Suomaalainen

Hirmu moni pääkaupunki näyttää olevan suolla. Rooma. Washington DC. Monet muut kaupungit. On kuin oikein tieten tahtoen kerjäisivät malariaa. Etenkin eteläisimmissä maissa.

Historialliselta kannalta tämä koskee erityisesti vanhempia kaupunkeja. Eikä ihme; Ennen on ollut järkevää perustaa kaupunki jokien valuma-alueille. Jokia pitkin on päässyt kulkemaan ja valuma-alueilla viljely sujuu yleensä.

Sitten on Helsinki joka ei ole kunnollinen, perinteinen ja oikea pääkaupunki. Ei olisi koskaan pitänyt paeta Aurajoen mudasta. Ehdotankin hätäratkaisuna sitä että pääkaupunkimme siirretään hallitsijan mielivaltaisella mahtikäskyllä jälleen - jotta voisimme korjata jo tehdyn virheen. Joko Turkuun. Tai jos Helsingistä niin pidämme niin siirretään ydin edes Helsinki-Vantaan lentoasemalle.

Hengettömäksi rakennetut

Helsinki on tietyllä tavalla hyvin tyypillinen kaupunki. Siinä on tiettyjä vanhoja kaupunginosia jotka ovat sekä iäkkäämpää rakennuskantaa että hyvin paraatimaisia. Tämänlaisia paikkoja on hyvin useissa paikoissa. Näissä on luonne jota ei välttämättä tiedosta yhtä hyvin kuin joissain toisissa paikoissa.

Suomenlinnan kirkon äärellä on tätä nykyä puustoa ja nurmikkoa. Kyseisellä alueella on kuitenkin alunperin ollut erilaisia hökkelikyliä. Alueella on siis ollut slummeja. Sitten siihen on pykätty kirkkorakennus ja alue on siistitty. Alueella ei sen jälkeen ollut enää löyhkää ja elämää.

Ja näin siitä on tullut kliininen. Monissa kaupungeissa onkin tämänlaisia kliinisiä alueita joita yleisesti ottaen kuvaa myös se, että ihmiset eivät asu niillä. Niissä käydään jonkin verran töissä, yleensä hämmästyttävän vähäisessä määrässä tätäkin. Ja käytännössä kukaan ei oikeasti asu niissä.

Michel de Montaignella olisi tähän paljon sanottavaa. Hänestä ihmiset luovat keinotekoisia siistittyjä kuvia elämästä. Esimerkiksi hän kertoi miten muotokuviin pynttäydytään eikä niissä näytetä elämän raakoja ja rujoja puolia. Hän koki että tämä jätti elämästä paljon syrjään. Ja että oli tärkeää myös kuvitella vaikka historian suurimpia filosofeja piersekelemään.

Jossain määrin rakennuskantakin kertoo että rakennamme usein tiloja jotka ovat kauniita ja siloiteltuja, mutta joissa ei tavallaan enää ole tilaa elämälle.

Pieni ajatus ; Kolumbuksen uudelleenkirjoittaminen

Kolumbuksesta on tullut legendaarinen hahmo. Hänet kuvataan useissa elokuvissa jonakuna joka taistelee keskiaikaista taikauskoa vastaan ja joka tätä kautta laajentaa ymmärrystämme maailmasta. Monessa elokuvassa Kolumbus pistetään haastamaan nimen omaan oppia litteästä maasta. Apuvälineenä voi olla meloni ja tikari, ja hän kiertää tikarilla kunnes palaa takaisin samaan paikkaan ja halkaisee melonin. Kolumbus siis järjellä ja tiedolla tietää ennalta Amerikan sijainnin.

Jokainen sentään tietää tärkeimmän. Sen että hän ei erottanut intiaania ja intialaista toisistaan. Ja tämä epäonnistuminen ja erehdys ei jää ainoaksi.

Stephen Jay Gouldin "The Late Birth of a Flat Earth" kuvastaa sitä miten tämä on varsin myöhäinen narratiivi. Maan pyöreys on nimenomaan tiedetty. Kolumbus ei siis taistellut litteän maan oppia vastaan ennen matkaansa. Tämä taistelu on liitetty tähän yhteyteen vasta paljon myöhemmin. Sen ajan kristityt eivät olleetkaan niin taikauskoisia ja naiveja. Päin vastoin. Gould kertoo miten keskiajan auktoriteetit Tuomas Akvinolaisesta Roger Baconin kautta John Buridaniin kuvasivat teoksissaan nimenomaan pyöreää maata.

Eikä se jää Gouldin huomioon. Asia on vielä vakavampi. Daniel Rydén kertoo "Maailmassa on vihre" -teoksessa lisää Kolumbuksesta. Kolumbukseen liittyen tiedetään että hän kohtasi kritiikkiä juuri siksi että maan pyöreys tunnettiin erinomaisen hyvin. Jopa sen koko tunnettiin varsin suurella tarkkuudella. Ja tämä on ollut sen epäilyksen takana. Esimerkiksi 1000 -luvun matemaatikko Abu Rayhan Al-Birunin laskelmat heittävät oikeasta maan ympärysmitasta vain 40 kilometriä. Ja ihmiset myös tiesivät näistä laskelmista.

Koska Amerikan mannerta ei tunnettu - eikä Kolumbuskaan sitä tunnistanut - ajateltiin että meriteitse etäisyys olisi liian pitkä kuljettavaksi. Ja jos välissä ei olisi Amerikan mannerta, niin sehän olisi. Kolumbus yksinkertaisesti arvioi maan koon liian pieneksi. Ja ennaltanäkemisen sijasta hänet pelasti sattuma, houkan tuuri. Jos nyt voi kutsua "sattumaksi" ja "tuuriksi" sitä että siinä muiden tyhjäksi arvioimalla merialueella olikin lötköttänyt ylimääräinen manner vuosimiljoonia. Kriitikot olivat oikeassa. Mutta Kolumbus silti jotenkin veti pidemmän korren vaikka oli väärässä lähtiessään. Ja oli väärässä intialaisista elämänsä loppuun asti.

Tämä muistuttaa siitä että jostain syystä löytöretkeilijöitä kutsutaan aika helposti tieteilijöiksi. On vaikeaa sanoa missä kävelylenkki loppuu ja maantieteen harjoittaminen alkaa. Mutta on selvää että se, että joku kiipeää ensimmäisenä jollekin vuorenhuipulle ei ole tiedettä. Se on urheilua. Tieteeksi se muuttuu vasta mittausten ja oppimisten myötä. Toisaalta uusia löytöjä, kuten mantereita, voi löytää seikkailemallakin. Silloin vain ei ole koskaan tarpeen kehuskella ennaltanäön taidoista. Ennaltanäön tarpeettomuus toisaalta muistuttaa että skientistitkin erehtyvät.

Pitäisikö biologiaa korostaa enemmän kouluopetuksessa?

Kouluopetuksen suunnittelussa on tavallisesti korostettu katsomusaineita ja historiaa. Ne kun määrittelevät maailmankuvaa. Esimerkiksi Päivi Lipponen puolustaa historian asemaa sillä, että historian pakollisuudesta luopuminen on oireellista. "Kyse on lukion ja klassisen sivistysnäkemyksen erottamisesta toisistaan. Se kertoo jotain oireellista ajasta, jota elämme. Alati monimutkaistuva ja kansainvälistyvä maailma voi tuntua herkästi kaoottiselta paikalta, jos ihminen ei hahmota suuria kokonaisuuksia tai identiteettiään. Mikä rakentaa ihmiselle juuret ja ymmärryksen? Historian tunteminen merkitsee, että osaa sijoittaa itsensä kansakunnan isoon tarinaan. Vasta kun ihminen kykenee arvostamaan omaa kulttuuriaan, hän kykenee antamaan arvon toiselle ja erilaisuudelle." Perustelu on eksistentiaalisesti hyväksyttävissä.

Historian identiteettiarvo on pätevä vaikka muistamme, että valtaosa historiantunnin opetuksista ovat melko varovaisia. Ja että esimerkiksi monia "kansallismielisiä oikeistolaisia" kiinnostaa menneisyys ja että he ovat sitoneet identiteettinsä siihen. He myös sanovat arvostavansa historiaa. Mutta tämä ei ole kovin tieteellistä historiaa. on enemmän sitä että heillä on sankaritarina, jossa on suurmiehiä. Ja näiden miesten kritisoiminen, oikein millään asteella, sitten on kiellettyä. Tästä on seurannut erikoinen tapa jossa historiaa arvostetaan, mutta historiaa ei saisi tehdä, koska mikä tahansa realiteetti yleensä puhkoo sankarinarratiivin ja paljastaa sankarin olevan ihminen, siis myös puutteellinen. "Napoleonin Komplekseissa" tämänlaista kutsuttiin epähistorialliseksi uuspatriotismiksi, ja nimitys on minusta osuva. ; Hyvin moni joka sanojen tasolla "arvostaa historiaa" nauttii sen vääristelystä ja käytännössä halveksuu ketä tahansa joka historiaa tekee ilman asiavirheitä. (Koska nämä koetaan ikonoklastisen luonteensa vuoksi kerettiläisinä valehtelijoina. Vaikka kysymys ei olisikaan mielipideasioista.)

Päivi Lipponen saattaisi jopa sanoa että nämä epähistorialliset uuspatriootit voisivat tarvita oppia sivistymisestä. Mutta valistus harvoin iskee identiteetin ja maailmankuvan läpi. Vakaumuksellista ei debatoida muuttamaan mieltään. Ja syynä ei ole se, että juntit olisivat jotain ali-ihmisiä. Syynä on peruspsykologia. Se, että ihmislajilla käy helposti näin. Jos faktat ja oma maailmankuva on vastakkain, faktojen vakuuttavuuden ohi kiemurrellaan. Mutta siitä huolimatta Päivi Lipposen sanomisissa on pohjaa. Historia sitoo identiteettiin. Ei ehkä faktatasolla, mutta eksistentiaalisesti. Elämässä on myös elämäntapaa, eikä vain faktoja. Ja kuulemma koulu on elämää eikä kokeita varten. (Olen itse vetänyt tätä linjaa jopa siihen asti, että koulun tärkein oppitunti on välitunti. Sosiaalisten taitojen kannalta luokkahuone on varmasti yksi huonoimpia.)

Luonnontieteet ja biologia nähdään tässä kohden poissuljettuina. Kuitenkin kun katsotaan ihmisten harjoittamaa keskustelua, on selvää että kysymykset koskettelevat usein juuri biologiaa. Ja biologiassa tehdään ahkerasti virheitä. Ja biologia on myös maailmankuvallisesti yllättävän relevanttia.

Ja ei. En ole puhumassa kreationisteista. He toki näyttävät omalta osaltaan sitä, että uskonkysymykset ovat aina todellisuudentulkintaa ja todellisuudesta tehtyjä väitteitä. Ja vaikka väitetään että maailmankuva ja usko olisi jotenkin irrallaan tieteestä, niin tosiasiassa maailmankuva pitää yllättävän usein sisällään mekaanisia väitelauseita todellisuudesta. ; Jos otamme vaikka teologiasta klassisen alkusyyargumentin, on selvää että tämä argumentti hyppii suoraan ja täsmälleen sillä alueella mitä fysiikan tutkijat yrittävät selvittää.

Kun aiemmin kirjoitin siitä miten kulttuurissamme eri oppiaineita priorisoidaan ja arvostetaan, oli huomattavissa että sivistyksellä oli hierarkiassa käytännön tasolla erikoinen välinearvollinen pohja. Äidinkielenopettajat hallitsevat kieltä ja heillä on valta mieleen. Humanistisilla reaaliaineiden opettajilla on valta ihmisyyteen. Tätä voidaan kenties paheksua ja selittää sivistyksen itseisarvollisuudesta. Mutta toisaalta jopa Päivi Lipposen sivistysnäkemyksessä historialla on arvo koska se on väline identiteettiin ja itsekunnioitukseen. Tämä on siis historianopettajan vallassa. Tämä ei redusoi historiaa välinearvoksi, mutta kuvaa valtarakenteita joiden sisällä elämme.

Tätä kautta voitaisiin ottaa biologian yksinoikeudeksi jokin joka sille kuuluu. Nimittäin luonnollisuus. Kreationistit ovat jo hitusen perillä siitä että evoluutioteoria on selvä toimintamekanismien kuvaaja tietyissä luonnollisuuskysymyksissä. Tämä on heillä toki ylitulkittu jumalanvihaamiseksi, ja tätä kautta tämä sinänsä arvokas huomio on trivialisoitunut naurettavaan poterohyppelyyn ja julistamiseen ja yleiseen uskonnolliseen mouhotukseen jonka vuoksi moni kokee rinnastuksen ikävänä ja likaisena.

Mutta siitä huolimatta.

Tänään facebookissa eräs tuntemani biologianopettaja otti esille julkaisun jossa peloteltiin geenimanipuloinnista. Siinä kuvamateriaalin haluttiin olevan pelottavaa, ja esille nostettiin luonnottoman näköiset "Belgian blue" -lehmät. Niitä kuvattiin GM -naudoiksi. Ja selitettiin, että tuollaisia GM tekee eläimistä. Epäesteettisiä ja luonnottomia. Tässä huvittavaa tietysti on se, että Belgian sininen ei ole GMO, vaan se on luonnollisesti syntynyt mutaatio joka koskee myostatiinin erittymistä. Rotu on perinteisellä jalostuksella tuotettu ja  luonnottomampia esimerkkejä olisi monien pöydästä löytyvä riisipuuron pullea riisi. Se ei toki näytä yhtä pelottavalta.

Toisaalta Timo Soini otti tuoreesti kantaa homosusiin. Soinin reteä lausunto "Enpä itse asiassa ole, ja kun biologiasta puhutaan, niin en oikein usko, että homosusia on olemassakaan, Soini vastasi." ampuu itseään jalkaan. Bruce Bagemihl on kirjoittanut vuonna 1999 etologiaa koskevan kirjan "Biological Exuberance: Animal Homosexuality and Natural Diversity". Siinä kerrotaan susien olevan yksi niistä lajeista joilla homoseksuaalisuutta esiintyy. Wikipedian luettelo eläimistä joilla on havaittu homoseksuaalista käyttäytymistä kertoo että aikamoisen monella lajilla on tämänlainen piirre. Soinin mielessä on tietysti teologia jossa homoseksuaalisuus ei ole luonnollista ja hän vetää tästä turhan oikoisen päätelmän siitä että sitä ei siis myös ilmene luonnossa. Timo Soinin uskonasiat ovat irrelevantteja, koska kysymys biologiasta ei ole uskonasia. (Jos uskontosi on tosiasioita vastaan, sen pahempi uskonnollesi.)

Väitänkin että biologia on itse asiassa luonnollisuuden omistuksen kautta se kaikista tärkein aine. ; Maallistuneessa kulttuurissa uskonasioita pidetään vähän noloina ja epäkiinnostavina. Sen sijaa ihmiset uraohjusnaisista hörhöimpiin hippeihin puhuvat sellaisista asioista kuin "luonnollisista ruokavalioista", ottavat kantaa homoseksuaalisuuden luonnollisuuteen ja geenimanipulointiin. Ekologisuuskysymykset ja se, mikä on luonnollista on jotain joka liitetään ruokaan, meikkehin ja itse asiassa aivan mihin tahansa kulutustavaraan. Eli kaikkeen siihen missä esine luo kuluttajan - tai askeettisesti kulutustaan säätelevän - identiteetin ja jossa esineen "luonnollisuus" on osa hyvyyttä.

Siksi täytyisikin tehdä niin että vaihdettaisiin päikseen. Uskonnonkurssien pakollisuusmäärät vaihdettaisiin biologian kanssa päikseen. Kyllä se siitä sitten.

Koska kummitukset eivät voi leijua virtaavan veden yli

Pitkäsilta, Långa bron, on Kaisaniemen ja Siltasaaren yhdistävä silta. Kaisaniemenlahden ylittämisen lisäksi se on eräänlainen symbolinen jakaja ; Sen nähtiin olevan maamerkki joka erotti työläisten Kallion porvarien Kruunuhaasta. Tämä jako on ollut ennen relevantimpi kuin nykyään.

Mutta siltikin voi olla huvittavaa nähdä Kaisaniemenlahti jonkinlaisena Styx -jokena joka erottaa tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen. (Vaikka kyse on Helsingistä eikä Turusta olemme silti täl puol jokea.) Silta on tietenkin tärkeä, ja taatusti lautturia edullisempi vaihtoehto joen ylittämiseen. Tämä tekee Kharonin lautturintuloista pienet. On kenties kannattavampaa jättää lautta laituriin ja perustaa siihen pieni kahvila.

Toisaalta joen helppo ylittäminen muistuttaa Kharonin tärkeydestä. Hän kontrolloi sitä, että meno tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välillä ei ole aivan mahdoton. Moni porvari onkin taatusti kammoksuen ajatellut niitä laahustavia päiteidenkäyttäjäzombeja ja kommunismin haamukin on saattanut tulla kummittelemaan sillan yli.

Mutta on lohdullista tajuta, että olipa siltaa tai ei, niin jotkin asiat ovat pysyviä. Persefone esimerkiksi on muistutus siitä, että jos  Manalassa söi jotain, sieltä ei koskaan päässyt pois. Persefone söi granaattiomenan siemeniä ja vuodenajat johtuvat siitä että Persefone, kevään tuoja, on myös manalan kuningatar joka on viehättynyt itseensä Haadekseen. Myös Sörnäisten ikuisen wapun aukiolla kannattaa miettiä kaksi kertaa pistääkö suuhunsa kaikkea mitä kulmilla maleksiva tuonpuoleinen tarjoaa. Saattaa olla, että siltä tieltä ei ole paluuta.

Tie on suljettu - sillä kulkevat kuolleet

Hautaaminen nähdään tavallisesti (a) hengellisenä toimintana ja (b) käytännöllisenä sanitointijärjestelmänä. Se on ehdottomasti molempia. Mutta asiaan liittyy myös valta. Tarkalleen ottaen valta on alueen hallinnassa. ; Tämä näkyy elokuvissa. Ei ole tavatonta, että intiaanien hautausmaa on tabu, paikka jonne vieraskaan heimo ei yletä. Haudattuja tulee kunnioittaa ja tähän liittyy myös maan käyttö.

Eurooppalaisessa kulttuurissa Irlanti on kenties vahviten hautaamisvallankäytön ytimessä. Irlantilaiset paikat joissa on "ferta" tai "fert" -pääte - kuten sellaiset paikat kuin Clonfert tai Ardfert - ovat nimiltään vanhaa perua. Ferta on ollut hautauspaikka. Ja sitä on käytetty rajojen merkitsemiseen. Heimon esi-isät on liitetty maan historiaan ja maan omistukseen. Arkeologit ovatkin huomanneet, että Irlannissa hautausmaat eivät ole vain sivussa keskuksista - joka on sinällään fiksu paikka hautausmaalle - vaan ne on asetettu erityisille paikoille. Mäillä, joenylitysalueille ja tärkeille raja-alueille. Haudoissa olevat esi-isät ovat maamerkeillä ja ovat ikään kuin antaneet hengellisen hallinnan topografiaan. Irlantilaisten tarinoissa kuvataan miten pyhät miehet ilmentävät mahtiaan siten, että heillä on kyky ylittää fertoja ja muinaisia hautoja ja liikkua miten mielivät.

Hautaamisessa on tietysti muissakin kulttuureissa hautaaminen ei ole vain kulttuurisen identiteetin indikaattori. Kysymys on myös auktoriteetista alueeseen ja jopa siinä asuviin ihmisiin. ; Tässä mielessä voidaan ymmärtää miksi ateistit vaativat samanaikaisesti omia hautausalueitaan, että ovat pahastuneita jos muinoin heidän aatetovereitaan ei ole suostuttu hautaamaan yhteiselle maalle. Samoin voidaan ymmärtää miten kirkossa samanaikaisesti nuristaan hautaamisen kalleudesta samalla kun hautaamispalveluiden siirto sekulaareille tahoille pois kirkolta nähdään vastenmielisenä.