"Kun on sirkeät silmät ja kerkeä kieli ja kympillä ostaa ja kahdella myy / kun on puhtaat munat ja vilpitön mieli niin elämässä kaikki järjestyy."
(Ilkka Vainio, "Puhtaat munat ja vilpitön mieli")
Minua facebookissa seuraavat ovat tienneet että olen ollut jo "minun mielestä aika monennen päivän" sairaslomalla. Syynä oli äärimmäisen harvinainen komplikaatio. Joka syntyi juurihoidossa. Yleensä juurihoidon tehtävänä on nimenomaan estää suurempia ongelmia. Ja yleensä jos tulehduksia tulee, ne tulevat ensimmäisillä hoitokerroilla. Olin tässä kohden äärimmäisen epäonninen ja ongelmat lähtivät vasta kun se aivan viimeinen hoitokerta oli tehty.
Ja voi minkälainen tulehdus se olikaan. Käytännössä sanoen kuoleminen oli vähintään kohtuullisen lähellä. Kuolema yhdistettynä siihen että kotona pakkonyhjääminen sairaslomalla on varsin tylsistyttävää, ollut minulla ollut tavallista kovempi pakko pysähtyä ja miettiä asioita. Pysäyttäminen sekä henkisessä että fyysisessä mielessä ajoi syvään itsetutkiskeluun. Esimerkiksi mietin mitä itseltä puuttuu ja mitä olen saavuttanut. Ja mikä on hukassa ja mikä hallussa; Onkin kieltämättä hyvä silloin tällöin pysähtyä tarkistamaan onko hallussa esimerkiksi järki, tunteet ja housut.
Siinä reflektion pyörteissä mieli herkistyy miettimään että mitä elämästä on jäänyt käteen. Ja kuten kirjoitettu on ; Kysykää niin teille vastataan ; Ja niin tapahtui että katsoessani oikeaa kättäni ja sitä mitä siinä on, tiedostin että WC:n seinäkirjoitukset ovat väärässä. Ei minulla mitään tulevaisuutta ole kädessäni. Jotain ihan muuta. Tulevaisuuden kanssa sillä yhteistä on lähinnä se, että molemmat vaikuttavat aina liian lyhyiltä.
Kokemuksen kiusallisen tarkka kuvaus.
Kommenttini oli tarpeellinen. Tavallisesti tulehdus, ainakin hammaslääkärin kertoman mukaan, kasvattaa pienen kipeän osan josta sitten kasvaa tulehdus. Minulla se sen sijaan levisi varsin nopeasti. Kun illalla menin nukkumaan normaalilla naamallani kokien korkeintaan välttävää iensärkyä, heräsin tilaan jossa ientaskun tulehdus on levinnyt silmäkulmaan asti. Tämä oli luonnollisesti suhteellisen vakava tilanne. (Ja rehellisesti sanoen miekkailija ilman 3D -näköä on jokseenkin surullinen hahmo.) Sain tähän sitten hyvin tehokasta antibioottia. Tämä olikin varsin tehokasta, ja seuraavana aamuna mätäpaise ylsi enää peukalonpaksuuden päähän silmästä. (Tällä hetkellä se on lähinnä sellainen kuin joku olisi työntänyt ylimääräisen peukalon poskionteloon.)
Mutta asia ei jäänyt tähän. Jatkotilanteen voisi kuvata mainoksena. Canesten -tuotemerkin "info/mainos" - josta ei tule minulle yhtään rahaa vaikka pitäisi - selittää kaksi oleellista faktaa. "Antibioottikuuri on yleisimpiä riskitekijöitä hiivatulehdukselle. Hoito olisi hyvä aloittaa heti, kun ensimmäiset oireet ilmaantuvat, jotta limakalvot eivät pääse turhaan huonoon kuntoon." ja "Miehellä intiimialueen hiivatulehdus on harvinaisempi, sillä naisen emättimessä sienellä on paremmat edellytykset elää."
Sain siis ironisen ja kiusallisen sairauden joka johtui siitä että yritin tehdä itsestäni elossapysyvän. Tai ainakin ei-kuolleen. Tai ainakin sellaisen että minulla vielä olisi edes välttävä 3D -näkö. Hiivatulehdus oli käytännössä jotain joka oli vähän tulehduksenkaltainen tila paikassa johon ei halua minkäänlaisia tulehduksenkuuloisiakaan asioita. Ja se on vieläpä perin epäesteettinen tehden elimestä sen näköisen minkälaisena siitä ei koskaan haluaisi nähdä. Vaarallinen tila ei toki ole. Joskus luonto vaan muistuttaa ironisesta ja yrjöttävästä puolestaan. Tila oli sen verran kiusallinen että en edes nauttinut päähäni pälkähtäneestä ajatuksesta jossa ostaisin ohrajauhoja ja alkaisin kirjaimellisesti panemaan olutta.
Minulla oli tuossa vaiheessa vielä kuumettakin, joten olin varsin ikävässä tilanteessa. Ajatus ympärileikkauksesta tuntui ensimmäistä kertaa elämässä miellyttävältä vaihtoehdolta. Jopa siinä tapauksessa että se olisi pitkäaikainen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan.
Mitä tämä raju kokemus minulle opetti?
Mielestäni tämä sairaus pakotti minut miettimään elämän tärkeimpiä ja syvimpiä asioita. Nimittäin evoluutiota. Oma tilanteeni on nimittäin siitä erikoinen että se iski kelpoisuutta molempiin päihin. Ensinnäkin se demonstroi että nykymaailmassa on teoriassa mahdollista kuolla tulehduksiin. Lääketiede pelasti minut, mutta kenties joku muu olisi voinut kuolla tuossa tilanteessa. Ja moni olisi voinut olla aivan täysterve. (Evoluutiossa kelpoisuusasiat ovat usein jatkumoita.) Ja sitten toisaalta koko ruljanssi on vähentänyt minulta ns. sellaisia päiviä jolloin tuotetaan lisääntymään pääseviä jälkeläisiä. (Siis teoriassa, olemme päättäneet antaa geneettisen imperatiivin hypätä kaivoon.)
Tämä muistuttaa itse asiassa siitä että arkijärjellä katsoen kelpoisuus on ns. "vernacular fitness". Tämä on evoluutiobiologejen harvemmin käyttämä ajatusmalli, mutta siihen törmää joskus niiden parissa jotka suhtautuvat evoluutioon astetta filosofisemmin. (Eikä ihme "vernacular" on kaikkea muuta kuin kansankielinen sana joka tarkoittaa "kansankielistä". Se on intuitiokeskeisyydessään arkiajattelua huutava näkökulma.) Esimerkiksi vuonna 2002 "Journal of Philosophy" julkaisi tätä näkökulmaa koskeva kirjoitus "Two ways of thinking about fitness and natural selection". Ja sen kautta näkökulma tiivistettiin siten, että x on kelpoisempi kuin y jos ja vain jos x on ominaisuus joka mahdollistaa ratkaisemaan "design-ongelmia" joita ympäristö tekee ja tekee tämän täysivaltaisemmin kuin y -ominaisuus tekee.
Tässä peruskysymys on tietysti siinä että mikä on tämä paljon puhuttu ongelma jota ollaan ratkomassa. Tässä kysymyksessä on sekä laadullinen että määrällinen puoli. Ongelmien ratkaisemisessa on mietittävä sellaisia kysymyksiä kuin että montako ongelmaa ympäristö tunkee, miten oleellisia nämä ongelmat ovat, ja miten niiden onnistumisessa on erilaisia aste-eroja. Näiden kahden peruskysymyksen avulla haetaan sitten jonkinlainen "utilitaristishenkinen tasapaino" ; Se jonka kokonaiskuva on parempi on se jonka kelpoisuus on suurempi.
Ei ole kovin haasteellista nähdä että kohtasin muutamankin designongelman. Ja varmasti on geenejä jotka auttavat taistelemaan tulehduksia ja sienitauteja vastaan. Nämä olisivat varmasti kelpoisuutta parantavia. Tämä on todella järkeenkäypää. Toki tätä ajatusta pyöritelleet ovat tietoisia että tässä muodossa ollaan hyvin lähellä vaikeuksia. Koska se kohtaa helposti
tautologiaongelman. Kun mietimme "designongelmaa" se on helposti
metaforinen. Riskinä on että heilutellaan käsiä. Silloin voidaan päätyä evolutiivisesti todellakin siihen tilanteeseen (joka ei evoluutioteoriassa itsessään ole) jossa kokonaisuus on kehäpäätelmäinen. Kun ongelmia ei ole määritelty, ja voidaan aina sanoa että ympäristön muutokset voivat hämmentää tuloksia ja ongelmia voi olla useita jotka konkretisoituvat ja ratkeavat eri tilanteissa. Ja niin kädessä olisi se, että designongelmien ratkaiseminen olisi sitä, että syntyisi paljon jälkeläisiä. Jos ongelmien määrä on laskematon ja niiden ratkaisun trivialiteetti-relevanssikysymykset ratkaistaan mittaamalla pelkästään jälkeläisiä, on kokonaisuus hoopo.
Siksi onkin syytä mitata oleellisesti tutkittavia ilmiöitä. Tätä kautta voidaan kvantitatiivisesti mitoittaa eroja. Tällöin tutkitaan sitä minkälaisia designongelmia on ja ei ole. Tältä kannalta voidaan ajatella että kokemani ensimmäinen tulehdus oli hyvin harvinainen. Sellaiselta suojautuminen voi olla jopa äärimmäisen triviaalia. Sen vaikutus on toki suuri, mutta riskianalyysin kannalta voidaan nähdä että merkityksellisyydessä on aina tapahtuman todennäköisyys yhdistettynä sen haittaan. Toisaalta taas myös miesten hiivatulehdus on varsin harvinainen ja loppujen lopuksi vaikutukseltaan varsin lyhytaikainen. Se oli kiusallinen mutta evolutiivisesti katsoen ei kovinkaan relevantti ongelma. Se on sekä harvinainen että kelpoisuushaitaltaan lähes triviaali. Toisin sanoen kelpoisuusongelma ei ole evoluution kannalta merkittävän suuri. (Se vain olisi voinut tappaa minut. Mutta jos tarkastellaan geenisekvenssien muuttumusta populaatiossa, kaikki on tilastollista ja yksilöiden murskaantuminen ei ole tutkimusongelman kannalta kovin relevanssi. Henkilökohtainen merkittävä ongelmani trivialisoituu helposti tässä näkökulmassa.)
Usein tässä harvinaisen arkijärjen mukaisessa kelpoisuudenmäärittelyssä käytetään vielä lisäksi nimenomaan suhteellista kelpoisuutta. Sillä moni ajattelee että ajatus absoluuttisen kelpoisuuden mittaamisesta tällä keinoilla on liian epäeksaktia. Että ei pidä katsoa vain jälkeläisiä vaan verrata asioita keskenään. Silloin on katsottava eri versioita ja lopullinen vastaus ei ole että kuinka monta designongelmaa ratkaistaan, kuinka relevantteja ne ovat ja miten tehokkaasti ne ratkaistaan. Vaan se, onko x tehokkaampi vai vähemmän tehokas kuin y. Suhteellinen kelpoisuus kiertää ongelmia. Mutta moni näkee että tämä kikka trivialisoi tämän kelpoisuusmääritelmän. Se ei ole kehäpäätelmäinen mutta se ei kerro kovin paljoa sellaista joka olisi kiinnostavaa. (Kiinnostavuus on jossain määrin subjektiivinen asia, mutta on siinä sen verran totta että suhteellinen kelpoisuus kertoo aika vähän siitä onko ominaisuus todella hyvä vai huono. Se kertoo vain onko se parempi vai huonompi kuin jokin toinen.)
Siksi evoluutioteorian parissa varmaan suositaankin näitä vähän vähemmän intuitiodenmukaisia kelpoisuusmalleja, kuten esimerkiksi populaatiogenetiikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti