Mielellistääkseni, pielellistääkseni

Kun fysikalisti lähestyy tietoisuutta, hän hyvin helposti lähestyy tätä laskennallisuuden (computation) kautta. Tässä perusprobleemaksi tulee helposti representaatiot. Ne kun jäävät helposti määritelmällisesti ei-redusoituviksi.

Kysymys on erittäin merkittävä

Kognitiotieteessä komputaatiot ovat äärimmäisen keskeinen näkökulma. Ja tosiasiassa mikään konsepti ei ole yhtä keskeinen sovelluskeskeisessä ja periaatteessa ahkerassa tutkimussuunnassa ; Tekoälyn tutkimus nojaa täysin ajatukseen että tietoisuuden prosessit voitaisiin jotenkin mallintaa ja tuottaa tietokoneella. (Jonkinlaisella tietokoneella.)

Toisin sanoen voidaan sanoa, että (a) tekoäly nojaa ajatukselle jossa mekaaninen laskentakyky ja prosessointitapa jossain muodossa on riittävä mielen syntymiseen ja (b) toisaalta kognitiotieteessä henkenä on enemmänkin se, että laskennallisuus auttaa lähestymään ja selittämään tietoisuuden tieteellisin keinoin.

Toisaalta tästä ei ole tullut kovin kuristavaa paradigmaa. Arvostettavat tutkijat ovat lähestyneet aina tätä lähtökohtaa kyseenalaistavin keinoin. Dreyfus on esimerkiksi on esittänyt että tiettyjä ihmisten kykyjä ei voitaisi ikinä toistaa. Searle taas esittää että vaikka kyvyt voitaisiin toistaa se ei tarkoittaisi samaa kuin se, että tuotoksella olisi myös mieli.

Kysymyksiä on paljon. (Ja niitä voidaan yrittää arkijärkeistää huonolla suomen kielellä.)

Tämä päätyy hyvin helposti siihen, että päädytään miettimään kiinalaista huonetta ja lopputuloksena on se, että laskennallisuus voi simuloida tietoisuutta, olematta kuitenkaan itse asia. Tällöin tekoälyohjelmat voivat vaikkapa soveltavaa asioita ja synnyttää reaktioita, mutta eivät silti tuota representaatioita.

Toisaalta voidaan kysyä että jos käytössä on laskennallinen järjestelmä, tarvitaanko representaatioita. Kysymys on tavallaan siitä onko ihmisen kokema mielellisyys todella representaatio. Tämä tarkoittaa sitä että tarvitseeko asiaa selittää lainkaan. Onko representaatio todellinen ja jos on niin miten tiedämme tämän kun se ei redusoidu mihinkään?

Kysymys on siitä erikoinen että vaikka ytimeen otettaisiin kiinalaisen huoneen kaltainen esimerkki, niin voitaisiin huomata että jos meillä on systeemi joka simuloi aivoja jollain fysikaalisesti mallinnettavalla tavalla, voidaan ottaa kemiallisia funktionaalisia neuroneita. Näistä voidaan rakentaa askel askeleelta fysikaalinen organisoitu hermoverkosto joka simuloi aivoja. Kaikki aivoissa tapahtuvat interaktiot tapahtuvat myös tässä mekaanisessa aivossa. Ja tämä laitetaan tuottamaan tekstiä kiinalaiseen huoneeseen. Tämä tuntuu hyvin erilaiselta kuin pelkkänä huoneena kuvattu esimerkki. Toisaalta voidaan ajatella että jos meillä on tietoinen toimija kiinalaisessa huoneessa. Hänen aivosolunsa siirretään yksi kerrallaan toiseen paikkaan. Itse asiassa koko ihminen rakennetaan mekaanisesti "vain kemiasta" täydelliseksi malliksi itsestään. Onko hän nyt filosofinen zombie kiinalaisessa huoneessa? On jotenkin helpohkoa uskoa että kyseessä on enemmän "teleportaatio" kuin jokin jossa jää ilmaan killumaan jokin ei-neuroneihin-ja-muuhun-ihmisruumiiseen-redusoituva kvalia. Ja joka jäisi siirtymättä identtiseen kopioon. Kenties onkin järkevämpää katsoa pelkkää toimintaa ja tulkita representaatio uusiksi. Niin uusiksi että sitä ei enää oikeastaan pitäisi kutsua representaatioksi.
1: Paitsi jos se on kätevää kun ihmiset ymmärtävät yleensä suunnilleen sen perusteeman joka representaatioilla on. Että kyse on siitä subjektiivisesta "tietoisuuden kokemuksesta" oman pään sisällä, joka on monille aika "ilmiselvä asia". Sen hylkääminen, edes tässä uudelleenmuotoillussa versiossa, ei tunnu monista kovinkaan fiksulta tempulta. Muuntelussa on joskus vaikeaa sanoa että onko luvallista määritellä termin sisältöä uusiksi. Ja jos on niin miten paljon. Usein on kätevää määritellä uusi termi. Lisäksi paisunut sivistyssanakirja on monista jonkinlainen osoitus omasta oppineisuudesta ja sanotun järkevyydestä. So there.

Implementaatioon?

Vaihtoehdoiksi voidaan esimerkiksi korostaa sitä että tietoisuus, olipa tämä ihmisen tietoisuutta, eläimen tietoisuutta tai tekoälyä, on kuitenkin aina jotain joka on fysikaalisessa systeemissä. Abstraktin laskennallisen mallin ja fysikaalisen toiminnan välille vaaditaan jonkinlainen yhteys.

Ja tätä kautta voidaan korvata representaatioita jollain jota pitäisi kutsua enemmänkin implementaatioksi ; Suhde joka - tietokonetermejä "joustavasti/epätäsmällisesti" lainaillen - yhdistää "softan" "rautaan". Abstrakti kohde ja fysikaalinen maailma jotka yhdistyvät vaatii jotain jossa systeemi jollain tavalla "realisoi" ja "tajuaa" laskennan tuloksen ja tästä syntyvä "kuvaus" sitten on se joka ohjaa systeemiä. ("Tai jotain sinne päin".) Teknisesti sanoen "fyysinen systeemi implementoi annettua komputaatiota silloin kun fyysisen systeemin kausaalinen rakenne heijastaa komputaation formaalia rakennetta". Ajatus on tavallaan helppo. (Hyvin erikoisella "tavalluuden" määritteillä.) Jos meillä on implementoiva komputaatio ja implementoiva systeemi, voidaan nähdä vahvaa isomorfismia formaalin rakenteen ja fysikaalisessa maailmassa tapahtuvan toiminnan välillä. Eli "softa" on abstrakti spesifiointi joka kuvaa fyysisessä maailmassa olevan kappaleen rakenteellista organisoitumista. (Informaatio on paitsi järjestystä biteissä niin myös järjestystä joka jotenkin ilmenee tosimaailmassa.)

Toki tämä kaikki yllä käsittelee laskennallisuutta hyvin epämääräisesti.

Aiheeseen liittyvät lähestymistavat lainaavat filosofista taustaa jossa tavallisesti keskitytään muutamiin malliesimerkkeihin. Näin ollen laskennallisuutta tuodaan usein esille Turingin kneiden ja klassisten digitaalisten tietokoneiden kautta. Näin syntyy hyvin yksinkertainen ja vetoava tausta joka on mahdollista ymmärtää melko hyvin. Mutta joka johtaa liian vahvaan "tietokonemetaforaan". (Josta en itse hirveästi pidä.) Tämä spesifiys tuottaa asioita ja kannanottoja jotka ovat "totta jollain monista triviaalilla tasolla". Tämä helposti yliyksinkertaistaa asiasta käytävää keskustelua. ; Eikä pelkästään siten että tietoisuutta kuvataan tietokoneena ja ollaan tyytyväisiä. Vaan sitäkin kautta että laskennallisuusteorian vastustaja lähestyy laskennallisuutta argumentein jotka perustuvat siihen että aivot eivät olisikaan Turingin kone. Ja päättelisivät tästä liian pitkälle siihen että tietoisuuden komputationaalinen malli ei voisi olla tosi.

On toki tavallaan hyväkin että perusteluja sidotaan johonkin hyvin tietynlaiseen laskennallisten systeemien ryhmään. Ja on syytä huomata että laajassa mielessä ne jakavat keskenään joitain pääpiirteitä. Niillä kaikilla on jokin säännönmukaisuus ja perusajattelutapa. (Esimerkiksi jonkinlainen "algoritmisuus", abstraktien sääntöje noudattaminen.) Mutta erojakin on paljon. Turingin koneet, Pascalin ohjelmat, soluautomaatit, neuroverkot ja muut käyttävät melko erilaisia lähestymistapoja. Ne kaikki ovat kuitenkin "laskennallisia". On varmasti kiinnostavaa miettiä sitäkin, onko jokin näistä se mitä tietoisuus vaatii vai ei. Ehkä se on mahdollista vain yhdellä mutta ei muilla tavoilla, ainakin teoriassa, fiksuille.

Teleportaatioturismia

Nykyään lentokoneella matkustaminen on saastuttavaa. Samoin autolla kulkeminen. Lisäksi niissä on viivettä. Siksi jos teleportaatiolaite keksittäisiin, sen todennäköisimpiä toimintatapoja olisi ensin postinkulku ja muu transportaatio. (Tämä luultavsti jättäisi suuren määrän rekkakuskeja ja postipoikia työttömiksi.) Etenkin jos nyt oletetaan että tämä teleportaatiolaite ei kuluttaisi hirveän paljon energiaa.

Jonkin ajan kuluttua laitetta käytettäisiin varmasti myös turismiin. Olisi miellyttävää kulkea paikasta toiseen nopeasti kuin "Jumper" -elokuvassa. Kenties henkilökohtainen teleportaatio onnistuisi samaan tapaan kuin "Deadpoolilla". Tämä synnyttäisi tosin uusia haasteita turvallisuusalalle ja vankiloihin.

Mutta entä jos teleportaatio olisi todellakin myös kopiointikone. Sellainen, että tietoinen minäsi voi matkustaa paikasta toiseen kokemaan asioita. Mutta tosiasiassa syntyisikin aina kaksi kopiota joista toinen menee siihen turistipaikkaan mihin on luvattu. Toinen sen sijaan päätyisi kurjiin oloihin rakentamaan nyrkkipajalla lenkkitossuja hädintuskin ruokaa vastaan. (Kenties kuolleet nyrkkipajalaiset syötettäisiin muille nyrkkipajalaisille.)

Pahinta tässä olisi tietysti se, että se tyyppi joka on käynyt turistikohteissa on kokenut mahdollisesti teleportanneensa useinkin. Hän on joka tapauksessa onnistunut aina olemaan se jonka tietoisuus on voittanut ja saanut mukavan loman. Kuitenkin joka ikisessä matkassa on kasautunut "minuja". Ja vaatii tavallaan hyvää tuuria olla se joka on kokenut kymmenenkin onnistunutta teleportmatkaa aurinkoon ja muuhun ulkomaanauvoon. Ja silti joku väistämättä on se joka voittaa joka kerran. Ja näin tämä kopioitumisverkko ei loppuisi koskaan.

Joka tarkoittaa sitä että sinusta tulisi uusiutuva luonnonvara ja resurssi. Lisäksi tässä maailmassa sinä olisit se joka ostaisi todennäköisesti hyvin edullisesti lenkkitossuja jotka olet tehnyt itse. Riistäisit itse itseäsi. Tietyssä määrin tämä on ikävän analoginen sen kanssa miten me rikkaat onnekkaat länsimaalaiset koemme ensimmäisen maailman ongelmiamme ja samanaikaisesti ostamme ne halvat lenkkitossut koska ne ovat halpoja. Niiden tekijät ovat runsaslukuisia mutta näkymättömiä.

Siksi onkin kenties järkevämpää ajatella, että olisi toivottavaa että luddiitit ovat oikeassa. Että teknologia tekee ihmistyön turhaksi. Ajatuskokeeni on tässä siitä tehokas, että jos ihmisen kopiointi on mahdollista, niin miksipä ei valjastaa tätä teleportaatiolaitetta varastamiseen ja vakoiluun. Posti joka kykenee kopioimaan jokaisen kirjeen voi tiedostaa näkymättömissä itseään aivan kaikesta mitä ihmiset kirjoittavat toisilleen. Ja jos jokin on olemassa, sitä voidaan vain kopioida ja kopioida teleportaatiolaitteella. Joten lenkkareitakaan ei enää tarvitsisi ommella lapsityöläisvoimin.

Jos kaikki tämä on mahdollista, auki jää tavallaan vain se, että vaikka maailma voi tuottaa kaikille mitä tahansa niin millä rahalla ja ansiolla ihmsiet sitten käyttäisivät näitä laitteita. Kun vain teleportaatiolaite tekee tuottavaa työtä, niin kuka käy ulkomailla ja pukee halpatuontilenkkitossuja? Eräät varmasti ehdottavat tämänlaisen reformin ratkaisuksi ns. kansalaispalkkaa.

Spockin tuhat ja yksi kuolemaa

"Star Trek" -sarjan Spockia näytellyt Leonard Nimoy on kuollut. Tämä on surullista. Hänen kuolemansa kohdalla on mielenkiintoista lähestyä asiaa loogisesti. Ja ottaa ytimeen "Star Trekin" maailma. Ensikannanottona on että täysin mahdollista että Spockin on kuollut lukuisia kertoja.

Sillä tässä sarjassa Spock sädetetään teleportaatiolaitteella eri paikkoihin. Hänen ruumiinsa hajotetaan, sädetetään ja siirretään paikasta toiseen. Ja sitten kootaan. Ja niin Spock rakentuu kätevästi toisessa päässä. On olemassa hyvin ongelmallinen kysymys. Kysymys siitä että rakentuuko toisessa päässä uusi Spock jolla on vain vanhan Spockin muistot vai tuhoutuuko Spock.

Teleportaatiokysymyksessä on kuitenkin ongelma. Onko se todella jotain jota voidaan kuvata matkustusmetaforalla? Matkustamisessakin toki kuljetaan paikasta A paikkaan B, mutta onko tämä silti sama kohde? Derek Parfit on itse asiassa esittänyt pieniä muunnelmia teleportaatiokokeeseen kirjassaan "Reasons and Persons". (Nimi joka sopii erinomaisesti Spockille.) Hän esimerkiksi esitti, mitä tarkoittaisi jos paikasta A siirtyisi vain henkilön informaatio paikkaan B ja sinne rakennettaisiin kopio. Ilman A:n tuhoutumista puhutaan monistamisesta. Ja siitä kumpi nyt onkaan alkuperäinen. Kopiokonemetafora vaatii tuhoamista, mutta tosiasiassa B:n kannalta tällä ei ole juurikaan väliä. Emme voi havaita paikassa B mitään eroa sen välillä että A ei tuhoudu, A tuhoutuu vain myöhemmin tai sen kanssa että A  tuhoutuu. Joka tapauksessa B tarjoaa samanlaisia autistisia huomioita maailmasta ja tämä myös kykenee samanlaisiin tainnutusotteisiin. Ja tunnistaa nimensä Spockiksi ja osaa kertoa myös henkilökohtaisia yksityiskohtia siitä mitä ennen teleporteriin astumista on tapahtunut. Silti tällä A:n tuhoutumisella on merkitys sen kanssa käsitteleekö ihminen teleporteria kopiokoneena vai matkustuksena.

"Star Trekissä" jopa syntyy teleportlaitteen häiriön vuoksi kaksi Rikeriä, jaksossa "Second Chances", joten kysymys on relevantti vaikka sarja onkin periaatteessa korostanut että teleportissa on ainevirtoja eikä hajottamista sanan vahvassa merkityksessä. (Tässä kyseisessä porukassa tosin skifille tärkeään autistin arkkityyppiin on otettu Data eikä Spock.) Tämä jakso korostaa että asia on relevantti Spockinkin kohdalla. Riker on tässä itse asiassa avuksi. Sillä Rikerin versiot ovat keskenään hieman erilaisia. Ne ovat peräisin samasta teleportaatiotilanteesta, mutta heidän kohtalonsa eivät ole olleet identtisiä.

Kopioitumisen ongelmana on se, että ihmiset ajattelevat että ihmisen identiteetti voi olla vain yhdessä paikassa. Tämän vuoksi sama ihminen ei voi kopioitua. Tällä on käytännön merkitystä, koska kopiot kuitenkin esimerkiksi syövät täsmälleen samalla tavalla kuin itsekin. Ongelmaksi tuleekin omistusoikeus niihin tavaroihin joita on hankittu ennen teleportaatiotilannetta. Kopioitumisen kohdalla monet tuntuvat intuitiivisesti olettavan, että se joka on siirtynyt on jotenkin epäaidompi. Rikerin kohdalla haasteellisempaa on tietenkin se, että hänen molemmat versionsa läpikävivät teleportaation joten ne olivat tässä ei-identtisiä mutta kuitenkin keskenään tasa-arvoisia.

Toisaalta jos kohtelemme molempia persoonina, joudutaan kohtaamaan Leibnizin laki. (Leibniz's law). Se on looginen konsepti jota moni pitää hyvin tärkeänä. Se on periaatteessa statement, joka sanoo munkkilatinaksi identitas indiscernibilium. Ja sen mukaan oliot tai entiteetit ovat identtisiä eli samoja (yksi ja sama entiteetti), jos niiden kaikki ominaisuudet ovat samoja. Jos ajattelemme että minuus on jakamaton asia, jokin jossa sinä olet yksi asia, joudutaan kohtaamaan ongelma. Jos teleportin toisessa päässä on Spock, ja lähtöpään Spock ei tuhoudukaan, kumpi on oikeampi. Jos ajatellaan että Spockin minuus kopioituu, voidaan ajatella että tämä haastaa Leibnizin lakia. Kaksi samaa kohdetta ovatkin eri lokaatioissa. Näin ollen joko persoona ei kopioidu - josta seuraa kysymys siitä kuka on oikea persoona ja kumpi ei - tai sitten Leibnizin laki on väärä. Tämä ongelma kiinnostaa teleportaatiota miettineitä filosofeja. (Vaikka meillä ei edes ole tämänlaista laitetta.)

Itse asiassa Leibnizin laki tulee vastaan jo teleportaatiokysymyksessä. Sillä sen perusongelmana on tavallaan se, että jos kohteen siirtää paikasta toiseen, niin sen lokaatio muuttuu. Voidaanko tätä silloin sanoa samaksi. Itse lähdenkin siitä varsin omituisesta suunnasta tätä ongelmaa.Nimittäin siitä että jos esine siirretään paikasta A paikkaan B, niin niillä on väistämätön epäanalogia. Nähdäkseni tämä korostus muuttaa kysymyksen siihen mitkä analogiat ja epäanalogiat ovat oleellisia ja relevantteja. Leibnizin laki tavallaan vain pakottaa siihen että jokin ero on. On tavallaan turhaa puhua ihmisen identiteetistä ja rinnastaa tätä sitten keskenään identtisiin asioihin. Tässä kohden vika onkin monin paikoin luultavasti enemmän ihmisen identiteetin määrittelyn ongelmista kuin mistään oikeista ylitsepääsemättömistä virheissä itse teleportaatiossa;
1: Leibnizin laki olettaa että identiteetti vaatii sen että on jokin kohde, vaikkapa teleportiin astuva Spock joka jakaa jokaisen ominaisuuden jonkun kohteen X kanssa, joka on Spock joka astuu kaukana teleportaatiolaitteesta ulos. Jos teleporttilaitteiden välillä on eroa on selvää etä näin ei ole. Vaikka aivot olisi rakennettu samalla tavalla, niin ainakin lokaatio ajassa on eri. Kenties siirtoon menee myös aikaa, joten eroja voi olla ajassakin.
2: Mutta jos ajatellaan mielenfilosofiaa, moni korostaa että Descartes oli oikeassa väittäessään että tietoisuudella ei ole lokaatiota. Mieli ei siis olisi paikassa. Teleportaatiolaite on siitä naturalistinen että se hylkää tämän väitteen ja olettaa että jos aine ja energia kopioidaan muualle, ei siirtymättä jää mitään sielua. Eli toisesta päästä ei astu ulos mitään Spockin tapaan käyttäytyviä filosofisia zombeja. Näin ollen mielellä on eroava propositio, eri lokaatio.
3: Moni kuitenkin ajattelee että persoona on jokin joka viittaa yhteen tiettyyn kokonaisuuteen. Tässä identiteetin määritteessä vaatimus identtisyyteen on vahva, tällä klooni, identtinen kaksonen ja teleportista ulos astuva Spock eivät olisi identtisiä. Joten kopioituva persoonansiirto olisi ongelmallinen Leibnizin lain kanssa. Ei saataisi ajatella että Spock on sama täällä kuin siellä kopiossaan kaukana kaukana muualla.

Leibnizin laki onkin siitä kiinnostava, että se tulee melko säännöllisesti vastaan mielenfilosofiassa. Ja se itse asiassa asettaa suuria haasteita esimerkiksi sielun olemassaolon todistuksille voi käydä hassusti jos tämä konsepti hyväksytään. Usein sitä kuitenkin otetaan hyvinkin vakavasti. Samoin sillä voi heikentää ID -tyylistä analogista päättelyä joka olettaa että koska kohteella x ja kohteella y on yhteisiä ominaisuuksia A, B, C ... niin jos x:llä on ominaisuus D, niin se on myös y:llä. Leibnizin lain mukaan se, että x ei ole y johtaa siihen että niille voidaan rakentaa myös epäanalogia-argumentti. Joka sekin palauttaa keskustelun mielestäni oikeille raiteille. Siihen mikä on oleellinen ja mikä epäoleellinen ominaisuus. Joka auttaa miettimään mielenfilosofisesti vaikka ID -haastetta siitä että miksi naturalistejen mukaan kivillä ei ole tietoisuutta. (Itse en yksinkertaisesti pidä panpsykistisistä sävyistä joita salakuljetetaan Descartesin ajattelutavoilla.) Selvästi Leibnizin laki on jotain joka koskettaa sitä miksi koemme että meitä on vain yksi. Ja on siksi jossain määrin mielenfilosofisten kysymysten kovassa ytimessä.

Omassa näkemyksessäni on tiettyjä oleellisia piirteitä. Niiden kanssa voidaan puhua mielestä ja samuudesta.
1: Olemme jossain määrin vain omaelämänkerrallinen muistimme, joka taas on juuri jotain jota Star Trekin teleportaatio kopioi. Toki tässä on syytä muistaa myös tilanne. Elämänkerrallisen muistin siirto johtaa tapahtumapolkujen eroamiseen, sillä teleportaation jälkeen jokainen kokemus on kuitenkin erilainen, joten teleportaation läpikäynyt kopio ja alkupaikkaan jäänyt kopio muuttuvat ajan kanssa erilaisemmiksi ja erilaisemmiksi - juuri kuten Riker "Star Trekissä".
2: Olemme myös havainnoijia ja tätä kautta määrittyviä. Mutta minä uskonkin siihen että mielen voi rakentaa aineesta, ja imitointi on enemmän kuin korkeinta imartelua, se on identtiseksi tulemista. Tässä Leibnizin laki ei ole este vaan tosiasioiden tunnustaminen.
+: Leibnizin laki kuitenkin kulkee silti "pinnan alla" monesti mukana myös "haasteellisemmassa mielessä". Esimerkiksi siinä kohden että en usko ns. mind uploadingiin jossa mieli ladataan tietokoneelle. Sillä tässä ei huomioida sitä että vaikka teoriassa voidaan imitoida jotain kohdetta ottamalla kaikki tämän relevantit attribuutit, niin kenties jokin odottamaton epäanalogia tuhoaakin kaiken. Hiiliatomia imitoi parhaiten toinen hiiliatomi, eikä silikonisirulla oleva databitinsiirto, ei edes usea. Siksi ongelmana mind uploadingissa onkin aivojen mekaniikansiirto-ongelma eikä se, että mieli olisi jotenkin aineellisen maailman ulkopuolella. (Olen agnostikko, mutta en usko sielukonseptiin. Monia tämä hämää, mutta ei teismi tai deismi ole kannanotto sieluun, jumala voi älykkäästi suunnitella ihmis- ja muiden liharobottien asiat miten mielii.)

Tässä ei kuitenkaan tavallaan ole kysymys siitä voidaanko tietokoneeseen rakentaa älyllinen tietoinen algoritmi, vaan siitä onko tuo algoritmi sinä sanan vahvimmassa mielessä. Mutta tällä ei ole väliä, sillä olen kuitenkin selvästi määritellyt minuuden ja sinuuden sellaisella epäanalogisuutta korostavalla tavalla jossa Leibnizin laki on vahvasti esillä.

Siksi uskallankin sanoa että teleportaatiolaite ei murhaa Spockia, vaan luo hänelle uudenlaisen jatkoelämän. Sen sijaan jos Spock kopioidaan holokannen hologrammeihin, hän on vain halpa imitaatio, imitaatio joka peräti luodaan ja heijastetaan vain niinä hetkinä kun Spockin ulkopuolinen tahto asiat näkee tarpeelliseksi. Siksi olenkin surullinen että tavallaan Spock on nyt lopullisesti kuollut. Vaikka oikeasti hän tietysti elääkin ikuisesti.

Kuinka monta enkeliä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?

"If the angels will be taking turns praising God forever, then the number of future praises must be the same as the number of past praises given the assumption that they have been taking turns praising God for an eternity. Craig insists that the number in the latter case is actually infinite. But if that’s right, then he cannot deny that the number in the former case is actually infinite as well, since the past praises and the future praises can be put in a one-to-one correspondence. Craig’s insistence that the future praises are not real is irrelevant, since past events aren’t real either on the presentist view."
(Landon Hedrick, "Heartbreak at Hilbert's Hotel")

Skolastikkojen klassinen mietelmä oli kysymys siitä, kuinka monta enkeliä mahtuu tanssimaan nuppineulanpäähän. Nämä liittyivät äärettömyyksiin. Kysymys on sittemmin redusoitunut lähinnä vertaukseksi jostakin jossa kysellään tarpeettomia ja turhan spekulatiivisia. Skolastiikallakaan ei tunnu oikein olevan mitään positiivista mainetta edes teologien tai uskonmiesten parissa. Mietin että jos minut jotenkin valikoitaisiin teologian käsittelijäksi, kysymykset todennäköisesti siirtyisivät pohtimaan sellaisia kysymyksiä kuin "kuinka monta enkeliä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu?" Ja tottakai myös tämänlaisiin kysymyksiin voi liittää saivartelua.

Ensinnäkin on hyvä miettiä enkeleitä. Kuvastoissa enkelit ovat varsin kookkaita. Niiden nähdään liitelevän ja lentävän. Kuitenkin ne on itse asiassa kuvattu aineettomina, jotka ikään kuin materialisoituvat maailmaan. Aineettomuus selittää enkelien sukupuolettomuuden. Että sen että niitä mahtuu tanssimaan useampi nuppineulan päähän. Tuomas Akvinolaisella oli jopa jonkinlainen pakkomielle sepustaa enkeleistä kaikenlaista - hän sai tästä kiitokseksi erityisen doctor angelus arvonimen - ja hän selitti että enkelit eivät siirty paikasta A paikkaan B reittiä joka kulkee näiden kahden pisteen välissä olevasta paikasta, vaan teleportautuvat suoraan kohteeseensa. Kun angelos itsessään viittaa sanansaattajuuteen, teleportaatiota voidaan pitää kätevänä ominaisuutena. Se on lisäksi jotenkin scifimpi kuin klassisten uskontojen ajatus jumalten sanansaattjina jotka kiitävät matkoja ylipäätään jotain vauhtia. Akvinolainen selitti myös, että enkelit eivät tosiasiassa koostu aineesta vaan tiivistävät ilmaa siinä paikassa mihin ovatkin siirtyneet. Enkelit ovat siis tiivistettyä ilmaa.

Itse olen tosin viehättyneempi ajatukseen jossa enkelit ovat jonkinlaisia valo-olentoja. Yleensä ottaen siksi että valo on helppoa nähdä jonain ominaisuutena ja vaikeaa nähdä jonain substanssina. Kantilainen filosofioineen jossa aineen ilmeneminen ja aineen olemassaolo on erotettu, ja jako jossa asia on itsessään olemassa ja ilmenee maailmassa erilaisin ominaisuuksin, attribuutein, on korostanut jo kauan sitä että ominaisuus ja asia erotetaan toisistaan. Siksi enkelin kuvaaminen valo-olentona voisi tuntua yhtä järkevältä kuin sanoa että jokin koostuu vaikkapa vihreydestä. Kuitenkin kuten fysiikasta tiedämme, fotonit ovat varsin aineellisia. Tosin fotoneilla on myös nopeus, valolla on peräti nopeus joka on vakio! Tämänlainen erikoisuus jaksaa ilahduttaa niitä jotka pitävät tälläisestä.

Kuitenkin, puhutaanpa fotoneista tai aineen tiivistymisestä, on selvää että enkelit vaikuttavat materiaan ja vaikuttavat aineen ja energian säilymislakiin. Enkeli joka teleportautuu ja tiivistää ilmaa vaikuttaa ilmamolekyyleihin tavalla joka näyttäytyy empiirisissä laitteissa samana kuin se, että ilmamassaan kohdistettaisiin energiaa joka paineistaisi sitä. Ainemäärä pysyy kenties vakiona, mutta energiassa tapahtuu muutosta. Tämänlaisesta pitäisi jäädä merkki. Esimerkiksi jos enkeli sitten tekee jotain, kuten ilmoittaa sanoman äänivärähtelyllä - tai vaihtaa hehkulampun - tästä pitäisi jäädä merkki säilymislakeihin.

Sama pätee tietysti jos enkelit koostuisivat fotoneista (Akvinolaisen malli on vain helpompi esitellä arkitajuisesti.) Enkelit olisivat ikiliikkujien lähteillä : Ne tuottavat vähintään lyhytaikaisesti tilanteita joissa perinteinen ajatus koneiden hyötysuhteista ei toimisi. Termodynamiikka kun heittäisi häränpyllyä ja tätä kautta kaikki se mekaniikka joka on sidoksissa termodynamiikkaan muuttaisi koko olemuksensa.

Enkelien hehkulamput ja ID

Tästä päästään Intelligent Design -staran, Michael Behen, "*POOF*" -lausuntoon. Kun häneltä on kysytty ID:n toimintaa, hän on tiivistänyt aiheen tuohon sanaan. Siitä on revitty mediajulkisuutta ja se on diskreditoinut ID:tä runsaasti. En jaksa toistaa tähän liittyviä aukkojen Jumala -huomioita, koska ne eivät ole mitenkään uusia tai yllättäviä. Niiden esillletuominen on nähdäkseni vähemmän merkitystä kuin seuraava:

Howard Van Till on huomioinut että Intelligent Designin tulisi koostua sekä mielellisistä ("mind-like") ja fysikaalisista ("hand-like") aktioista. Keskustelu on usein korostanut sitä että suunnittelu olisi ikäänkuin puhdasta logosta, pelkää sanaa ja ideaa. Siksi onkin hyvä huomata että maailman Luojan täytyy olla paitsi insinööri, myös koneenrakejtaja. Vaaditaan jotain joka toimii "kädenkaltaisesti" ja järjestelee ainetta ja energiaa. ID on tähän asti ohittanut tämän kysymyksen ja selittänyt vain että "emme ota kantaa".  Kuitenkin tosiasiassa tämä puoli on oleellinen ja ylittämätön osa ID:tä. Voidaankin sanoa että tämä yksittäinen kysymys on suurin jarru sen välillä että ID voisi olla aidosti tiedettä, että se voisi tehdä testattavia hypoteeseja sen sijaan että se vain presuppositionistisesti olettaisi että maailmassa on Suunnittelija ja yrittäisi sovittaa todellisuuden siihen.

Voidaan nähdä että Akvinolaisessa prosessissakin enkelien toiminnassa on kaksi vaihetta, on mielellinen "Think" ja tekemisen "Poof". On teleportaatio ja se kun enkeli tiivistää itselleen vaikutusvälineen ilmasta. Teleportaatio ei tietysti ole fysikaalista sanan vahvassa mielessä, mutta periaatteessa tällä ei ole väliä. Jos enkeli vaihtaa hehkulampun maan päällä tiettyyn aikaan ja alle sekunnin kuluttua vaihtaa hehkulampun valovuoden päästä, ihmiset voisivat vuoden päästä tietää että enkeli todella kykenee tälläiseen teleportaatiotoimintaan ajassa ja paikassa. Ja tämä tekisi enkeleistä periaateessa aivan empiriisiä olentoja. Kenties perimmäinen olemus olisi salattu, mutta tosiasiassa ihmisillä ei olisi yhtään mitään järkevää syytä uskoa enkeleihin jos niillä ei olisi sitä ruumiillista muotoa jolla esimerkiksi kommunikoitaisiin ihmisten kanssa. Näin enkelit voisivat olla ontologisesti olemassa, mutta ihminen joka väittäisi niistä mitään ei olisi tiedollisesti ollenkaan vahvoilla.

Tämä huomautus selittäneekin miksi ID:ssä olisi syytä siirtyä insinöörinäkökulmasta asentajanäkökulmaan - paitsi tietysti jos tavoitteena on vain saada kreationismia edes jossain muodossa kouluopetukseen, jolloin kysymys on poliittinen ja silloin kenties kannattaa välttää riskejä, joita tieteen tutkimus tuo. Tiedehän voisi vaikka olla antamatta vakuuttavia todisteita tästä asentelupuolesta.

Voidaankin sanoa että ID ei ole saavuttanut Behen Poofia Se on pelkkä ajatustasolle jäänyt. Kuitenkin ilman Poof -tason materialisointia tai aineen manipulointia ei mikään interaktioi aineen tai energian kanssa, jolloin kohdeo n havaitsemisen ulkopuolella eikä sitä itse asiassa edes voida pitää minkään aiheuttajana universumissamme. (Joko aineen, energian tai molempien määrä muuttuu.) ; Siksi jos meidän pitää selittää jokin asia Suunnittelulla, tarvitaan Ajatus, ja Teko. Ja kun Ajatus ja Teko kohtaavat, tapahtuu jonkinlainen POOF, joka sitten tuottaa asian. Jos siis halutaan osoittaa että jonkin takana on POOF, on osoitettava sille toimija joka on kyvykäs Ajatukseen ja jolla on resurssit Tekoon. Ilman Suunnittelijaa, tämän Tavoitteita ja  Toimintamalleja tätä ei tietysti voida kuvailla.

 Ajatus on kenties ajaton, ja sellainen kuin ID:läiset sitä kuvaavat. Mutta se ei yksinään voi selittää yhtään mitään universumissamme. Ei kompleksisuutta, eikä CSI -informaatiota jonka tunnistaminen ja mittaaminen on ID;ltä jäänyt jostain syystä toistaiseksi väitetasolle jossa CSI ilmenee maailmassa koska ID:läiset väittävät että sitä on jossain. Jos Selitettävä on yhtä abstrakti kuin Ajatus, sitä ei voida pitää kovin relevanttina. Yleensä tieteessä on jokin yleisesti tunnettu ongelma, jonka selittäminen on ongelmallista ja johon liittyy anomalioita. ID jostain syystä on niin puhtaan logoksen pauloissa, että se on keskittynyt enemmänkin ongelman (CSI:n olemassaolon) väittämiseen kuin sen synnyn ratkaisuun.

Toivottavasti jossain on enkeli joka vaihtaa abstrakteja idealamppuja ID:läisten aivoissa. Sillä ainakin minä olen varsin tympääntynyt tähän heidän uudelleenlämmittelyynsä jota tällä hetkellä tapahtuu. Uudelleenlämmittelyyn jossa näyttää olevan täsmälleen samat argumentit ja ydinteesit kuin esimerkiksi vuonna 2004 - edellisen vakavan kreationistisuuden nostoyritelmän - aikaan.

Äärettömien enkelten tanssi ja Craig.

William Lane Craigin alkusyyhyn keskittyvä argumentaatio ei ole klassista kreationismia. Nostan sen esiin tässä yhteydessä kaikesta huolimatta. Ihan siksi, että universumin luomisessa aineen ja energian määrä muuttuvat. Ja siksi, että äärettömyysaihe on kiinnostanut skolastikkojakin enkeleitä ja nuppineulanpäitä miettiessään. Olen toki usein ennenkin kritisoinut miehen sanomisia, mutta tässä kohden aihetta on siirrettävä kulmiin joita en aikaisemmin ole pitänyt relevantteina tai kiinnostavina. Ne ovat vähän haihattelevia ollakseen minun silmääni vakuuttavia. Moni kokee ne kuitenkin vetoaviksi. Enkeliaihe jotenkin välitti tätä vetoa minun kylmään sydämeeni asti.

Tässä yhteydessä on katsottava Craigia kokonaisuutena. Tyypilisesti Craig esittää argumenttinsa neljän argumentin kasana, jossa on kaksi tieteellistä ja kaksi filosofista argumenttia jotka ikään kuin toimivat yhdessä. Koska nykyiset fysiikan mallit ovat enemmän mahdollisuuksia kun aktuaalisesti todistettua kovaa tiedettä, niihin vetoaminen on varsin vajaata. On vaikeaa keksiä rajoitteita ja kieltoja universumille jonka luonnetta ei täysin tunneta. Siksi valtaosa ajatteleekin taatusti että filosofiset argumentit suorittavat valtaosan Craigin argumentaation voimakkuudesta. Ja tämä tekee Craigista valtaosan silmissä aika irrelevantin. Hän kokoaa argumentteja joissa on tietyt premissit, ja jos niistä on erimielinen ei voi tehdä paljon asian edestä suuntaan tai toiseen.

Silti Craigin tematiikka voidaan nostaa oleellisesti esiin. Sillä jos mietimme mistä universumin synty koostuu, voidaan nähdä että se on muutos aineen ja energian määrässä. Itse asiassa tämä ominaisuus on juuri se, jota pidetään alkusynnyssä haasteena fysikalismille. Jos ainemäärä pysyisi vain samana, voitaisiin ajatella että kaikki olisi seurausta jostain muusta. Ja tästä päädyttäisiin äärettömään regressioon jossa aineellisia reaktioita olisi pohjaan asti.

Craig toki kieltää tämän vaihtoehdon. Ja tämän tehdäkseen hänen on torjuttava äärettömyys. Tarkalleen ottaen siten että aktuaalista äärettömyyttä ei ole. Ääretön ei siis ilmene fysikaalisessa todellisuudessa. Tässä kohden hänen pääargumenttinsa on matemaattinen. Hän esitettelee äärettömyyden toimintaa Hilbertin hotellin kautta. Ja esittää että tälläinen ajatus tosimaailmassa on absurdi. Arkijärkeen se ei itse asiassa sovikaan ; Ideahan on se, että on hotelli jossa on ääretön määrä huoneita. Hotelli on täynnä, mutta sinne haluaa vielä yksi asiakas. Häntä ei voida laittaa hotelliin koska hotelli on täysi. Siksi jokaisen hotellissa olevan on siirryttävä yksi huone isompaan huoneeseen. Näin voidaan tehdä, koska numeroita on aina olemassa yksi suurempi. Näin asiakas sopii ensimmäiseen huoneeseen. Craigin mukaan tälläinen hotelli todellisuudessa olisi absurdi. Hän ei tässä teknisesti ottaen falsifioi äärettömyyttä vaan vetoaa siihen että se ei ole arkijärjen mukainen. ; Craig korostaa tätä esimerkiksi kuvittelemalla ajatusleikissä äärettömiä kirjastoja jotka toimisivat Hilbertin hotellin tavoin. Hän siis korostaa että tämä rajoite koskee kaikkea aineellista todellisuutta.

Moni on moittinut tätä lähestymistapaa ja esimerkiksi Hedrickillä on tähän mielenkiintoinen vasta-argumentti. Koska Craig rakentaa filosofisen Kalam -argumenttinsa erityisen vahvasti tiettyyn ajan teoriaan, sillä on erikoisia yhteisvaikutuksia myös Hilbertin hotelliin. Hänen argumenttinsa keskittyy siihen että tosiasiassa todellisuudessa tapahtumia ei voida siirtää eteenpäin "seuravaan huoneeseen" eli tuottaa alkupuolelta tilaa. Ilman tälläistä lokaationvaihtoa analogia Hilbertin hotellin ja äärettömyyden välillä ei päde. ; Joko Hilbertin hotellin absurdius on irrelevanttia koska se on epäanaloginen unviersumin kanssa. Tai sitten äärettömien manipulointiin liittyvät rajoitteet joita Craig käyttää eivät päde. Molemmissa tapauksissa Craigin argumentaatiossa on ristiriita joka pitäisi ratkaista. Argumentaatio on kiinnostavaa ja "Philosophical Disquicitions" -blogi on purkanut sitä helppotajuiseksi ja valaisevaksi kahdessa eri blogauksessa.

Itse olen kyhäillyt hieman toisenlaisen lähestymistavan - joka on kuitenkin jollain omituisella tavalla juuri Hedrickin inspiroima, se ikään kuin putkahti mieleen hänen juttuaan lukiessa - Se ei ole erityisen elegantti - se on enemmänkin kirves kalloon tyylistä lähestymistä. Se antaa hyvän syyn olla ottamatta asioita liian vakavasti. ;Koska Craigin argmentti nojaa siihen että universumi on selitettävä, hän on vaikeassa tilanteessa. Tosiasiassahan klassinen ajatus alkusyystä nimittäin vaatii huomion siitä että jos asioilla on syy, niin joko päädytään äärettömään tapahtumaketjuun tai sitten on jokin syy jolla ei ole syytä. Eli on yksi asia jota ei tarvitse selittää toisilla asioilla. Jostain syystä Craig nojaa että tämän syyn olisi pakko olla Jumala. Päästäkseen edes tähän asti, hän fiksuna miehenä eliminoi äärettömyyttä korostamalla että aktuaalisia äärettömiä asioita ei ole, ja koska ikuinen sarja tapahtumia vaatisi äärettömän sarjan asioita, joten sitä ei tapahdu. Tähän Hilbertin hotelliargumentti on tarkoitettu.

Korostan aktuaalista äärettömyyttä juuri samasta syystä miksi Craigkin sitä käyttää. Koska se on oleellista hänelle. Ja koska se on oleellista vasta-argumentihkolleni. Craig nojaa aktuaaliseen ja potentiaaliseen varsin klassisesti. Hänellä ei ole mitään potentiaalista ääretöntä vastaan. Eli että maailmassa on potentiaalisesti tapahtumia jotka voivat jatkua ikuisesti niin että on aina seuraava tapahtuma. Menneisyyteen on kuitenkin aina vain rajallinen aika. Universumissa selitystä vaatii vain se että jokin potentiaalinen aktualisoi. Jumala taas on pelkkää aktuaalisuutta. Siksi potentiaalinen ääretön ei ole ongelma. (Samoin matematiikka on abstraktio, joten matematiikassa äärettömyydet eivät ole samalla tavalla rajoitettuja. Ne eivät ole olemassa "oikealla tavalla" ollakseen relevantteja Craigille.)

Kuitenkin voidaan nähdä selvä kuilu aktuaalisen äärettömän ja Kalamin välillä. Sillä jos mietitään tarkasti, voidaan huomata, että tosiasiassa se, että jollain asialla ei ole mitään syytä ei tarkoita että sen takana olisi jotain aktuaalista. Voidaan jopa sanoa että se, millä Craig rakentaa tilaa Jumalalle on sitä että hän ottaa universumin koko olemassaolemisketjun - joka voi olla ääretön koska Craig ei kiistä mahdollisuutta että universumissa tapahtumia olisi edessä ikuisesti tulevaisuuteen. Hän katkaisee sen alkupäästään, ja määrittelee että koko tapahtumaketjua siirretään eteenpäin yhdellä pykälällä ja tähän pykälään määritellään Jumala. Ensimmäinen syy ei siis ole ensimmäinen fysikaalinen tapahtuma, vaan Jumala.

Toisaalta on erikoista olla puhumatta aktuaalisesta alkusyystä ja mainita Craigin pahan ongelman vastustamisen kohdalla puolustama kaikkihyvä ja kaikkitietävä Jumala. Jos Jumala on täysin aktuaalinen, kaikkitietävä ja kaikkivoipa, en tiedä että jos tämä ei ole aktuaalinen ääretön, niin mikä on!

Voi tietysti olla että Jumala on erikoistapaus, koska se ei ole universumin normaalissa vaikutuskentässä. Mutta jos tälläisiä poikkeuksia ruvetaan tilaamaan, niitä voidaan oletella muuallekin. Näin esimerkiksi ensimmäinen fysikaalinen tapahtuma on jokin jota ei tarvitse selittää samalla mallilla kuin toista fysikaalista mallia, koska ensimmäisellä tapahtumalla ei ole syytä kun taas toisella on.

Kopioitu Minuus

"Help, help! I was accidentally copied in your pirated DVD. Scotty, Beam us out!"

 "Star Trekin" teleportaatiolaite perustuu ajatukseen jossa ihminen ja hänen tietoisuutensa voidaan kuvata datana joka siirretään paikasta toiseen. Tietoa käytetään hyväksi kun teleportattava henkilö rakennetaan uudestaan. Tämäntapainen teknologia vaatii ns. fysikalistisen mielen. Sen ytimessä on itse asiassa kopioitavuus. Tätä voi olla vaikeaa huomata, koska teleportaatiossa mieli rakentaa helposti siirtymän paikasta A paikkaan B. Kuitenkin se on enemmänkin sitä, että kopioidaan A, tuhotaan A, siirretään informaatio A:sta paikkaan B ja puretaan sinne uusi kopio A:sta. Teleportaatio ja kopioituminen ovat tässä suhteessa hyvin samanlaisia.

Näkisin että fysikalistinen näkökulma on relevantti. Moni voi älähtää, että tämä on metafyysinen epävarmuuskysymys. Nähdäkseni tämä on kuitenkin hyvä lähtökohta ajatuskokeelle. Lisäksi tämä on "periaatteessa mahdollista" juuri sellaisessa mielessä joka antaa fysikalistiselle tietoisuuskäsitykselle yllättävää voimaa ; Metafyysisestä epävarmuudesta huolimatta siihen liittyy piirteitä jotka tekevät siitä empiirisesti testattavan. Ontologisien oletuksien seurauksena syntyy tavoitteita käytännön sovelluksista, jotka antavat evidenssiä fysikalismille - ei vältätmättä suoraa ehdotonta todistusta mutta tukea siitä että oletukset ovat totuudenmukaisia. Tosin tätä intoa latistaa se, että periaatteellinen testattavuus on abstrakti ilmiö, ja asia ei kuitenkaan ole nykyteknologialla testattava. Mutta ajatuskokeissa tärkeintä lienee se, että sitä ei ole osoitettu mahdottomaksi samalla tasolla kuin ikiliikkujia, ja se on kuitenkin yhteensopiva kaiken sen kanssa mitä tiedämme.
1: Korkeintaan siitä tietäminen on asetettu kyseenalaiseksi. Moni mielenfilosofinen ongelma painiikin sen kanssa että fysikalistisen mielen kohdalla asia voi tapahtua mutta emme voisi tietää siitä. Fysikalismia ei falsifioida, vaan siirretään empirian ulkopuolelle. Tämä on sinänsä hupaisaa, sillä usein fysikaalisuus synnyttää mielikuvan suorasta havaittavuudesta. Näin ei ole.

Fysikalismissa, näkemyksessä jossa tietoisuus voidaan liittää fysikaalisiin elementteihin - kuten hermosoluihin, niiden yhteyksiin ja niiden erilaisiin varaustiloihin - kopioituvuus onkin käytännössä aina mukana. Tässä suhteessa tietoisuuden kopioiminen redusoituu tekniikan rajoitteisiin ; Me voimme korvata monia ruumiinosia keinotekoisilla vastineilla. Keinotekoiset raajat, elimet ja aistinelimet ovat teknisen kehityksen myötä muuttuneet mahdollisiksi. Esimerkiksi "alkeellisia huipputeknisiä" keinotekoisia verkkokalvoja osataan jo tehdä. Tekniikan kehittyessä nämä tulevat yhä laadukkaammiksi ja lääketiede on itse asiassa koko ajan menossa siihen suuntaan että monissa tilanteissa ongelmia korjataan keinotekoisella versiolla.

Tietoisuuden kohdalla tämä viedään vain eteenpäin. Kysymys onkin, miksi ei korvata kaikkea. Jos aivoista poistetaan neuroni joka korjataan sen teknisellä vastineella, ja tämä tehdään joka ikiselle aivosolulle, niin tietoisuus ja ihminen pysyvät ennallaan. ; Yksilökohtaiset erot olisivat kiinni "järjestyksestä". Osien kokonaisuus olisi se mikä tekee ihmisen. Osaset joissa on rakenteet ja "interaktiodynamiikan säännöt" että näiden järjestys suhteessa toisiinsa ovat kuvattavia piirteitä.

Persoonan teleportaatio - siis "minkä" siirto?

Tässä kohden kysymys muuttaa kuitenkin hieman muotoaan. Sillä on selvää että kopiointiohje tietoisuudesta ei ole tietoinen. Edes "Star Trekissä" informaatiopurske joka kuljettaa datan paikasta A paikkaan B ei ole tietoinen. Tietoisuus on olemassa vasta kun henkilö on uudelleenkasattuna. Informaatio kohteesta ei ole kohde. (Tai ainakaan välttämättä ei ole.)

Tässä kohden on hyvä miettiä mikä infrmaatiopurskeessa on erityistä verrattuna teleportissa matkustavaan ihmiseen. Teknisesti teleportaatiokone aivan selvästi kopioi Locken näkemyksen mukaisen persoonan ; Hänen mukaansa ihmisen olemassaolo - ja modernimmin eksistenssi - johtuu siitä että olemme kokevia olentoja. Olemme subjekteja jotka törmäävät tapahtumiin joista syntyy kokemuksia. Lisäksi meillä on muisti ja kokemus jatkuvuudesta ajan yli. Datavirta ei ole tietoinen koska sillä ei ole reseptoreja (aistinelimiä). Lisäksi se ei ole dynaamisessa suhteessa tapahtumiin ja historiaan. Se on passiivinen siirtymä joka on itse asiassa keinotekoista sovittua datavirtaa jossa on sen sisältö vasta kun on sovittu joku koodausstandardi joka mittaa, kopioi - ja ennen kaikkea purkaa - urhean avaruusseikkailijan.

Nähdäkseni Locken näkemys on erityisen rakentava siinä mielessä että siinä identiteetti ei ole muuttumaton möhkäle. Moni filosofinen ajatuskoe pelaakin sillä että jos meillä on muuttumaton minuus, voidaanko sellaista itse asiassa sanoa olevan olemassakaan. Locken mallinen tietoisuuskuva sallii suuretkin muutokset persoonassa. Yksilö ei joudu Theseuksen laivaongelman kautta identiteettikriisiin koska persoonaa ei ole sidottu pysyviin ja muuttumattomiin attribuutteihin, vaan kykyyn muistaa historia ja kykyyn reagoida nykyhetkeen. Siksi Locken mukaan voin olla minä vaikka olen aikaisemmin ollut kristitty ja nykyään en.

Teleportaatiota tietokoneeseen?

Kysymys voidaan kuitenkin muuttaa vielä omituisemmaksi. Sillä teoriassa koko fysikalismi perustuu kopioituvuuteen. Itse asiassa yllättävän moni uskookin että ihminen voi muuttaa muotoaan kokonaan keinotodellisuudessa eläväksi simulaatioksi. Tämä ei tietysti nykyteknologialla onnistu, mutta moni ajattelee että tähän tulee muutos kunhan tekniikka kehittyy.

Ajatus voi tuntua omituiselta, sillä tietokone on mielikuvissa eloton ja kylmä ympäristö. (Tosin kun mietitään "vahvaa ydinvoimaa" ja muita maailmankaikkeuden perusvoimia, niiden kutsuminen "eläviksi", "lämpimiksi" tai "tietoisiksi" ei ole mitenkään ensimmäinen mieleen tuleva asia.) Ihminen informaationa assosioituu miltei väistämättä edellämainituksi teleportaation datavirraksi joka ei ollut tietoinen. Kuitenkin fysikalismissa myös maailma on simuloitavissa. Sekin voidaan korvata "keinotekoisilla analogioillaan". Tällöin maailmaa voitaisiin simuloida tietokoneella ja siitä tulevat muutokset voitaisiin laittaa alaohjelmien reaktioiden pohjaksi. ;Tämä tarkoittaa sitä että pelissä olisi alaohjelmia joissa on algoritmeja jotka mittaisivat ohjelmakokonaisuutta ja reagoisivat tähän. Teknisesti ottaen tämä ON reseptori tai reseptorin "keinotekoinen vastine". ; Joku voisi jopa kysyä että onko tämä edes vastine, sillä luonnonlakien kuvaus on perimmiltään matemaattinen yhtälö, joka on siis luonnostaan sellaista mallia joka sopii algoritmeihin. Tai oikeastaan. Voidaan sanoa että se on algoritmi. (Osa uskookin että maailmankaikkeus on esimerkiksi Jumalan tekemä simulaatio, eli tietokonevertaus olisi hyvinkin syvällinen tai ainakin hengellinen.)

Toki kopioiden kohdalla on tiettyjä ongelmia. "Star Trekissä" oletamme että siirtyjä on Picard koska tämä käyttäytyy tavalla jonka tunnistamme Picardiksi. Se näyttää samalta ja pukeutuu samalla tavalla. Suuri määrä analogisuuksia ei kuitenkaan tarkoita välttämättä mitään. Voi olla että tietoisuus siirtyy, mutta kysymys on siitä miten voimme varmistua tästä. Ja tämä on yllättävän vaikeaa. Ja se on vaikeaa vaikka fysikalismi olisi aivan ehdoton ontologinen Totuus!
1: Voihan olla että alkuperäinen Picard kuolee teleportaatiossa ja tästä synnytetän vain valju imitaatio joka onkin oikeasti Picardin filosofinen zombie - siis hahmo joka reagoi, toimii ja on toiminnoiltaan juuri kuten Picard, mutta joka ei ole tietoinen. Subjektiivinen puoli puuttuu vaikka objektiivinen pysy ennallaan.
2: Lisäksi muutos voi olla aluksi pieni mutta kasautuva. Näin ollen voi näyttää että siirtyjä on Picard. Mutta kenties jos voisimme seurata samasta paikasta lähtevää Picardia ja Picardin teleportoitua kloonia, niiden persoonallisuus kääntyisi hyvin erilaisiksi. (Tosin vaikka näin kävisikin niin sama vika voisi olla jos Picardia voitaisiin katsoa itsensä kanssa. Ei ihmisen kehityshistorian tarvitse olla deterministinen!) Kenties kone muuntaa pesoonaa vähä vähältä. Tai sitten päin vastoin, se peräti muuttaa persoonaa joustamattomammaksi. Tämä ainakin selittäisi monia piirteitä "Star Trekin" varsin kaavamaisesti käyttäytyvistä, stereotyyppisistä hahmoista ja maailmoista. Maailmassa jossa usein käy niin että androidi Data on tähtilaivan suurin persoona.

Funktionalismi = kopioituvuusteoria.

Itse asiassa ylläoleva voidaan tiivistää siihen että jos on mahdollista rakentaa vastine tietoisuuden elementeistä tai ympäristön elementeistä, niitä voidaan simuloida. Simulaatio on "keinotekoinen vastine", tai "analoginen simuloidun kanssa". Simulaatio uudelleentuottaa funktionaalisia yhteyksiä. Ja jos kokonaisuus voidaan kuvata riittävän hyvin "keinotekoisilla vastineillaan", niin voimme uudelleentuottaa ilmiöitä.
1: Jos simuloimme myrskyä, myrsky ei tietysti tapahdu oikeassa maailmassa, mutta keinotodellisuudessa se on vaikutuksiltaan hyvinkin samanlainen, ainakin jos se murskaa keinotodellisuudessa elävien tietoisuuksien algoritmiauton tai Habbo -hotellin tai mitä kaikkea ihmettä heillä siellä lieneekään. Gozillojen läpikävelyjäkin voi varmaan heille antaa antelias nörtti, jos on tällä paha ja tuhonhimoinen päivä.

Jos Locken tietoisuus tiivistyy neuronejen ja aistinelimien yhteisvaikutkseen, on mahdollita rakentaa tälläinen, kaikkine emergentteine piirteineen. Jos sekä mieli että maailma voidaan mallintaa, voidaan uudelleentuottaa mieli eibiologiseen väliaineeseen kuten vaikkapa riittävän tehokkaaseen tietokoneeseen. Tämä tarkoittaa samalla sitä että tämä voidaan tehdä monta kertaa.
1: Oikeasti ; Jos datan tallentaa, mikään ei estä tuottamasta tuhatta Kapteeni Picardia teleportaatiolaitteella. "Tähtiportti" -sarjan yhdessä jaksossa tämä on tärkeä ongelma. Sillä tähtiportti tallentaa matkaajat välimuistiin, joka pyyhkiytyy kun porttia käytetään uudestaan. Näin ollen jos tähtiportti kaatuu teleportaushetkellä se ei tuhoa matkaajia. Datan poispyyhkimistä pidetään kuitenkin tärkeänä että yksilöllisyys ei kokisi filosofista kolausta. Näitä traumoja "Tähtiportti" tarjoaa esimerkiksi jaksossa jossa SG1 -tiimi kopioidaan fyysisemmiksi androideiksi. He kokivat olevansa ihmisiä ja muistivat historiansa. He olivat vain joka ikistä yksityiskohtaa myöten koneita.

On kuitenkin vaikeaa sanoa että kopioituuko Locken persoonallisuus ; Sillä kun esimerkiksi eräässä "Star Trek" -jaksossa teleportaatiolaitteen toimintahäiriö kopioi Rikerin, he olivat eri paikkoihin siirryttyään aivan erilaisten kokemusten vaikutuspiirissä. Tämä johti yksilölliseen toimintaan. Klassinen analogisusuongelma muistuttaa siitä että fysikaalisilla kohteilla on aina vähintään yksi epäanalogisuus ; Ne voivat olla vaikka miten  samanlaisia, mutta ovat kuitenkin eri paikoissa. Aistinärsykkeisiin ja henkilökohtaiseen historiaan siirretty dynaaminen ja muuttuva Locken persoonallisuus johtaa siihen että kopioilla on kuitenkin itsenäinen ontologinen identiteetti. Kopiohenkilöistä voi tulla hyvinkin erilaisia. ; Itse asiassa on epäselvää, että "kopioituuko" Locken mieli oikeassakaan elämässä. Voi olla että se on vain emergentinä piirteenä nouseva kokemus joka johtuu siitä että on reseptoreja ja muisti. Muut osat kopioituvat ja Locken persoona vain rakentuu niiden pohjalta. Ja kenties juuri tämä on se syy miksi se on niin dynaaminen ja joustava.

Beam us up!

"-Elämä on subjektiivinen kokemus!
-Onko tuo objektiivinen väitelause?"

"Star Trekin" maailmassa teleportaatio on tavallista. Siinä ideana on se, että ihmisten informaatio napataan talteen ja kuljetetaan valonsäteellä toiseen paikkaan. Täällä ihminen uudelleenkootaan atomiakin hienommalla tasolla ja saadaan aikaan sama henkilö toisessa paikassa.

Tämänlainen ajatus tuo ainakin minun mieleeni vanhan näkemistä ja havaitsemista koskevan filosofisen ajatuspähkinän. Kun otetaan jokin kohde, vaikka appelsiini, ja tästä poistetaan kaikki ominaisuudet jotka havaitaan, niin mitä jää jäljelle? Kysymys on siis siitä onko appelsiinin vaikutelmien takana jokin tosi appelsiinius joka olisi jotenkin riippumaton appelsiinin attribuuteista. Tämänlaista tilannetta voidaan joskus pitää jopa empirismin heikkoutena tai sen pinnallisuutena.

Etenkin ihmisen tietoisuuden kohdalla tässä ollaan usein vielä periksiantamattomampia kuin appelsiinin kohdalla. Näin ollen ihminen voi uskoa että teleportlaitteesta tulisi kuollut ihminen tai "tiedoton zombie", mutta että tietoisuutta ja subjektiivisuutta ei voitaisi redusoida mihinkään ominaisuuksiin. Näin ollen teleportaatio olisi mahdotonta.

Teologi voisi sanoa että sielua ei voi siirtää. Tässä ideana on juuri se, että olisi jokin ominaisuuksista vähentymätön sielukonsepti joka jäisi jäljelle kun ruumiista poistaa kaikki sen attribuutit. Näin ollen mikään krematorion polttorovio ei voi tuhota sielua, se voi vain tuhkata ruumiin. Tämä ei jää pelkkään uskontoon, vaan itse asiassa se on vielä oleellisempana postmodernismissa ; Itse asiassa tämä on oleellisen keskeisessä osassa postmodernia ihmiskuvaa. Ja itse asiassa jopa ateistinen postmodernissa maailmassa subjektin ilmituonti pitää sisällään voimakkaan ajatuksen joka kiistää sielun teleportaation jopa periaatetasolla. Esimerkiksi Butler esittää että kaikki kielellisesti esitetyt tai esitettävissä olevat asiat ovat pohjimmiltaan valtapelejä ; Asia luokitellaan ja pakotetaan loukkuun. Tämä tarkoittaa sitä että postmoderni ymmärrys ei koskaan kykene kielellä tarttumaan itse käsitteiden olemukseen. Näin ollen ontologia voi olla, mutta ihminen ei voi tuottaa siitä tietoa ja kuvauksia. Näin ollen mitään ontologista tasoa koskevaa tietoa ei ole. Postmodernismi on ontologiaa vahvemmin epistemologiavastainen ; heille olemassaolo jää mystiseksi jäänteeksi kaikkien luonnontieteellisten kuvausten ja kielellisten vankiloiden ulkopuolelle. ~ Näin ollen esimerkiksi ihmisen seksuaalisuutta ei voisi kuvata - saati siirtää teleportaatiolla paikasta A paikkaan B. Ja ihmisyyden siirto informaatiopurskauksena olisi tietysti mahdottomuus samasta syystä.

Asialla on itselleni sinänsä merkittävä, että olen reduktionisti-empiristi. Tämän ensimmäinen seuraus on se, että teleportaatiolla ei ole periaatteellista estettä. Se on toki nykyteknologian rajoissa, mutta se ei suoraan riko mitään fysiikan peruslakeja. Se on siis vähän sama kuin se, että yrittäisimme matkustaa lähimmälle tähdelle joka on 4 valovuoden päässä. Voisimme periaatteessa päästä sinne 5 vuodessa, luonnonlait eivät laita seinää eteen. Mutta meillä ei ole teknologiaa joten käytännössä 5 vuoden päästä naapuritähdellä oleminen sujuu yhtä helposti kuin se, että lähtisi ladalla kuuhun. Esteet ovat teknologisia, eivät periaatteellisia.

Näin ollen voin palauttaa subjektin Nagelin näkemykseen lepakoista. Hänen mukaansa ihminen ei voi tietää minkälaista on olla lepakko, koska lepakolla on aistinelimiä joita ihmisellä ei ole. Mikään tieteellis-teoreettinen tieto ei riitä jotta lepakkouskokemus saataisiin siirrettyä. Näen, että kokemus lepakkona olemisesta saadaan nimenomaan olemalla lepakko. Tämä tarkoittaa sitä että ihmisaivoja modifioimalla atomitasolla niin että syntyy lepakon aivo lepakkoelimistössä. Ja että tässä on fysikaalis-kemialliset reaktiot juuri samanlaiset kuin lepakolla tarkoittaa sitä että siinä on lepakon tietoisuus joka kokee olevansa lepakko. Nagelin ongelma voidaan helposti siirtää subjektiiviseksi kokemukseksi ; Emme voi tietää minkälaista on olla toinen ihminen koska meillä on aivoissamme epäanalogisuuksia tämän toisen kanssa. Muistirakenteemme ovat erilaiset, ja todennäköisesti myöskin aivoissa on pieniä perimän ja kokemusmaailman yhteisvaikutuksesta syntyneitä pikkuriikkisiä eroja. (Esimerkiksi minua on lyöty päähän, tässä on varmasti kuollut neuroneita vaikeasti mallinnettavalla tavalla.) Näin ollen Picardin tietoisuuden uudelleenrakentaminen on teknologian tarkkuutta ja laskentatehoa koskeva ongelma, eikä suinkaan lopullisen periaatteellinen este.

Tässä kohden näen että maailmassa on ontologia jota voidaan kuvata epistemologialla. Tiedon rajat koskevat joskus vain sitä että onko meillä tieto. Aivan kuten Ilkka Niiniluoto on kuvannut falsifiointiperiaatteeseen uskovien syvimmän ongelman ; Heillä voi olla vahva teoria jota on tuettu ja se on vahvasti korroboroitu. Se voi olla täysin vastaava todellisuuden kanssa. Mutta tästä ei voida olla aivan varmoja. Eli tiedämme minkälainen maailma on, mutta metatasolla emme silti tiedä varmasti jos olisimme kuitenkin erehtyneet. ;
1: Jonka lopputulos on mm. se, että jos puu kaatuu metsässä ja kuuloaisti riistutaan voimme induktiivisesti arvata että sillä on ääniefekti. Mutta jos kaatuminen on sellainen, että siitä ei voida saada mitään aistimuksia ja vaikutuksia, ei koko katumisprosessilla ole mitään mielekästä sisältöä ja koko kysymys on hoopo. Ja pohjimmiltaan jos puun kaatumisesta poistetaan kaikki siitä leviävä vuorovaikutus, koko kaatumisprosessi katoaa.

Toisin sanoen näen että voimme tehdä teleportaatiota, joka toimii kätevästi. Mutta emme oikeasti kykene olemaan aivan varmoja siitä että onko se täysin onnistunut. Toki teleportattu Picard voi toimia tutulla tyylillä ja ratkaista asioita tavoilla jotka vannoutuneet nörttifanitkin näkevät Picardimaisena toimintana, mutta metatason varmuus jää saamatta. Voi olla että voimme teleportata Picardin tietoisuuden, mutta kenties tässä onkin jotain eroja. Kuitenkin voimme melko varmasti tietää että Picardin teleportaamisen tuotos vaikuttaa niin Picardilta että se voi toimia erilaisten diplomaattisten avaruusmuukalaisten kanssa olevien ongelmien hoiteluun.

Näin ollen minun ei tietysti tarvitse luottaa mihinkään sielukonseptiin. Samalla subjektiivisuuteen jää pieni mysteeri. Mysteeri joka on sekä periaatteellinen, että ohittamaton. Maailman tasolla voidaan onnistua, ontologia, suurimmaksi haasteeksi usein nähty, ei tuota niitä esteitä. Sen sijaan epistemologia antaa rajoitteita joita ei voi kiertää.

Ettinin päistä

Tavallinen ihminen voi rakentaa huvikseen erilaisia ajatusleikkejä. Semmoisia, kuin "Jos siamilainen kaksonen ajaa autoa ja sillä on neljä tyyppiä kyydissä niin onko autossa ylilastia?" (Tämä on tietysti olennaista jos autossa saa olla maksimissaan viisi ihmistä tai poliisi antaa sakkoa.) Roolipelaaja voisi esittää samantapaisen kysymyksen mielikuvituksellisemman konseptin muodossa ; "Onko ettini jättiläinen jolla on kaksi päätä vai kaksi jättiläistä joilla on yksi ruumis?" (Kunhan ei tarkoita viikinkimytologian ettineitä, joilla on yksi pää, vaan sitä D&D universimin standardiksi yleistänyttä näkemystä.)

Molemmat ovat ajatuskoe, ja itse asiassa vaikka esimerkkimaailma on "aivan eri konkretiakertoimilla", kysymys on käytännössä täsmälleen samasta ajatuskokeesta. Kaksi kysymystä ovat siis yksi ongelma, ei kaksi erillistä asiaa, vaan yksi asia. Kun vastaat ensimmäiseen, saat vastauksen toiseenkin (ja toisinpäin).

Ja koska tämä ilmestyy tässä blogissa, lienee selvää että asiaa on mietiskelty filosofisesti. Otan asian aluksi mutkan kautta. Tässä ei ole jaettua, yhteistä, ruumista. Tässä jaetaan tietoisuus ja pidetään erilliset ruumiit. Koska ongelma käsittelee samoja asioita (ruumis, tietoisuus) sen kautta voidaan itse asiassa hakea arvokasta apua tähän luonteeltaan hieman erilaiseen ongelmaan.

Derek Parfit on miettinyt tämänlaista kysymystä "Reasons and Persons". Hänen ajatuskokeensa käsittelee teleportaatiota, jossa syntyy kopio. Parfitin mukaan ytimessä ei ole reduktio. Parfitin mukaan identiteetti ei ole ratkaiseva. Hän ottaa ytimeksi tietoisuuden ja hänen mukaansa kopioiden rakenne on vain identiteetti, joka on juridinen tila. Hänestä ratkaiseva tilanne on se, miten kopiot kokevat jatkuvuuden ja yhteyden ; Jos teleportattu hahmo kokee olevansa alkuperäinen henkilö joka on astunut teleportaatiolaitteeseen ja astunut toisaalla ulos, hän on yhtenäinen persoona elinhistorioineen. Ja näin on siitä huolimatta että toinen hahmo kokee eläneensä saman elämänhistorian ja vain astunut ulos teleportaatiolaitteesta.

Tämä on tietysti yksi, ja ihan kelpo, näkemysä. Tietoisuuden mittaaminen on vain siitä hankalaa, että jos toinen hahmoista valehtelee kokevansa yhteyden - vaikkapa poispyyhkimisen pelossa, tai siitä halusta että hän haluaa päästä osille omaisuudesta jota tyypin pankkitilillä on - ulkopuolinen ei voi selvittää tätä, koska hänen käsissään ei ole kokemusta jatkuvuudesta, vaan pelkkä identiteetti.

Jatkomietinnöissä voidaan ajatella että ihmisen monistuskoneessa syntyy erikoisia tilanteita;
1: Jos esimerkiksi toinen kopio kuolee vahingossa auton alle poistuttuaan koelaitoksesa, onko kopioitu henkilö samanaikaisesti elossa ja kuollut? Intuition mukaan ihminen voi olla vain jompaa kumpaa. Jos intuitio pitää paikkaansa, voidaan sanoa että kopiot ovat kaksi eri ihmistä.
2: Toisaalta jos määrittelemme persoonan tunnistettavien piirteiden kautta, on selvää että kopioiden kohdalla kyseessä ovat sama henkilö. Jos tunnistamme ihmisten persoonallisuuden siten, että ulkomuoto ja käyttäytymistavat vastavat, on selvää että molemmat kopiot ovat yhtä alkuperäisiä. Kysymys on samasta persoonasta.
3: Olisi helppoa ajatella että teleportaatiossa siirtyvä hahmo kokee paikkamuutoksen ja on siksi väärä ja kopio. Tällöin teleportaatiolaitteesta ulostuleva olisi alkuperäinen. Tämä tosin kumittaa suurelta osin ajatuksen koko eettisen teleportaation mahdollisuudesta ; Jos teleportaatio tuhoaisi prosessissa alkuperäisen, sitä kutsuttaisiin vain teleportaatioksi. Ei että ihminen A murhataan ja että hänestä tehdään kopio.

Yksi tapa ratkaista ongelma on esittää että kyseessä on itse asiassa kokonaan väärä tilanteen asettelu ; Virhe on jo siinä että identiteettiä ja henkilöä pidetään samana asiana. Voidaan esimerkiksi esittää että teleportaatiossa identiteetti säilyi, mutta yksilöllisyys tuhoutui. Tällöin teleportaatiotilanteessa ei ole mitään oleellista ongelmaa.
1: Tosin jos identiteetin olettaa muuttuvaksi, voidaan sanoa että tämä oli vain jakautumispiste, jossa identiteetti jakautui ja alkoi kehittymään yksilöllisesti eri suuntiin. Tämä ratkaisu antaa elämisen arvon molemmille teleportaatiokoneeseen astuneelle.

Tämä kaikki ei valitettavasti tuo apua juristeille, jotka miettivät miten tämän identiteetin ennen teleportaatiokoneeseen astumista hommaama omaisuus jaetaan. Ja jos hän on vaikkapa mennyt naimisiin, kummalla heistä - vaiko molemmilla - on "oikeus aviovuoteeseen". Tässä kohden ongelmat eivät kuitenkaan ole niinkään identiteetin ja ruumiin suhteessa, vaan juridisissa käytänteissä ja yhteiskuntamme perinteissä.

Ylläolevasta otan tarkempaan syyniin vain pari seikkaa, jotka mielestäni ovat olennaisia siinä kun päätellään onko ettinimme kaksi vai yksi henkilöä. On perusteltua pitää tietoisuutta persoonallisuuden määrittäjänä. Ettin -kaskuissa taas on yleistä nimen omaan riitelevien päiden esiintyminen. Tämä kertoo siitä että heillä on erilliset tietoisuudet. Ettin on kaksi persoonaa, jotka on kahlehdittu lihaisin kahlein yhteen ruumiiseen. Ruumiillisena kokonaisuutena he ovat kuitenkin yksi jätti.

Näin voitaisiin esittää että tässäkin on jälleen kysymys huonosta kysymyksenasettelusta.
1: Minusta on - luvallanne ja suorastaan - ihanaa, jos joku esittää kysymyksen ja ratkaisu on se, että kysyjä on tyhmä! Tätä ei kuitenkaan jostain syystä filosofianluokissa aina muisteta kertoa, kun ensin korostetaan kysymysten esittämisen ja avomielisyyden tärkeydestä ja sitten aletaan opettelemaan ulkoa erilaisia perinteitä ja dogmeja.

Jos määritellään henkilö ruumiin ja persoona tietoisuuden kautta, koko "ettiniongelma" katoaa. Koko ongelma näyttäytyykin johtuvan siitä että persoona ja henkilö on liitetty ikään kuin yhdeksi ja samaksi asiaksi, vaikka tosiasiassa näiden kahden välillä on oleellisia eroja. Näin kysymys kyllä paransi ymmärrystämme, tuomalla esiin vastaesimerkin joka kumosi koko kysymyksen taustalla olevan implisiittisen asenteen joka esittää että persoona ja henkilö olisivat sama asia - ja tätä kautta toisistaan irrottamattomia.
1: Käytännössä juristit ovat kuitenkin ongelmissa, jos ettinin päät päättävät erillisine persoonineen rakastua aivan eri jättiin. Silloin voi olla kyseessä tuplahäät, joissa juristit taistelevat vuosia siitä, onko kyseessä monogaminen parisuhde vai polyamoria.
___1.1: Tämä tietysti riippuu siitä katsotaanko avioliittoa seksin kautta, jolloin kaksi tyyppiä jakaa saman sukupuolielimistön, joka näyttää moniavioisuudelta. Mutta jos avioliitto nähdään persoonien yhteytenä, niin kyseessä on kaksi erillistä parisuhdetta.