Sosiaalinen uskomus ja tiedonhankinta.

Vanhastaan tieteensosiologit esittivät että luonnontieteet ja matematiikka olivat sosiaalisen pelin ulkopuolella. Mannheim korosti tässä niiden abstraktia luonnetta. Toinen tärkeä näkemys oli Mertonin tapa katsoa että sosiaalinen rakenne luo joko esteitä tai avaa uusia teitä tutkimukselle, mutta ei vaikuta niiden sisältöön ja luonteeseen.

Sen sijaan David Bloor lähti esittämään että tieteellinen tieto olisi tuotettu periaatteessa samanlaisissa sosiaalisissa prosesseissa kuin muukin tieto. Hänen tavoitteenaan oli selittää miksi tietyillä uskomuksilla on tiedon asema, kun taas toisilla ei. Hänestä näiden selitysten ei tullut olla normatiivisia "ylhäältä annettuja ihanteita", vaan ne oli myös osoitettava käytännössä.
1: Tämä muistuttaa kovasti samaa, mitä uskonnolle tehtiin. Se antoi ennen ylhäältä sääntöjä ja normeja, mutta sitten se joutuikin tilanteeseen, jossa hyvä tiede sallikin erilaiset näkökannat. Olihan ihan järkevää tehdä tutkimusta erilaisista näkökulmista, esimerkiksi siitä että keskittyy pelkästään uskontojen käyttämiin vallankäytöllisiin menettelyihin politiikassa, yhteiskunnassa, kouluopetuksessa sekä rautatieasemilla.

Tässä haluttiin poistaa ero sisäisen ja ulkoisen tieteenteon välillä. Siinä missä esimerkiksi Karl Popper näkee sosiaaliset tekijät ulkopuolisina elementteinä, joihin voidaan vedota silloin kun ne luopuvat jostain syystä hänen fallibilismistaan. Joku toinen tieteenfilosofi tietysti valitsee jonkun toisen. Mutta pidän siitä että saan ottaa suuren sankarin näin esille. Kenties syviten tämä "Karl Popperin asenne" olisi kuitenkin rinnastettavissa sopii tietenkin Larry Laudaniin. Hän esitti arationaalisuusperiaatteen: "Tiedonsosiologia voi selittää uskomuksia jos ja vain jos näitä uskomuksia ei voida selittää niiden rationaalisilla ansioilla."

Bloor ei pitänyt tästä näkemyksestä, koska hän itse asiassa halusi laajentaa (vaikka luonnontieteellistyyppistä) rationaalisuutta sellaisiin asioihin, joissa sitä ei ole ennen ajateltu tai nähty. Tai haluttu nähdä. Hänellä oli vain luonnollinen rationaalisuus, joka on ihmistoimijoiden luonnollisiin ja opittuihin taipumuksiin. Hän kritisoi sitä että ihmiset selittävät psykologisilla intresseillä "kun muut ei ole fiksuja ja hyväksy minun näkemystä" kun taas "samaa mieltä minun kanssa olevat" saavat selityksensä viisaudesta, rationaalisuudesta ja muista "kivoista selityksistä".

David Bloor esitti että tieteensosiologian tulee olla
1: Kausaalista, eli esitetään ne kausaaliset yhteydet jotka saavat aikaan tieteellisen tiedon. Yhteyksiä on otettava huomioon. Yhteyksien on selitettävä asiat konsistentisti.
2: Puolueetonta suhteessa totkittavan näkemyksen totuuteen. Tätä kautta kaikki totuudet ovat yhtä mahdollisia tutkimuskohteita. Totuusarvo, rationaalisuus tai sosiaalinen tai poliittinen toivottavuus eivät ole sallittuja teemoja, vaan kuvauksen on oltava mahdollisimman deskriptiivinen.
3: Symmetristä, eli sama selitys sopii sekä tosiin että epätosiin uskomuksiin. Tämän logiikka perustuu siihen, että aivan samoin kuten sama fysiikka selittää miksi yksi talo pysyy pystyssä ja miksi toinen romahtaa, on selittävien piirteiden kerrottava samoin miksi jokin näkemys menestyy, uskottavuus saa suosiota, ja toinen ei. Ongelmana tässä kohdassa on tullut se, että tämä ei sinällään lisää mitään uutta edellisiin kohtiin. Siksi osa on sitä mieltä että se tarkoittaa myös aikaa ja paikkaa. Tällöin saman teorian pitäisi selittää miksi Crickin teoriaa ei hyväksytty kommunistisissa maissa, miksi Lysenkon teoriaa ei hyväksytty lännessä, ja miksi ne kuitenkin hyväksyttiin "siinä toisessa".
4: Reflektiivistä, eli selityksen pitää sopia myös tieteensosiologiaan itseensä. (Tätä kautta tapahtuu kaksi mielenkiintoista asiaa: Tieteensosiologia ei ole itseään kumoava hanke. Ja tiedon sosiaalinen selittäminen ei tee siitä totta tai epätotta.)

On hyvä huomata, että vaikka sosiaalisten yhteyksien luonteiden peruskäyttötapa on "syyttää", eli saada mustamaalattua jokin näkemys, Bloorin reflektiivisyysvaatimus periaatteessa kieltää tämän strategian. Sosiaalinen suhde ei siksi kerro onko teoria oikea vai väärä. Otan tässä avukseni Donald MacKenzien, jolta on peräisin hyvin samantapaista päättelyä.
1: Voidaanhan ihan hyvin sanoa että fyysikkojen vaikutusvaltayritykset yhteiskunnassa ja talonrakennuksessa on tietynlaista monopolisoitua valtapeliä : Taloja ei saa rakentaa vaikkapa puhtaasti kehittelemälläni taikauskolla jossa heitetään noppia. Tähän eroon on taatusti sosiaalisia syitä. (Tai minun kohdallani epäsosiaalisia syitä?) Se ei silti tarkoita että fyysikot ovat väärässä. MacKenziestä hyvissäkin tieteen teorioissa voi olla vahvoja sosiaalisia voimia ja vaikuttimia. Ne eivät tällä muutu vääriksi. Samoin kuin suosio vaikkapa kaduntallaajien suosiossa ei tee niistä oikeita.
2: MacKenzien mielestä intressejä on kuitenkin hyvä pohtia myös kriittisestä näkökulmasta. Hänestä esimerkiksi eugeniikka sai suosiota koska se suosi sen ajan keskiluokkaisia intressejä. Hän havaitsi että tällä oli vaikutus tilastotieteen kehitykseen. Eugeniikassa kun tarvittiin sen kaltaisia työkaluja. Tätä kautta voidaan nähdä yhteys. Tässä huomataan, miten MacKenzien intressiselityksensä on siitä haastava, koska esimerkiksi merkitykset muuttuvat : Esimerkiksi keksinnöille löydetään uusia sovelluksia. Tästä erikoinen esimerkki on vertaisarviointi. Sen perusti alun perin 1600 -luvulla koska kuningas halusi harjoittaa ennakkosensuuria, alistaa tiede valtiovallan näkemysten alle. Nykyisin se sen sijaan on tieteelinen laatukontrolli joka tukee tieteen autonomisuutta jolla ei ole mitään tekemistä valtiovallalle alistumisesta. Siksi nykyhetken sitominen keksimishetkeen merkitsee sitä että tehdään geneettinen virhepäätelmä. Suomen luterilainen nykykristinusko ei ole "välttämättä sama" kuin noitavainoja Suomessa aikaisemmin tehnyt luterilainen kristinusko. Kun palaamme jälleen tilastotieteeseen, voidaan siksi argumentoida että tilastomatematiikka on levittänyt sovelluksensa "ihan muualle" ja että siihen ei enää sovi termi "Intressini on eugeniikkaa". Tätä kautta voidaan vetää "nyrkkisääntö" siitä että "keksimisen intressi" ei ole välttämättä sama kuin "suosion intressi", joka taas voi olla aivan eri kuin "tiedeyhteisön hyväksynnän intressi", joka taas voi olla aivan eri kuin "pitkään jatkuvan tiedeyhteisön hyväksymisen intressi".

Intressien tulkitseminen on tietysti vaikeaa. Tiedostamattomat tavoitteet eivät ole kovin hedelmällinen lähtökohta, virhetoiminnot (tavoite ja toiminta eivät kohtaa) voidaan selvittää vain jos ihmisten toiminta niiden kohdalla on "predictably irrational", eli toimii valinnan kohdalla ennustettavasti väärin. Tiedetyt intressit taas tulisi voida dokumentoida. Ongelmia tulee myös yllättäviltä suunnilta. Esimerkiksi kun Barnes esitti että kaikkia tieteentekijöitä ohjaava intressi on ennustamisessa ja kontrollissa, se sai kritiikkiä koska jos se soveltuu kaikkeen, se ei voi selittää eri teorioiden eroja. Tämän vuoksi Barnes onkin esittänyt että näillä välinellisillä intresseillä on tarkempia sisältöjä, ja ne vaihtelevat sosiaalisten elementtien mukana, nämä voivat olla uskonnollisia, poliittisia tai vaikkapa tasa-arvoaatteesta nousevia. Tätä kautta eri historian tilanteissa on erilaiset sosiaaliset inressit tämän kaiken takana. Ne kaikki ovat kuitenkin halinnan, ennustamisen ja kontrollin valjastamia.

Tohtori Falsenstein.

"Asioiden vuoksi, jotka ovat liian vaikeita sinun ymmärtää ja liian pitkiä minun kertoa, voin vain sanoa että moni tiedemies on sitä mieltä että kannattamasi näkemyksesi on väärä. Sitäpaitsi tiedän että päätelmäni toimii, koska Jeesus itse kertoi minulle että argumentti on pätevä."

Auktoriteettiin vetoaminen (Appeal to Authority, Argumentum ad Auctoritatem) on yleinen argumentaationvirhe. Se on pohjimmiltaan geneettinen virhepäätelmä, jossa jollekin henkilölle ensin annetaan arvovaltaa, ja sitten päätetään että hän on jotain mieltä, jonka seurauksena tämä mielipide on hyvä ja kannatettava. Auktoriteettien väärinkäytöksissä on tietenkin myös toinen tapa, eli eri mieltä olevan tahon asiantuntijoiden mollaaminen ad hominem -tyylisellä loukkauksella. Tässä nämä esitetään vastemielisessä valossa, he edustavat esimerkiksi kommunismia. Äärimmilleen vietynä ad hominem kohdistettuna auktoriteettiin on se, että ensin henkilölle ensin annetaan arvovaltaa, sitten osoitetaan että hän on tehnyt 1 virheen, jonka jälkeen esitetään että myös henkilön esittämä mielipide 2 -itse asiassa koko hänen maailmankuvansa- on väärä. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ensin henkilölle annetaan kunniaa ja sitä kautta oma kunnia päihityksestä jotenkin kasvaisi valtavasti, vielä suuremmaksi. Tämä on siis näiden kahden yhdistäminen. Itsestä tehdään auktoriteetti alentamalla toinen huipulta.

Molemmat vääränlaisiin auktoriteettiin vetoamiset saadaan tiivistettyä seuraavanlaiseen argumenttirakenteeseen:
1: A esittää väitteen B;
2: Esittäjässä A on jotain positiivista/negatiivista,
→ siispä väite B on tosi/epätosi.

Toisin sanoen molemmat tiivistyvät geneettiseksi virhepäätelmäksi. Tämä tarkoittaa sitä, että asian oletetusta alkuperästä tehdään arvo sinänsä, ja alkuperään vedoten joko oman asian oikeudellisuutta tuetaan tai sitten asialla hyökätään toisen argumentteja vastaan. Toisin sanoen alkuperä ratkaisisi eikä itse asia. Tässä kohden eivät siis enää tarkastelun alla olekaan asiat ja argumentit, vaan ihmiset ja muut vastaavat tahot niiden takana. Tämän auktoriteettien virhekäytön virhepäätelmäluonne on suoraa seurausta siitä, että yleisesti katsotaan siten, että argumentti toimii riippumatta siitä kuka sen esittää. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi oikein ja tarkasti tehty tutkimus on pätevä, vaikka sen tekijä harjoittaisi voodoota ja kävisi vieraissa naisissa. Onkin ihan yleisesti hyväksyttyä esittää että kyse on siitä että "ei ole väliä sillä, kuka sanoo, vaan mitä sanoo."

Asia ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen ja helppo: Sitä nimittäin mutkistaa yksi asia. Asiantuntijalausunnot. Esimerkiksi kun jossain televisiohaastatteluissa keskustellaan jostain asiasta ja mielipiteitä kysytään joltain asiaa koskevalta ammattilaiselta, kyseessä ei ole auktoriteettiin vetoaminen. Paitsi jos esitetään pelkästään että tämä henkilö on asiantuntija ja hän on tätä mieltä, joten tämä on "lopullinen kanta". Toisin sanoen asiantuntijan mielipiteen kysyminen ei välttämättä ole virhepäätelmä. Tämän vuoksi on jopa esitetty, että argumentin englanninkielistä nimeä tulisi muuttaa muotoon "appeal to inappropriate or irrelevant or questionable authority". Tähän kuvaukseen kun sopisivat suurin osa, ne filosofisesti vähiten kiistanalaiset, auktoriteettiin vetoamiset.

Monien pseudotieteilijöiden mielestä kaikki heille epämieluisat asiantuntijalausunnot tai tiedemaailman yleiseen mielipiteeseen viittaavakin on aina ja väistämättä auktoriteettiin vetoamista, ja että paradigmat ovat vain valtarakennelmia. Tämä kuitenkin tarkoittaisi myös sitä, että ei olisi mitään väliä harjoittaa tiedettä. Koska tämä on pätevää vain jos tiedemaailman yleinen näkemys ei voi nousta mielipiteen yläpuolelle. Tämä on sinänsä merkittävää, sillä tyypillisesti pseudotieteilijät itse kuitenkin pyrkivät tiedemaailmaan ja esittävät että heillä on uusi, tuleva, nouseva paradigma. He myös viittaavat mielellään tieteelliseen aineistoon ja esiintyvät asiantuntijoina. (Ja tässä on helposti nähtävissä vissi ristiriita. Asiantuntijalausunto eroaa rivikansalaisen lausunnosta vain mikäli luotat tieteentekoprosessiin, etkä pidä sitä vain vallanpönkityksenä. Oikeastaan tulisikin muistaa että asiantuntija esittää tyypillisesti tiedemaailman yleiskannan, ja tämä lausunto on luotettava mikäli luottaa tieteeseen.)

Auktoriteettien väärinkäytössä on muutamia alatyyppejä:

1: Argumentum ad verecundiamissa viitataan yleiseen arvovaltaan, joka on esimerkiksi tiedemaailmalla, ja että tämän johdosta tunnetun tiedemiehen, kuuluisan kirjan siteeraus tai muu vastaava tekee asiasta luotettavan. Tämä tarkoittaa likimain sitä, että jos et luotakaan tuohon tiedemiehen lausuntoon, olet koko tiedemaailmaa vastaan.
2: Ipse dixit (lat:"hän sanoi"), jossa vedotaan johonkin tiettyyn henkilöön sanomisineen.
3: Argumentum ad populum taas viittaa näkemyksen suosioon, eli siihen että sitä kannatetaan. Lähtökohtana on "vox populi, vox Dei eli" , eli että "Kansan ääni on Jumalan ääni". Tässä totuus muuttuu rivikansalaisten suorittamaksi käsiäänestykseksi. Tässä esimerkiksi kirjojen painosmäärät muuttuvat "todisteeksi".
4: jukstapositio, eli virheellinen rinnastus. Tässä asia A ja instanssi B, jonka attribuutti A on yhdistetään samaksi asiaksi. Esimerkiksi jos "Paha Ateistien Koalitio" uskoo evoluutioteoriaan, se ei vielä tarkoita että evoluutio olisi ateistinen. Tätä argumenttia voidaan käyttää myös oman kannan virheelliseen tukemiseen, jolloin esimerkiksi jos löydetään instanssi, joka kannattaa tiedettä ja edustaa vaikka ateismia ja pääteltäisiin tästä että tiedemaailma edustaa kyseistä näkemystä. Jukstapositiossa olennaista on että toisiinsa liittymättömät asiat esitetään yhtenä esittämällä ne yhdessä, vaikka yhteys onkin irrationaalinen.
___4.1: Argumentum ad Hitlerum taas tarkoittaa sitä että vastustajien näkemykset liitetään yhteen johonkin muuhun pahana tai epämiellyttävänä koettuun instanssiin, mikä tietysti tekee kaiken hänen sanomansa vääräksi. Tämä on usein natsikortti, eli natseihin ja Hiteriin rinnastaminen, (Natsitkin kannattivat, natsitkin tekivät...) mutta periaatteessa mikä tahansa negatiivinen mielleyhtymä voi käydä.

Virheellisessä auktoriteettiin vetoamisessa kyseessä on manipulaatio, joka toimii normaaleihin ihmisiin erittäin hyvin. Ja sen vuoksi sitä käytetään paljon. Otan muutamia esimerkkejä siitä, miten henkilöstä saadaan tehtyä auktoriteetti. Nämä ovat erilaisia esimerkkejä, joiden kaltaisia käytetään paljon:
1: Henkilöä kutsutaan aivan oikein esimerkiksi "professoriksi". Kuitenkin jätetään mainitsematta että henkilö onkin jonkun aivan muun alan professori. Esimerkiksi evoluutiota kritisoiva Lubenow on toki tieteellisesti koulutettu henkilö, mutta hän ei ole edes luonnontieteilijä. Kun mainittsee, että Lubenowin ala on teologia ja apologetiikka, paljastuu hänen asiantuntijuutensa laatu. Hän kritisoi alaa, joka ei ole hänen omansa. Tämä tarkoittaa sitä hänen asiantuntemuksensa alalla ovat samanarvoiset muiden alaan kouluttamattomien kanssa.
2: Henkilö on oikean alan professori, mutta on saanut tohtorinhattunsa erikoisella tavalla. Tämä ei ole ongelma Suomessa, mutta Amerikoissa on erityisiä diplomimyllyjä, joita kuka tahansa voi periaatteessa perustaa. Ja näistä tohtorinhatun saaminen voi onnistua esimerkiksi muutamassa kuukaudessa - pahimmillaan ihan puhtaasti lataamalla riittävästi dollareita oikealle tilille. Esimerkiksi Kent Hovind on ostanut tohtorinhattunsa "Patriot Bible Universitystä", jossa kandidaatin tutkinto tulee muutamassa kuukaudessa, vajaaeen 25$ kuukausihintaan.
3: Henkilö on kirjoittanut kirjan. Näin henkilöstä tulee auktoriteetti. Tämä on yleistä kaikilla pseudotieteiden aloilla. Tosiasiassa omakustannekirjan kirjoittaminen ja itsensä tämän jälkeen aihetta koskevan tieteen tekijäksi on sama, kuin jos minä maksaisin jollekin painolle siitä että tämä blogi painettaisiin paperimuotoon ja kansiin, myisin sitä ja kutsuisin itseäni tämän jälkeen filosofian tekijäksi. (Terve näkee että tämä ei voi toimia. Sillä onko esitetty PDF -muodossa, tai ruutupaperilla tai kirjana ei vielä ratkaise.)
4: Henkilö on harjoittanut kritiikkiään niin monta vuotta, että hän on sen asiantuntija, jonka sanaan tulisi heti luottaa. Tässä auktoriteetti ei tule siitä, että hänellä olisi koulutusta tai osaamista. Aika ei valitettavasti ole osaamisen paras mittari, tärkeää on se, miten sen ajan on käyttänyt.
5: Henkilö on muissa ansioissaan kiistattoman hyvä tiedemies. Tällä hetkellä verkossa kohua on herättänyt Einstein vakaumuksineen. Hänen kirjeistään on paljastunut, että hän on ilmeisesti ollut ateistisempi ja "vapaa -ajattelijaluonteisempi" kuin aikaisemmin on luultu. Asiasta on keskusteltu jopa Suomeksi, parin artikkelin voimin. Minulle on aivan yksi ja sama, mikä Einsteinin vakaumus oli. Sillä minulle Einstein oli ihminen, joka saattoi erehtyä, ei mikään Einstein^TM, joka oli aina oikeassa. Minusta tällä huomiolla on ollut merkitystä ainoastaan sen vuoksi että kristityt ovat käyttäneet Einsteinin "Spinozan Jumalaan" uskomisen eräänlaiseksi uskonnonpuolustuslyömäaseeksi. Minulle virheargumentti ei muutu päteväksi sillä että sen puoli vaihtuu.

Näitä huomioidessa on kuitenkin huomattava, että tämä ei tarkoita sitä, että henkilöiden sanomiset olisivat automaattisesti virheellisiä. Heillä ei vain ole asemaa, joka tekisi heidän lausunnoistaan koulutuksella ja muulla asiantuntemuksella varmistettua. Jos sen sijaan esittää että nämä tahot eivät voisi mitenkään tietää mistään kritisoimastaan asiasta, syyllistyy esoteeriseen omahyväisyyteen, joka tarkoittaa sitä, että ajattelee että "Suutari pysykööt lestissään." Tämä taas on pohjimmiltaan sama kuin väittäisi että tiedemiehet ovat niin viisaita, että eivät voisi erehtyä, ja että vain heillä voi olla kykyä ymmärtää asioita.

Siksi tieteellisen konsensuksenkaan ei voida sanoa takaavan takana olevaa totuutta. Mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että tiedemaailma olisi jotenkin väärässäkään. Mikäli luottaa tieteeseen, uskoo että tiedemaailman konsensus tekee totuudesta todennäköisemmän, ja "arki -ihmisen tasolla luotettavamman." Monesti asia ymmärretään ja asiantuntijoihin luotetaan koska he ovat alan tutkijoita. Ihmiset eivät mene maallikkopohjalta sairaalaan arvostelemaan kirurgien työtä, ja insinöörien lentokoneiden tekemiseen ei saa puuttua, koska D.I. on viisas ja alaan koulutettu. Sen sijaan joissain muissa asioissa asiantuntemuksella ei näytä olevan väliä, vaan niistä tulee saada tehdä maallikon intuitiolla kritiikkejä, ja asiantuntijat ovat suorastaan velvollisia vastaamaan niihin kaikkiin; Kritiikkiin vastaamattomuus kun kertoisi siitä että teoria on kriisissä, eli viittä vajaa entistä tiedettä.

Toki tiedemaailman konsensus ei suinkaan tarkoita sitä että näkemys olisi lopullisen oikea, eikä voisi muuttua. Mutta toisaalta samaan virheeseen sortuvat ne, jotka esittävät että tämä väistämättä myöskään tulisi muuttumaan, vielä vähemmän että se tulisi muuttumaan juuri tiettyyn kantaan. (Väite tässä kohden on siis argumenttina yhtä relevantti kuin sen esittäminen että punainen on maku.) Tärkeintä olisikin sen vuoksi sanoa että "Aina ei tarvitse olla lehmä voidakseen sanoa että maito on hapanta." Mutta tässä kohden kyseessä on keskityttävä argumentteihin. Jos ei esitä argumentilleen sisältöä vaan auktoriteetin tai hylkää eri mieltä olevat näkemykset sillä että argumentin on esittänyt epämiellyttävä "maailmankuvansa sumentama" ihminen, syyllistyy tähän virhepäätelmään.

Toisin sanoen: Auktoriteettiin vetoaminen ja ad hominem ovat siitä erikoisia argumentteja, että se ei väitä että virheargumentissa esitetty väite olisi väärä. Se sanoo ainoastaan että auktoriteetilla ei ole tässä kohden merkitystä. Tulos ei ole sinänsä yhtään yllättävä, kun tiedostaa että virheargumentti ei itse asiassa liity lainkaan käsiteltävään asiaan, vaan sen ympärillä pörrääviin ihmisiin. Tämä on kuitenkin minusta kenties käytössä hävettävim virhepäätelmä. Mutta lähinnä siksi että se toimii massojen manipuloinnissa tehokkaasti.