Miten puhua fiktiosta järkevästi?

Kun keskustellaan taiteista, puhutaan narraatioista. Ja narraatiolla on sen tyylinen yhteys narraamiseen, että molemmissa puhutaan usein asioista joita ei teknisesti ottaen ole olemassa ja joiden olemassaoloa ei kukaan myöskään oleta. Silti näitä kuvitteellisia maailmoja käsitellään kuin ne olisivat jotenkin loogisesti käsiteltäviä kokonaisuuksia.

Toki moni korostaa että fiktiota käsitellään tulkintana. Mutta jopa tässä kontekstissa jotkut asiat ovat varsin vähän tulkinnanvaraisiai kysymyksiä. Jos kysytään onko "Zelda" -pelisarjan sankari Link vasenkätinen, on siihen ilmiselvästi vain yksi vastaus. (Kyllä on.) Toisin sanoen pelisankari olisi vasenkätinen vaikka hän ei olisikaan olemassa. Hänellä olisi siis attribuutteja ilman olemassaoloa. Samoin tiedämme että Link vaikuttaa sellaisissa paikoissa kuin Hyrule. Linkillä on siis lokaatio vaikka hän ei ole olemassa. Ja mikä pahinta. Hyrule -lokaatiokaan ei ole olemassa. Mutta silti jossain mielessä on ilmiselvää, että Link on siellä!

Josta päästään siihen hyvin vanhaan ongelmaan siitä miten pitäisi käsitellä loogisia väitelauseita jotka koskevat jotain joka ei ole edes olemassa. Miten voimme esittää kannanottoja (tosi/true - epätosi/false)?

Logiikassa on tavattu käyttää Eksistenssikvanttoria (∃). Predikaattilogiikassa kyseessä on logiikkaa koskeva vakio joka vihjaa että on olemassa "ainakin yksi" jotain asiaa. Se esittää että lausumalle riittää jos keskustelun aiheesta löytyy vähintään yksi kappale edustajaa. Itse asiassa on olemassa myös merkki sille että sitä ei ole olemassa (∄). Mutta tämä johtaisi helposti ajattelemaan sitä että jos väittää Linkiä vasenkätiseksi, niin että se ei pitäisi paikkaansa. Joten kenties hedelmällisempää olisi antaa jonkinlainen oma logiikka joka toimii toden ja epätoden tuolla puolen, jonkinlaisessa fantasiamaailmassa (7). Se ikään kuin antaisi luvan puhua epätosista asioista ilman että tällä olisi mitään tekemistä sen kanssa onko kohde todella olemassa. (Ja lisäksi notaatio näyttää sivistyneeltä, koska kuten jokainen tietää, logiikka on älykästä kun siihen liitetään kirjaimien peilikuvia.)

Tämänlaatuinen ratkaisu mahdollistaa itse asiassa hyvin monenlaisten lausumien käyttämisen. Jos esitämme että Harry Potter lähtee Tylypahkaan junalla joka lähtee Lontoon King’s Crossin rautatieaseman laiturilta 9 ¾. ; Jos ajattelemme tätä olemassaolon kautta voitaisiin saada lausuma ∃x[X=Lontoo, Kings Crossin rautatieasema, laituri 9¾] Ja lausuma on epätosi/false. Mutta 7x[X=Lontoo, Kings Crossin rautatieasema, laituri 9¾] onkin tosi/true. Asiaa mutkistaa nimenomaan se, että Lontoo on kuitenkin todellinen paikka ja näin asioita voidaan itse asiassa keskustella hyvinkin tarkasti. Ei synny sellaista tilannetta että Harry Potterin hankkiminen omaksi Lontoon matkaseuraksi olisi mitenkään relevantti kysymys ; Olemassaololla on merkitystä monissa tapauksissa joissa käytetään referenssinä vaikka Lontoota joka on silta toden ja Tylypahkan välillä (monessakin mielessä).

Toki tässä on pienenä ongelmana se, että monet hahmot vierailevat Lontoossa. Mutta ne eivät jaa mitään yhteistä fantasiamaailmaa. Joten kenties pitäisi jollain notaatiolla erottaa toisistaan se, onko kyseessä "Harry Potter" -kirja vai "Sherlock" -televisiosarja. (En halua edes kuvitella maailmaa jossa Uusi Sherlock kohtaa Dr. Whon jotka sitten taistelevat mestaririkollinen Voldemortia vastaan. Toivon että voisin jättää jopa tuon mahdollisuuden ajattelematta. I reject this fantasy and substitute my own.)

Tämä on hyvin intuitiivinen tapa. Ja se on jotain joka varmasti muistuttaa paljolti sitä miten ihmiset keskustelevat fiktiosta. He tietävät että fiktio ei ole totta. Mutta silti fiktiossa luodaan enemmän - tai esimerkiksi Lynchin kohdalla vähemmän - looginen ja koherentti maailma ja näitä voidaan käyttää väitelauseina.

Mutta tässä on mukana pieni koukku. Se nimittäin ohjaa pois klassisesta kaksiarvologiikasta. Nimittäin kun puhutaan fiktiosta, on asioita jotka ovat jotain muutakin kuin tiedettyjä. Jos meillä on fiktionaalinen kuvaaja (7) se sanoo jotakuinkin sitä että "tämän tietyn tarinauniversumin mukaan". Ja tosiasiassa monet asiat ovat jääneet täysin auki. Oliko Sherlock Holmesin isoisovanhemmista yksikään lääkäri? On selvää että tarinan mukaan tätä ei ole kerrottu. Joten olisi luontevaa sanoa että jos väittää että 7x[x=Sherlock Holmesin isoisovanhemmista ainakin yksi oli lääkäri]=epätosi/false. Mutta toisaalta tarina ei kumoa tätä ja sano että lääkäri-isovanhempien määrä on nolla jolloin 7x[x=Sherlock Holmesin isoisovanhemmista yksikään ei ole lääkäri]=epätosi/false. Ja kun tätä kokonaisuutta katsotaan, voidaan huomata että käsissä on ristiriita. On selvää että joko Sherlock Holmesin isovanhemmista ainakin yksi oli lääkäri tai ei ollut. Joten molemmat eivät voi olla "epätosi/false". Tämä ristiriita kannustaa vahvasti kolmiarvologiikan toteuttamiseen tai ainakin kaksiarvoisen logiikan hylkäämiseen.

Kolmiarvologiikka tuntuu intuitiivisesti sopivalta. Sillä jos esimerkiksi puhutaan mitä "Sherlockin" tai "Dr. Whon" vielä ilmestymättömässä tuotantokaudessa tapahtuu, oikea vastaus on todennäköisesti juuri se "ei kumpikaan". ; Joka on astetta enemmän kuin emme tiedä onko tosi vai epätosi. Kolmiarvologiikka ei noudata aivan tätä intuitiivista mallia. Tämä on tärkeä muistutus sillä helposti voisi tulla mieleen että todellisuudessakin on paljon asioita joita ei tiedetä. Niillä voidaan saada aikaan väitelauseita jotka ajautvat samanlaiseen ristiriidanlöytämiseen kuin mitä tein fiktiivisillä kohteilla. Mutta ne ovat hitusen epäanalogisia, sillä jossain mielessä fiktio on jo luotu.

Joka itse asiassa johtaa siihen että maailmassa tosiasiassa on esimerkiksi kirjoja joissa on asioita joihin fiktiopäätelmät on sidottava. Kysymys ei tavallaan perimmiltään ole siitä onko Harry Potter enemmän olemassa kuin Tuomo Hämäläinen. Ja olemassaolo on usein nähty sellaiseksi kenkuksi ilmiöksi että asia joko on olemassa tai ei ole. Olemassaolo nähdään aika usein joko-tai -ilmiöksi. Kysymys ei siis oikeastaan ole edes siitä että minä olisin jotenkin enemmän olemassa kuin Harry Potter. Kysymys on siitä millä tasolla ja missä kontekstissa olemme olemassa. Joku voisi sanoa että fiktio on päässämme. (Sillä siis on lokaatio ja se on olemassa.)

Tämä kaikki mutkikkuus kannustaa minua hylkäämään hauskan työmerkkini, fantasiakvanttorin (7). Ja sen hylkäys toimikoot muistutuksena siitä että logiikka voidaan nähdä pelkästään mekaanisena premissien käsittelynä. Logiikka itsessään ei siis ole kovinaan totuuskeskeinen. Se ei käsittele Totuutta tai Olemassaoloa. Se käsittelee vain sitä ovatko päätelmät koherentteja ja valideja. Eli jos sen premisseistä seuraa johtopäätös, päätelmä on validi. Se, että premissit ovat epätodet on vain garbage in-garbage out. Se onko asia todella olemassa ja tosi on siis eri asia kuin se, että asia on jossain loogisessa maailmassa tosi. Kaikki logiikka puhtaana logiikkana käsittelee fiktioita. Fiktiota joiden kohteet ovat itse asiassa olemassa. Mutta tämän olemassaolon ratkaiseminen ei tavallaan enää ole logiikan tai loogikon hommaa.

Joka tarkoittaa esimerkiksi sitä että ontologiassa pelataan kenties jopa liikaa logiikalla. Samoin kuin maailmankuvan jäsentämisen puhtaasti rationaalisin keinoin nähdään jotenkin tekevän uskomuksesta sellaisen että sitä on kunniakkaampi pitää myös totena. Se toki tekee maailmankuvasta loogisemman, mutta kun logiikan tosi/true ei ole olemassaoloa, ei maailmankuvan uskottavuus ole tällä projektilla mikään välttämättömyys. Empiristit ovat tässä kulmassa vahvemmilla ; He kun miettivät nimenomaan olemassaolemisen tapaa, tai vähintään meille ilmenemisen tapaa. (Harry Potterkin oli olemassa mutta eri tavalla kuin minä.) Ja maailmankuvan järkevyyksiä arvioiden on relevanttia vastata esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin kuin että "Onko olemassa Jumalaa "Raamatun" ulkopuolisessa todellisuudessa?"