Ihmeitä ja selityksiä.

Larry Moran kirjoitti Toronto Starissa olleesta jutusta. Uutinen oli näkemyksestä jossa Raamatun kertomuksen Moosekseen liittyvä punaisen meren ylitys oli mahdollista. Voimakas tuuli voi aikaansaada väliaikaisen kannaksen. Juttu perustui tutkimukseen. Tutkimuksen osallistuneista löytyy muun muassa kristitty, josta selitys tukee Raamatun kertomusta.

Jerry Coune on kirjoittanut samasta aiheesta. Sitä kautta selviää että tutkimus oli matemaattinen tietokonesimulaatio, jonka mukaan voimakas ja kauan jatkuva 100 kilometrin sekuntitahdilla puhaltava tuuli voi siirtää vettä ja tätä kautta paljastuu maa -alueita, joiden päällä voisi muutoin olla 2 metriä vettä.

Myers on aiheesta astetta kiukkuisempi. Hänestä ajatus siitä, että tarinassa olevalle ihmeelle löydytään luonnollinen selitys ei suinkaan vahvista asiaa ihmeeksi.

Luonnollinen selitys on korkeintaan selitys myytissä kerrotulle asialle. Ja jos tapahtuma on tehty, on Jumala vain muinainen tapa selittää tämä erikoinen ja varsin poikkeuksellinen tarina. "So one of the great miracles of the Bible is being reduced to a meteorological fluke with an entirely natural explanation? It makes bible stories compatible with science by making the supernatural elements of the story completely irrelevant, which is nice if you're an atheist, but only if you're an atheist who is very gullible and willing to accept other elaborate prior premises."

Se, miten tälläiseen asiaan sitten voidaan suhtautua, onkin tätä kautta kaksisuuntainen. Moni kristitty on sitä mieltä että se, jos Raamatun ihmeet latistetaan luonnollisten syiden aikaansaamaksi, on pikemminkin taistelua uskoa vastaan. Tässä kohden näkemykset siis jakautuvat voimakkaasti kahtia myös uskovaisten keskuudessa.

Luonnontieteen kannalta kysymys on oikeastaan siitä, mitä varmistetaan. Jos meillä on tarina joka kertoo meren väistymisestä, se voi olla myytti. Mutta jos myytti osoitetaan mahdolliseksi, se voi olla todellinen tapahtuma, joka on selitetty jollain tarinallisella keksinnöllä. Jos kirjamme myytti kertoo tuntomerkkejä niistä olosuhteista, jotka tekisivät ilmiön mahdolliseksi, se tekee todennäköisemmäksi sitä, että tapahtuma olisi todellinen. Kuitenkin on tässä kohden testataan luonnonilmiöiden roolia. Voidaan sanoa että tuuli aikaansaa muutoksia meressä, ja tuuli on havaittu ja havaittavissa. Jumalalle näissä selityksissä ei tehdä samaa.

Tulkinnallisesti sillä onko ilmiön takana luonnonilmiö vai ei, ei itse asiassa ole kovin relevanttia.
1: Raamattu väittää tapahtumia ihmeiksi, joten on ihan konsistenttia että mikään ilmiö ei tuota sitä. Tätä kautta voisi ottaa esiin vaikkapa ID -mies William Dembskin eliminoivan menetelmän, jossa Suunnittelu - joka on hyvin verrattavissa Jumalallisuuteen - havaitaan juuri siten että kaikki luonnonilmiöt eliminoidaan vaikutuskentästä ja se mikä jää jäljelle. Senkin pitää olla vieläpä hyvin epätodennäköistä tapahtuakseen. Tässä tulkinnassa luonnontieteellisen selityksen löytäminen tekee järkeväksi ajatella että ilmiö ei ollut ihme lainkaan, vaan luonnollista alkuperää.
2: Toisaalta luonnonilmiöt voivat sopia tarinaan. Jos Jumala nostaa tuulen, syntyy tuuli. Koska Jumala voi hallita luonnonlakeja, hän voi ohjailla hänet tekemään niillä monenlaisia asioita. Jumala voi siis tehdä myös pieniä ja arkisia ihmeitä, joissa välitysvoimana on luonnonlaki.

Kysymys muuttuu enemmän siihen mitä Jumala tekee, mitä ei tee ja mitä voi tehdä ja mitä ei voi tehdä, ja mitä tekee usein ja mitä harvoin. Mikään näistä ei perustu Jumalan tutkimisesta saamiimme tietoihin. Ne ovat havaintoihin sovitettuja katsantokantoja, eivät gravitaatiovakioon verrattavissa. Kummassakaan tapauksessa ei voi puhua selittämisestä, vaan tulkinnasta. Tämä lienee se osa, jossa uskova vetoaa uskoon. Se antaa heille vakuuttuneisuuden tunteen, mutta kun en tätä uskoa jaa, se ei tuota minulle mitään vakuuttuneisuuden tunnetta.

Snakes on a plane.

"Kaikki palaa alkuunsa ja selitykset jää / Käärme kohmeen kangistama jäytää häntäänsä"
(CMX, "Silmien takana")

Käärmeet ovat monissa kulttuureissa tärkeitä. Kristinuskoon on lainattu sumerilaisten Gilgamesh -eepoksen käärme, joka pettää ihmisiä. Apteekin tunnuksessa on Mooseksen seikkailuista lainattu käärmesauva, jonka katsominen Raamatussa paransi käärmeenpuremista. (Mikä on ihmetyttänyt minua, koska sama teos kuitenkin kieltää epäjumalankuvat, kuten kultaiset härät. Ilmeisesti käärme oli jotenkin erikoinen - kenties se oli lainattu jostain muusta uskonnosta johon nomadikansa oli törmännyt vaelluksellaan.)

Faaraoiden dynastioita edeltäneessä Ala-Egyptin perinteessä kuninkaat kruunattiin Buton kaupungissa, ja tärkeää sijaa esitti kobrakuningatar Wadjet. Atsteekkejen jumalien joukossa oli Quetzalcoatl, jolla oli käärmeen vartalo ja ihmisen pää ja Tlaloc, joka oli sateen ja salamoiden jumala, jonka huulet muodostuivat kahdesta käärmeestä. Kreetan minolaiset palvoivat käärmejumalatarta, jolla oli paljaat rinnat ja käsissään käärmeet. Ecuadorin jívarot käyttävät hallusinoivasta koisokasvista, maikuasta, tehtyä juomaa, daturaa. (Vaikuttavina aineina ovat alkaloidit atropiini ja skopolamiini). Juomaa käytetään tärkeässä rituaalissa jossa on tarkoitus nähdä arutameja, jotka ovat henkimaailman esi-isiä. Nämä ilmestyvät näkijälle usein kahden jättimäisen käärmeen muodossa, unen käärmeet taistelevat kiemurrellen, ja jívaron on rituaalissa juostava niitä kohden ja kosketettava niitä ennen kuin ne katoavat räjähtäen. Käärmeet näkyvät muutoinkin runsaasti unissa.

Myös maailmankäärmeet ovat yleisiä. Esimerkiksi ásatrú -mytologiassa on jättimäinen käärme, joka kiertää maailmaa ja uhkaa niellä sen ja joka on kuitenkin olennainen osa maailman rakennetta. Skandinaavisessa mytologiassa maailmankäärme on nimeltään Jörmungandr, ja se ympäröi nimen omaan ihmisten asuttamaa maailmaa. Tutuin maailmankäärme on luultavasti Raamatusta ja juutalaisuudesta tuttu maailmankäärme nimeltään Leviatan.

Samoin ouroboros, itseään hännästä syövä käärme, joka itseään syöden ravitsee itseään, on yleinen : Siihen törmää sarjakuvissa tai Michael Enden romaanissa "Tarina vailla loppua" -kirjassa. Merkki oli alun perin kreikkalaisien ikuisuuden symboli. Myöhemmin merkki kuvasi mystikoille maailman ikuista tuhoa ja uudistumista. Ouroboros on yleinen myös näyissä, kuuluisin näistä on varmaankin Friedrich August Kekulé von Stradonitzin näkemä näky, jossa ouroboros ilmestyi unessa, ja tämän unen inspiroimana hän keksi miettiä sellaista asiaa, että jospa bentseenimolekyylissä olisikin kuusi hiiltä renkaana. Tämä keksintö ratkaisi monta sen ajan orgaanisen kemian ongelmaa. (Myös Jörmungandr on niin suuri että se kykenee syömään valaita ja kiertämään maailman ympäri puremaan omaa häntäänsä.)

Käärmenäyt eivät ole yhden mielen satunnaisia tuotteita, koska ihmiset näkevät niitä erittäin yleisesti. Joten niiden ilmiintyminen näkyihin ja uskontoihin täytyy selittää jotenkin. Sigmund Freud uskoi että unessa mystiikka kohtasi tieteen, tai ainakin hän loi järjestelmän joka oli sellainen. Hänestä alitajunta toi esiin salattuja toiveita, joita henkilö ei kehtaa tunnustaa itselleen, joten hänen mielessään on sensori(oikeastaan sensuroija), joka maalaa päälle jotain hieman muuta. Hänen mukaansa unissa oli arkkityyppejä, joista yksi oli käärme. Freudin mukaan kulttuuri -toiset ihmiset- loivat esteet mielelle asettamalla tabuja ja kieltoja, eikä hän ajatellut geenien vaikuttavan asiaan.

Edward Wilsonin "Konsilienssi" -kirjassa esitettiin aika lailla toisenlainen näkemys, jonka mukaan käärmekuvien yleisyys johtuu evolutiivisista syistä, ja lajinmukaisesta aivojen toiminnasta. Kirjassa esitetään esimerkkejä simpansseista, joilla on synnynnäinen, ei opittu, kammo käärmeitä kohtaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita vielä mitään, mutta Wilson huomauttaa, että ihmisillä on aivan samantyyppinen kammo. Käärmeitä kammotaan helposti. Tämä ei ole pelkästään opittu kysymys, sillä tutkimukset ovat osoittaneet että käärmekammo syntyy helpommin kuin esimerkiksi kammo kukkasiin. (Ja itse asiassa jos ajatellaan laajemmin, ero korostuu : Jos kukkasia pelätään, pelko on usein fobian tasolla. Käärmekammoa fobian tasolla, odiofobiaa, on toki enemmän, mutta erikoisempaa ja tärkeämpää mielestäni on se, että heikompi vastenmielisyys on käärmeillä yleistä, kun taas kukkasten kohdalla niitä käytännössä joko ei pelätä tai sitten niitä pelätään fobiana. Ja tämä taas ei riipu kulttuurista, jossa ihminen elää. Syyt löytyvät siis sisältämme.) Ihmiset toki oppivat pitämään käärmeistä, mutta tämä on työlästä, keskimäärin ihminen oppii paljon helpommin pitämään esimerkiksi pienistä koirista. Wilsonin mukaan yleensä yleinen pelonaihe lapsuudessa on pimeä, tämä heikkenee, kun taas käärmekammo voimistuu voimakkaasti murrosiässä - kuten simpansseillakin tapahtuu. On siis aivan, kuin lapset olisivat laumassa, ja niiden pysyminen laumassa tai nuotion ääressä on tärkeää, ja aikuisena hänen taas on uskallettava ulos esimerkiksi metsästämään tai keräilemään - ja sen vuoksi varottava käärmeitä. Evoluution kannalta tälläinen järjestely on toimiva : Käärmeethän tappavat nykyisinkin runsaasti ihmisiä, niistä monet ovat myrkyllisiä. Käärmeet eivät ole väritykseltään tai muuten silmiinpistäviä, vaan ovat enemmän piilossa luikertelevaa mallia, joten niiden havaitsemiseksi tarvitaan erillisiä "algoritmeja". Siksi "havaintojen ja teorian valossa" on järkevää katsoa että ihmisillä on synnynnäisiä, epigeneettisiä taipumuksia, jotka helpottavat käärmemäisten hahmojen havaitsemista.

Tämä on uskottavampaa, kuin pelkkä ajatus siitä, että käärmenäyt olisivat puhtaasti kulttuurillisia. Ihmisen kuuloaisti on siitä erikoinen, että se havaitsee käärmemäiset, matalalla olevat sihahdukset, erityisen tarkasti. (Tämä on ikään kuin synnynnäinen cocktailparty -ilmiö; eli tapahtuu samaan tapaan kuin kuulemme oman nimemme puheensorinasta, koska aivomme ovat erikoistuneet tunnistamaan sen äänihahmon. Tosin aivoissa on tämä sihahduksien tunnistaminen on luonnostaan, kun taas nimemme painuu mieleen toiston, oppimisen, kautta.) Lisäksi ihmisen näköaistimukset reagoivat lajinmukaisesti - eli kulttuurista riippumatta - siten, että muun muassa räikeät, nopeasti esiin tulevat kuviot tulevat esiin - ja näiden lisäksi käärmemäisesti kiemurtelevat hahmot nousevat helposti mieleen. (Katso vaikkapa television kohinaa, jos voit. Siinä alkaa melko helposti näkymään kiemurtelevia kohteita, vaikka kohina on satunnaista, ihminen luo sinne tietynlaisia hahmoja helpommin kuin toisia taas ei.) Toki käärmeet nousevat jumaliksi, parantajiksi tai tiedon läheteiksi, demoneiksi ja vastaaviksi kulttuureissa, joissa myrkkykäärmeitä kohdataan. Ihminen ei siis ole pelkkä geenien suora tuote, vaan ympäröivä kulttuuri - ja maailma, jossa hän toimii ja havainnoi muutoinkin - vaikuttavat asiaan. On kuitenkin hyvä huomata, että epigeneettiset säännöt luovat käärmeille lumon ja erityisen tunnereaktion, joka johtaa siihen että kulttuurissa nimen omaan käärmeet muuttuvat jumaliksi helpommin kuin muut asiat, joita ympäristössä tavataan: Jos ympäristössä on marsuja ja käärmeitä, marsujumalia ei tehdä kovin paljoa, mutta käärmejumalia tehdään sen sijaan runsaasti.