Jalka oven väliin

Palatessani miekkailuharjoituksista bussissa samassa bussissa oli mies. Hän avasi jään tervehtimällä ja kyselemällä että millä asioilla olen. Hän jatkoi juttelemalla tikanheitosta ja shakista. Pian hän kertoi olevansa helluntailainen, mutta että hän ei halua julistaa. Koin tilanteen aivan asiallisena ja huomautin että huomasin sen, ja että ei asian ääneenmainitseminen haittaa. Pian hän esittelikin ohimennessään seurakuntansa paikan ja kertoi että heillä helluntailaisilla oli kahvilakin. Että sinne saa mennä jos haluaa, että ei väkisin ketään. Ja lopulta hän kertoi että minkälaista veljellisen rakkauden meininkiä on heidän tapahtumissaan. Hän kysyi nimeni ja kerroin sen.

Tilanne ei tuntunut minusta ollenkaan ahdistavalta. Jos tietää minusta sen, että en yleensä suostu esimerkiksi kertomaan nimeäni tuntemattomille. Vaikka minulla on matala kynnys paljastaa joitain yleensä noloja piirteitä itsestäni, pidän yleensä aika tarkasti huolta anonymiteetistäni. ~ Kukaan ei tiedä kuka olen ja missä oikeasti asun. (Muita asioita voikin sitten tietää.) Itse asiassa jopa se, että teen blogia omalla nimelläni on johtunut periaatteesta. Minulle helpointa ja luontevinta olisi rakentaa hahmo ja kirjoittaa pseudonyyminä ja pseudopersoonana ikään kuin semiomaelämänkerrallisesti tavalla jossa on liitoksia omaan elämääni mutta vain rajallisesti. Itse asiassa nykyään olen blogistina omalla naamallani. Aloittaessani blogausta minulla oli useampi vuosi itseä kuvaavan valokuvan sijasta erilaisia piirroksia ja karrikatyyrejä.

Se, että annan nimeni tuntemattomalle on merkittävää. Vielä merkittävämmäksi sen tekee se, että olin juuri samana päivänä lukenut Richard Wisemanin "Yliluonnollinen ilmiö" -kirjaa. Siinä on nimittäin yksi luku siitä miten ihmisiä saadaan ohjailtua mukaan erilaiseen toimintaan. Wisemanin esittelemät keinot ovat olennaisia esimerkiksi silloin kun halutaan suostutella ihmiset tekemään asioita ; Wiseman esittelee ensin miten hypnoosin toiminta on rajallista ja jatkaa siihen millä keinoin ihmiset saadaan tekemään asioita joita he eivät muutoin voisi ollenkaan tehdä. Näitä tarvitaan jos halutaan liittää ihmisiä vaikkapa kulttuun. Wiseman ei toki puhu helluntailaisista jotka ovat vain uskovaisia. Wiseman ottaa esimerkiksi Jim Jonesin. Henkilön joka sai ihmiset tekemään massaitsemurhan vapaaehtoisesti tai ainakin puolivapaaehtoisesti.

Kirja esittelee neljä psykologisten kokeiden toimivaksi osoittamaa menetelmää (joista yksi on hemmetin epäintuitiivinen mutta toimii hyvin siitä huolimatta. Arkipsykologia ei yksinkertaisesti toimi kovin hyvin.) Jonesin suosio ja saavutukset kuuluivat näihin. Helluntailainen osasi soveltaa näitä keinoja kohtuullisen hyvin.

Julistajan soveltama päästrategia oli se, jonka Wiseman esittelee ensimmäisenä. Sivulta 267 eteenpäin Wiseman kuvaa strategiaa nimeltä "Jalka oven väliin". Tässä ideana on ikään kuin pohjustaa ja koputtaa ensin kepillä jäätä. Mutta ei vain sen takia että tiedetään miten pitkälle yksilön kanssa voidaan mennä. Vaan sen takia että tällä tavalla ihmiset saadaan hivutettua tekemään asioita joita he eivät muuten olisi tehneet. Wiseman kuvaa taktiikan seuraavalla tavalla (s. 268) ""jalka oven väliin" -tekniikka tarkoittaa, että ihminen saadaan suostumaan isoon vaatimukseen suostuttelemalla hänet ensin suostumaan paljon vaatimattomampaan pyyntöön." Jos esimerkiksi kyseinen uskova olisi suoraan istunut penkille ja kertonut että "Moi, olen helluntailainen" , kertonut heti perään minkälaista uskonnollista kivaa heidän kohtaamisissaan on, ja kysynyt sitten nimeäni olisin itselleni luonteenomaisesti provosoitunut. Olisin sanonut jotain sellaista että "With all respect, sir. Fuck You!" Tämä muistuttaa siitä että provokatiivisuus on usein kontekstointikysymys. Ja suostuttelun ja julistamisen taito onkin yleensä juuri siinä että osaa soveltaa tilannetta niin että se, mikä muuten olisi provokatiivista onkin aivan asiallista. Vähitellen hivuttamalla tilannetta pelkästä puhumisesta vakaumulksen esilletuomiseen oli portti jonka kautta minäkin olin suostuvainen juttelemaan uskontokokemuksista varsin leppoisasti.

Tämä on huomattavaa, koska olen (a) eiuskonnollinen joka ei pidä uskontokokemusten kuuntelusta ja muusta osallistuttamisessta (b) tunnettu provosoituja (c) olin juuri lukenut Wisemanin teoksen. Taktiikka yksinkertaisesti toimii.

Siksi ei olekaan ihmeellistä että Jones onnistui. Wiseman kuvaakin sitä että Jonesin kaltainen houkuttelee ihmisiä tekoihin hyvinkin paljon tätä strategiaa käyttäen. "Jones käytti tekniikkaa manipuloidakseen seurakuntaansa. Ensin kannattajia pyydettiin lahjoittamaan pieni osa tuloistaan Temppelille, mutta ajan mittaan vaadittu summa kohosi, kunnes ihmiset olivat antaneet Jonesille koko omaisuutensa ja säästönsä. Sama koski omistautumisen astetta. Kun jäsen oli juuri liittynyt kirkkoon, häntä pyydettiin tekemään yhteisölle töitä vain muutama tunti viikossa. Kun aikaa kului, muutama tuntu laajeni vähä vähältä, kunnes jäsen osallistui pitkiin jumalanpalveluksiin, auttoi houkuttelemaan organisaatioon uusia jäseniä ja kirjoitti kirjeitä poliitikoille ja tiedotusvälineille. Hivuttamalla vaatimuksiaan "jalka oven väliin" -tekniikalla valmistellessaan seuraajiaan tekemään viimeisen uhrauksen." Tämä muistuttaa siitä että tekniikka todella toimii tehokkaasti, ja että helluntailaiset ovat tässä kohden vaatimuksissaan ja tempuissaan vielä varsin vaatimattomia ja vaarattomia.

Toinen julistajan soveltama taktiikka olikin sitten enemmän kuvausta siitä minkälaisia suostuttelun ja manipuloinnin keinoja löytyy seurakunnan puolesta. En tartu niihin sen tarkemmin koska nämä eivät liity suoraan tähän kohtaamistilanteeseeni. Kuitenkin kuvaan niitä lyhyesti. "kaikki yhdessä" -henkisyys. Veljellinen yhteys kun on samanmielisyyttä, joka kasvattaa ryhmäpainetta (vaikka se ei tunnu miltään paineelta ja kiusaamiselta se kuitenkin ohjaa ihmisten mieltymyksiä suuresti). Sitoutumista ja vaatimuksia rakennetaan usein myös "Ihmeiden ihmeen" kautta, jossa erilaiset ihmeteot kertovat suuresta mahdista ja viisaudesta joka johtaa kritiikki-immunisointiin ja vahvaan auktoriteetin saamiseen. Helluntailaisissa piireissä ihmeet ja armolahjat ovat tärkeitä. Lisäksi Wiseman ottaa esille epäintuitiiviselta tuntuvan "itsensä puolusteleminen" -strategian jossa kaikki haasteet ja vaikeudet joita liike käskee tekemään - mukaanlukien rangaistukset joita se antaa sisäisesti omille jäsenilleen ja kaikki kritiikki jota ulkopuoliset ryhmäläiselle antavat - sitovat lujemmin ryhmään. Mitä enemmän joutuu opiskelemaan "oikeat mielipiteet", sitä vahvemmin henkilö sitoutuu ryhmään. Näin ollen vaativa initiointi tekee sitoumuksen vahvaksi. Ihminen ikään kuin ajattelee että kun hän on jo nyt panostanut näin paljon tilanteeseen, niin kaiken tämän poisheittäminen on ylitsepääsemätöntä.

Tämän tekstin tarkoituksena onkin muistuttaa siitä että oikeasti manipulointi ei ole sitä mitä ihmiset sen usein pelkäävät tai ajattelevat olevan. Ihmiset ajattelevat että joku hunajaisesti kuiskaa esille salaiset tuntemusket ja toiveet ja niitä nykien ohjaa ihmistä. - Samoin manipuloinnin nähdään olevan jotain joka on eksklusiivista joillekin hyvin tiukoille ja julmille tahoille. Tämä tuntuu olevan jopa niillä jotka ovat opiskelleet hieman manipuloimisen taktiikoita. He ymmärtävät että manipulointi ei tunnu ahdistavalta tai ole mitään "naruista vetelyä" jossa olo on hieman kuin kiristetyllä. Että aluksi annetaan koukku ja sitten raahaudutaan. Manipulointi ei ole tämänlaista pakottamista, vaan luonteeltaan hyvin hienovaraista. Se on sitä että toinen ohjataan tekemään omasta halustaan ja vapaaehtoisesti se mitä halutaan. Manipuloiduksi tuleminen tuntuu mukavalta, joskus jopa toiveikkaalta. Manipuloitu voi saada itseluottamusta sitoumuksestaan, koska se eriyttää hänet muista ja antaa hänelle tunteen siitä että hänellä on ratkaisu muiden ongelmiin vaikka ei toista ihmistä ja hänen tilannettaan oikein tietäisikään. (Helluntailainenkin sanoi minulle että "Mitäpä siinä vierailussa menetät, korkeintaan murheesi.")

Kuitenkin manipulointi on arkista. Jokainen meistä käyttää sitä. Osa käyttää sitä luonnostaan. Bussin helluntailainen ei varmasti ajatellut harjoittavansa manipuloinnin perustaktiikoita. Hän ajatteli varmaan olevansa mukava ja sosiaalinen ihminen. Hän muistuttaa sen, että manipulointi ei ole mystistä ja pelottavaa vaan arkista ja turvallisen tuntuista. Se on kaikkialla ympärillämme. Ja juuri sen vuoksi että se on yleistä eikä ole pelottavaa,  on sen tunnistaminen on hyvinkin tarpeellinen osa aivan normaalia arkielämän ajattelusettiä. Paitsi jos haluat tulla huijatuksi, tämä on.

---

Kirjoittaja muistuttaa siitä, että manipulointitekniikoiden havaiseminen mainoksissa, poliittisessa puheessa tai uskonnossa on vähän kuin näkisi alastoman koiran tai kissan yläosattomissa.

Hoidamme vain velvollisuutemme

Ihmiset ovat nyt äksyjä VR:älle. Vaikeasta työmatkasta on helppoa murista - vaikkapa Helsingin Sanomien malliin - kun lipunmyynti ei toimi odotetustu ja junatkin ovat myöhässä. VRkeleen laitoksesta manaillaan.

Kuitenkin työmatka itsessään on irtiotto, siirtymävaihe. Siinä ihminen irtautuu kotiminästä ja valmistautuu työminään. Tämänlaisiin erottautumisiin on usein liitetty siirtymäriitti. Niistä tunnetuinta mallia on initiaatioriitit. Näihin riitteihin taas liittyy yleensä jonkinlainen vaikeus ja haaste.

VR siis hoitaa vain hommansa. Olet osana tässä rituaalissa. Työmatkakertomuksella teet itsestäsi sankarin. Töihin saapuminen on jo saavutus ja näytät sitoutuneisuutesi kertomalla matkastasi.

Systeemiin rakennettu väkivalta.

Väkivaltainen yhteisö tuntuu olevan kaikille selvä asia. Mielikuviin putkahtaa lahkoja, kultteja, ääriliikkeitä ja terroristeja. Systeemeitä joissa ryhmäpaine, suora oikeaopillinen indoktrinaatio ja väkivaltainen piiskaaminen ja eristäminen ovat tärkeitä keinoja. Tätä kuvaa väkivaltaisista yhteisöistä tuodaan esiin elokuvissa ja viihteessä.

Kuitenkin tätä näkemystä on hyvä hieman laajentaa. Sillä tosiasiassa pelottava systeemi ei pysyisi pystyssä. Manipuloivimmat systeemit ovat tässä toimivampia. Väkivalta on naamioidumpaa ja nopeasti saatu mielikuva voi olla jopa positiivinen.

Tärkeintä on huomata, että kaikki systeemin väkivalta ei ole kirjoihin ja kansiin painettuja ; Esimerkiksi on helppoa huomata että systeemi joka sisältää väkivallan ihailua ja kuritusta pitää sisällään systeemiin rakennettua väkivaltaa. Kuitenkin väkivalta voi olla epäsuoraa, tai väkivaltaan voidaan kannustaa sosiaalisesti "tietyillä ehdoilla". Tässä on yleensä mukana on retorinen taso, jossa pahuus selitetään oikeudella. Sensuuria tai eristämistä muista ihmisistä oikeutetaan suojelulla sielläkin missä se ei ole perusteltua. Harmonia on hyvä tapa kannustaa yksioppista diktaturiaa ja kovat otteet oikeutetaan tämän puolustamisella. Positiiviset sanat muuttavat mielikuvan teoista, mutta eivät tekoja itseään. Tämän eron huomaaminen on kuitenkin vaikeaa. Ja juuri tähän vaikeuteen systeemi iskee.

Tästä voisi aloittaa kotimaisesta esimerkistä Lestadiolaisuudesta ; Onpa artikkelin teksti totta, valhetta tai liioittelua, se nosti kuitenkin esiin sen, että systeemissä on monenlaista väkivaltaa. ~ Hikipedian kohtaama lestadiolaisten reagointi on opettanut että kannattaa olla ystävällinen heille. Sanon jo etukäteen että anteeksi. Sillä tiedän että he loukkaantuvat juuri tämänlaisista. Kyseessä on esimerkki ymmärrettävästä rakenteesta eikä kannanotosta siihen onko lestadiolainen todella tätä rakennetta noudattava järjestelmä. Tosin jos on, niin sen pahempi lestadiolaisille.

"Voima" -lehden artikkelissa "Herrain huoneissa" kuvattiin lestadiolaisuutta. Henki korosti sitä että systeemissä on ns. rakenteellista väkivaltaa. Esimerkiksi insestitilanteessa on korostettu asioiden selvittämistä sisäisesti. "Kun ongelmia on selvitetty, aikuisilta tullut viesti, ettei tällaisista saa puhua. Uhri on laitettu pyytämään anteeksi tekijältä." Samoin perheväkivallan kohdalla sanotaan että "Jos vaimo ei anna miehelleen anteeksi, sanotaan, että usko ei ole kunnossa. Tämä toiminta on rakenteellista väkivaltaa, uskon voi kuka tahansa kyseenalaistaa milloin vaan." ... "Kun antaa anteeksi, se tarkoittaa sitä, ettei asiaan saa enää palata. Tämän pelin hallitsee jo neljävuotiaskin ja osaa myös käyttää sitä hyväkseen."

Esimerkiksi anteeksiantamisesta velvollisuuden tekemällä voidaankin rakentaa hyvin tehokas alistamisen henki; On mahdollista että uhri pakotetaan antamaan anteeksi, ja jos armoa ei anna, niin sitten uhrista tehdään uudestaan syyllinen. Jos uhri on armoton, hänestä tehdään julma. Ja toisaalta systeemi kykenee pesemään pintatasolla vastuunsa. Jos asiasta keskustellaan sisäisesti, se antaa ikään kuin ulospäin kuvan että rikokset ja pahuudet otetaan vakavasti. Olennainen asia, eli pahasta tulevat seuraukset, unohtuvat. Kun uhri ei valita ulospäin se on ideologian maineelle hyväksi.
1: Onkin varmasti myös niin että halu suojata koko ideologian mainetta muutamaksi mädäksi omenaksi koetuilta kannustaa systeemin sisäisten väkivaltarakenteiden syntymiseen. Tällöin valitettavasti systeemi muuttuu moraalisesti hyvin kyseenalaiseksi. ~ Kun yksilön pahuudesta ei haluta yhteisölle huonoa mainetta, yhteisöstä rakentuu paha.

Tämän lisäksi yhteisöissä on usein monenlaista väkivaltaa johon ihmiset alistuvat ikään kuin vapaaehtoisesti. Tämä korostuu kenties yleisimmin initiaatioriiteissä. Pascal Boyer kuvaa että vaikka initiaatio kuvataan usein initioitavan kasvulla, on vaikeuksia ja haasteita sisältävien rituaalien tärkein osa yhteisön luottamuksenvarmistamisen puolella ; Jos luottamus on sitä että voidaan varmistaa että henkilö on valmis kestämään vaikeuksia yhteisön puolesta, on initiaatio tapa testata asiaa ikään kuin etukäteen. Initiaatioriittien väkivalta on kuitenkin lyhytaikaista ja leikinomaista, joten tässä vaarallisiksi on otettava lähinnä luonteeltaan hyvin äärimmäiset rituaalit, joissa vaarannetaan oma henki ja terveys vakavasti. Kuitenkin systeemi voi kasvattaa lyhyttä juhlaa paljon pitkäjänteisemmän ja tiukemman rangaistusmenetelmän, jossa kohdistetaan väkivaltaa tottelemattomaan yksilöön. Mutta jossa kuitenkin rangaistuksen pääasiana on toimia pelotteena. Yksilöön kohdistuva väkivalta on toki kipeää yksilölle, mutta pelote kohdistetaan koko yhteisöön. Tämänlainen systeemi rakentaa hyvin monimutkaisen ja pysyvän väkivaltakoneiston, jossa on sekä ajoittaista suoranaista väkivaltaa, että alituista pelon ilmapiiriä.

Sen sijaan onkin jo vaikeampi sanoa onko ns. "vihan ilmapiiri" sama asia kuin systeemiin rakennettu väkivalta. Tämä on oleellista nykyisessä maahanmuuttokriittisyysteemassa, jota Suomessa edustaa PerusSuomalaiset. Sillä sen parissa on ollut esimerkiksi "Hakataan Teuvo heteroks" -kampanja oli PerusSuomalaisen vaikuttajan tekemä. Samoin PerusSuomalaisia kannattavat tekivät Prideä vastaan aika kovan kaasuiskun "ei niin kauan sitten". Puhumattakaan Breivikistä, hänen pitkä kirjoituksensa piti myös sisällään tämänlaista aineistoa. Tässä kohden systeemi ei nimittäin kannusta tämänlaiseen, mutta kuitenkin se sisällöllisesti kiehtoo, viehättää ja kutsuu tämäntyyppisiä ihmisiä. Erittäin voimakas enemmistö PerusSuomalaisista ja maahanmuuttokriittisistä ovat varmasti tyrmistyneitä tämänlaista teoista ja kampanjoista, eivätkä he tue tämänlaisia järjestelmiä suoraan. Kuitenkin pesäero näihin toimijoihin tehdään lähinnä moittimalla näitä kauheuksia kritisoivien kritisoinnilla. Parempi ja selvempi irtiotto tarvittaisiin, joka tapahtuisi siten että puolustelun sijasta siirryttäisiin moittimaan tekijää eikä tekijän tekoja kritisoivia. Silloin systeemi ei kenties enää houkuttelisi ja kutsuisi niitä äärimmäisiä höyrypäitä, joita se nyt ilmiselvästi näyttää houkuttavan.

Ikuinen naimakauppa

"How can you say you love her if you can't even eat her poop?"
("Night Shift Nurses")

Jos minun olisi valittava yllättävin vihkitapa, valitsisin varmasti Ranskalaista alkuperää olevan perinteen. La Soupe -perinteessä juuri avioon menyt pari pistetään syömään vessanpöntöstä mössöä. Mössö on yleensä tehty suklaasta ja shampanjasta tai muusta syömäkelpoisesta. Mutta mössön sisältö on yllätys. Eikä mikään, siis yhtään mikään, ole nautittavan näköistä mössöttynä pönttöön. Vieraat katsovat toimitusta. Tapa on huomattavan iljettävä ja irvokas. Siinä yllättää myös sen länsimaisuus. Johonkin kaukaiseen ja eksoottiseen takapajulaan tämänlaisen rituaalin voisi vielä jotenkin kuvitella. Mutta kuten tunnettua, ranskalaiset ovat euroopan pikkujapanilaisia. (Mikä niitä japanilaisia oikein vaivaa?)

Kuitenkin ranskalaisten erikoislaatuisten euroopanveljiemme initiaatiotavasta voidaan löytää pelkän haasteen vaikeuden lisäksi hyviäkin piirteitä.

Avioliittoon on Suomessa kuulunut vihkivala, jossa korostetaan sitä, miten avioliitossa kysymys ei ole pelkistä hauskoista asioista. Korostetaan, miten myötämäkien lisäksi on myös vastamäkiä. Vihkivalassa on mukana myös "Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihminen erottako." Avioliiton katsotaankin kestävän "kunnes Kuolema meidät erottaa."

Tämä tarkoittaa sitä, että ikävätkin asiat hoidetaan. Pönttömössöä nauttiva aviopari siis symbolisesti näyttää olevansa valmis kestämään erinäköisiä elämän haasteita ja esteitä. Lupaus on tärkeä. Suomessa valoja on, toivon mukaan, arvostettu niin paljon, että La Soupe -rituaali ei nouse kulttuurilliseksi muoti -ilmiöksi -tai peräti pakolliseksi tavaksi- kovin pian. (Sitten kun olen itse jo aviossa, niin tulkoot!)

Rituaali siis muistuttaa siitä että vaikeitakin aikoja on hyvä kestää. Sillä parisuhde ei ole koskaan riidaton, vaikeudeton tai muuten kevyt. Moni saattaa elää "yltiöromanttisessa pilvessä", jossa avioliitto "Sen Oikean" kanssa on helppoa. Eli jos vaikeuksia tulee, se nähdään todisteena siitä että toinen ei ole "Se Oikea". Tästä asenteesta seuraa eroamisia melko pienistä vaikeuksista. Lopputulos on sarja-avioituminen ihastuspohjalta. Toinen ääripää taas pitää sisällään esimerkiksi perheväkivallan kaltaiset ilmiöt. Eroaminen tuntuu näissä tilanteissa oikein hyvältä vaihtoehdolta.

Avioliiton pysyvyys on kuitenkin hyvin olennainen muistaa. Sillä monogamia kuuluu osana kristillisyyttä. Eroamista ja uudelleen avioitumista, sarja -avioitumista, ei ole kovin kauaa pidetty hyväksyttävänä. Se on syntiä jossa ihminen rikkoo sen jonka Jumala on asettanut. Kuitenkin ihmiset eroavat ja menevät naimisiin - itse asiassa edes fundamentalistikristityt eivät nosta tästä meteliä.
1: Rankimmat kannanotot jotka tiedän ovat peräisin Jehovan Todistajilta, jotka ainakin 2000 -luvun vaihteessa suosittelevat että väkivaltaa käyttävän puoliso ei purkaisi avioliittoa vaan muuttaa erilleen ja yrittää parantaa suhdetta ja miettiä sitä etäältä. Toki tämänlaista avioliiton pysyvyyttä kannatetaan ja ihannoidaan monissa fundamentalistisissa piireissä. Jos vaimo kuvaa miten vaikea mies on ollut, ihmiset ihailevat hänen kärsivällisyyttään. Mutta avioeroa ei tietojeni mukaan kohdella tämmöisessä niin kovalla kädellä. Ymmärrystä erolle annetaan.

Jostain syystä avioerossa ja uudelleen naimisiin menemisessä sen syntisyys voidaan jopa jollain tasolla myöntää, mutta tätä ei itse asiassa nähdä minään esteenä mennä kirkossa uudestaan naimisiin. Homoseksuaalejen avioitumisen kohdalla syntisyys sen sijaan on hirmu monille jonkinmoinen argumentti, jopa pakottava asia. Tätä minä en oikein ymmärrä. Synnit on ilmeisesti luokiteltu isompiin ja vähäisempiin tavalla jossa avioero on pieni synti ja homoseksuaalisuus iso synti. Se, miten tähän "ison ja pieneen hädän erittelyyn" on päästy tuntuu kuitenkin varsin mielivaltaiselta.

Juhan riitti : Polttarit.

Sain, tuossa taannoin viime kuun lopussa, kunnian käydä Juha & Susanna Leinivaaran häissä. Uskonnottomissa häissä toteutettiin kuitenkin seremonioita - jopa monista kulttuureista. Juhlat olivat mainiot, koska ruokaa oli riittävästi, punaviini oli hyvää fysiikkatesteihin. Seurakin oli mitä parhainta. - Ja tietysti morsian oli kaunis ja sulhanen niin komea, että jos en olisi niin suuresti ja korostetusti hetero, niin voisin saada homoseksuaalisia mielteitä.
1: Ja etenkin häiden morsiamen kaappaaja ja häiden virallinen kuokkavieras osoitti kaappauksessaan hyvää makua, terävyyttä, erinomaista tilanne- ja huumorintajua ja oli muutenkin kertakaikkisen komea ja hyvä veikko.

Häät ovat yhdenlainen näytelmänomainen tilanne, jossa naimisiin menevät ihmiset muuttuvat. Morsian ja sulhanen siirtyvät eri (yhteiskunnalliseen/juridiseen...) asemaan. Häät ovat eräänlainen näytelmä, jolla asia saadaan ihmisten tietoon ja jolla naimisiin menevät ihmiset kenties kykenevät orientoitumaan asiaan. Tämä on muistutus siitä, miksi antropologiassa pidetään tärkeänä tutkia ja vertailla eri kulttuurien rituaaleja ja seremonioita ; Niihin kiinnitetään usein huomiota, koska niissä kiteytyy yhteiskunnassa olevia ideoita. Siirtymä häissä näyttää että muutos sinkusta avioliittoon.
1: Seremoniaksi katsotaan toistettu käyttäytyminen jonka takana ei ole yliluonnollista. Rituaalissa tähän liittyy yliluonnollista, eli kysymyksessä on jonkinlaista uskoa taikuuteen, eli taikauskoa. Tämän jutun kannalta rituaalin ja seremonian välinen ero on merkityksetön.Häät ovat sinänsä "hieman yksioikoinen" seremonia/rituaali, että niissä ei ole mukana muutoksen antiteesiä. Avioliitolle sellainen kuitenkin onneksi löytyy ; polttareista.
1: Leinivaarakin oli hoitanut asian kuntoon katsomalla kotona elokuvan nimeltä "Polttarit". Mutta niinpä minäkin valmistauduin tärkeään virallisen kuokkavieraani rooliin katsomalla "Wedding Crashers" -elokuvan.

Polttarit kuvaavatkin itse asiassa häätilannetta paremmin muutokseen liittyvää rajatilaa ; Usein ajatellaan että rituaali tai seremonia siirtää ihmisen liminaalisuuden, rajatilan, kautta. Rajatilassa asiat ovat usein päälaellaan. Näin polttareissakin on usein sinkkuelämän piirteitä suorastaan ylilyötyinä. Polttareissa kyseessä on tyylipuhdas siirtymäriitti. Niissä on vallalla yleensä erityinen vapaus ; Saadaan tehdä jotain jota ei muussa tilanteessa sallittaisi. (Sulhanen voidaan pakkopukea balettimekkoon ja kahlita tämä julkisesti häväistäväksi. Normaalisti tästä tulisi rikosilmoitus. Ja toisaalta "asiaankuuluva" alkoholin ylikäyttö rikkoo jotain joka "muuten olisi ehkä sallittua mutta ei hyvän tavan mukaista eli asiaankuuluvaa".)
1: Kyseessä voisi jopa olla initiaatio, jossa bestman/kaaso koettelee naimisiinmenevää esimerkiksi groteskeilla tehtävillä. Tosin aivan tyylipuhtaaksi initiaatioriitiksi polttareista ei ole, koska yleensä initiaatiossa haasteiden vaatija on itse suorittanut samat jutut (on itse initioitu).

Näin avioon sitten päästään ja dinkku -suhteen irralliset indiivit sulautuvat rituaalissa yksiköksi.

Rituaalien painoarvo.

Jostain syystä uskontoa puolustetaan usein sitä kautta että se tarjoaa yksittäisiä rituaaleja. Esimerkiksi rippikoulun ja etenkin konfirmaation merkitystä kehutaan tärkeänä initiaatioriittinä ; Korostetaan miten hienoa on kun nuori tunnustaa suullisesti uskonsa julkisesti seurakunnan ja sukulaistensa edessä. Sen lisäksi kerrotaan häistä. Pappi sanoo aamenen ja kuittaa avioliiton sille kuuluvalle merkitykselle. Sama koskee tietysti kastetilaisuutta.

Kuitenkin jos kirkon tarjoamat huipputilaisuudet lasketaan yhteen, saadaan esimerkiksi seuraavanlainen kaava. Kuvittelen erittäin erikoislaatuisen kaverin. Hän ei edusta normaalia. Hän itse asiassa saa harvinaisen paljon kirkolta. Näin laskelmani antaa korostetun isoja tuloksia.
1: Kuvitellaan että henkilö syntyy. Hänet kastetaan. Kirkollinen tilaisuus kestää arviolta tunnin.
2: Kuvitellaan että henkilö menee ripille. Hän viettää rippikoulussa aikaa sanotaan viikon, jossa hän viettää koko ajan täydessä uskonnollisessa hurmiossa. Nukkumatta. 7*24h = 168 tuntia.
3: Kuvitellaan että hän menee neljästi naimisiin. Häätilaisuus kirkossa kestää noin puolitoista tuntia. 6 tuntia.
4: Lisäksi hän saa 12 lasta, joiden kastajaisissa hän käy ja joiden konfirmointitilaisuudessa hän käy katsomassa. Kaikkiin näihin vierähtää tunnin verran. Yhteensä 24 h.

Kokonaissaldo on 199 tuntia. Jos tässä vaiheessa ollaan 50 -vuotiaita, on kirkossa vietetty keskimäärin 4 tuntia vuodessa. Tämä ei ole paljoa. Se ei oikeasti ole juuri mitään. Asian tekee pahemmaksi se, että valtaosa tunneista tuli rippikoulun kautta. Jos oletetaan että viikon sisällä nukkuisi 8 tuntia ja leikkisi tytötpojat ja tykkäämistä pari tuntia päivässä, määrät olisivat paljon pienempiä. Ja siltikin rituaalit keskittyisivät hyvin epätasaisesti elämän varrelle. Kokonaisuutena deal is wery bad. Kun miettii että sitä kuitenkin maksaa helposti satoja euroja.
1: Ja hauskaa kyllä, esimerkiksi meidän perheessä maksettaisiin vuodessa useampi sata euroa kirkollisveroa. On oleellista ottaa koko perheen tulot mukaan, koska esimerkiksi häätilaisuudessa ja rippijuhlissa on kysymys perheestä. Summasta tulee mielenkiintoinen

Vertailun vuoksi ; Jos katsoo televisiota hyvin vähän, eli ½ tuntia päivässä, 398 päivässä saa . Se on yhdessä vuodessa ja 33 päivässä televisio vie aikaa enemmän kuin uskonto koko elämän aikana. "Ihmemies MacGyveriä" on tuotettu televisiosarjana kaiken kaikkiaan 139 jaksoa. Kyseisen sarjan seuraaminen johtaa ajallisesti "yllättävänkin tasoihin" uskonnon kanssa. Nautin sarjan katsomisesta ja se on tarjonnut "huippukokemuksia". En kuitenkaan myisi IhmemiesMacGyveriin vedoten ihmisille elämäntapaa. En, vaikka se onkin pirun hyvä sarja ja esimerkkinä juuri siksi.

Sillä tämänlaisesta ei pitäisi olla kysymys. Kun kyseessä on elämäntapa ja tarpeena kannustaa elämäntavan noudattamiseen, ei oikeasti voida vain viitata muutamaan hassuun tuntiin ; Tosiasiassa kukaan ei elä näillä huippuhetkinä myydyillä rituaaleilla. Ei vaikka ne olisivat oikeasti huippuhetkiä. - Mitä ne eivät rehellisyyden nimessä olet ; Keskimääräinen jumalanpalvelus on (a) tylsä (b) helvetin tylsä.

Asia on oikeasti tärkeä. Kulttuurissamme on puheen tasolla vallitsevana jonkinlainen rituaalien ylikorostus. Avioliittoa ja häätilaisuutta pidetään tärkeänä. Moni menee avioliittoon sitoakseen puolison tehokkaammin. Kuitenkin häätilaisuus ei ole mikään pitkäaikainen teholiima, vaan avioliiton onnistuminen on siinä arjen työssä. Häätilaisuus ei muuta yhdessäeloa helpommaksi. Se tuo siihen vain tiettyjä juridisia etuja. Joilla niilläkin on arvo ja merkitys jos ja vain jos niiden viittaamat tilat toteutuvat siinä arjessa.

Ihmiset ovat näin tehdessään irrottaneet arjen ja pyhän toisistaan ; Pyhät ovat vapaata ja irtiottoa arjesta ja sen kuvioista. Pyhää myydään harvinaisena huippukokemuksena, tasapainona arjelle. Ja ottaakseni viittauksen aiempaan mietintääni ; Pyhä alkaa eriytyneenä olemaan transsendentti asia, joka erottuu arkena joka taas ilmenee immanenttina. Näin uskonnosta tulee jotain jolla ei ole merkitystä arjessa ja elämässä. Ja tämä itse asiassa etäyttää siitä "myös juhlassa". Uskonto muuttuu harvinaiseksi asiaksi, josta ei normaalielämässä tarvitse välittää. Näin ihminen on uskonnollinen muutaman tunnin vuodessa.

Sillä esimerkiksi miekkailussa olen oppinut että toistuvuus on hyvin tärkeä asia. Tämä näkyy tietysti esimerkiksi miekkailun harjoittelussa. Moni voisi ajatella että kilpaileminen tai voitot olisivat erityisen tärkeitä. Kuitenkin oikeasti tärkeää on se tekeminen. Jos pelkkä onnistuminen ja harvinaiset tilaisuudet olisivat miekkailuharrastuksen pohjana, romahtaisi käytännössä motivaatiokin. Pitäisi keksiä millä jaksaa ne sadat työtunnit jossa mekaanisesti toistaa jotain liikettä jotta se sujuisi. Se, että "kymmenen vuoden päästä on sun pomo" tai "kun vuosi sitten sain oman viisisekuntiseni" ei oikeasti kanna kovinkaan pitkälle. Voitot, tapahtumat ja bileet ovat enemmänkin extraa, joita tulee kun jaksaa sen arjen ja ennen kaikkea nauttii siitä arjeast.

Juuri tämän vuoksi pidän kristillisestä "arki@pyhän" -toimintastrategiasta. Pyhä on jotain, jossa arki toteutuu. Siinä ei retostella karnevaaleilla. Siinä on hieman jotain samaa kuin innostuksensa kohteesta mestariksi opettelussa. Se vaatii 10 000 tuntia. Sen verran yleensä tarvitaan jotta siitä saa "osatun elämäntaidon". Ihminen on "harjoittelija" hemmetin pitkään. Siksi voidaan sanoa että sen tuntimäärän kannattaisi tulla kasaan ja siihen kasaan saamiseen täytyisi saada jotain motivaatiota. Se, että näkee tuon urakan, jossa luvataan työtä ja vaivaa, ja silti haluaa tehdä sen. Siinä on sitä, jota minä arvostan miekkailussa. Ja jota haluaisin kristityn arvostavan uskonnossaan.

Nykyään tämä unohtuu, kun pitää rakentaa jotain hiton karnevalistista mainontaa, jossa uskontoa myydään hedonismilla. Uskonto joka myy itseään rituaalejen tarjoamilla huippukokemuksilla ei eroa silmissäni "Cosmopolitan" -lehdestä joka myy itseään lupauksella harvinaisesta seksuaalisesta kokeilusta. Harvemmin katsovat "miten siedät nörttimäistä poikaystävääsi ja tämän WoWia vuoden seurustelusuhteen jälkeen", vaan sitä lyhytaikaisempaa ja eiarkisempaa tarjoavat. Ja jos perusta puuttuu, ei parisuhdetta mikään seksiniksi pelasta. Vaikka olisi oikeasti hyvä.

Kulttuurillinen Pelkokerroin : Casu Marzu.

"Pelkokerroin" -ohjelmassa rohkeuden osoituksena on usein stunttemppuja jotka vaativat voimaa, taitoa ja koordinaatiota. Sen lisäksi on oleskelua, jossa ollaan käärmeiden tai skorpionien tai hämähäkkien kanssa suljetussa tilassa. Ja sitten syödään kaikkea inhottavaa. Myös "duudsonit" harjoittavat oman mallinsa rohkeutta paitsi masokistisilla tempauksillaan, myös syömällä kaikkea kummallista.

Ajatus ei sinällään ole outo. Itsekin olen käynyt "initiaatoiriitin", jossa juodaan kammottava alkoholisekoitus. En enää nykyisin muista kaikkia aineksia - yksi osa oli varmasti tequilaa - mutta ne ovat ihan tavallisia hyvin alkoholipitoisia juomia. Olennaista on se, että kun ne laittaa yhteen, tulee siitä hieman pihkamaista ja se maistuu varsin pahalta. Ideana oli kipata tämä juoma hitaasti. Kykenin toki tekemään tämän, ja sen jälkeen oli tietysti ovi auki muunlaiselle runsaalle ryyppäämiselle.

Japanissa tunnetaan ruokalaji fugu, joka on kuulemma maukasta, mutta sen syöminen voi olla hengenvaarallista, koska siinä käytetään pallokalaa (Takifugu rubripes). Pallokala taas on sellaisenaan tappavan myrkyllistä syödä. Japanilaiset kokit ovat kuitenkin harjoitelleet taitoa, jolla liha saadaan erotettua kalan myrkyllisistä osista. Ongelmana on se, että virhe johtaa ruuan myrkyttymiseen. Fugun syöminen on rohkeuden osoitus, koska sen syöminen on riski. Siksi ei olekaan vaikeaa ymmärtää miten fugua syövä yakuza osoittaa kuolemaa halveksivan rohkeutensa ja valmiutensa.

Toki haasteellisia ruokia voi olla monellakin tavalla. Ruotsissa käydessä rohkeutta voi vaatia lipeäkala. Siinä kuivattua kalaa liotetaan lipeävedessä. Kala ei näytä pahalta, mutta se maistuu hieman turhan saippuaiselta. Toisin sanoen tämän ruoan syömisessä haastetta antaa maku. Tätä voi pitää rohkeuden muotona. Suomessa meillä on tietysti mämmi, jonka suurin syömisen haaste on ennen kaikkea sen ulkonäössä.

On siis kolmenlaista haastetta, joita ruoka voi tarjota. Ultimaattinen haaste löytyy italiasta, joka tunnetaan hyvän ruoan maana. Kysymys on sisilialaisesta juustosta, casu marzusta. Casu Marzu alkaa siten, että tehdään lampaanmaidosta juustoa. Sen jälkeen se tarkoituksella saatetaan kontaktiin juustokärpäselle (Piophila casei). Tämän jälkeen juusto yksinkertaisesti mätänee, ja siihen tulee juustokärpäsen toukkia. Juustosta tulee valuvaa ja nestemäistä.

Juuston syöminen on riski. Se alkaa syömisestä. Juustosta voi nimittäin pompahdella toukkia ilmaankin, joten juustoa syödessä voi olla kannattavaa pitää silmät kiinni (ja nenästä kiinni.) Mätäneminen voi tehdä juustosta myrkyllistä. Sardinialaiset ajattelevat perinteisesti että matojen eläminen tarkoittaa syömäkelpoisuutta. (Mutta vastaavalla logiikalla koleravesi on juomakelpoista, koska eihän siinä muuten elelisi niin runsaasti sellaisia pikkuisia bakteereita.) Lisäksi toukat eivät usein kuole mahahapoissa, ja joskus ne voivat aikaansaada veriripulia, koska elävät toukat yrittävät pureksia suolistoa. Mukana on siis tulehdusvaarakin.

Lisäksi juusto on tällä hetkellä laitonta, mikä tietysti tekee siitä vielä isomman rohkeuden osoituksen. Muualla maailmassa sitä tuskin tarvitsee kriminalisoida, koska muille ei tulisi mieleenkään syödä mitään senkaltaista.

---

Piti minunkin kirjoittaman pian alkavan adventin kunniaksi erilaisista jouluherkuista.

Kamalasti ihana

"Kun tulen kiinni sinuun, / jumalatkin uskoo minuun. / Vaikka itse aina usko en."
(Juice Leskinen, "Syksyn sävel")

Unkuri viittasi - paitsi kielentuotantoni esteettisen tason puutteeseen - myös "parisuhde" -sanaan. Sanaa on vaikeaa liittää suuriin rakkauskertomuksiin. Tämä tuo esiin sen, miten sanoilla on paitsi denotaatiot, muodolliset määritelmät, myös konnotaatiot, vakiintuneet merkityssävyt.

Pinnallisesti tarkastellen - eli tavalla jolla minä sanaa olen käyttänyt - "parisuhde" on yleistermi. Avioliitto viittaa tietynlaiseen juridiseen tilaan. Seurustelu taas toisenlaiseen. Parisuhde on ikään kuin määritelmä joka pitää sisällään ne kaikki. Kuitenkin on selvää että sanan "avioliitto" -sävyjä on jäänyt siirtymättä sanaan "parisuhde" -vaikka toiminnallisesti vaihtuma onkin tapahtunut yhteiskuntatasolla.

Ideana on tavallaan se, että "tarina raahautuu jäljessä". Siinä missä viktoriaanisessa perhesysteemissä ulos tarjottiin "suuri rakkaustarina", joka näkyi nykyihmisen silmään kenties jopa ulkokultaiselta koristelusta, jossa esitettiin roolia. Tämän lisäksi oli henkilökohtainen suhde, jota ei jaettu ulkopuolisten kanssa. Immanentti parisuhde vahvisti romanttista suurta kertomusta ja pieni transsendentti parisuhde nähtiin Pyhänä ja tuntemattomana.

Nykyisin "suuret kertomukset" ovat muuttuneet. Enää ei jaeta yhtä yhteistä roolia jolla vahvistetaan velvoitteita tietynlaiseen parisuhdemallin ja parisuhdemaaliin. Pieni kertomus on sen sijaan tullut hyvinkin julkiseksi. Esimerkiksi julkkisten parisuhdekriisit ja vieraissakäynnit ovat julkista aineistoa. Vanha immanentti parisuhde on tuhottu & "transsendentista" on paljastettu asioita, joilla "vanha immanentti" on ikään kuin korvattu. Parisuhde kun näkyy toiminnassa ulkomaailmassa, joten sen täytyy ilmetä jotenkin. Uusi parisuhde on avoimempi ja julkisempi. Siinä ei ole suurta tarinaa, mutta pieni tarina näyttää sellaisia yksityiskohtia joista ei olisi ennen uskallettu puhuakaan. Tarinat ja perinteet vain ovat helposti pysyvämpiä. Siksi uusi näkemys ei tunnu rakkaudelta, vaikka itse parisuhteen henkilökohtainen osa on taatusti yhä olemassa.

Avioliitto, ei aivoliitto.

Tämä näkyy hyvin monella tasolla. Avioliitolle on annettu nykyäänkin yllättävän suuri merkitys. Tosiasiassa valtaosa pariskunnista on asunut yhdessä jo ennen avioliittoa, joten kyseinen tilaisuus ei olennaisesti muuta heidän elämäänsä. Käytännössä ainoastaan arjessa usein näkymätön - lähinnä poikkeustapauksissa tarvittava - juridiikka muuttuu. Tätä kautta avioliitto muistuttaa teknisesti ottaen vakuutusta, joka otetaan kivan juhlatilaisuuden kanssa.

Vaikka avioliitto ei rituaalina muuta juuri mitään, kuitenkin avioliitto korostuu usein puheissa. Asioita katsotaan puheissa "ennen naimisiinmenoa ja sen jälkeen". Ja vaikka elämässä on löydettävissä aitokin siirtymä - nimittäin yhteen muuttaminen - ei tähän muutoshetkeen viitata samanlaisella tunnelatauksella. Eikä siihen liitetä rituaalia. Vaikka periaatteessa "muinoin" häät, seksi ja yhdessä asuminen olivat ikään kuin yhdessä.

Ei ole tavatonta törmätä edes siihen että lööpeissä joku julkkis selvittää miten he ovat "niin vanhanaikaisia" että menevät naimisiin. Kun muistaa että kyseisellä julkimolla voi olla moneskin avioliitto menossa, on selvää että "vanhanaikaisuus" ei kuvaa heitä kovin hyvin. Avioliitolle nähdään yhä yllättävää arvoa. Vaikka sen muuttava merkitys on latistunut huomattavasti.

Ytimeen onkin noussut parisuhde, joka on puheissa jäsentensä välinen onnellisuusyksikkö. Se on olennaisesti erilainen kuin perinteinen pariskunta, joka oli lisääntymisyksikkö ; Eli perheen ja lasten varttumisen varmistaja. Parisuhteen toimivuudesta puhutaan hyvin paljon. Moni kokee tämän latistavana, hedonistisena ja ties mitä muuta adjektivia, joita tupataan liittää kaikkeen mikä näyttää modernistiselta tai perinteisestä uskonnollisuudesta eroavalta.

Avioliiton kuolema.

Vanhan avioliiton romahdusta voisi kuvailla Nietzsche -mukaelmalla ja kysellä "Missä avioliitto on?" Ja vastata että "Me olemme tappaneet hänet -sinä ja minä! Kaikki me olemme hänen murhaajiaan!", kauhistella tuhoa joka tästä tulee "Emmekö harhaile kuin loputtoman ei-minkään lävitse? Emmekö tunne tyhjän avaruuden hengitystä? Eikö se ole tullut kylmemmäksi? Eikö yö laskeudu jatkuvasti päällemme?" ja lopettaa "Emmekö kuule mitään muuta kuin avioliittoa hautaavien haudankaivajien äänet? Emmekö haista mitään muuta kuin avioliitollisen mädäntymisen? -Avioliitotkin mätänevät! Avioliitto on kuollut!" Eli muistuttaa siitä että vanha arvomaailma on ikään kuin kadonnut lopullisesti, ja että uudistuneessa arvomaailmassa on vain elettävä. Kuolema on murha, tekona peruuttamaton, ja osallistuneille ei voi muuta kuin jakaa lapioita.

Yhteiskunnassa parisuhde on astunut vanhan avioliiton sijaan. Tätä kautta avoliitto ja muut vastaavat - ennen paheelliset ratkaisut - ovat aivan tavallisia. Jopa avioitumista tehdään useaan otteeseen, eikä suinkaan leskeyden kautta.

Näin ollen "parisuhde" -sanan kylmyys - joka liittyy mielikuvissa biologiassa eläimien lisääntymisyksiköihin, mutta kulttuurisessa puheessa egoismiin - vertautuu tietysti eräänlaiseen nihilismin pelkoon. Kun vanhat arvot ovat murskautuneet, käy helposti niin että tästä seuraa arvotyhjiö jossa kaikki vanhaan asiaan liittyvät hyvät ilmiöt "menevät mukana". Kuitenkin arvotyhjiöt voivat myös täyttyä uudenlaisella asenteella ja tätä kautta voidaan saada lämpöä jopa niin aluksi teknisiin sanoihin kuin "parisuhde". Sana jolla on aluksi vain denotaatiot nappaakin mukaansa konnotaatiota ja sanasta tulevat assosiaatiot ja tuntemukset muuttuvat, vaikka ulkopuolisessa maailmassa ei välttämättä muutu mikään.

Siksi uskallan lopettaa seuraavalla tavalla.

Ennen antiikin kreikkalaiset sanoivat että "Rakkaus on jumala". Sitten esimodernit kristityt sanoivat että "Jumala on rakkaus". Modernimpi kristitty taas sanoo jopa että "Jumala vertautuu rakkauteen". Nykyään yritetään sanoa vain että "rakkaus on". Tämä näyttää nysältä, kunnes tajuaa että lause ei jääkään kesken.

Kylässä.

Televisiosta tuli tänään Shyamalanin "The Village". Tätä elokuvaa on helppo lähestyä uskonnollisen tarkastelutavan kautta. Sen hahmot eivät ole uudelleenkirjoitettuja pyhimyshahmoja. Mutta sen keskeisin teema on pyhän käsittely.

The Willage ei ole Shyamalanin ensimmäinen uskonnollisia sävyjä lähestyvä elokuva. Elokuva "Signs" sisältää kahden tason tulkinnan. Pintatasolla puhutaan avaruusolennoista. Syvemmällä tasolla uskonnollisuudesta. Signs -elokuvaa katsoessa ainakin minulla korostuu se, miten pappi kääntyy takaisin uskoon samoista syistä miksi hän etääntyi siitä alkujaan. Sattumassa nähdään eettisiä implikaatioita. Vaimon onnettomuus on sattuma joka oli ikävä, ja uskon koettelu ei kestänyt tätä. "Jobin menetys" on ehkä se jota tässä kohden voisi mainita.¹ Tyttären pelastuminen astmakohtauksen vuoksi taas oli sattuma, jossa nähtiin mukava yhteys ja tämä sitoi papin takaisin uskoon.
1: Erikoista on tietysti se, että tässä on havaittavissa isoa jännitteisyyttä, joka viittaa siihen että "tasapaino ja reiluus" eivät ole niitä asioita jotka kuvaavat sitä miten hyvät ja pahat tapahtumat nähdään suhteessa Jumalan olemassaoloon. Uskova pitää helposti sitä kantaa että pastori etääntyi uskosta "vääristä syistä" ja palasi siihen hyvistä. Uskova voi pitää esimerkiksi syövästä paranemista osoituksena ihmeestä, ja rukousparannus "on ehkä vähän kaukaa haettu, mutta kuitenkin mahdollinen". Eli ei pidä ihmetellä jos niin käy. Tässä lasketaan selvästi vain "onnistumiset", eli asiat tuetaan niin että ne sopivat omaan näkemykseen.

Siinä missä Signs on uskoon palaamiselokuva, Village -elokuvaa voi sen sijaan sanoa uskosta pakenemiselokuvaksi. Sen teemana on esitellä amishien tapaan elävää kylää. Kylä on eristyksissä ja sitä ympäröi metsä, jossa asustaa hirviöitä. Hirviöt toimivat sääntöjen mukaan jotka saadaan kylän vanhimmilta. Ne ovat vanhaa viisautta. Tähän liittyy tiettyjä perinnetapoja, kuten se että punainen väri on kielletty.

Elokuvan loppupuolella paljastuu että hirviöt ovat huijausta. Kylä on utopiayhteiskunta, jonka perustajina ovat kaupungissa väkivaltaa kohdanneita. Kenen puolison on ampunut narkomaani ja kenen sisar on tapettu, raiskattu ja laitettu roskikseen. Eräs professori sai idean paikallisesta hirviölegendasta ja eristyneestä yhteisöstä. Heidän lapsensa eivät tienneet kylän ulkopuolisesta elämästä. Kylän säännöt perustuvat isolaatiolle, jossa ulkopuolisen maailman pahuutta paetaan. Rajojen suojelun nähdään suojelevan yhteisöä.

Suojelukin oli yleensä vain äänien päästelyä. Ja hirviöiden ajateltiin olevan armollisia, esimerkiksi hullu sai "viattomuutensa" vuoksi käydä metsässä. Ja välistä hiivittiin punaisessa (tabuvärisessä) naamiopuvussa, jossa oli sidottuna luita ja jossa pään peitti villisian naama.

Ongelmana tässä on tietysti se, että pahuutta on kylässäkin. Kun yksi kyläläinen saa mustasukkaisuussyistä puukosta, pitää tarinan sokea sankari Ivy lähettää kylästä hakemaan lääkettä.

Tämä jakoi kylän vanhempien näkemykset. Osa korosti sitä että apua ei saisi hakea, koka totuus paljastuisi ja yhteisö vaarantuisi. Vanhimmat olivat vannoneet valan, jonka nähtiin koskevan tietämättömiä jälkeläisiäkin. Toiset taas olivat sitä mieltä että oli tehtävä miten sydän sanoo. Että säännöt olivat suunniteltu normaalioloihin eikä tälläisiin ihmisten elämästä ja kuolemasta määrittävien erikoistapausten vaatimiin oloihin. Toinen teema tässä kohden oli valitsemisen vapaus. Selvästi kylän vanhimmat pitivät oikeutenaan valita se, onko kylästä oikein poistua tässä tilanteessa. Sen sijaan kylässä syntyneille tätä valintaa ei suotu muuta kuin heidän kauttaan. Toki syynä on se, että vain he tiesivät asiantilan, eli heillä oli aineisto jonka valossa he voivat valita. Mutta tässä tietoedussa takana oli vain se että he eivät kertoneet.

Matkalla kohdataan tietysti hirviö. Tässä tarinaan nostetaan se elementti että tarina on kuitenkin vanha. Sen takana voi olla perää vaikka tiedetäänkin että kylän vanhukset pukeutuvat hirviöiksi. Se että miljoona tyyppiä pukeutuu joulupukiksi ei vielä itsessään tarkoita että yksi joulupukki ei olisi oikea. Elokuvassa tosin selviää varsin ikävällä tavalla että hirviö oli kyläläinen. Tosin ei vanhin. Kylän hullu oli löytänyt käytettyjä hirviöpukuja. Hän oli oikeasti vaarallinen, ja suuri osa pahoista kummitteluista oli hänen tekosiaan. Kun tämä hullu sortuu kuoppaan ja kuolee, hänet kuvataan hirviöiden uhrina, joka auttaa ylläpitämään tarinaa.

Elokuvassa on kuvattu melko hyvin sitä miten pyhä käytännössä ilmenee ihmisten keskuudessa. Hirviöt on napattu perinteisistä tarinoista, eikä niitä varsinaisesti kumota. Niitä vain ei tavata koko elokuvan aikana. Sen sijaan hirviöiden "joulupukkipukuversiota" nähdään moneen otteeseen ja sen tuottamat todisteet ovat melkoisen kouriintuntuvia. Todellisempia ja ihmisten kesken jaettavampia kuin vaikka mystiikan kautta tulleet tuntemukset ja varmuudet.

Elokuvassa tabu on yhteisön suojelemiseksi tehty, mahdollisesti mielivaltainenkin, sääntö:
1: Pinnallisesti esimerkiksi punaisen välttäminen on merkityksetöntä ulos menemisen kanssa. Mutta se on konkreettinen ja arkipäiväinen asia, joka vahvasti sitoo ihmiset kunnioittamaan hirviöitä. Samalla punaisen tabuuden valvonta auttaa vanhempia huomaamaan keillä on "inquiring mind", joka kyseenalaistaa ja on mahdollisesti kokeilemassa kylästä lähtemistä. Ja kun kukaan ei uskalla käyttää punaista, on punaiseksi värjätty hirviö tietysti selvästi tunnistettava, ja tabuun kajoamisensa kautta luonteeltaan olennaisesti pelottavampi.
2: Varsinainen suojelutabu on tietysti alueelta poistuminen. Siinä ei ole mitään mielivaltaista. Mutta jos ei tarkalleen tiedä mistä koko kylän olemassaolossa on kysymys, se on aivan yhtä mielivaltainen kuin punavärin välttäminen.

Toisekseen uskonnollisuus liitetään elokuvassa välttelyyn ja pakenemiseen. Siinä on ensisijaisesti eskapismin makua. Sen sijaan että ulkomaailmaa yritettäisiin parantaa, on sitä helpompi paeta tälläisellä tarinalla sidottuun maailmaan. Hirviöiden totuusarvo on merkityksetöntä. Itse asiassa elokuvan transsendenttisin kohtaus on hirviöiden todellisen luonteen paljastamisen hetki. Sen pelottavuutta korostetaan. Totuus kuuluu vain valituille. Se on subjektiivista siinä mielessä että puvun näyttäminen muille ei onnistu sen vuoksi miten niitä säilytetään, eli asiassa on mukana vahva todistamisen vaikeus. Kokemus tiivistyy kylän vanhimman lausumaan mallia "Tätä on vaikeaa selittää sanoin" ja varoituksiin siitä että ei pidä pelästyä ja huutaa. Hirviön salaisuus on se, että kyläläisille se on transsendentti ilmiöjoukko, jota hallitaan rituaaleilla. Mutta konkreettisesti itse hirviötä ei ole.

Tämä tieto hirviöiden todellisesta luonteesta on erityisen initiaation ja luottamuksen ele. Jos se jaettaisiin kaikille, koko jutun uskottavuus romahtaisi. Hirviöiden valta loppuisi siihen paikkaan. Samalla salaperäisyys nostaa esiin sitä että hirviöitä vastaan ei vain lähdetä taistelemaan. Koska niiden mahti näyttää suurelta, ja luonne on mysteeri, ei suoraviivaista suunniteltua strategiaa voida tehdä.

Elokuva nostattaa esiin myös sen, että pyhään ja tabuun liittyy aina inhimillinen elementti. Niitä käytetään ja niihin vedotaan aina sen mukaan mitä tabuihin sitoutuneet haluavat. Vanhempien käyttämä hirviöillä pelottelu oli, toki valehtelevaa ja valtaakäyttävää, mutta pohjimmiltaan hyväntahtoista. Hullun käytössä hirviö ei ollut suoranaisesti pahantahtoinen, mutta se oli luonteeltaan yhtä mielenvikainen kuin pukunsa haltija, ja se ajoi siksi hulluutta. Tabu ja perinne ja sen symbolit ja kertomukset sekä rajoitukset olivat tietysti identtisiä. Tämä korostaa uskontoihin liittyvää vastuuta.

Samoin perinteen riskeiksi nähdään ensisijassa uteliaisuus ja se, että tabuja sorkkii. Niiden takaa voi löytyä rajoituksien mielivaltaisuus tai oikea syy sille miksi asia on alun perin kielletty.

Merkittävintä on kuitenkin loppu. Vaikka kylän ulkopuolelta haetaan lääkettä, Ivy kuitenkin palaa takaisin kylään. Se, paljastetaanko kylän oikea luonto jätetään auki. Elämäntapa ei ole aivan surkea, ja on luultavaa että kylässä koko ikänsä asuneet eivät ymmärtäisi koko ympäröivässä maailmassa elämistä ja joutuisivat isoihin vaikeuksiin tämän vuoksi. Kysymys on oikeastaan siitä tarvitseeko hirviön edes olla totta. Ja siitä tarvitseeko hirviöön uskoa että pitää hirviötarinoiden ajamia asioita tärkeänä. Peräti niin tärkeänä että näiden asioiden vuoksi olisi moraalisesti sallittua, ellei peräti velvollisuus, valehdella hirviöstä vaikka tietäisi että se on vain puku.

Tietysti mielenkiintoisia kysymyksiä herää siitä jos kylä kuitenkin jatkaa toimintaansa. Miten käy siinä vaiheessa kun viimeinen hirviöistä toden tietävä kuolee? Luultavasti hirviötarinat muuttuvat tässä vaiheessa "kunnon uskonnoksi", jota ei voi enää kumota tai horjuttaa millään pukulöydöksillä. Silloin hirviöiden näkyminen ei ole tietysti yhtä konkreettista, mutta toisaalta niistä on paljon tarinoita. Ja kun katsoo kulttuuria ympärillään, huomaa että nämä tarinat joissa "jollekulle on tapahtunut" tuntuvat yllättävän monista hyvinkin vakuuttavilta.

Jos minun täytyisi tiivistää elokuvan sanoma ja sen eteneminen pitkin elokuvaa, sanoisin että "The Villagessa" koko ajan väritetään pyhään suhtautumista. Alussa esitellään Pyhää mysteerisenä ja sen tärkein rooli on Pyhän kohtaaminen sekä tabusääntöjen noudatus. Tämä kasvaa initiaatioon, jossa Pyhään tutustutaan, ja sen mysteeriluonne särkyy. Tämä pakottaa reagoimaan suhtautumistavaltaan, helpoin tapa on vain joko myöntää tai kieltää sitten. Sitten Pyhä esitetään sisäistettynä toimintana ja ulkopuolelta seurattavana valtapelinä ja siihen suhtaudutaan toimijakohtaisemmin. Ja lopulta Pyhä on hallussa ja sen luonnetta päästään määrittelemään, ja vasta tässä vaiheessa mukana on ihmisyksilön aito vapaus suhteessa Pyhään, tässä on mahdollisuus sitoutumiseen tai irtautumiseen.

---

1 Job on sekä henkilö Raamatusta että "työpaikka" englannin kielellä.

Melkein kommunikaatiota.

Uskovaisiin yhdistetään helposti pehmeitä arvoja ja sanoja. Jopa uskovaisten julistajien kerrotaan olevan sosiaalisia. Hehän kulkevat esimerkiksi ovelta ovelle, tai menevät ulos keskustelemaan ihmisten kanssa. Kuitenkin tämä julistustoiminta lähinnä teeskentelee kommunikaatiota. Se on perusluonteeltaan yksisuuntaista.

Esimerkiksi Jack Chickin sarjakuvia parodisoivat ovat huomanneet muutamia asioita. Otan niitä esiin.
Kohtaaminen kriitikon kanssa noudattaa tiettyä kaavaa.
1: Kaikki olivat saaneet hyvin samanlaista aineistoa. "sent out the exact same form letter to about half-a-dozen people". Internetissäkin on tavallista että kohdataan ympäriinsä samoja linkkisotia ja copy-pasteja, joihin reagointeihin ei vastata. Joku vain tulee ja floodaa eikä keskustele asiasta, tai edes muuta viestissä olevia virheitä, koska hänellä on niin kova kiire laittaa sitä samaa tekstirimssua copy-pastella tuhannelle muulle foorumille. Toisin sanoen julistus on kuin SPAM -mainontaa. Käännytyksen kohdetta lähestytään stereotypian kautta, ja heitä kohdellaan massana, jossa keskiössä on se että jos lähettää miljoona viestiä, niihin ehkä yksi vastaa halutulla tavalla. Yksilöillä ei tässä ole juurikaan arvoa. Normaali kanssakäyminen ja kommunikaatio ei ole tälläistä.
2: Tyypillistä oli hit-and-run -strategia. Kommunikaatio on yksisuuntainen isku, jossa erimielisyys tarkoittaa sitä että henkilön mielipiteestä ei tarvitse välittää. "feel it's perfectly good to threaten people, but if their bluff is called, the threat is blown-off, or we simply refuse to give into their demands, they simply close that sphincter of theirs, and make believe we are not there, unless they want to blackmail us, or issue a new threat." Henkilöt siis ensin esittävät vaateita, ja jos joku on erimielinen tai esittää perusteluja erilaiselle suhtautumistavalla, tätä kommenttia ei ole olemassa.
3: Vaikka uskovaisten käännytys käyttää usein kritiikkiä ja huumoria aseenaan, he eivät kestä sitä tasapuolisesti. "Their sense of humor is so tightly wound up, that there are only a few things that they can laugh at. Any joke which pokes fun at their beliefs, borders on blasphemy, or makes fun of conservative political issues, is dealt with via anger." Esimerkiksi Chickin sarjakuvissa on aivan tavallista sarjakuvamuodossa pilkata katolisia, homoseksuaaleja ja muita vastaavia tahoja, mutta jos heidät itsensä esittää humoristisessa sävyssä, seurauksena on suuttumus.
4: Erimielisiä kohdellaan kuin he olisivat vihollisia. "part of the whole "spiritual warfare" mentality, which most Religious Fundamentalists have. Every person who does not fit into their narrow mold is treated as an enemy - an agent of the Devil. Since there are millions of people who do not hold Evangelical Fundamentalist beliefs, there are millions of enemies of Christianity who are "out to get them." This means that every day, a small, private war must be waged against everyone and anyone who rejects their worldview." Julistamistyö nähdään ensisijassa taistelullisena tekona, siinä taistellaan erilaisia näkemyksiä vastaan.

Syynä tässä on se, että julistaminen ei oikeasti ole kaksisuuntaista. Se oikeutetaan sillä että erimielisyydestä tehdään pahin rikos. Tämä ehto toimii hyvin etenkin kristinuskossa, koska siinä armo kattaa hyvin monenlaiset pahat teot. Helvetti on varattu ensisijassa niille, jotka ovat väärässä uskossa. Murhaajakin voi saada armon, mutta ateisti ei. Tämä arvottaa erimielisyyden uskonnollisissa asioissa vakavimmaksi ja pelottavammaksi voimaksi.

Julistuksessa vain yksi asia on tärkeää. Erimielinen on tärkeä vain potentiaalisena käännynnäisenä. Jos tämä ei osoita halua tai merkkejä kääntymykseen, vaan pyrkii vaikka argumentoimaan erimielisyydestään, tämä on vähintään "turha" ja jopa "vaarallinen". Siksi kommunikaatiota ei jatketa, tai se tehdään keskustelun rakenteella joka on inttämistä. Sillä omaa vakaumusta ei julistaja aseta tulilinjalle. Päin vastoin, hän on olemassa sitä varten että erimieliset laittaisivat oman asenteensa ja maailmankatsomuksensa tulilinjalle. Sillä tavoitteena ei ole keskustella. Julistaja ei lähde kadulle sen vuoksi että hän kokisi että hän voisi potentiaalisesti kääntyä itse. Vaan sen takia että hän kokee että hänellä on jotain niin ikuista ja muuttumatonta ja varmasti totta, että erimielisten pitäisi kääntyä sen pariin, muuttua samanmieliseksi julistajan kanssa.

Julistaja saa julistustyöstä monenlaisia asioita, jotka vahvistavat hänen uskonnollisuuttaan. T'ätä kautta se on myös egoistinen aktio.
1: Julistaja tunnustaa väriään. (Itse asiassa tähän kannustetaan.) Tämä leimaa hänet sosiaalisella polttomerkillä tiettyyn ryhmään. Tämä on tavallista ihmisen sosiaalisessa toiminnassa. Erilaisten jengivaatteiden pitäminen on suosittua samasta syystä.
2: Julistamisessa uskonnonlevittäjä on opettajan asemassa. Hänellä on auktoriteettiasema, jossa hän asettaa itsensä julistettavan yläpuolelle. Hänellä on tieto ja viisaus. Hän näkee itsellään olevan jotain annettavaa jota toisella ei ole.
3: Erimielisyyden kohtaamisessa erimielinen on toiseutettu. Hän ei edusta samaa ryhmää, ja hän rikkoo ryhmän eheyttä. Tätä kautta erimielisyys vahvistaa julistajan omaa näkemystä. Se vahvistaa näkemystä siitä että takana on taistelu jolla on väliä. Jopa erimielisen sitoutuminen omaan näkemykseen antaa kuvaa siitä että "uskonnolla on noin paljon väliä", joka taas antaa julistajalle vahvistavan tunteen siitä että hän tekee tärkeää asiaa. (Jos sisäistä kritiikkiä ei ole, vaan erimielinen on aina vääräuskoinen. Erimielisyys tarkoittaa silloin likimain samaa kuin "vihollisuus".)
4: Samanmielisten kohtaaminen taas on "samastumisen kautta" tapahtuvaa, jolloin oma näkemys vahvistuu jälleen. Jos joku kääntyy samanmieliseksi, kyseessä on pelastukseksi koettu tapahtuma, joka vahvistaa tunnetta siitä että koko työ kannattaa.
5: Kyseessä on myös vaikeuksien kohtaaminen, julistustyöhän on ensisijassa tylsää. Ihmiset kulkevat ohi, ja siinä pitää tehdä jotain (josta feissaritkin saavat palkkaa). Vaihtoehtona olisi olla vaikka kotona, joten julistaja uhraa aikaansa. Tässä korostuu erilaisissa initiaatioriiteissä tuttu tilanne, jossa vaivannäkö sitoo psykologisesti yhteisöön. Jos jäsenyys vaatii jotain, se nähdään arvokkaampana kuin jos se saataisiin ilmaiseksi.

Tämän vuoksi uskontoon liittyy niin helposti myös huumorintajuttomuus.

Syynä on se, että identiteetti määräytyy täysin sen kautta. Itse asiassa länsimaissa uskonto sitoo identiteettiin kaikki. Minutkin pakotetaan määrittämään itseni "agnostikoksi", koska uskontoon suhtautumistapaa pidetään identiteetin ensisijaisena määräytymistapana. Jonain, joka määrää identiteetin, ja muut elementit maailmankuvassa olisivat turhempia, toissijaisia, huonoja. Että uskonto on se, joka on aidosti ja pohjimmiltaan tärkeää. En sen sijaan joudu sitomaan kannanottoani vastaavalla esimerkiksi eettiseen kannanottoon siitä saako koiria pitää lemmikkeinä tai todellisuuusväitteeseen siitä että uskonko aivojen toimivan modulaarisesti vai en. Tästä asenteesta lähtien uskonnolla nauraminen on hyökkäys identiteetin ydintä kohtaan. Tätä taas on vaikeaa pitää hauskana, siinähän murjotaan ihmisen herkintä ydintä, sitä jota tämä pitää pyhänä ja loukkaamattomana.

Tätä kautta on hyvä huomata, että suuri osa uskovaisista ei sovi oikeastaan yhtään hyvin kaikkeen tässä yllä kuvattuun. Moni uskovainen voi nauraa omalle vakaumukselleen, ja he kykenevät kohtaamaan erimielisen normaalisti ja kaksisuuntaisesti. Syynä on se, että he eivät olekaan sitoneet identiteettiään niin lujasti uskontoon. Heille uskonto ei olekaan niin vakava asia. Erimielisyys uskonasioissa ei tarkoitakaan kidutetuksi joutumista tai Saatanan edustamista. Uskonto on heille tältä osin vähemmän tärkeä ja keskeinen, eikä se heistä määritäkään ihmisen koko identiteettiä.

Tämä jännite on mielenkiintoinen. Uskontoa toisaalta pidetään tärkeänä, ja kaikki pistetään asettautumaan identiteettinsä jotenkin sen suhteen. Kuitenkin erilaisia suvaitaan laajemmalla tasolla yllättävän paljon. Ehkä uskonnolle annetaan enemmän symbolista arvoa kuin todellista arvoa. Uskonnon merkitys onkin enemmän sanan ja perinteen tasolla, kuin että sille pidettäisiin sitovaa arvoa. Tämä voidaan ymmärtää sitä kautta että uskonnosta on tullut "yksilön asia", joka rinnastuu harrastuksiin. Niillä nähdään arvo yksilölle, mutta siihen ei liitetä "arvoa massoille". Tässä mielessä se on muuttunut "ihmiskuntatasolla turhaksi". Yksilötasolla näin ei tietenkään tarvitse käydä.

Julistajat ovat tästä kuitenkin erimielisiä.

Initiaatio ja nostalgia. Ja susi.

Pieni sisareni saavutti täysi -ikäisyyden muutama päivä sitten. Useissa kulttuureissahan aikuisuuteen siirtyminen ei ole sitä, mitä se nykyään on. Eli pelkästään se, että juuri mitään ei tapahtunut. Ollaan sama kuin eilen.

Usein aikuisuuteen siirtymiseen liittyy jonkinlainen initiaatioriitti. Se voisi teoriassa olla vaikkapa benjihyppy, jonka suorittamisen jälkeen "olisi mies". Ideana on se, että muutostilanne, esitettäisiin jollain lailla konkreettisena. Nyky -yhteiskunnassa esimerkiksi rippikoulu ei tunnu aikuisuusriitiltä. Mutta baareihin sen sijaan on ikärajat. Siksipä tästä saa kätevän initiaatioriitin. Kävin sisareni kanssa tequilalla. Höpisimme, tai tarkemmin sanoen enimmäkseen minä höpisin. (Rasittavaa.)

Itselleni riitti ei tietenkään ollut mikään initiaatio. Minulle se oli nostalgiaa. Käytiin nimittäin TOTTI:ssa, jonka käytössä itselläni on perinteitä. (Toki en mikään alkoholi -imuri en ole, juonen runsaasti keskiarvoa vähemmän.) Jos minulla olisi kantis, se olisi tämä paikka. Tämä oli minulle siis hieman kuten siinä benjihyppyesimerkissä olisi se hyppyjen vahtija, joka voisi tätä kautta elää omaa aikuistumistaan.

Kuitenkin voidaan ajatella että kehittyminen ja kasvaminen olisi pidempi prosessi.

Tähän liittyen sattumalta, luin tällä viikolla Jack Londonin "The Call of the Wild" -kirjan. Siinähän keskiössä on kirjailijalle tyypillinen sekarotuinen koira. Kirjassa on vaikeuksia, jotka alkavat kun tavallinen koira ryöstetään kotoaan ja viedään pohjoiseen rekikoiraksi. Esimerkiksi Buck -koira kohtaa nuijamiehen, joka kouluu piiskaamalla koiraan pelon jotta tämä ei uskalla niskuroida. (Eli kyseessä on "väkivaltaa tavoitteella", ei puhtaasti sadismin vuoksi.) Kirja huipentuu siihen kun Buck saavuttaa täyden aseman susilaumassa. Muu on prosesia joka tähtää tähän. Vaikeudet kouluvat ja opettavat. Ja jopa viimeinen vaikeus, rakastavan isännän kuolema, on tärkeä koska Buck pääsee kostonsa jälkeen vapaaksi kahleistaan ihmisiin. Syynä on luultavasti sama, kuin miksi eräässä Suomi-Filmissä ensin rakennetaan yhteiskuntaluokan ylittävää rakkautta, kunnes kulkuri paljastuukin aateliseksi. Itse jännitetteen purkaminen ei ole idea, vaan tavoitteet ovat muualla. (Eli London ei ole halunnut tehdä kannanottavaa arvovalintaa "hylkää ihminen tai toteuta luontoasi", vaan on purkanut tämän jännitteen ulkopuolisten toimijoiden kautta.)

Jännittävää on se, että initiaatio yhdistyy usein rituaaliin. Jack Londonin ja muiden tapauksessa kasvaminen on asteittaisempi prosessi. Tosin Buckin tapauksessa tapaukset olivat aika isoja, jopa sankaritekoja. Tätä kautta voidaan sanoa että kirjassa yksittäinen initiaatioriitti oltaisiin korvattu sarjalla pienempiä. Ehkö "elinikäinen oppiminen" onkin tavallaan sitä.

---

Jack Londonin kirjan kohdalla arvomaailmaa voitaisiin kutsua "perinteiseksi Amerikkalaisuudeksi". Tässä korostuu yritteliäisyys raa-assakin maailmassa. Idea on karaiseminen. Tämä onkin, ainakin miehistymisinitiaatioissa, aika yleistä. Mieheksi tullakseen pitää tehdä jotain joka tekee ikävää ja kestettävä.

Arvot näkyvät myös hahmojen kuvauksissa. London esimerkiksi kuvaa Buckia väärin kohdelleen rekiretkueen - joka lopulta tuhosi itsensä omaan tyhmyyteensä - Mercedestä sanoilla "pretty and soft", ja hänen puolisonsa jotka on siis tulkittavissa huonoiksi ominaisuudeksi. Hänen puolisonsa Hal esitetään hienostelevana ja aseitaan esitelevänä keikarina. Sen sijaan hyvät ihmiset, kuten John Thornton esitetään yksinkertaisena ja rehellisenä mutta kovasti töitä tekevällä ihmisellä. Tämä on tietynlainen ihanne, joka on yhdistettävissä ajan henkeen.

Erikoista onkin se, miten Jack Londonin kirjat esittävät arvot ovat keskeisiä kapitalistisessa, yrittämiskeskeisessä, maailmassa. (Sanotaan suoraan Amerikkalaisessa konservativismin sävyttämässä maailmassa.) Tämä sopii tietysti kuvioihin, koska konservatiivit USA:ssa korostavat yrittäistä ja ovat usein nuivia esimerkiksi sosiaaliapuja sekä asteittain rikkauden mukana kohoavia veroja kohtaan, koska siinä joidenkin annetaan loisia ilman työtä ja ahkeruutta. Toisin sanoen kirja ihannoi juuri niitä elementtejä, joita esimerkiksi kreationistit (jotka ovat vahvasti konservatiivista joukkoa) varoittelevat evoluutioteorian kohdalla.
1: Heistähän evoluutio antaisi luvan sille, että ihmiset olisivat petoja, ja että elämä olisi taistelua jossa selviytyminen on kamppailua ja jossa vain voittajat saavat kaiken. (Toki evoluutioteoria on vain ohje siitä miten maailma toimii, joten se sanoo yhtä paljon "toimi näin", kuin se että dynamiitin kemiallisen kaavan analyysi ja sen empiirisesti räjähdeluonne tarkoittaisi että ihmisten pitäisi räjäytellä toisiaan.) Erikoista onkin se, että nämä arvot nähdään toisaalla pahana. 2: Toinen on tietysti luonnollisuus. Ei ole ainutkertaista kuulla miten "evoluutio alentaa meidät eläimiksi". Kuitenkin Jack London korostaa sudeksi palaamista hienona asiana, kasvun huipentumana. Samoin hyvät ihmiset ovat ikään kuin "Amerikan jaloja villejä maahanmuuttajia" (pol.kor. rohkeita yksinkertaisia kouluttamattomia uudisraivaajia.). Hyveellinen ihminen on luonnollinen ja uljas. Kaupungistuminen ja muu joka ajaa kauemmas elämän julmista realiteeteista ei kasvata, ja tätä kautta ihmiset ovat kerskailevia, pehmeitä ja tekevät typeriä asioita joilla vaarantavat kaikki. Tässä on jotain erittäin Nietzscheläistä. Karut olot kasvattavat salojen yli-ihmisiä. Mutta sillä erolla että niissä ei ole negatiivisia konnotaatioita, koska ne ovat karjapaimenia tai rekikoirilla ajavia kullanetsijöitä ja muita uudisraivaajia.

Jack Londonin kirjoja on myyty vieläkin, joten ne ainakin jokseenkin hyvin tiivistänevät yleisiä arvoja ja näkemyksiä. On hyvä muistaa että kirja on seikkailukirja ja Jack London on kehittänyt tarinan mielikuvituksellaan. Tätä kautta myyntiluvut kertovat kiinnostumisesta ja siitä että asiaa ei nähdä vastemielisenä.

Rituaalit.

Ropecon 2009 oli monenlaisia esitelmiä. Seurasin monia. Yksi niistä oli Harviaisen esitelmä "Role-Playing and Rituals", joka käsitteli sitä, onko roolipelaaminen uskonnolliseen rituaaliin verrattavaa toimintaa, ja jos on, niin missä kohdin ja millä ehdoilla. En tukeudu suoraan tähän aineistoon, mutta vedän sitä kautta erilaisia viivoja eri suuntiin. Ja tässä kohden em. luennolla on paljonkin merkitystä. (Itse luento oli itse asiassa tätä blogausta paljon hienompi. Minulla vain ei ollut muistiinpanovälineitä, ja omaan conittamistapaani kuuluu vahva "overnight" -henki, jossa valvomisen määrä on lähellä sietokyvyn maksimia.)

Perusideana on se, että rituaaleja on monenlaisia. Esimerkiksi uskonnollis - maagisia rituaaleja. (Joista osa vaatii näille isoa erottelua ja toisista erottelua ei juuri pidä tehdä), Interaktiorituaaleja joissa haetaan yhteyttä ryhmän kanssa ja niin edes päin. Ne voivat olla yleisiä tai harvinaisia. Tai ne voivat olla vaikeita tai helppoja. Esimerkiksi jos uskovalta vaaditaan joka sunnuntai kirkossa käyntiä, kyseessä on helppo rituaali, joka tapahtuu usein. Useat initiaatioriitit, aikuistumisriitit, taas ovat harvinaisia, ja ne voivat olla hyvinkin haastavia: Niihin voi liittyä jopa kuoleman riski. Toisaalta jotkut harvinaisetkin rituaalit ovat helppoja: Esimerkiksi "suomiluterilaiset kirkkohäät" ovat melko vaivaton mutta harvinainen rituaali.

Kaikille niille on yhteistä se, että on sisäpiiri ja ulkopiiri, ja jokin toiminta jolla pyritään jotenkin vaikuttamaan johonkin asiantilaan, joko tässä tai tuonpuoleisessa todellisuudessa. Ihminen kaipaa rituaaleja, koska ne tuottavat
1: Rituaali tuo ihmiselle tunteen ennustettavuudesta, hallinnasta ja turvallisuudesta. Vaikka rituaali ei välttämättä vaikuta asiaan mitenkään ulkoisesti asioita tarkastellen, niiden vaikutus ihmisen tunteeseen tilanteesta on valtavan suuri.
2: Toisaalta rituaalit antavat myös yhteisöön sitomisen tunteen. Sen sisällä luodaan oma säännöstö, joka ulkopuoliselle voi olla outo. Sen sisällä sillä on sosiaalinen ymmärrettävyys. Tämä tarkoittaa sitä että ryhmän sisälle se on jonkinlainen yleinen näkemys, konventio. Tähän liittyy myös elitismi, kun sisäpiiri nähdään erityisenä, pelastuneena valiojoukkona joka tietää esimerkiksi tuonpuoleisen salaisuudet - toisin kuin muut jotka ovat harhaanjohdettuja.
3: Ehkä erikoisin syy on kuitenkin ihmisen psyykessä; Ihminen joka saa jonkin asian helposti, ei yleensä arvosta sitä. Siksi hyvään fiilikseen tarvitaan joko/ja/tai riski eli siihen liittyy jokin haittaava asia, tai uhraus joka tarkoittaa sitä että voimavaroja sidotaan johonkin. Tätä kautta rituaali yleensä pistää ihmisen tekemään jotain. Tämä ei välttämättä tarkoita omaisuuden uhraamista, lampaiden uhraamista tai muuta yleensä "uskonnolliseksi uhraukseksi" yleensä katsottua. Se voi olla esimerkiksi se, että henkilöt välttävät joitain ruoka -aineita kuten lihan ja maidon samanaikaista syömistä. Tai se voi olla asennoitumisen kuten nöyryyden vaatimista, tai sitten sitä että henkilöltä sidotaan aikaa, tai vaaditaan vaikka rukoilukäyttäytymistä. Tämä on jalkapallosta tai golfista tuttu ilmiö: Jos pallo on maassa ja sitä tökitään tikulla, se ei vielä tunnu kovin jännältä, vaan tarvitaan reikä johon pitää osua. Vaikka juttu golfin kohdalla on abstrakti eikä kovin "käytännöstä nouseva", eli se on ihmisen melko mielivaltainen sääntö, sen arvo ihmiselle tulee osittain sitä kautta että vaiva sekä päämäärä antavat jo itsessään teolle lisäarvoa ja merkityksen.

Rituaalit perustuvat sosiaaliseen määrittelyyn ja ryhmään kuulumiseen. Ne kurottavat "arkitodellisuuden" ylä/ulkopuolelle niin asenteiltaan kuin sijainniltaankin; Eristynyt luostari, kirkkorakennus ja muut antavat sille erityisen tilan ja ajan. Rituaalit sisältävät myös yhdessä jaettuja elementtejä ja toimintaa, niillä on "rituaalia tekevän ryhmän sisällä" mahdollinen/todellinen/toivottu/odotettu vaikutus joko henkilön sisäinen tai ulkoinen. Lisäksi niissä on informaatiosuoja, joka erottaa "rituaalitilan" "normaalitilasta", ja ryhmä ei ole itsekriittinen: (Etenkin ulkopuolinen) kritiikki kertoo vain siitä että henkilö ei ole sisäpiirissä. Todistusaineiston ollessa kyseessä, sen tarkoitus ei ole olla potentiaalista kritiikkiä, jotain joka todella argumentoi että rituaali on perusteltu, vaan tukea rituaalin näkemystä. (Mikä ei välttämättä tarkoita että rituaalit perustuisivat typeryydelle: Huber on esittänyt asiasta sadun: Voidaan kuvitella että jokin heimo syö omenia, ja lävistää ne nauloilla. Perusteluna voi olla se, että omena edustaa perisyntiä ja naulat taas ovat Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulitsemisen symboli. Vaikutus voi olla anemian poisto, kun alueen maan rautavarastot ovat heikkoja.)

Tältä kohden jalkapallo ja roolipelaaminen ovat ehdottomasti rituaaleja. Niihin liittyy myös mm. vahvoja tunteita, erillisiä pelipaikkoja tai stadioneja, eliittiryhmä, oma kannatusporukka. Ollaan esimerkiksi "Ilvesfaneja" ja tämä yhdistää kaikki "Ilvesfanit". Ne ovat ehdottomasti sosiaalisia. Niissä kaikissa on myös konventiot. Jos potkit "omaan maaliin" jalkapallossakaan ei katsota hyvällä. Myös autoritaarisuus on erittäin rituaalien sosiaalisen konteksin kaltainen: On jokin auktoriteettitaho, kuten pappi, erotuomari tai pelinjohtaja, joka tarkastelee sääntömaailmaa ja jota kunnioitetaan vaikka hän enemmänkin "valvoo" ja "ohjaa" kuin "on vain yksi jäsen rituaalissa".

Osa on mukana useissa uskonnoissa, mutta ne puuttuvat roolipeleistä ja vaikkapa jalkapallosta:
1: Ankkurointi. Tämä tarkoittaa sitä että rituaalin yritetään muuttavan ihmistä. Tässä kohden aivopesun tutkimus on antanut tuloksen, että muutokset eivät ole pysyviä vaan niitä on tuettava. Tätä kautta ryhmähengen vahvistaminen ja eristäminen tai ideologian toisto muuttuu tärkeäksi. Roolipelien kohdalla tästä oli hauska esimerkki: Oli ollut peli, jonka aikana piti elää viikko pahvilaatikossa ilman rahaa. Pelin jälkeen ihmiset jonkin aikaa huomasivat köyhät. Mutta tämä laantui ajan kanssa. Vaikutus oli joskus vahvakin, mutta kun sitä ei ankkuroitu, sen vaikutus lakkasi. Tätä kautta persoonan muuttuminen roolipelejen kautta on ns. melko "hankalaa".
2: Pysyvä erillisyys. Vaikka jalkapallossa ollaan "sisäpiirin mielestä" sitä mieltä että se on tärkeä asia, kukaan ei pidä sitä erityisen todellisuuteen vaikuttavana. Roolipelien kohdalla tämä ero on erityisen selvä, koska roolipelit eivät väitä siinä tapahtuvia kohtauksia todeksi, vaan teatterinomaiseksi leikiksi. Roolipelaaja voi toki samastua hahmoonsa, mutta offgame, eli aiheessa pysymättömyys ja ingame eli pelissä toimiminen ovat aina mukana.

Kuitenkin tässä kohden on hyvä huomata että samat syyt jotka ajavat kultit tuhoonsa, ovat samoja elementtejä jotka pilaavat urheilulajin suosion tai siirtää roolipelin valittamiseksi tai kalaj ryystämiseksi ja ihme vitsien heittelyksi: Ja se taas liittyy odotuksiin, informaatiooon ja kaikkeen yllä mainittuun. Jos "sisäpiiriä" ja "erillisyyttä" ei onnistuta säilyttämään, pelitapahtuma romahtaa, samoin käy jos pelaajat kokevat että pelinjohtajalla ei ole hommat hanskassa. Toki asia ei ole "joko tai". Kuten ei uskonnonkaan kohdalla : Esimerkiksi jos/(kun?) pelistä liikkuu liian vähän informaatiota mutta se toteutetaan muuten mallikelpoisesti, tulee odotuksiin perustuvia jännitteitä, jotka aikaansaavat sen että osa pitää pelistä paljon ja toiset vihaavat sitä.