Pieniä ajatuksia uskonnonvapaudesta

Tämä käsittelee hyvin samantapaista aihetta kuin sananvapaus, josta kirjoittelin aikaisemmin. Siinä on samankaltaisia ongelmia. Yritän olla toistamatta liikaa. Sanoivat kertauksesta ja opinnoista mitä tahansa. Kertaus on myös kaavoihin kangistumisen äiti.

Uskonnonvapauskeskustelussa esiintyy kaksi osapuolta. Molemmat kannattavat uskonnonvapautta. Määrittelytapa vain on täysin erilainen. Luultavasti puolet puhuvat toistensa ohi suurimman osan ajasta:
1: Individualistisen näkemyksen mukaan ihmisellä on vapaus uskoa. Tässä ihmisen omaa valintaa pidetään keskeisenä ja uskonnoissa olevat normit koetaan ikään kuin käskyinä jotka ovat tämän asian tiellä.
2: Kollektiivisen näkemyksen mukaan ihmisellä on vapaus uskontoon, mutta uskonto on silti kokoelma normeja ja ilman sitä uskontoa ei tavallaan ole. Ihmisen tulee siksi alistua valitsemalleen uskonnolle.

Molemmat kannanotot perustelevat kantojaan samoilla asioilla. Onnellisuudella ja eettisyydellä. Molempien mielestä uskonnonvapaus tuo onnellisuutta. Argumenttien tasolla esiintyy selvä teema. Molemminpuolinen toisen demonisointi. Se syntyy tilanteessa ikään kuin luonnostaan.
1: Individualistit esittävät uhkakuvan kollektiivisesta systeemiä siinä olevista riskeistä.
___1.1: Heistä se helposti sulkee ajattelua, kieltää mielipiteitä. Yksinkertaisesti sanoen siinä nostetaan uskonto vallankäytöllisenä elementtinä, jossa demonisoidaan apostasia. Eli toisin sanoen uskosta luopumisesta tehdään synti, jolloin ei enää tarvita ulkoista valvontaa. Uskova itse on indoktrinoitu vahtimaan itseään; Uskonnon sisältä tilanne on tavallinen ja se katsotaan siinä ikään kuin varoituksena. Se on siis sama, kuin jos varoittaa pahoista alueista joissa on erikoisia narkomaaneja kasvamassa pusikoissa. Ulkopuolisesta tämä on kontrollia, jossa ajatusrikoksen käsite ei ole aivan osumaton adjektiivi. Se on painostamista etenkin jos vanhemmat ovat valinneet uskonnon, jolloin ihminen ei ole valinnut uskontoa jolle hänelle vaaditaan kuuliaisuutta. Tähän liittyy myös sellainen ajatus, että kun uskonto määrittelee uskovaiset paremmiksi ihmisiksi ja eläjiksi kuin muut, se on automaattisesti jotenkin eriarvoistava tavalla jota ei voi rinnastaa esimerkiksi rikollisiin. Se on luokitteluna turha samaan tapaan kuin ihonväri.
___1.2: Toinen asiaan liittyvä yleinen argumentti on se, että uskonnoissa olevilla ei olisi vastuuta teoistaan, koska uskonto valitsee heidän puolestaan. Tässä ajatellaan että vastuu katoaa kun aktiivinen päätöksenteon luominen korvataan kuuliaisuudella.
___1.3: Myös sota ja väkivaltateemat ovat yleisiä. Uskonnoillahan ja muilla on kollektiivisuuden nimissä perusteltu sotia ja tehty ties mitä muita vastaavia asioita. Uskovaisista uskovat eivät ole ehkä olleet "oikeita uskovaisia", mutta he kuitenkin ovat seuranneet uskontoa. Kun kollektiivisuus ja ideologia otetaan hallitsijaksi, myös ateistinen kommunismi täyttää ehdon. Siksi vaikka kommunismi on ateismia, se toimii vastaesimerkkinä ideologian moraalivaikutuksen perusteluissa. Hankalatässä perustelussa on kuitekin se, että se nojaa siihen että jos uskonto ideologiana kuuliaisena seurattuna aikaansaa tuollaisia, se voitaisiin estää sillä että ihmiset saisivat määrätä uskonnosta itse. Uskon tähän yhtä vähän kuin sitä, että jos kouluampuja on ateisti, että tästä seuraisi se että kouluammunnat estetään kieltämällä ateismi tai rajoittamalla tämän vaikutuksia yhteiskunnassa niin paljon kuin mahdollista: Ehkä ideologia on asian kannalta irrelevantti asia, yhtä tärkeä kuin se että hän kuunteli metallimusiikkia tai oli valkoihoinen. Tai ehkä ateismia kritisoiva ilmapiiri olikin se joka eristi hänet muista ja sai aikaan mielenterveyden häiriöitä?
2: Kollektiivisessa systeemissä taas yleensä varoitetaan
___2.1: Siitä että toisenlaisesta toiminnasta syntyy hämmennystä ja arvotyhjiötä. Ihmiset eivät ikään kuin osaa itse valita viisaita normeja ja tästä seuraa levottomuutta ja väkivaltaa. Kun normeja ei käsketä, ihminenhän voi vaikka päättää että tappaminen on OK. Toinen perustelu, mitä asiassa käytetään liittyy siihen että yhteisö painostaa joka tapauksessa. Esimerkiksi valtio pistää maksamaan veroja, lakia on noudatettava. Tottelemattomat pistetään linnaan. Valtiota ei valita. Siitä eroaminen on vaikeampaa kuin uskonnoista. Yhteiskunta vaatii painostusta yhteisöltä.

Suurin ongelma on tietysti se, että molemmat ovat osittain oikeassa. Esimerkiksi uskonnon päättäminen ylhäältä tuottaa erikoisia tuloksia: Kamariah Ali sai vankilatuomion, koska hän palvoi isoa teepannua, mikä vaati islamista luopumisen. Selvästi joitain tuota vakavampiakin ylilyöntejä on. Ongelmana on se, että suurin osa tapauksista ei edusta niitä selviä juttuja, vaikka ne vievätkin erinomaisen ison prosenttiosuuden keskusteluista. On väärin sanoa että kaikki islamilaiset olisivat terroristeja tai että kaikki uskovaiset olisivat ideologiasodassa tai että kaikissa ateisteissa itää kouluampuja tai positiivisessa tapauksessa selvittäisiin vain itsemurhalla.

Yleisesti ottaen tässä kohden näyttää siltä, miltä koko muussakin etiikan kohdassa. Ei ole yleispätevää sääntöä: Täysi yhteisön valta, jossa yhteiskunta vain päättää että täällä ollaan Islaminuskoisia on yhtä komenteleva ja mahdollinen kuin se että valtio käskisi että kaikki ovat Kristittyjä. Tai ateisteja. Kukaan ei taida kannattaa tälläisiä arpajaisia. Kristitytkin haluavat olla kristittyjä eivätkä valtion käskystä vaikkapa islamisteja. "Jos sama voidaan tehdä heidän Jumalallaan, mikä muka estää ulkopuolista tahoa päättämästä eri Jumalan kuin se, mistä he itse pitävät?" Tämän ainoana vaihtoehtona ei ole nihilismi ja anarkia. Toki sekin on mahdollinen vaihtoehto. Mutta ei ainut.

Ääripäät ja riskit on toki otettava huomioon. Mutta että siinä olisi kaikki? Ei kai sentään.

Mielestäni olennaisia elementtejä, joita ei aina käsitellä, on se, mitä valtion annetaan päättää ja mitä ei. Rajanvedon paikan pitäisi olla jossakin. Yleinen periaate on tietysti se, että ei vahingoita, Harm Principle ja Offence Principle. Joskus on vaikeaa tietää mikä on vahingoittamista ja ennen kaikkea mikä on loukkaamista. Tulokset kuitenkin riippuvat juuri tästä, joten se olisi ilmeisen tärkeä tehdä.

Ehkä jonkinlaisena rajauksena on se, että yhteiskunta joka keskittyisi toimivuuteen, ei ideologioihin tai muuttumattomuuteen. Mielestäni uskonnon kiellon rajat pitäisi vetää aika ylös. Esimerkiksi fyysinen väkivalta, kuten ympärileikkaukset, joita tehdään eilääketieteellisistä syistä, olisivat selvästi sellaisia. Eivät siksi että "ne rajoittavat yksilön toimintarajoja", vaan siksi että ne ovat pahoinpitelyä ja väkivaltaa. Lisäksi pitäisi vahtia ryhmäpaineen käyttöä. Uskonnon toisten halveksimiselle tulee olla jokin raja, joka voi olla jossain aktiivisen toiminnan kohdalla. Eli herjaus ja väkivalta olisivat ratkaisevia. Lisäksi uskonto joka kieltää jäseniään kohtaamasta uskonnosta eronneita perheenjäseniään ja muut vastaavat voisivat olla syitä kieltää uskonto. Ongelmallisia ovat tietysti esimerkiksi jonkun lääketieteen prosessista kieltäytymiset. Jos ei puhuta lapsista, vaan aikuisista jäsenistä, on vaikeaa sanoa pitäisikö jokin lääketieteellinen suorite tehdä pelastamisen nimissä jos toisen vakaumus kieltää sen.

Mielestäni yleistäminen siihen että yksilökeskeisyys olisi "uskontoa joka ei vaikuta" ja josta seuraisi arvotyhjiö ja hedonismi on aivan yhtä väärä ääripää kuin väite että uskonnot edustaisivat rigiditeettiä ja konfliktiherkkyyttä. Ongelmia aiheuttaa tietysti se, että en usko että minuus vain on. Uskon että itsen rakennus käy aina yhdessä ulkopuolen kanssa. Eli ihminen toimii kahteen suuntaan: Hän rakentaa itsensä muista riippumatta ja tekee valintoja, joilla ohjaa yhteiskuntaa. Mutta hän myös ottaa muilta. Parhaimmillaan tämä on dialogia, pahimmillaan demonisointia. Kakkospesälle jää helpommin, ykköselle on vaikeaa palata. Kunnareita tulee harvoin.

Minusta olennaisin pointti on se, että ei ole mitään yksittäistä uskonnonvapausasiaa, josta sitten yleistettäisiin joka ikiseen uskontoon kuin kaavaa. Asioita on katsottava yksittäisemmin. Minusta yksilön tulee joka tapauksessa valita uskonto. Sen lisäksi hän voi ihan itse valita, miten lujasti sitoutuu. Ongelmana on tietysti se, että kulttien tapauksissa on tullut erinäisiä vaikeuksia vaikka tätä sääntöä on noudatettu pilkulleen. Ihminen on yleensä valinnut itse kultin, ja itse on päättänyt sitoutua yhteisölle täysin. Tätä on usein jopa koeteltu. Jim Jones esimerkiksi piti uskovilleen haasteita: Hän pisti heidät juomaan viiniä jota juojat luulivat myrkyksi. Se ei ollut kuin lumetta. Lopulta myrkky oli kuitenkin aitoa. Tämäkin korostaa sitä että asioissa olisi pidettävä jotain harkintaa. Murha on murha, vaikka se tehtäisiin uskonnon nimissä. Uskonnon kieltäminen vääristä syistä on ideologista vainoa, vaikka uskon kohde olisikin jättiläismäinen teepannu tai jokin muu "tosi hihhihnaurettava ja uskomaton juttu".

Sensuurinvapaus.

Sananvapaus on yksi nyky -yhteiskunnan tärkeistä puheenaiheista. Siihen on perinteisesti suhtauduttu, ainakin puheen tasolla, kahdella tavalla:
1: Se ei ole tärkein arvo, joten se voidaan uhrata muiden arvojen edestä. Tällöin esimerkiksi pornografinen kielenkäyttö on kielletty, koska se on joistakuista moraalitonta. Samoin kiroilu, ja vaatimus poliittisesti korrektiin kielenkäyttöön on sellainen.
2: Se on tärkein arvo, joten sananvapautta ei saa vastustaa mitenkään. Tällöin mitä tahansa saa sanoa missä vain milloin vain.

Ongelmana on kuitenkin yleensä sen rajoitukset. Vain hyvin harva kannattaa aivan puhdasta anarkiaa sanomisissa. Esimerkiksi herjaaminen, yksityisasioiden kertominen ja muut vastaavat asiat ovat sellaisia että niitä pidetään aika usein pahoina asioina. Kysymys on siis oikeastaan ole niinkään siitä että kannatettaisiin kohtaa 2. Kyse on oikeastaan siitä, mitä ovat ne arvot, joiden edessä sananvapauden tulee joustaa. Kyse on oikeastaan silloin siitä kenen arvot voittavat.

Aika usein esitetään että jos sananvapaus pettää yhdessä asiassa, se pettää kaikissa. Tämä on kuitenkin slippery slope -argumenttivirhe. Ei ole mitään syytä uskoa että sensuuri laajenisi. Toki sensuuri voi yleistyä asteittain siten että lopulta eletään totalitaarisessa yhteisössä, mutta tämä ei ole välttämätöntä. Se on sama, kuin väittäisi että yhteiskunta joka sallii eutanasian sallii seuraavaksi kuolemantuomiot, josta sallisi seuraavaksi abortit ja sen jälkeen kenen tahansa ulkomaalaisen tappamisen ja lopulta sallisi kaikkien ihmisten tappamisen. Toki voimme kuvitella vaikkapa pahan sotilasmahtia johtavan hahmon tekevän tälläistä, se ei ole mahdotonta sanan täydessä merkityksessä, mutta ei sitä kovin perusteltuna voi silti pitää. Tosiasiassa mitään pakotetta jatkaa ei ole. Kyse voi olla rajanvedosta: Sallimmehan ylinopeuden hälytysajoneuvoiltakin ilman että tässä kinataan siitä että (1) eri tahoille annetaan erikoisoikeuksia, mikä on epätasa -arvoista, eikä (2) siitä että kaikkien autojen nyt tulisi sitten saada kaahailla miten vaan ja (3) että koko liikennesääntöihin perustuva järjestelmä olisi hylättävä.

Yleensä sananvapautta rajoittavat esimerkiksi poliittinen korrektius ja uskonnon pyhinä ja kiellettyinä pidetyt asiat sekä hyvät tavat. Siksi esimerkiksi herjaamista pidetään pahana asiana, koska se on epätotta ja epäkohteliasta. On hyvä huomata että sanktiot sananvapaudesta perustuvat usein
1: Valtion laillisiin rangaistuksiin. Nämä voivat joissain maissa olla julmiakin, mutta joskus ne ovat sakkorangaistuksia tai varoituksia. Joskus tämä ilmenee vain sensuurina, jolloin esimerkiksi lehdistö jättää julkaisematta mielipidekirjoitusta.
2: Sosiaaliseen vastustamiseen, joka voi olla esimerkiksi sitä että moraalista närkästystä kokevat humalaiset pikkurikolliset ja vaimonhakkaajat pieksevät puhujan baarin edessä. Se voi olla tappouhkauksia siitä että ei pidä jonkun TV -ssä esitetyistä mielipiteistä. Se voi olla postitettuja nimettömiä uhkauksia, puhelinsoittoja, työpaikkakiusaamista. Tai se voi olla ignoraatiota tai mitä muuta vastaavaa tahansa.

Yleensä kielloilla voi olla muutamia toisensa poissulkevia seurauksia.
1: Voi tapahtua Streisand effect, jolloin se että asiaa yritetään hiljentää aikaansaakin sen, että sosiaalinen ympäristö ei vastusta asiaa, vaan itse asiassa tukee sitä.
2: Jälkisensuurista tulee ennakkosensuuria, jolloin kiellettyjä näkemyksiä ei edes uskalleta esittää.

On kuitenkin hyvä huomata että tässä rangaistuksen ja seurauksien ketjussa on tietty kontrolloimattomuus. On epäselvää miten paljon sanomisia voidaan itse asiassa hallita pelkällä ulkoisella sensuurilla. Sen sijaan yhteiskunnan arvoista nouseva sensuuri onkin vaikeampaa rikkoa asia.

Lisäksi sekin, mitä sananvapaus on, ei ole yksinkertaista:
1: Voidaan sanoa että jopa kiinassa olisi sananvapautta, jos sananvapaus määritettäisiin siten että kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa - mutta eri sanomisilla on eri hinta. Tällöin joidenkin asioiden sanominen olisi vain riskialttiimpaa kuin toisten.
2: Toisaalta logiikka, tutkintatavat, kokeet ja monet muut asiat ovat sellaisia että ne pitävät toisia sanomisia parempina kuin toisia. Sekin on selvästi eräänlaista sananvapauden rajoittamista. En saa sanoa matematiikan kokeessa että 1+1=3 saamatta opettajalta rangaistusta joka vaikuttaa arvosanaan, joka taas voi vaikuttaa esimerkiksi työuraani.

Molemmissa yllämainituissa tuntuu olevan jokin vika. Tämä tarkoittaa sitä että niiden määrittely eroaa siitä mitä niillä yleensä tarkoitetaan. Sananvapaus ei siis ole pelkkää sanomisen estämistä, ja toisaalta arvosananalennuskin on rangaistus. Jotenkin tuntuu että jos kohdassa 2 kysyttäisiin "Onko Mao mielestäsi hyvä johtaja (k/e)" ja sanoisi että "ei" ja tästä seuraisi arvosanan alennus, niin tuntuisi että jossain olisi vika ja sananvapautta olisi rikottu.

Siirrytään filosofejen pariin: John Suart Mill esitti kenties kuuluisimman puolustuksensa sananvapaudelle. Hän kirjoitti julkaisussaan "On Liberty" seuraavaa "If the arguments of the present chapter are of any validity, there ought to exist the fullest liberty of professing and discussing, as a matter of ethical conviction, any doctrine, however immoral it may be considered." Toisin sanoen jos argumentti on mitenkään tosi, on oikeus osallistua keskusteluun aiheesta. Vaikka aihe ja kannanotto olisi kuinka moraaliton, siitä saisi puhua ja keskustella. Pakottamisesta hän ei tietenkään puhunut mitään. Eikä siitä että muiden olisi pakko tukea tätä toimintaa. Tämän vuoksi ei synny ristiriitaa hänen kannanottoonsa mielipiteistä. Hänestä jokaisella on "absolute freedom of opinion and sentiment on all subjects, practical or speculative, scientific, moral or theological." Eli mielipiteitä sai olla missä tahansa aiheessa ja niistä on lupa puhua. Mill ei tietenkään ollut mikään totuusrelativisti, moraalirelativisti tai anarkisti. Itse asiassa hän esitti että hieman kuten Jazzissakin, jossa improvisoidaan, on kuitenkin tietyt säännöt. Jopa tiukat sellaiset. Hänestä sananvapaus, poliittisena ilmiönä, oli sellainen että sitä koski yksi periaate, jota oli toteltava: Harm Principle. "The only purpose for which power can be rightfully exercised over any member of a civilized community, against his will, is to prevent harm to others." Eli siinä vaiheessa kun joku vahingoittaa toista, hänet saa vaientaa vaikka vasten tämän tahtoa. Ongelmana on tietysti se, mikä on sitä vahinkoa. Jos joku esittää uskonnollisen kannanoton josta olen erimielinen, onko tämä herjaus? Minulle tulee paha mieli siitä että kaikki eivät ole agnostikkoja, koko yhteiskunta pitäisi siis agnostioida. Kumpi aikaansaa harmia? Se, joka agnostioi vai ne jotka vastustavat? Vai molemmat? Otan muutaman toisen esimerkin:
1: Pornografiassa on vaikeaa sanoa vahingoitetaanko esimerkiksi kuvattavaa naista, katsojaa, lapsia jotka vahingossa lukevat eroottisia novelleja tai muuta vastaavaa. Tässä kohden linjanvedot ovat erityisen vaikeita koska tähän sidotaan uskonnollisia näkemyksiä. Monen vakaumuksen mielestä pornografia on vahingollista. Kysymys onkin, voidaanko tällä syyllä rajoittaa toisten sananvapautta vai ei? Onko itse suosimani "Porno ei lataa itseään" viittaus siihen että se ei vahingoita jos henkilö itse ei pidä sitä vahingoittavana?
2: Vihapuheiden kohdalla tilanne on myös vaikeaa. Miten esimerkiksi tulisi suhtautua tahoon, jonka mielestä natsismia ei saisi aatteena kannattaa? Onko se esimerkiksi sidottava siihen mitä he toimivat, eli rangaistaan vasta kun he alkavat herjaamaan tai toimimaan muuten käytännössä?
3: Luultavasti jopa jokainen diktaattori noudattaa Harm Principleä. Samoin kuin käytännössä jokainen muukin ihminen. Esimerkiksi minä en pidä rokotevastustuskampanjoijista, koska he (1) ovat väärässä ja ennen kaikkea koska tämän seurauksena he (2) suoraan vahingoittavat lapsiaan kun nämä eivät saa suojaa taudilta (3) haittaavat myös muita, koska tautia ei saada häädettyä jos sillä on paikka jossa itää. (3) Ja ironista kyllä katson että rokotevastustus takaa sen että rokotetaakka ei tule pienenemään, kun esimerkiksi isorokkorokote tehtiin turhaksi sillä että kaikki rokotettiin, ja silloin sillä ei ollut paikkaa mistä levitä. Näin isorokkorokotteesta voitiin luopua.

Joel Feinberg taas teki hieman erilaisen sananvapauden rajoittamisen idean. Hänestä julkisen sensuurin tuloso seurata Offense Principleä. Siinä ideana on se, että voimme sensuroida asioita sillä että ne loukkaavat joitakuita.
1: Tässä on hyvä huomata että loukkaaminen on usein vähemmän vakava kuin vahingoittaminen - tosin monesti eroa niiden välillä on mahdotonta vetää. Kuitenkin jos vahingoittaminen nähdään fyysisen koskemattomuuden rikkomisena, niin tällöin käy melko erikoisesti joissain erityistapauksissa ; Esimerkiksi sadomasokistinen seksi, johon osallistuminen on molempien osapuolten kohdalla vapaaehtoista, on eräällä tavalla uhriton rikos, tai ainakin rikokseton uhri. Kuitenkin tästä on USA:ssa tarjottu pitkiä vankeusrangaistuksia, ja joissain paikoissa jopa kuolemantuomioita sen vuoksi että ne on katsottu erityisen moraalittomiksi teoiksi, jotka vahingoittavat yhteisön arvomaailmaa ja saastaavat sen.
2: Tämä taas on ongelmallinen siinä kohdassa että monet ihmiset loukkaantuvat mitä pienemmistä asioista. Esimerkiksi jos koen ennakkoluuloja, se tarkoittaisi sitä että erimielinen voisi jotenkin loukata minua. Osasta saman ideologiankin jäsenistä sama lausunto voi olla vain huvittava. Esimerkiksi Tanskalaiset sarjakuvat Muhammadista ovat hyvä esimerkki siitä miten eri tavoin Islamilaiset ovat suhtautuneet asiaan. Siksi sen sensuroimiskysymys olikin erittäin mutkikas ja mielipiteitä jakava.
3: Loukkaamattomuudessakin pitäisi vetää jotkin rajat, koska muuten minä voisin sanoa että minua loukkaa jos joku on missä vain asiassa vähänkin erimielinen, eikä vain vapaaehtoisesti jaa ihanaa ja täysin oikeassa olevaa hyvää arvomaailmaani, ja tämän vuoksi lehdistöä pitäisi sensuroida.
4: Ongelmia tulee myös aateristiriidoista. Esimerkiksi jos joku kokee että evoluution opettaminen koulussa loukkaa hänen uskontoaan, ja vahingoittaa lapsen psyykeä ja tekee hänestä evoluutikon jonka sielu on vahingoittunut ja mätä, sekä (itse)murhaan altis, hän taatusti loukkaantuu asiasta ja pelkää sitä kovin. Toisaalta minua ja monia muitakin tämä mainittu kannanotto loukkaa myös pirusti. Tehtiinpä niin tai näin, jompi kumpi taho loukkaantuu.

Luultavasti lopulta yhteisö katsoo kuka vahingoittaa ja haittaa. Kuka rikkoo Harm Principleä ja kuka Offence Principleä. Tämä taas riippuu luultavasti sekä kansan ideologisesta voimakkuudesta että sisällöstä sekä sen jakautumisesta. Jos jokin asia katsotaan yleisesti erittäin loukkaavaksi, vähemmistön tuskin annetaan esittää siitä asioita. Jos se taas katsotaan vain vähän tai ei ollenkaan loukkaavaksi, vähemmistön luultavasti annetaan esittää kannanottojaan aivan rauhassa. Ja uskon että tämä toimii jopa niissä valtioissa, joissa ollaan hyvinkin diktatoirisia. Tietenkin se, saako yhteisö tahtonsa läpi, voi vaihdella. Ja yritykset -ja joskus onnistumisetkin- vallankumouksissa ovat yksi asiantilan muuttamisen takana oleva idea. (Joskin vallankumous voi syntyä muistakin kuin arvokysymyksistä. Esimerkiksi infrastruktuurin romahtaminen voi ainakin kuviteltavasti aikaansaada levottomuuksia vaikka aatemaailma olisi kuinka samanlainen.)

Tämän vuoksi arvokeskusteluja käydään paljon. Ja tämän vuoksi kaikki osapuolet tuntuvat kannattavan sananvapautta ja vastustavan erilaisia haitallisia elementtejä jotka jollain tavalla saastaavat yhteiskunnan ja siinä asuvat ihmiset. Ja tämän vuoksi arvokeskustelut tuskin muuttavat mitään yksilötasolla. Mutta muutokset yhteiskuntatasolla ovat nähtävissä. Osa näkee tämän sen käymisen syyksi. Toisin sanoen heillä on takanaan jokin ideologia, arvomaailma, jonka he haluavat vaikuttavan yhteiskunnassa enemmän. Siksi arvokeskusteluissa esiintyy aina silloin tällöin vallantavoittelua joka naamioidaan vaikkapa sananvapauden puolesta puhumiseksi. Ja aika usein yhdestä näkökulmasta katsoen ihmisoikeuksia rikotaan niiden suojelemisen nimissä samanaikaisesti kun toinen näkee että ihmisyyttä suojellaan estämällä haittoja.