Näytetään tekstit, joissa on tunniste toisto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste toisto. Näytä kaikki tekstit

torstai 5. kesäkuuta 2014

L -koodi ja sikiönlähdetystä ; Pihlajakatumuspilleröintiä

"The lady doth protest too much, methinks."
(William Shakespeare, "Hamlet")

Shakespeare ymmärsi asioiden kieltämiseen liittyvän ongelman. Kun joku liian kovasti kieltää jotain, se vihjaa että teko on jo lähes toteutumisen tasolla. Tai ainakin sen, että jos jotain asiaa kiistää monta kertaa, epäluottamus herää väkisinkin.

Itselläni on tähän liittyvä "omaelämänkerrallinen hauskahko anekdootti". Miekkailukoulumme juhlissa osa ihmisistä viettää siellä koko yön ja poistuu vasta aamulla. (Tämän porukan pitää tietysti sitten esimerkiksi siivota paikkoja, yleensä varsin krapulaisena.) Olen tätä porukkaa ja olen lukuisia kertoja nukkunut yön yli. Erään kerran sitten rakensimme siskonpetityylisen ratkaisun. Tilaa oli vähän ja nukuin erään naispuoleisen miekkailijan vieressä.

Emme harrastaneet seksiä. Mutta kotonani hieman ylikorostin tätä asiaa, siis sitä että emme harrastaneet seksiä, toistamalla sitä eri väleissä ainakin viisi tai kuusi kertaa siitä että emme harrastaneet seksiä. Emme harrastaneet seksiä, mutta jossain vaiheessa tästä hokemasta tuli tosiasiatilankuvauksen sijasta jotain joka korostaa että joku oli miettinyt seksinharrastamista naispuoleisen miekkailijan kanssa.
1: Oikeasti olen vain häveliäs, niin uskomattomalta kun se voi vaikuttaakin. En ole tottunut nukkumaan naisten vieressä. Ylipäätään ihmiselle jonka kohdalla koskettamiseen tarvitaan vuosien ritualisoitu lähestymistapa jonkun vieressä nukkuminen on häiritsevää. Emme. siis. harrastaneet. seksiä. Ymmärsitten varmasti kuitenkin pointin. Hokeminen on epäilyttävää, jokainen toisto vie uskottavuuden sanomisen sisällöstä vaikka se olisikin aivan totta. Ei ole tehokkaampaa tapaa diskreditoida asia kuin kiistää se liian jyrkästi.

Tämä tarina alustakoot tämän päivän sosiaalipornoa ajankohtaisinta journalistista tapahtumaa.

Tänään jokaisen kunnon moralistin on täytynyt pahastua lasten ja sikiöiden kuolemasta. Kysymyksessä on tietysti Galwayn katolinen laitos josta on paljastunut joukkohauta nimettömiä ruumiita. Nunnien pitämä hoitolaitos ja lähemmäs 800 lapsen ruumista herättävät tietysti paljon myötätuntoa. Etenkin kun ei puhuta muinaishistoriasta, vaan rikoksen tekijöitä voidaan vielä esimerkiksi kuulla asiaan liittyvistä yksityiskohdista.

Korjaan. Moralistit ovat puhuneet kotimaanasioista. Oulussa on löydetty "kolme tai viisi" "lasta tai sikiötä". "poliisille ilmoittautui oululainen 35-vuotias nainen, joka kertoi pakkausten sisältävän kolmen lapsen ruumiit, jotka hän oli synnyttänyt kotonaan kymmenen vuoden aikana. Nainen on nyt pidätetty. Tutkimuksissa ilmeni, että pakkaukset pitivät sisällään viiden lapsen tai sikiön ruumiit, joista osa oli pahoin hajonnut. Poliisin mukaan sikiöiden tai lasten ikää ei tässä vaiheessa pystytä tarkasti sanomaan. Tämän hetkisen käsityksen mukaan kyseessä ovat lähes täysiaikaisten sikiöiden tai lasten ruumiit, jotka ovat useita vuosia vanhoja." Tapahtuma on luonteeltaan hyvin poikkeuksellinen ja skandaalinomainen, ja saanut paljon mediatilaa. Erikoisena piirteenä onkin juuri se, että sikiöitä tai lapsia on säilytetty vuosia ja niiden kanssa on jopa muutettu. Tekijällä ei ole ollut aiempaa rikoshistoriaa ja hän on käynyt töissä ja on muutenkin ollut sellainen että ihmiset eivät ole huomanneet mitään vaikka hän on elänyt normaalin sosiaalista elämää.

Mutta itselleni siihen on liittynyt "omituisia signaaleja". Siis tätä tapausta uutisoidaan hyvin omintakeisella tavalla ja siihen liittyy todella vaikeasti selitettäviä ilmauksia ja asioita. Ensimmäinen asia on se, että kohtukuolemia sattuu melko harvoin. Toinen asia on, että viisi sikiötä on yhdelle ihmiselle melko paljon. Päivän epistolaan asian palauttaa se, että asiassa on mainittu ja kielletty tietty yhteys hyvin tomerasti. On kielletty, on kielletty, on kielletty. Ennen kuin rikoksesta on ehditty mitään tosiasioitakaan mainita, on tietyt asiat jo kolmesti kielletty. Jostain syystä uutisoinnissa on ollut erityisen tärkeää korostaa että "Mitään viitteitä ei ole myöskään siitä, että vauvasurmat liittyisivät millään tavalla uskontoon." Ja se asia johon surmat eivät liity on ... uskonto.

Miksi tämä pitää mainita? Jos ajatellaan rikoksia, niin ei ole todellakaan tavallista että korostetaan tekijän uskontoa tai uskonnottomuutta. Juuri tämä normaalista poikkeaminen on se omituinen signaali joka hämmästyttää. Yleensä teon motiivit ja muut kerrotaan ja se mihin rikos liittyy. Joka lisää asian hämmästyttävyyttä vielä entisestään. Lisäksi Oulussa asian ympärille on tehty rukoushetki joka on mittakaavassaan sen tyylinen, että jos uskonto ei liity asiaan mitenkään, niin tämänlainen strategia on ikään kuin sosiaalipornoon kallistuvaa. Ja vaikka näkemykseni kirkosta ei ehkä ole paras mahdollinen, niin näen että he noin yleensä pyrkivät ns. kohtuulliseen asiallisuuteen onnettomuustilanteissa. Uhreja ja tekijöitä ajatellaan enemmän kuin luulisi, ja huomattavasti enemmän kuin keltainen lehdistö ja kaikenmaailman kohu-uutisointejen varaan kommenttejaan suoltavat filosofiblogistit.

Asiasta onkin helppo rakentaa päähän jonkinlainen "tosielämän L -koodi". Jossa L ei viittaa lesboon vaan lestadiolaiseen. Oulussa on paljon lestadiolaisia. Lestadiolaiset taas, vaikka eivät ole opillisesti kovin ydinluterilaisia, ovat yleensä toimineet hyvässä yhteistyössä evankelis-luterilaisen kirkon sisällä. Siksi on enemmän kuin todennäköistä että Oulun sikiösurmien tekijät tai ainakin lähipiiri pitää sisällään juuri näitä Oulun lestadiolaisia. ; Ja tätä kautta syntyy selitys sille miksi sikiöitä on niin paljon. Lestadiolaiset eivät ole tunnetusti ehkäisyn ystäviä. Lisäksi sikiön kätkeminen ei näytä kovin järkevältä toiminnalta kun ottaa huomioon nykytilanteen jossa abortti on kohtuullisen yleinen vaihtoehto. Lestadiolaisilla asiaan liittyy kuitenkin sosiaalista painetta.

Suomen kummitusperinne tietää kertoa ihtiriekoista, jotka ovat lähdetettyjä sikiöitä tai vastasyntyneitä, jotka kummittelevat. Tarinat kertovat vanhasta maailmankuvasta, jossa äpärä oli syntiä ja abortti ei ollut vaihtoehto. Tämänlaisessa kulttuurissa hengariabortit tai vauvansurmat ovat olleet tiedetty lieveilmiö. "Jälkiabortti kotikadulla" tai "pihlajakatumuspilleröinti" (aka. vauvansurma) on ollut usein ainoa ratkaisu. Oulun talo on siis tässä kohden syvemmässä liitossa perinteiseen Suomalaiseen kulttuuriin kuin kenties haluamme.

Mutta ei. Näissä moneen kertaan kieltämisessä on ongelma.

Tämänlainen ei tosiasiassa ole mitään terävänäköistä salaisuuksienpaljastamista. Salaliittoteoriat toimivat nimittäin juuri tämänlaisella ajatusketjulla. Niissä on toki faktaa nimeksi ja täytteeksi, eikä ajatuskulku ole mahdoton. Mutta tosiasiassa uutisista voi päätellä lestadiolaisefektin aivan yhtä vahvasti kuin minun voisi päätellä olevan avionrikkoja. (Kaikenlaista syntiä on tullut tehtyä, mutta ei tätä. Toki tässä on hyvä huomata että on vaikeaa tehdä aviorikoksen syntiä minun naamalla ja etenkin luonteella.)

Siksi ihmettelenkin sitä miksi tätä uutisointia on tehty tällä tavalla. Tämänlainen hyvin epäilyttävä ja tavallisuudesta poikkeava uutisointistrategia on otettu käyttöön. En olisi ottanut asiaa muutoin esiin, mutta tästä uutisoinnista on oikeasti syntynyt useitakin varsin kovakaliiberisia ja korkealentoisia teorioita.
1: Ensimmäisen teorian mukaan lestadiolaiset kiistävät suoraa yhteyttä siksi että epäsuorat yhteydet, kuten vaikka lestadiolaismiehet jotka eivät suostu seksiin ehkäisyllä, ovat niin vahvoja.
2: Ja että se, että uskonto ei liity asiaan mitenkään tarkoittaa että tekijä olisi vahvasti uskonnoton, joku uusateisti tai vastaava ja että uutinen siksi kertoo että ateismi on syypää rikosketjuun. Että kun ensin sallitaan abortit kun sikiöt eivät ole ihmisiä, niin tämä on vain asian darwinistinen loppupäätelmä.

Kielletään kaikenlaista!
Koska oman positiivisen
uskonnonilmaisun
  arvo yhteiskuntatasolla
on merkittävää
vain suvivirren kohdalla.
En pidä kumpaakaan  asiana jonka voi riittävän vahvasti päätellä uutisista. Ja oikominen tämänlaisessa tilanteessa johtaa syyttelyyn. Ja seuraukset on huomioitava, joten tälläisiä oikomisia harrastaneella ihmsellä on joko taipumus olla ignorantti idiootti tai sitten asenteellisesti mutantti -ihminen jonka munuaiset ovat syntyessään nurinpäin ja pumppaavat kaiken kusen heidän päähänsä. Enkä tiedä kumpi vaihtoehdoista on pahempi. Enkä välitäkään tietää. En halua olla näiden tulkintojen kanssa ja näitä väkertävien ja vakavasti ottavien ihmisten kanssa missään tekemisissä. Uskovaisille ystäville, joiden kritiikki tietysti kohdistuu minun suuntaani enemmän kuin tuo esillenostamani L -koodi -teoria voivat minun puolestani palata takaisin siihen toisenlaiseen kieltämiseen, kuten kauppojen sunnuntaiaukioloaikoihin ja kaikkeen muuhun. Lopuksi minulla ei ole muuta sanottavaa koko asiaan kuin heittää epämääräisiä Bill Clinton -sitaatteja. (Klintonin Bili, aina naisten huulilla.)

torstai 10. lokakuuta 2013

Saumaa vaikka mihin ~ Saavutettavissa olevat potentiaaliset mahdollisuudet

Olen pitänyt "potentiaalista" ja "mahdollisuutta" samaan viittaavina sanoina, joko synonyymeinä tai ainakin melkein sellaisina. Olen jopa luullut ymmärtäväni niiden merkityksen. Sitten kohtasin sanaparin "potentiaalinen mahdollisuus". Kuulostaa hienolta ja varteenotettavalta. Sellaiselta joka bisnesmoguli esittää lavalta kuin mystinen erakkotietäjä - tosin paremmin pukeutuneena ja pirusti varakkaampana ja muutenkin ihmisenä jolla on elämässään paljon enemmän mahdollisuuksia valtaan ja asioiden tekemiseen.

Tämä viisaaiden sanomisten tulkitseminen onkin sitten hieman vaikeampaa:
* Kyseessä voi olla toistamalla tehty retorinen keino. Sen avulla korostetaan jotain puolta. Tuplailmaukseksi tulkiten korostuu nimenomaan se, että kyseessä on mahdollisuus.
* Sanapari voi olla heikentävä. Se olisikin päinvastoin äärimmäistä epätoivoa siitä että ei ehkä sittenkään ole mahdollista.
* Kyseessä voi olla sarjoitus, jossa on mahdollisuus johonkin, ja tämän toteutuminen sitten luo mahdollisuuksia johonkin muuhun.

Näin ollen "potentiaalinen mahdollisuus" voiso olla jotain jossa on vähän kuin pelkän toivon varassa oleva luottamus äärimmäisen vääjäämättömän pahan edessä. Kuin taivaspaikka agnostikolle joka tietää kuolevansa. Tai sitten vaihtoehtoisesti se on kuin lupaava työhaastattelu, jossa ikään kuin Matti Nykäsen hengessä jokainen tsäänssi on uusi mahdollisuus. Tai sitten sanaparia veivaamalla päättelemme se on kuin jollain firmalla voi olla esimerkiksi mahdollisuus johonkin liiketoimeen, jonka kautta on jatkomahdollisuudet johonkin (yleensä kassavirran kasvuun). Eli on mahdollisuus johonkin jossa on sitten potentiaalia sitten.

Näin ollen potentiaalinen mahdollisuus on vielä omituisempi kuin toistosanonnat, kuten vaikka "operatiivinen toiminta". Se on vielä epämääräisempi kuin sanonta "Mahdollisesti ehkä".

Voidaan tietysti sanoa filosofisesti, että tarvitaan tarkempaa analyysiä. Tällöin voidaan esittää vaikka niin, että asioissa ei ole potentiaalia vaan potenssia (kykyä tai ainesta), jolloin niistä tulee potentiaalisia (mahdollisia). Tässä ajattelussa ongelmaksi korostuu kontekstin tarkka määrittely ; Sillä jokainen tietää, että monelle ihmisille potenssi ei ole mahdollisuus. Potentiaaliin viittaava potenssin idea on hyvinkin eriytyneissä merkityksissä. Matematiikassa potenssi tarkoittaa toistuvaa kertomista itsellään, joka johtaa hirveään eksponentiaaliseen kasautumiseen. Ja lääketieteessä on edellämainittu siittimenpystyynnostovoima. ~ Etymologisesti tämäkin ongelma tietysti ratkeaa kun muistamme, että potentiaali viittaa kyvykkyyteen 'sellainen joka kykenee'. Kun potenssi on sitä kykyä ja mahtia. Kontekstit rakentuvat kätevästi kun tajutaan että impotenssi viittaa kyvyn puutteeseen, omnipotenssi 'kaikkivaltiuteen' ja niin edespäin.

Mutta ei tuo apua tämäkään analyysi (anal = perse ; lysis = erotella ~ perseen revintä).

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Samoja sanoja, eri sanoja

En ole hirveän usein vaikuttunut Derridasta. Joskus tapahtuu kuitenkin poikkeuksia. Tuorein tämänlainen tapaus liittyy hänen différance -käsitteeseensä. Se käsittelee erilaisuutta. Sitä on kenties helpoin ymmärtää samanlaisuuden kautta. Samanlaisuus on perimmiltään toistoa. Mutta ongelmaksi tulee se, että toistamisesta huolimatta identtisyys jää usein saavuttamatta. Kielestä itse asiassa muotoutuu erojen synnyttäjä. Konteksti määrittelee termin sisältöä ja konteksti sitoo termiin merkityksiä. Käsitteet, etenkin niiden konnotaatiot, elävät. Kielestä syntyy vastakohtien kokoelma, jossa trendinä on se, että termien väliset erot korostuvat.

Tästä on hyvä hypätä synonymeihin. Koulussa opetetaan, että synonyymi tarkoittaa sitä että sanalla on sama merkitys. Denotaatioissa ei siis ole eroja, ja sanat voidaan vaihtaa toisikseen. Itse asiasas äidinkielessä usein kannustetaan siihen, että termejä käytettäisiin elävästi ja runsaasti. Eli ei jumitettaisi vakiosanoihin. Todellisuus on tätä harmaasävyisempi.

Kuulin Kata Saastamoisen gradusta. Gradu oli tehty assosiatiivisista eroista synonymiassa. Hänen päähuomionaan oli, että absoluuttiset synonyymit ovat äärimmäisen harvinaisia. Eli synonymisilläkin sanoilla on käytännössä aina eroa. Jos eroa ei ole denotaatioissa, niin konnotaatioissa ; Merkitys voi olla pinnallisesti sama, mutta niillä on tyylillinen ero. ~Esimerkiksi iso-suuri ; Iso on konnotaatioiltaan arkisempi ja viittaa konkreettisuuteen (tai vanhuuteen). Toiminta-alue on rajatumpi. Suuri on hienostuneempi ja abstraktimpi ja sillä on hyvin laaja sallittu sovellusala. Saastamoinen itse kertoi asiaa netissä seuraavalla tavalla "Napoleon oli suurmies, muttei järin iso."

Näin pelkkänä retorisena keinona esiintyvä kieleneloisuusvaatimus on itse asiassa hyvin ovelasti piilotettu viestin sisältöä koskeva vaatimus. ; Synonyymiin vaihtaminen voi muuttaa konnoataatioita ja täten viestiin vaaditaan vääristymää, pohjimmiltaan samaksi väittäminen on tässä yhteydessä ekvivokaatio -päättelyvirheeseen pakottamista. Toki tässä äidinkielen opettajan puolella on se, että monet tekevät juuri kuten itsekin teen. Eli käytän kieltä huolimattomasti ja toistossa ei ole kysymys käsitteellisestä koherenssista vaan siitä että se sana on mielessä. Ei ole mietitty onko juuri se se paras sana välittämään sen viestin.

maanantai 19. elokuuta 2013

Skeptikon noidankehä

Skeptikon elämässä tärkein oivallettava asia on se, että hänen kanssaan ei oikeasti juuri koskaan keskustella. Sitä yleensä myydään sen nimellä. Kuitenkin yleensä ongelma on pikemminkin niin, että joku haluaa todistaa oman asiansa olevan tieteellinen, ja skeptikko joka antaa myötäsukaisen vastauksen on järkevä skeptikko ja erimielinen täytyy sitten musertaa joko argumentatiivisesti tai turvautumalla keinoista yleisempään - nihiloimalla skeptikko skientistiksi ja "tiedeuskovaiseksi".

Skeptismin liittäminen "skientismiin" ja tämän rinnastaminen uskonnoksi on klisee. Jokainen skeptikko on kuullut tämän. Yleensä se tapahtuu vasta kun joku selittää jonkin asian olevan tieteellisesti todistetun ja sitten se ei sitä olekaan. Joskus kysyjä vastustaa skeptikoita "rajoittuneina" ja pitäen heidän elämäntapaansa suoraan halveksuttavana. Uskontonimitys tässä vakiintuneessa arkikielisessä yhteydessä on yleensä leimaava. Uskonnollisuus -leimalla halutaan vähentää ja negatoida toisten sanomisten arvo ja merkitys. Se on sen pohjimmainen tavoite ja idea.

Karkesti ottaen jos näkemys on tiedettä, se pärjää tiedemaailmassa ja skeptikot ovat tässä yhteydessä itse asiassa aika irrelevantti ryhmä. Suurin osa skeptikoistahan ei ole ammattitiedemiehiä, vaan aivan tavallisia ihmisiä ; Tieteen kehitystyö tapahtuu aivan eri skenessä. Tässä kohden skeptikon debattikaverit voidaankin jakaa karkeasti kahteen ryhmään:
1: Dogmaattiset maailmankuvailijat. He eivät ole luovia. He edustavat jotain klassista pseudotiedettä. He ovat opetelleet ja lukeneet tämän pseudotieteen perinnettä. Keskustelu on yleensä kliseitä ja aineistoa jonka voi lukea laadukkaampana jostain kyseistä pseudotiedettä käsittelevästä kirjasta.
2: Pellepelottomat, joilla on itsellään jokin fix idé. He eivät lue argumenttejaan kirjoista. Sen sijaan heillä on oma idea jota he levittävät kaikialla. Tässä yhteydessä he generoivat mielellään lauseita joissa on heittomerkkejä ja tieteellisiä termejä. Tyypillistä on se, että mallia ei yleensä ole kunnolla muotoiltu ja sidottu mihinkään aineistoon. Sille halutaan täsmennyksiä jotta sitä kehitettäisiin. Tätä asiaa ei viedä läpi siellä missä oikea tieteen mullistava paradigma vedettäisiin. Eli tiedemaailmassa. Sen sijaan sille haetaan suosiota kaduntallaajien keskeltä joilla ei yleensä ole tieteellistä kompetenssia osallistua tämänlaisiin keskusteluihin. Keskustelua esitetään ikään kuin ideaalina. Tässä yhteydessä pahimmillaan jokin tieteellinen kaava esitetään ja se että se on asetettu näytille tarkoittaa samaa kuin että näkemys on tiedettä. Suurin osa kuitenkin vain levittää termejä.) Näissä yleistä on se, että levittäjällä on intuitio asioiden luonteesta mutta hän ei ole kunnolla rakentanut sen ympärille lihaa. Muut työllistetään tekemään se varsinainen työ. Itse pidetään kunnia "idean kehittelystä". Ja sitten ihmetellään kun kukaan ei tule mukaan. Tähän osallistumista skeptikoilta odotetaan asenteella jossa "jos et vastaa, tässä on järkeä". Ja sitten jos kritisoit niin olet "tiedeuskovainen".
+: Tosiasiassa asia on harmaasävyisempi. Itse asiassa monien pellepelottomien kohdalla onkin huvittavaa miten tässä aina puhtuaan "avomielisyydestä", "luovuudesta" ja "mielikuvituksesta". Kuitenkin usein heidän juttunsa sopii täysin hyvin johonkin aivan vakiintuneeseen ideologiapiiriin. Taustalla on yleensä jokin perinne, ajatussuuntaus, joka on itse asiassa vakiintunut ja johon liittyvät huonojen argumenttien pilvet ovat sen verran tuttuja, että tosiasiassa uusiomuotoilut ova enemmän epämääräistä variointia jo aiemmin tutusta asiasta. New Agelaishenkiset vääntävät kvanttimystiikkaa jossa puhutaan kvanteista mutta ainuttakaan testiä ei tehdä, eikä aineistoa koskaan sidota siihen kaavastoon.


Valtaosa pseudotieteiden vallasta perustuu
1: Yksinkertaiseen epäsymmetriaan joka ei koskaan pelaa tiedettä kannattavan skeptikon puolella. Epämääräisellä kaiken falsifioinnin ja kritiikin ulkopuolella olevalla saivartelulla - tai jopa suorastaan tieteenvastaisella teorialla - on se etu, että on todella helppoa sanoa tieteellisen kuuloisia taikasanoja ja liittää niitä johonkin aiheeseen. Niiden osuvuus vaatii myös kykyä ymmärtää näiden konseptien sisältö ja taito niiden soveltamisessa käytännössä. On helppoa sanoa "kolmogorov kompleksisuus" ja "heiselbergin epätarkkuusperiaate" ja on hemmetin vaikeaa analysoida tämän konseptikimaran relevanttiutta vaikkapa aivojen toimintaan. ; On haastavaa sanoa, että onko asia mahdollista, lähtökohtaisesti ihan pelleä vai peräti todistettua. Tätä varten asiaa pitäisi kysyä ensin huipputiedemiehiltä ja näiden alojen huippuosaajilta ja vasta sitten tehdä tälläisillä konsepteilla oikeutettu parannusranneke kaduntallaajille tarkoitettu tiedekirja myyntiin.
2: Toistoon.
Kaikki pseudotieteet harrastavat sitä että sama huono argumentti tulee esiin, uudelleenlämmitetään, siihen viitataan epäsuorasti kritisoimisen jälkeen tai sitten sama virhe toistetaan "uudessa paikassa" perusvirhe säilyttäen. (Jostain syystä etenkin homeopaatan kohdalla tätä näyttää tapahtuvan paljon.) Toistossa teho syntyy siitä että jossain vaiheessa reaktio on kenties pitkä arugmentointi. Viidennellä kerralla ei enää motivoi selittää vaivalla samaa - etenkin kun mitään vakavaa reaktiota ei argumentoinista ole, eli sinua ei oikeasti kuunnella tai oteta vakavasti, joten miksi edes välittää. Homeopaatti onkin sitten yllättäen pahoillaan ylimalkaisesta kohtelusta joka tulee siitä yksinkertaisesta tosiasiasta että hän sattuu olemaan epäluova paskojen argumenttien kliseekerhon toistoharjoitteiden suurmestarin ykköspapukaija. Jokainen kerta toistossa esitetään kuin se olisi ensimmäinen kerta ja skeptikko arvioidaan ottamatta tämän argumentaatiohistoriaa huomioon.

Itse asiassa tämänlaisen keskustelukentän perusasetelman virittämisen esiintyminen tarkoittaa käytännössä myös sitä että pseudotieteilijä joka kinaa skeptikon kanssa ei käytännössä koskaan halua keskustella tai varmistella onko hän tehnyt jonkun virheen. Kysymys on julistamisesta. Näkyvyyden saamisesta. Mainonnasta. Oman egon tuomasta ylivertaisuudesta jolla ojennetaan niitä idiootteja tiedeuskovaisia. ; Pohjimmiltaan skeptikoiden asenteet onkin usein sovellettu osaksi nihilaatiostrategiaa. Tämä on uskonnollisille lahkoille tyypillinen strategia, jossa kritiikin sisältö on irrelevanttia koska kritiikin ilmestyminen ennustetaan ja sen nähdään olevan todiste siitä että skeptikko on väärässä ja itse oikeassa. (QED perään ja MOT.)

Nihilaatiosta klassinen esimerkki saadaan siitä miten Jehovan Todistajat hankkivat itselleen uskottavuutta nihilaatiostrategialla selittämällä käännytettävälle, että Saatana haluaa vastustaa Jehovan Todistajiin liittymistä ja siksi joku sukulainen tai muu epäilijä tulee kommentoimaan jotakuta joka haluaa liittyä Jehovan Todistajiin. Näin kaikki kritiikki - joka johtuu siitä huolesta että joku näkee kun ihminen on liittymässä lahkoon - muuttuu "todisteeksi". Toki ei oikeasti. Vaan ihmisten päässä. Totuus on tuolla ulkona, empiirisessä maailmassa, mutta valhe, se on ihmisten päiden sisällä. Useimmiten intuitioksi ja uskonvakaumukseksi naamioituna. Skeptikoiden kohdalla skeptikoiden reaktio nähdään aina joksikin joka osoittaa
että itse kritisoitu asia oli relevantti. Asian vastustaminen on tietysti "tiedeuskoa" tai "tiedeuskontoa". Kun on  ennustettu että suuttuu skeptikko, koska hän on lukkiutunut johonkin rajoittuneeseen maailmankuvaan, niin ei pidä ihmetellä jos ihmisten päissä tapahtuu puolivoltti jossa jokainen kritiikki todistaa sen että oletkin oikeassa. Mitä kritisoidumpi, mitä useampi vasta-argumentti sille löytyy ja mitä useampi on mollaamassa ajatustaisi, sitä varmemmin olet oikeasti vain väärinymmärretty ja vainottu nero. Kyynel.

Pahinta ei oikeastaan ole edes tämä. Sillä skeptikko tottuu tähän kehään. Se toistuu niin monta kertaa että siihen ei tule yllättävyyttä. (Ja sitten ihmetellään jos porukat on joskus vihaisia. Minä ihmettelen että miten helvetissä eivät ole vihaisia. Paitsi minä, joka olen aina vihainen muutenkin. Mutta ei tästä sen enempää.) Pahinta on se, että skeptikko ajautuu omituiseen kehään joka alkaa jo aivan ensimmäisestä skeptikon lausumasta kommentista. Ja joka vain pahenee ajan mittaan. Kenttä toimi yksinkertaisella idealla "Jos asiaan ei reagoi, se kertoo siitä että argumentit olivat hyviä" Ja "jos asiaan reagoi, asian täytyy olla tärkeä - ja skeptikolla on maailmankuvallinen ragevaihde joka estää häntä ymmärtämästä totuutta."

Ja tämä pahenee jos olet koskaan vastannut mihinkään niin että olet jäänyt mieleen. Itse olen huomannut olevani omituisessa tilanteessa jossa on ikään kuin pakko vastata koska on niin usein vastannut. Nimittäin jos ei vastaa, niin sitten käy niin että joku sanoo että "tuo on aina kommentoinut, joten se että hän ei reagoi tarkoittaa että argumentit ovat erityisen hyviä." Kehää ei voi katkaista kun siihen on kerran liittynyt. Skeptikko on vähän kuin "Hotel Californiassa", jonka viimeinen säkeistö muistuttaa "You can check out any time you like / But you can never leave!"

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Ei opiksi vaan ojennukseksi

Uskonnollisessa elämässä kertaamisella on aina ollut suuri arvo. Esimerkiksi luostareissa tärkeässä osassa munkkien elämää oli niinsanottu ruminaatio, jossa kerrattiin jo opittuja asioita ja voitiin tarttua vaikkapa yksittäiseen lauseeseen ja keskittyä siihen omassa mielessä. Myös esimerkiksi isämeidänrukouksen toistaminen tuntuu olevan olennainen osa seurakuntaelämää. Jehovan Todistajat ovat tehneet toistamisesta omituista, koska heillä koko toiminnan ytimessä on "keskustelu" joka luetaan Vartiotornilehdestä. Heillä on lopussa kysymyksiä joihin vastaus löytyy suoraan tekstistä. Ja tämä täytyy sitten sanoa omin sanoin asiasisällän muuntumatta.

Olen aina kokenut tämän äärimmäisen tylsänä. Ruminaatio ei ole mieleenpainamista vaan meditaatiota. Ja muut osat ovat vain tylsiä. Kuitenkin uskovaiset tuntuvat olevan nimenomaan erimielisiä. Heille tämä toistomateriaali on erityisen olennaista ja tärkeää.

Tämä on hyvä muistaa. Sillä jos puhutaan esimerkiksi kreationisteista, ei ole tavatonta törmätä identtiseen sisältöön. Esimerkiksi pari päivää sitten paljastui että kreationisti Hamza oli copy-pastettanut Daniel Lane Craigia ja lisännyt tekstiin muutamia virheitä. Tämä kopiointikäytänne on hyvin tavallista. Itse asiassa Myers on hyvin oikeassa sanoessaan että se on enemmänkin "talon tapa". "you can often take creationist comments, especially when they're lengthy, run them through a google search, and discover that the were lifted wholly from some other source. If you read the creationist literature for any length of time, it really begins to sound all alike, because what they'll often do is cobble together their treatises by lifting whole paragraphs and pages from previous creationist tracts." Kreationistien tekstit ovat joko suoria plagiaatteja tai pastisseja.

Näin ollen ei pidä olla yllättynyt paljastuneista asioista. Kreationistien kommenttifloodit ovat toki ctrl+c - ctrl+p -strategialla tuotettuja. Mutta sama koskee suurta osaa heidän vakavasta kirjallisuudestaankin. Kari Tikkanen esimerkiksi huomasi, miten Pekka Reinikaisen "Unohdettu Genesis" on jotain muuta kuin "aikaansa nähden hyvä kreationistikirja" kuten moni kreationisti mainostaa nykyäänkin. Se on "What is Creation Science?" -niminen kirja suomeksi käännettynä ja raamatunlauseilla koristeltuna. Samoin ei pidä ihmetellä että Puolimatkan Pianka -Pannukakku johtui "luovan panoksen minimoimisesta".

Syynä on se, että niiden tehtävänä ei ole alunperinkään opettaa uusia asioita. Niiden tehtävänä on enemmänkin kerrata. Kertaamalla taas ojennetaan, syvennetään jo syötettyä dogmaa. Tässä ne muistuttavat salaliittoteorioiden lähestymistapaa jossa uutinen johon viitataan voi olla uusi, mutta jokaisen niiden taakse liitetään sama taso. Toistolla vahvistetaan mielleyhtymää. Tehtävänä ei ole kultivoittaa kriittistä ajattelua ja tuottaa vastauksia kritiikkeihin vaan totuttaa ajattelutapaan jotta kriittinen ajattelu vaikenisi.

Tätä he sitten kutsuvat utse oman maailmankuvansa syventämiseksi. Minä kutsun sitä halvaksi saivartelusofismiksi jonka harjoittaja ei ansaitse mitään kunnioitusta.

lauantai 31. maaliskuuta 2012

Harakan hutut

Shallitin "Recursivity" -blogissa on juttu joka käsittelee (hyvin kevyesti ja pinnallisesti) informaatiota. Sen ytimessä on Intelligent Designin kannattajan esitys jonka mukaan evoluutikoiden informaatiokäsiteargumentit ovat väärässä koska "misunderstands what is meant by "new information"." Kun argumentit esimerkiksi käsittelevät sellaisia asioita kuin Kolmogorov kompleksisuutta on tämä jo lähtökohtaisesti väärin.

Tämä on olennaista koska kreationistien ajoista lähtien on ollut olennaista poistaa geenien kahdentumisesta tuleva informaatiolisä ; Klassinen argumentti kun on että rappeutuminen on ilmiselvä tai vähintään evoluutio mahdotonta koska muutos muuttaa informaatiota jolloin vanha tuhoutuu ja kahdentuma toistaa informaatiota eikä lisää sitä.
1: Tämän klassinen huomautus on että jos ensin kahdennetaan informaatio, ei kenties rakennu uutta informaatiota, mutta jos toinen näistä kopioista muuttuu niin informaation muutos ei tuhoa vanhaa. Ei tästä kuitenkaan sen enempää.

Informaatiopuolustus perustuu siihen että ei käytetä klassisia informaatiokäsitteitä kuten Shannonin tai muiden vastaavien informaatiokonsepteja. Ratkaiseva muutos on intuition ja arkijärjen käyttö ; "There must be some sense of the word "information" in which another copy of the same sentence does not add information. It may not be true of Kologorov information, but it seems true of what most people (even most scientists) think of information. Is there a way to reconcile these two different ideas? Has Kolmogorov's definition failed to correctly formalise our intuitive concept of information? (GASP!)" Eli jos Kolmogorovin mallissa informaatio voikin toistuessaan kasvaa, niin se on enemmänkin tämän informaatiomallin ongelma.

Shallit toki nappaa tieteellisen keskustelun kannalta olennaisen yksityiskohdan. "If Kolmogorov complexity does not capture your notion of information, then it's up to you to provide a rigorous definition for discussion and debate. So far what creationists do is rely on our informal notions, which are vague and inconsistent." Eli vaihtoehtoisia informaatiomalleja vaivaa se, että niissä on voimakkaita heikkouksia ; Niissä on sisäisiä ristiriitaisuuksia tai muita ongelmia. Informaatioteorian tiede ei ole siksi niiden kautta edes mahdollista. Kolmogorovin ja Shannonin teoriat ovat sentään eheitä ja käyttökelpoisia malleja, ja itse asiassa ne ovat juuri sitä mitä informaatiotieteissä tarkoitetaan kun sanotaan sana "informaatio".
1: Ihan oikeasti ; Jos käytetään muuta sanaa tarkoittamaan informaatiota, itse asiassa tavallaan valehdellaan ; Informaatio on tieteellisen kuuloinen sana joka tuo mukanaan tieteen karisman. Tämä on ansionriisuntaa ; Ekvivokaatiolla yritetään kätkeä se tosiasia että oma malli on viallinen ja epätieteellinen. Sanan kirjainjärjestyksen kopioinnissa ei kopioida tieteellistä konseptia sanan takana vaan mielikuvat. Tästä onkin mainio lausunto Shallitin blogauksessa "Yes, well, that's the thing, isn't it? Kolmogorov's theory is clearly defined and usable, whereas our "intuitive understanding" is vague, contradictory and inconsistent between different persons. Thus, if we use Kolmogorov, we can check each other's work and see if mistakes have been made, whereas if we use "intuitive understanding" all we are left with is seeing who can shout the loudest."

Mutta jos oletetaan että liikutaan intuitioargumentaation maailmassa, jolloin matemaattinen konsepti on "jäljessä" eli ideana on se että intuitiota vastaavaa teoriaa informaatiosta ei ole ja tämänlaista yritetään kehitellä. Tällöin joustavampi filosofiointi on mahdollista - toki sen sisällä on tunnustus "meillä ei ole mitään mallia teille, ollaan vielä esitieteellisessä vaiheessa tämän ideamme kanssa", mutta tämä onkin enemmänkin lähtökohta josta yritetään kehittää tilannetta eteenpäin kuin lopullinen epäonnistuminen.

Mutta valitettavasti edes tällöin toistuvuuskonsepti ei toimi juuri ollenkaan.

Toisteisuuden kohdalla on kuitenkin selvää että intuitio nimen omaan kertoo että toisteisuus voi tuoda lisää informaatiota. Tämä on itse asiassa olennaisena osana monessakin asiassa. Jos intuitio otetaan argumentiksi itsessään on varsin perusteltua sanoa että esimerkiksi englantilainen levinnyt harakoiden lukumäärään liittyvä lastenloru "One for Sorrow" heijastelee arkijärkeä. Lukumäärä voi todellakin lisätä tietoa.
1: Koska virallinen versio on toistuva, voisin esittää erään omituisimman tietämäni version/mukaelman tästä runosta ; "One for sorrow; / Two for joy; / Three for a girl; / Four for a boy; / Five for silver; / Six for gold; / Seven for a secret never to be told; / Eight you live; / Nine you die; / And youll never learn the reason why." Tässä runossa on mukava henki joka lisää riemua lastenkamareihin ja kaikkialle muuallekin missä sitä kertoilet. Kunhan yleisöllä vain on englannintaito hallinnassa, tämän runon lausuminen pehmeällä äänellä yöllä jossain baarissa itähelsingissä voi olla jopa karismaattinen aktio.

Jos tämänlainen lukumääräkonsepti tuntuu "intuition raiskaamiselta" jossa on enemmän kyse taikauskosta, niin informaatiota voidaan levittää intuitiivisesti esimerkiksi siten että oletetaan että sinulla on kassakaappi jossa on kaksi numeroa. Voit laittaa kirjainjonon "111111" joka kertoo että ensin pitää kiertää 1 ja sitten 6. (Tai vaihtoehtoisesti jos siinä on vain "6" niin voit kääntää "6-1". Lukumäärä voi selvästi lisätä tietoa asioista.

Lisäksi niinkin olennainen asia kuin ruuanlaitto pitää usein sisällään idean jossa toisto nimenomaan tekee eroja. Esimerkiksi kakkua leipoessa on merkitystä lukeeko reseptissä "1 muna" vai "2 munaa". Hyvin monesti arkinen ja intuitionmukainen ajatelu kertoo että lopputulos vaatiikin nimenomaan sitä että lukumäärällä ja toistolla on ratkaisevasti väliä. "Kokkausmetaforan" ja vastaavien taas voidaan katsoa olevan olennaisia kun mietitään vaikkapa sitä miten Jumala on "leiponut" ihmisen. (Joissain kansanperinteissä Jumala itse asiassa tekee juuri näin, leipoo ihmisen esimerkiksi savesta.)

On varsin ilmiselvää että intuitionkin mukaan toisteusuus nimenomaan lisää informaatiota. Tämä näyttää miten syvästi denialistinen kreationismi on ; Perimmäinen ainut perustelu on presuppositionistinen asenne hengessä "Kahdentuminen ei saa lisätä informaatiota koska muuten evoluutio voisi toimia, mikä on mahdotonta koska "Raamattu" ja ehdoton vakaumukseni - so there, evolutionists."
Kuvassa on harakanpesä, joka on tuoreesti ilmestynyt bloggaajan pihamaalle. Pesässä sekä oksien että harakoiden lukumäärällä on väliä. Se on se olennainen ero.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Ajatuksen leviäminen on hieman kuten vastatuulessa juoksemista

Erwin Schrödinger käytti "My view of the world" -kirjassa sanaa mneme, jolla hän käsittelee orgaanisen ja epäorgaanisen maailman eroa. Erona on se, että elollinen muistaa menneet tapahtumat ja osaa toimia niiden kautta. Näin syntyy ärsykkeitä ja niihin reagoimista, signaaleja. Esimerkiksi tätä on ehdotettu Susan Blackmoren meemi -sanan taustalle. On toistuvia ideoita joita kopioidaan ja jotka siirtyvät ihmisestä toiseen.

Moni ei näe meemiä, Blackmoren määritelemällä tavalla, järkevänä käsitteenä. Mutta likimain kaikki kuitenkin ovat sitä mieltä että innovoinnin ja toistamisen välillä on inbalanssi. : Ilman muistia maailmasta on likimain mahdotonta keksiä järkeviä, todellisuuteen liittyviä, innovaatioita. Mutta samalla uuden keksiminen on vaikeampaa kuin jo keksityn toistaminen. On vaikeaa tehdä hittibiisi, mutta sen piraattikopioiden lataaminen netistä on helppoa. Hyvän hittibiisin tekeminen vaatii kuitenkin näkemystä toimivasta musiikista, muistamista.

Tästä saa pienen aavistuksen katsomalla eri maiden sanastoon. Sillä sana pitää sisällään idean jostain ; Sanan kehittäjä viittaa johonkin, ja tämän eriyttäminen ympäristöstään vaatii jonkinasteisen oivalluksen. Osa on konkreettisia, kuten vaikka "kissaa" kuvaava sana. Mutta jotkut vaativat syvempää tajuamista ; Esimerkiksi hollantilaisilla on siisti sana, "uitwaaien". Se kääntyy suomeksi likimain "kävellä tuulessa huvikseen", joka viittaa siihen riemuun joka tuulessa kävelystä voi tulla.

Tuulessa kävelemisen riemu lienee yleismaailmallinen. Mutta kaikkien kielessä se ei pamahda aivosolukkoon yhtenä sanana. Joku hollantilainen on käsittänyt tarpeen ja muut ovat ottaneet idean vakavasti ja termi on levinnyt. Tällä sanalla soisi olevan synonyymin suomen kielelläkin. Onhan meillä monenlaisia synonyymisanoja tappamiseen ja sotimiseen tarkoitetuille aseillekin.
Kirjoittaja pitää tuulisesta ilmasta kenties enemmän kuin muusta. Tosin vanhemmiten ukkosmyrskyt ovat muuttuneet sisätilaurheiluksi, mukavuudenhalu kun ajaa kastumisen välttämiseen. Kenties tämä viittaa tarpeeseen sanalle "tympääntymisentunne joka syntyy myrskyisenä päivänä siitä että ei kastumisen välttämisen vuoksi viitsi lähteä nauttimaan tuulessa huvikseen kävelystä."

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Mikä tekee "historiallisen dokumentin".

"Raamattua" pidetään yleisesti ottaen luotettavana historiallisena dokumenttina. Syyksi tähän voidaan sanoa vaikkapa se, että siitä on olemassa vanhoja kopioita, joita vertailemalla on huomattu että se ei ole muuttunut. Monia muitakin historiallisia dokumentteja tunnetaan. Niissä kopioita on yleensä vähemmän ja niissä on enemmän eroja versiosta toiseen.

On suorastaan ilmiselvää, että tämä ei tarkoita sitä että Raamattu olisi dokumentaarinen, tosiasioita kuvaava. Toistaminen tekee siitä historiallisen siinä mielessä, että se ei ole muuttunut aikojen saatossa. Tämä on historiantutkimuksessa hyvin tärkeää. Sillä esimerkiksi kuningas Arthurin kohdalla kävi niin, että tapahtumia väritettiin ajan mittaan. Ei ole alkuperäistä lähdettä jossa olisi tarkkaa tietoa, joten Arthur -tarina muuttui aikojen saatossa. Itse asiassa Arthurista saadaan myytti, joka ei ole historiallisesti tarkka dokumentti 500 -luvulta, koska Arthurin saagaan on sekoittunut tarina -aineksia aina 1200 -luvulle asti ja luultavasti siitäkin eteenpäin.

Raamatussa vastaava ajan mukaan kerättävä myyttiroska on itse asiassa nähtävissä. Raamattu on koostettu eri -ikäisistä jutuista. Ja mitä lähemmäs alkua Raamatussa mennään, sitä aktiivisemmalta Jumala näyttää ja sitä massiivisempia ja ilmiselvempiä merkkejä hän itsestään antaa. Jumalan tehot vähenevät. Syynä lienee se, että kun asia on kirjattu kirjoihin ja kansiin, sitä on alettu toistamaan sellaisenaan. Niitä on pidetty pyhinä jopa siinä määrin että juutalaiset ovat laskeneet kirjaimia jotta ei syntyisi kirjoitusvirheitä. Tämä on kopiointivarmuutta tehostava elementti. (Jonka seurauksena syntyy samanlaisempia versioita, joka lisää "historiallista dokumentaatiota".) Tämä "Jumalan mahdin vajunta" onkin indikaattori siitä että suullisessa perinteessä tarinat ovat voineet pikku hiljaa värittyä, kun jokin asia on muistettu hieman omalla tavalla ja tämä on sitten siirtynyt sukupolvelta toiselle kuin rikkinäinen puhelin.

Kuitenkin toistaminen ei tee asiasta suoraan totta. Esimerkiksi Koraania on kopioitu hyvin paljon. Se ei tee siitä totta. Se, kun nyt saadaan paljon kopioita "Harry Potterista", voi tulevaisuuden historioitsija pitää sitä tarkkana historiallisena dokumenttina, koska tarjolla on monta eri versiota jotka ovat keskenään samanlaisia, muuttumattomia. On monta identtistä kopiota joten tulevaisuudessa luultavasti tiedetään että "Harry Potter" on hyvin sidottavissa aikaansa. Se on hyvä jos tulevaisuudessa halutaan selvittää mitä nyky -yhteiskunnassa tehdään (mitä en tulevaisuuden tutkijoille suosittele.)

Itse asiassa silti moni nulenpääkirjoituksella saveen raapustettu kuitti on lähempänä todellisuutta kuin Tylypahka. Vaikka näistä kuiteista tunnetaan vain yksi versio. Todenmukaisusu ei kasva toistolla. Muuttumattomuus ei tarkoita samaa kuin tosi.

Toisaalta ei ole mikään ihme, että Raamattu on hyvin samanlainen eri sisältöjen kanssa.
1: Vanhaa testamenttia Juutalaiset ovat kopioineet harvinaislaatuisella tarkkuudella. Tarkkuus ei ole johtunut siitä että sanoma olisi välttämättä totta, vaan syynä on ollut ensi sijassa se, että se on ollut kansan yhdistävä uskonto.
2: Uusi Testamentti taas on lähtöisin pienestä joukosta, jolloin ei ole kerätty mitään tuhansien ihmisten kansanperinnettä. Tämä vähentää variaatioita.
3: Paavalin kirjeenvaihto vihjaa että alkukristillisyydessä oppia kunnioitettiin. Eli oli hierarkinen auktoriteetti valvoi sananpuhtautta. Tämä vähentää erilaisten versioiden syntyä.
4: Raamattua on muutenkin kohdeltu tiukasti oikeaoppisuus mielessä; Raamattu kanonisoitiin ja "tietyt asiat asetettiin ytimeksi", moni vaihtoehtoversio muuttui apokryyfikirjallisuudeksi. Nämä ovat "hyvinkin erilaisia versioita Raamatun sanomasta". Näiden karsinta poisti runsaasti variaatiota.

Yleisesti ottaen Raamatusta on paljon kopioita samoista syistä kuin muitakin kirjoja joista on paljon kopioita. Niitä on pidetty tärkeänä. Harry Potteria on paljon koska sitä on painettu paljon. Kopiomäärän syy on suosio ; On siis muistettava vain että populismi ja totuus ei ole sama. Totuudellisuus ei sen sijaan ole käsiäänestys tai vakaumusäänestys tai muu mielipideäänestys. Historiallinen dokumentti on eri asia kuin historiallisesti dokumentaarinen.

Usein Raamattua kuitenkin kohdellaan aika dikotomisesti. Sen ajatellaan helposti olevan kokonaan tosi tai kokonaan valhetta. Kuitenkin siellä voi olla hyvinkin paljon tosia historiallisia asioita. Esimerkiksi sitä kautta saadaan tietoa juutalaisten kuninkaista ja mahdollisesti kansanvaelluksistakin. Ja toki esimerkiksi tulivuorenpurkaukset ovat voineet saada myyttisen vitsaustarinan muotin, mutta tätäkin ilmiötä voidaan yrittää hakea tarinoiden takaa. Asia vertautuu Homeroksen tuotantoon. Niiden pohjilta löydettiin Troijan kaupunki. Harva silti uskoo että tämä historiallinen dokumentaarisuus todistaisi kreikan monijumalaisen jumalkunnan puolesta juuta tai jaata.

Raamatun kohdalla fundamentalisteilla tuntuu olevan kuitenkin vaikeuksia erottaa asioita vastaavalla tavalla.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Juorujournalismi.

Blogitoiminnassa on kysymys hyvin usein ajankohtaisten asioiden kommentoinnista. Tämä tarkoittaa sitä että bloginpitäminen muistuttaa usein kovasti lehdistön toimintaa. Toki kaikki blogit eivät sisällä journalismia koska blogi ei ole tyyli, vaan julkaisukanava. Mutta yllättävän moni tekee niin.

Toisaalta voidaan sanoa että myös lehdistön toiminta on blogistunut. Se muistuttaa yllättävän paljon blogejen maailmaa. Lehdistö voi jopa lähentyä blogaamista. Jokaisessa nettiuutisessakin on nykyään kommenttiruutu.

Nimittäin ; Perinteisesti on ajateltu että poikkeavat asiat ovat uutisia. Näin ollen toistaminen on ikään kuin epäuutistoimintaa, jotain joka ei kerro mitään uutta. Toistaminen vie asiasta terän. Uutinen, joka tiedottaa ensimmäisenä tärkeästä asiasta - mielellään peräti yksinoikeudella - olisi ikään kuin suurin tavoite. Nykyisin näyttää kuitenkin siltä että tapahtumat eivät usein ole itsessään tärkeitä. Niistä tulee tärkeitä toistamalla. Yleisön mielenkiinto tekee uutisestä tärkeän. Näin ollen käykin varsin usein niin, että ensin tapahtuu jotain. Ja sitten ihmiset kiinnostuvat. Ja sitten uutisoidaan siitä miten ihmiset ovat kiinnostuneet.

Asian sijasta aletaan puhumaan siitä että asiasta puhutaan. Tälläisestä syntyy helposti itseään ruokkiva kehä. Ehkä tämä on yksi syy sille, että meillä on julkkiksia jotka ovat tunnettuja siksi että heillä on medianäkyvyyttä.

Uutisointi alkaa näin ollen muistuttamaan aika paljon juoruilua. Kun aiheena on jonkin asian ympärille rakentunut kirjoittelu, keskustelu ja muu kommunikointi, ei asian itsessään tarvitse olla edes tapahtunut. Ja jos tämä ei paljastu, se ei itse asiassa haittaa, koska juoruilijakin voi viitata siihen että "oletko kuullut tästä". Juoruilija esiintyy utelijana, kysyjänä. Journalistin on tietysti helppo liittää ammattinsa vastaavaan.

Journalisti näkee että asiasta keskustellaan ja ottaa juoruiluun osaa. Kun puhutaan että asiasta juorutaan, ei suoraan oteta kantaa vaan "tiedotetaan ja annetaan jokaisen tehdä omat päätelmänsä". Journalisti on vain kertonut siitä että asiasta kohistaan. Tällöin hän ei väitä että hän olisi väittänyt kohisemisen olevan asiasta. Itse asiassa tämä antaa hänelle mahdollisuuden olla keskittymättä koko asiaan.

Blogit, kuten lehdistökin, näyttävät tarjoavan tiedottamis-analysointikanavan sijasta korostetusti osallistumiskanavan. Osallistuvampi suhtautuminen maailman menoon ei tietysti sinällään ole kovinkaan paha asia.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Työ tyhmentää.

Taloussanomat uutisoi töistä, joiden on huomattu aikaansaavan ongelmia ajattelussa.

Aiheena ei ole se, että joku Diplomi-Insinööri epäonnistuu työssään ja menee tämän jälkeen kellariin ja yrittää tehdä itsestään kuuluisan kehittämällä Kaiken Teorian, joka osoittaa että Einstein, Newton ja Galilei olivat väärässä ja että topologia, astrofysiikka ja geologia ovat väärässä. Väärässä väärässä väärässä.

Sen sijaan otettiin esiin yleisempiä asioita. Tietynlaisia töitä tekevät saavat muistikatkoksia.

Esiin nostettiin vanha näkemys, jonka mukaan toistava, mekaaninen ja tylsä työ tyhmentää. Työ tekee tekijästään kaltaisensa. Näkemyksen mukaan samaa toistava ihminen ei käytä aivojaan, ja tyhmentyy. Aivot ovat tätä kautta ikään kuin lihakset joiden rasittaminen pitää ne toiminnassa ja käyttämättömyys rapistaa ne. Kuitenkin työyhteisöissä voi olla muutakin kuin työ, kuten kommunikaatoita työkavereiden kanssa.
1: Itse olen tosin huomannut myös, että rutiini voi olla vapauttavaa. Ajattelu vapautuu muuhun. Tämä ei tietysti toimi sellaisissa oloissa, jossa virheenteko on vaarallista tai työ vaikeaa. Raskaan työn jälkeen ajattelu voi sen sijaan olla vaikeaa, koska sen jälkeen väsyttää. Työnteko on myös aikaa, jona et ole kirjastossa, joten työväestön ja kirjastolorvailijoiden välille voi syntyä kuilua. Työ ei tällöin kuitenkaan ole varsinainen syy, vaan ajankäyttö.

Uusi ongelma on työ, jossa pitää koko ajan muistaa erilaisia asioita. On lyhytaikaista kuormitusta, jossa on muistettava liikaa ja tämä johtaa muistivaikeuksiin. Työpaikan systeemin muuttuminen lisää kuormitusta. On opittava systeemeitä ja niiden päivityksiä, ja tässäkin tulee mukana valtava määrä informaatiota. Ongelmia tulee myös, jos on paljon vastuuta, mutta vain vähän valtaa vaikuttaa asioihin - kuten "johdon ja työläisen välissä olevalla pikkupomolla" on usein tilanne.

Ongelmien kantaminen yksin kuormittaa. Kontaktit ovat tietokoneella, eivätkä ne kata normaalia kanssakäymistä, kuten sanatonta viestintää. Eikä niissä ole samanlaista kevyttä höpöstelyä kuin kasvokkain kohtaamisessa. Tilannetta pahentaa, jos kontakteja varten pitää olla koko ajan tavoitettavissa. Kontakteja voi olla eri aikavyöhykkeillä, joka aikaansaa päivärytmin vaikeuksia, ja eri kulttuuripiiri lisää oikean käyttäytymisen ja kenties toisen kielen käyttämisen mukanaan tuomia vaatimuksia, jotka on nekin osattava hoitaa. Lisäksi viestien luonne on muuttunut. Ennen esimerkiksi johtajan neuvontaan oli varautumisaikaa. Nykyisin varautumisaikaa ei ole. Ja viesti voi olla hyvinkin negatiivinen, erottamiseen liittyvä.

Ihmekkö sitä, jos joku ajautuu autotalliinsa ja huutaa miten joku on väärässä!

perjantai 6. helmikuuta 2009

Orangenazed Crime

Elokuvissa esiintyy usein symboleja, jotka toimivat jonkinlaisina merkkeinä. Symboli liitetään jotenkin johonkin asiaan. Symboleille tyypillistä on toistuvuus. Ne joko viittaavat elokuvan ulkopuolelle, jolloin kyseessä on interkontekstuaalinen toisto - "symboli lainauksen kautta" - tai sitten elokuva tai lajityyppi itse rakentaa oman sisäisen toiston kautta uuden symbolin - "symboli luomisen kautta".
1: Elokuvissa voidaan käyttää tunnettuja ja valmiita ja yleisesti käytettyjä rinnastuksia. Näin esimerkiksi pimeys ja valo voi kertoa hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Samoin esimerkiksi psykoanalyysissä käytettyjä unien symboliikalle antamia merkityksiä tai vaikka taiteessa harjoitettuja perinteisiä yhteyksiä, teologiassa käytettyjä symboleja tai mitä vain tälläisiä vastaavia ilmiöitä voidaan käyttää. Melko yleinen elokuvissa oleva teema on "Nomen est Omen" -tyyppinen ajattelu, jossa henkilön nimeen liitetään yhteyksiä. ("Nimi on enne". Tälläkin sanonnalla on "esi-elokuvallinen" pohja: Plautuksen näytelmässä "Persa" Toxilius-niminen orja neuvoo isäntäänsä ostamaan Lucris-nimisen orjattaren koska tämän nimi on miltei sama kuin latinan sana lucrum eli kauppavoitto. Muistuttamisen lisäksi on nimet aika usein juontavat jostain ja niihin on perinteisesti liitetty joitain asioita.) Näiden symbolien tulkintarajat ovat moninaisia: Esimerkiksi Peter Jacksonin "Taru Sormusten Herrasta" on monien uskovaisten mielestä kristillisten symbolien täyttämä. Kuitenkin tässä elokuvassa on vaikeaa todella sanoa kuinka suuri osa kristillisistä yhteyksistä on "yleisuskonnollisia" eli niitä käytetään laajemmin ja laajemmassa yhteydessä ja yleisesti. Toisaalta samoja symboleja nähdään myös kirjassa, ja Tolkien on itse kommentoinut vastustavansa allegoriaa eli syvempiä yhteyksiä sisältäviä vertauksia ja vain kertovansa tarinoita.
2: Joskus genre luo omat merkkinsä. Esimerkiksi vanhemmissa lännenelokuvissa hattujen värillä on tietyt merkityksensä: Musta on pahan ja valkoinen hyvän länkkärin hattu. Siksipä tämän tyypin elokuvissa kaksintaistelujen loppuratkaisun tietää vaikka näkisi vain sen alun: Valkoinen hattu voittaa.
3: Toisinaan elokuva luo omat merkkinsä. McTeiguen "V niin kuin Verikosto" esimerkiksi luo toiston kautta "V" -symboliikkaa. Elokuva on ripoteltu täpötäyteen viittauksia sekä kirjaimeen V että numeroon viisi. V -muoto toistuu esimerkiksi lopputaistelun veitsenheittokohdassa, kaksi samanaikaisesti heitettyä veistä muodostavat kädessä V:n ennen heittämistä, samoin kuin räjähdyksessä lentävät raketit muodostavat taivaalle V:n. Elokuvassa V:n peilissä oleva, Faustista lainattu, latinankielinen tunnuslause "Vi Veri Veniversum Vivus Vici" (engl."By the power of truth, I, while living, have conquered the universe.") on viidestä V -kirjaimella alkavasta sanasta koostuva. Lisäksi V liitetään muutoinkin roomalaiseen numeroon viisi (V), joka taas tulee esiin esimerkiksi vankikopin numerossa. Samoin V:n soittama sinfonia on Beethovenin Viides, eli "kohtalosinfonia", joka lienee eräs Beethovenin tunnetuimmista. Se alkaa rytmillä "tatatataa (tatatataaaa!)", joka on "V" morsekoodilla (..._). Tätä toistoa jatketaan ja näiden etsiminen on eräänlainen peli: Esimerkiksi V:n suhteellisen lyhyt itsensä esittelymonologi sisältää englannin kielellä (eli elokuvan alkuperäiskielellä) 55 sanaa, jotka ALKAVAT kirjaimella V. V:n kylväminen näkyy esimerkiksi kryptoanalyysin menetelmillä, jolloin poikkeama sen esiintymismäärissä suhteessa normaaliin englannin kieleen "vihjaa tiettyjä asioita". Tässä on ainoana vaikeutena se, miten yleistyksestä saa yksityisen kohdan. Koska yksittäisiä yhteyksiä voi syntyä aivan sattumaltakin, voi olla vaikeaa erottaa onko juuri jokin tietty merkki ohjaajan valintaa vai sattumaa. Kokonaisuutena voidaan kuitenkin arvioida virhemarginaalin rajoissa onko yhteyksiä enemmän kuin sattumalta syntyen voisi olettaa, ja tähän verraten voidaan arvioida paljonko lisäyksiä on tehty. Tämä taas antaa yksittäisille kohdille todennäköisyysarvion siitä, onko se ohjaajan tai käsikirjoitajan elokuvaan lisäämä vai ei.
4: Toisinaan symbolista taas ei voida olla aivan varmoja: Niistä minusta paras esimerkki on "Appelsiinien salaliitto Corleonen mafiaperheessä": Kaikissa Francis Ford Coppolan "Kummisetä" -elokuvissa esiintyy toistuvasti appelsiinit yhteydessä väkivaltaan; Filmikriitikko Judith Vogelsgang esitti tietääkseni ensimmäisen kerran että elokuvasarjassa appelsiinit edeltävät kuolemaa ja murhaa. Appelsiini esiintyy elokuvasarjassa parisen kymmentä kertaa. Esimerkiksi Vito Corleone kuolee sydänkohtaukseen pian sen jälkeen, kun hän on huvittanut pojanpoikaansa tekemällä itselleen appelsiininkuorista hassut tekohampaat. Ongelmana tässä on tietysti se, että elokuvassa on runsaasti väkivaltaisia kohtauksia. Kaikkiin niihin ei liity appelsiineja. Appelsiinit ovat periaatteessa "yleistä rekvisiittaa", eli ne eivät ole mikään eksoottinen kappale. Kun yleinen objekti liitetään väkivaltaiseen elokuvaan, tämän tapainen yhteys voi syntyä sattumaltakin. Toisaalta elokuvassa ei ole appelsiineja jotka eivät liittyisi väkivaltaisiin kohtauksiin. Tietääkseni Coppola itse ei ole ottanut kantaa appelsiinejen väkivaltaiseen symboliikkaan. Appelsiinien yhteys voi olla aito, tai se voi olla satunnainen: Sen merkitys on tulkinnanvarainen.
5: Ja joskus symbolit on tarkoitettu vain pienen piirin tietoon. Esimerkiksi elokuvaohjaaja saattaa nimetä roolihahmoja ystäviensä nimiä yhdistelemällä. Periaatteessa vaikka vaimon lempiväristä voi tulla symboli, jossa on viesti jonka voi ymmärtää tutustumalla ohjaajan tai käsikirjoittajan elämään tarkemmin tai tutustumalla muuten aiheeseen pikkutarkasti. Elokuvien, pelejen ja muiden sisälle voidaan piilottaa asioita. Niihin voi helposti tutustua esimerkiksi lueskelemalla laajaa eeggs -sivustoa. On mahdollista että symboli on selvä vain olemalla ohjaajan tai käsikirjoittajan lähipiirissä: Kaikkia symboleja ei olekaan tarkoitettu kaikkien ymmärrettäväksi.

Yleisesti ottaen elokuvissa saattaa helposti törmätä yhteyksiin, jotka ovat vain näkijän päässä. Syynä on ihmisten tapa nähdä olemattomiakin yhteyksiä. Toisinaan merkit ovat epämääräisiä kuin Corleonejen murhaavissa appelsiineissa. Toisinaan yhteys voidaan jopa todistaa -kuten kirjainten esiintymistiheyttä analysoimalla "V niin kuin Verikostossa". Ja joskus ne ovat kliseisiä, jolloin ne voivat olla jopa tylsiä. Tosin tuttujakin symboleja voidaan käyttää tehokkaasti lähentämisen keinona. Pelkästään se, että jokin asia on toistettu ei tarkoita että sitä ei voisi käyttää.

Paras asia on tietysti tulkinnanvara. Toinen pitää yhteyksiä tärkeämpinä. Osalle niiden metsästäminen on elokuvissa sitä kaikista kiinnostavinta puuhaa, jonka avulla elokuva kestää useammankin katsomiskerran. Minulle ne edustavat aika usein kuriositeettia. Minua kiinnostaa yleensä enemmän "sanoma" tai "sankarin ja konnan määrittelyt" ja muut tälläiset asiat. Maailmankuvien luokittelut ja jopa elokuvan maailman sisäisten ristiriitojen etsiminen kiinnostaa minua enemmän kuin yhteysleikittely. Ei niitä silti kiistää saa. On aina muistettava, että tämä ei ole kannanotto symbolien olemassaoloon normaalielämässä. Riittää että ohjaajat uskovat niihin. Tai uskominen voi olla väärä sana: Riittää että he kylvävät niitä.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2008

Märehtimistä: rumin antia

"En etsi valtaa loistoa / En kaipaa toistoa, toistoa, toistoa..."

MTT:n leivissä - oikein "toimihenkilö" -leiman alle asetettuna lapiointikoneena - on tärkeätä seurata rutiinia. Kun sitä seuraa, koko ajan on hoppu, mutta ei ikinä kiire. Rutiinista poikkeminen taas johtaa koko "ruoki, punnitse, leimaa" -rakennelman romahtamiseen. Elämäni on siis hieman kuten keskiaikaisten munkkien elämää, jossa ruokailut, kopioinnit ja rukoukset oli tarkasti ajoitettua.

Toistoa esiintyykin monessa asiassa:

1: Hengellisyys ; mietiskely: Munkeille tärkeä asia oli ruminaatio. Sillä tarkoitettiin päivän mietelauseen tai Raamatunkohdan miettimistä. Kun lausetta mietiskellään hiljaa omassa mielessä, kliseinenkin hokema saa joskus uusia näkökulmia. Ruminaatio tuli märehtimistä tarkoittavasta sanasta, naudathan ensin jauhavat ruohon pötsiin, jossa bakteerit hajottavat kuituja, joka palaa takaisin suuhun pureksittavaksi, jonka jälkeen hienoksi jauhautunut rehu mahtuu eteen päin. Munkkienkin ruminaatiossa tärkeää oli se, että lause osattiin jo valmiiksi, sen mietiskely toi jo syötyyn uutta pontta. Hieman samanlainen ilmiö on tietenkin itämaiset mantrat. Kun mantraa hokee, saavuttaa valaistuneen tilan. Kuitenkin itämainen hoettu mantra ei ole tavoite syvempiin uusiin ideoihin ja näkökulmiin, vaan ylemmän henkisen mielentilan saavuttamisen välineenä. Siksi mantroja ruminaationkaltaisempia ovatkin japanilaiseen ZEN -filosofiaan kuuluvat koanit. Koan on kysymys, jonka mestari esittää oppipojalle. Se voi olla esimerkiksi "Minkälaiset kasvosi olivat ennen äitisi syntymää." Kun oppilas pohti, hän saattoi keksiä erilaisia vastauksia, kunnes lopulta hän tajusi kenties sen että kysymys oli mieletön. Toisin sanoen tässäkin on eroja länsimaisuuteen nähden: Länsimaissa arvostettiin analyyttistä tietoa, kun koaneissa keskitytään olemisen taitoon, jossa tärkeällä sijalla on se, että erilaisiin analyyttisiin luokitteluihin sitoutuminen johtuu elämän pelosta; Siksi ZEN -filosofit saattavat esimerkiksi tarjoilla viuhkoilla tai käyttää sitä muuten "ei perinteisillä tavoilla". Ja siksi he saattavat kysyä tulitikkuaskia ravistaen että "Mikä tämä on?" Kun joku vastaa että "tulitikkuaski", Zen -mestari voi vaikka heittää tulitikkuaskilla päähän ja sanoa että se ei ole mikään äännerykelmä. Länsimaissa tälläistä analyysiä pidetään tietona, joka taas on valtaa tai ainakin tavoittelemisen arvoista.
2: Opiskelu ja taitojen hankinta: Länsimaissa "Kertaus on opintojen äiti". Tämä taas viittaa siihen kuinka asia tulee ensin opetella ulkoa, ja sitten se pitää vielä tämän lisäksi sisäistää. Muistamiseen ja ymmärrykseen tarvitaan kertausta. Näin koulutus on länsimaissa erittäin toistokeskeistä. Opiskelijat asettuvat pakotettuun ruminaatioon, ensin tieto "päntätään", ja sitten se sisäistetään siten että se ei enää ole mekaanista muistamista, vaan ymmärrystä. Tietenkin toistoja tarvitaan myös taitojen opiskelussa. Miekkatekniikoissa mekaaninen taito tulee vasta toistojen kautta. Eikä minkä tahansa toistojen, vaan nimen omaan sellaisten toistojen, joissa tilannetta mietitään ja siihen asennoidutaan oikein.
3: Aivopesu, Ruminaatio on munkkien mietiskelymetodin lisäksi myös vauvojen vaiva, jossa he pulauttavat syömäänsä ruokaa pihalle. Tämä ei ole niin positiivista, ja toistokin on joskus myös oppimista - tai muutoin - haittaava asia. Esimerkiksi monien uskonnollisten kulttien sisällä tiettyjen asioiden jatkuva toistaminen yhdessä on loistava keino, joka johtaa siihen että käytännössä kulttiin kuuluva assimiloi minkä tahansa asian. Maailmankuva ei enää voi kehittyä ja muuttua, ainut mikä voi tapahtua, on syvempi sitoutuminen kulttiin. Samoja elementtejä on tietenkin myös aivopesussa ja populistisissa poliittisissa puolueissa. Iskulauseet lujittavat näkemykseen, ja kun niitä toistetaan monen voimin ja usein, siitä tulee kuin totuus.
4: Päähänpinttymissä: Erilaiset pakkoajatukset ja toiminnat liittyvät lujasti neurooseihin. Esimerkiksi jos henkilön täytyy tarkistaa 10 kertaa, että hellan levyt ovat pois päältä, on kyse toistosta, joka voi haitata elämää pahasti. Pahimmillaan näistä tulee eräänlaisia pakkomielteitä, obsessioita. Tällöin henkilö käytännössä sitoo elämänsä yhteen asiaan, ja se hallitsee yksilöä, sen sijaan että yksilö hallitsisi sitä. Toisaalta tälläistä negatiivista asian kierämistä voi liittyä esimerkiksi kaunaisuuteen ja pitkävihaisuuteen, ilman mielenterveyden häiriötäkin. Vaikka itse olenkin, joskin vaikeasti suuttuva ja helposti unohtava, sille päälle tullessani erittäin pitkävihainen, voisin sanoa että tässä tilanteessa märehtimisvertaus sopii hyvin: Se sopii ehkä naudoilla, joilla on monta mahaa, mutta kun ihminen on yksimahainen, tuloksena on vain mahahaava.
5: Rituaalit, joita ovat esimerkiksi joulukirkossa käynti tai lampaan uhraaminen kuulle. Rituaalit ovat joko uskontoihin liittyviä, tai sitten ne liittyvät muuten taikauskoon. Monella urheilijallahan on esimerkiksi "onnensukat", ja näyttämöllä viheltäminen tuo monien teatterilaisten mukaan huonoa onnea. Samoin John Wayne käytti koko uransa ajan samaa kuudesti laukeavaa revolveria, koska uskoi että se tuotti onnea. Rituaalit ovat tehokkaita mielenrauhan tuojia - ne ovat tavallaan mantroja jotka toteutetaan sanojen sijasta teoissa. Ne antavat käsityksen ympäristön hallinnasta : Kun rituaali on tehty joka kerta samaan aikaan, ja aurinko on sen jälkeen alkanut paistamaan, niiden välille nähdään helposti yhteys - etenkin taikauskoisessa mielessä.
6: Toistettavuuden periaate : Ihmisten rituaaleissa näkemä yhteys todellisuuteen ei le ihan läpseensä naurettavaa: Siitä on kehitetty - ehdottomasti kehitetty - tieteellinen "toistettavuuden" periaate, jossa tarkoitetaan sitä että koejärjestelyn ja sen lopputuloksen on toimittava jos joku muu toistaa kokeen jossain muualla johonkin muuhun aikaan samojen teoriaan sidottujen reunaehtojen täyttyessä. (Viimeinen kohta on tärkeä, joskin se usein popularisoinneissa unohdetaan : Eli jos joku tutkii revontulia Lapissa yöllä, hänen tutkimuksensa ei kumoudu jos joku Tanskassa päivänvaloissa ei saa samoja tuloksia eri auringonpilkkujen vaiheessa.)
7: Informaatioteoriassa toisteisuus liittyy olennaisesti sellaiseen tärkeään käsitteeseen, kuin redundanssi, joka on ajatus "tyhjistä/toistetuista biteistä". Jos systeemissä on informaatioylijäämää, jonka poistaminen tai muokkaaminen ei muuta informaatiosisältöä, tämä on redundanssia. Jos redundanssia vähentää { esim AAAAAAAAAA → 10A } tilannetta kutsutaan pakkaamiseksi, ja sitä käytetään esimerkiksi tietokoneella erilaisissa musiikkiformaateissa : Biisi halutaan saada mahdollisimman pieneen tilaan, jotta sen levittämiseen tarvittaisiin vähemmän CD -levyjä tai diskettejä tai mitä muuta tallennustapaa sitten käytetäänkään. Pakkaamisessa tavoitellaan sitä että informaatiolla olisi mahdollisimman suuri Kolmogorov kompleksisuus. Informaatiokäsitteessä voidaan käsittää myös pelkästään informaatiketjun pituutta on ratkaiseva, ja pakkaaminen taas lyhentää informaatioketjuja, eli nämä kaksi käsittelytavat ovat tavallaan vastakkaisia - ja osittain siksi ne ovat molemmat hyödyllisiä vertailun välineinä. Tähän tarkoitukseen, vertailuun käytetään algoritmisen kompleksisuuden käsitettä. Redundanssin määrä vaikuttaa informaation ominaisuuksiin jotakuinkin seuraavan karkeistetun kaavion mukaisesti:

8: Sijaistoiminnoissa : Toisto voi olla jotain suoritetta, jota tehdään vaikka se ei suoraan liity asiaan mitenkään. Charles Darwin tuli tunnetuksi tavastaan kävellä "sandwalkia". Sitä käyskennellessään hän pohti evoluutioteoriansa yksityiskohtia, ja mietti vastauksia kriitikoille. Itselläni on taipumusta juuri tälläiseen. Jo ala -asteella opettajani valitti "nypläämisestä" tai "nypeltämisestä", joka oli typerää härväämistä jota tein käsillä ja sormilla koulussa. Ne jäsentivät ajattelua, jos en suoraan keksinyt vastausta muutoin. Minulla on tämä vaiva yhä, aivot ikään kuin "lyövät tyhjää", jos aivot ja kädet eivät molemmat ole saman aikaan puuhaamassa. Tämä muu toiminta on sijaistoimintoa, joka itsessään on tyhmää, mutta jolla on minulle tärkeä käytännön syy. - Jo kouluaikana minua komennettiin irrottautumaan tästä, etenkin äitini oli huolestunut, koska se oli jokin neuroottisuuden syy ja vihjasi siihen että asiat ei ole kotona ihan hyvin - mikä ei toki ollut aina täysin väärässä, vaikka en mitään aivan erityisen onnetonta lapsuutta elänytkään. Ongelmana oli vain se, että tämä sitoi voimavarat, ja vaihtoehdoiksi tuli joko oppia tai olla härveltämättä. Härvelsin koko koulun, härvellän yhä. Nykyisin käyn suihkussa tai käyn kävelylenkillä. (Miekkailua en voi käyttää välineenä, koska siihen on keskityttävä täysin, jolloin esimerkiksi filosofian mietiskely ei onnistu, kun mieli on sidottuna siihen muuhun asiaan.)
9: Kierrätyksessä, jossa materiaalit ja esineet käytetään uudestaan, jolloin niitä ei tarvitse louhia luonnosta ja kuluttaa voimavaroja niiden kokonaan rakentamiseen. Tässä taas tavallaan imitoidaan eliöyhteisön toimintaa; Eliökunnassahan aines kiertää, ja (auringon vaöpsta fotosynteesillä sidottu) energia virtaa systeemin läpi. Hajottajat → Tuottajat → Kuluttajat → Hajottajat... Vaikka ikiliikkuja ei olekaan, riittävän hyvin on toiminut koko maan elämän olemassaoloajan. Vaikea on kuvitella, että ilman kierrätystä oltaisiin onnistuttu.