Moni rakentelee unelmayhteiskuntia mielessään. Jopa myytinmurtajien Jamie Hyneman on mökkihöperyysmyytin testauksen yhteydessä rakennellut ajatuksia jotka perustuvat sille sinänsä kunnioitettavalle lähtökohdalle, että poliitikot pistettäisiin sikafarmareiksi ja sitten rakennettaisiin kaikki alusta. Utopiat ovat olleet muotia Thomas Moren ”Utopiasta” lähtien. Mutta vanhimman filosofisen utopian, toisella nimellä, rakensi jo Platon. ”Valtiossaan”.
Melko huomattavaa on että näissä usein lähtökohta on valtiosta yksilöön. Toisin sanoen ajatellaan yhteiskuntaa, sen rakenteita ja vakautta. Yhteiskunnan jokin yleinen menestyminen on lähtökohta josta sitten mennään yksilöiden suuntaan. Tästä näkökulmasta syntyy hyvin helposti näkemys jossa ihmiset roolitetaan. Heillä on ennen kaikkea velvollisuuksia. Velvollisuuksia valtiolle.
Jos itse rakentaisin yhteiskuntaa, ottaisin todennäköisemmin ytimeen sen että mitä valtiolla on annettava ihmiselle. Jolloin olisi luontevaa ottaa ytimeen ihmisten, kansalaisten, erilaiset oikeudet. Mitä tarkoittaa että yhteiskunnassa elävillä kansalaisilla on oikeuksia jotka ovat käytännössä toteutuvia ja tätä kautta tarjoavat jotain pysyvää?
1: Näkisin että ensinnä täytyy olla jossain heidän oikeutensa. On jokin laki tai vastaava järjestelmä joka sanoo että kansalaisilla on tietty oikeus. Vaikka sananvapauteen tai muuhun vastaavaan.
2: Toisaalta puhdas laki ei tarkoita juuri mitään jos ihmiset eivät tiedä että heillä on näitä oikeuksia. Näin ollen heillä täytyy olla jonkinlainen oikeustietoisuus.
3: Toisaalta oikeustietoisuus voi johtaa pahastumiseen ja murinaan. Mutta jos mikään taho ei auta ihmisiä saamaan oikeutensa myös toteutettua, se on melko hampaatonta ja johtaa lähinnä kyynistymiseen ja tunteeseen siitä, että yhteiskunta on pettänyt. Näin ollen tarvitaan jokin taho joka valvoo oikeuksien toteutumista.
Karkeasti ottaen tästä syntyy helposti hieman samanlainen konsepti kuin Montesquieun vallan kolmijaossa. Montesquieun mukaan, että vallan väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan.
Ajatus on kiinnostava koska se ei ole haihattelua vaan kyynisyyttä. Vallan kasautuminen johtaa helposti mielivaltaan joten ne on erotettava. Lakia säätävä elin ei valvoisi lain toteutumista jolloin ei synny mitään ns. ”salaista poliisia”, jotka yleisesti ottaen eivät ole yhteiskunnissa kovin salaisia, joten konsepti on perinjuurin huonosti nimetty. On syytä erottaa tuomarit ja poliisit koska muuten ”poliisien käytännönläheisyys” johtaa helposti polisiien käyttämän väkivallan raaistumiseen kun ”käytännöllisessä arjessa karaistuneet” virkavallan edustajat ylipamputtaisivat ilman että tästä voisi johtua vastuuseen. Kylmä ja pamputtamisesta erillään oleva tuomari ei hyppää tälläisiin kasautuviin käytänteisiin.
Mutta minun vallan kolmijaossa keskiössä olisi hieman eri instituutiot. Minulla olisi toki lainsäädäntäelin, joka sitten olisi irrallaan lainvalvonnasta. Mutta oikeustietoisuuskonsepti korostaa koulutuslaitosta. Ja samalla korostuisi että oikeasti jos poliisit tarvitsevat taakseen niiden toimintaa säätelevän ”norsunluutornissa käytänteistä vapaana olevan” tuomiolaitoksen, niin nämäkin tarvitsisivat sellaisen.
Näin ollen lainsäädäntöä koskeva systeemi olisi minulla todennäköisesti sellainen että sen vahtiminen olisi lehdistön asia. Toisin sanoen jos poliitikot ovat lainsäädännön toimeenpaneva elin, olisi journalisteille annettava hyvin voimakas erityisoikeus ja vapaus päästä käsiksi salaisiksi luokiteltaviinkin tietoihin. Tämä johtaisi jonkinlaiseen hyvin koulutettujen eliittijournalistien syntyyn. Näkemys eroaa tätä kautta hyvin voimakkaasti siitä miten nykyinen journalismi on toteutettu. Se vaatisi vähintään yhtä tiukkaa koulutusta kuin tuomarina toimiminen.
Koululaitoksen vahtiminen vaatisi sitten jonkin sellaisen elimen jota nyky-yhteiskunta ei sellaisenaan tunne. Sillä tulisi olla aivan erityinen rakenne. Se eroaisi perusolemukseltaan yhtä paljon kuin journalisti tuomarista. Tämä johtaisi jonkinlaisen lakia tuntevan kasvatustiede -eliitin syntymiseen. Tämä osio on nyky-yhteiskunnassa solutettu osaksi journalismia ja sen malliesimerkit ovat kohtuu rappeutuneita. On jotain kaikenmaailman tradition tapiopuolimatkojen tyylisiä käärmeöljykauppiaita. Tämäkin korostaa sitä että yhteiskuntani vaatisi tähänkin laadukkaamman eliitin syntymisen.
Kuitekin kun kokonaisuutta katsoo niin jos itse rakentaisin yhteiskuntaa, se näyttäisi pienin varioinnein suunnilleen samalta kuin nyky-yhteiskuntamme. Näkökulmakysymys on toisin sanoen minun kohdallani enemmän jäsennystavan muutos kuin asiantilojen muutos. Melkein. Tämä voi tarkoittaa sitä että yhteiskunnassamme oikeudet on otettu huomioon. Tai sitten sitä että elän yhteiskunnassa joka on kuitenkin, kaikesta dissaamisestani ja kyynisyydestäni huolimatta, varsin hyvä paikka elää jopa minun mielestäni. Ja tämä on sitten luonut mielikuvia joiden ympärille rakennan ajatuksia siitä mitä hyvä yhteiskunta on. Olen kuitenkin, kuten suurin osa negatiivisista pessimisteistä ja kyynikoista ja pelkureista, perusasenteiltani aavistuksen verran enemmän konservatiivi kuin liberaali. Näiden ihmisten on luontevaa maalata piruja seinälle kaikenlaisten kokeilujen ja säätämisten ympärille. Näillä persoonallisuuksilla luottamus ansaitaan, ei anneta perusarvoisesti kaikille kunnes nämä näyttävät odotukset vääriksi. Tämä taatusti vaikuttaa.
Mutta palatakseni utopiaani.
Kun katsoo jos sitä mitä tuossa tiivistelmässäni esitin, siinä näkyy erityisen vahvasti kovat laatuvaatimukset. Informaation vuotaminen tietyille tahoille on hyvin keskeistä. On tavallaan kolme lujaa perusinstituutiota jotka ovat järjestelmällisiä vallankäytön koneistoja. Tämä on kenties hieman erikoista kun muistaa että lähestymistapani on ollut nimenomaan yksilöiden oikeuksissa ja vapauksissa. Syynä on varmasti se, että olen siinä mielessä kyyninen – tai minun mielestäni realisti – että en vain luota yksilöiden hyväntahtoisuuteen. Jos kaikki saavat tehdä mitä haluavat, syntyy tilanne jossa suurin osa varmasti käyttäytyisi kunnolla. Mutta oikaesti. Ei tarvita kuin se yksi joka käyttää neuvottelemiseen kirvestä niin rauhantahtoiset massat ovat helposti alistettuja tyranniaan. Systeemin pitää kestää tämänlaiset poikkeusyksilöt koska harvinaisuus ei tarkoita olematonta asiaa. Tai edes mitätöntä riskiä. Ihmisiä on kovin monta joten harvinaisistakin asioista tulee ennen pitkää ”vain ajan kysymys”.
Laatuvaatimus taas tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että yhteiskuntani olisi meritokraattinen. Ja tässä kapitalismi on ymmärrettävästi yllättävän vahva. Minulla on työn tekemiseen sellaisia asenteita että jopa liberaaleja ja komukoita dissaavat tyypit saattavat huomauttaa että joidenkin ihmisten käsissä Marxin teokset saisivat pyöriä enemmän.
Mutta en kannata kapitalismia kapitalismin vuoksi. Näen jopa niin että nykyajan ongelmana on se, että kapitalismi oikeuttaa itse itsensä säätämällä ideaalit itselleen sopivasti. Itse näen että tarvitsemme kapitalismia sen vuoksi että ihmiskunta tarvitsee sellaisen jännittävän konseptin kuin omistusoikeus. Kaupankäynti ja palkka ovat hyvin tärkeitä koska ne korostavat sitä että menestystä saa muullakin kuin lyömällä ihmisiä kirveellä päähän tai olemalla perustuotannossa eli maanviljelyssä ja metsästyksessä. Omistusoikeus taas on insentiivi.
Nähdäkseni kapitalismi oikeuttaa olemassaolonsa jos ja vain jos se täyttää kaikki seuraavista ehdoista:
1: Tasa-arvoiset perusoikeudet kaikille kansalaisille. Toisin sanoen vaikka pääsy tiettyihin informaatioihin, vaikka oppilaiden jälki-istuntoja koskeviin taulukoihin, voi olla rajattua ja tätä kautta elitistisen hyväksi rakennetun TapioPuolimatka -privileegion käsissä, esimerkiksi sananvapaus tai äänioikeus ei riippuisi koulutusasemasta, työpaikasta, työttömyydestä, ansiotasosta tai siitä onko tyyppi vankilassa.
2: Mahdollisuuksien tasa-arvo jossa jokaisella on oikeus yrittää ja tavoitella onnea. Tämä ei toki tarkoita sitä että jokainen todella saavuttaisi nämä. Näin esimerkiksi jokaisella voi olla oikeus pyrkiä perhe-elämään ja puolison löytämiseen. Mutta vaikka kuinka panettaisi, ei olisi perusoikeus saada vakiintunut seksielämä jonkin samassa talossa asuvan tyypin kanssa. Sama koskee myös niin sanottua rikastumista.
3: Voimakasta säätelyä jossa epätasa-arvoistuminen ja omaisuuden kasautuminen ilman omaa työtä ja ansiota katkaistaan. Toisin sanoen syntyperä ja vanhempien rikkaus ei saisi tilastollisesti näkyä kovin voimakkaasti. Jos esimerkiksi paremmin koulutettujen perheiden lapset päätyvät kymmenen kertaa todennäköisemmin yliopistouralle kuin muut, niin silloin ei riitä että joku köyhä yksilö tai muutama sellainen saa joka vuosi jonkun stipendin. Jos vanhempasi on rikas, olisit samassa asemassa kuin köyhä. Et voisi vain ponnistelematta periä omaisuutta. Koska insentiivien pitäisi olla ponnistelun suuntaan. Ei vain köyhillä vaan ennen kaikkea rikkailla.
Yhteiskuntani perusrakenteissa olisi toisin sanoen se, että riskien ottamiseen ja kovan työn tekemiseen panostetaan. Niihin tulisi olla insentiivejä kaikilla. Jos nykyään puhutaan jostain kannustinloukusta, sosiaaliturvaloukuta, työttömyysloukustaja veroloukusta alkaisin vahvemmin puhumaan perimisloukusta. Samoin poliisi ja sosiaalituki keskittyisivät enemmän siihen että niiden avulla hillitään väkivaltaisuutta. Vankila ei ole koston ja kompensaation paikka vaan enemmän paikka jossa tyypit ovat jotta eivät tee muille jotain mitä tekevät. Näin ollen vankien kouluttaminen ja jossain mukavassa omassa playstation-huoneessa pitäminen ei ole ongelma. Poliisien tehtävä olisi myös suojella vankien ja rikoksentekijöiden henkeä ja terveyttä ns. lynkkauspartioilta.
Sen sijaan en keskittyisi tuloerojen kasvuun kovin voimakkaasti. Kaikki tähän liittyvä kasautuminen ja eriarvoistuminen kun tuppaa olemaan se joka tekee niistä ongelmallisia. Minua ei haittaa jos joku on megarikas. Mutta jos megarikkaat ovat ennen kaikkea sellaisia että ovat älynneet valita vanhempansa ja isovanhempansa, niin siinä tapauksessa meillä on käsissämme ongelma. Rikas perijä tai koroillaeläjä ei saa olla mikään kuunneltava tyyppi jolla on arvokkuutta vain siksi että hänellä on rahaa ja tätä kautta valtaa. Rikasta perijää tulisi kunnioittaa täsmälleen samalla tavalla kuin työtöntä pummia joka on työttömänä ja rapsuttaa muniaan katsoessaan televisiota päivät pääksytysten. Eli ihmisenä ja lähtökohtaisten ja luovuttamattomien perusoikeuksiensa verran. Joita on itse asiassa mahdollisimman paljon.
Viittaukset::
Thomas More, ”Utopia” (1516)
Platon ”Πολιτεία” (~370 eaa) [suom. ”Valtio”]
Charles-Louis de Secondat, La Brèden ja Montesquieun paroni, ”De l’Esprit des Lois” (1748) [suom. ”Lakien henki”]
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Montesquieu. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 13. toukokuuta 2018
Utopiastani
Tunnisteet:
dystopia,
köyhyys,
Montesquieu,
More,
oikeudenmukaisuus,
oikeus,
Platon,
utopia,
valta,
yhteiskunta
maanantai 8. toukokuuta 2017
Miksi Arrow oli niin hyvä (toisin kuin nyt)
”Arrow” -sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta olivat erinomaisen hyviä. Sitä seurasi pari keskinkertaista kautta. Viimeisin on ollut paikoitellen lupaava. Tämä on mieltymys mutta liitän tähän seikkoja jotka ovat vähintään jossain määrin argumentatiivisia. Tätä kautta kuvaan sitä mikä mielestäni on tehnyt Arrowsta yhden parhaista supersankarikertomuksista verrattuna moneen huomattavasti huonompaan. ; Yksi näistä seikoista on ollut tärkeä ; Lapsuuteni ajan supersankarielokuvat olivat huonoja. Nyt genre vaikuttaa sen verran kalutulta että se ei tuota kiinnostavia elokuvia. Tässä välissä oli paljonkin kohtuu kiinnostavia tuotoksia. Arrow sattuu olemaan yksi näistä.
Ensimmäinen näistä on vaiva ja innostus.
Pelkkä käsikirjoituksen ja työn määrä painaa. Esimerkiksi Arrow:n ensimmäisellä kaudella meille esitetään kostajahahmo jolla on selvästi menneisyys. Ja tämä menneisyys ei ole vain mysteerinen. Osa sarjoista epäonnistuu sen vuoksi että niissä tehdään ”Lostin” tapaan mysteeriä joita ei selitetä koska niiden takana ei ole mitään. Sen sijaan Arrown tekijöillä on ollut selvästi alusta asti käsitys siitä että tarjolla on hahmo joka on jotenkin autiolla saarella saanut tatuointeja ja kamppailutaitoja.
Näistä taidoista annetaan viitteitä; Arrow;ssa harjoitellaan paljon kali-escrimaa. Harjoitteluluolassa näkyy myös Wing-Chun kung fu:Sta tuttu harjoitteluasema. Hänen lukkotekniikkansa ja niistä irtautumisensa muistuttaa venäläistä Samboa ja hänellä on vaikutteita Systemasta. Nämä on perusteltavissa hänen taustakertomuksellaan. ; Toisin sanoen meille esiteltiin hahmo jonka tapa liikkua ja taistella kertoi taustatarinaa. Vaikka tämänlainen yksityiskohtailu varmasti jää suurimmalta osalta katsojista huomaamatta. Detaljit jotka avaavat menneisyyttä niin että se on sisällyksekäs antaa aina painoarvoa maailman luomisessa.
Siinä vaiheessa kun huomaat että ensimmäisen tuotantokauden trailerin sivukulmassa ollut kivi olisi ollut ponnahduslauta 4 tuotantokauden pääjuoneen, huomaat että ns. Zehovin aseita on runsaasti ja ne ovat hyviä. Sarja on muutoinkin käyttänyt tsehovin aseita mestarillisesti. Eli se on esitellyt (toivottavasti) vähemmän alleviivatusti jonkin faktan tai yksityiskohdan joka sitten myöhemmin paljastuu hyvin tärkeäksi juonenkehittelyn kannalta.
Tämä on sittemmin muuttunut ongelmalliseksi koska maailmassa on liian paljon sivuhahmoja ja spin off -sarjoja. Tätä kautta sarja on latistunut monin paikoin joukoksi käänteitä. Tsehovin aseita käytetään yhä mutta sarja vyöryttää niin paljon materiaalia että ne menettävät tehonsa. ; Käänne taas on tarinankerronnassa siitä hankala että vaikka niitä voidaan käyttää mestarillisesti, samaan tapaan kuin ”Kuudes aisti” -elokuvassa, on käänne yksi vaikeimmista ja työläimmistä tempuista tehdä laadukkaasti. Taitava käänne vaatii paljon mietintää ja virittelyä ja perustelua. Toisaalta käänteitä on melko helppo vain tuottaa tuottamisen vuoksi ja niihin on helppoa sortua jos pitää tuottaa nopeasti sisältöä. Tällöin juonenkäänne edustaa käsikirjoittamisen nollatasoa, jotain joka ei esimerkiksi kestä uudelleenkatsomista. Hyvin viritetyn käänteen ja huonosti viritetyn käänteen erottaakin mielestäni siitä että pakottaako käänne katsomaan kuinka paljon aiemmin tuotettua uusin silmin.
Toisaalta Arrow käytti myös sivuhahmoja tavalla jotka olivat kiinnostavia.
Arrow:n ensimmäiset kaudet elivät vahvasti sen vuoksi että hänellä oli salainen identiteetti. Tätä kautta Oliver Queenilla oli kaksoisrooleja. Hän joutui selittämään menemisiään normaalielämässään. Apulaiset ja tukihenkilöt olivat aina vahvasti perusteltuja. Arrown tiimiin ei vain tultu.
Toisaalta tässä vaiheessa Arrown ja Felicityn välille rakennettiin romanssiarkenne joka on kiinnostava sarjoissa tiettyyn rajaan asti. Oliver Queen on selvästi seksuaalinen olento ja suhteen edistyminen oli hienoa; Etenkin kun Felicity oli tässä vaiheessa sarjaa sekä tahallisesti että tahattomasti hauska, älykäs ja hyödyllinen sekä persoonana hyvin tärkeällä tavalla Oliverin synkkyyttä tasapainottava.
Sittemmin pari saatettiin yhteen ja eroamaan koska yhteensaattaminen tuhosi paljon jännitteitä. Tämä kiinnostavuuden loppuminen ei ole ollut mitenkään kovin ainutlaatuista. Tosin on hyvä huomata että Felicity on myös hahmona muutettu enemmän valittavaksi draamakuningattareksi. Hänestä on tehty melko epämiellyttävä hahmo. Tätä kautta hän ei enää toimi samanlaisessa roolissa kuin sarjan alkupuolella. Hänen vanha roolinsa onkin tavallaan korvattu ”Mister Terrificillä” viitoskaudella.
Kolmanneksi sivuhahmojen käsittelyä on kenties tärkeintä kuvata nimenomaan suhteessa sankariin.
Ja Arrown alkukausissa tätä tehtiin hyvin kiinnostavasti. Tässä on tehty kaksi tärkeää keinoa luoda kontrasteja ”Alter ego” ja ”origin story”; Oliver Queenilla on yhdenlainen rooli, Arrowlla on toisenlainen rooli. Toisaalta sarja on nerokkaasti oivaltanut että aika monet pidetyistä supersankarielokuvista ovat origin storyja jotka kertovat sankarin alkuperänä. Sarjan ensimmäiset kaudet etäännyttivät Oliverin ja Arrown elämään hyvin eri elämää. Ja lisäkontrastia luotiin siten että taustatarinaa on avattu kausi kaudelta aste asteelta ja vuosi vuodelta. Näin saadaan kontrastia kokemattoman saarelle haaksirikkoutuneen playboyn ja Oliver Queenin nykyisen olemisen välille. (Sekä supersankarina että tavallisena ihmisenä.)
Tästä hyviä teemoja saa vaikka kohtauksessa jossa Oliver joutuu pukemaan Arrown puvun päälleen voidakseen mennä uhkailemaan omaa äitiään. Tämä on ollut mahtavaa.
Lisäksi sarjan supersankari ei ole mikään batman. Sarjan alkukaudet olivat low tech -tarinoita. Todellisuus ei ollut mitenkään aivan hirvittävän paljon omastamme poikkeava. Ja toisaalta käsikirjoittajat tiedostivat että sSupersankarielokuvat tapaavat kärsiä siitä, että niissä sankari otetaan itseisarvona. Sen sijaan, että henkilöhahmoja tai sankaruutta käsiteltäisiin jotenkin kiinnostavasti, tarjolla onkin “hyvä ottaa pahat kiinni” -seikkailu. Joissa painopiste on moralistisessa ilmapiirissä joilla oikeutetaan toimintakohtauksia jotka ovat cooleja.
Visuaalisuus ei tietenkään sinänsä ole vika. Ja cooliuskaan ei ole puute. Arrow tekee tämän siitä nerokkaasti että ensimmäisellä tuotantokaudella meille esitetään hahmo jonka esittelypuheessa on huolestuttavia sävyjä. Oliver Queen esittelee itsensä ja toimintansa oikeutuksen minäkertojanäkökulmasta. Äänensävy on kuitenkin sellainen että siinä on häivähdys juuri sellaista maanisuutta jota voisi odottaa terroristeilta. ; Pinnalliset cool -hakuiset pojankoltiaiset iästä ja sukupuolestaan riippumatta saavat kicksinsä. Mutta tämänainen sankarin konfliktoiva käsitys viehättää myös vähän mutkikkaampaa mieltä.;
Arrowssa naamiosankariksi pukeutuminen on itsessään käsiteltävä aihe. Sillä kätketään tieto siitä kuka Arrow on. Tämä on tärkeää koska poliisit eivät voi vain laittaa ”Robin Hoodia” pidätysmääräykseen. Toisaalta tällä suojataan läheisiä jotka eivät joudu vaaraksi kostonhimoisten rikollisten kostolle. Tai kiristyksen välikappaleiksi. Toisaalta naamio antaa mahdollisuuden elää edes joskus normaalia elämää. Lisäksi Arrow on jonkinlainen kanavoimisväylä niille puolille joita Queen ei pidä itsessään ja joita hän jopa pelkää. Nämä luovat kiinnostavia teemoja joita Arrow käsittelee.
Arrowta voisikin kuvata Nathaniel Hawthornen idealla; Kukaan ei voi näyttää yksiä kasvoja itselleen ja toisia muille ilman että lopulta menettää itsekin tajun siitä kummat kasvot ovat oikeat. Alun Arrow on huomattavan ristiriitainen ja sirpaleinen mies. Sarja on sitten ”terapoinut” hänestä hyveellisen ja vähemmän traumatisoituneen batman -korvikkeen. Mikä on erikoista koska sarjan aluksi hän oli nimenomaan väkivaltaisempi kuin batman ja nyt hahmo on vähemmän sekaisin kuin batman.
Tämä on suurelta osin menettänyt tehoaan. Sarja toki yrittää olla kantaaottavakin. Mutta sivuhahmojen määrän kasvettua kysymys ei ole enää samalla tavalla sisäisestä dialogista kuin siitä miten jokin mielipide sopii osuvasti jonkun sankaritiimin hahmon identiteettiin. Tätä kautta mielipidekirjo on yhtä monisärmäinen mutta ne hajautetaan stereotyyppisimmiksi klimpeiksi lähiympäristöön. Näin on ollut pakkokin tehdä yhä suuremman ja suuremman sivuhahmojoukon huutaessa ruutuaikaa.
Toisaalta origin storykin etenee vuosi vuodelta. Ja on huomattava että tässä vaiheessa Oliver Queen on seikkaillut niin kauan että ero vihreään nuoleen on monilta osiltaan hyvin pieni. Kun suuri osa läheisistä lisäksi tietää salaidentiteetin, on alter egouteen liittyvät teemat tätä kautta suoraan menetetty. Tätä on vaikeaa purkaa sinänsä hauskoilla tempuilla joissa esimerkiksi sivuhahmo kasvaa sankariksi ja prosessissa hän saa ensin rookiena ”puolikkaan nimen” kuten ”kanaria” tai ”speedy” ennen kuin sitten valmiina saakin jonkin uuden nimen kuten ”musta kanaria”. Nämä ovat pieniä vinkkejä jotka alleviivaavat hahmonkehityksen vaiheita ja prosesseja ja korostavat sivuhahmon elämän kannalta sen tärkeitä teemanmuutoksia. Mutta niillä on vaikeaa korvata sitä mitä sarjan eteneminen on saanut aikaiseksi.
Kaikki painaa.
Historia estää ja tuhoaa tiettyjä ratkaisuja joten käsillä ei ole enää se että voidaan ottaa kiinnostavin setti käsikirjoituselementtejä. Koska seurauksena maailma muuttuisi epäkoherentiksi. (Jota sitäkin tässä sarjassa tosin esiintyy aika paljon, kiitos runsaiden spin off -sarjojen ja sivuhahmojen.)
Toki tätä on osattu jossain määrin tasapainottaa siten että sarjassa on aina ollut Oliverille kiinnostava pääjuoneen liittyvä vastustaja. Kiinnostava vastustajahan ei ole vain vaarallinen vaan nimenomaan heijastaa jotenkin sankarin ominaisuuksia ja sisäisiä kriisejä. Esimerkiksi viidennen kauden vihollinen Prometheus on omasta mielestäni filosofialtaan hyvin oikeassa moittiessaan Queenia siitä että hän on poliisi, tuomari ja teloittaja samanaikaisesti.
Arrow rikkoo vallan kolmijaon lisksi Rawlsin periaatteita vastaan. Rawlsin mukaan ihmisen tulisi toimia tietämättömyyden verhon takaa. Toisin sanoen yhteiskunnan käytänteiden tulisi olla sellaisia että ne eivät riipu henkilön ominaisuuksista, kuten rikkaudesta.
Oliver Queen on miljonääri joka voi rahallaan tehdä kaiken minkä tekee. Sala-asu saa muut kokemaan hänet symbolina. Jonka takana hän ikään kuin noin yleisesti vaikuttaa olevan oikeudenmukaisuuden asialla. Tällöin kyseessä on persoonan kätkemisestä, sen tunnistamattomaksi tekemisestä. Alter ego on kuitenkin aika vahvasti Queenin omin itsensä naamioituna. Rawlsin ideaalissa hän edustaa kostajaa, hän on ns. "vigilante" eikä aito oikeuden ja hyvyyden puolustaja. Sillä Oliver Queenin tekoja ohjaa isäänsä kuolemaa koskeva kauna ja henkilökohtaiseksi koettu< ajatus jonkinlaisesta sukuvastuusta.
Ja tässä on se ero. Jossain määrin kostamisen ja oikeuden välillä on yhteys. Voidaan kuitenkin katsoa että kostaja hakee yksilöllistä reiluutta. Oikeudenmukaisuudessa taas on kyse persoonattomista periaatteista, jotka eivät esimerkiksi koe tunnekuohua uhrien kärsimyksen ääressä. Kostamisen ja oikeudenmukaisuuden välinen suhde olisikin se, että kostaminen ei ole oikeutta. Arrow käsitteli tätä aihetta melko hyvin. Toisaalta sala-asu on yhä vahvemmin muuttunut symboliksi jonka vuoksi vihreä nuoli on voinut irtautua tästä. Tämä on tehnyt hänestä oikeudenmukaisemman hahmon. Mutta toisaalta kun vigilantemotiivi on haipunut, on hahmo muuttunut jossain määrin persoonattomammaksi. Etäisiä reiluuspäätöksiä tehdessä menettää persoonallista lihaa päätöksentekoprosessista.

alter ego,
Hawthorne,
Montesquieu,
oikeudenmukaisuus,
Rawls,
supersankari,
tarinankerronta,
televisiosarjat
sunnuntai 24. tammikuuta 2016
Pelleistä ja pamputtamisesta
Takkiraudassa kirjoitettiin katupartioista ja Loldiers of Odinista. Olen tässä hyvin samaa mieltä siitä että natsiaatteen sijaan syynä on uhkan kokeminen. "Katupartiot ovat merkki siitä, että hallintoalamaisten turvallisuudentunne on heikentynyt ja he kokevat, ettei valtion väkivaltakoneisto enää kykene sitä turvaamaan." (Tämä ei tietenkään lupaa hyvää. Olen huomannut uhan kokemisen olevan usein peruste aggressiolle. Ja minulla on ID -liikkeen kohdalla asiasta ns. "henkilökohtaisiakin kokemuksia".)
Samoin minusta on oleellista huomata että katupartio on laaja käsite. Ja laajana se itse asiassa ei ole vaarallinen tai edes vastustettava asia. Sitä kritisoidaan usein sen suppeammasta käsitteestä. Ja toisaalta taas tämän suppean käsitteen mukaiset ryhmät hakevat oikeutusta juuri siitä että kukaan ei voi kieltää kaduilla kävelyä. Katupartiot määrittelevätkin itseään juuri tämän laajan kautta. Tosiasiassa keskustelu ei ole siitä mikä on kiellettyä vai sallittua vaan siitä mitä nämä katupartiot ovat ikään kuin olemuksellisesti. On selvää että on puolueellista kysyä asiaa katupartiolaisilta itseltään. Samoin kuin pelkästään heidän vastustajiltaan.
Siksi onkin kenties terveellisempää kiinnittää huomiota siihen mikä signaali katupartiot ovat joka tapauksessa. Ja historiallisesti katsoen tiedetään että ilmiö on signaali hyvin huolestuttavista asioista. Onkin huvittavaa ajatella että moni ihminen joka arvostaa slippery slopea siinä että homoseksuaalien avioliitto johtaisi väistämättä moniavioisuuteen ja eutanasia mummomurhiin ja eugeenisiin projekteihin, ovat usein juuri niitä joilla on syviä vaikeuksia nähdä että katupartioiden normalisoiminen on askel kohti sitä että yhteiskunnan turvallisuuden takaaminen hoidetaan poliisille rinnakkaisella järjestelmällä. Josta taas ei ole menneisyydessä seurannut mitään kovin hyvää. Sillä jos järjestelmä toimii pro bono, sen oikeuttamisena on jonkinlainen aatteen palo. Joka ei johda reiluuteen. Lisäksi katupartioiden kohdalla haasteena on se, että ne helposti johtavat korpilakiin joka taas rikkoo Montesquieun vallan kolmijakoa kohtaan. Joka taas on käytännössä sama kuin länsimaisen sivistysvaltion totaalinen hylkääminen ja jengivaltaan siirtyminen.
1: Samoin on turhaa uskoa että katupartiot olisivat täysin riskittömiä. On selvää että Soldiers of Odin ei ole valinnut nimeään ja jäseniään sattumalta. Tiedetään että viinkinkeihin liitetään tiettyjä mielikuvia väkivallasta. Samoin on selvää että viikinkimyytillä oli tärkeä osa natsiaatteessa. Ja samoin tässä johtohahmojen väkivaltarikoshistoria on sekin arvokas vihje siitä millä asenteilla, arvomaailmalla ja keinoilla asiaa edistetään.
Pelleistä:
Mielenkiintoisempaa onkin kenties katsoa sitten Loldiers of Odinia. "Ehkä yksi typerimpiä reaktioita on tullut vasemmistolaiselta LOLdiers of Odin -pelleryhmältä, joka on yrittänyt suhtautua katupartiointiin aggressiivisen vihamielisesti, riitaa haastaen sekä provosoiden. Ruukinmatruunassa tuo porukka herätti vain hirvittävän vaivautumisen tunteen: he eivät tiedä, minkä kanssa he pelleilevät. Pellet yrittivät provosoida Tampereella Soldiers of Odinin jäseniä muun muassa heittämällä tulipalopakkasessa nestettä partioijien päälle."
Olen itse ollut Loldiersejen kohdalla jotain muuta kuin vaivautunut. On toki kiinnostavaa katsoa sitä miten sanavalinnoilla voidaan vaikuttaa asioihin ns. argumentoinnin ohi. Onkin ollut kiinnostavaa huomata miten ennen "poliittisen korrektiuden" vastutajat ovat korostaneet sitä miten sananvapaus on tärkeää. Että ei saa vaientaa. Ja tässä voidaan käyttää monenlaisia keinoja. Nyt keskustelu on mennyt siihen että vaaditaan poliittista korrektiutta, jopa hyvin vahvaa sellaista. Tätä oikeutetaan kansan vallalla. Josta tehdään demokratiaa sillä ajatuksella että selitetään että demokratia olisi typistettävissä vain ja ainoastaan enemmistön vallaksi. (Millä on toki jännittäviä yhteyksiä tiettyihin nimeltään ylikäytettyihin poliittisiin ilmiöihin. Minkä ei pitäisi yllättää ketään.)
Mielestäni itse pelleily ei ole ongelma. Ongelmana on se mikä tuntuu vaivaavan useita vasemmistolaisia muutenkin. Siinä missä katupartio hakee oikeutustaan sitä kautta että et voi kieltää useaa ihmistä kävelemästä yhdessä kadulla, Loldiers tekee siitä performanssin. Kriittinen performanssi muuttuu taas hyvin helposti mielenosoitukseksi. Ja sellaiset pitäisi ns. ilmoittaa etukäteen. ; Tässä mielessä en ole ottanut kovin vakavasti sitä että poliisia on syytetty epäreiluksi vaikka sen vuoksi että se ottaa kiinni sellaisia ihmisiä jotka ovat ottaneet osaa ei-ilmoitettuun mielenosoitukseen mutta ei ota kiinni sellaisia ihmisiä jotka ottavat osaa periaatteessaan arvomaailmaltaan vastenmielisempään mutta ilmoitettuun mielenosoitukseen. Poliisin ei tule vahtia mielipiteitä vaan toimintaa.
Ja luultavasti tässä onkin se isoin ongelma. Nykyaikana asioita katsotaan vain identiteettien kautta. Ja tästä poikkeaminen johtaa omituisuuksiin. (Ja yleensä vain vastapuolen omituisuudet nähdään. Sama tyyppi joka ihmettelee miksi feministiaktivistit välttelevät taharrush gamaeta voivat olla samoja tyyppejä jotka vaikenevat aivan yhtä aktiivisesti VOK -vandalismista ja muusta polttopullojen heittelystä. Jokainen joka tekee näin on idealistinen idiootti. Ilman ainuttakaan poikkeusta. Ja valitettavasti on vaikeaa sanoa koskeeko tämä poikkeuslausunto itse asiassa koko Suomen Kansaa. Vai pelkästään sitä idealististen idioottien määritelmää...)
Jos katsotaan vaikka "Kansan Uutisten" näkemystä, on selvää että heitä oikeutetaan asialla. Tämä jesuiittamainen päämäärä oikeuttaa keinot -ajattelu on hyvin huolestuttavaa. ; Onkin mielenkiintoista huomata miten Kari Hotakaisesta leivotaan natsien ns. "hyödyllinen idiootti". Kertomalla että katupartioiden väkivaltaisuus on 1:1 äksyimmän maahanmuuttoa koskevan vihapuheen kanssa. Samalla voidaan unohtaa että pakkasilmalla kastelu on kaikkea muuta kuin harmiton huvittava pieni temppu. Se on vaarallista.
Toki tässä on syytä varoa liiallisuuksiin menemistä. Se on helppoa. Takkirautakin hulahtaa tästä läpi. "No, vasemmistolaiset ovat tunnettuja siitä, että he lällättelevät vakavilla asioilla, kaivavat verta nenästään ja haastavat riitaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden heidän ei pitäisi. Jos joku tästä pellejengistä saa a) pampusta b) dunkkuunsa, ruukinmatruuna lupaa katsoa toisaalle." Sepäs oli buddhalaista. Sepäs oli sivistysvaltiohenkistä. (NOT.) Poliisin ei tule olla mielipidepoliisi. Ja myös vasemmistolaisiin kohdistuva väkivalta on väkivaltaa. (On toki mielenkiintoista ja enemmän kuin hieman huolestuttavaa huomata miten maahanmuuttokeskustelu on muuttunut siten että yhä useampi puhuu siitä miten myös "suvakkeja" tulee rangaista samalla tavalla. Eli kyse ei ole enää valkoisesta suomesta siinä mielessä että ajettaisiin suomen kansalaisten asiaa. Vaan valkoisesta suomesta siinä 1918 -teemoituksessa.)
Sivuun katsomisen lupaaminen kertoo siitä että tässä arvotetaan. Itsekin ymmärrän että jos vinoileee nakkikioskissa yöllä voi seurauksena olla turpaansa saaminen. Tämä odotettava seuraus ei kuitenkaan ole kaikki. Itse asiassa näen että jos joku pelle saa S.O.O. -jengiläisen tai vastaavan provosoitumaan ja lyömään tätä kyseistä pelleä, niin se näyttää että miten tämä turvaajajoukko ei kenties stressinsietokyvyltään olekaan kovin riskitön ilmiö. Samalla se demonstroi miten ylilyöntejä ja väkivaltaa voidaan oikeuttaa vaikka keksimällä sille oikeutuksia ja selityksiä. Se että kaivaa verta nenästään johtaa varmasti veren nenästä vuotamiseen. Mutta tämä on ns. paljastavaa. Ja paljastuksen kohde ei olekaan se hakattu vaan se joka (a) lyö (b) katsoo sivuun (c) lupaa katsoa sivuun.
Mieleen tulee vertaukseksi lähinnä vanha Prideen kohdistunut kaasutteluisku. Se, miten moni selitti että kulkue on provokatiivinen. Ja jossa korostettiin esim Uusitalon voimin sitä, miten hassunhauska ja harmiton asia kaasuttaminen on. On aivan selvää että Soldiers of Odin on provokatiivinen mutta sen jäsenten päälle ei silti saa heittää nesteitä pakkasessa. Samoin Loldiers of Odin on provokatiivinen mutta heitä ei pidä hakata. Jos he tekevät rikoksen, on poliisin tehtävä sakottaa tai heittää putkaan. Dunkkuun vetäminen on rikos. Ja itse asiassa pahoinpitelytilanteessa sivuun katsominen on sekin itse asiassa sellainen että se rapsuttelee teemoja joita varten on varattu Suomen rikoslain 21 luvun 14 §.
Minä lupaan että jos joku pieksee Ruukinmatruunan, niin tämä uskonnoton moraaliarvotyhjiötyyppi ei katso sivulle vaan vähintään kutsuu ambulanssin paikalle. Tätä en tee maailmankuvan vuoksi vaan siitä huolimatta. Vedoten johonkin yleiseen ihmisarvoon ja elämän kunnioittamiseen. Ihan siksi että kuvittelen että tätä tarkoittaa se, että on länsimaisen sivistysmaan ihminen ja kansalainen. Jos haluaisin tukea muunlaista toimintaa voisin saman tien avata maan ISIS -järjestölle. (ISIS tosin osaa polttaa taloja vähemmin mokailuin ja vie asenteet niiden johtopäätökseen järkähtämättömämmin ja toimivat pitkäjänteisesti ja järjestelmällisesti ja muutenkin älykkäämmin. Vertaukseni ei tässä mielessä ole täysin asiallinen.)
Tunnisteet:
Hotakainen,
lynkkaus,
maahanmuutto,
Montesquieu,
poliittinen korrektius,
provokaatio,
rasismi,
turvallisuus,
Uusitalo,
uusnatsit,
väkivalta,
yhteiskunta
sunnuntai 6. joulukuuta 2015
Tuliaseiden välisistä eroista
Ylläoleva meemi kierteli internetissä. Taustalla intoon oli Barack Obaman lausunto tuliaseista ja niiden saatavuuden tiukentamisesta. En ole itse ajamassa tuliaseiden rajoittamista tai niiden vapaampaa levittelyä. En ole niin kiinnostunut niistä. Kuitenkin kuvassa on erikoinen väite. Niitä lähestytään automaattiaseiden nimityksen kautta. Eli niitä kielletään kun niiden nimi on "assault rifle". On periaatteessa vaikeaa uskoa että tuliaseita kielletään siksi että niiden nimessä on jotain. Mutta toisaalta olen itsekin 90 -luvun loppupuolella ostanut Suomessa veitsiä joiden paketissa lukee maireasti "throwing knives". Ja myyjä on myynyt niitä metsästyspuukkoina. Syynä oli varmasti jonkinlainen lakipykälä. Tai sitten myyjä halusi luoda kielletyn hedelmän lisämausteita tämänlaisella tempulla.
Mistä päästäänkin siihen että jos assault on toimintaa, niin niin on kyllä metsästyskin. Eli jos ei ole mitään assault riflejä niin sitten ei ole mitään throwing knivesejäkään?
Tämän kaiken ytimessä on tietenkin tarkoitettu käyttö. Se mitä teräaseista olen oppinut on se, että puukko on puukko on puukko. Mutta kuitenkin samanaikaisesti niiden käytettävyydessä eri tehtäviin on huomattavia eroja. Esimerkiksi harjoitusmiekka ei kelpaa viiltoharjoituksiin tai sotimiseen. Ja seinillä roikkuva viiden euron katana ei kelpaa oikein muuksi kuin koristeeksi. Tosin silläkin pystyy oikeasti tappamaan ihmisiä. Mutta helppous tässä asiassa on sitten aivan eri kertaluokassa.
Miekalla voi periaatteessa kaivaa maahan kuoppia vaikka kukkaistutuksia varten. Mutta suosin kuitenkin lapiota. Ja sellainen tyyppi joka ostaa itselleen 3000 euron damaskusmiekan sitä varten että kaivelisi takapinhaa on minun kirjoissani virallisesti ja vakavasti vikapäinen.
Toki tästä tarkoitetusta käytöstä ei saa mennä liian pitkälle. Esimerkiksi minulla on ns. "war sword". Ja lisäksi sellaisia teräaseita joiden käytettävyys jopa modernissa sodassa olisi oikein hyvä. (Ne tosin eivät ole "war swordeja" koska sodankäynti on muuttunut vuosisatojen varrella.) En muutu soturiksi tai tappajaksi sillä että minulla on tälläinen. Aivan yhtä vähän muutun upseeriksi siksi että puoskarimiekka "kunniani" on "officer sword". En ole stabaamassa tai olemassa sotilas edes joka päivä. Tuliaseiden kohdallakin on syytä korostaa sitä että sen käyttäjät ovat oikeasti vastuullisia. Ei ole syytä kieltää teräviä miekkoja kaikilta vain sen takia että niiden "intended use" on ollut tappaminen sodassa. Ja esineiden käytettävyys muuhun on hyvin rajallista sen jälkeenkin.
Tosiasiassa tämä unohtuu etenkin amerikkalaisilta konservatiiveilta. Joka on hyvin erilaista verrattuna vaikka Suomen ajatteluun.
* Sillä siellä yleisenä näkemyksenä on että oikeus kantaa asetta on perustuslaissa (2nd Amendment). Ja tämän lisäksi on kehitetty narraatio jonka mukaan tämä lakipykälä on oikeutettu sillä että kansalaisille olisi mahdollista rakentaa oma sisäinen militia. Tässä on tietenkin asenteena se, että USA itsenäistyi siten että se oli ensin juridisesti osa Yhdistynyttä Kuningaskuntaa ja sitten se sisällissodanomaisesti irtautui. Tätä kautta USA:n konservatiiviudessa onkin hyvin vahva epäluottamus hallitusta kohtaan. Ja toisaalta tähän liittyy myötämielisyys kaikenlaisiin lynkkauspartioihin.
* Suomessa konservatiivit ymmärtävät yleensä tukea ajatusta jossa mennään armeijaan puolustamaan maata ja sen hallitusta. Ihmisillä on asevelvollisuus ja armeijan käyminen jotta voidaan puolustaa maata ja hallitusta on kova. Ja tässä lynkkauspartioasenne on periaatteessa, ei ehkä käytännössä monille mutta filosofisesti, astetta vieraampaa. Ajatus sivistysvaltiosta jonain jossa on Montesquieun tyylinen vallan kolmijako on täällä vahvempi. Täällä vallan ylikäyttöä on estetty sillä että eri tahot määräävät lain sisällöstä, valvovat lakia ja hoitavat tuomioistuimet. Lynkkauspartio taas noudattaa korpilakia jossa korpilain oikea ja väärä on saman tahon hallussa joka päättää tuomitsemisesta ja joka toteuttaa sen. Tässä mielessä maamme konservatiivius on huomattavasti terveempää. Täällä tuliaseitakin puolustetaan yleensä sillä että sillä metsästetään tai harrastetaan tarkka-ammuntaa. Tai koska aseet ovat kivoja peniksenjatkeita kotona. (Tämä on aivan validi, aseenomistajalle mukava ja rauhanomainen - joskaan ei ehkä eettisesti kovin ylevä ja hienostunut - syy omistaa tuliaseita.) USA:ssa taas tämä ajatus siitä että kansalaisten tulisi voida rakentaa oma armeija jolla hyökkää omaa maataan vastaan on aivan normaali ajatuskulku. (Joskin kiitos internetin copy-pasten hengen tämä on tullut tutuksi omassa maassakin.)
* Toki tässä on vielä kolmaskin kulma. Ihmisillä oleva tuliaseet voidaan nähdä "Sveitsin tyyliin" siten, että ihmisillä on mahdollisuus harjoitella niiden käyttöä. Ja näin sodan tullen valtion ei tarvitse panostaa niin monen tuliaseen ostoon ja toisaalta ihmiset osaavat käyttää tuliaseita vaikka hallitus niitä ostaisikin. Tämä "säästölinja" voisi itse asiassa sopia hyvin yhteen sekä USA:n että Suomen aseajatteluun. Se on siitä jännittävä kulma, että se onnistuu tässä vaikka periaatteessa näkemykset USA:n ja Suomen välillä ovat monin paikoin keskenään ristiriitaisia.
Kuitenkin kotimaassammekin on jonkin verran sellaisia ihmisiä jotka luokittelevat tuliaseet siten että tuliase on tuliase on tuliase. He unohtavat sen että tosiasiassa se mikä kiinnostaa tuliaseissa on niiden tappotehokkuus. Ja se voimmeko todella luottaa kansalaisiin niin että aseita ei käytetä väärin. Jopa nykyajan tuliasemyönteinen konservatiivi voi kokea kauhua jos islamilaisille maahanmuuttajille annettaisiin lupa kantaa AK 47 kadulla julkisesti. Ja koska heillä on tämänlaisia pelkoja niin hekin kyllä kannattavat jonkinlaisia aserajoituksia. Se ei vain ehkä tule heille mieleen koska on helpompaa toimia yksinkertaisin iskulausein kuin miettiä jokaista sovelluskulmaa. (Asenteellinen lausuma jossa argumentin sijaan on väitelause joka on enemmän statement kuin jokin josta ollaan kaikki yhtä mieltä toimii tehokkaasti kognitiivisesti rajoittuneilla.)
Kysymys ei käytännössä olekaan se, että kielletäänkö aseet vai sallitaanko ne. Kysymys on siitä missä määrin rajoitetaan ja missä määrin ei. Edes aselaeistaan hyvin tunnettu Singapore ei voi kieltää lyijykyniä vaikka niiden avulla voi tappaa ihmisiä. Kysymys on aina mittasuhteista.
Karkeasti sanoen jopa atomipommi on vain ase. Mutta sen tuhopotentiaali on sellainen että sitä ei voi antaa kelle tahansa. Toisaalta jos valtiolla on ydinpommi niin se tarkoittaa sitä että tosiasiassa kansalaisilla ei ole mitään mahdollisuuksia. Jos mietitään USA:n hallitusta jolla on hävittäjälentäjiä ja ydinaseita. On aivan selvää että stereotyyppinen harvahampainen etelävaltiolainen pontikantiputtelija ei konetuliaseineen mahda yhtään mitään tällaiselle voimalle. Heillä ei tosiasiassa ole mahdollisuutta tuottaa tuliasein ryhmää joka oikeasti voisi päihittää hallituksen jos sinne iskisi paha ja moraaliton despoottihallitus. Jos despoottihallitus tiputtaa atomipommia heidän niskaansa niin ei taida auttaa edes se omalle pihalle valettu betoninen maailmanloppubunkkeri. Eli tässä mielessä heidän argumentationsta kansalaisten itsepuolustuksesta hallitusta vastaan ei ole kovin uskottava. Sillä on enemmän itsenäistymistaisteluihin liittyvä nostalginen symboliarvo.
Tämä stereotypiointi näkyy tietenkin jokaisen kouluampumisen yhteydessä. Siinä vaiheessa osataan kertoa että keittiöveitselläkin voi tappaa. Että tuliaseiden rajoittaminen ei voi tulla kysymykseen. (Tätä näkemystä esitetään Suomessakin säännöllisesti.) Tässä ei katsota pääasiaa. Eli tuhoamiskyvyn asteita. Jos annetaan keskiverrolle koululaiselle tuliase tai veitsi ja heidän käsketään tappamaan parhaansa mukaan mahdollisimman monta, niin on selvää että heidän tehonsa veitsellä on keskimäärin pienempi kuin tuliaseilla. Tuhon asteiden kohdalla ei voi sanoa muuta kuin että Breivik ei olisi voinut tehdä massamurhaansa kynäveitsellä "vaikka silläkin voi tappaa ihmisiä". Konservatiivikin ymmärtää että sotaan ei voida lähettää tyyppejä joilla on leipäveitsi. Ja että tuliase ei ole tuliase. Ei voida antaa mustaruutimusketteja moderniin sodankäyntiin. Minun isäni aikana armeijan käytössä olleet "pystykorvat" on jätetty syrjään ja tilalle on otettu automaattiaseita. Perusaseena maasotilailla on rynnäkkökivääri. Ei esimerkiksi kynäveitsi jolla kyllä voi tappaa ihmisiä.
Se, että väittää että tuliaseet ovat tuliaseita ei tässä mielessä ole kovin älyllistä. Tuon tyyliset lausumat eivät ole perusteltuja. Jos jotain kivääriä kutsutaan arkisesti "Assault rifle" -nimellä, niin syynä on varmasti se että kun esineen tarkoitettu käyttö on ollut jokin, niin sen tuhopotentiaali on kova verrattuna vaikkapa suustaladattavaan mustaruutimuskettiin. Kenties automaattiaseiden vapauttamiselle on muita syitä. Mutta silloin kannattaa käyttää niitä. Eikä sen sijaan esittää että kivääri on kivääri ja "assault" on teko eikä esine. Jos käyttää huonoja argumentteja, siihen on yleensä vain yksi syy. Se, että parempia ei ole. Jos ei halua luoda mielikuvaa että oma asia on hyvin heikosti perusteltavissa, ei kenties kannata levitellä typeryyksiä vaan sen sijaan esittää sellaisia argumentteja jotka ovat järkeviä eivätkä höpöjä.

Breivik,
konservativismi,
lynkkaus,
Montesquieu,
sota,
stereotypia,
tuliaseet,
veitsenheitto
tiistai 1. joulukuuta 2015
Kissanlistijäiset
"Keski-Uusimaa" (lehti jossa on makuuni sana "uusi" liikaa) kertoi siitä miten Järvenpässä on rääkätty kissaa. "Facebookissa levinnyt kissanrääkkäysvideo on johtanut rikosilmoitukseen. Itä-Uudenmaan poliisi kirjasi rikosilmoituksen tiistaina. Videolla nuori mies kohtelee kissaa epäasiallisesti. Tapausta tutkitaan eläinsuojelurikoksena." Samasta tapauksesta on kerrottu muuallakin "Itä-Uudenmaan poliisi on kirjannut kansalaisen tekemän ilmoituksen perusteella rikosilmoituksen Facebook-sivustolla julkaistusta videosta, jossa nuori mies kohtelee kissaa epäasiallisesti. Rikosilmoitus on kirjattu nimikkeellä eläinsuojelurikos. Teon tapahtumapaikkakunta on Järvenpää. Poliisin saamien tietojen mukaan kissa on nyt omistajansa hallussa. Kissan tämän hetken kunnosta poliisilla ei ole tarkempaa tietoa."
Olen asunut Järvenpäässä ja olen facebookissa Järvenpää -ryhmässä. Siellä tämä asia liitettiin maahanmuuttajateemaan. Se herätti keskutelua ja jonkin verran moderointia. En läväytä tässä esille pahimpia. Mutta läväytän esiin jotain. Aloitan kenties relevanteimmalla kuvankaappauksella. Siinä Heidi Siltala kuvaa tilanteen.
Kommentti on toki sen verran "hommafoorumin" termistöä vilisevää että on hieman vaikeaa ottaa kirjoittajan vilpittömyyskehotuksia aivan täydestä. Mutta ratkaisevaa on että se kuitenkin pyrkii periaatteessa sopuisuuteen. Periaatteessa tämä toki tehdään varsin asenteellisesti. Mutta kuitenkin. Tapauksen perusmekaniikka tuli kuitenkin selväksi. Tämä on asianomistajan, tai kissanomistajan, kulma asiaan. Häntä ei tietenkään voi ottaa silminnäkijänä ja todistajana sellaisenaan. Mutta hän kuitenkin linkittää videoaineistoon joka on evidenssiä. Hän korostaa että rääkkäys ei ole erityisen julmaa, esimerkiksi silpovaa. Enemmän retuuttamista. Ja hän tekee kuten rikoksen uhrin täytyykin. Eli ilmoittaa asian poliisille. Hän ei kehota lynkkauspartioihin tai liitä tätä maahanmuuttajien kulttuuriseksi, kenties jopa geneettiseksi, erityispiirteeksi. Tässä mielessä asenteellisuus on siis oman, varmasti rakkaan, kissan kohtalosta johtuen ymmärrettävää. Ja sitä pahastumista ja asenteellisuutta ei käytetä ylilyönnin masinoimiseen. Toiminta ja aktiot pysyvät kohtuudessa. En voi sanoa hirveästi pahaa tähän.
Palstalla tapahtui toki muutakin. Siellä oltiin liikkeellä "mitäs minä sanoin" -asenteella. Puolustuksenaihe oli muodikkaa⚡⚡ti MV -lehti. Ja kommentaattori Tomi Jeskasen oma nohevuus.
On hyvä huomata ripeys. Itselläni on tosin ollut yleensä sellainen ajatus, että tunnun olevan aika usein myöhässä ajankohtaisiin aiheisiin reagoinneissani. Prosessi tuntuu olevan niin että jokin asia tulee muodikkaaksi. Ja siinä ajassa kun minä ehdin lukea aineistoja ja tutustua taustoihin ja varmistamaan mitä on todella tapahtunut, on kulunut kaksi päivää ja asia on jo ei-muodikas. Olen ajatellut että tämä johtuu siitä että asioiden tarkistamiseen menee helposti aikaa ja nykyaika suosii enemmän huomiohuoraamista jossa ei ole väliä mitä todella on tapahtunut vaan se että "tavallinen kansalainen voi helposti päätellä mitä on todella tapahtunut". Esimerkiksi yksittäisissä rikoksissa ei nähdäkseni ole mitään "on helppoa nähdä kuka todella on syyllinen". Sen takia meillä on poliisi ja tuomioistuimet. Mutta koska tämä teko on yltänyt esitutkintaan asti, on syytä huomata että vaikka otsikko tuomitseekin ennen oikeudenkäyntiä, on kissanpiinausvideo sentään "julkista tietoa". (Poliisi voi sitten ratkaista esimerkiksi sen onko tämä väärennös vai ei. Sitä ennen on kuitenkin jonkinlaisia syitä uskoa että teko on todella tapahtunut.) Viikko kertookin ehkä siitä että "massamedia" ei heitä kymmentä epäilystä nopeatempoisesti heti kun voidaan ja sitten juhli siitä että näistä kymmenestä jokunen osuu oikeaankin. (Vahvistusharha on ihmisillä vahva. Väärä ja valheellinen uutinenkin on "sitä tarinaa" jota tuo kissanrääkkäys sitten vahvistaa floodaajan omassa päässä. Ei tosin juuri missään muualla.) Tässä mielessä tämä kommentti on kenties tarpeettoman voitonriemuinen. Mutta ei kuitenkaan läpeensä asiaton. Se "jollain tavalla" oikeuttaa olemassaoloaan.
Mutta omituisiakin tapahtui. Koska kyseessä oli sosiaalinen media, päädyttiin tässä tekemään erikoinen asia. Nimittäin "vieraisillakäynti". Riikka Pajula ja muut halusivat käydä kasvokkain kommunikoimassa.
Ajatus on tässä tietenkin helposti lynkkaushenkinen. Ketjua seuranneena uskallan kuitenkin sanoa etä kysymys ei ollut tästä. Siellä haluttiin käydä keskustelemassa. (Tästä kulmasta otan hieman tarkemmin tässä samassa blogauksessa alempana.) Merkittävää on että asia haluttiin keskustella ikään kuin laillisen asianhoidon ulkopuolelta. Tämä ei sinällään ole paha asia. Meidänkin perheessä on joskus yritetty niinkin tehotonta strategiaa kuin kiusaamistapaukseen osallistuneiden kanssa keskustelua ja sopimista virastosysteemien ulkopuolella. (Mikä on kyllä naïvisti tehty.)
Tämä kommentointi kuitenkin herättää hyvin omituisia kysymyksiä. Kysymyksiä siitä että miksi normaalisti ei puututa tälläisiin? Esimerkiksi koulukiusaajien luo ei mennä massalla tekemään samanlaisia vierailuja. (Meidän koulussa oppilaiden enemmistö tasan tarkkaan tiesi että minuun kohdistui "asioita" ja he tasan tarkkaan tiesivät myös "ketkä niitä asioita tekivät".) Eläinrääkkääjiä, humalassa autoa ajavia tai käsilaukkuvarkaita ei käydä tällä tavalla jututtamassa. Joten on selvää että epäanalogiseen käytökseen syynä ei ole vain suhtautuminen eläinrääkkäykseen. Vaan nimenomaan tekijän identiteetti.
Toinen omituisuus oli se että toistuvana teemana ketjussa oli myös se, että asiayhteyteen tuotiin raiskaaminen ja pedofilia. Videolla olevat miehet olivat syyllistyneet eläinrääkkäyskääkkäykseen. Eivät olleet raiskanneet esimerkiksi sen tallin hevostyttöjä. Jolloin täytyy kysyä että miksi ihmeessä näiden maahanmuuttajien kanssa halutaan keskustella näistä teemoista? Eihän varastakaan syytetä murhasta vain siksi että hänen suvussaan on murhamiehiä.
Tämä kaikki itse asiassa korostaa oikeusvaltion perusperiaatteita. Oikeusvaltiossa oikeus on tavallaan valtiolla. Poliisin tehtävänä on tutkia ja ottaa kiinni ja tuomarit ja lakimiehet ovat tuomiota varten. Tuomion panevat toimeen siihen määrätyt instanssit. Ihmisiä kohdellaan tässä byrokratiamyllyssä niiden tekojensa mukaan mitä he ovat todistetusti tehneet eikä sitä kautta mitä kansanryhmää he edustavat. Näin ollen sinänsä vakava ja iljettävä ja raukkamainen eläinrääkkäysasia on aivan oikein sysätä poliisille ja tästä tulee sitten tuomita. Jos laki määrää tästä karkoituksen niin sitten näin tapahtuu. Tämä ei ole kuitenkaan yksilöiden, ei edes "massavierailijoiden" hallussa.
Itse asiassa oikeusvaltion perustalle yleensä nähty herra Montesquieu voisi olla äimistynyt siitä miten sama sosiaalinen ryhmittymä suorittaa sekä rikoksesta raportoinnin, että syylliseksi tuomitsemisen että sitten lähtee vielä suorittamaan rankaisuakin asiaan liittyen. Kaikki nämä tahot pitäisi pitää aika tavalla erillään. Lainsäädäntö, eli se mikä on väärin, pitäisi pitää erillään tuomiovallasta. Ja niin edespäin. Oikeusvaltiossa eläville näiden periaatteiden pitäisi olla melko ilmiselviä. Mutta toistuvasti voidaan nähdä että näin ei ole.
Ajatus vierailusta oli selvästi monille rauhanomainen. Mutta mukana oli kommentaattoreita joiden mukaan mukaan olisi hauskaa ottaa pesäpallomailaa. Erityisesti Andro Lehismaa kannusti omalla nimellään ja naamallaan tämänlaista käsittelyä. Onneksi palstalla toivottiin erikseen maltillisuutta ja korostettiin että rohkeat tulevat ilman tämänlaisia varustuksia. Kuitenkin jo tämä muistuttaa, että tälläisessä spontaanissa ei-ilmoitetussa-mielenosoituksessa ja tämän tyylisessä mielenilmauksessa on helposti tilaa ns. korpilaille. Pesäpallomaila sopii tälläisessä yhteydessä "keskustelussa" perinteisesti paikkojen rikkomiseen ja ihmisen paikkojen rikkomiseen ynnä murhavälineeksi. Lehismaa toi selvästi esiin sen että tässä ei pelata pesäpalloa maahanmuuttajien kanssa. Hän toki varoi sinänsä ovelasti täsmentämästä että rikkooko hän ihmistä vai paikkaa vai onko väline väkivallalla uhkaamista. Jokainen näistä konteksteista ei toki liene laillinen joten tällä varovaisuudella "ei saavuteta henkisesti kovin paljoa".
Olen laajemmin myös erityisen ihmeissäni siitä että jos kissan kiusaamisesta pahastutaan niin että halutaan hakata maahanmuuttajia pesäpallomailalla, ollaan selkeästi menty sellaiselle tasolle jossa "prioriteetit heittävät" enemmän kuin jonkin verran. Olen tottunut sellaiseen ajatukseen jossa "eläimet ei kuitenkaan ole ihmisiä". Eli ihmisten arvo olisi suurempi. Tämä on yleinen erityisesti konservatiiveilla ja oikeistolaisilla. Ja niillä tahoilla jotka nyt ovat sitten maahanmuuttovihamielisiä. Tässä mielessä pesäpallomailan, eläinrääkkäyksen ja ihmiseen kohdistuvan väkivallan kolmio vaikuttaa "jokseenkin epäsuhtaiselta".
1: Tämä tosin voi johtua vain siitä että en ole ottanut mukaan mahdollista tapaa koherentisoida tämä jännite. Onhan mahdollista murtaa tämä pesäpallomailakäsittely sillä, että oletetaan että maahanmuuttajat eivät ole ihmisiä. Jos he oletetaan eläimiksi, kyseessä on kosto "samalla mitalla". (En tosin ymmärrä miksi ihmisten lait koskisivat eläimiä.) Toisaalta toinenkin keino asiaan on. Jos nämä ihmiset olettavatkin että maahanmuuttajat eivät ole edes eläimiä ei mitään jännitteitä ja kaksoisstandardeja ole. Jos näitä oletuksia on tehty niin johan on sairas kulttuuri näillä "pesari-ihmisillä". Ja jos näitä ei ole tehty, niin johan ovat epäloogisia toopeja joiden voisi olettaa olevan peräisin jostain sellaisesta geenipoolista jonka kognitiiviset kyvyt ovat siellä Gaussin käyrän heikommassa hännässä.
Miksi en suttaa nimiä? Koska sitaattioikeus. Tuon lausujien identiteetit esille julkisuuteen samalla oikeutuksella millä MV -lehti niitä toistuvasti tuo silloin kun kyseessä ovat maahanmuuttajat.

asenne,
eläinten hyvinvointi,
Jeskanen,
laki,
Lehismaa,
lynkkaus,
maahanmuutto,
Montesquieu,
oikeus,
Pajula,
rangaistus,
rikollisuus,
rikos,
Siltala,
sosiaaliporno,
yhteiskunta
lauantai 20. kesäkuuta 2015
Onko Suomi kristillinen maa?
Väitelause "Suomi on kristillinen maa" on hyvin usein toistuva. Väitelause herättää vahvoja mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Ja tässä prosessissa tulee helposti ohitettua se, että mitä tämä väite itse asiassa tarkoittaa. Periaatteessa väite ei tarkoita juuri mitään. Se on epämääräinen, vaikeasti kumottavissa tai puolustettavissa. Ja juuri sen vuoksi se on niin kätevä iskulause.
Näen että siinä on vähän tai ei lainkaan älyllisiä tai analyyttisiä ansioita. Ja jos lauseella ei ole oikeastaan mitään sisältöä, ei ole mitään rationaalista tapaa sanoa asiasta mitään suuntaan tai toiseen. Näin ollen ympäripyöreä lause ei ole mielekäs väitelause vaikka se tuntuisikin sellaiselta jossain tunnetasolla.
Sitä voidaan kuitenkin purkaa.
Ensinnäkin voidaan ajatella että lausumissa korostuu että vain kristillinen isänmaallisuus olisi todellista isänmaallisuutta. Muut kuin kristityt olisivat siis jotenkin vähemmän kansalaisia. Tämä asennemaailma lähestyy sitä että eläisimme uskonnollisessa teokratiassa. Tästä kuitenkin hyvin usein irtaudutaan. Itse asiassa jos maan kristillisyys otetaan tässä kulmassa niin (a) Suomi todennäköisesti nimenomaan ei ole kristillinen maa (b) mutta jos joku on sitä mieltä että Suomi on kristillinen maa, niin sitten ei voi selittää että Suomessa ei olisi valtionkirkkoa ja uskonnonvapaudessa puutteita.
Harva tietenkään kannattaa tuota ylläolevaa. Sen sijaan tulkinnat ovat useimmiten mainittua laimeampia. Jos lausuma on esimerkiksi että Suomessa on valtava enemmistö kristittyjä, niin maamme voi olla kristillinen maa.
* Mutta ei välttämättä kauaa. Enemmistönäkökulma kun on altis kaikenlaisille muutoksille. Etelä-Suomessa on alueita joilla alle 50% aikuisväestöstä kuuluu kirkkoon. Asiaa mutkistaa sekin että kirkkoon ei varsinaisesti liitytä mutta siitä erotaan. Lapsi passiivisesti liitetään kirkkoon, joten kirkkoon kuulumisissa on vääristymää.
* Lisäksi tilastoissa näkyy jännittävyyttä ; Kun Jumalan olemassaoloa mitattiin niin "Uskon Jumalaan nykyään mutta en uskonut aiemmin" oli 4,0% väestöstä (Ja ilmeisesti lähes 100% herätyskristityistä. He kertovat ateismista uskoon kääntymisestä.) "Uskon Jumalaan ja olen aina uskonut" oli 40,8%. Nämä tekevät yhteensä 44.8%. Joka on alle puolet. Toisin sanoen Suomessa alle puolet uskoo Jumalaan. (Toki puhtaasti ateisteja on 25.8% eli vähemmän.) Uskonnottomuuden suosio on ollut myös vahvasti kasvussa. Kysymys onkin tavallaan siitä että millä määrittein ja millä kysymyksin vakaumusasiat kysytään. Sitä voidaan halkoa hiusta agnostikkojen ja ateistien suhteesta, mutta selvää on että uskovaiset, etenkään "vakaumukselliset uskovaiset" eivät ole mikään enemmistö.
* Eri kysymistavat tuovat hieman eri tuloksia, erityisesti neutraalimmin uskovat heijaavat kysymyksenasetteluvalinnoilla eri suuntiin. Silti on selvää että vaikka homoavioliittoa vastustava Aito Avioliitto -kampanja oli monista "hiljaisen enemmistön" asia, on kampanja vastatuulessa koska tätä enemmistöä on ilmeisen vaikeaa saada allekirjoittamaan vetoomusta. On siis kysymys siitä että onko Suomi kristillinen maa ja jos on niin millä määrittein se sitä on nyt. Ja onko se sitä kauaa.
* Lisäongelma tässä kulmassa on siinä että mitä tämä oikeastaan oikeuttaa. Se että Suomi on kristillinen maa viittaa enemmistömielipiteeseen tällä hetkellä. Joka on demokraattista mutta sitä kuitenkin yritetään laajentaa tulevaisuuteen, jolloin se on ajatus siitä että koska kristityillä on nyt paljon suosiota niin tämän suosion tulisi olla ikuista. Jos "Suomi on kristillinen maa" on argumentti siitä miten asioiden pitäisi olla poliittisesti tai muuten niin kyseessä on petitio principii -ajatusvirhe.
Kristillisyys voi tarkoittaa myös sitä että maa toimii kristillisillä arvoilla. Tämä on hyvin mielenkiintoinen. Koska tätä helposti lähestytään siten että katsotaan kristillisiksi koettuja arvoja ja sitten sen jälkeen katsotaan vastaavatko Suomen lait niitä. Näin tietenkin helposti syntyy ajatus siitä että maa olisi jotenkin kristillinen. Tässä on kuitenkin monta ongelmaa.
* Tosiasiassa monet yleishumanistiset näkemykset ovat yhteisiä kaikille. Näin ollen jos ne kelpuutetaan kristilliseksi ne pitäisi hyväksyä myös liberaalisekulaarihumanistisiksi arvoiksi. Joten maamme olisi korkean analogisuuden vuoksi montaa asiaa. Meillä olisikin buddhalainen, liberaalihumanisti, kristillinen ja montaa muuta oleva maa. Jos Suomella on paljon arvoja joita saadaan muualtakin kuin kristinuskosta suuri analogisuustaso ei helposti merkitse mitään, koska moni muukin kulttuuri saa sen.
* Toisaalta on syytä kysyä mitä maan arvot todella ovat. Tämä voi vaikuttaa selvältä kysymykseltä mutta se ei ole. Esimerkiksi onko rikkaille tehty veronkorotus tai työttömien työhönpatistus tai muu SSS -hallituksen tekemä budjettiratkaisu jotain joka määritelee Suomen arvot? Vai onko kansalaisten yleiset kannat se joka määrittelee Suomen arvot? (Jos ensimmäistä niin ovatko ne todella kristilliset. Ja jos jälkimmäistä niin se palaa siihen petitio principii -hässäkkään.)
* Tälläisissä tilanteissa analogiaa verrataankin usein siten että katsotaan piirteitä jotka ovat kristityille ja vain kristityille oleellisia. Ja sitten vaikka liberaalit sekulaarihumanistit ottaisivat heille tyypilliset ja vain heille tyypilliset arvonsa... ja tätä tehtäisiin monenlaisille maailmankatsomuksille. Ja sitten katsottaisiin mikä olisi eniten. Tämä helposti kyseenalaistaa maamme kristillisyyden. Ihan sen vuoksi että yleisinhimillisten arvojen jälkeen kristinuskon on itse asiassa vaikeaa perustella miksi kristillinen maa olisi ehdottomasti demokratia eikä teokratia. Taivaassa ei äänestetä ja monoteismissä ollaan käytännössä väistämättä yksinvallassa, autokratiassa. Suomi on demokraattinen maa. Demokratia on myös vanhempi oppi kuin kristillisyys joten tosiasiassa jos kristityt ovat napanneet demokratian oppiinsa - mikä on kaikkea muuta kuin ilmiselvää kun nykyajan Suomen monia kristittyjä katsoo - niin kristinusko olisi napannut itselleen entisten kreikkalaisten ei-kristillisiä oppeja. (Ja niin edespäin.)
* Itse asiassa kun ajatellaan että maassamme on kristilliset arvot tilanne näyttää usein olevankin enemmän niin päin että maassamme on joitain lakeja ja tottumuksia joita pidetään hyvänä. Ja sitten näitä pidetään kristillisinä vaikka ne eivät tosiasiassa olisi mitään johon kristillinen dogmatiikka on ehdottomasti sitoutunut. ; Esimerkiksi Montesquieun vallan kolmijakoa kannatetaan laajasti. Eli lain säädäntävalta, lain valvonta ja tuomiovalta on erotettu toisistaan ja sitten kaikkia koskevat samat lait. Kuitenkin taivaassa näitä hoitaa nimenomaan yksi ja sama heppu. (Joka kenties selittää sen Helvettipuolen.) Samoin sananvapaus, uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus voidaan ensinnäkin perustella muitakin kautta kuin kristinuskosta. Ja samalla sananvapaus ja uskonnonvapaus eivät nouse suorina käskyinä kristillisestä doktriinista. (Jopa kymmenessä käskyssä kielletään pitämästä muita Jumalia. Jonka totteleminen on hieman erikoinen uskonnonvapaudelle, jos maa kerran todella noudattaa kristillisiä asioita.)
* On siis hyvin vaikeaa nähdä onko maamme kristillinen arvoiltaan vai ei. Ja pahempaa jos voimme, se todennäköisesti kallistuu sen suuntaan että se ei ole. Kysymys nojaa kuitenkin hyvin vahvasti siihen mitä maamme arvoiksi nähdään ja mitä kristillisiksi arvoiksi nähdään. Ja näistä kumpikaan ei ole mikään kiveen hakattu ilmiselvyys. (Esimerkiksi jo kysymys siitä onko maa konsepti jolla itse asiassa on arvoja on filosofisen debatin aihe.)
Maa voi olla perinteiden pohjalta kristitty. Tämä vetoaa menneisyyteen. Ja tämä itse asiassa on totta. Suomi on perinteiltään kristitty.
* On kuitenkin jännittävää huomata että maamme on perinteiltään tätä vanhempi. Kun Lalli kohteli maahanmuuttajaa kuten moni haluaisi maahanmuuttajaa kohdella, täällä oli ihmisiä joilla oli muita uskontoja. Näitä perinteitä ja sen uhripaikkoja ei säilytetä ja opeteta.
* Jopa maamme lähihistoria on hyvin hauras. Napoleonin Komplekseissa kuvattiin sitä miten Runebergin tuotanto on jäänyt Väinö Linnan jalkoihin. Runebergistä muistetaan leivos, ja hänen "Vänrikki Stoolin tarinoiden" henkilöt koetaan fiktiona vaikka ne perustuisivat todellisiin henkilöihin. "Suomen sota on hataraa sumua, jota ei osata edes yhdistää aikakauden vallankumoussotien ja koalitioiden yhteyteen. Se on yksinkertaisesti jotain mielenkiinnotonta puuroa, joka tapahtui liian kauan ennen aikaa, johon iltapäivälehden Mannerheim-spesiaali ulottuu." Maamme itsenäisyyspäivänäkin puhutaan itsenäistymisen sijasta talvisodasta, joka kertoo siitä miten irrallisia asiat ovat periaattessa lähihistorian hallintaa katsoen. Monille "Suomi on kristillinen maa" tavalla jossa luodaan tarina. Historian puolella moni tuntuukin lukevan historiaa kuin se olisi primaaristi jokin väline oman henkilökohtaisen identiteetin rakentamiselle. Ja tämän seurauksena muutama vetoava tarina ohittaa tiedot asiasta. Joten miten tältä kulmalta pitäisi katsoa sitä että olisi vaikka jokin suomalainen arvo tai jopa peräti velvollisuus tuntea kristinuskoa tavunkaan verran?
Lisäksi voidaan ajatella että Suomi on kristillinen institutionaalisesti. Meillä onkin kirkko joka saa verotuloja mutta joka ei ole minkäänlaisessa vastuussa opeistaan kansalaisille. Sillä on rituaalivaltaa läsnäololla maamme virallisissa juhlissa. Symbolinen näkyvyys -eli ev.lut. kirkon PR -jargonin mukaan "kirkon luonteva läsnäolo" - ja vaikutusvalta onkin selviö. Tässä mielessä maamme on kristillinen maa. Ja tässä kulmassa kristitty ja ateisti voisivat olla samaa mieltä siitä että maamme on kristillinen valtio. (Ja toisaalta jos kristitystä suomi on kristitty maa niin jos hän väittää että meillä ei ole valtionkirkkoa ja uskonnonvapaus ei täysin toteudu hän on sisäisesti ristiriitainen. Maassa ei voi olla institutionaalista kristillisyyttä jos siinä ei ole jonkinlaista virallisen uskonnon kirkkokompleksia, valtionkirkkoa.) Kuitenkin näkökulma olisi sitten eri. Moni näkee että yhden uskonnon ylivalta on ongelma joka pitää ratkaista. Ja toisen mukaan sitten jokin hyvä asia jonka pitääkin jatkua tulevaisuuteen koska se on vaikuttanut paljon tähänkin asti.
Loppuyhteenveto.
Väitteen monitulkintaisuus on hämmentävän suurta. Lause ei tarkoita mitään. Kuitenkin suurin osa merkityksistä ajautuu umpikujiin joten tällä ei ole juurikaan merkitystä. Niillä ehdoin joissa "Suomi on kristillinen valtio" on mielekäs ja tosi väitelause, sävy on helposti sellainen että olisi vaan niin maan parempi että ei olisi. Eli se viittaa enemmän ongelmaan kuin siihen että kyseessä olisi jokin argumentti kristillisyyden esittelyn puolesta. (Jona sitä taas pääasiassa käytetään.)
Itse asiassa lausumat voidaankin kartoittaa kahteen päätyyppiin. Joita ei kuvaa käsiteanayysi vaan asenne;
1: Lause on toiveajattelua ja normatiivinen. Se heijastaa itse asiassa enemmän sitä että Suomen pitäisi olla kristillinen ja kristittyjen maa kuin että maamme todella olisi sellainen että kaikki kristityt innolla selittäisivät miten lainsäädäntö ja poliitikot tukevat juuri heidän arvojaan. Mutta kaikki tietävät totuuden ; Tämän sijaan kristityt puhuvatkin hämmentävän paljon siitä miten poliitikot, media, lakialoitteet ja muut ovat harhaoppisten ateistien ja liberaalien vallan alla. Joka vihjaa siihen että he eivät usko että maamme on kristillinen, he yrittävät nimenomaan pelastaa maamme ikään kuin "takaisin kristillisyyteen jossa sen pitäisikin olla". Tämä tarkoittaa sitä että väitelause on lausujien itsejensäkin mukaan epätosi. Puolustusargumentit kristillistämiselle tulevatkin siis muualta. Tämä kulma ja sen esitykset ovat epäargumentatiivista ajanhaaskausta. Ihmiset vievät toiselta aikaa elämästä kykenemättä antamaan prosessissa mitään.
2: Lause voi viitata uskonnon tämän hetken vallassaoloon, näkyvyyteen, rahaan ja muuhun. Tästä seuraa kuitenkin erikoinen ongelma. Sillä usein kristillisyyteen viitataan kun puolustetaan jotain uskonnon tämänetkistä privileegiota. Eli argumenttina on se, että koska on valtaa niin tämän vallan pitää jatkua. Siitä että asiat ovat jotenkin muutetaan johonkin jona sen myös pitää olla. Tämä ei ole argumentti, tämä on päättelyn kehäisyyttä jota peittää korkeintaan se että kehä on niin pieni ja pyörii niin nopeasti että harjaantumaton menee sitä katsellessa pyörryksiin. Jos asenne on tämä, keskustelu on jo päättynyt. Joten miksi vaivautua kuuntelemaan tai keskustelemaan tai neuvottelemaan dogmaatikon kanssa joka kykenee vain toistamaan ja inttämään hokemaansa? Ei miksikään! Tämä asenne on niin poteroitunut ja jumittunut että sellaiseen painiin osallistuminen on turhaa ajanhaaskausta. Ja tätä soveltavat ihmiset vievät toiselta aikaa elämästä kykenemättä antamaan prosessissa mitään takaisin.
Tämä tarkoittaa sitä että jos joku heittää iskulauseen "Suomi on kristillinen maa" hän ilmoittaa hävinneensä argumentaation ja ilmoittaa keskustelun päättyneeksi. Ja hän tekee näin riippumatta siitä tajuaako hän tehneensä niin vai ei. (Jos ei tiedosta syvää virheellisyyttä kehäpäätelmässä tai siinä että väitelause on samanaikaisesti toisaalla tosi ja epätosi toisaalla jotta argumentti toimisi, niin sen pahempi sille eitiedostajalle.)
torstai 19. maaliskuuta 2015
Pieni ajatus ; Strategioista
Olen tutustunut viime päivinä ahkerasti roomalaiseen tapakulttuuriin. Yhteiskunta on ollut siitä erikoinen että siinä ei näy jälkeäkään modernin länsimaisen kulttuurin oikeudenmukaisuuskäsityksistä. Etenkin Montesquieun vallan kolmijako -opin puuttuminen on hyvin leimaavaa. Senaatissa lakia säätävät ovat sotilaina ja syyttäjinä ja puolustajina oikeudessa.
Toinen suuri ero oli maailmaan suhtautumisessa. Kun Rooman tasavaltaa uhannut kapina - se joka kukistettiin Caesarin ollessa tuoreesti valittuna pontifex maximuksena eli jolloin hän ei ollut vielä diktaturisoitunut - hän ehdotti vankeusrangaistusta. Siihen asti rangaistuksena oli ollut sakkoja, ruumiillisia rangaistuksia, kuolemanrangaistusta ja maanpakoon ajamista, yhteiskunnasta erottamista. Caesarin uran tuossa vaiheessa julistettu kuolemantuomio oli sekin käytännössä kuollutta kirjainta, se oli olemassa mutta sitä ei oltu toteutettu. Kapinallisia ei voitu häätää koska he olisivat vain marssineet joukkojensa luo. Ja suunnitelma oli pöyristyttävä. Senaatti vakavasti suunnitteli teloitusta, joka kertoo miten vakavasta tapahtumasta oli kyse. Caesar esitti vankilaa. Ja se oli roomalaisille uusi omituinen ajatus. Merkittävää oli että vartijoiden järjestämisen kohdalla oltiin huolestuneita. Tiedostettiin myös että vankilat maksaisivat. Rangaistusta pidettiin kuitenkin kiitettävän julmana. Paljon pahempana kuin nopeaa hengiltä iskemistä.
Tässä ilmapiirissä on mielenkiintoista katsoa oikeudenkäyntijärjestelmiä. Ne olivat eräässä mielessä jotain joka sekoitti lainvalvonnan senaatissa tehtävien päätösten ohjailuun - koska roomalaisilla oli ennakkotapaustyylinen lähestymistapa lain hienosäätöön. Sen lisäksi ne olivat vaalityötä.
Roomassa voitiinkin huomata muutamia toituvia teemoja. Oli ikään kuin kolme strategiaa joilla saattoi saada menestystä lakituvissa. Niissä samaa peliä pelattiin hieman eri säännöin.
1: Syyttäjäksi menevät haluavat saada mainetta ja näkyvyyttä. Tätä tekivät yleensä nuoret miehet ja sellaiset jotka tarvitsivat näkyvyyttä. Heillä ei kuitenkaan ollut tätä ennestään. Maineella sitten hankitaan rahaa ja menestystä muualla. Syyttäjä ei onnistuessaan saanut ystäviä, ja hävitessään ei mitään.
2: Puolustajaksi menevät ne, jotka olivat jo vakiinnuttaneet asemansa. He joko puolustivat liittolaisiaan tai saattoivat tulevia kumppaneita kiitollisuudenvelkaan. Tämä tarjoaa kukkaroon vakautta ja ylläpitää hallussa olevia saavutettuja etuja. Voitokas puolustusasianajaja ylläpitää ystävyyttä ja rakentaa uusia.
3: Osa oli melkoisen populistisia. Esimerkiksi Caesar sai itselleen kansansuosiota valitsemalla sellaisia oikeustapauksia jotka myötäilivät yleistä oikeustajua. Jossa otettiin sellaisia juttuja joissa saattoi olla hyvinkin nimekkäitä ja vaarallisia vihollisia. Tällä saadaan äänestäjiä. Tosin tästä helposti seuraa se, mihin Caesarkin joutui. Hänen tulotasonsa olivat tämän vuoksi kuitenkin hieman riskaabelit ja ollessaan ehdolla pontifex maximukseksi hän oli vararikon partaalla. Hän oli joutunut lainaamaan rahaa, ja vain voitto takasi tulot joilla hän saisi ne maksettua takaisin.
+: Toki muitakin tapoja oli, mutta ne eivät olleet kannattavia asianajoa tekevälle itselleen.
Nähdäkseni tämä on sitten jotain joka ei ole oikastaan muuttunut mitenkään. Ja tässä mielessä ei ole yllättävää miten Perussuomalaistenkin rakenne on muuttunut ajan mittaan. Miten niin kovin syyttäväinen ja nälkäinen Soini on muutamassa vuodessa lihonut yhdeksi vanhaksi patriisiksi.

Caesar,
historia,
maine,
Montesquieu,
politiikka,
populismi,
rangaistus,
rikos,
Soini,
strategia,
yhteiskunta
lauantai 14. maaliskuuta 2015
Natsit ja potsit ; sompanssit ja hompanssit ; eli ihmisryönästä ja kollektiivisesta syyllisyydestä
"Ei persu ole ihminen. Minä voin elää vain jos persu ei voi. Näin yksinkertaista se on."
(Panu Höglund)
Moderni länsimainen oikeustaju on nojannut sellaiseen ajatukseen että ihmistä ei voi tuomita toisen ihmisen rikoksista. Tätä kautta on torjuttu ns. kollektiivinen syyllisyys. Monessa barbaarisena pidetyssä kulttuurissa leimallisempaa on sen sijaan ollut esimerkiksi verikosto, joka on voinut kohdistua rikoksentekijän lähisukulaisiin. ; Tässä oikeustajussa on järkeä. Voidaan itse asiassa nähdä että noitavainot olivat ongelmallisia juuri siksi että ne eivät enää niinkään tarkoittaneet yksilöiden rikoksia kuin sitä että tietty ihmisryhmä nähtiin rikollisiksi riippumatta siitä mitä yksilö oli milloinkin tehnyt. Identiteetille rakentuu siis jonkinlainen essentiaalinen kuvaus joka sitten leimaa joka ikisen tämän ryhmän edustajan, riippumatta siitä miten he tekevät asiat.
Voidaan jopa sanoa että jos mietitään rikoksentekijän karkottamista maasta, tai amputaatiota rankaisumenetelmänä, niitä voidaan pitää oikeustajumme mukaisempana kuin vaikka rikollisen lähisukulaisen vangitsemista. Siitä huolimatta että emme pidä vankilaa kovin epähumaanina kun taas erilaisia sapelirangaistuksia sitäkin enemmän.
Näkisin tässä jopa hyvän määritelmän sille paljon puhutulle "vihapuheelle". Voidaan sanoa että siinä vaiheessa kun tilastollinen riskianalyysi muuttuu ihmisryhmän kuvaukseksi loppuu asiallinen kritiikki ja vihapuhe alkaa. (Riippumatta puhujan tunteista.) Melko moni korostaa että olisi jotenkin eri asia tuomita ihminen sellaisen piirteen kautta mikä on synnynnäinen ja mikä valittu. Mutta nämä samat ihmiset kuitenkin suuttuvat kristittyjen vainosta joka kohdistuu valittuun uskontoon. Ja minustakin kristittyjä voi vainota. Kuten myös muslimeita, riippumatta siitä miten moni heistä esimerkiksi sapeliteloittaa journalisteja.
Näkisin että tämä kulma on kenties relevantimpi kuin koskaan.
Jo maltillisemmissakin paikoissa on nähtävissä haikailua kollektiivisen rangaistuksen perään. Katsotaan vaikkapa "Takkirauta" -blogia. Siellä on viime päivinä kirjoitettu noitavainoista. Ja sekä moderneista että keskiaikaisista. Katsotaan vaikkapa "albiinojahtia Tansaniassa" ; "Kyse on siis kaikkein alhaisimmasta ja vastenmielisimmästä vainoamisen muodosta - taikauskoisesta ja barbaarisesta erilaisiin ihmisiin kohdistuvasta vainosta ihonvärin ja taikavoimien vuoksi. Kyse on noituudesta. Ja sattuneesta syystä ruukinmatruunalta heltiää harvinaisen vähän sympatiaa noituudesta tuomittuja murhamiehiä ja -naisia kohtaan." ... "Afrikassa vanhat kansanuskomukset ja taikausko elävät yhä nykyaikanakin vahvasti ihmismielissä, eikä sen enempää islam kuin kristinuskokaan, jotka suhtautuvat erittäin vihamielisesti noituuteen, ole kyenneet kitkemään niitä. Ja ne suhtautuvat noituuteen erittäin vihamielisesti siksi, koska moniin noituuden muotoihin kuuluvat rituaalimurhat, kuten muti." Samoin siellä puolustetaan keskiaikaisia länsimaisia noitavainoja sanomalla että "Ei ole epäilystäkään, etteikö tällaista ihmishengistä ja mistään ihmistavoista piittaamatonta murhanhimoista noituutta olisi harjoitettu aikoinaan pakanallisessa sekä pimeiden vuosisatojen Euroopassakin - ja etteikö siitä sitten olisi noussut valtava haloo, ja villiintyneet kansanjoutkot sitten murhanneet noituudesta syytettyjä. Mutta satojen vuosien kristillinen aivopesu teki tehtävänsä Euroopassakin, ja noituus lopulta hävisi karolingiseen renessanssiin tultaessa. Sensijaan noitahysteria ei - nuo kaikki noituusmurhat ja noitien tavat säilyivät kansojen kollektiivisessa muistissa - eikä tarvittu paljon, kun saatiin lynch mob aikaiseksi. Mietitäänpä Monty Python -sketsiä "She's a Witch!". Ja juuri tätä vastaan myös inkvisitio taisteli." Lainauksista näkee selvästi, että blogisti tunnistaa riskit, mutta toisaalta hän antaa niille hieman tilaa. Hän näkee että tuomittu noita on saanut ansionsa mukaan jos tämä on surmaaja ja tehnyt kauheita rikoksia. Tämä on OK. Mutta muotoilu vihjaa jo siihen suuntaan että vainot on tehty koska jokainen noita on tämänlainen kammottava murhaaja. (Vaikka mukana oli ihan sitä että jos lehmä kuoli luonnollisesti, tästä saatettiin syyttää naapuria. Toki myrkyttäjiäkin oli, mutta noituus on epämääräisempi.)
1: Voisin puuttua siihen että tässä vaietaan aika vahvasti siitä että albinojahtia ovat länsimaissa moittineet lähinnä erilaiset ateistit. Esimerkiksi "Paahtoleipä" -blogissa on ollut afrikan taikauskoon ja ihmssurmiin liittyvää tiedottamista. Ja siinä korostui se, että esimerkiksi kristinusko on paikoitellen synkretisoitunut noitavainojen kanssa. Kun kristitty vainoaa noitia Kristuksen nimeen, on selvää että tässä on palattu ajassa taaksepäin. Samalla selittyy miten vastustetut noidat näyttävät metodeiltaan niin kovasti niiltä kristityiltä. Ja ongelmana on juuri se, että kun noituuden nimissä tehdään oikeasti myös kammottavia asioita, niin tästä tulee oikeutus tuomita yksilöitä jotka eivät ole tehneet mitään. Epäily noituudesta riittää. Liiallisuudesta vihjaa juuri se, että noidiksi on tuomittu usein nimenomaan lapsia, eikä esimerkiksi aikuisia joiden voisi luulla oppineen pahan uskonnon opit ja salavihkaiset salamurhaamisen ja ihmisruumiiden paloittelujen metodit.
2: Samoin voisin muistuttaa että varhaisin inkvisiitio perustettiin Euroopassa sen vuoksi että täällä oli kataareja. He olivat varsin lempeä, joskin minun silmissäni harvinaisen höyrähtänyt, uskonkunta. Harmittomista hulluista koostuva uskonto koettiin uhkana koska he käännyttivät ihmisiä. Tämä uhkasi katolisen kirkon valtaa. Kekseliästä olikin se, että katolinen kirkko keksi kerettiläisyyden ajatuksen. Inkvisiition toiminta oli tässä vain osa. Kokonaisuus oli prosessi jota ei voi arvioida vain yhdestä osasta. Toimintastrategiaan yhdistettiin inkvisiition lisäksi esimerkiksi siviilien massamurhat. (Mikä osittain selittää miksi katolisen kirkon inkvisiition surmamäärät ovat niinkin pieniä kuin ovat. Massamurhat menevät helposti, liian helposti, erilliseen fragmenttiin.) Koko Béziersin kaupunki siviiliväestöineen tapettiin. Historiaan onkin tästä jäänyt slogan ; "Kill them all, the Lord will recognise His own." Mikä oli merkittävää. Sillä kataarit olivat jotain jotka nähtiin ennen vainoja kristittyinä. Lisäksi siviiliväestön tappamista pidettiin ennenkuulumattomana koska kristilliseen perinteeseen oli kuulunut vahvasti ajatus siitä että siviiliväestö on resurssi. Siksi kaupungin valtaamisessa siviiliväestön siirtyminen uudelle valloittajalle oli tärkeä osa asianjärjestystä. Béziers oli niin järkyttävä että myöhemmin esimerkiksi Carcassonnen kaupunki luovutti kataarinsa vapaaehtoisesti. Tämä oli menestysstrategia.
3: Samoin inkvisiition kohdalla oli syytä tiedostaa että se ei - toisin kuin Takkirauta väittää - ollut mikään standardi. Paikallisia eroja kuulusteluissa oli hirvittävästi. Tärkein ero oli siinä että osaavia pyöveleitä ja kirkollisia kuulustelijoita ei ollut tasaisesti jakautuneena jokaisella pikkupitäjällä. Takkirauta näyttääkin tiedostavan tämän ongelman kertomalla että ei ole mitään inkvisiitiota vaan eri paikoissa eri aikoina toimivia tahoja. Toisaalta hän niputtaa toisaalta ei. Tämä vihjaa "tiettyihin suuntiin" ajatteluprosesseissa. On kenties tärkeämpää oikeuttaa tietyn ideologian toiminta kuin nähdä kokonaisuutta.
Takkirauta -blogi on tosin maltillinen.
Näkisin että tuore joukkoraiskaus on tästä järkyttävä esimerkki. Nähdäkseni tässä on esillä kaksi ihmisryhmää joista molemmat käyttävät jonkinlaista "tilastollistavaa yleistämistä" jossa on kollektiivisen rankaisun ja ansaitsemisen sävyjä.
Ensin on katsottava tekijöitä. Elämme Herratonta vuotta 2015. (Ei häntä näkynyt tätä raiskausta torjumassakaan.) Ja täällä voi tapahtua joukkoraiskaus jonka tekijät esittävät vakavasti että eivät pidä tekoaan rikoksena. "Poliisi on kertonut, että tapahtumien kulku on hyvin tiedossa. Epäillyt ovat kertoneet tapahtumista, mutta jokainen kiistää itse syyllistyneensä mihinkään rikokseen." Minun lukutaidollani tämä tarkoittaa sitä että teon prosessi on kerrottu ja tunnustettu, mutta teossa itsessään ei nähdä mitään väärää. Tämä johtuu varmasti siitä että "nainen" nähdään essentiaalisena tilastona eikä ihmisenä.
Tälle vastapuolta sitten edustakoot "Vastarinta" jossa kommenteissa on nähtävissä lynch mobin henkeä. Aikuisia ihmisiä, jotka kehtaavat kutsua itseään patriooteiksi, avoimesti fantasioimassa ja järjestämässä joukkovainoja ja lynkkauspartioita. "potkittava maiharin teräskärjillä päähän tavattaessa" ... "vuosimallia 99 löytyi facesta myös, syntymäpäivä oli julkinen" Henkenä on turhauma, kollektiivinen rankaisu ja halu toimia itse. Ja nimenomaan toimia ilman sanoja. "Itselleni alkaa riittää tämä touhu! On aika tehdä jotain konkreettista ja liittyä Kansalliseen Vastarintaan. Ei nämä asiat nyrkkiä taskussa puimalla ja netissä räyhäämällä parane. Tarvitaan tekoja!"
Näitä ihmisiä vastaan asettuminen ei tosin tunnetusti ole kovin fiksua. Koska vastustajat ovat heti - puolesta riippuen - joko "rasisteja" tai sitten hyväksymässä itse rikokset ja ollaan sitten "pedofiilien puolella", joka johtaa välittömästi epäilyyn siitä että on itse pedofiili. Sama lynkkausmeininki ilmenee toki myös muissa aiheissa. Erityisesti pedofiilit ja koirien myrkyttäjät herättävät tunteita. Ja niidenkin kohdalla ollaan helposti tekemässä muutamaa asiaa:
1: Ohitetaan ajatus siitä että rikoksesta tuomitseva taho on lakitupa. Demokraattisessa maassa lainsädääntö ei ole koskaan valmis ja tyytymättömyyttä vaikka tuomioiden priorisoinnista - raiskauksesta pienempiä tuomioita kuin piratismista jne. - debatoidaan vaikka kansalaisaloittein.
2: Unohdetaan länsimaisen oikeustajun Montesquieun vallan kolmijako, siis se jossa rikoksen tutkiminen, rikoslain säädäntö ja rikoksen toimeenpano pistetään eri tahoille. Diktaattoria ja lynkkauspartiota yhdistääkin se, että näissä ovat molemmat. Lisäksi tahtoisin huomauttaa että tämä barbaria lienee jonkinlaista eetokseltaan epäeurooppalaista maahantuontitavaraa. Sitä pitää hakea joko kaukaa menneisyydestä, ulkomailta tai omista eläimellisistä ennakkoluuloista.
3: Lähdekritiikki. Kun sivusto laittaa nimen ja kuvan esille, luotetaan että tässä nyt on se pedofiili. Tämä on hyvin kiinnostavaa koska tosiasiassa nämä sivut voivat erehtyä. Eivät ehkä tahallaan. Mutta teoriassa tämäkin voi olla mahdollista. Tämä tarkoittaa sitä että periaatteessa kuka tahansa voi - tekemättä mitään pedofiliaa tai joukkoraiskausta - päätyä näille sivustoille.
Onneksi suurin osa taitaa vielä olla maltillisia ihmisiä. Sellaisia jotka eivät vetele kollektiivisia rangaistuksia joissa tiettyyn ihmisryhmään kuuluminen on samaa kuin rikollisuus. He ymmärtävät tutkia ennen hutkintaa. Ja muistaa että ihminen on syytön kunnes toisin todistetaan. Ja todistamisen jälkeenkään kuka tahansa ei ole se joka tämän tuomion saa mielensä mukaan toimeenpanna.
Toki minussakin löytyy roturealistia sen verran että näytti kovasti siltä että jos kaupassa vahtii erästä kansallispukuista vähemmistöä ja vain yleisesti kaikkia jotka käyttäytyvät kuin myymälävarkaat, niin tilastollinen ero näiden kahden ryhmän välillä oli olemassaoleva mutta pieni. Ja jos vahdit kaikkia niin sait kuitenkin kuulla olevasi rasisti. En kuitenkaan lähde tuomitsemaan että "kaikki mannet varastaa". Tiedän jopa työssäkäyviä romaneja, sellaisia jotka eivät ole elämänsä aikana jääneet kiinni varastamisesta. Enkä ole heidän kohdallaan sanomassa onelinereitä, sellaisia kuin "vielä" tai "koska ovat niin hyviä". Koska tämä olisi jo tie kollektiiviseen rankaisemiseen.

Höglund,
inkvisiitio,
kataarit,
katolisuus,
kerettiläisyys,
Montesquieu,
noitavainot,
oikeudenmukaisuus,
rangaistus,
rasismi,
rikos,
syyllisyys,
turvallisuus,
vaino,
viha
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
Miksi peukuttaisin?
Eero Koskela kirjoitti "Uuden Suomen" blogiinsa siitä miten hän ei pappina peukuta tasa-arvoista avioliittolakia. Hän osoittaa tätä myös terminvalinnoilla. "sivu on erikoistunut ja valjastettu homojen, lesbojen, tasa-arvoisen avioliittolain hyväksymisen ja parien siunaamisen agendan ajamisen kanavaksi." Sillä jos itse ajetaan omia intressejä ollaan kiinnostuneita arvoista kun taas pahuudella on agenda. Tämä on tietenkin oleellinen osa viestintää.
Olen toki hieman ihmeissäni siitä miten Jumala kieltää tämän lain.
En lähde tässä väittämään että "Raamattu" ei tuomitsisi homoseksuaalisuutta synniksi. Tämä kulma on tässä kohden aivan irrelevantti. Voidaan jopa sanoa että ihmettelyni rakentuu sen varaan että kristityille synti on jotain muutakin kuin islamilaisista teokratioista tuttu asenne jossa uskonnollisesta rajoituksesta tehdään yhteiskuntarakenne. Kristityt ajattelevat että olipa teko laillinen tai ei, he yksilöinä eivät tee sitä. Kristitty yksilö pelastuu. Jokainen pelastuu omalla uskollaan ja omalla toiminnallaan. Siksi onkin varsin tavallista että kristitty pitää jotain asiaa syntinä mutta ei väitä että tämän vuoksi se pitäisi kieltää kaikilta.
Tämä asenne itse asiassa on varsin ilmiselvä. Jopa jos katsomme Koskelan itsensä tuomia moraalinormistoesimerkkejä voidaan huomata että hän mainitsee sellaisia konsepteja kuin "kymmenen käskyä". Ne ovatkin varmasti monelle kristitylle hyvin vahva etiikan ohjastaja. Kun taas esimerkiksi Raamatun ohjeet rapujen syömiskiellon kohdalla ovat vähemmän merkittäviä. Kuitenkin jo niiden kohdalla voidaan huomata että hyvin harva humaani ihminen - tai edes kristitty - olisi (a) kriminalisoimassa (b) tekemässä niiden rikkomista mahdottomaksi.
Toki voisin aloittaa tärkeimmästä käskystä (käskyt ovat priorisointijärjestyksessä) "Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia." Sanoa sen pohjalta että uskonnonvapaus pitäisi kieltää ja tehdä muut uskonnot kuin kristinusko sellaisiksi että niitä ei saisi lainkaan kirjata. Voisin sanoa, mutta tosiasiassa hyvin moni kristitty toimissaan näyttää kannattavan tätä lakia jos ei kirjaimessa niin ainakin hengessä. "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" on sitten jo parempi laki sellaisesta jota harva haluaisi rangaista juridisesti tai kieltää lailla. Sitä pidetään toki ihanteena, perhearvoja kunnioittaville tämänlainen on tärkeää. Mutta silti jos isä ja äiti ovat liberaaleja tai vasemmistolaisia ateisteja, heidän kunnioittamatta jättämiseensä oikein kannustetaan juuri niissä piireissä jotka tuota ensimmäistä käskyä noudattavat innokkaimmin. Luultavasti tällä kombinaatiolla jompi kumpi - useille kristityille molemmat - menevät siihen piiriin mihin menevät periaatteessa kunnioitettavat ihanteet joista ei voida tehdä yleisiä velvollisuuksia.
Jos äidin ja isän kunnioittaminen ei ole poliittista, niin selvästi tämä homojen vastustaminen on. ; Tämä on tavallaan yllättävää. Muistan vielä ajat jolloin homoseksuaalisuuden kohdalla korostettiin että se mitä vastustettiin oli varsinainen homoseksuaalinen penetraatio. Nykyisin vastustuksen kohde näyttää olevan jonkilainen sosiaalispoliittinen homoseksualismi. Joka tuntuu liittyvän tiettyjen feminismin suuntausten vastustamiseen. Kysymys on muuttunut teon sijasta symbolisemmaksi. Sellaiseksi jossa on etäännytty ajatuksesta jossa "vihataan syntiä mutta rakastetaan syntistä". Liikehdintä on muuttunut siihen että "vihataan syntiä ja vihataan identiteettiä myös". Toki ihminen voi jäädä vielä rakastetuksi kaiken tämän pinnan alle. Ihan siksi että tämänlaatuinen yhden piirteen varaan rakennettu identiteetti ei ole se mitä ihminen on. Mutta toisaalta on hyvä muistaa että jos olemme sosiaalisia ja vihaamme tai rakastamme jotain, se ilmentyy aina tätä identiteettiä kohtaan. On hyvin vaikeaa sanoa "vihataan identiteettiä mutta rakastetaan ihmistä". Sillä on jonkinlainen filosofinen sisältö. Mutta käytännön toimia ja kiusaamista se ei rajoita yhtään mitenkään.
1: Teorian ja käytännön ero on tässä hyvin Yogi Berramainen : "In theory there is no difference between theory and practice. In practice there is." Tai tässä tapauksessa teoriassa on ero mutta käytännössä ei. Mutta ymmärtänette mitä ajan takaa. Tässä on jokin ideologis-filosofinen erottelu joka ei tee homoseksualismin vihaamisesta pahaa koska siinä vihataan syntiä eikä syntistä. Mutta tämä teoria ei toimi käytäntöön sovellettuna. Minä en usein syytä ihmisiä haihattelusta. En ole itse mikään läpitunkevan no-nonsense -tyyppi. Mutta tässä asiassa jopa minä näen että tässä asiassa on nyt haihateltu miettimättä ns. elämispuolta.
Nyt onkin puhuttu homoseksuaalien avioliiton vastustamisesta. Ja moni irrottaa tämän täysin homoseksuaalien oikeuksien vastustamisesta. Esimerkiksi avioliittolain muutosta vastustavien parissa on edelleen hämmästyttävän suosittua korostaa että homoseksuaaleille voi antaa oikeudet kunhan ei anneta tälle konseptille avioliiton nimeä. Tämä ei tietenkään estä ainuttakaan penistä menemästä ainoaankaan peräsuoleen. Joten selvästi tässä vastustetaan jotain muuta kuin sitä seksuaalista aktiota jota minun nuoruudessani opetettiin siksi piirteeksi joka teki homoseksuaalisuudesta pahan. Sanotaan että tehkööt vaan. Lakia pitää vastustaa siltikin.
Toki tämä kulma on muuttunut hieman omituiseksi sen jälkeen kun Tapio Puolimatka korosti avioliittolainsäädännön adoptiokulmaa. Selvästi samoja oikeuksia ei oikeasti haluta antaa. "Rinnakkaiset samanlaiset järjestelmät joilla on eri nimi" on siis jossain määrin illuusio joka johtuu siitä että nämä kristityt joko huijaavat tai ovat ignorantteja eivätkä tiedä mitä ovat ne tavallisen ihmisen oikeudet joita homot tässä haluavat. Mutta tässäkin asiat on viety muuhun kuin siihen että mitä on kenenkin ahterissa. Esimerkiksi ajatellaan että avioliitto onkin oikeasti lapsia varten. Kysymys onkin siitä että homoseksuaalit eivät lisäänny ja tästä on tehty se pääkysymys, ei siitä harrastetaanko minkäkinlaista syntiä. (Mikä on erikoista ottaen huomioon että lisääntymishaluttomuutta tai vaikkapa vasektomiaa ei pidetä esteenä heteroiden avioliitolle. Avioliittoon pääsee vaikka munat olisivat menneet murskaksi polkupyöräonnettomuudessa.)
Tässä ollaan kieltämässä joka tapauksessa identiteettiä. Joka on kenties kristityille synti. Mutta josta on omituista vetää tätä laajempaa päätöstä. Toki demokratiassa jokainen voi tehdä päätöksiä ja vaikuttaa mitä tyhmimmillä tavoilla. Mutta onhan se surullista jos päätöksiä ei osata argumentoida mitenkään laadukkaasti.
Mutta tämä ei kuitenkaan ole iso ongelma.
En ehkä pidä viestin sisällöstä mutta asian esilletuomisessa on kuitenkin jotain rehellistä. Teksti kuitenkin reagoi otsikkoaan myöten pappien peukutuskampanjaan. Siinä papit peukuttivat tasa-arvoiselle avioliittolaille. "Yksi ryhmän jäsenistä, oppilaitospappi Laura Mäntylä kertoo, että video on julkaistu viime viikolla ja tiedote asiasta lähetetty vasta tänään. Ryhmä ei halunnut sotkea kampanjaa seurakuntavaaleihin, mutta koska kansalaisaloitetta laista käsitellään juuri nyt eduskunnassa, oli asiassa tultava esiin." Tätä videota on mainostettu myös korostamalla siitä että "Arkkipiispa peukuttaa Twitterissä pappien peukutusvideolle." Toki tässä paistaa omituinen asia. Nimittäin ajoitus. On hieman ihmeellistä että kannanottoja ajoitetaan. Hyvyys muuttuu kerrottavaksi ja eikerrottavaksi opportunistisesti. Ymmärrän että tämänlaatuinen auttaa elämässä selviämisestä. Mutta olen luullut että kirkko taistelee esimerkiksi markkinavoimien kaltaista kätevyysajattelua vastaan silloin kun se johtaa köyhien ja heikkojen sortamseen tai muuhun eieettiseen. Tämä ajoituskikkailu saa minut antamaan miinusta peukaloviestille. Vaikka pidänkin itse viestiä muutoin arvojani raaputtelevana.
Kun arkkipiispa peukuttaa ja tästä uutisoidaan myös kristillisillä kanavilla voidaan sanoa että kyseessä on kirkollinen viestintä. Siinä vihjataan että kirkko on sopiva paikka jonne liberaalikin mahtuu. Tässä kohden voidaan kuitenkin ottaa esille se asia jota kirkko on käyttänyt pääasiallisena suojanaan. Nimittäin kirkon virallista kantaa. Päivi Räsäsen kohdalla perussiilipuolustus on se että Räsäsellä ei ole kirkollista virkaa. Kirkkoministerin statuksella ei ollut aikanaan mitään väliä koska kirkko ei virallisesti ole valtionkirkko. Samoin kuin ei sillä että Räsäsen kaltaisia ihmisiä on kirkossa aika paljon valtaapitävissä asemissa ja että kirkollisverorahoja menee myös heidän taskuunsa. Eikä tavallinen jäsen voi korvamerkitä omaa kätevästi suoraa tilinauhasta lähtevää rahaa tiettyihin tarkoituksiin vaan asian päättävät häntä viisaammat hänen puolestaan mielevän kätevästi. Tämä siilipuolustus sanoo että kirkon virallinen kanta on se mitä pitää tuijottaa.
Otetaan tämä ajatus vakavasti. Kirkko itse esittää näin. Joten se elää sitten tämän asian mukaan niin myötämäessä kuin vastamäessä. Mitä tiedämme kirkon virallisesta kannasta? Yleensä hyvin vähän. Sillä tosiasiassa kirkko tiedottaa asioista yhtä omituisesti kuin mitä se tutkii asioita. Hyvin omituisesti. Jonkin verran kirkko selvästi kieltäytyy tutkimasta aiheita : Kreationismiaiheesta ei esimerkiksi ollut pitkään aikaan kartoituksia koska niitä ei pidetty relevantteina. Määriä ei pidetty hurjina. Kunnes totuus sitten muuta kautta selvisi. Mutta paljon tätä enemmän kirkko piilottaa asioita julkaisemalla niitä.
Ja jännittävä yksityiskohta koskee juuri tätä peukutusasiaa. Heikki Leppä kirjoitti "Kotimaan" blogiinsa tähän liittyvästä asiasta. Otsikko oli osuva "Tieto ja miten se kerrotaan". Blogaus alkaa tosiasian lausumisella. "Kirkkohallitus on kertonut eduskunnalle kirkon virallisen kannan esitykseen avioliittolain muuttamisesta. Ja se kanta on, että nykyistä lakia ei tule muuttaa." Tämä viesti on se kirkon virallinen kanta ja kaikki tästä poikkeavat ovat Päivi Räsäsiä. On toki omituista että kirkko joka ei ole valtionkirkko lähtee kertomaan eduskunnalle yhtään mitään poliittisia statementteja. Mutta olenkin ymmärtänyt että meillä ei ole valtionkirkkoa siksi että valtionkirkossa politiikalla on valtaa kirkkoon kun taas meillä valtaa harjoitetaan vain kirkosta kansalaisiin ja poliitikkoihin päin, yksisuuntaisena viestintänä jossa aito vaikutusmahdollisuus kirkon suuntaan on minimoitu. Kirkko on autonominen eikä sen tekemisiin voi vaikuttaa, paitsi ehkä sen voi saada tuottamaan hassuja statementeja eroamalla. (Nämäkään eivät vaikuta oikeisiin toimenpiteisiin joten ajatus siitä että kirkko oikeasti muuttaisi yhtään mitään boikotinkaan edessä on hieman hassu.)
Niihin viittaaminen on asiatonta, virheilyä ja erehdystä. Period. Ja jos voisi luulla että tämä on kaikki, on huomattavaa että asiasta ei todellakaan ole levitelty avoimesti tietoja. Kun arkkipiispan peukuttamispeukuttelu uutisoidaan, tämänlaiset asiat ovat vain kirkkoasioita seuraavien konservatiivien tiedossa. Tämä on tietenkin järkevää koska vanhoilliset saavat tietonsa mielellään kirkon kautta kun taas liberaalimmat luultavasti seuraavat enemmän muita medioita. Näin molempia keskenään yhteensovittamattomia puolia voidaan rapsutella. Ja ajatellaan että kukaan ei huomaa mitään. Tästä viestinnästä puuttuu kaikki se rehellisyys ja avoimuus jota esimerkiksi Koskelan lausunto pitää sisällään. Ja rehellisyys on minun silmissäni iso asia. Ja kenties ainut tapa olla merkityksekkäästi rehellinen on olla rehellinen silloin kun tietää että tämän seurauksena ns. paska alkaa lentämään omaan suuntaan. Kykenen hyväksymään jopa täysin homofobin kirkon mutta tämänlainen kiemurtelu haiskahtaa petokselta, toiminnalta jota arvostettava eettisyyttä rakenteissaan korostava instituutti ei voi ryhtyä menettämättä arvostustaan.
Eikä se jää edes tähän. Pappien mielipiteetkään eivät ole kirkon virallista kantaa. "Piispa Irja Askola on kertonut (Kotimaa24 25.6.2014) kannattavansa lain muuttamista. Kirkossa on siten toinenkin arvovaltainen ääni, kuin kirkkohallituksen. Mutta miten merkittävä tämä ääni on? Kirkon akateemisten kyselyyn vastanneista papeista 44% kannatti lain muuttamista ja 41% vastusti. Askola ei siis ole poikkeus, vaan edustaa merkittävää kantaa kirkon sisällä." Eli papit ovat tässä suhteessa liberaaleillekin miellyttävämpi vaihtoehto kuin kirkon virallinen kanta. On tavallaan sääli että kirkko on mitätöinyt kaiken muun kuin virallisen kannan edustamisen merkityksen uskontokeskustelussa.Tieto on kuitenkin kiinnostava. Ja kiinnostavaa onkin se mitä kirkko on tälle tiedolle päättänyt tehdä. "Miten tämän asian voi kertoa kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta? Toiset ovat sitä mieltä, että sitä ei saisi kertoa mitenkään. Se pitäisi haudata pölyttymään kyseisen tutkimuksen sivulle 73." Tieto tuotiin julkisuuteen juuri peukutuskampanjalla, koska osa yksilöistä ajatteli että tietoa ei pidä jättää pölyttymään. Jopa Koskela uskaltaa mainita tiedon aivan ääneen blogissaan.
Itse korostan että avoimuus on se mikä tuo luottamusta tietoa koskevissa asioissa. Laitos joka samanaikaisesti tutkii ja valikoi mitkä faktat julkistetaan ei ole luotettava. Miten minun pitäisi luottaa että esimerkiksi "Kirkon tutkimuskeskus" tuottaa materiaalia johon tutustuminen on aikani arvoista? Mistä tiedän että työ on laadukasta eikä jotain jota on muokattu ideologisesti ja josta paljastetaan vain niitä puolia tosiasioista jotka sopivat kirkkoinstituutille? Vallitsevan järjestelmän pohjalta. No, en yhtään mitenkään. Vain uskonnot voivat kehittää jotain niin Orwellilaisen uusiokielen kaltaista kuin tiedotuskeskuksen joka sensuroi. (Sensuroi kuin yhteiskuntaa koskeva tieto olisi jokin yrityssalaisuus, tai kuten kaikki ideologiset propagandistit aina ja kaikkialla paikoissa jotka haiskahtavat totalitarismilta.) Tai tutkimuskeskuksen jonka tärkein tavoite näyttää olevan se että tuottaa jotain josta kirkko voi rakentaa sen omia intressejä ideologisesti miellyttäviä signaaleja. Jota kutsutaan sitten viestinnäksi ja tiedottamiseksi.
Jossain määrin tämä korostaa sitä että informaation käsittelyynkin kenties tarvittaisiin jonkinlainen Montesquieun vallan kolmijaon kaltainen järjestelmä. Jossa tutkimus ja faktojen valikoiminen eivät ole saman instanssin alaisia. Kirkko joka tutkii ja tiedottaa on ilmiselvästi omituinen. Se on irtautunut jäsentensä yleisestä tahdosta, pappien tahdosta ja oikeastaan kaikesta muustakin. Se edustaa itseään. Kirkkoa edustaa kirkon virallinen kanta. Joka on vähän kuin Jumala. Taho joka tietää enemmän kuin kertoo. Taho joka kykenee enempään kuin mitä tekee. Taho jolla on valta valistaa kasvonsa mutta joka silti pyrkii pääasiassa piiloutumaan niin että se on jonkin mysteerisyyden kaavun takana. Joka väittää olevansa kansankirkko tai kaikkien sydämissä. Mutta jota ei löydy kansan tai pappien mielipiteiden seasta, koska olipa mielipide sitten mihin suuntaan tahansa - Päivi Räsäsen tai Irja Askolan - ne eivät enää edusta kirkon virallista kantaa.
Erosin uskonnosta noiden seikkojen vuoksi. Onneksi olen jo eronnut kirkosta. Sillä tämän viestintähäslingin jälkeen olisin ainakin eronnut. Kirkko paljasti viimeistään tässä että se on pelkkä kirkon virallinen kanta. Kirkko on latistunut pelkästään identiteetikseen. Kirkko on kirkon virallinen kanta. Olen aiemmin ajatellut että kenties se voisi löytyä kirkossa valtaa pitävien luota. Että kirkko on ohittanut vain ns. tavalliset uskovaiset. Että kenties vaikka Jeesukselle kristinuskossa ei ollut vyötasoja niin kirkkoinstituutissa on. Mutta ei. Nyt on melko varmaa että kirkossa ei ole vyötasoja koska kirkon virallinen taho on esoteerinen kompleksi joka on etääntynyt kaikista - ja tällä tarkoitan niin konservatiivisesta kuin liberaalistakin puolesta ja kaikesta muustakin. Se ei enää edes päällä jäseniään ja työntekijöitään. Kirkolla on oma tahto joka tekee mitä huvittaa. Jumala siunatkoon meitä Kirkolta.

Askola,
avioliitto,
Berra,
homoseksuaalisuus,
identiteetti,
kansankirkko,
Koskela,
medialukutaito,
Montesquieu,
Mäntylä,
Puolimatka,
Räsänen,
synti,
valtionkirkko
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)