muutos ei ole kaikissa asioissa ehtinyt päivittyä ulkoisen maailman muutoksen mukaiseksi. Siksi nykyään tarvitaan laihdutuskuureja; Ennen oli tärkeää että ei kuoltu nälkään. Liikalihavuus oli suunnilleen yhtä relevantti kiusa kuin paahdehepokatille oli pelkoa pelloista ennen ihmisten peltoviljelyn alkamista.

Yksi ekologinen loukku voidaan kenties kuitenkin löytää. Se voi viitata siihen että itse asiassa olemme rakentaneet ihmiselle haitallisen keinotekoisen maailman. Tosin on vaikeaa sanoa, onko tämä jopa "ihmislajin pelastava ominaisuus". Se on jopa hyvinkin mahdollista. Kyseessä on ehdottomasti mahdollinen pelastaja että ekologinen loukku, koska se on liitetty suoraan lisääntymiseen. "Kansojen fittness" näkyyy tietyllä tavalla väkiluvun kehityksestä. Ja niistä on huomattavissa että kehittyneissä maissa ihmisillä on vähemmän lapsia, eikä vain lapsia syntyy vähemmän, koska jos lapsikuolleisuus tasaa tilannetta voisi lisääntymään päästä ihan sama määrä. Väestönkasvu kuitenkin pienenee teollisissa maissa. Kolmannessa ja neljännessä väestönkasvun vaiheessa syntyvyys on kuolleisuutta pienempi. Tämän jälkeen se menee ohi, ja yhteiskunnan väkimäärä on vakaa. Tätä ennen se kasvaa. Toisin sanoen tässä kolmannen ja neljännen vaiheen kohdalla on ekologinen loukku. Syitä on monia, aikuiset eivät varmista vanhuuttaan hommaamalla lapsia, jotka hoitaisivat, kun yhteiskunta hoitaa. Yksi syy on varmaan opiskelu. Kun opinnot ovat kesken, ei ole kovin fiksua hommata parikiloista epätäsmällistä herätyskelloa, joka vaatii kokoaikaista huoltoa ja jonka huoltamatta jättäminen tuottaa vaikeuksia yhteiskunnan kanssa.

Väestönkasvuongelman vastakohtana taas on epäekologinen loukko, eli se talo jossa asun. Se haittaa ihmiskuntaa, koska se kuluttaa energiaa melko paljon. Pääsyynä on talon tiivistys. Se on vanha ja rakennettu melkoisen halvoista materiaaleista, ja niiltä osin se lienee harvinaisen käyttöä kestänyt. Se kuitenkin parantaa elinolosuhteitani ja vähentää kuolleisuuttani luonnontilaan verrattuna. Se takaa sellaiset olot, että mahdollisesti jopa minä voin lisääntyä. Se ja sen kaltaiset tuottavat olosuhteet, jotka lisäävät lisääntymistä. Heritabiliteetti kasvaa. Kuitenkin se on ympäristölle haitallinen, ja luultavasti tuottaa suuressa linjassa toteutuessaan suuria ongelmia ihmislajille.

---

En ole varma onko tämä juttu ensisijaisesti vitsailua vai asiaa. Toivottavasti onnistun viihdyttämään ja valistamaan samanaikaisesti. Luultavaa on kuitenkin sekin, että ympätessä näin molemmat kärsivät.