Valmiina mieleen

"By strictly philosophical arguments I mean ones whose premises make no necessary appeal to any presumed religious authorities but theoretically could be entertained by any open rational mind. Even if one's conclusions are false or one's arguments badly formed, one could be considered to be engaged in philosophy based on one's methods of reasoning, if nothing else."
("Camels with Hammers")

Hyvin monelle kristitylle provenienssi näyttää olevan yksi tärkeimmistä asioista. He siis katsovat ideoiden ja asioiden alkuperää. Näin esimerkiksi jooga voidaan tuomita koska se edustaa itämaisia uskontoja, eli on pakanallista alkuperää ja siksi "pikkusormen antamista Saatanalle". Vastaavaa ajattelua sovitetaan myös vaihtoehtohoitoihin ja siksi New Agen suosimat hoidot kohtaavat skeptisyyttä, nehän perustuvat väärään uskontoon ja ovat siksi lääketieteellisestikin tehottomia. Mutta samalla perustelupakalla ja todistuksilla ja anekdooteilla liikkeellä oleva rukousparannus on sitten oikeaoppista eli toimivaa ja hyvää.

Ja koska elämme tieteen valtakautta, tiedettä kunnioitetaan, eikä tiedettä haluta ajaa pois, on selvää että tästä vedetään päätelmiä toiseen suuntaan ; Tieteen on oltava juurikin kristillistä. Tästä seuraa se hieman erikoinen tapa perustella tieteen kristillisyyttä, jossa seurataan perinteitä ikään kuin valikoivasti. Sitä esimerkiksi hypähdetään ajatusjatkumoa sujuvasti katolisten kristittyjen maailmaan asti, mutta heti jos pitäisi mennä pakanalliseen Aristoteleeseen ja Platoniin, niin jostain syystä rajanveto hypähtää juuri tähän väliin. (Ja jos Platoniin mennään on erikseen korostettava sitä miten hän oli teisti demiurgeineen ja alkusyyteorioineen.) Harmaansävyinen hitaasti muuttuva järjestelmä on tietysti aina rajanvetokysymys ja tätä kautta hieman määrittelykysymyskin, mutta on silti aina yhtä huvittavaa huomata tämä.

Samalla on syntynyt ajatus siitä että nimenomaan kristillisyys olisi jo lähtökohtaisesti pitänyt sisällään oikeanlaisen logiikan jonka avulla tiede sitten saavutettaisiin. Esimerkiksi hypoteesinmuodostus nähdään vihjeyttämisenä, eli oikea maailmankuva saa Jumalan ikään kuin kertomaan miten asiat ovat, ja tämän varmistaminen on sitten vain se joka jää tutkijalle.

Kuitenkin kun katsotaan kristillisen ajattelun metodeja huomataan, että metodiikka on tiukan ja pitkällisen kehityksen tulos. Ja jos tutkija on ollutkin kristitty, häntä ja hänen ajattelutapaansa on usein myös vastustettu kristillisin argumentein. Jos vain menestyneet hyväksytään ja epäonnistuneet ohitetaan on kyseessä cherry picking. Niiden summana taas on "irrelevanssi", kun sama asia on "sekä kaasu että jarru".

Muutamia ajatuksia ja esimerkkejä historian varrelta.

Augustinus korosti että ihmisen sielu tavoitti ikuisia totuuksia. Hän otti vaikutteita muun muassa uusplatonisteilta. Epäily oli uskon vastakohta, ja epäily oli vain merkki valheesta sisällä. Augustinuksella oikea tieto edellytti oikeaa uskoa ja jos ihmisen Jumalasuhde oli väärä, ei hän voinut saada oikeita tuloksia. Tämä näkemys oli siis äärimmäisen maailmankuvakeskeinen - suorastaan täysi vastakohta nykyiselle maailmankuvariippumattomuuden ideaalille, jossa kokeentekijän maailmankatsomus ei merkitse, vaan koejärjestelyn rakenne ja metodin huolellisuus.

Varhaiskeskiajan jälkeen innostuttiin uudenlaisesta tieteentekemisestä. (Yhtenä syynä oli se, että islamilaisista maista saatiin uusia antiikin kreikkalaisten teoksia ja niistä käännöksiä.) Oppineisuutta alettiin korostamaan ja perustettiin kouluja. Skolastiset näkemykset perustuivat auktoriteetteihin vetoamiseen ; Logiikalla oli keskeinen rooli ja faktat saatiin antiikin viisaiden teoksista. Näin ollen premissintarkistus oli autoritääristä eikä empirialla ollut suurempaa merkitystä. Tässä korostettiin ihmisen erehtymistä. Tutkimuksissaan helposti harhautuvan ihmisen ei uskottu voivan muuttaa Jumalan sanaa, eikä ihminen itsenäisesti voisi paljastaa luonnon salaisuuksia. (Kun antiikin viisaat olivat viisaita, olisi ikään kuin epäkohteliasta luulla että on itse erehtymättömämpi.)

Tuomas Akvinolainen muokkasi Aristoteleestä salonkikelpoisen ; Häntä katsottiin aluksi karvaasti, koska hänet nähtiin ristiriidassa Platonin kanssa, mutta Akvinolainen muokkasi hänen "kerettiläisyytensä" Platonin kanssa yhteensopivammaksi. Hän tosin nosti aktiivisen ihmisen uuteen rooliin. Aistikokemuksia tarvittiin jotta voitiin herätellä ihmisen sisällä jo valmiina oleva tieto. Luovuutta ei siksi enää nähty Jumalan vastustamisena vaan jonain jota kautta Jumala saattoi muuttaa maailmaa. Metodissa ei tässä vaiheessa ollut ennustamista, kontrolloimista tai teorioiden selitysvoiman korostamista.

Galileo Galilein tutkimukset ovat tietysti kaikille tuttuja (eikä minun tarvitse mainita että hänellä oli vaikeuksia kirkon kanssa), mutta harva osaa yhdistää häntä tieteen metodologiaan. Hänen kohdallaan uutta oli qualia occultae -ajattelusta luopuminen ja siirtyminen kausaalisuusajatteluun, jossa matemaattinen riippuvuussuhde oli selitys itsessään. Tätä aikaisemmin mekaniikka oli vain välivaihe, ja kaiken olennaisin selitystaso oli teleologinen. Nyt ominaisuus oli vain neutraalimmin tendenssi.

Luonnontieteen kehittymisessä oli kuitenkin tämänkin muutoksen jälkeen pitkään voimassa erikoinen periaate, jossa luonnonlakienomaisuus oli syy olla tutkimatta luontoa hirvittävän tarkasti. Maailma oli silti rationalistinen ja ajatteli että muutama koe riitti, ne viittasivat induktiivisiin harmonisiin ideoihin. Siksi kovin tarkkaa ja runsastoistoista empiiristä tutkimusta ei nähty tarpeelliseksi.

Vieläpä Keplerin aikaan tilanne oli nykytieteen kannalta erikoinen. Kepler kannatti harmoniakäsitystä, joka oli pythagoraan peruja. Hän korostikin erilaisten symmetrioiden ja kaavamaisuuksien transsendenttia voimaa, hän kannatti maakeskisyyttä koska se oli symboli ihmisen osasta suhteessa Jumalaan. Hän taisteli hieman Tyko Brahen kanssa, koska Brahe näki Keplerin toimissa kristinuskonvastaisuutta. Brahen mukaan aurinkoa voitiin verrata Jumalan keskiössä olemiseen. Molemmat olivat toki myös ansiokkaita tiedemiehiä, mutta heidän tapauksessaan on selvää että myös oman näkemyksen kristillistäminen oli tärkeää, sekä miehille henkilökohtaisesti, että suhteessa ympäröivään kulttuuriin. Ja he olivat lisäksi aivan erimielisiä keskenään.

Descartes ei hyväksynyt Aristotelestä eikä skolastiikkaa. Ja mikä ei kaikille kenties ensimmäisenä tule mieleen, on se että hän itse asiassa jakoi maailman kartesiolaisessa dualismissaan henkeen ja aineeseen. Ja tämän seurauksena syntyi NoMa -periaatteen esimuoto. "Hengelle se, mikä hengen on ja aineelle se mikä aineelle kuuluu" -hengessä hän rajoitti luonnontieteellisen tutkimuksen luonnollisiin asioihin. Hänellä oli mielessään rationaalinen henki ja kausaalinen maailma. (Descartes diplomatisoi, hän oli koko ajan riskissä saada vaikeuksia katolisen kirkon kanssa. Tosin tämä ajatus voisi saada vastustusta nykypäivänäkin.) Descartes oli yllättävän voimakas rationalisti ja hän perustelikin kovasti että järkeen voi luottaa koska Jumala ei valehtele. Hänen luottamuksensa tieteen metodiin heijastuikin siten että aistimusten luotettavuus vahvistettiin - hän aloitti äärimmäisestä skeptismistä ja kipusi eroon tästä niin että hän ei nähnyt skeptisyydelle merkitystä. Tämä "oletus tarkkuudesta" johti myös siihen että teorioita ei tarvinnut kokeilla hirveän paljoa ; Siksi Descartes olikin ensisijassa matemaatikko, joka teki myös empiiristä maailmaa koskevia teorioita - juurikaan "nojatuolistaan nousematta".

Renessanssiajalla kukki paitsi tiede, myös taikausko. Okkultiikkakin sai suosiota ja ihmiset tekivät mitä ihmeellisempiä ajatuksia. Luonnontieteellisen metodin tehokkuus näytti kuitenkin vakuuttavan. Se synnytti tuulimyllyjen kaltaisia konkreettisia ja helposti tajuttavia saavutuksia joilla oli merkitystä jopa yhteiskuntien toimintateholle. Metodia haluttiin sovittaa ja siksi mukaan otettiinkin esimerkiksi selityksiä siitä miten perisynti on hämärtänyt ihmisen ajattelua ja havaintoja, jolloin puhdas rationaalisuus olisi liian epävarmaa. Epävarmuus johti siihen että tarvittiin huolellisuutta, työtä, lisää empiriaa. Tässä syynä oli siis epävarmuus aisteista jota voitaisiin yrittää ottaa huomioon.

Tämän jälkeenkin oli toki pitkään vaikutteita siitä että ihmisen mielessä on teoria. Hypoteesinmuodostuksen oivalluksenomaisuus jopa unohtui. Vieläpä Baconin tiedekuvassa ei ajateltu että teorianmuodostuksessa olisi kysymys muusta kuin induktiivisen ilmiön suorasta havaitsemisesta. Hän ajatteli että tutkija on tyhjä taulu johon luonto sitten näyttää korrelaatiot ja ilmiöt suoraan. (Tästä on sittemmin luovuttu ja hypoteesinmuodostuksen eimallinnettavuus onkin nykyään varsin yleinen teema. Toiset taas ajattelevat että hypoteesinmuodostus on automaattista ja kumpuaa omista ennakkoluuloista, ennakkokäsityksistä ja ovat merkki maailmankuvien silmiä sulkevasta vaikutuksesta.)

Historian loppu, tarinoinnin alku.

Voidaan jopa väittää että uuden ajan taitetta, teollis-tieteellistä vallankumousta ja ateismia vaivaa sama asia ; Lyhyt historia. Karkeasti voidaan sanoa että murros tapahtui 1600-1700 -luvulla muuttui olennainen; Sitä ennen luonto oli ennen kaikkea orgaaninen, Jumala oli keskiössä. Luonnontieteen konemetaforaa sovellettiin finaaliset syyt mielessä. Pelkkä mekaniikka oli siis "liian vähän" ja "latteaa". Nykyään taas olaan "naturalistisia" siinä mielessä että konemetafora on otettu vain metaforana ja tutkitaan miten se kone toimii. Muu kun olisi metaforasta tehty mielivaltainen loikka.

Tämä muistuttaa sitä että kun kristinusko on historialtaan paljon pidempi ja se on saanut vaikutusvaltaa ja tilaisuuksia yhteiskunnassa, että jos se olisi itsessään todella erityislaatuisen supertieteellinen, olisi vallankumous tapahtunut jo aikaisemmin. - Ei yksinkertaisesti ole hyvä selittää muutostilaa sillä elementillä joka koeaineistossa on vakiona.

Kun katsoo tieteenhistoriaa onkin itse asiassa aivan selvä että kristillisyys on toki vaikuttanut. Se on ollut kulttuuripiiri jossa tutkimusta on tehty. On kuitenkin hieman erikoista vain suoralta kädeltä esittää että "pohjimmainen syy oli maailmankuvista" eli tiede olisi vain maailmankuvien valtapeliä. Aivan yhtä hyvin voidaan sanoa että
1: Ihmisillä on pakonomainen tarve systemoida, eli tehdä tieteen kaltaista prosessointia - aspergerin syndroomaisilla tämänlainen on yhtä pakko kuin Obsessiivis-Kompulsiivisilla on pakko tehdä rituaaleja, eikä tämä varmasti ole heidän yksinoikeutensa - ja teko on oikeutettava ympäröivälle kulttuurille. Ja tämä onnistuu vain ympäröivän kulttuurin tarinoihin jollain tavalla vetoamalla.
2: Ihminen on yllättävän huono reflektoimaan omia vaikuttimiaan ja on mahdollista myöskin se, että syy tutkia on ollut joku muu ja kulttuuripiirin tarjoama emootioselitys ja oikeutus ovat jokin jotka on vain hyväksytty. Tällöinkin logiikka kulkee toiseen suuntaan; Ensin on tehty ja haluttu ja tarina ei olekaan se "perimmäinen syy" vaan enemmänkin tekosyy ja lupa tehdä sitä mitä halutaan ensisijassa.
3: Tiedemies on "poikkeava" joten sen selittäminen "keskiarvon emootioteorialla" on toisaalta jo itsessään hieman kyseenalaista. Kenties keskivertoihmisen arkitoiminnassa narraatio on tärkeässä roolissa. Mutta tiedemies ja hänen toimintansa ei välttämättä ole tämänlaista. Itse asiassa rutinoituessa tarinat tuntuvat usein karisevankin, ja esimerkiksi maatilaromantiikka näyttää varsin tarinapitoiselta niille jotka eivät satu olemaan "maatalossa töissä/omistajia/eläinten orjana (mikä tämän mutkikkaan piirin sana sitten onkaan)".

Lopputulos onkin sitten varsin mielenkiintoista. Sillä pyörittely sallii kaikenlaisia varsin erikoislaatuisia huomioita. Jos lähtökohdaksi otetaan mystiikka, siinä totuus tulee suoraan Jumalasta. Ihmisen ruumiin vähättely johtuu ikuisuusperspektiivistä. Maailman tutkiminen ei ole kovinkaan relevanttia. Tieteellisessä maailmassa taas ytimessä oli näiden asioiden epäileminen. Koska ihmisen perisynti nähtiin turmelevaksi haluttiin varmistaa asioita.

Nyt kun tieteen vallitsemassa maailmassa kerrotaan että "naturalisti" ei voi saada tietoa koska hänen havaitonsa ovat mahdolliseti erehtyväisiä. Jumala taas nähdään rehellisenä ja tämä varmistaa älymme ja havaintomme. Tässä unohtuu se, että jos meillä on kyky suoraan tiedonsaantiin, ja jokin mystinen keino havaita Jumala, ei kokeellisessa, kyseenalaistavassa ja itsekriittisyyttä (jopa falsifioitavuutta) korostavaa tiedeprosessissa ole hirveästi merkitystä. Sitä voisi ohittaa kaiken tämän vaivan ja siirtyä ottamaan mystikkojen tapaan "suoraa tietoa" Jumalalta sen sijaan että värkkäilisimme niiden teoriat mahdollisesti kumoavien testien kanssa? - Eihän Jumala valehtelisi mystikolle sen enempää kuin antaisi vääriä aistimuksia kemiankokeiden parissa värkkäävälle tutkijalle.

Kun siirrytään tarinoista tekoihin tarinoijat tarinoivat teoista.

Yleensä filosofiassa ja tieteessä arvostetaan itsekriittisyyttä. Tämän asenteen vastakohdaksi voidaan nähdä saivartelu, jossa itsekriittisyys puuttuu. Tämänlainen järjestelmä rakentuu yleensä presuppositionistiseksi näkemykset muutamallakin eri tavalla. Esimerkiksi teologian Jumalatodistuksissa on seuraavanlaisia ongelmia.
1: Niissä ensin määritellään jokin jonka täytyy olla olemassa. Tämä sitten määritellään jälkikäteen Jumalaksi. Tässä on aina ekvivokaation riski. Tai sitten Jumalaksi määrittyy jokin joka ei lainkaan sovi siihen sanaan mitä Jumalasta tavallisesti käytetään.
2: Jokin asia oletetaan lähtökohdaksi ja tätä tuetaan aineistolla jonka sitten väitetään tukevan tätä alkuoletusta. Tässä ongelmana on kehäpäätelmäluonne. Kehäpäätelmä taas on ristiriidaton asioista huolimatta (se on itse asiassa sen rakenteessa) ja juuri tämän "sen hyväksymällä voi perustella mitä vain" vuoksi kehäpäätelmä onkin virhepäätelmien joukossa.
3: Asia naamioidaan todennäköisyysarvioiksi joissa painoarvot ovat mielivaltaisia. Tällöin asioita väitetään todennäköisemmiksi kuin toisia ihan vain olettamalla. Ongelmana on tietysti se, ovatko nämä oletukset oikeasti sellaisia. Ilman tätä varmistusta ne ovat vain mielivaltaa, eikä niitä voi ottaa todistuksina vaan syvällisempinä väitejoukkoina.
4: Monitulkintainen tai epäselvä lähtökohta oletetaan lähtökohdaksi. Ja kun mikä tahansa tila sopisi jonkinlaisella tulkinnalla tähän, on selvää että mikä tahansa aineisto sopii tähän. Tällöin voidaan sanoa että asia korkeintaan selittää minkälainen Jumala on, ei sitä onko hän olemassa.

Kun tämän tajuaa, huomaa että uskonnon vaikutus historiassa näyttää olevan hyvin erilainen kuin minä moni sen näyttää ajattelevan. Kun tietää että kaikki kulttuurit, tapahtumat ja ilmiöt ovat osana kulttuuria, on itse asiassa hieman omituinen projekti sitoa jokin ilmiö sitä ympäröivään aikaan ja kulttuuriin. Kulttuuri muokkaa ja tulkitsee tapahtumat ja sallii niiden tapahtua. Kristinusko on ollut yhteiskunnassamme niin vallitsevaa, että se on hieman sama kuin löytäisi hammastahnaa pesuhuoneesta. Siitä ei voi vetää hirveän suuria johtopäätöksiä. Tätä ei muuta se, että vain meidän kulttuurimme on tuottanut tiedettä. Tiede tuo myös vaikutusvaltaa joka ratkaisee esimerkiksi sotia ja tuo teknologiaa. Tätä kautta kristinusko on voinut enemmänkin "valikoitua tuurilla" kuin olla valittuna. Valta ei tee oikeutusta totuuskysymyksissä (vaikkakin poliittisissa kysymyksissä se on tietysti kaikki kaikessa.)
1: Tämä on tärkeää, koska ajallisuus mukaan ottaen onkin käynyt monesti niin että ensin on tehty tulosta jollain metodologialla, ja sitten tähän liittyvä tarina on saanut suosiota vasta after the fact. Ristiriidassa molemmilla osapuolilla on ollut kristillisiä vaikuttimia ja tarinoita. Tämä tietysti johtaa väärään kuvaan, joka tarkoittaa joko sitä että kristinusko nähdään kaikissa vaiheissaan jonain jota vastaan tiede joutuu sotimaan (jos katsoo vain niitä kriitikoita jotka olivat väärässä) ja jonain jossa tiedemiesten kristillisyys näkyy vahvana symbolina kristillisyyden tehokkuudesta tieteessä. - Tällöin maailmankuva ei ole ratkaissut kysymyksiä vaan kysymykset ovat ratkaisseet maailmankuvia.

Yllättävän moni nykyään onkin valmis vetoamaan auktoriteetteihin ja haluaa vain kertoa maailmankuvansa pohjalta miten asiat ovat samalla kun korostavat että juuri heidän maailmankuvansa on tieteellisen tiedon takana. Ja tieteellinen tieto taas on lähtenyt Sokrateen ajatuksesta siitä että ei vain sanota miten asiat on vaan halutaan varmistaa se, joka taas on jalostunut empiirisyyden vaatimukseen kun "puhdas rationalismi" kohtasi ylitsepääsemättömät esteet. Auktoriteetteihin vetoavat tiedeystävät onnistuvat lisäksi aika usein pitämään luonnontieteitä "niin rajoittuneina", naturalistisina ja maailmankuvaltaan peräti epäeettisenä. Kun tutkimus tuo uskonnonvastaisia tuloksia, on tutkimuksen pakko olla väärin ja tämän kiistämiseen kulutetaankin sitten valtavasti voimavaroja vaikka onnistumisen laatu ei olekaan oikein ansiokasta. Kuitenkin samat ihmiset haluavat kunnian tästä prosessista. Tämä kahtiajako on huvittavaa. Tieteen ja tieteellisyyden perään huutava tiedepilkkaaja-denialisti on oksymoroni. Mutta heitä on liikenteessä runsain määrin.

Ehkä heille pitäisi huomauttaa että jotkut kristillisyyden muodot ovat tiedejarruja vaikka toiset suuntaukset ovatkin tieteelle kenties jopa positiivisia. Niputtamisvirhettä ei kannata tehdä, sillä tieteen historia ja sen kristillisyys ei tarkoita juuri mitään siitä mitä sen yllättävän usein väitetään tarkoittavan. Tieteen kristillisyyskään ei kertoisi sitä että kristinusko on tiedettä ja tieteellinen Tosi maailmankuva ja Tosi uskonto. Sen sijaan se kertoo että minkälaiset kristillisyyden muodot ovat paljastuneet tieteellistä toimintaa kohti ajavaksi.
1: Tämä on hieman kuin se, että jos miellä on monitulkintainen horoskooppiennustus, ja jos jokin tosiasiatapahtuma sitten sopii siihen ei kyseessä ole horoskoopin tekemä ennustus, vaan horoskoopin monitulkintaisuudesta vain karsiutuu osia, jolloin jäljelle jää se tulkinta joka vastaa todellisuutta. Tämä taas on after the fact -sovittamista, ei horoskooppien todistamista.

Moni selittää tieteen kehityksen maailmankuvansa ansioksi, mutta tosiasiassa juuri he näyttävät että kaikkien ihmisten ajattelu ei ole edistynyt sitten Augustinuksen ajoista. Tieteen kehitys on kuitenkin ollut työläs prosessi. Mikään valmis tieteen ajatus ei ole siirtynyt kristillisyydessä ; Se näkynee jo siinä että nykyaikanakin tieteenfilosofiassa on työsarkaa. Koska ei ole mitään suoraa määriteltyä tiedekuvaa joka olisi jonkun maailmankuvan sisällä oleva valmis ilmiö. Inhimillinen tieto vaatii kehittämistä, ja vaatii miettimistä, tutkimista ja kyseenalaistamista. Jumalallinen tieto on - tavalla tai toisella - valmista ja autoritaaristä.

Entä jos sittenkin? (no entä sitten!)

Voidaankin jopa sanoa että kenties tieteen kohdalla tärkeintä ei olekaan se, että tulos tulisi kuin "manun illallinen" varmana ja epäilyksistä vapaana.
1: Kenties tabujen määrä onkin ratkaisevampi. Jos maailmankuva kieltää monenlaisia asioita - on hyvin denialistinen ja tekoja vääräksi tai jopa laittomaksi määrittävä - ei tästä maailmankuvasta tietysti kumpua kehitystä ja luovuutta. Kristinuskon ansiona onkin kenties "valmiina tulevan oikean maailmankuvan" sijasta se, että kristityt ovat olleet yllättävänkin haluttomia tappamaan esimerkiksi vammaisia lapsia. Aspergeristina tiedän että spartalaiset olisivat varmasti tappaneet "sen oudon pojan" joka kristillisessä kulttuurissa on elänyt jauhamaan läpiä päästään.
2: Kenties kristinuskon teologian "tyhjyys" ja "moniselitteisyys" onkin ollut osaltaan rakentamassa tiedettä. Sillä teologian monitulkintaisuus johtaa monenlaisiin näkemyksiin. Näin koeaineistosta tulee ikään kuin teologisen kiistan ratkaisuväline. "Ja se toinenhan" on tietysti päihitettävä. Tässä konfliktiin ajautuminen sublimoituu tutkimukseksi. Näin kristinusko ei aikaansaisi suoraa tietoa tai totuutta tai varmuutta, vaan päinvastoin luo epävarmuutta, erimielisyyttä ja konflikteja joiden purkaminen johtaa sitten johonkin hedelmälliseen.

---

Vitut sinä minkään inhimillisen erehtyväisen ymmärryksen yli nouset! Ei sinulla ole "ensimmäistä ulkopuolista näkökulmaa" jolla itsesi ulkopuolella varmistat omat aistisi ja niiden varmuuden!

Toimii ihan omalla logiikallaan.

Matematiikka on tärkeää. Luvut antavat uskottavuutta ja painoarvoa. Tyko Brahehan aikanaan piti matematiikkaa niin tärkeänä että tarinoiden mukaan lähti kaksintaisteluun sen takia että hänellä ja Manderup Parsbjergilla tuli kinaa siitä, kumpi kiistakumppani oli parempi matemaatikko. (Tiedetään että miehilä oli kilpailuhenkistä asennetta matematiikassa ja tieteissä ja että he olivat kinanneet etevyytensä järjestyksestä. Mutta se onko tämä kaksintaistelun "oikea syy" on itse asissa epävarma. Mutta oletetaan että tarina on tosi, jos ei muuten niin huumorin vuoksi.) Brahe menetti kyseisessä, sysipimeässä käydyssä rapiirikaksinkamppailussa, nenänsä. Ratkaisu tuntuu vähintään irrationaaliselta. ~ Olisivat istuneet alas ja räknänneet kilpaa. Eikä lopputulemakaan tehnyt matemaattisen etevyyden vertailusta ilmiselvää. Elävä toki laskisi paremmin kuin kuollut ja tämä ratkaisisi tilanteen. Parsbjerk ei kuitenkaan kuollut - hän itse asiassa jopa tuki Brahea myöhemmin.

Mutta matematiikka on toki muutenkin tärkeää. Esimerkiksi työkaluna. Matemaatikoiden lisäksi havaintofiksoituneimmatkin empiristit käyttävät yhtälöitä. Kuitenkin pääasiassa matematiikka on jotain johon suhtaudutaan. Matematiikka asettuu ikään kuin kontekstiin filosofisen tulkinnan kautta. Tässä kysymys ei enää ole siitä kuka laskee sutjakkaammin neliöjuuria. Eikä erimielisyyttä ole siitä, miten derivaatta tulee laskea. Sen sijaan matematiikan merkityksestä keskustellaan hyvinkin paljon.

Voidaanki sanoa että matematiikkaan on kaksi päätulkintaa:
1: Platonistinen selittää että matematiikka on jo olemassa. Heille e on olemassa vaikka sille ei ole laskettu kuin likiarvo. Sen "ties mones" desimaaliluku on olemassa jo ennen kuin löydetään. Samoin jossain on olemassa vastaus toistaiseksi ratkaisematta jääneeseen P = NP? -ongelmaan on jo olemassa tulos, ihminen ei vain tiedä sitä. Moni ajattelee matematiikkaa Platonistisesti. Tämä ei sinällään ihmetytä. Sillä platonistisuudella on länsimaissa pitkät perinteet. Siksi se on ikään kuin tuttu asia, jonka valossa asioita lähestytään. Kuitenkin tämä ei ole aivan sama asia kuin sanoa että tarvittaisiin platonistista metafysiikkaa (saati Jumalaa) että matematiikkaa voitaisiin tehdä. Mutta toisaalta on ymmärrettävää, että tämä tulkinta tehdään. Se on ikään kuin yksi vaihtoehto.
2: Konstruktivistit taas katsovat että matematiikassa tiedetään vain se, mikä siitä on onnistuttu luomaan. Näin ollen matematiikka on lelu ja tieto sen avulla saaduista asioista. Tässä näkemyksessä matemaattisella asialla on merkitystä vain koska todistus on tehty. Ja P = NP? -kysymyksen ratkaisu on itse asiassa jotain joka ei ole vielä olemassa. Se on jotain johon meillä ei vielä ole ratkaisua (vaikka tiedämmekin että tälläinen ratkottava kysymys on olemassa). Tämä on tietysti jossain määrin ahkeruuteen kannustava. Vaikka eiplatonisuus toimii hyvin vaikeasti kulttuurissamme, monia selvästi matematiikkaan eiplatonistisesti suhtautuvia on löydettävissä. Kuuluisin näistä lienee Albert Einstein, joka jakoi puhtaan matematiikan ja puhtaan fysiikan erilleen. Fysiikka ei ole pelkkää laskemista eikä matematiikka käsittele itsessään todellisuutta. Toinen selkeästi eiplatonistinen ajattelija on Paul Davies, joka "The Mind of God" -kirjassaan selittää että matemaattisen tilan ja fysiikan mittausten välille on rakennettavassa korrelaatioita. Heistä fysiikkaa tehdään ikään kuin matematiikan avulla.
2+ Moni ajattelee että molemmat näkökulmat ovat OK. Että molemmissa on jotain (erilaista) järkeä. Mutta kaikki eivät ole tämänlaisia suvaitsevaisia pluralisteja. Kenties tiukimman kannan asiaan tekee Brian Davies, jonka kirja "Why Beliefs Matter" selittää miten platoninen suhtautumistapa matematiikkaan on väärä. Hän on omistanut kirjaan kokonaisen luvun "The Irrelevance of Platonism" joka viittaa joihinkin modernin matematiikan käsitteisiin, jotka ovat määritelmiltään platonismin kanssa yhteensopimattomia. Hänestä matematiikassa on haaroja joiden kohdalla platonismi on yksinkertaisesti väärin (peräti by definition, eli on loogisesti väistämätöntä että niitä ei voi kannattaa yhtäaikaisesti). Hänestä tämä tarkoittaa sitä että matemaattinen systeemi on kaiken kaikkiaan kulttuurillinen luomus ; Matemaattinen systeemi on toki sisäisesti eksakti. Eli vaikka matematiikka on sellaista että kun systeemi on kerran alkuunpantu, sen sisäisessä pelissä löytyy sen jälkeen juttuja joiden löytäminen ei ole subjektiivista, jos joku ei keksi jotain joku muu voi keksiä saman asian. (Toisin kuin vaikka saman kirjan tai muun kulttuurisidonnaisen taideteoksen keksiminen.) Mutta erilaisilla lähtökohdilla syntyy hyvin erilaisia tuloksia. Näin matematiikka ja muut loogiset järjestelmät ovat jossain määrin lähtökohtasidonnaisia ja tätä kautta määrittelijäsidonnaisia että kulttuurisidonnaisia.

Minua tietyllä tavalla viehättää ajatus siitä että olisi jokin muuttumaton ja pysyvä, platoninen, totuus. Mutta toisaalta minun on usein kerrottu toimivan ihan omalla logiikallani. Ja haluaisin sen olevan totta. Että eivät vaan ovelalla kiertoilmaisulla tyhmäksi minua kutsu. Ja ehkäpä Brahen kuumapäisyyskin saisi synninpäästön. Joskin epäilen.

Verkoston laajentaminen : Kun omaa lumousta ei saa murtaa, mennään muiden selän taakse piiloon.

Natsien vastustaminen johtaa helposti siihen että natsit puolustautuvat vetoamalla kansallistunteeseen. Niillä onkin paljon yhteisiä piirteitä. Tätä kautta voidaan rakentaa jonkinlainen analogia, jossa löydetään samanlaisia piirteitä. Siispä natsismin vastustamisesta tulee ikään kuin kansallistunteen vastustamista, vaikka sitä ei sellaiseksi tarkoitetakaan. Mielestäni näissä tilanteissa on estettävä "verkoston tekeminen". Jos ilmiössä on pahuutta, se pääsee muutoin puolustautumaan piiloutumalla harmittomien asioiden taakse.

Tämä ilmiö on erityisen voimakas uskonnoissa. Tässä kohden yksityiskohtia voi lukea vanhemmasta jutustani. Yhdistän siellä mainitut kaksi asiaa: Dennett esittää että uskonto on erityisasemassa, mikään muu sosiaalis-ideologinen toimija ei saisi toimia vastaavan kritiikki -immuniteetin takaa. Sam Harris taas esittää että vaaralliset uskonnolliset ääriliikkeet saavat suojaa normaalilta uskonnolta.

Uskovaiset fanaatikot vetoavat uskonnonvapauteen. Uskonto on silloin laajempi asia, ja sitä ei saa loukata. Onhan maailmassa toki ideologioiden vapauskin, mutta silti esimerkiksi kommunistien kritisoiminen on silti sallittua - mielestäni jopa suotavaa. Emme nimittäin suvaitse natseja, mutta emme samalla kiellä kansallistunnuksia. Suomen liput liehuvat jääkiekossakin.

Uskonnon kohdalla tämä on lähes mahdotonta. Yhtenä syynä tähän on se, että hengellisyys ja uskonto määritellään hyvin laajaksi. Toinen tapa olisi vaikka ottaa Girardin rituaaliteoria käyttöön. Siinä rituaalilla on sosiaalinen tilaus, ja sekulaarissakin maailmassa olisi rituaaleja. Natsismi ja kansallistunne -teeman kautta voidaan kuitenkin vääntää rautalankaa sen suuntaan, että tämä yhteys on melko irrelevantti: Esimerkiksi kultit käyttävät rituaaleja, mutta niiden eettisyys on aivan eri tasolla kuin monien isojen uskotojen. Tästä päästään tietysti siihen, että usein etiikassa kysymys on harmaan sävyistä ja rajanvedoista, ei mustavalkoisesta dikotomioista.

Laajat määritelmät itse asiassa tekevät maailmasta idealisoidun ja mustavalkoisen. - jos vaikkapa natsien vastustaminen ja kansallistunteen vastustaminen rinnastetaan, ollaan aika eri toimintatarkkuuksissa.

Kansallishenki on uskovaisten uskonnon määritelmien mukaan uskonto, samoin kuin kommunismikin. Ja natsit ovat yhden tyypin uskovaisia. Ongelmana on tavallaan ylenmääräinen suvaitsevaisuus : Uskovaiset hyväksyvät sisäistä riitelyä ja erimielisyyttä. He pitävät tätä itsekritiikkinä. Tässä on takana laajempi humanististen tieteiden kriittisyyskäsitys, joka näkyy esimerkiksi siinä miten feministit suhtautuvat telaketjufeministeihin. Siinä missä paradigmojen vaihteludynamiikassa toimiva luonnontiede käsittää itsekriittisyyden sinä että asia voidaan kumota, on se humanistisissa "esitieteenkaltaisessa" tilassa itsekriittisyys sitä että erimielisyyttä sallitaan. Tätä kautta syntyy sisäistä keskustelua joka ei vain johda mihinkään.

Tämän suvaitsevaisen erimielisyyden käytänteen vuoksi kirkossa on vuosia riidelty naispapeista. Ulkopuolelle se esiintyy saamattomuutena. Tämä on myös syy sille, miksi 1990 -luvulla itsekin kohtaamani yliampuva uskonnollisten intoilijoiden suhtautuminen roolipelaajiin ei saanut kirkolta käytännön reagointeja, vaan toiminnan annettiin pyöriä "ihan kympillä". Jälkikäteen on toki mainittu jotain siitä miten intoilijoiden olisi hyvä hioa medialukutaitoaan.

Ongelmana ei siis ole se, että uskonto itsessään juurikaan tekisi mitään. Se vain harjoittaa tyhjää sisäistä puhetta josta ei seuraa käytännössä mitään. Ollaan ehkä kovinkin itsekriittisiä, ja keskustellaan eri asioista, mutta vain paperilla. Ongelmana ovatkin juuri nämä piiloutujat. Kun uskovaiset määrittelevät uskonnon hyvin laajasti, on siitä sellaisia seurauksia, että kun vastustat jotain ongelma -aluetta, sinun vaaditaan ikään kuin vastustavan koko verkkoa.

Laajennuksesta seuraa se, että ulkoisessa keskustelussa on jopa epäkohteliaisuuden sävyjä: Uskontokritiikkiin on reagoitu negatiivisemmin kuin esimerkiksi fundamentalistiseen kreationismiin. Esimerkiksi kari Enqvistin kerrotaan toisaalla olevan henkinen, koska hänellä on arvomaailma, hän siis on uskovainen. Toisaalla hänen kritisointinsa paheksuvaan sävyyn voidaan katsoa oikeututuksi koska tämä vastustaa henkisyyttä joka pilaa elämänlaadun. Syynä on tietysti se, että fundamentalisti on kristitty, jota tulee kohdella armahtavasti. Kun molemmilla on vain erilainen näkemys samasta transsendentista hahmosta, ollaan kuitenkin samaa leiriä. Ateisti taas ei ole samaa leiriä. Se, että fundamentalisti hyökkää, saa kohteekseen ohittamisen, heidän annetaan etsiä onnea omaa tietään. Kun taas ateisteja vastaan on käytävä taistoon. Yksi kaikkien paremman elämänlaadun puolesta!
1: Juha Seppo oivalsi minusta "puolet". Hänestä uskonnolliset äärilinjat ja uskontokriitikot kohtaavat toisensa. Molemmilla on samanlainen kielenkäyttö. "Ideologiseen puheeseen liittyy sekin yllättävä piirre, että äärisuunnat - kiihkeimmät kirkon vastustajat ja innokkaimmat fundamentalistit - löytävät siinä toisensa. Kummatkin puhuvat esimerkiksi "muodollisista kristityistä" ja haluavat siten itse toisten puolesta määritellä, kuka on oikea kristitty." Hän ei kuitenkaan vie asiaa loppuun. Uskontokritiikin alla ovat äärisuunnat, ja uskontokritiikin vastustus tarkoittaa sitä että tämä kritiikki kielletään. Yhtenä syynä tähän on se, että Suomessa uskonnonvastainen liikehdintä on ottanut vaikutteita ulkomailta : Mainoksetkin ovat fonttia ja värejä sekä asettelua myöten käännöstavaraa. Ulkomailla taas kreationismi ja suomen mittapuussa fanaattiset suunnat ovat yleisiä. Itse asiassa ulkomaantapoihin verrattuna ulkomaiden uskontokriitikko -aktivistien toimet ovat hyvin kilttejä. Kritiikki kohdistuu siis fanaatikkoihin, ja se osuu heihin. Ja siksi he reagoivatkin siihen. Ja samanaikaisesti se on Suomessa hieman "kontekstistaan ulkopuolella", jos ajatellaan maanlaajuista. Mutta pienessä linjassa tämä toimii Suomessakin, osittain kiitos internetin joka ilostuttaa maatamme käännösversioilla kalvinistis-dominionistisella fundamentalistis-kristillisellä kreationismilla ja sen tavoitteilla. Moni ateisti on varmasti kohdannut näitä ihmisiä, joilla on ollut aito ja konkreettinen vaikutus heidän elämäänsä. Taustalla erimielis-sopiusasti suriseva kirkkolaitos on sen sijaan jäänyt vieraaksi, sitä ei ole kohdattu. Seppo korosti sitä että fundamentalistit määrittelevät "hyvän uskovan", ja samaan pyrkivät ateistitkin. Laajemmin uskon sisällä on relativistista transsendenttihöpinää, jossa tätä ei tehdä. (Paitsi että uskontokriitikko on "huono uskovainen" ja pilaamassa elämänlaatua.)
___1.1: Toki uskonnonvastustus vaatii sen, että uskonto on jotenkin määritelty. Tämä onkin siksi tavallaan kielto koko kritiikille. Kuitenkin Sepon sanojen takana on sen verran perää, että määrittelyillä itsellään voidaan hallita toisia paljonkin. Siksihän uskonnon määritelmäkin on taistelun alla, valtapelin vuoksi. Kuitenkin määritelmä on tärkeä ottaa huomioon, koska se katsoo mitä "uskontoa" se "uskonto+kriitikko" on kritisoimassa.

Kuitenkin mielenkiintoinen kysymys on se, miksi uskontokritiikkiin reagoidaan niin voimakkaasti. Miksi siihen itse asiassa reagoidaan ollenkaan? Yhtenä syynä voi olla se, että uskontokriitikot osuvatkin asioiden ytimeen yllättävän hyvin. Laajat uskontomääritelmät voivatkin olla vain pintatasoa. Syvemmällä tasolla uskonnossa olennaista onkin se Persoonallinen Jumala. Uskon kuitenkin että asian takana on yksinkertaisesti se, että uskovainenkin on ihminen, ja olipa vastustus osuvaa tai ei, se koetaan pilkaksi. Epäosuva määrittely voi loukata jopa enemmän, koska siinä valehdellaan että "tuo on tuollainen".

Tämä ei ole yllättävää. Sillä ihmisille on normaalia olla sosiaalisia. Ihmiselle on normaalia rakentaa leirit, ja määritellä itsensä sekä ystävien että vihollistensa kautta. Tälle immuuneja eivät ole ateistitkaan. Eikä tätä pidä tietenkään vaatiakaan. Tosin uskonnollinen keskustelu on suomessa siitä ongelmallinen, että jos yrität olla sen suhteen neutraali, se ei onnistu. Sinulta vaaditaan kannanottoja ja reagointeja. Esimerkiksi itse törmäsin tilanteeseen : Laulaako virsi isoäidin kuoppajuhlissa vai ei? Lopulta patistin ateistisen sisaren laulamaan mukana mukana koska se on vain laulu ja laulamatta jättäminen olisi sotkenut koko oman sosiaalisen tilanteenhallintani. Samoin olen vieraillut Tampereen tuomiokirkossa appiukkoni kanssa, puolisoni sen sijaan jäi ulkopuolelle, hän ei suostu menemään "vain taloon".

Toki reagointipakko koskee esimerkiksi kaupallisuutta. Mielestäni tämä ei ole mikään puolustus. Se on sama, kuin joku kulttilainen puolustaisi tapaansa tehdä (laittomia) ihmisuhreja sillä että jokin toinenkin kultti niin tekee. Tu quoque ei ole mikään argumentti. Itse asiassa se ei ole edes tehokasta vittuilua. Se on niitä argumenttivirheitä, jotka eivät toimi edes psykologisena käännytyskikkana, toisin kuin esimerkiksi auktoriteettiin tai alkuperään vetoamiset, jotka ovat sellaisia argumenttivirheitä että ne käännyttävät toisia psykologisten narujen nykimisellä perustelun sijaan. Tu quoque sanotaan koska se toimii sanojaan.

Loppuun voisin pistää tarinan. Kuvitellaan että minä rakastaisin yli kaiken perinteistä kaksintaistelujärjestelmää. Tällä tavalla on perinteet. Siinä on liitettynä erilaisia arvoja. Kunnia ja loukkaamattomuus olisivat keskiössä. Tappaminen on kuitenkin laitonta. En voisi vedota mihinkään ideologiseen vapauteen saadakseni tälle oikeutta. Ei auttaisi vaikka vetoaisin että jo Daavid tappoi Goljatin eräänlaisessa kaksintaistelussa. Tai että Tyko Brahe menetti nenänsä kaksintaistelussa. Jos pitäisin näitä "oppi -isinä" ja "mentoreina" ja esittäisin että kaksintaistelun vastustaminen liittyy laajemmin koko keskiaikaisen miekkailun vastustamiseen, tätä ei otettaisi vakavasti. Voisi jopa sanoa että "sen pahempi keskiaikaiselle miekkailulle". Eli jos alkuaikojen mestarit olivat kauheita tappajia, se ei mitenkään korosta sitä että kaksintaisteluperinne olisi erityisen nykyaikana hyväksyttävä. Mutta kun uskovainen kertoo että naispappeutta pitää vastustaa ja muistuttaa että Paavalilta pitäisi kieltää papinarvo samalla periaatteella, niin tämä otetaan vakavasti yhtenä keskusteltavana asiana. Kukaan ei sano "että sen pahempi." Tosiasia on se, että jos verkostoitumista tehdään, ja sen sisällä on vaarallsia asioita, voi olla järkevää laajentaa kritiikki siihen koko verkkoon. Mielestäni parempi olisi kuitenkin jättää kärpästen ampuminen tykillä vasta viimeiseksi keinoksi.

Oma reagointitapani on suoraviivainen. Jos on koulukiusaamisen sivustaseuraaja, on sääliö. Ja jos toimea vastustaa mutta ei tee mitään, niin entistä pahempi, on pelkurisääliö. Nämä mahdollistavat toimen, suojelevat. Kun asetut pahan suojaksi, ei pidä ihmetellä jos tulee musta silmä. Ja jos on sääliö, ei pidä ihmetellä jos kohtaa koulukiusaamista jossa kukaan toinen ei auta. Silloin velvollisuus on sanoa sivustakatsojille "Toimitte juuri kuten sisäinen kultainen sääntöni sanoo! = Olette hyvä yleisö!"

Tieteen keksiminen.

"J'ai fait l'amour et la révolution. / J'ai fait le tour de la question. / J'avance, avance à reculons. / Oui, je tourne en rond, Je tourne en rond."
(Zazie, "Je Suis Un Homme")

Hypoteesinmuodostus (tai se, mitä sillä tässä tarkoitan) on juuri se, mitä arki -ihminen helposti arvostaa tieteenteossa. Uuden teorian keksimistä. Ajatus on siis että ensin on hypoteesi, joka testauksen jälkeen muuttuu teoriaksi. (Toinen merkitys hypoteesilla on tietysti "seuraus, joka johdetaan mahdollisimman deduktiivisesti teoriasta. Tässä hypoteesi ei ole esiteoria, eikä näit hypoteeseja testata, vaan hypoteesien avulla testataan teorioita.)

Niihin liittyviä tarinoita kerrotaan. Newton katsomassa omenaa putoamassa on kaikille tuttu. Samoin Galileo Galileista kerrotaan sankaritarinoita, joissa keskiössä on hänen viisautensa ylemmyys ja vainot joita hän kohtaa. Hieman vähemmän tunnettu - mutta silti melko tunnettu - keksimistarina on Friedrich August Kekulé von Stradonitzin näkemä uni käärmeestä, joka johti hänet keksimään bentseenimolekyylin muodon.
1: Ongelmana näissä tarinoissa on tietysti se, että niiden todenmukaisuuttakin on vaikeaa varmistaa.
2: Ja toisaalta ne ovat sankarinpalvontaa, jotka arvostavat keksimistä, eivät koettelua. Tämä haiskahtaa idealismin ja/tai rationalismin arvostamiselta empirismin ja koettelun yli. Tämän vuoksi esimerkiksi uskovaisissa on ihan tavallista törmätä päättelyyn jossa "se ja se tiedemies on ollut kristitty", joten takana on joko suora Jumalallinen inspiraatio tai sitten heidän vakaumuksensa vaan on niin todenmukainen, että se tuo tiedon luokse jonkinlaisen oikotien.
3: Kolmannekseen ne tekevät sen, että tieteenteossa tärkein asia on inspiroitunut keksiminen, ei työ. Arkielämä on, "ainakin sen mukaan, mitä itse olen ollut huomaavinani", jotain ihan muuta. Ilmassa on siis illuusio luovasta nerosta, joka salamannopeasti keksii ja tätä kautta generoi tietoa ja mullistaa kaiken tiedon. Tiede on siis ikään kuin idealampun välähdys, joka luo kaavan, joka on "keksittäessä" kultaa, mutta on "omistettuna" vain iso kasa tylsää, jota vähemmän luovat tiedemiehet dogmaattisesti valvovat norsunluutorneissaan..

Ja toisaalta menetelmä, jolla he ovat keksinnön tuoneet voi olla merkityksetön: Esimerkiksi Karl Popper oli sitä mieltä, että jokainen keksintö joko luo tai on hyppäys ulos vanhoista teorioista (eli on vanhan tieteen perustaan heijastaen tavallaan irrationaalinen.) Tätä kautta keksimisprosessia ei voi rekonstruoida, siinä on aina häivähdys irrationaalisuutta. Paul Feyerabendin mukaan hypoteesinmuodostukselle ei ole mitään metodia. Heistä "oikotietä" ei ole. Tätä kautta Jeesuksen rukoilu tai hallusinoivat huumeet tai unien näkeminen voivat olla keinoja jotka ovat tuoneet hypoteeseja, mutta ne eivät ole ainut metodi. Itse asiassa yhteen menetelmään jämähtäminen voisi jopa dogmatisoida tieteen. Sen keksimiseen ja luomiseen panostava osa alistettaisiin "puristisen tarkkailun alle", jolloin tieteentekijän maailmankuva olisi korostetun kritiikin alla. Ensin ei päästäisikään testaamaan, vaan ensin punnittaisiin se, että henkilöllä on "oikea maailmankuva".

Moni on kuitenkin jakanut tieteentekoprosessin osiin. Näissä näkemyksissä tyypillistä on se luonne, että ensin ideoidaan ja sitten "ammutaan infantiilit kehtoihin". Esimerkiksi Hans Reichenbach esitti että hypoteesinmuodostuksessa on kaksi vaihetta. Keksiminen ja oikeutus. Kordig taas jakoi sen hieman pienempiin osiin: Hänestä ensin intuitio tuottaa arvauksia. Sen jälkeen mielessä niistä suuri osa tulkitaan suoraan typeriksi, ja tästä selvinneet ovat uskottavia. Ne ovat niin hyviä että ne voidaan ottaa vakavasti. Mutta tämän jälkeen ne tietysti testataan, ja vasta tämä tuo hyväksynnän.

Tässä kohden voisin lainata Thomas Edisonia: "Tiede on 5% inspiraatiota ja 95% perspiraatiota". Sillä on aika ottaa filosofien sijasta itse tieteentekijöiden kannanotot pöydälle. Heillä lienee jokin kuva tekemästään työstä. Se, mitä heidän puheissaan toistuvasti tulee esiin, on se että anomalioilla on uuden keksimisessä valtava merkitys. Tämä korostuu tietysti myös tieteentekoa prosessina tutkineiden filosofien jutuissa. Thomas Kuhnin paradigma -näkemyksen mukaan tiede etenee siten että uusi teoria korvaa vanhan. Ja tässä keskeistä on se, että vanhassa teoriassa on anomalioita, jotka kasautuvat ja uusi teoria selittää nämä poikkeukset:
1: Esimerkiksi Einstein kehitti teoriansa paikkaamaan vanhan paradoksin: Hyvin testatuissa näkemyksissä oli ristiriita; Hänen teoriallaan niiden välinen ristiriita saatiin katoamaan. Olennaista on, että kumpaakaan näistä ei kumottu. Toisaalta Einsteinin teoriat myös korvasivat Newtonin mekaniikan. Tässä korostuu kuitenkin se, että tuhoaminen ei ole prosessissa välttämätöntä. Myös hyvä teorioiden ristiriitojen poisto on "vaihtoehto".
2: Toisessa "mallivastauksessa" Kepler huomasi että hänen ja Tyko Brahen näkemysten välillä oli ristiriita. Hän teki tältä pohjalta erilaisia muunnelmia, joita kokeili.
3: Kolmas, mielestäni arkijärkeen hyvin iskevä esimerkki on kuitenkin aika konkreettinen. V. W. Ekman katsoi jääpalojen liikettä, ja huomasi että vastoin sen ajan odotuksia lautat eivät liikkuneetkaan täysin tuulen mukana : Eli odotusten mukaisesti. Niissä oli säännönmukainen poikkeaminen "siitä mitä teoria odotti". Syyksi hän kehitti teorian maan pyörimisen vaikutuksesta. Se on nykyään tärkeä osa valtamerten virtausten tutkimista.

Keksimisessä on tätä kautta selvästi kolme osaa. "Anomalian spottaaminen", ja "paikkan muotoilu ja sen arvailu" sekä "purukumin testaaminen".

Pierre-Gilles de Gennes ja Jacques Badoz kirjoittivat "Hauraat esineet" -kirjassa tämänkaltaisesta anomalioiden spottaamisesta: "Yleensä uuden keksimisen saa liikkeelle jokin provokatiivinen kysymys (esimerkiksi täysin mystinen ilmiö, joka kutittaa tutkijan uteliaisuutta) ja kärsivällisesti kehitetty asiantuntemus. Nämä ehdot ovat välttämättömiä, mutta eivät aina riittäviä: Ajattelun skeemat, jotka alussa näyttävät vankoilta, romahtavat yhtäkkiä surkeasti ratkaisevassa kokeessa ja tarkastelutasoa muutettaessa. Päämääriään täytyy alituiseen korjailla ja ajatustapojaan muuttaa."

Olennaista on huomata, että ero nousee jostain havainnoista. Anomaliaa ei keksitä kuin salamaa taivaalta. Eikä teoria ole "mistään tuleva, mihinkään riippumaton". Se ei ole luovaa siinä mielessä että "keksitään tyhjästä uutta", vaan pikemminkin siinä huomataan puutteita siinä missä ollaan, eikä jäädä pelkästään sen teorian moittimisen piiriin vaan tämän päälle ns. "aletaan tekemään asialle jotain". Molemmat vaiheet vaativat tietysti paljon työtä ja ns. "näkemystä".

Tätä kautta ehkä yllättävää, mutta silti tärkeää on huomata, miten tärkeää myös se tylsä "kaavanyhjääminen" on tämän kannalta : Toki moni osaa ratkaista erilaisia yhtälöitä, jos ei pitkällä matikalla niin ainakin treenillä. Se, että tiedemies huomaa eron "odotuksissa" nojautuu siihen että hän kykenee "ikään kuin automaattisesti" tietämään mitä se "odotettu" on. Tämä tarkoittaa sitä samaa, mihin törmää miekkailussa. Minäkin osaan selittää iskun fysikaalisista perusteista ja strategiasta. Osaan perustekniikat. Ja muutenkin osaan tarvittaessa jauhaa paskaa aiheesta niin paljon että "kokeneempiakin miekkailijoita voi hirvittää". Mutta se, että niitä pystyy käyttämään tehokkaasti, on paljon paljon vaikeampaa. Siksi minäkin "kaikesta paskanjauhuustani huolimatta" häviän melkoisen usein freeplayssa. Olen kuin aloitteleva fyysikko joka osaa laskea kaavoilla, mutta ei ole sisäistänyt niiden interaktiota niin että osaisi nähdä miten ne ovat maailmassa - etenkin silloin kun ne eivät ole kaavan mukaisia.

Ja tähän vaaditaan sitä, mitä idealistifilosofit tässä kohden yleensä haluavat väheksyä. Se vaatii työtä ja kaavajumppaa jopa tylsyyteen asti.

Ontologisilla mietinnöillä ja saivarteluilla ei ole tässä kohden näytä olevan kovin suurta tilaa. Tietenkin on aina syytä miettiä sitäkin, että johtuuko "hypoteesinmuodostus anomalioiden kautta" siitä että se on aidosti toimiva menetelmä, vai siitä että luonnontieteiden tutkimuksen henki on sen mukainen että sitä harjoitetaan paljon. Emme siis yksinkertaisesti varmasti tiedä onko se "tehokkain". Se, että jokin asia liittyy toiseen voi johtua myös perinteistä. Siitä että ihmisiä joko kannustetaan tähän. Tai jopa siitä että vanhat menestykset tuottavat intoa kopioida ne, jolloin myös keksimistavat vain "otetaan ylhäältä".

Yrityksestä erehtyminen.

"Jokaista väärin ymmärrettyä neroa kohti on tuhat aivan oikein ymmärrettyä sekopäätä."

Alkemian (arab. al-kimiya, al-khimiya, الكيمياء) perinne syntyi kun uusplatonistit tutkivat vanhoja egyptiläisiä käsikirjoituksia. Uusplatonistit korostivat sitä että se olisi peräisin egyptiläiseltä Thosis-jumalalta, joka heistä oli sama kuin kreikkalaisten Hermes. Tästä yhdistelmästä syntyi hahmo nimeltä Hermes Trismegistos. Häntä pidettiin tarumaisena oppineena ja alkemistien oppi-isänä. Toisaalta häntä pidettiin myös ikään kuin jumalana. Alkemia kuitenkin hiipui euroopassa, mutta jatkoi islamilaisessa perinteessä, ja euroopassa sillä oli suuresti suosiota tieteelliseen vallankumoukseen asti. Alkemia on siitä merkittävä, että sen tuloksena syntyi kemia.

Alkemiassa ei niinkään ollut taustateoriaa, vaan siinä toimittiin eräänlaisen symbolisen reseptien kimpussa. Syvimpänä tavoitteena oli valmistaa viisasten kivi, joka oli ominaisuuksiltaan mitä erinomaisin. Tietyssä suhteessa se pidensi elämää; Lähteestä riippuen elämä piteni ikuisesta neljän sadan vuoden ikään. Toisessa suhteessa se muutti halvat metallit kullaksi. Nykyisin ajatus siitä että kultaa voitaisiin tehdä yhdistelemällä aineita, tuntuu typerältä, koska kulta on alkuaine. Silloin se ei ole yhdiste, vaan siinä on vain yhdenlaisia atomeja. Kuitenkaan aikanaan tätä ei tiedetty, vaan ajateltiin että metallit ovat yhdisteitä. Kullassa ajateltiin olevan (ainakin) elohopeaa ja rikkiä. Epäonnistumista selitettiin epäpuhtailla lähtöaineilla tai väärillä suhteilla tai sillä että tarvitaan vielä jotain muutakin kuin niitä aineita joita oltiin sekoitettu.

Kokeilut synnyttivät tarvetta puhtaiden alkuaineiden synnyttämiselle ja erilaisille työskentelymetodeille. Alkemistien puuhastelu toimikin innokkeena (esi)kemialliselle prosessoinnille. Toisaalta heidän kokeiluissaan syntyi myös sellaisia työskentelymetodeja kuin tislaus, ja muun muassa posliininvalmistus kehitettiin tältä pohjalta. Ja tietenkin tavoite: Ajatus kullasta, innosti. Alkemiaa harjoittivat sellaisetkin fiksut miehet kuin Paracelsus, Tyko Brahe, Gottfried Leibniz ja Isaac Newton. Talouselämässä englannin kuningas Henrik IV ei pitänyt alkemiasta, koska jos se onnistuisi, kullan hinta romahtaisi. Elisabeth I sen sijaan oli innoissaan ja ajatteli valtion kirstun täyttämistä.

Alkemia on nykyään osoitettu mahdottomaksi kemiallisella sekoittamisella. Tämä tarkoittaa sitä, että nykytieteen täytyy olla todella suuresti väärässä, jotta se voisi onnistua. Tietenkin kultaa voidaan teoriassa valmistaa hiukkaskiihdyttimissä. (Tosin tälläinen kulta voisi olla myös radioaktiivista kullan isotooppia..) Alkemiaan yrittäminen ei siksi kannata. Tosin aikaisemmin tähän kannatti panostaa, koska asiasta ei ollut tietoa ja teoriassa luvassa oli kuitenkin suuria voittoja.

Toisaalta joskus yrittäminen on näyttänyt myös mahdottomalta. Lentäminen on tästä hyvä esimerkki. Toki lentämistä ilmaa raskaammilla koneilla ei pidetty mahdottomana sanan täydessä merkityksessä: Linnuthan ovat ilmaa painavampia. Uskottiin vain, että se ei olisi ihmisen kohdalla mahdollista. Skeptismiin oli tavallaan syytä: Monet kerrat oltiin kokeiltu erilaisia lentolaitteita, jotka imitoivat lintujen siipiä. Ja näiden kokeilujen tuottaman empiirisen kokemuksen mukaan katolta hyppiminen niiden kanssa ei ollut mitään kovin järkevää toimintaa. Siksi ajateltiin että pitäsii panostaa vain ilmaa kevyempiin lentolaitteisiin. Wrightin veljekset Orville ja Wilbur kuitenkin rakensivat ilmaa raskaamman flyer -koneensa ja onnistuivat.

Tämä toimii hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka vaikeaa on etukäteen sanoa mikä tutkimuslinja on kannattava ja mikä ei. Siksi esimerkiksi tulevaisuuteen ja tekniikan kehittymiseen optimistisesti suhtautuvat yrittävät näyttävät usein haihattelijoilta - ja useimmiten ne taitavat niitä ollakin. Tässä kohdassa on selvästi niin, että panostajalla on suuret riskit ja melko pieni voittamisen todennäköisyys. Mutta toisaalta jos onnistuu, saa nimensä tieteen historiaan.

Siksi on erittäin vaikeaa sanoa miten pitäisi suhtautua niihin, jotka esimerkiksi väittävät että ihmisen elämä saadaan jatkumaan 400 vuoteen uusilla teknologioilla. Siksi on vaikeaa sanoa miten pitäisi suhtautua niihin jotka sanovat että SPAM on vain tietotekniikan lastentauti johon keksitään tepsivä vastalääke parissa vuodessa, tai jotka uskovat että ihminen matkustaa tähtiin. Pitäisi kai osata olla optimisti, ja yrittää, mutta ei olla niin optimisti että antaisi aivojen valua korvista. Siinä sitä onkin haastetta.