Huumorin groteskiudesta

Groteski tarkoittaa sanakirjamääritelmissään vastenmielistä ja vääristynyttä. Mutta sellaisella tavalla jossa on koominen lisävivahde. Moni voisikin sanoa että se on irvokkuutta jossa on sympaattisia sävyjä. Eli hieman kuin miehen ja anopin suhde miinus sympaattiset sävyt.

Tämä ajatus auttaa jos pitää selittää Henri Bergsonin näkemystä huumorista. Hän esittää "Le Rire" (suomennettu "Nauru") teoksessaan että huumorissa nauretaan ennen kaikkea jäykkyydelle. Sille että joku toimii rationaalisesti ja järkähtämättä noudattaen periaatteita. Periaatteet voivat olla hahmolle tyypillisiä tai jotain sellaisia joita yhteiskunta määrittää soveliaaksi tavaksi toimia. Mutta tapahtumat ovat kontekstissa jossa tämä jäykkyys ei toimi. Poliittinen epäkorrektius on tätä kautta helposti komiikan ytimessä.

Mutta ei millä tahansa tavalla. Bergson kuvaa sitä miten voimme nauraa ihmisten heikkouksille. Ja toisaalta hän kertoo miten Molièren näytelmissä on sellaisiakin hauskoja hahmoja jotka ovat hyveellisiä stereotyyppisellä pömpöösillä ja joustamattomalla tavalla. Bergsonin mukaan emme kuitenkaan helposti naura aivan hirvittävän suurille heikkouksille. Heikkouksien olisi oltava kohtuu pieniä. Näin ollen on tärkeää korostaa että huumori ei ole välttämättä haukkumista ja herjaamista sanan täydessä mielessä. Kohteena ei ole eettisesti sävyttynyt hyvä ja paha, vaan niitä lähellä oleva mutta kuitenkin erilainen joustamattomuus.

Bergson katsoo myös sitä miten voimme nauraa kyttyräselille, tummaihoisille ihmisille ja muille vastaaville.  (Hän eli 1800-1900 -luvun vaihtumispuolella joten hän elää tässä hyvin erilaista aikaa.) Tämä on hyvin tärkeä mietittävä asia. Sillä Bergsonin ajatuksissa komiikka vaatii jonkinasteista tunteettomuutta. Ja tämä tekee siitä helposti jonkinlaista vallankäyttöä. ; Runous on hyvin lähellä komiikkaa sen vuoksi että runoilijalla on kaikki mitä komiikkaan tarvitaan. Hänen täytyy vain katkaista tunnesidoksia.

Bergson miettiikin rumuutta ja kauneutta ja niiden suhdetta huumoriin. Hän näkee että tosiasiassa huumori ei olekaan suoraan suhteessa rumaan ja kauniiseen, vaan koomisen vastapooliksi saadaan sensuellius. Joka on toki lähellä kauneutta mutta ei aivan sama asia.

Toisin sanoen voidaan nähdä että Bergsonin näkemys on että jos se on groteskia, se luultavasti on koomista.

Alitajunnan hämärä ; Miekkailun kauneudesta

Menneenä aikana miekkailu on ollut pragmaattinen taito. Nykyisin se on lähinnä harrastus. Rankka harrastus, mutta harrastus yhtä kaikki. Sitä ei voi oikeuttaa sodankäynnin taidolla modernina aikana. Ja miekan kantaminen on laitonta sen verran yleisesti että sitä ei voi pitää itsepuolustuksenakaan. Tai jotain sinne päin.

Tässä mielessä miekkailu on hieman kuten musiikkia. Mutta vielä parempaa. Musiikki on hyvin abstrakti taidemuoto jolla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin itsensä. Se on kuitenkin myös hyvin kompleksista. Ja sekä musiikin että miekkailun soittamisen voi kuvata. Nuotein tai tekniikkakirjoin. Ja siinä missä muusikko harjoittaa tekniikoita soittimellaan on miekkailijakin käsityöläinen. Tulkinta syntyy kun nuotit kohtaavat tekniikan. Tai oikeastaan vasta sitten kun tiedostetaan että nuotit ovat kuvaus tekniikasta, ja vain muistin helpottamiseksi. Siksi ei ole erikoista että Filippo Vadi rinnasti miekkailua musiikkiin. Miekkailu on rytmiä ja linjojen ja etäisyyksien geometriaa. Miekkailu on tilassa ja ajassa.

Jos aikaa ja tilaa ei saa oikein, kappale on epärytminen. Tai miekkailutekniikka ei toimi. Kohteeseen ei osuta. Kaikki on ajallista ja tilallista. Hetkessä elämistä, ja hetkittäistä onnistumista. Miekkailussa vastapuolen monimutkainen valintaprosessi tuo hämmennyksen tilan jossa vastaan voi tulla mitä tahansa. Ja silti, harjoituksella, omat kädet ja keho osaavat salamannopeasti arvioida etäisyyksiä, aikaa ja rytmiä. Ja asetella kaikki osaset siten että voidaan napata hallintaan ilmassa nopeasti viuhuva miekan kärkiosa. Osa joka ei kaiken kaikkiaan ole hirvittävän kookas. Se, että tämän oppii tekemään on mutkikasta. Ja se että harjaantunut ihminen tekee tätä kuin se olisi pelkkä refleksiivinen vaisto kertoo kyvystä monimutkaiseen päätöksentekoon. Jossa on hyvin rajallisia ehtoja, mutta joiden ympärille rakentuu jotain hyvin kaunista.

Miekkailun voi kuvata hyvin monella tavalla. Tekniikoita piirretään ja niitä voidaan kuvantaa matemaattisesti. Jokainen tekniikka ja miekan kohtaaminen ovat fysikaalisia ilmiöitä joita voidaan kaavoittaa fysiikalla. Efektit voivat vaatia lääketieteellisen tason jossa katsotaan yksityiskohtien lisäksi ruumiin rakennetta ja toimintaa. Tämä kaikki voidaan mallintaa. Ja näitä malleja tarvitaan harjoittelussa. Mutta harjoittelun jälkeen ne voivat olla jopa häiriöksi tekemiselle.

Kaikki tämä on niin mutkikasta että tietoinen mieli ei pysty käsittelemään asioita yhtäaikaisesti. Näin ollen miekkailu voi harjaantuneen käsissä näyttää myyttiseltä. Osa voi tämän myyttisyyden vuoksi nähdä asian niin että tekniikan kuvantaminen on vain karkeaa. Että niissä tapetaan jotain kauneudesta. Moni kokee että kuilu kaikkien ilmiön näkökulmien ja oman kokemuksen puhtauden ja yksinkertaisuuden välillä on todiste siitä että on jotain jota ei voi kuvata matematiikalla ja tieteellä. Mutta kenties asia onkin niin että itse ilmiön kuvaamisessa matematiikalla on kysymys pelkistämisestä vain jos se tehdään vajavaisesti.

Joku katsoo tekniikan yksityiskohtia, nuottipaperia ja musiikin teoria. Ja tässä aineiston äärellä tuskailee asian vaikeutta ja teknisyyttä. Tylsyys tuntuu miltei pahuudelta. Kuvauksia katsellessa itse tekeminen näyttää hienolta. Ja harjaantumisen jälkeen asioita tehtäessä suurin osa kuvauksista ei ole tietoisessa käsittelyssä. Tässä kieltämättä syntyy sellainen ajatus että jos nuo kuvaukset ovat kaikki, niin missä vaiheessa se kauneus tulee mukaan kuvioihin. He ovat mielestäni väärässä. Se ei ole koskaan poissa ollutkaan.

Sillä asiat ovat hieman kuten Keats sanoi kauneudesta ja totuudesta. Jos mielikuvitus ymmärtää jonkin asian kauniiksi, se on myös totta. Keats ei toki harrastanut miekkailua, sillä hän oli runoilija. Ja sitä sorttia joka mieluummin kävelee metsässä ja käyttää oopiumia. Mutta osa on liikunnallisempia runoilijoita. ; Siksi myös toisen aikomusten ennakointi ja oikea-aikainen vastatekniikka on jotain jonka tulisi olla totta. Tekniikkaharjoittelussa mallintaminen auttaa harjoittelemaan yksityiskohtia ilman että kaikki tekniikan kauneus musertaa kerralla. Reduktio on tässä kohden palottelevaa ja pelkistävää. Mutta vain sen vuoksi että ihmisen mielikuvitus ei ilman harjaannusta kykene ottamaan vastaan kovin suurta määrää kauneutta. Mutta tämä vähän pienempikin määrä on tietenkin hauskaa. Muutoin kenestäkään ei varmasti tulisi teräksellä runoilijaa.

Tulkinta ajatuskokeena

Francis Bacon kehotti luonnontutkijaa pitäytymästä ennakkopäätelmistä. Luontoon piti mennä ilman esioletuksia, ja havainnoida ja luokitella. Näin saataisiin objektiivista tietoa. Tämä on johtanut osaltaan siihen, minkä takia objektiivisuutta pidetään sekä subjektiivisuuden että tunteiden mukanaolon vastakohtana. Toisaalta tämä viileän objektiivisuuden malli heijastuu hieman erikoisiinkin paikkoihin. Fenomenologinen epookki on metodi, jossa kannatetaan mielipiteistä pidättäytymistä ennen asioihin perehtymistä.

Kuitenkin käytännössä esimerkiksi jos luokittelee kukkia kukan värin mukaan, tekee oletuksen siitä että väri on oleellinen luokittelukriteeri. Tieteenfilosofit ovat usein korostaneet havaintojen teoriapitoisuutta, sitä että tosiasiassa Baconin ihailemaa puhdasta havaintoa ei ole mahdollista tehdä. Samoin maailmankuvaa korostavat näkemykset painottavat, että tosiasiassa ihminen tulkitsee asioita maailmankuvansa kautta.

Tulkintaan ja luokitteluun liittyvät vaikeudet ovat vahvimmillaan taiteissa.

"Systomykoosissa" oltiin "oikean tulkinnan kieltäjiä". Siellä oli tehty havainto jonka mukaan kirjojen erilaiset tulkinnat johtuvat siitä, että tulkinta on itse asiassa päälleliimattu asia. "Kun mennään liian symboliselle tasolle, tulkinnat eivät enää ole tekstistä riippuvaisia. Tulkinnat eivät kerro tekstistä mitään, ne kertovat vain tulkitsijasta, hänen viiteryhmästäään ja yhteiskunnastaan. Tekstin arvo ei siis ole tekstissä itsessään, vaan tulkitsijoissa. Jos vedetään vähän mutkia suoriksi ja oletetaan, että mitä symbolisempi, sitä parempi, niin silloin paremmuus määrittyy lukijoiden mukaan, ei tekstin mukaan. Ei lueta tekstejä vaan luetaan omaa itseä." ... "Kirjallisuusinstituutio ei ylipäätään käsittele tekstejä, vaan se on jotain yhteiskunnallis-filosofis-suurkysymyksellis-yleispätevää ylimalkaista huttua. En välttämättä sano, että tämä on huono asia. Yritän vain hahmottaa mistä kirjallisuusinstituutiossa on kyse."

"Luutii" -blogi nostaa tulkintakysymyksessä runouden. Runous on perinteisesti nähty jonakin jota ei ole olemassa ilman tulkintaa. Ja tässäkin henkenä on ollut se, että ensin ollaan neutraalissa ja ennakkonäkemyksettömässä tilassa, hämmästyksessä, josta sitten saadaan tulkinta joka johtaa hämmästymisen purkautumiseen ja ymmärtämiseen ; "rakentaa retorisen ja kokemuksellisen tietämättömyyden tilan, josta pitää päästä kohti varmuutta ja selkeyttä. Viesti: runoa ei käsitä ilman analyysia." Tämä ei kuitenkaan "Luutiin" blogistista kovin hyvä tai runouden tulkintaa kuvaava lähestymistapa. Lyriikka ei innosta ihmisiä, ja on hyvin vaikeaa nähdä mikä ja kenen näkökulma pitäisi ottaa esiin. Eli kuten "Systomykoosissakin", tulkinta nähdään "Luutiissakin" Baconilaisen hengen hylkäämispakon kautta.

Tämän kanssa on helppo olla, jos ei samaa mieltä niin ainakin samanmielinen. Olen kirjoittanut elokuvista, kirjoista ja monesta muusta erilaisia pyörittelyjä. Olen kuitenkin tehnyt niitä siten, että olen ottanut jonkin metodin, jota olen sitten soveltanut systeemiin. Usein nämä ovat ideologisia. Ja lopputulos eroaa usein hyvin vahvasti toisten, aivan fiksujen ihmisten, tulkinnoista.

Moni pitää monikulmaisuutta jopa rikkautena ja taiteen tehtävänä. Filosofia.fi arvioi elokuviin liittyen sitä, että se on jotenkin vähemmän elävä taiteenlaji kuin moni muu taiteen tyyli. "Jos kirjallisuuden, kuvataiteen tai klassisen musiikin vastaanotto olisi yhtä latteaa kuin elokuvien, kulttuurin keskustelupalstat täyttyisivät surunvalittelijoista. Elokuvan elonmerkiksi näyttää riittävän katsojamäärien ja studiotulojen kirjaaminen." ... "Kun elokuvista ei käydä sivistävää keskustelua, katsomistavat typistyvät entisestään. Siitä puolestaan seuraa kehnompaa ajattelua ja yhä latteampaa puhuntaa. Ilmaisumuotojen, katsomisvalmiuksien ja ajattelukykyjen välillä on noidankehä. Jos katsoja oppii nauttimaan vain yhdenmukaisen estetiikan, angloamerikkalaisen kuvaston ja tuottokeskeisen tuotantotavan tarjonnasta, katoaa kyky tunnistaa, ymmärtää ja arvioida monenlaista hyvyyttä."

Tosin tulkinta ei ole täysin maailmankuvallinen

Tieteenfilosofiapohjainen analogiani on tarpeen, sillä jostain syystä tieteessä ei ole ajateltu että tarvitsisi luopua tiedon käsitteestä tai pyrkimyksestä objektiivisuuteen vain siksi että Baconilainen ihanne ei voi toteutua.

Toki on hieman väärin sanoa, että tulkinta kertoo itsestä. Sillä jos mietitään vaikka freudilaista tulkintamyllyä, leikin sillä usein vaikka en missään nimessä ole itse freudilainen. Tulkinta syntyy, eikä ole väliä onko se minun maailmankuvani mukainen. Tulkinta syntyy tulkintamekanismin ja tarkasteltavan kohteen törmätessä. Ja tämä on oleellista, sillä joskus elokuviin syntyy useita tulkintoja joista toiset ovat parempia kuin toiset.

Tässä voi olla apua siitä, että tuntee tekijän. Esimerkiksi jos elokuvan tekijä on tunnettu freudilainen, joka hakee sivistyneisyyttä freudilaisista esimerkkikirjoista kliseisellä tavalla, on selvää että se elokuva tätä kautta jotenkin käsitetään syvemmin freudilaisten symbolien kautta. Ja tällöin tämä tulkinta on ehdottomasti jotenkin parempi.

Toki tässä voidaan mennä liiallisuuksiin. Esimerkiksi "Blueberry" -elokuva voidaan nähdä tulkintana "Blueberry" -sarjakuvasta. Ja tämä tulkinta on tehty sen tiedon mukaan että "Blueberryn" kirjoittajalla oli shamanismimieltymyksiä. Lopputuloksena on se, että syntyy hyvä elokuva jonka sankarilla on sama nimi ja karkeasti ottaen sama toimintaympäristö kuin pitämälläni sarjakuvasankarilla. Mutta siihen nämä yhteydet sitten jäävätkin. Teos ei ole yhtä kuin tekijänsä. Samoin tulkinta ei ole yhtä kuin tekijänsä.

Voidaan esimerkiksi sanoa, että hyvässä tulkinnassa detaljien määrä on runsas ja niiden yhteisrakenne koherentti. "Blueberry" -elokuvassa detaljien määrä ei sitoudu kovin hyvin alkuperäiseen sarjakuva -aineistoon. Detaljit jäävät irtonaisiksi. Ja vaikka elokuva onkin mainio, se ei silti nivoudu "Blueberry" -sarjakuvaan. Yhteistä ei ole yksinkertaisesti riittävästi.

Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että tulkintaa voidaan lähestyä objektiivisuus-subjektiivisuuden ja yksitulkintaisuus-mielivaltaisuus -kahtiajakojen sijasta sillä kielellä millä tiedon filosofit kohtelevat perspektiivien pluralismia. Monitulkintaisuus ei ole aivan sama kuin mielivaltaisuus. Tulkinnat voidaan arvioida sillä, että ne ovat (1) konsistentteja, eli yhteensopivia päättelysäännön antamien tulosten kanssa (2) koherentteja eli ristiriidattomia itsensä kanssa (3) Niissä on sen verran runsaasti detaljeja, että ne ovat riittävän laajoja (4) Niissä on jonkinlainen eleganssi tai tyylikkyys. (5) Tulkinnassa ei vaadita hirvittävää määrää taustaoletuksia ja eri työkalujen soveltamista tilanteen mukaan ennen kuin teos naksahtaa tulkintakehykseen. (6) Lisäksi tulkinnan täytyy olla jotenkin sidoksissa siihen itse teokseen.

Se, miten hyvin kokonaisuus sovittuu johonkin viitekehykseen vaikuttaa siihen että jotkin tulkinnat ovat hyviä. Ne ovat kenties ideologisia ja kertovat tulkitsijastaan. Mutta silti niihin voidaan nähdä jonkinlaista laatua. Ja laatueroja jotka eivät ole täysin mielipiteenvaraisia.
1: Toki on hyvä huomata, että hyvän tulkinnan syntyyn vaikuttaa esimerkiksi tulkitsijan lukeneisuus, jopa älykkyys ja muut vastaavat tekijät. Myös se, että on sattunut valitsemaan osuvan tulkintamekanismin on taustatietoriippuvainen, ja esimerkiksi yhteinen kulttuuri tekijän ja tulkitsijan välillä voi auttaa sopivan viitekehyksen löytämisessä. Toisaalta jotkut tulkintakeinot ovat sellaisia että niitä voi soveltaa lähes mihin tahansa (lähes mistä tahansa voi tehdä freudilaisen analyysin, vaikka en pidä sitä psykologisesti osuvana, eikä kaikki elokuvantekijätkään käytä sitä.) Ja osa on vaikka innostuneempi teoksesta ja on sen vuoksi ahkerampi ja kylvää tarkemmin detaljeja.

Ja pahempaa on luvassa.

Olen generalisti. Etenkin elokuvissa elokuvat ovat periaatteessa ajatuskokeiden rakentamista. Ajatuskokeet ovatkin siitä erikoinen filosofinen konsepti, että ne elävät jonkinlaisessa realismin ja fantasian välimaastossa. Ajatuskokeessa konsepteja ikään kuin testataan ja mietitään mitä tietynlaiset havainnot tarkoittaisivat.

Elokuvissa on yleensä jonkinlainen tapahtumisen kenttä, jossa on esimerkiksi tietyt "luonnonlait". Nämä voivat poiketa syvästi arkitodellisuuden vastaavista. Ja elokuva "tiedostettuna fantasiana" ei tietenkään uhkaa tulkitsijan todellisuuskäsitystä - joka tietenkin koostuu osin kuvitelmista ja on täten osittain "tiedostamatonta fantasiaa" - joten se tarjoaa hyvän keinon luoda ajatuskokeita ilman kognitiiviseen dissonanssiin liittyvää ahdistusta.

Samoin elokuvassa tehdään eettisiä ratkaisuja joiden kanssa sitten voi miettiä että mitä tarkoittaa jos on ratkaisujen kanssa yksimielinen. Ja entä jos elokuva päin vastoin haastaisi että tämä ratkaisu olisikin päinvastoin väärä. ; Tämä mahdollistaa eettiset pohdinnat jotka ovat usein vähemmän irrallaan normaalista elämästä.

En itse asiassa näe kovin suurta eroa sen kanssa, tulkitsenko elokuvaa vai teenkö päätelmiä eläväisemmässä ja vähemmän kaksiulotteisessa kuvastossa tekemiäni havaintoja. Siksi esimerkiksi avaruusolentojen hyökkäyksestä kertova elokuva pakottaa pelkän aiheensa vuoksi minut miettimään millä ehdoin tosielämässä hyväksyisin avaruusolennot todelliseksi konseptiksi. Ja toisaalta miettimään että mitä niistä ratkaisuista voisi sanoa.

Ja jos kreikkalaisen myytistön hahmot tulevat niminä tai hahmoina esiin, on syytä ottaa nämä tarinat aputulkintavälineiksi. Ja jos koko ajan pylväät nousevat ja miehet kaatuvat selälleen maahan, on syytä miettiä onko tapahtumien taakse syytä laittaa muutama freudilais-seksistinen puujalkavitsi. Sillä symbolit eivät sitten enää ole yhtä konkreettisia kuin tapahtumien "fyysinen taso" tai yhteiskuntaa ja etiikkaa koskevat "argumentit" joita elokuva toiminnan kautta nostaa esille.

"Punatukkainen poika" ja muita marttyyrikertomuksia

"Ei ole Jeesusta näkynyt,

mies sanoi kuivasti, menee aika

Isän oikealla puolella istumiseen.

Päivä oli jo laskemassa, varjo kulki

hänen kasvojensa yli.

Minä ajattelin hiljaista punatukkaista poikaa,

jota koulumatkalla lyötiin, eikä

hän suutansa avannut,

ja pientä tyttöä, joka hädissään juoksi apuun,

mutta en sanonut mitään.

Mitä se olisi auttanut, näkymätöntä."

(Matti Paloheimo)

Laitoin ylläolevan runon facebookin puolellekin. Löysin sen lukiessani "Kamppailu Jumalasta - 12 erää uskosta" -keskustelu(tjsp)kirjaa. Heinimäki tulkitsee siinä tuota runoa siten että punatukkainen poika olisi itsessään Jeesusallegoria. Hän kuvastaa tässä sitä miten teologit voivat tarinankerronnallisin keinoin tulkita erilaisia Jeesushahmoja, osa on suorempia Jeesuksia, jotkut allegorisempia ja sitten on niitä ties kuinka monennen kertaluvun metajeesuksia. Eli vaikka hänen ei suoraan sanota olevan Jeesus, niin kuitenkin kärsivän hiljaisen marttyyrin käyttö runossa oikeuttaa tekemään tulkinnan, ainakin länsimaisessa kulttuurissa. Etenkin kun runon alku niin sopivasti Jeesuksen mainiten alleviivaa teologisen viitekehyksen sopivan aiheeseen.

Runo on tietysti siitä hassu sattuma, että itse olen ollut nimenomaan pieni punatukkainen poika ja kiusattu. (Ja on minulla itse asiassa jonkinmoinen idea joka laveasti tulkiten kävisi siitä tytöstäkin. Että terveisiä vaan Anna Korkolaiselle!) Tämä omakohtaisuus tietysti vääristää tulkintaani hyvin erilaiseksi kuin Heinimäen. Siinä ei ole Jeesushahmoa vaan nimenomaan Jeesuksen poissaolo. Siinä missä Heinimäki näkee että sen mitä tekee kaikista pienimmälle sen tekee Jeesukselle, niin minä näen että se mikä tapahtuu kaikista pienimmille ilman että kaikkivaltias ja rakastava tulee väliin tekee tästä hahmosta tahallisen sivustakatsojan, joka tietää mitä tapahtuu ja joka voi tehdä sille jotain mutta joka ei tee. Eli se tekee Jeesuksesta sääliön.

Näkisin että Heinimäen ja minun tulkintaeron takana olisi kuitenkin myös suurempia asia kuin pilkunvääntö maailmankuvasodassa.

Tämä ero on itse asiassa käytännönläheinen ja maailmankuvariippumaton ero. Se koskee sitä miten ihmiset nähdään ja miten heitä kohdellaan. Maailmankuva voi vaikuttaa tässä kohden taustavoimana, mutta se on irrelevanttia. Tässä katsotaan sitä minkälainen elinpiiri syntyy tiettyjen reunaehtojen sisällä. Reunaehtojen syntymekanismi on irrelevantti koska niiden kanssa eläminen on joka tapauksessa samanlaista.

Ja tässä on teemana juurikin ylitsevuotava Jeesuskuvaston soveltaminen kiusattuihin. Kiusattu väritetään ties kuinka monennen kertaluvun metajeesusallegoriaksi. Kiusaajista tehdään marttyyrejä. ; Kulttuurissamme on tapana (ja ihmislajilla reaktiona) idealisoida asioita ja ihmisiä. Näin esimerkiksi kiusaaja nähdään pahana. Ja kiusattu nähdään hyveellisenä. Tämä on toki sinänsä terve suhtautumistapa, että siinä tunnustetaan että kiusaaminen on pahasta. Siitä seuraa kuitenkin helposti se, että koko kohteen identiteetti heijastelee tätä. Eli kiusaajat nähdään läpeensä pahoina. Ja kiusatut marttyrisoidaan. Tästä seuraa se, että kiusattujen pyrintö puolutsamaan itseään nähdään itse asiassa pahana. Kun rikot idealisoidun kuplan, petät ihmisten odotukset joten sinua kohdellaan hieman kuin olisit valehdellut heille.

Kun katsotaan mitä "unkurissa" kirjoitetaan "typertelyä" -otsikon alla. "elokuva on raivostuttavan typerä. se kertoo miten koulutoveriensa julmasti kiusaama pikkupoika kasvaa henkiseksi ja fyysiseksi sankariksi. kiusaajiaan vastaan nousevan pikkupojan avuja ovat taipumaton tahto, nerokkuus, rakkaus lähimmäisiin, ennakkoluulottomuus, musikaalisuus, oivallinen kauneuden taju, kyky syvälliseen itsetutkiskeluun, hyväntahtoisuus, oikeudenmukaisuus, laupeus..."  Tässä korostetaan odotuksia. Kiusattujen odotetaan olevan kiusattuja jostain syystä. Syyksi ajatellaan sitä että on hyvä koulussa tai taiteellinen. Tosiasiassa kiusatuksi joutuu lähinnä siksi että on sellainen että toiset voivat kiusata. Eli on heikompi, sosiaalisesti nurkassa tai jollain muulla tavalla "esteellinen". Kiusatuksi ei jouduta vahvuuksien vuoksi, vaan heikkouksien vuoksi. Se, että on fyysisesti heikko ei vain yksinkertaisesti tarkoita samaa kuin älyllinen ylivertaisuus.

Unkuri tosin listaa odotuslistalle myös "ja ennen kaikkea maanosan kovimmat nyrkit." Mutta hän reagoi tähän odotukseen täsmälleen samalla tavalla kuin itseään puolustamaan alkanutta kiusattua noin keskivertoisesti kohdellaan. Eli vahvemmalla vastustuksella kuin aloitteellisia kiusaajia (jotka eivät ole ilmeisesti pettäneet imagoaan eikä heidän toimissaan ole samanlaista jenginpetturuutta.) "filantropian keppihevosella ratsastava leffa toitottaa uskoa, että pieni ja hyvä voi voittaa ison ja pahan - ja voittaakin, kun ei vain anna periksi. mutta pienen on jalostuttava yli-ihmiseksi, jotta hän saavuttaisi voiton. voitto taas on hetki, jolloin entinen surkimus rusikoi kiusaajansa naaman jauhelihaksi. sellainen on ilon, toivon ja ihmisystävällisyyden sanoma. katsokoon se, jolle maistuu."

Itseäni "Karate Kidissä" ja muissa tämän lajityypin elokuvissa ärsyttää kuitenkin eniten se, että tästä tehdään jotenkin helppoa. Tässä ei huomioida taidon vaatimaa harjoitusmäärää eikä emotionaalisia lukkoja joita monella on jo pelkkään ihmisen satuttamiseen ; Elokuvissa pahisten päihittäminen onnistuu rohkeudella suhteellisen lyhyen harjoitteluajan jälkeen. Tosielämässä jos ihminen on valmis satuttamaan ja tehnyt sitä, hänellä on asenteessa ja taidossa etulyöntiasemaa jota on vaikeaa ohittaa. Rohkeus ja asiaan palaaminen johtaa vain ja ainoastaan siihen että saa pitkitetysti turpaansa. Elokuvissa ei jostain syystä opeteta niitä likaisia temppuja joilla kiusattu voisi nousta voittajaksi. ; Elokuva joka opettaa asennetta joita seuraamalla kiusattu pahentaa tilannettaan eivät ole minusta kannustettavia. Ei edes (okei "varsinkaan") optimismin myymisen nimissä.

Elämä on kuitenkin hieman enemmän "Dark Knight Rises" -elokuvaa kuin "Karate Kidiä". Tässä Batmanelokuvassa Robin selittää mr. Bruce Waynelle, miten ihmiset eivät käsittelevät mielessään traumatisoituneita ihmisiä. Esimerkiksi orpolasten kohdalla he ymmärtävät että toisella on vaikeaa, mutta he eivät käsitä sitä. Siksi he ovat sympaattisia vähän aikaa. Mutta he samalla odottavat syvällistä muutosta jossa asenne ja odotukset ja koko elämänasenne muuttuu. Ja kun tätä ei tapahdu, he turhautuvat ja niin sijaiskotilapsi vaihtaa perhettä. Tästä selviää vain jos kätkee vihansa ja tuskansa, opettelee hymyilemään ja tekee tästä naamion.

Kiusattuna selviämisessä iso osa on juuri tätä ; Kiusatulla on marttyyrinrooli josta luistaminen johtaa yllätyssuuriin vaikeuksiin. Siksi on luotava naamio, valehdeltava ja piiloteltava. On tultava maan hiljaiseksi, mutta ei niistä eettisistä ilon ja toivon syistä kuin muut luulevat, vaan juuri siksi että todellisuus on päivastainen. Kiusattu katsoo kiusaajaansa, ja usein enimmäkseen tätä. Ja jossain vaiheessa tämä "tyhjyys tuijottaa takaisin" sanonnan Nietzscheläisimmässä hengessä. ; Kiusaajat on kuitenkin joskus luonteeltaan sellaisia että he ymmärtävät vain väkivallan kieltä, joten sillä kielellä heille on puhuttava heidän oman kielipelinsä sisällä. Ideana onkin tehdä tästä toiminnasta ovelaa ja salattua. Tähän taas tarvitaan ikään kuin toinen alter ego.

Kiusaajan vaihtoehtona onkin joko niellä hänelle annettu rooli ja kärsiä. Tämä on sankarillista, mutta on kohtuutonta vaatia että ihminen on sankari (etenkään jos hänellä ei ole tähän attribuutteja. Heikkous ja sosiaaliset rajoitteet ja muut "esteellisyydet" eivät ole supervoimia, kuten aiemmin muistutin.) Tai oltava epäeettinen ja rakennettava muiden odotuksista naamioita ja pelattava niiden takana pragmaattista juonittelupeliä. Naamioleikeissä ydin jää koskematta. Valitettavasti jos joutuu lähtemään tälle tielle, ydin on jo turmeltunut eikä siitä jeesushahmosta ja marttyyristä ole enää jäljellä muuta kuin sen naamion verran. ~ Kiusatun maailmassa perimmäinen kysymys on haluatko olla hyvä ja läpeensä onneton vai paha ja edes vähän onnellinen. Minä en teeskentele valinneeni sitä eettisintä ratkaisua. Mutta pidän sitä erittäin oikeana ratkaisuna.

---

Every offence is defencive and every defence is offencive. [exchanging the thrust] As you can see - I'm completelly safe. And he is completelly dead.

protreptikos

Taidetta pidetään usein jonain jonka tarkoitus on elähdyttää. Tämä nähdään usein nimenomaan kauneuden korostamisen kautta. Tällöin taide nähdään jonain johon pitäisi ikään kuin tiivistää kauneuden muoto tai idea sellaisenaan. Kuitenkin taiteessa on usein mukana myös pelottava hätkähdys, ja asioiden nurinkuriseksi kääntäminen. ~ Tämänlaisestai esimerkki löytyy 1500 -luvulta, maineeltaan erittäin synkältä keskiajalta, ajalta jolloin rutto tappoi valtavasti ihmisiä ja joka heijastui luonnollisesti sen ajan taiteen kuolemateemoissa. Runoilija Francesco Berni kirjoitti rutosta hieman käänteisesti. Hänestä oli ihanaa kun ihmiset eivät tungeksineet kirkossa, ja velkojien kolkutellessa ovelle riitti että valitteli pahaa oloa, niin välttyi selkäsaunalta ja sai lisää maksuaikaa helposti. Lisäksi rutto iski köyhiin ja roskasakkisiin. Bernistä rutto avasi maailman huvituksille, ja hänelle ruton rakentama maailma oli ihana, täynnä huvituksia aamusta iltaan. Bernistä ihanaa oli kun kaikenlaiset uudet omapäätänteiset lait vallitsivat.

On hyvin vaikeaa sanoa kuinka ironinen kyseinen lausunto on, eli tarkoittiko Berni mitä sanoi vai sen vastakohtaa. Emme tiedä oliko Berni henkilö jolla oli yli-ihmisen prototyyppi (ei tyylipuhdas yli-ihminen mutta sinne päin). Emme tiedä mikä on motiivi sille että Bernillä on nietzscheläisiä sävyjä ennen Nietzscheä. Mutta tämä onkin lausunnon taideluonteelle oleellista. Teksti itse asiassa hätkähdyttää yhä. Lausunto luo joka tapauksessa kontrastia klassiseen kauneuteen ja joko vahvistaa klassista kauneutta tai sitten vaatii asian määrittelyä hieman uudella tavalla. Molempien voidaan katsoa olevan kauneutta puolustavia ja reflektointia vaativaa suoritetta jonka jälkeen oma kanta on vähintään entistä enemmän mietitty näkemys.

Ihmiset usein unohtavat tämän. Mutta tragediassa tämä on näkynyt vahvasti. Jo klassisessa antiikin kreikan tragediassa teemana oli nimenomaan se, että ihmisen moira, kohtalo on ihmisestä itsestään riippumaton. Tämän tiedostaminen rikkoo ajatuksen siitä että ihminen voisi hallita maailmaa. Reagointi voi olla stoalainen tyyneys tai esimerkiksi Bernin lausunnon yli-ihmisyys ; Kun ihminen murenee fortunan, onnen, heilahteluissa nousee esiin kaksi kysymystä (a)  kannattaako taistellemisen sijaan vain opetella todellisuuden sietokykyä & (b) onko kunniakkaampaa taistella voitokkuuden vuoksi vai onko taistelu erityisen arvokas väistämättömästä huolimatta tai jopa sen vuoksi kun kuitenkin taistelee vaikka lopputulos on väistämätön. (+) Näistä ensimmäinen kysymys esitetään usein, jälkimmäinen harvemmin ja itse pidän jälkimmäistä oleellisempana kysymyksenä.

Nykytaiteessa tragedian kohtalonomaisuus näkyy vahviten kauhuelokuvissa. Niissähän keskiössä on aina hirviö, ihmisten ulkopuolinen voima. Ihminen on niissä jokin joka selviää, ei puhtaasti taitojensa kautta, vaan muutoin. Hirviötä ei yleensä päihitetä vaan hengissä selvinneetkin vain selviävät, eivät käytännössä voita. (Mikä johtaa kauhuelokuvissa usein jatko-osiin mikä on kenties hyvin rasittavaa.) ~ Kauhulle lähisukulainen on trilleri. Trilleri on kuitenkin lievennettyä kauhua. Ja tämä lievennys on käytännössä useimmiten se, että tragedian perinteestä etäännytään ja sankareiden annetaan silti muuttua klassisiksi sankareiksi jotka ottavat kohtalon haltuunsa ja luovat sen itse.

Näin esimerkiksi "Butterfly on a Wheel" ei ole kauhua jossa on psykopaatti vaan se on ns. psykologinen trilleri. Elokuva on hyvä, koska psykopaatit ovat yleisiä sekä kauhuelokuvissa että trillereissä. Tämä teema on yhteinen joten on hyvä katsoa erilaisia ja erottavia piirteitä. Kun mietitään mikä on trilleri ja mikä kauhu, tämänlainen yhteinen pohja on erinomainen lähtökohta. Näin aihe ei hämää sisällön edestä.

Tämä elokuva on toki sinänsä omituinen (ja sen vuoksi mielenkiintoinen) valinta, että se on itse asiassa joiltain yksittäisiltä kohtauksiltaan hyvin lähellä kauhua. Kauhuelokuvat toki käytännössä usein tekisivät tämänlaisia kohtauksia enemmällä splatterilla ja yllätyshyökkäyksillä, joita kyseisessä elokuvassa ei ole. Mutta tyylipuhtaassa ja taidetta kunnioittavassa b -luokan kliseet kiertävässä kauhuun ne sopisivat.
1: Elokuvan alussa James Bond Pierce Brosnan kaappaa pariskunnan. Hän vaatii heidän tyttärestään lunnaita. Vanhemmat hakevat rahat. Tämän jälkeen psykopaattimme polttaa saamansa saaliin ja heittää sen ikkunasta. Tämä kohtaus on tyylipuhdasta kauhua koska se rikkoo oletuksen siitä että psykopaatti toimisi jonkun säännön mukaan. Trillereissä oveluus ratkaisee usein ja juuri tätä sääntöä voidaan käyttää sankarin voiton saavuttamisessa. Polttamalla rahat rikotaan paljon jo rakennettuja oletuksia psykopaatista. Tämä on kauhun ydin ; Jopa shokkisäikyt perustuvat juuri siihen että hirviön kohtaava elokuvan hahmo - tai kauhun katsojakaan sen kummin - ei ehdi analysoimaan tilannetta ja rakentamaan esimerkiksi psykologista selitystä ja tähän liittyvää selviytymisstrategiaa tapahtumalle.
2: Elokuvassa ei ole ollenkaan väkivaltaa, valtaosa uhasta perustuu siihen että katsoja olettaa. Tämä itse asiassa mainitaan elokuvassa. Kun uhrina ollut mies yrittää udella että mitä tyttärelle ja vaimolle tapahtuu, psykopaatti ei kerro vaan kehottaa uhria kuvittelemaan mitä se voisi olla. Tämä on hyvin tehokas kauhuelokuviin sopiva kikka, koska tämä toteuttaa sen, että ihminen pelkää tuntematonta niin paljon ja osaa kuvitella epämääräisiä alukkeita monenlaisille skenaarioille, että todellisuus tai toteutettu elokuvakohtaus ei tiedettynä oikein mitenkään kykene olemaan tätä pelottavampi.
+: Elokuvan loppupuoli kuitenkin käytetään siihen että psykopaatin takaa löytyy sittenkin motiivi. Myös abstraktiudelle löytyy syy : Tilanne oli ikään kuin näytös. Mies oli itse käynyt vieraissa ja hänen vaimonsa ja petetyn mies olivat keksineet juonen kiusata ennen avioeroa. Rahojakaan ei poltettu kaikkia oikeasti ja niin edespäin. Psykologismi ja tilanteen ratkeaminen - ja se, että päähenkilö/sankari selviää tilanteesta toimimalla - tekee tästä antitragedian vaikka elokuvan loppu ei olekaan kovin onnellinen.

Tragediasta on selvästi etäännytty, moira on ihmisen hallinnassa. Psykologinen rauhoitus tekee valtaosasta trillereistä pelkästään kauhua munattomille. "Butterfly on a Wheel" kantaa ja nostattaa mukavasti sen alkuosan mutta sen lopun "mukaovelat käänteet" sitten itse asiassa lässäyttävät koko elokuvan varsin halvaksi ja pieneksi elokuvaksi jonka näkemättä selviää. ; Trilleri jossa kohtalo otetaan ihmiselle menettää hätkähdyttämisen ja joutuu siksi turvautumaan pelkästään yllättäviin käänteisiin. Aito protreptikos -kokemus katoaa. Hätkähdys latistuu yllättymiseksi. Yllätyksenkin takaa löytyy järki, jonka jälkeen jännitys purkautuu.

Harakan hutut

Shallitin "Recursivity" -blogissa on juttu joka käsittelee (hyvin kevyesti ja pinnallisesti) informaatiota. Sen ytimessä on Intelligent Designin kannattajan esitys jonka mukaan evoluutikoiden informaatiokäsiteargumentit ovat väärässä koska "misunderstands what is meant by "new information"." Kun argumentit esimerkiksi käsittelevät sellaisia asioita kuin Kolmogorov kompleksisuutta on tämä jo lähtökohtaisesti väärin.

Tämä on olennaista koska kreationistien ajoista lähtien on ollut olennaista poistaa geenien kahdentumisesta tuleva informaatiolisä ; Klassinen argumentti kun on että rappeutuminen on ilmiselvä tai vähintään evoluutio mahdotonta koska muutos muuttaa informaatiota jolloin vanha tuhoutuu ja kahdentuma toistaa informaatiota eikä lisää sitä.
1: Tämän klassinen huomautus on että jos ensin kahdennetaan informaatio, ei kenties rakennu uutta informaatiota, mutta jos toinen näistä kopioista muuttuu niin informaation muutos ei tuhoa vanhaa. Ei tästä kuitenkaan sen enempää.

Informaatiopuolustus perustuu siihen että ei käytetä klassisia informaatiokäsitteitä kuten Shannonin tai muiden vastaavien informaatiokonsepteja. Ratkaiseva muutos on intuition ja arkijärjen käyttö ; "There must be some sense of the word "information" in which another copy of the same sentence does not add information. It may not be true of Kologorov information, but it seems true of what most people (even most scientists) think of information. Is there a way to reconcile these two different ideas? Has Kolmogorov's definition failed to correctly formalise our intuitive concept of information? (GASP!)" Eli jos Kolmogorovin mallissa informaatio voikin toistuessaan kasvaa, niin se on enemmänkin tämän informaatiomallin ongelma.

Shallit toki nappaa tieteellisen keskustelun kannalta olennaisen yksityiskohdan. "If Kolmogorov complexity does not capture your notion of information, then it's up to you to provide a rigorous definition for discussion and debate. So far what creationists do is rely on our informal notions, which are vague and inconsistent." Eli vaihtoehtoisia informaatiomalleja vaivaa se, että niissä on voimakkaita heikkouksia ; Niissä on sisäisiä ristiriitaisuuksia tai muita ongelmia. Informaatioteorian tiede ei ole siksi niiden kautta edes mahdollista. Kolmogorovin ja Shannonin teoriat ovat sentään eheitä ja käyttökelpoisia malleja, ja itse asiassa ne ovat juuri sitä mitä informaatiotieteissä tarkoitetaan kun sanotaan sana "informaatio".
1: Ihan oikeasti ; Jos käytetään muuta sanaa tarkoittamaan informaatiota, itse asiassa tavallaan valehdellaan ; Informaatio on tieteellisen kuuloinen sana joka tuo mukanaan tieteen karisman. Tämä on ansionriisuntaa ; Ekvivokaatiolla yritetään kätkeä se tosiasia että oma malli on viallinen ja epätieteellinen. Sanan kirjainjärjestyksen kopioinnissa ei kopioida tieteellistä konseptia sanan takana vaan mielikuvat. Tästä onkin mainio lausunto Shallitin blogauksessa "Yes, well, that's the thing, isn't it? Kolmogorov's theory is clearly defined and usable, whereas our "intuitive understanding" is vague, contradictory and inconsistent between different persons. Thus, if we use Kolmogorov, we can check each other's work and see if mistakes have been made, whereas if we use "intuitive understanding" all we are left with is seeing who can shout the loudest."

Mutta jos oletetaan että liikutaan intuitioargumentaation maailmassa, jolloin matemaattinen konsepti on "jäljessä" eli ideana on se että intuitiota vastaavaa teoriaa informaatiosta ei ole ja tämänlaista yritetään kehitellä. Tällöin joustavampi filosofiointi on mahdollista - toki sen sisällä on tunnustus "meillä ei ole mitään mallia teille, ollaan vielä esitieteellisessä vaiheessa tämän ideamme kanssa", mutta tämä onkin enemmänkin lähtökohta josta yritetään kehittää tilannetta eteenpäin kuin lopullinen epäonnistuminen.

Mutta valitettavasti edes tällöin toistuvuuskonsepti ei toimi juuri ollenkaan.

Toisteisuuden kohdalla on kuitenkin selvää että intuitio nimen omaan kertoo että toisteisuus voi tuoda lisää informaatiota. Tämä on itse asiassa olennaisena osana monessakin asiassa. Jos intuitio otetaan argumentiksi itsessään on varsin perusteltua sanoa että esimerkiksi englantilainen levinnyt harakoiden lukumäärään liittyvä lastenloru "One for Sorrow" heijastelee arkijärkeä. Lukumäärä voi todellakin lisätä tietoa.
1: Koska virallinen versio on toistuva, voisin esittää erään omituisimman tietämäni version/mukaelman tästä runosta ; "One for sorrow; / Two for joy; / Three for a girl; / Four for a boy; / Five for silver; / Six for gold; / Seven for a secret never to be told; / Eight you live; / Nine you die; / And youll never learn the reason why." Tässä runossa on mukava henki joka lisää riemua lastenkamareihin ja kaikkialle muuallekin missä sitä kertoilet. Kunhan yleisöllä vain on englannintaito hallinnassa, tämän runon lausuminen pehmeällä äänellä yöllä jossain baarissa itähelsingissä voi olla jopa karismaattinen aktio.

Jos tämänlainen lukumääräkonsepti tuntuu "intuition raiskaamiselta" jossa on enemmän kyse taikauskosta, niin informaatiota voidaan levittää intuitiivisesti esimerkiksi siten että oletetaan että sinulla on kassakaappi jossa on kaksi numeroa. Voit laittaa kirjainjonon "111111" joka kertoo että ensin pitää kiertää 1 ja sitten 6. (Tai vaihtoehtoisesti jos siinä on vain "6" niin voit kääntää "6-1". Lukumäärä voi selvästi lisätä tietoa asioista.

Lisäksi niinkin olennainen asia kuin ruuanlaitto pitää usein sisällään idean jossa toisto nimenomaan tekee eroja. Esimerkiksi kakkua leipoessa on merkitystä lukeeko reseptissä "1 muna" vai "2 munaa". Hyvin monesti arkinen ja intuitionmukainen ajatelu kertoo että lopputulos vaatiikin nimenomaan sitä että lukumäärällä ja toistolla on ratkaisevasti väliä. "Kokkausmetaforan" ja vastaavien taas voidaan katsoa olevan olennaisia kun mietitään vaikkapa sitä miten Jumala on "leiponut" ihmisen. (Joissain kansanperinteissä Jumala itse asiassa tekee juuri näin, leipoo ihmisen esimerkiksi savesta.)

On varsin ilmiselvää että intuitionkin mukaan toisteusuus nimenomaan lisää informaatiota. Tämä näyttää miten syvästi denialistinen kreationismi on ; Perimmäinen ainut perustelu on presuppositionistinen asenne hengessä "Kahdentuminen ei saa lisätä informaatiota koska muuten evoluutio voisi toimia, mikä on mahdotonta koska "Raamattu" ja ehdoton vakaumukseni - so there, evolutionists."

---

Kuvassa on harakanpesä, joka on tuoreesti ilmestynyt bloggaajan pihamaalle. Pesässä sekä oksien että harakoiden lukumäärällä on väliä. Se on se olennainen ero.

Käyttö ja tulkinta

"Minua hienoisesti ärsyttää yleinen tapa samaistaa verbaalisuus ihmisen ominaisuutena jäykkään käsitteellisyyteen. Esimerkiksi, että joku "sotkeutuu sanoihin". Tämä ei tietenkään arkipuheessa kerro (välttämättä) mistään sanallisen ilmaisun vähättelystä, mutta olennaisestihan usein tarkoitetaan, että ihminen sotkeutuu käsitteisiin tai hän on ikään kuin jäänyt oman maailman hahmottamisen systeeminsä vangiksi."
("Muistamisenarvoisia päähänpistoja", "Irrallisia mietintöjä")

Kieli taipuu moneen. Tämä tuottaa joskus ongelmia. Esimerkiksi skeptikko esittää asioita tyypillisesti hyvin voimakkaasti käsitteellistetyssä maailmassa. Tässä maailmassa on käytettävä tarkkoja määritelmiä, ja näiden on vieläpä oltava käyttökelpoisia ja jollain tavalla empiirisesti koeteltuja käsitteitä. Toisaalta kielenkäyttöön liittyy voimakkaasti esimerkiksi postmoderni näkemys jonka kautta keskiöön nousee tulkinta. (Ja jonka piirissä skeptikot ovat, mikä se sana oli ... "rajoittuneita".) Tässä maailmassa teksti on aina jonkinlaista "tulkittavaa runoutta". Tiede toimii omalla sisäisellä maailmallaan, aivan kuten runoudellakin on jokin sisäinen muoto. Tulkinnallisuus ujutetaan tätä kautta usein jopa tieteeseen asti.

Itse asettaisin olennaisimpana tapana modernismin. Tätä määritelmää on tietysti vaikeaa lähestyä ja yleensä siihen liitetään kaksi vastavoimaa ; Postmoderni ja romantiikka. Tämä johtaa siihen että se voidaan nähdä joko (1) Ajallisena vastavetona romantiikalle jolloin se näyttäytyy teknisten ja tieteellisten saavutusten edessä koettuna innostuksena joka irtautuu dogmasta mutta ei objektiivisuudesta. (2) Ja toisaalta voidaan nähdä että moderni määrittyy vasta kun se on jo mennyt ohi.

Molemmat näkökulmat johtavat tietysti siihen miten asiat muokkautuvat. (1) Jos halutaan korostaa irtiottoa romantiikasta, esiin nousee tiukka käsitteellisyys ja objektiivisuuden kunnioittaminen ja epärunollisuus. (2) Jos taas halutaan korostaa sitä muutoskautena postmoderniiin, esiin nousee yksilöä korostava individualismi vastakohtana vanhalle dogmaattisuudelle. Aikana jolloin vakiintuneet dogmat, lait ja normit voitiin asettaa kyseenalaiseksi ja testattavaksi. Tätä kautta korostuu yksilöllinen fragmentaarisuus.

On selvää että nämä ovat keskenään vahvasti jännitteisiä mutta molemmissa on paljon järkeä ; Karkeasti ottaen se voidaan kuitenkin ottaa murroskautena, jossa totaaliudesta ollaan luovuttu mutta ei olla vielä astuttu mielivaltaisuuteen. Tässä mielessä on olemassa monia tulkintoja mutta mikä tahansa tulkinta ei ole järkevä. Tai näin voitaisiin ainakin sanoa mikäli luotetaan Umberto Econ näkemykseen. Hänen mukaansa tulkitseminen ei ole mielivaltaisuutta ; Hän korostaa sitä että on hyviä tulkintoja ja huonoja tulkintoja. Voi olla että hyviä tulkintoja on jopa useita, mutta on silti mahdollista argumentoida huonoja tulkintoja vastaan. (Econ tapa tulkita muistuttaa tässä mielessä hieman tieteenfilosofiasta tuttua fallibilismia, jossa keskiössä on väärien teorioiden kumoaminen.) Eco pitää tässä ratkaisevana sitä että on erotettava tekstin käyttö (use) ja tulkinta (interpretation).

Näin ollen tekstillä onkin olemassa konteksti. On kielioppi, historiallinen kulttuuri jossa sitä esitetään, ja vakiintuneita tapoja joilla sitä kuvataan. Näin ollen kielenkäytössä voidaan selkeästi erottaa esimerkiksi (a) käsitteitä korostava semanttinen näkökulma, (b) esteettisyyttä korostava semioottinen näkökulma ja (c) hermeneuttinen näkökulma. Vaikka jo edellämainittujen välillä on yhteyksiä eli ne eivät ole täysin irrallisia, ne kuitenkin ilmenevät eri tasoilla ; Esimerkiksi semiotiikka on keskittynyt (itse)reflektioon kun taas hermeneutiikka keskittyy merkityksellisyyden ymmärtämiseen ja semantiikka tarkoituksen ymmärtämiseen.

Jos eri perinteitä ei osaa erottaa, joudutaan hyvin omituisiin tilanteisiin. Näin käy usein esimerkiksi jos skeptikko keskustelee pseudotieteilijän kanssa ; Esimerkiksi "ymmärtäminen" sana on eri käyttötilanteessa erilainen. Siksi esimerkiksi "sen ja sen argumentin rakenteen tunnistaminen" ja "sen ja sen argumentin loppupäätöksen kanssa samaa mieltä oleminen" menevät usein sekaisin. On mahdollista esimerkiksi ymmärtää kreationismia (tai evoluutiota) ja olla tästä osaamisesta huolimatta erimielinen. (Karkeasti sanoen ; On mahdollista ymmärtää ja osata kuin vettä vaan toisen argumenttirakenteet ja nähdä minkälaiseen filosofiseen koherentisoituun rakenteeseen ne liittyvät ja pitää toista tästä huolimatta idioottina.) - Tämänlainen sekaannus selviää melko usein helposti, kunhan vaan jaksaa selittää. Mikä kertoo siitä että kontekstien erottaminen on mahdollista ja luonteeltaan jaettavaa. Kielenkäyttö on tässä mielessä aina sosiaalista. (Mikä on tärkeä huomio.)

Eri perinteiden tunteminen johtaa siihen että kielessä on aina kyse ikään kuin jaettavuudesta. Tulkinta ei olekaan ylhäisessä yksinäisyydessä tehty näkemys jonka kritisoiminen olisi yhtä mieletöntä kuin sanoa että "väärin koettu". Teksti voi herättää kokemuksia mutta osa kokemuksista johtuu siitä että jaettavuus on epäonnistunut. Nämä ovat toki tosia kokemuksia mutta niiden takana ei ole "jaettua kokemusta". Kieli ja sanat ovat kommunikaation väline.

Kielessä on toki rajoitteita - tämä pakottaa niihin eri konteksteihinkin, kun muuten ilmaisukyky ei ole riittävää. Ja ihmisten kielenkäyttökyvyssä on puutteita ja lukijan tulkinnassa on siinäkin aukkoja. Tämä johtaa siihen että tulkinnassa ja kirjoittamisessa on ongelmia. Jaettavuus ei aina toteudu ja jaettavuus on vaikeaa. Tämä ei tarkoita samaa kuin jaettavuuden totaalinen puute, tai se että tässä ei joskus onnistuttaisikin (vähintään joskus paremmin kuin joskus toisinaan taas ei).

Tässä mielessä runous ei olekaan seuraavanlaista "Runoudessa maailma on kirjoitusta ja asiat ja nimet ovat aina kiinni toisissaan" (Kuten mustaimisenarvoisia päähänpistoja ehdottaa) vaan "Runous on jotain jossa runoilijan luova mielikuvitus kehittää runollisen kielen kautta idean, joka jää normaalin käsitteellisen ajattelun ilmaisukyvyn kontekstirajoitteiden vuoksi ilmaisematta muutoin ja välittää tämän niin että muutkin kokevat tämän idean ja voivat sitten mahdollisesti pitää sitä jopa arvokkaana."

Red in Tooth (eksistentialistinen evolutionismi)

"Almost dying changes nothing. Dying changes everything."
(House MD, "Dying Changes Everything")

Eksistentialistit näkevät usein kuoleman merkityksellisenä. Sen mahdollisuus ikään kuin kontekstoi elämisen. Heideggerin mukaan kuoleman tiedostaminen muuttaa tekemisen ikään kuin autenttisemmaksi.

Huomasin tähänliittyviä asioita hieman itsekin ; Kun viisaudenhampaan leikkaushaava aukesi ja herättelin puolisoni 3 aikaan yöllä jotta minulla olisi joku joka puhuisi asiani terveyskeskuksessa, hän hoiti asioita. Olin hämmentynyt tilanteesta, sillä tilanne muutti normaaliroolimme ylösalaisin. (a) Tavallisesti olen hyvin epäkäytännöllinen, mutta tuossa tilanteessa ns. "tein oikeat asiat" ja osasin miettiä oleelliset ratkaisut pulmiin joita oli tiellä. (b) Tavallisesti perheessämme tervettä järkeä edustava puolisoni toki hoiti asiat, mutta osaan hän tarvitsi jopa ohjeita, näin hänet selkeästi irrationaalisimmillaan. ; Tilanteen jälkeen hän oli minulle epätavallisen ystävällinen, vaikka minusta oli paljon pulmaa ja yöherätys 3 kun seuraavana päivänä pitäisi mennä töihin (jonne ei kuitenkaan sitten mennyt kun piti vahtia minua) ei ole miellyttävä asia, etenkin kun tilanne oli ympäriinsä hölskyilevän veren ja muun vastaavan vuoksi varsin sotkuinen. Ei siis sillä, että hän kohtelisi minua tavallisesti jotenkin huonosti, päin vastoin. Olin hieman ihmeissäni. Mutta onneksi (ja tarkoitan että se oli hyvä asia) tämä erikoistilanne loppui muutamassa päivässä ja kykenimme palaamaan normaaliin. Ihmiset toimivat tällä tavalla. Kuoleman tiedostaminen antaa perspektiiviä (joka katoaa nopeasti kun ihminen jättää sen kuolemakokemuksen vähemmälle vatvomiselle ja siirtyy tekemään asioita.)

Evoluutioteoria on usein nähty jollakin tavalla kuoleman hyväksymisen vastakohtana. Sitä kuvataan kovana ja eloonjäämiskeskeisenä, jonain joka on suorastaan antieksistentialistinen. Tästä löytyy kulmaa "Unkurista". Hän kaipaa selvästi eksistentialistisempaa kulmaa "olisi yhtä tärkeää tutkia elämän päättymistä kuin lajien syntyä. mistä löytyisi kuoleman teoria, kuoleman kysymyksiin vastaava darwin?"

Tätä kuvannee hyvin jo paljon evoluutioteorian kohdalla lainattu runo "Nature, Red in Tooth and Claw" Se kuvaa miten luonto nähdään väkivallan lähteenä. Tässä mielessä luonnonvalinta nähdään jonain joka värittäisi evoluutioteoriaan uskovan maailmankuvan, evolutionismin, väkivaltaiseksi. Ajatus tästä ei toki ole aivan mahdoton, sillä ihmiset tekevät usein is-ought -päätelmävirheitä ja väittävät esimerkiksi että "Jos Jumala on olemassa niin eettinen implikaatio". Jos tämä on luontevaa, on luontevaa tehdä päätelmiä "jos gravitaatio on olemassa niin eettinen implikaatio" tai "jos evoluutio on totta, niin eettinen implikaatio".

Ongelmana onkin oikeastaan vain se, että evolutionistit itse eivät näe asiaa näin. Esimerkiksi eräänlaisena "evolutionistien päämajana" pidettävä "talk.originsin" sivusto ei puolusta tai hae tekosyylupia tälle "taistele ja eloonjää" -opille jossa "Might make it right" vaan selittää miksi evoluutioteoriaan uskominen ei tarkoita tätä. "This claim exemplifies the naturalistic fallacy by arguing that the way things are implies how they ought to be. It is like saying that if someone's arm is broken, it should stay broken. But "is" does not imply "ought." Evolution is descriptive. It tells how things are, not how they should be." Samalla asialla on myös Wilkins, joka kiistää tulkinnan. Toisin sanoen on selvää että evolutionistit eivät tämänlaista tulkintaa tee, vaikka tämä liitetään hyvin usein evoluutiomielikuviin. Näkemys on siis hieman sama kuin se, miten ehtoollinen nähtiin eikristillisissä piireissä muinoin kannibalismina. - Se on toki luontevaa, jos uskoo ehtoollisen todella tarkoittavan katoliseen tapaan sitä että leipä jotenkin muuttuu Jeesuksen lihaksi ja viini vereksi, mutta katoliset itse eivät tee tätä kannibalismitulkintaa joten kannibalismin kannattaminen ei itse asiassa ole osa katolista maailmankuvaa.

Tämänlainen voimakas ja tunteenomainenkin irtiotto tästä julmuusimplikaatiosta kertoo että evolutionismi ei ole sitä mitä siitä syytetään. Jotta voidaan syyttää maailmankuvaa ja väittää sen "esittävän jotain yleisiä moraalisia implikatioita" vaatii asioita. Jotta olisi järkevää ja mahdollista kutsua evolutionismia julmaksi, olisi syytä katsoa maailmankuvaa ja sen toimijoiden mielipiteitä ja niiden keskiarvoja. Ilman tätä tasoa on syytöksen alla korkeintaan "muutamia hulluja yksilöitä", ja tämä taas on kammottava rikos. (Tämän tietää kreationisti uskovainenkin aina silloin kun mielipuolisia uskovaisia yksilöitä nostetaan esille heidän väkivalta -aktioidensa kautta.) Massan katsominen näyttää esimerkiksi Ku-Klux Klanin sivuilla että he yrittävät oikeuttaa rotujen erillisyyttä. Tämä on nykyään monien mielestä kammottavaa, mutta kun se on osa maailmankuvaa, sitä puolustetaan. Samasta syystä abortin kannattajat puolustavat abortintekoa ja ympärileikkauksia kannattavat antavat puolustuspuheita ympärileikkaukselle.

Massan katsominen evolutionismin kohdalla näyttää että väkivaltaisuuden puolustuksen sijasta löytyy selityksiä sille, miksi implikaatio ei päde. Tämä tarkoittaa sitä että evolutionistit eivät kannata tätä asiaa. (Päivi Räsänen joka selitti ymmärtävänsä pride -kulkueeseen tehtyjä kaasuiskun tekijöitä kannattaa kaasuiskua eettisenä tekona voimakkaammin kuin evolutionistit kannattavat tätä kreationistien esittämää väkivaltakuvaa.) Voidaankin päätellä että kreationistit kannattavat tätä implikaatiota luonnonvalinnasta, eivät evolutionistit. Aiheen parissa harjoitettu räyhäys kertoo siksi enemmänkin niistä syistä miksi kreationistit kokevat evoluution vastemielisenä ja kertoo miksi he vastustavat tätä teoriaa niin naurettavin "argumentein" kuin mitä he tekevät. Tämä on oleellinen huomio koska maailmankuvien tutkimisessa osa esitetyistä implikaatioista kuvaavat maailmankuvaa ja toiset taas ovat liemaavia mustamaalauksia joissa on rationalisoitu värittäminen.

Ei toki ole tavatonta, että evolutionisteja syytetään ulkopuolelta tämänlaisella ulkopuolelta tulevilla implikaatioilla joissa maailmankuvan ulkopuolinen astuu esiin ja väittää tietävänsä mitä maailmankuvassa tulee kannattaa ja mikä on oikeaoppista ja mikä kerettiläistä tässä maailmankuvassa. Mutta tämän kumoamisen jälkeen voimmekin huomata, että evoluutioteorian kannattajien maailmankuvassa "unkurin" pyyntö ja toive on itse asiassa jo toteutunut ja toteutettu ennen kuin pyyntöä on osattu edes ääneen esittää.

Evoluutiossa luonnon väkivaltaisuus ja kuolema on toki tosiasia. Ongelmana tässä on se, että ihmiset usein ajattelevat evoluutiota yksilötasolla, eivät populaatiotasolla. Evoluutio on aina populaatioajattelua. Esimerkiksi akvaariota tarkastellessa kalayksilöt kuolevat, populaation geenifrekvenssit muuttuvat ; Kalayksilö kasvaa ja muuttuu elämänsä varrella, mutta tämä ei ole evoluutiota. Yksilöt eivät kehity evolutiivisesti, populaatiot kehittyvät. Korkea kelpoisuus ei takaa yksilön hengissäselviämistä, joten itse asiassa yksilöt kuolevat ja luonnonvalinnan vaikutus näkyy vasta koko populaatiotason keskiarvoja katsoessa. ~ Yksilötasoon keskittyessä syntyy helposti tarina erinomaisuudesta, jonkinlaisesta arroganssista taistelusta jossa valta ja mahti tekevät oikeutuksen.
1: Toki taisteluajatuksessa on toinenkin virhe; Kelpoisuus nähdään aggressiivisena, egoistinsena, itsekeskeisenä, taistelukykynä. Vaikka luonnonvalinnan kannalta esimerkiksi yhteistyökin on usein nimenomaan sopeuma. Mutta tämä ei ole nyt tämän blogauksen kannalta yhtä kiinnostava virhe.

Yksilötasolla evoluutio ja luonnon väkivaltaisuus tarjoaa kuoleman kontekstin. Populaatiotasolla kuolemat jopa auttavat. Jos yksilötasolla ei vielä voida sanoa että kuolema oli populaation parhaaksi (koska kepoisuus ei takaa kuolemattomuutta) korkeammassa mielessä kuolema palvelee ihmiskunnan parhaaksi. (Ette siis voi kenties sanoa että jos minä huomenna jään auton alle, että hyväksi on tämä ihmiskunnalle, kun tulevat sukupolvet kenties näkevät paremmin ja ovat keskittymiskykyisempiä ja varovaisempia. Mutta tilastollisesti tässä näkökyvyssä ja varovaisuudessa ja auto-onnettomuuksissa lienee jonkinlainen korrelaatio.)

On itse asiassa vaikeampaa keksiä toista maaimankuvaa joka antaisi yhtä Heideggeriläisen perspektiivin elämään, kuin mitä tarjoaisi totaalisen ateistin evoluutio. (Mikä ei, kenties valitettavasti, tarkoita sitä että minä alkaisin elämään tämän maailmankuvan mukaan.)

Kaksi neroa (Etenkin se toinen)

"luin viime yönä rakkauskirjeitä joita olen saanut ja lähettänyt. niistä paljastui hassu seikka: ihminen alkaa hölistä ylisanoja kynän varteen päästessään. rakkaus mystifioidaan koukeroisin kielikuvin, joita jatkuu rivikaupalla. parhaimmillaan ne ovat tuoreita ja liikuttavia, kauheimmillaan vain - kauheita."
("Unkuri", "Taukoamattomalla vuolaudella")

Shakespearea pidetään kovan luokan taiteilijana. Hänen vastaparikseen voisi laittaa toisen kovan luokan taiteilijan, Tolstoin. He ovat keskenään hyvin erilaisia.

Tolstoi on kenties "helpompi". Hän kuvastaa yleistä ihmisillä olevaa kuvaa siitä, miten nero toimii. Odotuksissahan taiteilija on emootiokeskeinen ja korostaa autenttisuutta. Luovuus nähdään jonain "mystisenä", jossa järkeily ei auta. Tolstoi halusi taiteessaan aitoutta, joka korostaa motiiveja. Hän kuvaakin hyvin mielenkiintoisia ihmisiä ja heidän mielensä kompleksisuutta. Mielenkiinto syntyy ulkoisen asioiden sijasta ihmisten sisällä olevista piirteistä. Tolstoin maailma onkin tavallaan "suoran ihmissilmän näkymättömissä". Hän tarjoaa hyvin syviä kurkistuksia ihmisten aitoon ja sisäiseen maailmaan.

Shakespeare onkin sitten hyvin toista maata. Toki hänetkin halutaan nähdä perinteisen taiteilijan muotissa. Mutta Tolstoi tiesi toisen. Tolstoi itse asiassa moittikin Shakespearea ; Tolstoista Shakespeare loi teeskentelevän vaikutelman ja häivytti ihmisten tunne -elämän ja motiivit tarinoistaan.

Shakespeare onkin nimen omaan "identiteettitaiteilija". Hän käsittelee hyvin usein ja toistuvasti sitä teemaa, että maailma jossa elämme on hyvin pinnallista. Näin käy kun hän "As you like it":issä vertaa ihmiselämää näyttelemiseen "All the world's a stage, and all the men and women merely players." Tai selittäessään "Romeo and Juliet":issa selittää ruusun hajun ja ruusun nimen suhteesta "A rose by any other name would smell as sweet." Tai sanoessaan "The Tempest":issä "And, like this insubstantial pageant faded, Leave not a rack behind. We are such stuff As dreams are made on, and our little life Is rounded with a sleep." Ihminen ja hänen roolinsa ovat Shakespearelle yhtä. ; Identiteettikeskittymisen kautta Shakespearen taitavuus voidaankin nähdä juuri teeskentelyssä. Hän häivyttää selkeät motiivit, jolloin syntyy monitulkintaisuutta. Näin syntyy pluralistinen näytelmä, joka voi näyttää eri kerroilla erilaiselta. Näin voidaankin sanoa että Shakespearella ei esitetä opettavaisia viisauksia. Päämääränä ei ole jokin lopputulos, vaan prosessi.

Shakespearen identiteettikysymykset ovat siitä mielenkiintoisia, että esimodernina aikana thteiskunta rakentui ulkopuolisen paikanmäärittämisen kautta. Ihmisellä oli Tarkoitus ja Velvollisuus. Toisin sanoen maailma oli hyvin identiteettikeskeistä. Sama näyttää olevan olennaista nykyisinä "postmoderneina" aikoina. Tolstoimainen romantiikka, valistuksen objektiivisuushenkisyyden vastakohta, sen sijaan keskittyy sisäiseen tunne-elämään. Korostaa maailman kahleista vapautumista (on subjektiivis-individualistisempaa).

Siinä missä Tolstoi näkee Shakespearen pinnallisuutena, Shakespearelainen muistuttaa siitä, miten rakkausrunot ovat usein autenttisia tunnekuvauksia, mutta ulkopuoliselle ne jäävät helposti kylmiksi. Näin voitaisiin sanoa että teinien rakkausrunot ovat erittäin autenttisia mutta silti - tai peräti siksi - huonoja.

Kuponkimaailman yli-ihminen.

"On vaikeeta. Vaikeeta. On."
(Desibeli -lehden arviosta joka on tehty "Absoluuttisen nollapisteen" levystä "musta hiekka")

"Absoluuttinen nollapiste" on bändinä absurdin maineessa. Moni ajattelee jopa niin, että eihän sitä tarvitse ymmärtää, kun se on Absoluuttinen nollapiste. Tässä selityksistä luopumisessa on tietysti jotain meditatiivista ja Camus -henkistä suhtautumista (ymmärtämättömyyden hyväksymistä ja siihen heittäytymistä) että en voi olla kuin symppaamasta näitä ihmisiä. Mutta samalla tulee mieleen se, että "onneksi olkoon - jatkakaa" (sarkastisesti). Että älkää edes yrittäkö vaan heittäkää hanskat tiskiin. Sillähän se älyllinen laiskuus oikeutetaan. Eli olen absurdiustulkintatavan kannattajia kohtaan hyväntahtoisen ymmärtäväisen ärtynyt -joka on ristiriitaisuudessaan ainakin minulle aivan normaali tunnetila.

"Absoluuttisen nollapisteen" levyt ovat aina kokonaisuuksia. Levyillä on usein esimerkiksi yhtenäinen teema ja jopa juoni. Esimerkin tästä saa vaikkapa "Asteroidimyrskylyhdyn" tekemästä "Suljettu" -levyn analyysistä. (Näitä lisää!) Teemaksi nousee vanhemmuus (etenkin isyys) ; Tämä teema nostetaan esiin monesta kulmasta lapsuuden, kasvatuksen, lapsen identiteetin rakentamiseen ja rakentumiseen, epäonnistumiseen, epäonnistumisen kieltämiseen, pettymykseen ja pettymyksen kieltämiseen, sääli, syyllisyyteen ja sen kieltämiseen, syyllisyyteen ja sen myöntämiseen asti. Juoni on dramaattinen, kuolema nivoo kohtalot yhteen. Vaikka yhteisymmärrys puuttuukin, tämä sentään yhdistää.

Otan aiheeksi toisen levyn, nimeltä "Musta hiekka". Levy käsittelee teemallisesti ainakin pinnallisuutta ja sen suhdetta hedonismiin. Levyn alussa on murheellinen "veistän kehdolle kantta", joka toiminee arjen rutiineista irrottavana kohtauksena, jonain joka herättää päähenkilön. Syynä on epäonnistuminen, joka voi olla lapsen kuolema tai se, että ihminen muuten vain huomaa epäonnistuneensa elämässä ja tekemisissään.

Seuraava kappale, "Märkä trampoliini", sen sijaan näyttää miten pinnallista ympäröivä elämä on : Se kuvaa esimerkiksi hengellisyyttä seuraavalla kontrastilla "Neitsyt Maria seuraa voimattomana häkin sisällä tapahtuvaa riisuuntumista". Havahtumisesta seuraa irrottautuminen, ja tämän hoitaa kappale nimeltä "Valvoja-aika" taas kuvaa tästä irrottautumisen alkamista. Tämä on sosiaalisuudesta irtautuva vaihe. Tämä aloittaa levyssä monessa paikoin toistuvan valokuvista poisjääminen sanomalla "Ovi sulkeutui / ja olin ryhmäkuvista pois." Seuraava kappale, "Elämä paristojen varassa", joka on yksi levyn suosikeistani, onkin yksinäisyyttä kuvaava kappale. Henkilö tajuaa että hän on itsekin pinnallinen, mutta että näin ei tarvitse olla.

Tarina jatkuu tuomalla esiin Nietzscheläisen teeman ; "Teikäläisen taivas" kertoo miten hedonismi on lyhytjänteistä ja luonteeltaan loisivaa. Syy irrottautumiseen on se, että sosiaalisuus on aivan yhtä pinnallista kuin aiemmin mainittu hengellisyys. Ihmiset ovat toisille vain välineitä. Tämä kulminoituu jonkinlaiseen konfliktiin, jossa ytimenä on se, että hedonisti ottaa tilanteen yleensä ilmiselvyytenä eikä hyväksy tilanteen muuttumista. Kappale valittaakin että "Hymyilit kuin poni joka sokerin mukana sormet vie. / Sinulta en paljon kiellä, mutta laveaksi miellä tie." Kappale kyselee sen perään, onko helposti saatu onni onnea ollenkaan. "Huoli vasta on arvokasta - ja kiität. / Kun poistat vaivan, poistat sisällön." Näin irrottautuminen pinnallisuudesta näyttäytyy epäsosiaalisuutena. Rakentunut konflikti eskaloituu seuraavassa kappaleessa "Loppuun katseltu kukkanen" , jossa joko tehdään murha tai vähintään osoitetaan kiväärillä. Kovuutta pyydetään anteeksi mutta tehdään silti. "Eleeni ovat vielä hiukan karkeat. / Kun vasta tänään olen toiminnan mies." Muutenkin läpi paistaa konfliktin lopullinen hoitaminen. "Leikkasin sinulta kynnet sillä aikaa kun nukuit. / Olisipa hauska tietää, millä aiot minua nyt raapia."

Sovitus alkaa heti seuraavassa kappaleessa "Karaokekapseli" - jopa tahdilla joka tuntuu hieman ripeältä. Kappale jopa alkaa suoraan asiasta "Tee parannus minunkin puolesta. / Minä kuntoudun kai ainakin sinun verran. / Se riittää." Henkenä on kuitenkin juuri tuo. Eli vastuu ja tunteista puhuminen delegoidaan. Tunteiden käsittely tuntuu väärältä ja mekaaniselta "Onko tunteista pakko jauhaa? / Käykö jostain muusta? / Sillä vaikka lunteista katson eteenpäin, ei toivotut sanat tahdo tulla suusta." Tilanne tiivistyy latteuksiin, jossa syvällisyys on ikään kuin äärimmäisen pinnallista. Syvällisyys puuttuu ja tilalla on vain sen muoto. Sisällön sijasta on sloganeita.

Syvällisyyden kuori kasvaa kappaleessa "Kuponki -niminen kaupunki". Tässä pinnallisuutta välttelevän syvällisyyden puute kulminoituu julistamiseen ja siihen liittyvään kohkaamiseen. Sloganeita aletaan käyttämään rohkeasti. Ja sloganeista tulee elämäntapa. Tässäkin on Nietzscheläinen omalakisuus ja tätä kautta yli-ihmisyysteema, tosin siinä muodossa että syvällisyyteen viittaaminen on itsetarkoituksellista. Ei olla "aidosti omalakisia", vaan ajatellaan vain että omat lait on autoritäärisempiä : "Kyselimme kaduilla, ojensimme tarroja. / Julisteet peitimme kiivaammilla. / Meitäkö koskettaisi maalliset lait?" Eriytymisen tulkinta jatkuu tutulla kuvateemalla. "Satamassa löin ohutta rumpua. / Neuvoja huudeltiin kun kirjoitin saarnoja. / Hauska tutustua, ilo ja kunnia. / Poistatin itseni omistakin kuvista." Identiteetti laitetaan vaihtoon. Oma persoona "tapetaan pinnallisena" ja tämä korvataan uudestisyntyneellä muotilla, jossa on "syvällisyyden muoto".

Seuraavassa kappaleessa tapahtuu kuitenkin olennainen tunteiden mukaantuominen. "Musta viisari", joka on toinen suosikeistani, on kappaleena lyhyt ja ytimekäs. Käsittääkseni se käsittää rakastumista. "Kun karitsan silmissä aamun valo taittuu, minä rakastan. Kun vavahtaa aseman musta viisari, minä odotan." Henkilö ymmärtää puutteellisuuden olevan olotilan ja irrottautuu yli -ihmisyydestä. "Kun operoimme toistemme sieluja puutteellisissa oloissa. / Odotin kuivan pensaan syttyvän jo katseesta."

Tämä käänne johtaa tietysti seksuaaliseen tapahtumaan. Tämä ilmaistaan monin tavoin, mutta ehkä hauskin on "oudon ilmiselvä" kohta "Söin omenan joka ei omena ollut.", jossa on helposti avautuva kristillisyydestä tuttu synnin symboli. (Absoluuttisen nollapisteen symbolit ovat itse asiassa usein juuri tämänlaisia. Vaikeaksi tekee lähinnä niiden runsas määrä.) Mukaan on syyllisyydentunteiden läsnäolon huomaaminen, mutta samalla siitä irrottautumiseen kyetään. ; "Tiedän miten kuvassa ollaan että siitä halutaan pois. / Viekää kauas tuo vääristävä peili." Näin se, että tilanne näyttää paheelliselta tunnustetaan pinnallisuudeksi. "Kuvan" sijasta pinnallisuus tulee kuitenkin "kamerasta". Ja tämä johtaa korkeampaan omalakisuuteen, jossa kohdataan todellinen syvällisyys. Hedonistisuudenkin kohdalla mukana on tärkeä rooli. Tämän loppu kappaleen nimikin kysyy "Voiko lämmin kesäyö olla muuta kuin levoton?"

Eikä kuuntelija voi oikein muuta kuin kysyä että "Voiko?" Sen jälkeen syvällisyydestä - ja rakkaudestakin - voi kenties saada muodon ja toiminnan tuijottamisen sijasta sisällön.

---

Kirjoittajasta "musta hiekka" on vertauksena ovela kuvaus. Sillä valkoinen hiekka liitetään helposti hedonistiseen rannallamakoiluun. Musta värinä ahdistukseen. Mutta hiekkarantaa tämä vulkaanispohjainen hietakin on. Ja tälle hiekalle ihmiset sen perustansa sitten rakentavat ja kokevat että se on parempi kuin se pinnallinen vaalea

Tarina siitä kuinka hukkasin Junan.

Esa Turkulainen on pelottava teini, jolla on kummallinen taito kysyä hyviä kysymyksiä. Hän on toki pinnalta katsoen vahvan skientistinen. Mutta aina välistä hän yllättää. Esimerkiksi tänään hän esitti facebookissa seuraavaa: "Näin puhtaasti kielitieteellisesti ja filosofisesti: Jos kirjoitamme allegorisen runon miltei puhtaasti kielikuvilla, jolloin runon perimmäinen merkitys on aivan eri mitä sen osasten summa kirjaimellisesti luettuna on, saavummeko emergenttiin materialismiin?" Vitut minä mitään osaan vastata tuollaisiin. Mutta mikään ei estä yrittämästä.

Antiikin kreikan kyynikot kritisoivat Platonin ideamaailmaa vastaan muistuttamalla siitä että he ovat nähneet hevosia mutta eivät nähneet hevosuutta. Voidaan sanoa että Platoninen ratkaisu on olettaa appelsiinin idea (joka sitten on koulukuntariippuvaisesti jotain todellista, essenssi, tai vain abstrakti määritelmä). Kyynikoista Platonin idea oli järkevän todellisuuden sijasta jotain hyvinkin absurdia.

Ongelma on sittemmin saanut paljon hiustenhalontaa, ja ratkaisuista on tullut hienosyisempiä ja mutkikkaampia. Mutta valitettavasti tämä ei ole ratkaissut ongelmaa, vaan on tehnyt siitä vielä entistäkin ongelmallisempaa. Siksi minun käydessäni tieteenfilosofian opintojani emergenssiin liitettiin kysymys junasta. Onko Juna vain se, että on kasa oikeita osia (suunnilleen) tietyssä järjestyksessä. Vai yhdistääkö jokin junuus nämä yhteen.

Olin, tapani mukaan, molempaa mieltä.

George Berkeley esitti tähän liittyvän ajatusleikin, jossa hän ei käsitellyt junia vaan appelsiinia. Hän poisti appelsiinista kaikki aistivaikutelmat ja yritti tätä kautta tavoitella aidon appelsiinia pelkien epäsuorien vaikutelmien kautta. Appelsiinin maku on ominaisuus, ei appelsiinius. Sama koskee hajua, makua ja vaikkapa painoa. Ne ovat vain jotain jolla appelsiini vaikuttaa maailmaan. Mutta kun nämä ominaisuudet kuoritaan, ei jäljelle tunnu jäävän mitään. Mutta silti oli mielikuva jostaain appelsiiniuden essenssistä, joka ei ollut näissä aistimuksissa. Ongelmana olikin se, onko tämä appelsiini jotain emergenttiä vai ei. ~ Tilanne on kaiken kaikkiaan eräänlainen paradoksi. Siihen löytyy toisilleen päinvastaisia ratkaisuja. Syynä on se, että kysymys on tavallaan ontologinen eikä episteeminen. ~ Paatuneena empiristinä minun ei välttämättä tarvitse ratkaista paradoksia, ainut maailma jonka tunnemme ja jota voimme tutkia on havaintoihin liittyvä. Tämä on kuitenkin enemmänkin ihmisen (kenties vain tämän hetken) episteemistä kompetenssia koskeva raja kuin perimmäinen tosiasiaväite.

Apuja löytynee kognitiotieteen puolelta ; Gilbert Ryle on esittänyt asiaan kenties mielenkiintoisen, mielenfilosofisen, kolmannen vaihtoehdon. Sen mukaan molemmat jo seittelemäni pääratkaisutavat ongelmaan ovatkin syvällisiä kategoriavirheitä. Ongelma on siinä että ei ikään kuin osata katsoa asiaa out of the box. Hänen näkemyksensä mukaan mieli on monisyinen kokonaisuus. Tästä seuraa se, että kaksi ääripäätä ovat yksinkertaisesti väärässä : Näin tietoisuus ei ole dikotomista jakoa henkeen joka toimii aineessa. Tai pelkkää aivomassaa, vaan kysymys on kokonaisuudesta ja sen informaationprosessoinnista. Näin mielessä on ominasuuksia jotka ilmenevät haluamisena ja monina muina seikkoina. Rylen kannalta ongelmana on se, että kategoriavirheen tunnistaminen liittyy määritelmään, jolloin se palaa ontologiaan. Kysymys on siitä miten asiat määritellään. Se ei toki tee siitä väärää, mutta vähentää sen vakuuttavuutta ja "lopullisuutta".
1: Tietoisuuden käsittelyssä ajaudutaan helposti siihen että osien ei hyväksytä olevan tietoisuutta ja siksi tietoisuutta ei löydetä. Jos asiaa verrataan junaan, niin mielentutkija olisi kuin henkilö joka tökkii renkaita ja kampiakseleita ja sanoo että Juna ei ole rengas eikä kampiakseli.
2: Kuitenkaan tietoisuus ei ole mikään mystinen elementti joka yhdistäisi muuten irralliset osat. Tietoisuus ei ole yksittäinen osa tai aineeton määritelmä. Usein ajatellaan että kun kielessä on yksi substantiivi "mieli", niin ihminen ajattelisi että olisi jokin yksi juttu johon se viittaisi.

Haen apuja myös teologiasta. "Oljenkortta veistämässä" taas tuo toisenlaisen ajatuksen mukaan. Se liittyy mahdollisten maailmojen semantiikkaan. Ydin tiivistyy siihen että "Uskonnollisen kielen - kuten Raamatun tulkinnan - kohdalla on usein kysymys siitä, tulkitaanko sitä kirjaimellisesti vai metaforisesti eli vertauskuvallisesti. Kirjavaisen mukaan kyse näiden kielellisten semantiikkojen kohdalla on siitä, että ilmaisun kirjaimellisuus tai metaforisuus on sidoksissa siihen kieleen, jossa sitä käytetään. Näin ollen mikä tahansa ilmaisu saattaa olla metaforinen kielessä L2, mutta kirjaimellinen kielessä L1." Tulkinnassa konkreettinen ja vertauskuvallinen sekoittuvat. Ei tavallaan voida erottaa onko uskonnollinen ilmaus vertauskuva vai konkreettinen esitys. Näin jako "kirjaimelliseen" ja "tulkintaan" hämärtyy. Näin päädytään tietysti kielipelien maailmaan, joka saa jopa Derridamaisia sävyjä. "Kirjailija on kuollut", koska kirjailijan persoonakin on vähintään hieman muuttunut ja hän lähestyy tuottamaansa tekstiä lukijana. Ja Kirjailijan kuoleman mukana on mennyt "tosiolevuutta". ~ On vain tulkintoja siitä onko teksti tarkoitettu vertauskuvaksi vai konkreettiseksi.
1: Haluaisin korostaa tilanteen mutkikkuutta ; Aina, etenkään runouden kohdalla, ei esimerkiksi voida erottaa onko kyseessä mallintava vertauskuva vai näkökulmien vertauskuva. "Aurinko nousee" näyttää kovin erilaiselta maakeskisen maailmankuvan kuin TV:n sääjuontajan suusta. Lisämutkaa matkaan tuo se, että monien mielestä mahdollisten maailmojen semantiikka on eräänlaista todellisuutta ; "mikäli jokin on mahdollista, eli jokin lause on tosi jossakin mahdollisessa maailmassa, jotkin filosofit ovat ajatelleet, että jossakin todella on kyseisenlainen maailma." Näin mikä tahansa tulkinta olisi aina totta jossain. En ole itse näin iloinen tästä, mutta jos tämä valitaan "kielikuvien potentiaalinen emergenssi" katoaa. On vain isompi todellisuus.

Uskallan kuitenkin ottaa kantaa siihen että runouden merkitys on kiistämättä varsin holistinen asia. Kuitenkin olisi turhaa heittää lukijaa pois rattaasta. Hän on osa koneistoa. Tätä kautta voidaan sanoa että tulkinta on koneiston summa. On runo, jonka on tuottanut joku ihminen jossain kielipelissä ja tätä lukee lukija jolla on jokin kielipeli joka tuottaa tulkinnan. Lukijan kielipeli voi olla sama, samantapainen tai totaalisen erilainen kuin kirjoittajan, mutta emme tiedä mikä se näistä on. (Tämä on vaikeaa koska kirjoittajan kielipeli ja lukijan kielipeli prosessoituu) Ja lopputulos on nähtävissä reduktionistisesti tuon kokonaisuuden summana. Väitän että emergenssiä ei saavuteta. Informaationprosessointi, vaikka aiheena olisi matemaattinen abstraktio tai vertauskuvien symbolien sisällön sopiminen (jota myös tapahtuu) on redusoitavissa aivotoimintaan sekä siihen mitä kyseiselle ihmiselle on aiemmin tapahtunut.

Argumenttini on tietysti samanaikaisesti helvetin hyvä että totaalisen väärin.

Paras Raamattu

Kuten moni tietääkin, olen lukenut "Raamattuni" kannesta kanteen. (Tämä on toki ihmetyttänyt joitakin uskovaisia, jotka kannattavat näkemystä jonka mukaan kyseinen kirja on niin Pyhän Hengen henkeyttämä, että sitä ei voi lukea kannesta kanteen ja olla tulematta uskoon. Nämä ihmiset suhtautuvatkin minuun kahdella tavalla : Joko en ole lukenut kirjaa, tai sitten en ole lukenut sitä tarpeeksi rauhallisesti jolloin on ikään kuin en olisi sitä lukenutkaan.) Kirjan lukemisesta jäi vähän ontto olo. Moni paikka oli kaunis, mutta kuitenkin jäi jotenkin sellainen olo että parhaat palat olivat jo trailerissa. Eli ne oltiin kuultu jo. (Se, mistä tarinoista ja tapahtumista uskovaiset eivät kaduilla kerro olivatkin sitten sellaisia että sensurismin syytä ei tarvinnut arvailla.)


Kuitenkin "Raamatusta" on monia erilaisia versioita. Suomessakin on erilaisia käännöksiä joita on tehty eri aikoina. Niissä kieli on hieman erilaista. Oma kokemukseni on, että paikoin suomenkielinen Raamattu on ihan hyvin kirjoitettu, mutta kaiken kaikkiaan se on aika kammottavaa kieltä. Monella onkin mielipide siihen, minkä vuoden suomenkielinen versio on osuvin, paras. Tässä tuntuu olevan mukana ainakin tottumusta: Paras on se, jonka käyttöön on totuttu. (Hieman kuten se, kun Kirkko minun mielestäni pilasi virsikirjan, ja vaihtoi kappaleet jotka osasin joihinkin ihan ihmeellisiin.)

Tästä päästään siihen, miten Parasta Raamattua voidaan lähestyä.

Moni ottaa provenienssiin, lähtökohtaan perustuvan näkemyksen. Tässä korostuu se, että alkuperäinen Raamattu on paras. Silloin on mentävä historiantutkimuksen tielle ja katsottava vieraskielistä materiaalia. On katsottava sanojen alkuperiä. Etymologiasta tulee tärkeää, koska sanojen alkuperäiset merkitykset ovat olennaisimmat. Alkuperäinen merkitys on Tosi Kristillisyyttä.

Sitten on niitä, joiden mielestä "King James Bible" on ainut oikea "Raamattu". Sehän ei ole alkuperäisellä kielellä, vaan englannistettu käännös. Alkuperäisestä ollaan menty kauas. Kuitenkin tämä "Kuningas Jaakon Raamattu" on tuntemieni ja arvostamieni englanninkielen taitajien mielestä erittäin runollinen. Se on kielellisesti hyvin kaunis, jopa niin kaunis että "It's better than original." Hieman vastaavaa ajatusta ajoi Martti Luther, jonka mielestä Raamattua oli ihan hyvä kääntää, jotta ihmiset ymmärtäisivät sitä.

Tässä olen Lutherin kannalla. Mutta osittain siksi, että en usko mihinkään muuttumattomaan kristillisyyteen, joka koettaisiin samalla tavalla vuosituhannesta toiseen. Pikemminkin uskon että se aina jollakin tavalla mukautuu aikaan.

Eläin itsenään.

Lueskelin Konrad Lorenzin kirjaa "Eläimet kertovat". Siinä yhtenä teemana on Lorenzin rakkaus ja sitoutuminen eläimiin. Hän aloittaa kirjan kertomalla että ei ole runoilija vaan tiedemies. Ja että tämä on yksi vähintään yhtä kaunis suhtautumistapa luontoon.

Rivien välistä on luettavissa pitkin matkaa siitä, miten runollinen tapa suhtautua eläimiin tekee eläimistä enemmän luonnon symboleja kuin mitä ne todella ovat. Etologi sen sijaan elää eläinten keskellä. Eläin elää tavallaan ja tutkija yrittää ymmärtää tätä.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten Lorenz kuvaa eläintarhoja ja niiden suhdetta eläinten hyvinvointiin. Hän huomauttaa miten ihmiset pitävät leijonaa tai kotkaa jonain joiden vapauden poistaminen olisi jotenkin kauheaa. Lorenz kuitenkin korostaa sitä, miten leijona ei pidä vaeltamisesta vaan on itse asiassa laiska eläin. Ja että kotkakaan ei vankeudessa kärsi. Sen sijaan eloisat eläimet, kuten papukaijat, ahdistuvat häkissä ei tule tavallisille ihmisille mieleen. Ne kun ikään kuin liitetään mielikuvissa "lemmikeiksi sopiviksi eläimiksi". Kuitenkin juuri näillä on ongelmia. Lorenz huomauttaa myös siitä että monilla eläimillä on vahva vaellusrefleksi joka johtaa eläinten ryntäilyyn häkissä ei olekaan mitään eloisuutta ja leikkisyyttä, vaan stressireaktio. ~ Eli passiivisesti makoileva leijona ei ole apaattinen, mutta ympäriinsä pomppiva apina ei olekaan mikään elävyyden riemuvoitto vaan se kärsii.

Samoin loppukohdassa, jossa Lorenz muistuttaa rauhantyön tärkeydestä, hän nostaa perinteiset suden ja kyyhkysen roolit sekaisin. Sillä eläinten käytöksessä susilla on estomekanismi, jossa kaulan näyttäminen johtaa siihen että voittaja ei tapa sitä. Sen sijaan kyyhkyset ovat hyvin julmia. Lorenz kertoo esimerkiksi tapauksesta jossa kyyhky uuvutti itsensä miltei hengiltä sen vuoksi että sen piti julmasti nokkia puolisoehdokastaan muusiksi huomattavan pitkän ajanjakson. Siksi Lorenz muistuttaakin että ihmisten pitäisi olla susia, jotka antavat armon, eikä kyyhkyjä jotka tappavat toisiaan.
1: Samoin metsäkauriilla ei ole estomekanismeja, ja Lorenz muistuttaakin että se ensin lähestyy kepeänoloisesti, eikä näytä hyökkäävältä. Mutta tämä on aggressiivinen näyttäytyminen. Peuratkin voivat tuhota omia puolisoitaan puskemalla nämä hengiltä. Eivätkä ne ihmistenkään kohdalla tunne rajoja. Ja siksi nämä aikaansaavat paljon onnettomuuksia eläintarhassa. Ihmiset häpeävät sitä että söpö eläin löi niitä. Lorenz varoittaa tästä ja kehottaa että lähellä ylvästelevää peuraa tulisi hyvällä lyödä kävelykepillä tai nyrkillä turpaan jo ennen kuin tämä rupeaa puskeskelemaan.

Lorenzia lukiessa ei voi kuin erottaa hänet perinteisestä "luonnontutkijan stereotypiasta". Hänelle eläimet eivät ole jotain välineitä. Useinhan eläin edustaa runoilijalle jonkinlaista symbolia. Esimerkiksi kotka voi kuvata vapautta ja pöllö viisautta. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan välttämättä sovi kovinkaan hyvin oikean eläimen kanssa. Naturalisti sen sijaan ottaa eläimen itsenään.

Tämä voi olla hämmentävää, koska usein tieteen kannattaminen liitetään teknillisyyteen. Eli se johtaisi siihen että eläimiä hyväksikäytettäisiin ja välineellistettäisiin. Tällöin rakentuu mielikuvissa hyvin levinnyt kahtiajako, jossa on (1) pehmeä luontokuva jossa luontoon suhtaudutaan mystillis-runollisesti ; eläin on symboli jollekin muulle kuin mitä se on. (2) Ja kovat arvot jossa toinen puoli pitää eläintä ruumiina joka tuottaa esimerkiksi ruokaa tai vaatteenrakennusmateriaalia. Molemmat näistä välineellistävät eläintä jollakin tavalla.

Lorenz muistuttaa että näille on vaihtoehto. Ja yllättävä kyllä, tämä eettisesti varsin hioutunut näkemys, ei suinkaan muistuta hengellisyyttä, johon usein liitetään mielikuvissa pehmeät arvot. Lorenzin rakkaus ja myötätunto tutkimiaan eläimiä kohtaan on tekstissä varsin helposti havaittavissa.

Mask of Grimace

Filosofian tarpeellisuus on hyvin yleinen teema. Samoin kuin filosofien viisaus-höperyysakselille asettuminen.

Kun tätä haeskeltiin lukion puolella oma, - numeroa huonontava- lausuntoni oli että filosofialla itsellään ei tehdä mitään. "Sitä ei voi syödä eikä myydä." Sen sijaan filosofiaa kirjoittamalla voi antaa itsestään fiksun kuvan ja myydä kirjoja. Ja niillä rahoilla voi syödä.
1: Nykyisin jatkaisin muistuttamalla siitä miten uskonnot näyttävät että ikuisuuskysymyksiin vastaaminen on tärkeämpää kuin ikuisuuskysymysten kysyminen. Tai ikuisuuskysymyksiin oikein vastaaminen. Kun väittää vastanneensa ikuisuuskysymykseen, ihmiset pitävät sinua tosi fiksuna.

Tämänlaisella pragmaattisella lähestymistavalla on puolensa. Joku voisi toki muistuttaa itseisarvosta ja välinearvosta. Tuossahan filosofiaa tarkastellaan välineenä johonkin muuhun. Eli filosofiaa pidettäisiin arvokkaana vain koska se johtaa johonkin toisiin, itseisarvoltaan tärkeisiin, asioihin. Siksi kannatankin sitä, että välineellisten arvojen lisäksi filosofia on turhaa - ja mitä turhempaa se on, sitä selvemmin se on perusteltava vain itsellään. Jos sitä harjoittaa, se kannattaa tehdä tienaaminen mielessä tai sitten ihan sen itsensä vuoksi.

Lausuntoni ei ole muutoinkaan aivan huono : Eräässä mielessä filosofia on vaikeuksissa. Akateemisista filosofeista tulee metodinhallitsijoita. Sellaisia, jotka osaavat näennäiskriittisesti pyöritellä hienoja sanoja. Jargonia tuottamalla voidaan tuottaa tyhjää puhetta. Itse kykenen keksimään pari ongelmallista linjausta, joissa tyypillisenä piirteenä on se, että molemmissa ääripäissä on vaikeuksia:
1: Sisällöllinen käsittely.
___1.1: Analyyttisessä käsittelyssä sanoja pilkotaan yhä pienemmäksi pilperöksi. Tästä seuraa tietysti paljon ammattisanoja, joita tarvitaan juuri oikeaan tilanteeseen. Se muistuttaa hieman tiirikkasettiä, jossa on oikeita työkaluja oikeaan tilanteeseen. Toimivat paremmin kuin klemmari. Ongelmana tässä on se, että liiallisuuteen vietynä seuraa hiustenhalontaa. Asiat erkanevat ja sirpaloituvat, ja jäljelle jää vain kasa pilperrystä josta suurin osa on tarpeettomasti monimutkaistettu. Kun tiirikoita alkaa olemaan enemmän kuin lukkoihin sopivia avaimia olisi, on syytä miettiä kannattaisiko käyttää aikaa siihen että penkoo suoraan niitä oikeanlaisia avaimia.
___1.2: Synteesissä asioita nivotaan yhteen ja nähdään suurempia kokonaisuuksia. Tätä kautta syntyy ymmärrystä asioista. Ongelmana tässä on liiallisuus. Syntyy dikotomisuutta, jossa tulkitaan liiankin suurpiirteisesti asioita. Tätä kautta syntyy stereotypioita ja muita ongelmallisia asioita. Se on hieman kuin lähtisi hiuspinnillä varustautuneena murtautumaan kassaholviin luottaen että "kun se kerran sisaren päiväkirjassakin toimii tiirikkana"...
2: Esitystapa.
___2.1: Liian monimutkainen esitystapa auttaa kätkemään tarkoituksen. Kun viuhtoo epämääräisyyksiä peräkkäin, syntyy kuva että ymmärtää jotain hienoa, koska sitä on vaikeaa käsittää. Tällä voidaan kätkeä tyhjyys. Syntyy "obskurantti terroristi", joka tuottaa tyhjää sivistyssanatulvaa. Ja joka puolustautuu ikuisesti sillä että kriitikko on väärinkäsittänyt hänet. Lopullinen väärinkäsitys on kuitenkin siinä, että kriitikko itse asiassa luulee että toisella on mitään järkevää sanottavaa ja yrittää kaivaa tätä ymmärrystä esiin ja tekee jotain arvailuja. Näissä arvailuissa on sisältöä, toisin kuin siinä alkuperäisessä lauseessa.
___2.1: Kuitenkin myös vaatimus "helposta ymmärtämisestä" on huono. Sillä tässä lukija saa ikään kuin mahdollisuuden sanoa "liian mutkikasta, joten olet väärässä". Tulkitsijan ymmärtämättömyydestä tulee ikään kuin vallitseva asiantila. Syntyy vaatimus siitä että asiat täytyisi esittää ylihelposti tajuttavana, jolloin sisältö voi kärsiä. Taustalla on myös sen henkeä, että mitkä tahansa asiat olisivat aina pakosti helppoja ja helposti käsitettäviä. Ja että minkä tahansa ajatuksen voi esittää niin että kuka tahansa sen ymmärtää. Nykyään eletäänkin eräänlaisessa "kaikkiymmärtävän ihmisen" harhassa, joka heijastuu siihen että kaiken täytyy olla helppoa. Filsofinkin tehtäväksi tulee tehdä filosofiasta viihdyttävää tekstiä, jonka käsittelyyn ei tarvittaisi lukijan panosta ja ajattelua.

Tässä mielessä filosofiassa on paljon vaikeuksia. Se on "Ei Kenenkään maa". Siinä pyörii paatuneista skientisteistä tieteentekijöiden kautta niihin joiden mielestä filosofia alkaa siinä missä tiede loppuu.
1: Minusta filosofia alkaa siitä missä usko loppuu, siksi esimerkiksi uskonto on filosofiaa! Eli filosofian ydin olisi sekä tiedossa että epäilyssä. En yksinkertaisesti kykene ymmärtämään sitä, että jos filosofia olisi oikeasti viisauden rakastamista, että miksi ihmeessä sen pitäisi aina pyöriä mysteerissä, eli siinä mikä on ongelmallista. Nähdäkseni ongelmalliseen panostamisessa on järkeä siinä määrin, että sitä kautta saadaan vähemmän ongelmia. Ratkaisut helpottavat ainakin joidenkin ajatteluperinteiden tietä. Moni ei ole näin suoraviivainen.

Ja kuten linkkaamastani tekstistä ja sen kommentointiruudusta huomaa, runouden suhde filosofiaan on tietysti hyvin ongelmallinen. Runossa on kysymys ituvaiheen filosofiasta. Eräässä mielessä se vie jo esittämäni ongelmat niiden metatasolle. Runous sisältää "oman sisäisen jargoninsa", jossa appelsiini vertautuu aurinkoon, mutta ei mitenkään yleispätevästi. Koko runo koostuu tästä. Ja tulkitsija yrittää kaivaa esiin että mitä ihmettä kirjoittaja on oikein ajanut takaa. Parhaimmillaan tämä tuottaa jotain jonka ihminen helpostikin tajuaa, vaikka ei muuten. Eräässä mielessä runous onkin filosofian ongelmien kasautumisesta syntyvä tila, jossa saavutetaan jotain mikä on filosofian onnistumiselle -jos tälläisestä voidaan puhua- olennaista. Runous on filosofian paradoksi.
1: Pragmaattisesti runous ja filosofia jakavat yhden yhteisen piirteen : Sillä on hyvä iskeä naisia. Jokainen "Wedding Crushers" -elokuvan nähnyt tietää mikä vaikutus ilmapalloeläimillä ja Schopenhauerin rakkauskäsityksen kertomista naisille on. Runous vaikuttaa samalla tavalla. Jos jotakuta "Ketonen&Myllyrinne" -komediasarjan filosofien tavoin joutuu esittämään että "Koen äärettömän frustroivana sen että se oma mahdollisuus coitukseen on lähes absoluuttisesti negaatio", ei tee asiaa oikein. Ainakin omalla kohdallani olen huomannut että kummallisia asioita heittelemällä saa kuvan joko viisaana tai huumorintajuisena hahmona. Monet naiset tykkäävät sellaisesta.

Itse liittäisin filosofiaan runouden sijasta huumorin. Se pistäisi filosofin narrin rooliin. Silloin filosofia muokkautuu oikeaan kontekstiinsa : "älkää uskoko filosofeja, mutta kuunnelkaa heitä."

---

Kuvassa on sembramännyn käpyjä. Osa on avaamatta, toisissa on avattu paketti ja syödyt siemenet. Kuoret ovat kyllä siististi esillä.

Miltei Mieletön Mielekkyys.

"Kirjoituksen pitää antaa sormiin tunne
Että koskettaa varoen elävää pintaa
Joka voi äkkiä vastata"
(A. W. Yrjänä, "Eläimen mieli"[katkelma])

Erilaisissa nettidebateissa sellaiset lausumat kuin "mieletön" ja "epälooginen" ovat todella yleisiä sanoja. Samoin "se on loogista että". Useimmiten tämä tarkoittaa lähinnä intuitiota ; Sanojan mielestä jokin on ilmiselvästi totta tai ilmiselvästi väärin. Näillä on kuitenkin eksaktimpi merkitys.

Tämä kannattaa aloittaa alusta ja kävellä askel kerrallaan eteenpäin.

Logiikka ei ole oikeasti mikään yksi ja tietty asia. Ihmiskunta on keksinyt monenlaisia erilaisia logiikkoja. Kaikkia logiikkoja yhdistää kuitenkin tietty asia ; Logiikka on symbolinen päättelysysteemi. Se ratkaisee ongelmia puhtaasti mekaanisesti ilman että se varsinaisesti tietää mitä se käsittelee tai mitä sen käsittelemät kohteet tarkoittavat. Looginen päättely tarkoittaa sitä että on tiettyjä perussääntöjä, ja sitten on jokin kokoelma väitteitä jotka ovat totta tai valhetta. Ja logiikka johtaa mekaanisesti siihen ovatko toiset väitteet tosia. Logiikka tuottaa formaaleja lauseita, jotka kertovat että jos alkuehdot ovat oikeita antaa logiikka oikean johtopäätöksen.
1: Tämän takia jokainen puhtaasti looginen systeemi on herkkä väärille alkulauselmille ; Jos laitat vääriä alkuoletuksia saat lopputuloksia jotka ovat vain hyvällä tuurilla oikein. Väärillä oletuksilla voi saada loogisesti sopimaan mitä tahansa.

Logiikka työvälineenä liittyy tiettyihin näkemyksiin ; Loogisuuteen liittyy vahvasti perustelun vaatimuksen perinne. Eli että lausuntoja ei uskota vain siksi että joku auktoriteetti niin sanoo, vaan että jokainen ihminen joka käyttää hyvää perustelua on oikeassa. Vaikka olisi kuinka mahtava ja arvostettu Kuningas jolla on tulivoimaa ja karismaa mutta väärä logiikka, on hän kaikesta huolimatta väärässä. Samoin nöyränä esiintyvä kerjäläismunkki joka vetoaa eettisyyyteen mutta käyttää huonoa logiikkaa on kaikesta huolimatta perustellut asiansa huonosti.

Perustelun perinne johtuu siitä että ei ole suoraa totuuden tietämisen keinoa. Siksi väitteitä ei voida suoraan suhteuttaa totuuteen. Logiikka on ikään kuin asia, joka tekee toisista asioista uskottavia ja toisista ei.

Empiria on tässä erikoinen laitos. Se on tavalaan keskittynyt tutkimaan totuusehtoja. Eli kun esitetään tiettyjä väittämiä, millaisen maailman pitäisi olla niiden kautta. Tässä ollaan logiikkaan sidottuja, mutta vain tietyin ehdoin. Siinä missä loogikko vain valitsee symbolinsa ja johtaa, keskittyy empiria vertaamaan tuloksia maailmaan ; Jos vastaus on väärä, on alkuoletuksissa jotain muutettavaa. Tätä kautta premissit muuttuvat puhtaasta olettamisesta joksikin jota voidaan heikentää - tai peräti kumota. Tai jotka voivat saada tukea. Asiaan sopii Einsteinsitaatti : "Jos matematiikka kuvaa todellisuutta, se ei ole puhdasta. Jos matematiikka on puhdasta, se ei kuvaa todellisuutta."
1: Tässä loogisen systeemin oletukset ovat tietysti mukana. Mutta niin ne ovat muussakin logiikassa.
2: Tässä on hyvä huomata että kaikki empiiriset perustelut nojaavat logiikkaan. Mutta kaikki logiikka ei nojaa empiriaan. Voit siksi olla empirianvastainen mutta looginen, mutta et logiikanvastainen empiirikko.

Wittgenstein piti logiikkaa tärkeänä. Tätä kautta saadaan mukaan mielenkiintoinen jaottelu. Siinä missä logiikassa on yleensä tarkasteltu pelkästään totuusarvoa, eli sitä onko väittämä oikeassa tai väärässä. Hän kiinnitti huomiota myös mielekkyyteen. Mielekkyys ja väärässäolo taas olivat aivan eri asioita : Itse asiassa asia joka on väärässä ei ole koskaan mieletön. Tätä ideaa valottanee se, että hänestä sellainen lauselma jossa esitetään että "pihallani on yksisarvinen" olisi mielekäs lause, koska lauseen totuusarvo voidaan selvittää. Se on epätosi. Tätä kautta asiasta on mielekästä keskustella ja esittää sille perusteluja. Lopputulos voidaan ratkaista. Sen sijaan sellaiset lauselmat joiden totuusarvoa ei voida selvittää olivat mielettömiä.

Tässä ongelmaksi tulikin se, että loppujen lopuksi kaikessa on mukana oletuksia. Tätä kautta jossain on aina sitä mitä Wittgenstein kutsuisi "mielettömyydeksi". Jos ei muussa niin siinä että logiikan säännöt ovat "tyhjästä otettuja". Tämä huomio itse asiassa lopetti Loogisen positivismin perinteen - perinteen joka oli ääriskientistinen ja joka uskoi että kaikesta metafysiikasta olisi luovuttava. Nykyisin sitä yritetään "lähinnä minimoida" - mitä tahansa olettelumääriä ei toki tai tietenkään nykyäänkään katsota hyvällä.

Uskonto voi käsitellä tätä asiaa hyvinkin asiallisesti. Esimerkiksi Kierkegaard oli sitä mieltä että uskovainen eli paradoksissa : Totuus oli subjektiivinen, jolloin siitä puhuminen on mieletöntä höpinää. Mutta uskova ei kuitenkaan voi vaieta siitä koska hänellä ei ole muutakaan. Asia tuntuu niin tärkeältä että on pakko avautua. Vastaavaa ajattelua on tietysti ajettu esimerkiksi runoudessa. Runoilija yrittää tuottaa sanoja, joista toinen saa tunnetta. Moni runoilija yrittää esittää sanoilla sanomatonta ; ikään kuin objektivisoida subjektiivisen tai jopa propositionalisoida transsendentin. Runous voi aivan täysin - ainakin yrittää - toimia "totuusarvojen ja totuusehtojen tuolla puolen".

Tästä on hyvä astua eteenpäin ja sekoittaa mukaan hieman fundamentalismia. (Ihan siksi että olen äksy kusipää.)

Paholaisen Asianajajan kautta tähän saadaan herkullinen - ja suomenkielinen - sitaatti Timo Eskolan "Ateismin sietämätön keveys" -kirjasta : "Ateismi on joutunut tässä tilanteessa hankalaan välikäteen. Jos se haluaisi yhä vedota tieteisuskoon, se menettäisi keskusteluvalttinsa. Mutta jos se myöntää, että maailmankatsomus on riippuvainen empiirisen tieteen ylittävistä tekijöistä, se joutuisi antamaan ainakin osittain periksi kirkkojen edustamille maailmankuvallisille näkemyksille."

Eskola on tässä tietyllä tavalla oikeilla jäljillä.⁰ Eri loogiset järjestelmät voivat antaa eri tuloksia.¹ Maailmankuvapohjaiset fundamentalistit ovat kehittäneet tähän sloganin "samat havainnot, eri tulkinnat". (Käytän sitä nyt, koska he uskovat näin omien sanojensa mukaan.) Kun näin on, eri maailmankuvat antavat erilaisia vastauksia. Ongelmaa tässä ei ole. Ateismi ei ole kriisissä jos samoihin havaintoihin on eri tulkintoja, koska kysymys on erilaisista loogisista systeemeistä. Ateismi voi silti olla koherentti. Eihän sen eri tulkinnan olemassaolo ei kumoa Jumalaakaan. Jos eri maailmankuvat sallitaan, ateismi ei ole kriisissä tälläisen asian vuoksi.
1: Se, että uskonto on yksi maailmankuva ei tarkoita että ateistien olisi pakko pelata sen pelisäännöillä. Tämä on usein käytetty strategia, mutta se on yhtä järkevää kuin jos muslimit tulisivat kristityn luokse ja sanoisivat että "te olette uskovaisia ja me olemme uskovaisia. Siispä te noudatatte tästä päivästä lähtien Koraanin ohjeita." ~ Ateistejen ei suorastaan tarvitse piitata rahtustakaan uskovaisten erilaisesta logiikasta. Koska he pelaavat aivan eri logiikalla. Eri logiikka ei edes tarjoa haastetta koska se toimii aivan omilla säännöillään.
___1.1: Tosiasiassa tässä yleisenä keskustelustrategiana on se, että sotketaan keskenään erilaisia systeemeitä. Käytännössä paradigmanäkemys rinnastetaan eri maailmankuvien väliseen keskusteluun.² Tämä rinnastaminen on kuitenkin mahdotonta. Sillä jos on erilaiset loogisest systeemit, niiden kohdalla toteutuu perspektiivien pluralismi, jolloin voidaan puhua ratkaisemattomasta näkemyserosta jolloin molemmat on hyväksyttävä. Paradigmanäkemyksessä kaksi asiaa alistuu samalle kriteeristölle - vain näin niiden paremmuusjärjestys voidaan mitata. Tarvittaisiin "ilmaisuvoimaisempi perustelusysteemi", jonka molemmat näkemykset jakavat. Tällöin ei todellakaan haeta mitään "eri tulkintoja".

Itse asiassa populaarissa "tieteen nimeen heiluvassa" ateismi vs. uskonto -keskustelussa velloo vahvasti evolutionismi vs. kreationismi -linjama. Tässä ateistien kanta on usein selvä. Tässä keskitytään siihen että (ID)kreationismi ei ole tiedettä. Sitä ei vastusteta uskontona, ja keskustelu pyöriikin sen parissa, että kreationismia ei saa opettaa julkisissa kouluissa, jossa uskontoa ei opeteta. Itse asiassa tätä korostaa se, että he näkevät koko asian kannaltaan merkittävänä vain siksi että se väittää olevansa tieteellistä.³ Nyttemmin esimerkiksi ID -kreationistien eturintamaa käyvien ID -kreationistien "Uncommon Descent" -blogi on tuottanut seuraavanlaisia lausuntoja "No one can know with absolute certainty that the design hypothesis is false. It follows from the absence of absolute knowledge, that each person should be willing to accept at least the possibility that the design hypothesis is correct, however remote that possibility might seem to him. Once a person makes that concession, as every honest person must, the game is up. The question is no longer whether ID is science or non-science. The question is whether the search for the truth of the matter about the natural world should be structurally biased against a possibly true hypothesis. When the question is put this way, most people correctly conclude that we should not place ideological blinkers on when we set out to search for truth. Therefore, even if it is true that ID is not science (and I am not saying that it is), it follows that this is a problem not with ID, but with science. And if the problem is with science, this means that the way we conceive of the scientific enterprise should be changed."

Valitettavasti jokaisessa logiikassa on "silmälaput" ja ilmaisun rajat. Siinä jotkin asiat kielletään - ja kiellon takana on pohjimmiltaan oletetut aksioomat. Eikä loogista systeemiä voida ikinä koskaan edes saada almiiksi. Huomaamatta tässä jää myös se, että jos "Älyhypoteesi" olisi väärässä, ei sitäkään voitaisi todistaa. Tämäkin on "älyllinen silmälappu".⁴
1: Itse asiassa tämä on vielä pahempi systeemi ; Siinä on kyseessä käänteinen logiikka. Siinä missä normaalissa logiikassa ensin tehdään oletukset ja sitten johdetaan päätelmät, on tässä ideana se, että lopputulos tiedetään ja tälle haetaan sopivia alkuehtoja. Kreationismi ja Intelligent Design on kaupannut itseään tieteellisenä. Jos tiede osoittaisi sen, se tarkoittaisi todistetta. Mutta jos tiede ei osoita lopputulosta, se tarkoittaa sitä että tiede ei toimi. Tämä tarkoittaa sitä että systeemiä ollaan halukkaita vaihtamaan jos se ei anna haluttuja lopputuloksia. Ja itse asiassa tämä muuttaa olennaisesti koko perustelun idean.
1: Itse asiassa syytös "umpimielisyydestä" toimii ihan mihin tahansa loogiseen systeemiin. Sillä logiikka painottaa toiset asiat uskottaviksi ja toiset epäuskottaviksi. Siksi jokainen logiikka jolla jokin asia voidaan osoittaa järkeväksi, kieltää pakosti jotain vaihtoehtoja. Tätä kautta se, että jokin logiikka "rajaa jotkut vastaukset mahdottomiksi" ei olekaan ongelma logiikalle vaan tuolle vastaukselle : Vastaus joka rajataan ulkopuolelle on tässä loogisessa systeemissä epälooginen. Näin ollen jos naturalistinen logiikka todella tekee Jumalasta epäeettisen, on se samalla tunnustus että on olemassa looginen järjestelmä jonka kautta ateismi on koherentti vaihtoehto. Taustalla on vetoomus käyttää toista logiikkaa, joka kenties antaa erilaisia vastauksia, mutta tämä erilainen logiikka olisi perspektiivien pluralismia.

Minulle "evolutionistille" lausunnossa oleellisempaa onkin se, että siinä missä se on oikeassa, se tekee koko aiheen epäkiinnostavaksi. Koska kysymyksessä on ollut lähinnä se, sopiiko kreationismi tietyn perustelusysteemin, tieteen, johtopäätökseksi. Eli seuraako tieteen logiikalla ja tieteen ehdoilla se, että se olisi totta.⁵ Kun tämän muistaa, on tieteen vääräksi asettaminen sama kuin muuttaisi aiheen metafyysiseksi mietinnöksi, joksikin jota ei ratkaista empirialla tai tutkimuksilla vaan pelkästään maailmankuvallisilla ennakkoasenteilla.

Tämä kaikki tuo mieleeni Dostojevskin. Hänhän oli sitä mieltä että jos hänen olisi vaihdettava totuuden ja Jumalan välistä, totuus saisi mennä. Monet muutkin uskovaiset ajavat tätä linjaa. Miulla ei itse asiassa ole tässä kohden mitään heitä vastaan. Heidän kannanottonsa tai ajatuksensa "eivät vaan kiinnosta" identiteettini rakennusaineena. Voin kuunnella heitä, mutta en heitä osaa vakavasti itseeni ottaa. On selvää että näissä "eri näkökulmissa" asia ei itse asiassa kosketa lainkaan totuutta tai tietämistä. Tälläinen keskustelu on parhaimmillaan mukavaa turhuutta joka ei johda mihinkään. Huonoimmillaan se on vain oikeutus siihen että minut voidaan pakottaa vastahankaisesti kuuntelemaan julistusta, jossa minua yritetään käännyttää. Silloin kyseessä on vallankäyttö, jossa suoraan heitetään että "kaikki ovat tasa -arvoisia mutta toiset ovat tasa -arvoisempia kuin toiset." Jossa käännyttäjä antaa itselleen luvan asettaa erimieliset holhouksenalaisiksi ; puoli -ihmisiksi.
1: Siksi olenkin rajannut kreationismidebattini juuri ja vain ja ainoastaan tieteellisyyteen jota perustellaan tieteenfilosofian välineillä. Muu on minulle (1) äärimmäisen epäkiinnostavaa tai (2) äärimmäisen vastemielistä tai (3) kokemus maailmankatsomukseni ja perustelujeni väheksymisestä.⁶

---

0 Itse asiassa olen jo pitkään heittänytkin juttua seuraavaan tapaan. Kun olen selittänyt että minusta kreationismi ei ole tiedettä - ja heittänyt usein päälle jopa rasittavan määrän perustelutavaraa - ja joku on sanonut että "se on sitten väärin", olen jopa sanonut että "ei välttämättä - eihän kaikkien ole pakko uskoa tieteeseen." Minä itse tietysti luotan tieteeseen.
1 En keskity tässä ateismiin skientisminä koska ateismi ei ole minusta skientismiä - tämä on heihin usein liitetty olkiukko. Ateistit lähinnä arvostavat tieteellisiä tuloksia, ja he esittävät että heidän maailmankuvansa on koherentti tulkinta jota tiede ei kumoa. He eivät siis ole antitieteellisiä, tietenvastaisia, tämä on eri asia kuin olla puhdas skientisti. Tämä ei ole ristiriitaista. Tai jos on, niin samassa menevät kaikki ne uskovaiset joista Jumala kokonaisuutena, tai tämän tavoitteet ja persoona ja lukumäärä ovat salattuja tieteen tutkimukselta.
2 Tästä esimerkki löytyy vaikka blogauksestani jossa "Intelligent Designerit leikkii Theseuksen laivaa kreationismilla jo ensimmäisen palan jälkeen" : Loppupuolelta löytyy esitys kiila -strategiasta. Siinä samanaikaisesti väitetään että on eri maailmankuvista, mutta kuitenkin niiden paremmuudsta voidaan keskustella.
3 Tässä onkin mielenkiintoinen ero : Wedge -dokumentti näytti että Intelligent Designin tavoitteena on raijata ateismi pois koko kulttuurista taidetta myöten, koska se on heistä haitallista moraalille. Evolutionistit taas haluavat pitää kreationismin poissa kouluista koska se ei ole tiedettä.
4 Toki myös "absoluuttisen varmuuden" vaatiminen on minkä tahansa perustelujärjestelmien filosofian osaajille melkomoinen naurunaihe. Niiden vaatijiin ei ole pitkään aikaan suhtauduttu vakavasti. Itse asiassa tässä mukaan linkittyy Looginen positivismi, joka osoittautui mahdottomaksi, kaikessa on pakosti ontologisia oletuksia. Tämä on se, joka tekee puhtaan skientismin naurettavaksi. Sellaisen vaatiminen vaatii uskoa siihen että jokin tälläiseen ehdottomuuteen kykenee, koska eihän toisilta sovi vaatia sellaista johon ei itsekään kykene..
5 Tätä on hämärrytetty käyttämällä termiä "naturalismi" : Tässä vaihtoehdot eivät näytä kreationisteille hyviltä. Joko "naturalismi" tarkoittaa suppeaa ateistissävytteistä asiaa joka ei vaikuta luonnontieteessä ylimpänä mahtina. Tai se tarkoittaa koko luonnontieteen tutkimusjärjestelmää, joka taas tarjoaa olennaisen asian : Olennainen kysymys on siinä, onko kreationismi tiedettä vai ei ja miksi kukaan vastustaisi sellaista järjestelmää joka olisi itseä vastaan?
6 Käytännössä kokemukseni ovat tuottaneet olon että jokainen (ID) kreationistin lausunto ontipahtanut joko yhteen tai useampaan seuraavista lokeroista (1) Havaintojen sovittamista ennakkonäkemykseen niin että mikään havaito ei kuitenkaan voisi heikentää tulkintaa ~ epätieteellistä (2) identiteettini kannalta merkityksetöntä juttelua ~ tylsää (3) minua ihmisenä halventavaa ~ epäeettistä. Muitakin vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla, mutta ne eivät ole toteutuneet.