L¡berassa kirjoitettiin siitä "Kuka on köyhä?". Taho on aiheen kannalta hyvin erikoinen. Siinä kuitenkin tuodaan esiin se, että köyhyyttä on monenlaista. Perinteisesti köyhyyttä on lähestyttä jakamalla se absoluuttiseen köyhyyteen ja suhteelliseen köyhyyteen. Eli siihen onko ihminen köyhä siksi että ei saa mitään asioita ja hänen elintasonsa on tätä kautta kurjuutta. Vai siksi, että hän on köyhä verrattuna muihin saman maan ihmisiin niin että hän on hyvin paljon heikommalla elintasolla kuin alueen muut ihmiset, etenkin naapurit.
Teksti on toki ensi sijassa vastareaktio "Köyhä Pressikortilla" -blogaukseen. Eli tekstiin jossa esitettiin, että "Voin esitellä itseni sanomalla ”Hanna Räty, toimittaja”, mutta loppujen lopuksi se ei kuitenkaan tarkoita tämän hetken Suomessa mitään muuta kuin ”köyhä pressikortilla”." Hän elää vapaaehtoisesti Kalliossa ja elää ekologisesti. Hän on köyhä jos asiaa mitataan suhteelliella köyhyydellä. Kenties jopa jos mitataan absoluuttisella köyhyydellä. "...kirjoittelen freelancerina aikakauslehtijuttuja, pidän blogia ja pyöritän second hand -liikettä uudessa kaupunkikulttuurikeskittymässä. Sehän tarkoittaa sitä, että saan työskennellä uniikissa ympäristössä ja erittäin vapaasti, tunnen paljon niin sanotusti tärkeitä ihmisiä, käyn taidenäyttelyiden avajaisissa juomassa ilmaista viiniä ja maksan harvoin tapahtumiin sisään. Se onkin yksi todellisuus elämästäni, mikä kuitenkin on melko irrallaan sen muista osa-alueista. Toisessa elämässäni minä, kohta kolmekymppinen yksityisyrittäjä, pyydän äidiltäni rahaa junalippuihin, jotta pääsen juttukeikalle. Kirjoitan tätä tekstiä Hurstilta saadut sukat jalassa ja syön samalla lounaaksi eilen roskiksesta löydettyjä banaaneja ja niin ikään ruokajonosta haettua kauraleipää. Ruokajätettä tuotetaan yhteiskunnassamme valtavasti, joten dyykkaaminen on itselleni myös muuta kuin käytännön sanelema pakko."
L¡berassa asiaan sanotaan että "Jos haluaa kaksista korkeakouluopinnoista huolimatta olla freelance-toimittaja, blogisti ja vintage-myymälän pitäjä, pienet tulot ovat oma vapaaehtoinen valinta. Valittavana olisi muita, paremmin palkattuja, mutta vähemmän hohdokkaita töitä.
Köyhyys on sitä, että on pakko käydä huonosti palkatussa, raskaassa työssä. Tai sitä, että ei saa edes tällaista huonosti palkattua työtä. Se, että itse päättää työskennellä alalla, jossa ei makseta paljon, ei ole köyhyyttä."
Tämä vaatii jonkinlaisen aivan uudenlaisen köyhyyden olemassaoloa. Sillä jos absoluuttinen köyhyys on käytännössä kiinni jostain tulorajasta joka on suhteutettu kyseisen alueen hintatasoon ja suhteellinen köyhyys on aika usein lähinnä sitä, että ihminen tuntee itsensä köyhäksi, niin mitä tämänlainen "itse valittu absoluuttinen ja suhteellinen köyhyys" on? Olen itsekin sitä mieltä että aitoon rahapulaan liittyy se, että se ei ole mikään arvovalinta. (Tai kuten olen usein sloganoinut ; Moraali on rikkaitten luksusta.) Aitoon köyhyyteen liittyy väistämättömyys ja epätoivo. Sitä ei voi lopettaa silloin kun haluaa. Ihminen on siis loukussa jossa hän on absoluuttisessa ja suhteellisessa köyhyydessä ilman mahdollisuutta muuttaa tulevaisuuttaan.
On toki hyvä huomata että monesti köyhyys jollain tavalla johtuu omista valinnoista. Ihminen voi juoda rahansa. Ihminen voi olla tilassa jossa hänellä ei ole rahaa ruokaan koska hän on laiskotellut opiskellessa ja joutunut maksamaan opintorahat takaisin. (Josta voi seurata suorastaan ällityttävää velkaa ottaen huomioon sen mistä sitä yritetään maksaa.) Jos tälläinen ihminen käy leipäjonossa hän on köyhä. Tämä on kuitenkin menneisyyteen katsomista. Itse näen että on olemassa jotain sellaista köyhyyttä joka viittaa menneiden epäonnistumisien ja valintojen sijasta tulevaisuuteen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Räty. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Räty. Näytä kaikki tekstit
perjantai 17. kesäkuuta 2016
maanantai 30. marraskuuta 2009
Täydellisyyden tavoittelu.
Täydellisyyttä pidetään ihmisten parissa arvossa. Siihen on kuitenkin suhtauduttu hyvinkin eri tavalla.Itämaisessa perinteessä täydellisyys on ollut läsnäoleva asia. Esimerkiksi ZEN:issä ajatellaan että kukka on täydellinen kukka, ja kaunis. Kuollut kukka on täydellinen kuollut kukka, ja sellaisenaan myös kaunis. Tässä täydellisyys korostuu harmoniana. Siksi ihmisen tulisi tavoitella sitä että hän kokisi elämänsä virtaamisena täydellisyyden tilasta toiseen. Tämä voi tuntua ristiriitaiselta, mutta takana on ajatus siitä että oksa osaa olla luonnollinen ja tätä kautta harmoniassa. Ihminen sen sijaan ajautuu helposti syrjään tästä tilasta. Siksi luonnollinen ja "helppo tila" ihmiselle voi olla vaikeaa saavuttaa.
1: Itämaisesta ajattelusta tämä sopii erityisen hyvin teetaiteeseen, chadō:n (茶道). Siinä ikään kuin seremonialliesti tavoitellaan mahdollisimman harmonista teetapahtumaa. Ja äärimmilleen ritualisoituneena se myös tuntuu luonnolliselta ja helpolta. Tämä on harmonia jota tavoitellaan. Siinä käytetty chawan -kuppi (茶碗) on arvostettu ja usein hinnaltaankin kallis. Erikoista näissä kupeissa on se, että epätäydellisyydet, epäsymmetriat, virheet ja oudot muotoutumat ovat arvostettuja. Näissä kupeissa asettelukin tehdään niin että nämä virheet ovat ikään kuin näkyvällä puolella. Virheellisyys on ikään kuin viimeinen piirto.
Länsimaissa taas on ajateltu että täydellisyys on tietty harvinainen asiantila. Esimerkiksi kristinuskossa korostetaan sitä että ihminen ei voi elää täydellisesti, hän on automaattisesti syntinen ja tätä kautta puutteellinen ja velkaa Jumalalle. Äärimmilleen pelkistettynä tämä näkyykin perisynnissä.
1: Länsimaissa virhellisyydet kohdataan armon kautta. Itse asiassa kristinusko tuntuu vaativalta ja julmalta uskonnolta jossa vaaditaan paljon. Kuitenkin käytännössä se nojaa paljon armopuheeseen. Uskovaisetkin puhuvat siihen liitetyistä asioista, kuten pelastuksesta. Ja itse asiassa kun uskova puolustaa uskoaan, hän ei puolusta täydellisyydentavoittelua ja vaativaisuutta vaan korostaan sitä miten uskova saa virheellisyytensä ja vikansa anteeksi.
Molemmissa perinteissä nostin tarkoituksella esiin virheellisyyden. Ja täydellisyyden. Sillä ajattelin heittää pari sanaa perfektionismista, täydellisyyden tavoittelemisesta.Sillä tosiasiassa tekeminen on yleensä jollain tavalla onnistumista ja epäonnistumista. Perfektionistin täytyy kestää epäonnistumisia. Selviytymiseen on eri keinoja: Itämainen ihminen miettii että miten epäonnistumisessa oli sittenkin mukana jotain kaunista, ehkä yllättävääkin. Länsimainen taas ajattelee että moka on saatu anteeksi (ja ei kun kohti uusia kämmäilyjä!) Perfektionistilla onkin periaatteessa mahdollista vain kaksi tapaa:
1: Sellainen, jossa hän välttää asioiden tekemistä. Kun epäonnistuminen on paha asia, ja huonon tuotoksen synnyttäminen ikävää, on helppoa olla tekemättä mitään. Perfektionistinen laiskuus johtuu osittain epäonnistumisen pelosta, ja osin siitä että ei yleensä halua tehdä mitään huonoa maailmaa huonontamaan.
2: Harjoittelu ja tekeminen virheistä huolimatta, tavoitteena asian paremmin hoitaminen. Asioita tehdään ja virheet vain otetaan vastaan ja kestetään. Tähän liittyy harjoittelu. Itämaisessa perinteessä harjoitus on näkyvä muoto joka muistuttaa rituaalia. Tämä selittää osittain esimerkiksi samuraisotureiden jousiammunta- ja miekkailutaidot. Niistä tehtiin ikään kuin elämäntapa. Länsimaissa taas keskityttiin anteeksiantorituaaleihin ja yrittämiseen.
Perfektionismi voi näistä huolimatta aikaansaada erikoisia tilanteita. Tätä kutsutaan helposti "nipottamiseksi". Tästä yksi esimerkki on taiteita opiskelevan sisareni tapa. Hän ei suostunut ottamaan "tavallisia poseerausvalokuvia", koska jokin olosuhde ei ollut siihen sopiva. Ymmärrän tämän tavallaan itsekin. Jos joku pistäisi minut "vain heiluttamaan miekkaa sillai tavallisesti" olisi päässä yksi jos toinenkin verisuoni odottamassa ratkeamista. Eihän sitä voi tehdä tahalleen huonosti. Virheitä tulee tehtyä ilmankin. Virheitä on kohdattava mutta niistä voi pyrkiä eroon.
1: Joku voisi kuitenkin sanoa että aina ei tarvitsisi nipottaakaan. Vaikka olisi taiteilija, voi silti joskus ottaa luvan kanssa tylsän sanomattoman tavallisen kuvan tavalliseen valokuva -albumiin. Se kuva voisi silti kertoa vaikka jostain kohtaamisesta. Joku voisi sanoa siihen vedoten että "olin tuolla".
Eri lähestymistavat ovat johtaneet erilaisiin kulttuureihin. Molemmissa on mukana "tiettyä menestyneisyyttä" verrattuna moneen muuhun kulttuuriin. Tietyllä halulla parantaa asioita, hioa niitä kohti harmoniaa tai täydellisyyttä, yhdistettynä siihen että virheitä tästä huolimatta sallitaan, ovat varmasti liitoksissa tähän.
Kirjoittaja kärsii jonkinasteisesta perfektionistisista taipumuksista. Toisissa asioissa hän välttää tekemistä ylipäätään, epäonnistumisen pelossa. Toisissa taas rynnistää pakkomielteen voimin häseltämään ajatuksena että huomenna tulisi tehtyä asiat vähemmän paskasti. Tästä seuraa luonnollisesti se, että maailma näyttää ikään kuin "Seppo Rädystettynä". Asiat on luokiteltavissa sen mukaan miten "paskaa" ne ovat. Se ei ole kovin ZEN. Mutta se saa kelvata siihen asti kunnes ZEN tulee vastaan.
tiistai 19. toukokuuta 2009
Terveen järjen kritiikki
"Sokrates: Pitääkö urheilijan kuunnella kaikkia kehuja, moitteita ja mielipiteitä, vaiko vain lääkärin ja valmentajan, siis yhden miehen?
Kriton: Vain sen yhden.
Sokrates: Hänen on siis paikallaan pelätä tämän yhden miehen moitteita ja ilahtua hänen kiitoksistaan, mutta olla välittämättä siitä, mitä muut sanovat, vai mitä?
Kriton: Sehän on selvä.
Sokrates: Hänen pitää siis toimia ja harjoitella, syödä ja juoda siten kuin hänen asiantunteva ohjaajansa katsoo parhaaksi, ei siten kuin muut sanovat."
("Kriton")
Aristofaneen komediassa "Pilvet" esiintyy filosofi, joka on hullu. Hän epäilee yleisiä mielipiteitä ja maalaisjärkeä pidemmälle kuin olisi tarvetta. Filosofi saapui riippuvassa korissa, koska ylhäältä näkee paremmin. Hän ei peseytynyt eikä hoitanut taloaan. Hän miettii sellaisia mitättömiä asioita, kuin iniseekö hyttynen suullaan vai takamuksellaan. Ai niin. Hänen roolihahmon nimenä oli Sokrates. Nimi ei ollut sattumaa. Aristofaneen esittämä kritiikki oli jo tuolloin vanhaa: Siinä kritisoitiin vanha näkemys siitä että älymystö etenee kauemmas tavallisista kysymyksistä ja menettää otteensa todellisuuteen. Sen mukaan liika analysointi vie hulluuteen. Aikaisemmin tätä oltiin rinnastettu Thaleeseen, jonka esitettiin olleen niin ajatuksissaan että eräs palvelustyttö tahallaan laittoi tämän jalkojen eteen esteitä että tämä kompastelisi ja katsoisi vaihteeksi myös maailmaa.
Nämä esittävät että : Liika ajattelu vieraannuttaa todellisuudesta, eikä suinkaan tee sitä tutuksi. Sisältää väiteen siitä että ihminen osaa todellisuuden valmiiksi sopivalla tarkkuudella, ajattelua tai tutustumista ei tarvita ja esittää että tärkeät asiat ovat itsestäänselviä, ja kaikki tietävät ne.
Orjien omistaminen oli kreikassa tavallista. Sitä ei paheksuttu. Naisilla ei ollut mitään tekemistä politiikan kanssa ja he olivat joko isiensä tai puolisoidensa vallan alla. Spartalainen sotilas tappamassa vihollista edusti hyvettä. Eikä tämä jäänyt mihnekään muinaiseen kreikkaan. Nykypäivänäkin väännetään rajustikin kättä esimerkiksi naispappeudesta ja homoseksuaalien oikeuksien rajoista. Ne olivat sovinnaistapoja. Kun niitä kyseenalaistettiin, niitä pidettiin itsestäänselvyyksinä eikä niistä poikkeamista pidetty hyvänä.
Tämä oli maan tapa. Sokrates (ei ollut kulttuurirelativisti vaan) hyökkäsi sovinnaisuustapoja vastaan kyseenalaistamalla ne. Hänhän ei suoraan esittänyt että toiset ovat väärässä, vaan sen sijaan kyseli taustasyitä ja perusteluja asioille. Näin urheus, hyve ja muut asiat jouduttiin käsittelemään ja miettimään. Moni itsestäänselvyys ei ollutkaan itsestäänselvyys. Vaikka me helposti ajattelemmekin että sovinnaisuustapojen takana täytyy olla jokin järki, tämä ei ole välttämätöntä. (Toki niissä voi olla takana järki.) Jokaisesta vain tuntuu että jos moni uskoo siihen, siinä pitää olla järkeä. Tämä tulkittiin häiriöksi. Seurauksena oli epäsuosio, joka tässä tapauksessa johti kuolemantuomioon.
Jokaisessa yhteiskunnassa on erilaisia käsityksiä siitä, miten tulee uskoa, mitä pitää totena ja miten käyttäytyä, että ei joutuisi epäsuosioon. Pieni osa näistä on kirjattu lakeihin. Vielä pienempi osa näistä on kirjattu etiketin kaltaisiin käyttäytymissääntöihin. Suurin osa on asiaan liittyvää tapaperinnettä. Osa on lajityypillisiä heuristiikkoja. Itse asiassa osa arkijärjestä on jopa lajityypillisiä tapoja ajatella väärin. Suuri osa on kulttuurisidonnaista. Se on sitä mihin kasvetaan, jota koko yhteiskunta opettaa ja mitä sanotaan "common senseksi", sen noudattaminen on "maalaisjärkeä" , ja sitä pidetään yhteiskunnassa synonyyminä "terveelle järjelle". Tästä saa hyvän esimerkin siitä, kun katsoo ihmisiä jotka tulevat maahan ulkomailta. Jopa se, että junan oven vihreä nappi avaa oven voi olla vaikeaa. Samoin toiminta kaupassa on erilaista: Ulkomailla on normaalia että miehet suutelevat poskelle. Suomessa se tarkoittaa että olet homo. Näkemyksien kanssa tilanne on jopa tiukempi ja niiden kanssa toimiminen vaikuttaa yhtä paljon. Sopivaisuussääntöjen rikkomista pidetään epäkunnioittavana ja aggressiivisena.
Tämän vuoksi on esimerkiksi ihmistyyppi, joita yksi työkaverini Järvinen pitää "NIMBY -ihmisinä" ja hän vitsailee runsaasti tämän kustannuksella. Ne ovat näitä ulospäin pullantuoksuisia pehmotätejä, joiden "Arvot ovat suoraan Tarzankirjoista". Heillä onnistuminen mitataan mittarilla "omakotitalo, kaksi lasta, koira ja tauluteevee josta tulee tositeevee". Tälle tyypillisiä piirteitä on se, että ihmiset luokitellaan onnistujiin - jotka ovat arvoiltaan ja tavoitteiltaan samanlaisia kuin heidän sisäpiirinsä - ja muut ovat luusereita, joita ei suinkaan vihata, vaan joita kohtaan osoitetaan kylmäverisestä sääliä. Tästä säälistä on hauskana esimerkkinä se, että alkoholistejen hoitamista pidetään näiden piirissä arvokkaana ja hyvänä asiana. Mutta anti olla jos alkoholiparantola pitäisi rakentaa johonkin paikkaan. Nämä ihmiset, joita on tasaisesti siellä täällä, kun reagoivat siten että se pitäisi laittaa jonnekin muualle kuin heidän lähistölleen. Tiedämme kaikki minne nämä sitten päätyvät. Minun seurakseni Korsoon ja muihin ihaniin "halvan asumisen" paikkoihin. Tavallaan, tämän kokemuksen kautta, ymmärrän näitä NIMBY -ihmisiä. Mutta he eivät yleensä voi ymmärtää minua. He eivät ole asuneet, he ovat siirtäneet tämän mahdollisuuden muualle, ulkoistaneet kokemuksen minulle. (Kiitos? siitä.)
Tosiasiassa tämä on vain yksi tyyppi, ja hieman vastaavantapaista toimintaa on joka paikassa.
Lähes kaikissa ideologioissa on näkemyksiä joita ei kyseenalaisteta. Minullakin on niitä. Ja lähes jokainen meistä rikkoo jonkun piirin sovinnaisuustapoja. Minä löydän tietysti paljonkin. Jotkut kutsuvat sitä oman tien kulkemiseksi, minä sanon vain filosofi Seppo Rätyä lainaten: "Vittuillakseni heilutin". Kaikki vastustus ei kerro siitä että kohde on marttyyri tai nero tai taiteilijatyyppinen toisinajattelija joka edustaa vapautta. Joskus hän on vain kusipää.
Omakohtaisesti olen huomannut että avoliittoa pidetään vieläkin monissa paikoin pahana asiana. Itse asiassa eräät vanhemmat sukulaiset ovat kommentoineet että "susiparina" ei ole hyvä elää ja muistutetaan että ei ole hyvä elää laillistamattomassa parisuhteessa jos lapsia tulee. Äpäriä. Eikä niille voi sanoa edes että "You bastard!", se vähän niinkuin tekisi heidän pointtinsa täydeksi. Naimattoman miehen ja naisen yhteiselo on ollut laillista vasta vuodesta 1926 kun laista poistettiin salavuoteuden rangaistavuus. Poliittisesti korrektia se ei ole vieläkään. Epäilijät lukekoot kriittistä analyysiä kristillisiä kannanottoja asiasta, lievempienkin näkemysten mukaan ero "avon" ja "avion" välillä on selvä. Onneksi en ole kristitty, joten minun ei tarvitse välittää siitä mitä Raamattu asiasta sanoo, vain lakituvalla on merkitystä. Tunnustan että en ole kunnon kristitty. Kaikille tämä ei näytä riittävän. En tiedä miksi muiden vakaumuksen pitäisi merkitä. "Nuorempi polvi" (jotka ovat jotain 50 ja risat ja tästä alaspäin) näyttävät kuitenkin poikkeuksetta suhtautuvan asiaan suopeammin, tai ainakin he ovat osanneet toimia kuten äitini ja ovat vain vaienneet: Kykenen muistamaan avoliittoa pahana pitävät puheet, mutta en ole niitä kuitenkaan kuullut silloin kun se on ollut kohdallani ajankohtaista.
Mikä nämä kuitenkin erottaa "maalaisjärjestä"? Yksinkertaisesti kannattajien lukumäärä. tai oikeastaan heidän prosenttiosuutensa "valtaapitävistä". Vaikka NIMBY -luokittelu on käytetty, se on kuitenkin enimmäkseen karrikatyyriltä maistuva, se ei taida olla riittävän yleinen saadakseen yleistä kannatusta. Kyseessä on laajemmassa määrin stereotypiahahmo, ei todellisuus. Sama koskee tietysti näitä muitakin asioita vastaan taistelevia. Siinä vaiheessa kun avoliittoon suhtauduttaisiin laajasti samaan tapaan kuin nämä yksittäistapaukset, alkaisin rikkomaan sovinnaisuussääntöjä.
Kuitenkaan asiat eivät saisi olla pelkästään käsiäänestystä. Ihmiset voivat olla väärässä. Useakin ihminen voi olla väärässä. Syynä voi olla se, että kaikkea ei ole tultu ajatelleeksi. Tai se, että juuri mitään ei tulla ajatelleeksi.
Tästä hyvä esimerkki voisi olla ruukunvalanta. Jokainen meistä osaa vääntää jonkinlaisen savilätyn levylle ja pistää sen uuniin. Siltä voi jopa syödä. Mutta jos minun pitäisi valmistaa perinteinen kreikkalainen ruukku, jossa savi kovettuu hematiitiksi (Fe2O3) ja jonka lasite on sintraantunut magnetiitiksi (Fe3O4) en osaisi sitä tehdä. Sokrates ja monet muutkin filosofit ovat olleet sitä mieltä että ymmärtäminen on kuten tuo saviruukun teko. Me voimme päästä helpolla ja pitää hienon ruukun tekoa turhanpäiväisenä. Kyllähän siitä lätystäkin syö. (Millä korostan sitä että monesti se auttaa ihan OK tasoisesti.) Mutta ei se ole kovin kummoinen levy kuitenkaan. (Millä korostan sitä että harva arkijärkeä seuraava tunnustautuu olevansa epälooginen, epärationaalinen tai jopa typerä, vaikka kaikkihan me olemme.) Tästä hyvänä esimerkkinä on de Montaignen esittämä asia siitä, että harva yltää aivan huipulle. Siksi on hyvä että ihminen osaa ottaa oppia niiltä jotka ovat häntä itseään viisaampia. Tämä tarkoitti sitä että virheitä voitiin huomata, ja jos joku siteerasi väärin jotain asioita, tästä tuli huomauttaa. Mutta pääasia oli siinä että asia oli mielenkiintoinen ja hyvä.
Montaigne oli tässä kohden realisti: Hänestä asiat olivat vaikeita. Niitä ei siis voinut sanoa kovin helposti. Mutta toisaalta hän ilkkui (aiheesta) sellaisia ajattelijoita joiden maine syvällisinä tuli siitä että muut eivät ymmärtäneet mitä he sanovat. Mysteerisyys kun ei tässä kohden tarkoita kuin lukijan hämmennystä. Voit vakuuttua vain jos ymmärrät. Montaignesta oli sääli että tavallinen kansa koki kunnioitusta jopa kelmimäisiä hengellisiä teeskenteleviä vaikeaselkoisia mystikkoja vastaan mutta jättivät rehdit ja suorapuheiset ja selkeyteen pyrkijät vähemmälle kunnioitukselle. (Mikä on yksi esimerkki siitä miten ihmisen arkijärki johtaa häntä harhaan.) Eli asiat olivat vaikeita ja niitä ei voinut esittää selkeästi eikä tajuta helposti. Mutta ne tuli pyrkiä käsittelemään mahdollisimman selkeästi ja helppotajuisesti.
Tämänkaltainen ajattelu on tietynlaista elitismiä. Mutta ei mitä tahansa elitismiä - jota tosin arkijärjen seuraajaksi esittäminen ja sen oikeaksi laittaminenkin on. Syynä on se, että ajatellaan että kuka tahansa voi ajatella ja miettiä. Se on vain vaikeaa. Kun arvio perustuu siihen että tarkastellaan perusteluja, ei ole väliä onko näkemys suosittu vai epäsuosittu. Ei ole väliä sillä onko sanojan asema hyvä. Itse asiassa arkijärjen mukainen tai sen vastainen ei vielä tarkoita mitään. Jos sille on loogiset perustelut, silloin itse asiassa tämä arkijärjen asia on hyvä. Siksi ideologioiden pitäisi "periaatteessa olla" iloisia saamastaan kriittisestä kohtelusta: Jos se on todellakin niin hyvä kuin sen seuraajat uskovat, ei kriittinen tarkastelu löydä siitä sellaista aitoa vikaa, joka perustuisi asiaan eikä kritisoijan omiin ennakkoluuloihin. Tosiasiassa tilanne on toinen, koska arkijärki kertoo että "kriittinen tarkastelu on kyseenalaistamista joka taas on vastustamista".
Ongelmana on se, että tiettyjen asioiden kyseenalaistaminen, vaikka kyseessä olisi vain niiden perusteiden kaivelu eikä olla välttämättä edes niitä kumoamassa, on sellaista että sitä pidetään helposti epäkohteliaana ja häiritsevänä. Lisäksi niiden kanssa erimielisyyttä pidetään usein syynä välttää seuraa ja harva ihminen aidosti on välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Tämä on helppoa vain tekemällä se "terveen järjen kautta", jossa toiseutetaan se ikävä vastakritisoija, jolloin he eivät enää ole ihmisiä joita ymmärtää ja joita sympatiseerata vaan riistaa, vastustuksen kohteita, ja silloin sitä ollaan "ojasta allikossa". On hyvä muistaa että konventioiden seuraaminen voi olla ideologista vainoa. Mutta myös itsensä "toisinajattelijaksi" asettaminen ja konventioiden vastustaminen vain vastustamisen vuoksi on aivan yhtä dogmaattista. Pitäisi olla kriittinen mutta ei niin kriittinen että ei muutu vastustamakseen asiaksi.
Kriton: Vain sen yhden.
Sokrates: Hänen on siis paikallaan pelätä tämän yhden miehen moitteita ja ilahtua hänen kiitoksistaan, mutta olla välittämättä siitä, mitä muut sanovat, vai mitä?
Kriton: Sehän on selvä.
Sokrates: Hänen pitää siis toimia ja harjoitella, syödä ja juoda siten kuin hänen asiantunteva ohjaajansa katsoo parhaaksi, ei siten kuin muut sanovat."
("Kriton")
Aristofaneen komediassa "Pilvet" esiintyy filosofi, joka on hullu. Hän epäilee yleisiä mielipiteitä ja maalaisjärkeä pidemmälle kuin olisi tarvetta. Filosofi saapui riippuvassa korissa, koska ylhäältä näkee paremmin. Hän ei peseytynyt eikä hoitanut taloaan. Hän miettii sellaisia mitättömiä asioita, kuin iniseekö hyttynen suullaan vai takamuksellaan. Ai niin. Hänen roolihahmon nimenä oli Sokrates. Nimi ei ollut sattumaa. Aristofaneen esittämä kritiikki oli jo tuolloin vanhaa: Siinä kritisoitiin vanha näkemys siitä että älymystö etenee kauemmas tavallisista kysymyksistä ja menettää otteensa todellisuuteen. Sen mukaan liika analysointi vie hulluuteen. Aikaisemmin tätä oltiin rinnastettu Thaleeseen, jonka esitettiin olleen niin ajatuksissaan että eräs palvelustyttö tahallaan laittoi tämän jalkojen eteen esteitä että tämä kompastelisi ja katsoisi vaihteeksi myös maailmaa.
Nämä esittävät että : Liika ajattelu vieraannuttaa todellisuudesta, eikä suinkaan tee sitä tutuksi. Sisältää väiteen siitä että ihminen osaa todellisuuden valmiiksi sopivalla tarkkuudella, ajattelua tai tutustumista ei tarvita ja esittää että tärkeät asiat ovat itsestäänselviä, ja kaikki tietävät ne.
Orjien omistaminen oli kreikassa tavallista. Sitä ei paheksuttu. Naisilla ei ollut mitään tekemistä politiikan kanssa ja he olivat joko isiensä tai puolisoidensa vallan alla. Spartalainen sotilas tappamassa vihollista edusti hyvettä. Eikä tämä jäänyt mihnekään muinaiseen kreikkaan. Nykypäivänäkin väännetään rajustikin kättä esimerkiksi naispappeudesta ja homoseksuaalien oikeuksien rajoista. Ne olivat sovinnaistapoja. Kun niitä kyseenalaistettiin, niitä pidettiin itsestäänselvyyksinä eikä niistä poikkeamista pidetty hyvänä.
Tämä oli maan tapa. Sokrates (ei ollut kulttuurirelativisti vaan) hyökkäsi sovinnaisuustapoja vastaan kyseenalaistamalla ne. Hänhän ei suoraan esittänyt että toiset ovat väärässä, vaan sen sijaan kyseli taustasyitä ja perusteluja asioille. Näin urheus, hyve ja muut asiat jouduttiin käsittelemään ja miettimään. Moni itsestäänselvyys ei ollutkaan itsestäänselvyys. Vaikka me helposti ajattelemmekin että sovinnaisuustapojen takana täytyy olla jokin järki, tämä ei ole välttämätöntä. (Toki niissä voi olla takana järki.) Jokaisesta vain tuntuu että jos moni uskoo siihen, siinä pitää olla järkeä. Tämä tulkittiin häiriöksi. Seurauksena oli epäsuosio, joka tässä tapauksessa johti kuolemantuomioon.
Jokaisessa yhteiskunnassa on erilaisia käsityksiä siitä, miten tulee uskoa, mitä pitää totena ja miten käyttäytyä, että ei joutuisi epäsuosioon. Pieni osa näistä on kirjattu lakeihin. Vielä pienempi osa näistä on kirjattu etiketin kaltaisiin käyttäytymissääntöihin. Suurin osa on asiaan liittyvää tapaperinnettä. Osa on lajityypillisiä heuristiikkoja. Itse asiassa osa arkijärjestä on jopa lajityypillisiä tapoja ajatella väärin. Suuri osa on kulttuurisidonnaista. Se on sitä mihin kasvetaan, jota koko yhteiskunta opettaa ja mitä sanotaan "common senseksi", sen noudattaminen on "maalaisjärkeä" , ja sitä pidetään yhteiskunnassa synonyyminä "terveelle järjelle". Tästä saa hyvän esimerkin siitä, kun katsoo ihmisiä jotka tulevat maahan ulkomailta. Jopa se, että junan oven vihreä nappi avaa oven voi olla vaikeaa. Samoin toiminta kaupassa on erilaista: Ulkomailla on normaalia että miehet suutelevat poskelle. Suomessa se tarkoittaa että olet homo. Näkemyksien kanssa tilanne on jopa tiukempi ja niiden kanssa toimiminen vaikuttaa yhtä paljon. Sopivaisuussääntöjen rikkomista pidetään epäkunnioittavana ja aggressiivisena.
Tämän vuoksi on esimerkiksi ihmistyyppi, joita yksi työkaverini Järvinen pitää "NIMBY -ihmisinä" ja hän vitsailee runsaasti tämän kustannuksella. Ne ovat näitä ulospäin pullantuoksuisia pehmotätejä, joiden "Arvot ovat suoraan Tarzankirjoista". Heillä onnistuminen mitataan mittarilla "omakotitalo, kaksi lasta, koira ja tauluteevee josta tulee tositeevee". Tälle tyypillisiä piirteitä on se, että ihmiset luokitellaan onnistujiin - jotka ovat arvoiltaan ja tavoitteiltaan samanlaisia kuin heidän sisäpiirinsä - ja muut ovat luusereita, joita ei suinkaan vihata, vaan joita kohtaan osoitetaan kylmäverisestä sääliä. Tästä säälistä on hauskana esimerkkinä se, että alkoholistejen hoitamista pidetään näiden piirissä arvokkaana ja hyvänä asiana. Mutta anti olla jos alkoholiparantola pitäisi rakentaa johonkin paikkaan. Nämä ihmiset, joita on tasaisesti siellä täällä, kun reagoivat siten että se pitäisi laittaa jonnekin muualle kuin heidän lähistölleen. Tiedämme kaikki minne nämä sitten päätyvät. Minun seurakseni Korsoon ja muihin ihaniin "halvan asumisen" paikkoihin. Tavallaan, tämän kokemuksen kautta, ymmärrän näitä NIMBY -ihmisiä. Mutta he eivät yleensä voi ymmärtää minua. He eivät ole asuneet, he ovat siirtäneet tämän mahdollisuuden muualle, ulkoistaneet kokemuksen minulle. (Kiitos? siitä.)
Tosiasiassa tämä on vain yksi tyyppi, ja hieman vastaavantapaista toimintaa on joka paikassa.
Lähes kaikissa ideologioissa on näkemyksiä joita ei kyseenalaisteta. Minullakin on niitä. Ja lähes jokainen meistä rikkoo jonkun piirin sovinnaisuustapoja. Minä löydän tietysti paljonkin. Jotkut kutsuvat sitä oman tien kulkemiseksi, minä sanon vain filosofi Seppo Rätyä lainaten: "Vittuillakseni heilutin". Kaikki vastustus ei kerro siitä että kohde on marttyyri tai nero tai taiteilijatyyppinen toisinajattelija joka edustaa vapautta. Joskus hän on vain kusipää.
Omakohtaisesti olen huomannut että avoliittoa pidetään vieläkin monissa paikoin pahana asiana. Itse asiassa eräät vanhemmat sukulaiset ovat kommentoineet että "susiparina" ei ole hyvä elää ja muistutetaan että ei ole hyvä elää laillistamattomassa parisuhteessa jos lapsia tulee. Äpäriä. Eikä niille voi sanoa edes että "You bastard!", se vähän niinkuin tekisi heidän pointtinsa täydeksi. Naimattoman miehen ja naisen yhteiselo on ollut laillista vasta vuodesta 1926 kun laista poistettiin salavuoteuden rangaistavuus. Poliittisesti korrektia se ei ole vieläkään. Epäilijät lukekoot kriittistä analyysiä kristillisiä kannanottoja asiasta, lievempienkin näkemysten mukaan ero "avon" ja "avion" välillä on selvä. Onneksi en ole kristitty, joten minun ei tarvitse välittää siitä mitä Raamattu asiasta sanoo, vain lakituvalla on merkitystä. Tunnustan että en ole kunnon kristitty. Kaikille tämä ei näytä riittävän. En tiedä miksi muiden vakaumuksen pitäisi merkitä. "Nuorempi polvi" (jotka ovat jotain 50 ja risat ja tästä alaspäin) näyttävät kuitenkin poikkeuksetta suhtautuvan asiaan suopeammin, tai ainakin he ovat osanneet toimia kuten äitini ja ovat vain vaienneet: Kykenen muistamaan avoliittoa pahana pitävät puheet, mutta en ole niitä kuitenkaan kuullut silloin kun se on ollut kohdallani ajankohtaista.
Mikä nämä kuitenkin erottaa "maalaisjärjestä"? Yksinkertaisesti kannattajien lukumäärä. tai oikeastaan heidän prosenttiosuutensa "valtaapitävistä". Vaikka NIMBY -luokittelu on käytetty, se on kuitenkin enimmäkseen karrikatyyriltä maistuva, se ei taida olla riittävän yleinen saadakseen yleistä kannatusta. Kyseessä on laajemmassa määrin stereotypiahahmo, ei todellisuus. Sama koskee tietysti näitä muitakin asioita vastaan taistelevia. Siinä vaiheessa kun avoliittoon suhtauduttaisiin laajasti samaan tapaan kuin nämä yksittäistapaukset, alkaisin rikkomaan sovinnaisuussääntöjä.
Kuitenkaan asiat eivät saisi olla pelkästään käsiäänestystä. Ihmiset voivat olla väärässä. Useakin ihminen voi olla väärässä. Syynä voi olla se, että kaikkea ei ole tultu ajatelleeksi. Tai se, että juuri mitään ei tulla ajatelleeksi.
Tästä hyvä esimerkki voisi olla ruukunvalanta. Jokainen meistä osaa vääntää jonkinlaisen savilätyn levylle ja pistää sen uuniin. Siltä voi jopa syödä. Mutta jos minun pitäisi valmistaa perinteinen kreikkalainen ruukku, jossa savi kovettuu hematiitiksi (Fe2O3) ja jonka lasite on sintraantunut magnetiitiksi (Fe3O4) en osaisi sitä tehdä. Sokrates ja monet muutkin filosofit ovat olleet sitä mieltä että ymmärtäminen on kuten tuo saviruukun teko. Me voimme päästä helpolla ja pitää hienon ruukun tekoa turhanpäiväisenä. Kyllähän siitä lätystäkin syö. (Millä korostan sitä että monesti se auttaa ihan OK tasoisesti.) Mutta ei se ole kovin kummoinen levy kuitenkaan. (Millä korostan sitä että harva arkijärkeä seuraava tunnustautuu olevansa epälooginen, epärationaalinen tai jopa typerä, vaikka kaikkihan me olemme.) Tästä hyvänä esimerkkinä on de Montaignen esittämä asia siitä, että harva yltää aivan huipulle. Siksi on hyvä että ihminen osaa ottaa oppia niiltä jotka ovat häntä itseään viisaampia. Tämä tarkoitti sitä että virheitä voitiin huomata, ja jos joku siteerasi väärin jotain asioita, tästä tuli huomauttaa. Mutta pääasia oli siinä että asia oli mielenkiintoinen ja hyvä.
Montaigne oli tässä kohden realisti: Hänestä asiat olivat vaikeita. Niitä ei siis voinut sanoa kovin helposti. Mutta toisaalta hän ilkkui (aiheesta) sellaisia ajattelijoita joiden maine syvällisinä tuli siitä että muut eivät ymmärtäneet mitä he sanovat. Mysteerisyys kun ei tässä kohden tarkoita kuin lukijan hämmennystä. Voit vakuuttua vain jos ymmärrät. Montaignesta oli sääli että tavallinen kansa koki kunnioitusta jopa kelmimäisiä hengellisiä teeskenteleviä vaikeaselkoisia mystikkoja vastaan mutta jättivät rehdit ja suorapuheiset ja selkeyteen pyrkijät vähemmälle kunnioitukselle. (Mikä on yksi esimerkki siitä miten ihmisen arkijärki johtaa häntä harhaan.) Eli asiat olivat vaikeita ja niitä ei voinut esittää selkeästi eikä tajuta helposti. Mutta ne tuli pyrkiä käsittelemään mahdollisimman selkeästi ja helppotajuisesti.
Tämänkaltainen ajattelu on tietynlaista elitismiä. Mutta ei mitä tahansa elitismiä - jota tosin arkijärjen seuraajaksi esittäminen ja sen oikeaksi laittaminenkin on. Syynä on se, että ajatellaan että kuka tahansa voi ajatella ja miettiä. Se on vain vaikeaa. Kun arvio perustuu siihen että tarkastellaan perusteluja, ei ole väliä onko näkemys suosittu vai epäsuosittu. Ei ole väliä sillä onko sanojan asema hyvä. Itse asiassa arkijärjen mukainen tai sen vastainen ei vielä tarkoita mitään. Jos sille on loogiset perustelut, silloin itse asiassa tämä arkijärjen asia on hyvä. Siksi ideologioiden pitäisi "periaatteessa olla" iloisia saamastaan kriittisestä kohtelusta: Jos se on todellakin niin hyvä kuin sen seuraajat uskovat, ei kriittinen tarkastelu löydä siitä sellaista aitoa vikaa, joka perustuisi asiaan eikä kritisoijan omiin ennakkoluuloihin. Tosiasiassa tilanne on toinen, koska arkijärki kertoo että "kriittinen tarkastelu on kyseenalaistamista joka taas on vastustamista".
Ongelmana on se, että tiettyjen asioiden kyseenalaistaminen, vaikka kyseessä olisi vain niiden perusteiden kaivelu eikä olla välttämättä edes niitä kumoamassa, on sellaista että sitä pidetään helposti epäkohteliaana ja häiritsevänä. Lisäksi niiden kanssa erimielisyyttä pidetään usein syynä välttää seuraa ja harva ihminen aidosti on välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Tämä on helppoa vain tekemällä se "terveen järjen kautta", jossa toiseutetaan se ikävä vastakritisoija, jolloin he eivät enää ole ihmisiä joita ymmärtää ja joita sympatiseerata vaan riistaa, vastustuksen kohteita, ja silloin sitä ollaan "ojasta allikossa". On hyvä muistaa että konventioiden seuraaminen voi olla ideologista vainoa. Mutta myös itsensä "toisinajattelijaksi" asettaminen ja konventioiden vastustaminen vain vastustamisen vuoksi on aivan yhtä dogmaattista. Pitäisi olla kriittinen mutta ei niin kriittinen että ei muutu vastustamakseen asiaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)