Postmodernismikritiikin kritiikki

En ole seuraajieni toivekonsertti. Osittain siksi, että minua seurannee lähinnä epämääräinen bottiarmeija. Siksipä minulta aika harvoin pyydetään mitään. Tämä on hyvää ja kaunista. Minulta kuitenkin muutama kuukausi sitten pyydettiin, että voisin tehdä enemmänkin postmodernismin kritiikkiä. Sävynä oli tietenkin se, että pyytäjä arvasi minun suhtautuvan postmoderniin vähintään nihkeästi.

Tämä on tuotos jossa lähinnä alustan joitain näkökulmia. Jo tämä johtaa aika pitkään pätkään. Asiaa on paljon. Tärkein oppi on se, että se, että joku vastustaa oikeaa asiaa ei tarkoita että hän ymmärtäisi kritiikin kohdetta tai että tätä kriitikkoa tulisi kunnioittaa älykkäänä olentona vain sen vuoksi että hän on jollain tasolla samaa mieltä johtopäätöstasolla.

Toisaalta maailmassa on sellainenkin asia kuin huono postmodernismin kritiikkiä. Tämä on hyvin samantapainen asia kuin Nietzschen kriitikoiden kanssa; Moni selvästi saa tulkintoja lähinnä Nietzsche -kriitikoilta. Ja peräti sellaisilta kriitikoilta joilla on enemmän mielessään jokin teininen angstinuori jonka ajatusten he jotenkin ajattelevat olevan myös Nietzschen ajatuksia.

Itse asiassa jos nykyään katsoo sanan ”postmodernismi” käyttöä siihen tarttuminen on hyvin heikkoa. Erityisesti silmään tarttuu se, että oikein kukaan ei tunnusta olevansa postmoderni mutta postmodernismia liitetään sitten ties mihinkä. Usein tässä ollaan hyvin epätäsmällisiä. Joskus joku ehkä mainitsee Derridan ja dekonstruktion. Mutta se jää sitten siihen. Hyvin harvoin käsitellään oikein mitenkään mitä siinä kritisoidussa postmodernismissa on. Jos minun täytyisi pyytää normipostmodernismin dissaajalta kuvaus siitä mitä tarkoittaa Derridan differance, olisi kysymys todennäköisemmin ”jaa mikä” kuin osuva terminkuvaus. Nimiä toisin sanoen mainitaan ikään kuin tuomaan tarkkuutta ja osaamisen mielikuvaa. Tietyt asiat kuitenkin toistuvat ja niistä saa aika hyvän kuvan siitä mitä on ymmärretty. Ja tässä tapauksessa varsinkin sitä mitä ei ole ymmärretty.

Ymmärrys ja neljä huonoa Suurta Väärinkäsitystä

Ensinnäkin näyttää siltä, että ymmärretään – ainakin periaatetasolla – että postmodernismi on reaktio modernismiin, moderniin filosofiaan. Ja sen, että postmodernismin ytimessä on ”Suurten tarinoiden” torjuminen. Objektiivisuus sanan tiukimmassa ja konkreettisemmassa mielessä kyseenalaistetaan.

Siinä oli suunnilleen se mikä on ymmärretty. Ongelmana tässä on se, että nähdäkseni USA:n poliittinen ilmapiiri on aika erikoinen. Se on käytännössä kaksipuoluejärjestelmä. Ja sen rajoissa nimenomaan postmodernismista on tullut yleissana jonka alle yritetään maalata kaikenlaista joka itse asiassa ei edes ole postmodernia.

Väärinkäsitys; Postmodernismi on liberaalien juttu joka on kommunismia uusissa vaatteissa. Ja feminismiä kanssa. Tämä itse asiassa erikoista kyllä näkyy siinä miten postmodernin synonyyminä pidetään sekä kommunismia että liberalismia. Joista esimerkiksi itse voisin sanoa että liberalismi on hyvin vahvasti moderni liike. Ja tässä sekaan laitetaan mielellään kaikkea muutakin. Postmodernismikritiikissä rakennetaan hyvin yleisesti epämääräisien analogioiden varaan tulkintoja jotka ovat kaikkea muuta kuin osuvia. Tässä usein puhutaan vainosta ja vainoamisesta tavalla jossa jää huomaamatta että valistushenkisyyden kannustama – eli aika vahvasti modernismi – on nimenomaan esimerkiksi ajanut universaaleja ihmisoikeuksia tavalla joissa on suuren kertomuksen elossaolon henki yhdistettynä ajatukseen siitä että on olemassa todellisia, aitoja ja syviä konflikteja jotka on korjattava.

 Määrittelemällä että ”postmodernismi on kommunismia jossa luokkastota on muutettu vainoksi ja vainotuksi” -temppu on tässä usein tukiteoriana jonka avulla luodaan mielikuvaa yhtenäisestä vastustajaklimppistä. Koska poliittisessa ilmapiirissä on hyödyllistä jos näin voidaan tehdä. ; Siksi huomattavaa onkin että konfliktin huomaaminen ja korostaminen lasketaan enemmän poliittisen suuntauksen kuin sorrettu-sortaja -rakenteen kautta. Poliittisesta korrektiudesta valittavat harjoittavat puhetta konfliktista ja sen valtarakenteiden purkamisesta. Heitä ei kuitenkaan saa sanoa postmoderneiksi- ei vaikka itse asiassa heidän kohdallaan ironista kyllä on usein nimenomaan postmodernia henkeä enemmän kuin esimerkiksi valtaosalla liberaaleista. Samoin ei voi olla huomaamatta että maahanmuuttokritiikissä jossa vastustetaan postmodernia korostetaan jännitteitä ja sortorakenteita maahantunkeutujien ja moraalisesti ylivertaisen uhrikansan välille. Näitä halutaan ratkaista. Tämä kertoo siitä että tarjotut analogiat ”luokkasodasta identiteettipolitiikkaan” eivät ole postmodernismin kriitikoilla kovin tasapuolisia. Tämänlaiset erikoisuudet kertovat että kannanotot ovat nimenomaan jostain muusta.

Itse näkisin tässä myös relevanttina kertoa, että kommunismi ei ole pelkästään teoria luokkajaosta vaan siinä on paljon asioita. Esimerkiksi omistamisesta, työstä ja palkan määräytymisestä. Kommunismi nojaa Marxin ajatuksiin joissa taas on ideoita Hegeliltä. Hegel oli nimenomaan moderni filosofi mammuttimaisine rationaalisine maailmanhistoriaselityksineen. Kommunismissa puhutaan äärimmäisen vahvasta ”suuresta kertomuksesta”. Jos miettii mikä Historiallinen Materialismi on, voi tajuta miksi filosofisessa tekstissä monet postmodernistit nimenomaan hyökkäävät kommunismia vastaan. Ajatus Historiallisesta Materialismista on Suuri Kertomus. Kommunistit yksinkertaisesti katsovat että yhteiskunta etenee suurta linjaa jossa niistä tulee yhä parempia ja parempia. Menestyneiden yhteiskuntien uskotaan seuraavan progressiivisesti toistaan ja vallankumouksen jälkeen tulee parempi maailma. Postmodernisti hylkää tämänlaisen ajatuksen paremmuudesta. Heille olisi järkevämpää puhua erilaisista yhteiskunnista. Esimerkiksi postmoderni Foucault on leimallisesti puhunut kommunistisen teesi-antiteesi -negaation sijaan affirmaatiosta. Jossa syntyy uusi kulttuurinen normi joka sisältää erilaisen valtahierarkian.

Toinen hyvin suosittu on väittää että Immanuel Kant olisi postmoderni tai esipostmoderni ja valistuksen vihollinen. Mikä on omituista koska hänen kategorinen imperatiivinsa tavoittelee nimenomaan rationaalisuuden kautta objektiivista moraalia jota ei voi kyseenalaistaa.

Kolmas suosittu näkemus selitetään että postmodernismi olisi marksismia piilotettuna aikana kun kommunismi oli näyttänyt tehonsa niin vahvasti että jopa Sartre alkoi olemaan kriittinen neuvostoliiton hirmutekoja kohtaan. Tarkalleen ottaen tämä on historiantulkinta jolla yritetään todistaa miten se ensimmäinen asiavirhe olisi jotenkin järkevä. Tässä ajatuksena on väittää että pakon edessä kommunistit piilottivat luokkarakennekritiikkinsä yleisemmin sortajan ja sorretun narratiiviksi. Ja näin kaikki missä on joku sortaja ja sorrettu olisi siten tulkittavissa piilokommunismiksi. Paitsi tietenkin silloin kun alt rightiläinen puhuu sananvapauden tallaamisesta feministisen ylivallan alla ja miten tämä on sortoa ja pahuutta. Tämä väite on tietenkin muutenkin outo juttu. Après mai sentään voisi sanoa että postmodernismin peruskonseptit luotiin jo ennen 1968 vuoden mellakoita joissa oli valtavasti ranskalaisia. Mellakat olivat kommunistisia ja kommunismilla oli valtava suosio. Sitä kenties toivoisi että ihmiset olisivat oppineet ja häpeä pakottaisi tekemään jotain. Mutta tämä on nähdäkseni tarpeettoman optimistisesti ajateltu. Ei ollut mitään paineita piilottaa marksilaisia ajatuksia joita kannatti salaa. Itse asiassa jopa nykyään Zizekin tyyliset hahmot ovat julkean avoimesti kommunisteja. Eikä tästä ole seurannut heille oikein mitään.

Koska ideana on kahtiajako ja ajattelu että kaikki tietävät millä mielipiteillä ollaan demokraatteja tai republikaaneja on luotu analogiamylly jossa salakuljetetaan epätäsmällisyyttä keskusteluun. Tällä epätäsmällusyydellä ohitetaan hyvin suuret ja syvät erot liberaismin, kommunismin ja postmodernin filosofian välillä. Tämä tarkoittaa sitä että käsite ”postmoderni” itsesään menettää tarkkuuttaan eli sisältöään. Termin käyttäminen muuttuu tyhjäksi. Siksi postmodernin kriitikot monesti eivät osaakaan postmodernia, kritiikkinsä kohdetta. Termi on heille pelkkää asennetta ja siihen liittyviä negatiivisia konnotaatioita.

Neljäs suosittu väite on ajatella että identiteettipolitiikka on jotain joka syntyy ja on kuvattu ja toivottu rakenne postmodernismissa. Että yksilö kuvataan ja korvataan jonkinlaisella ryhmällä. Tässä on hyvin erikoienn tapa kohdella postmodernien tapaa käsitellä identiteettiä. Kun nimittäin katsomme esimerkiksi Foucaultia, hän opettaa että yksilö oppii dialogissa ympäristönsä kanssa, jolloin identiteetti ei synny pelkästään siitä että sinulla on ominaisuus vaan siitä miten muut kohtelevat sinua tämän pohjalta. Derrida puhui hyvin vähän politiikasta ylipäätään ja häntä kuvasi se, että ryhmät eivät nekään ole mitään objektiivisia konstrukteja ja kiistaryhmien välit on aina kyseenalaistettava nekin. Ryhmien sijaan postmodernistit puhuvat usein eri rakenteista jotka rakentavat ja ylläpitävät näitä ryhmiä. Esimerkiksi kun Foucault puhuu vallasta hän ei liitä siihen minkäänlaisia moraalisia arvostelmia. Hänelle valta on vain sitä että voi aikaansaada muutoksia maailmassa. Se ei siis ole ollenkaan samanlainen torjuttava peikko kuin kommunistien luokkasodassa jossa on oikeaa sortoa jonka yöstä pitää nousta. Ja miten nämä valtaa tukevat eivät ole essentiaalisia ja muuttumattomia ja siksi ryhmät voivat muuttua, aivan kuten ne tuottavat rakenteetkin. (Joka sanoo esimerkiksi että yhteiskunnat eivät ole samanlaisia, niissä ei kiinnitetä samoihin piirteisiin huomiota samalla arvostuksella jne.) Postmoderni kritisoi essentialismia. Myös ryhmäessentialismia. Siksi aina kun joku puhuu essentialistisin termein siitä mitä postmodernit tarkoittavat tai eivät tarkoita, nämä ihmiset eivät tunne kritiikkinsä kohdetta.

Ja oli tälle kaikelle jonkinlainen lähdekin saatavissa.

Annan tätä tukemaan kannanottoja jotka ovat mielestäni hyviä esimerkkejä ja selvennyksiä. Kun olen heittänyt suurimmat teoreettiset linjat esiin on hyvä nähdä miksi antamani esimerkit ovat relevantteja. Ne kaikki on nostettu Hicksin kirjasta ”explaining postmodernism”. Teos on järkyttävän huono; Se yrittää näyttää kunnioitettavalta teokselta, mutta sitä ei olisi taatusti julkaistu yhdessäkään akateemisessa julkaisussa. Se onkin julkaistu yksityistaholla vaikka vertaisarviointia tai muuta tarkastamista. Tämä teos on siitä mielenkiintoinen, että sen jälkeen Tapio Puolimatkan kirjat vaikuttavat laadukkailta ja vain kohtuudella asioita vääristeleviltä.

Hicksin teoksessa on hyvin vaikeaa sanoa onko internetmaailma ottanut hänen asiansa todesta. Vai onko Hicks vain pyrkinyt muokkaamaan ja sanallistamaan sitä postmodernia kritisoivaa kulttuuria jota maailma on pullollaan. Tällä ei ole väliä. Lopputulos on silti hyvin laadutonta.

Yleisesti en välitä puhua siitä mikä on tai ei ole julkaissut kirjaa. Mutta tässä on tehty aika yksinkertaisia asiavirheitä aivan perustason kysymyksissä. Jolloin on pakko herätä siihen miten tämä kirja on tullut julkaistuksi.

Teoksesta löytyy esimerkiksi sitaatteja joita on laitettu ihmisten suuhun joita nämä eivät ole koskaan sanoneet. Ehkä alleviivaavimmin jo ensimmäisillä sivuilla Foucaultin suuhun laitettiin kannanotto totuudesta ja järjestä jota hän ei ole koskaan sanonut. Mutta josta tiedetään, että hänen väitetään sanoneen niin.

Teoksessa on paljon asiaa siinä mielessä että jos haluaa opetella irrallisia knoppitietoja teos on mainio. Mutta sen pääteesit ovat todella hämmentävän heikolla pohjalla. Asiavirheitä tehdään paitsi postmodernissa filosofiassa niin myös modernissa filosofiassa. Joka on mielessäni erityisen vakava asia. ; Itse asiassa teoksen asiavirheet yhdistettynä johtopäättelyihin on oikeastaan ymmärrettävissä aika helposti sitä kautta että Hicksillä on näkemys siitä että jos ei ole hänen kanssaan samaa mieltä poliittisesti on antirealisti. Tämä on varsin helppoa huomata vähintään siinä vaiheessa kun monet positivismin muodot määrittyvät kategoriaan anti-reason. Tähän johtopäätökseen ei tavallaan päästä ilman näitä virheitä. Joten ei ole ihme että Hicks sitten tarjoaa näitä virheitä. ; Ironisinta tässä kaikessa on se, että Hicks pyrkii luomaan analogioita ja vähentämään käsitteiden eksaktiutta termien loogisessa mielessä. Mutta samanaikaisesti hän liittää niihin termejä joissa on hyvin helposti tunistettavia negatiivisia tai positiviisia konnotaatioita. Joten teos on emotivistinen teos joka värittää tunnelmaa siitä mitä mielipiteitä kohoaa samalla kun se heikentää teoksen tarkkuutta ja rationaalisia ansioita. Tämä on tietenkin kirjan pääviestin ja pinnallisen rationaalisuuden rakastamisen ja tunteilunvastustamisen teemojen kannalta erikoista.

Kirjassa muutenkin asioita luokitellaan. Kritisoitujen argumentteja ei kuvata. Eikä kriittisissä argumenteissa yleensä ottaenkaan kuvata myös niitä kriittisiä argumentteja. Vain kerrotaan että niitä on ja ne ovat vahvoja. Hän puhuu vain vastustamiensa motiiveista ja intresseistä hyvin paljon ja selittää johtopäätökset mieluummin niiden kautta. Tämä on hyvin mielenkiintoinen lähestymistapa. Ainakin kun teos itse kuvaa tämänlaisen prosessoinnin toisaalla ”postmoderniksi” ja subjektiiviseksi. Muutenkin kuvauksista puuttuu aikalailla lähteetä. Ei-filosofeja koskevat kohdat pitävät sisällään useita sivuja ranttia mallia Postmodernistit sanovat sitä ja tätä ja ei kerrota että missä ja kuka. Jos sinulla on teos jossa ei neljään sivuun ole ainuttakaan lähdettä ja se koostuu pitkistä luetteloista edellämainuttua ranttausta, on siitä tietenkin saatva teoksia ja sivunumeroita. Missä on sanottu niin. Suuri osa materiaalista oli niin omituista että uskoisin sen olevan enemmän konservatiivien syytöksistä kuin postmodernien filosofien omista sanomisista ja kuvauksista.

Mutta itse teokseen.

Kirjassa on kaksi suurta teesiä;
1: Ensinnäkin epistemologian kriisi johti siihen että postmodernismi oli mahdollista.
2: Toiseksikin kommunismin sosiaalinen kriisi on syy miksi postmodernismi oli pakko keksiä. Itse asiassa kaikki kuvaamani postmodernismikritiikin suuret virheet paistavat esiin jostain kohdasta tätä teosta. Tämä ei tietenkään yllätä sillä konservatiivipiirit pitävät tätä tärkeänä teoksena. Ja esimerkiksi Jordan Peterson on suositellut teosta seuraajilleen. Teoksessa on monia filosofeja. Postmodernia alustetaan esimerkiksi modernien ajattelijoiden kuten Kantin ja Hegelin kautta. Tätä katta on varmasti noussut ajatus siitä että Kant olisi jotenkin erityisen tuomittava filosofi.

Huomiotaherättävää on se, että hän kuvaa Catherine MacKinnonia postmoderniksi ajattelijaksi. Tässä on tietenkin haluttu luoda kuvaa että feminismi olisi aina postmodernia. Tämä olisi onnistunut paremmin jos ottaisi esiin jonkun postmodernin feministin. MacKinnon on sen sijaan tyyppi joka voi olla ärsyttävä ja äärifeministi. Mutta hänen filosofiansa on hyvin ankarastikin postmodernin vastainen. Hän itse asiassa on aivan suoraan kritisoinut postmodernia filosofiaa. MacKinnonin feminismi nousee vahvasti modernismin pohjalta. Tämä vaikuttaa jopa olevan tahallista, sillä fiksu ihminen lukee lähteitään ja Hicksin teoksessa käytetty lähde sille miten MacKinnon on postmodernilta pohjalta vaatinut pornon sensurointia itse asiassa kritisoi eksplisiittisesti postmodernia pohjaa ja nojaa sen sijaan ajatukseen että neutraali ja objektiivinen havainto on että pornografiaan liittyy esimerkiksi siitä miten naisia kohdellaan pornonteossa ovat syy. (MacKinnonin logiikka muistuttaa hyvin paljon sitä miten maahanmuuttokriitikot esittävät rikostilastoista että maahanmuuttajat täytyy torpata. Ei sillä että kaikki ovat pahoja vaan viittaamalla objektiivisina pitämiinsä yli- ja aliedustuksiin tilastoissa. Onko tämäkin siis postmodernia? Doubt that!) MacKinnonin pääteeseinä kulkee ”Realities and experience”. MacKinnonilla on myös hyvin moderni lähestyminen ihmisoikeuksiin objektiivisina suurina kertomuksina ja näkee esimerkiksi että postmoderni katkaisee yhteytensä liiaksi niihin realiteetteihin joiden vuoksi ihmisoikeuksia on katsottu tarpeellisiksi in first place.

Muutenkin Hicksin feministien käsittelyssä on erikoista että mukaan livahtaa postmodernia kritisoivia feministejä, kuten esimerkiksi Andrea Dworkin. Tämä on niin säännönmukaista, että sitä ei voi pitää pikku pukkina. Kun postkolonialistinen feministi nähdään modernin sijaan postmodernina puhutaan kyllä aikamoisesta epätäsmällisyydestä.

Toki on hauskaa nähdä miten Foucaultin ja Lyotardin ajatus vallan ja tiedon suhteesta on nähty niin että Hicksistä postmodernismi taistelee tiedon ja vallan suhdetta vastaan. Näiden filosofien mukaan tietoon liittyy aina irrottamattomasti valtaa. Käsitteet rajaavat asioita. Ja jos esimerkiksi minä opetan jotain jossain youtubessa mukana on asenne jossa minä muutan maailmaa – omaan siis Foucaultin mielessä valtaa – ja tämä muuttaa sinua eli määrittää että minulla on valtaa sinuun. Foucaultille ja Lyotardille tämä on neutraalia ja väistämätöntä. Valta ja tieto ovat väistämättä jossain suhteessa keskenään. Ei siis voida siivota tietoa vallasta koska ne joka tapauksessa nivoutuvat maailmaan. Jopa ankarin postmodernin kriitikko tunnustanee että tarvitsemme tietoa voidaksemme toimia funktionaalisesti maailmassa. ; Ironista kyllä Hicks jopa esittelee itselleen tärkeitä modernistisia hahmoja ja näistä hän mainitsee Francis Baconin. Joka heitti ”tieto on valtaa” tyylisiä sitaatteja. Erot tästä postmodernismiin eivät tavallaan ole niin suuria.

Hicks myös väittää, että postmoderni tekstintulkinta tarkoittaa sitä että lukija tuottaa omia subjektiivisia kokemuksia tekstiin jotta saa sieltä esiin kirjoittajan rotua, sukupuolta uskontoa ja monia muita vastaavia piirteitä korostavia intressejä. Joka taas on antiteesi sille mitä Derridan ”kirjailijan kuolema” ja dekonstruktio tarkoittavat Derridalla. ; Koko Derridan idea on nimenomaan se, että tulkinnassa kirjoittaja on kuollut. Dekonstruktiossa tehdään tulkinta joka pyrki pelkästään tekstin sisäiseen logiikkaan. Ja tästä sisäisestä logiikasta nousee esiin asioita joilla on tiettyjä piirteitä. Kuten tapoja jäsentää maailmaa. ; Löydät jännitteitä pelkästään niistä työkaluista joita teksti sisältää. Toisin sanoen Derridan koko idea oli juuri se että luovutaan objektiivisesta ulkopuolisen tarkkailijan ja lukijan näkökulmasta. Derridan oman määrittelyn mukaan dekonstruktiossa pyritään sitoutumaan teoksen itsensä antamiin teemoihin. Hicks päinvastoin väittää että dekonstruktio poistaa merkityksen. Ja menee vielä pidemmälle; Että jos teksti voi merkitä mitä vain se myös tarkoittaisi sitä, että postmodernille kaikki kirjat olisivat yhtä hyviä ja huonoja. Kuitenkin dekonstruktion perinteeseen tutustuvat näkevät että hyvät kirjat eivät torju erilaisia tulkintoja. Eli mitä enemmän, useampia ja erilaisempia tulkintoja kirja herättää lukijassa, sitä parempi teos on. Esimerkiksi Raamattua on pidetty erinomaisena teoksena postmodernissa mielessä koska siitä nousee hyvin paljon tulkintoja ja keskustelua. Sama merkityskirjo ja teoksen itsensä tarjoamat työkalut kuten synnin tapaiset toiminnat, eivät tarjoa jännitteitä syvämietteiselle tulkintakirjolle esimerkiksi ”Puppe” -kirjoissa. Ajatus monesta tulkinnasta on hyvin kiinnostava koska siinä selvästi sotketaan se, että jos teokselle voi antaa useita eri tulkintoja tarkoittaisi samaa että kaikki tulkinnat olisivat yhtä hyviä. Tämä on aikamoinen non sequitur. Jos esimerkiksi ”13 reasons why” näyttäytyi puolisolleni kiusaamisenoppikirjana kun taas toinen näkee sen voimauttavana sarjana itsemurhasta kun taas itse näen sen teoksena joka käsittelee seksuaalisen häirinnän torjuntaa, niin ei se tarkoita että ”yhtä hyvä” tulkinta olisi että tämä sarja käsittelisi perunankuorintaa tai uskontoa. Teos ei tarjoa uskontoa työkaluksi joten tämä tulkinta vaatisi nimenomaan antidekonstruktio-otetta jota on toki tavattu esimerkiksi kristityissä jotka löytävät saatanallisia merkityksiä ja marksismia ties missä. Mikä on tietenkin ironista koska tälläinen ”objektiivisuuden ja maailmankuvan syvän totuuden” mukaantuova tulkintatapa on tavallaan juuri sitä modernia jota vastaan derrida on tullut kehittäessään koko dekonstruktion konseptin.

Mutta huonointa on Kant -teorisointi. Hicksin näkemyksessä hän aloittaa postmodernin tuhon hyökkäyksenä tietoa vastaan. Ja hän aloittaa tämän Kantista. Hän väittää suoraan, että Kant on valistuksen vastainen filosofi. Tämä on ajatuksena hyvin erikoinen. Kant on yleisesti ottaen pro-valistus. Hän korostaa nimenomaan ihmiskuvaa jossa ihminen vapautuu siitä että joku toinen holhoaa hänelle totuuden. Kantille esimerkiksi moraalilakiin ei tarvita instituutioita. Individualismi, rationalismi ja muut vastaavat arvot olivat Kantille rakkaita. Hicks suoraan väittää, että Kantista objektiivisuus pitää hylätä ja että me voimme pelkästään tulkita jotain joka on meidän oma subjektiivinen luomuksemme.

Kantin kritiikki on tärkeää koska tätä kautta Hicks saa kuljetettua ison osan moderenista ajattelusuuntauksista ja valistusajattelusta ”postmoderniksi”. Sen heikkous on ilmiselvä kaikille jotka oikeasti ovat edes aika alkeellisella tavalla opetelleet Kantin noumenaalisen ja fenomenaalisen maailman konseptierot. Kantilla ei ole mitään subjektiivista luomusta vaan hän korostaa että maailma jonka koemme on jotain joka tulee ihmisen ulkopuolelta ihmisten aistijärjestelmiin prosessoitavaksi. Ja että havaitsemme näitä aistien prosessoimia asioita. Sillä kun sen tajuaa tiedostaa että Hicksin väännelmä on olkiukko. Ja kenties syvin olkiukko tähän asti. Vaikka olenkin maininnut todella räikeitä perustason epäosaamisia.

Asiaa syventää se, että Kant oli hyvin ankarasti Humen skeptismiä vastaan juuri sen vuoksi, että hän korosti objektiivisuutta. Totuuden ja ehtojen avaruuksia heittelevä Kant rakenteli loogisia konstrukteja syvällä innolla. Kant oli filosofisesti empiirinen realisti. Hänen moraalikseenkaan ei kelvannut mikään kategorista imperatiivia vähemmän sitova tai subjektiivinen. Hicks vieläpä väittää että Kantin ajatus olisi että järkeä ei pidä käyttää koska tunteet ja intuitiot riittäät. Immanuel Kant on siitä jännittävä ihminen että hänestä tunteiden lisäksi myös rationaalisuus oli ihmisen ominaisuus ja ihmisen sisällä. Jos lukee hänen etiikkansa niin tosiasiassa Kant nimenomaan ajaa jopa hyvin järkikeskeistä moraalia. Sellaista jossa haetaan kylmää ulkopuolista realismia ja periaatteiden seuraamista. Tämä tulee hyvin vahvasti esille kun katsoo hänen esimerkkejään jossa tunteenomainen tilanne joka vaatisi murhaajalle valehtelua ei ole oikein koska rationaalinen hyveen periaate olla valehtelematta on korkeampi. En pidä näistä johtopäätöksistä mutta se tekee minusta vähemmän kylmän periaatekeskeisen järjenkautta ajattelevan moralistin. Olenkin itse asiassa syvästi sitä mieltä että tunteilla ja vaistoilla on syvä, jopa evoluutiopsykologinen, tausta. Ja tässä mielessä minä olen Hicksin määritelmissä postmoderni rationaalisuuden hylkääjä verrattuna Kantiin…

Näyttää kuin Hicks olisi lukenut kirjan otsikon ”Puhtaan järjen kritiikki” ja luullut että tässä nyt sitten tuhotaan järki. Kant moitti puhdasta järkeä empirian ulkopuolella koska hänestä maailma joka on empiirinen ja havaittava tuottaa meille selkeää tietoa mutta jos tälläistä sidosta ei ole niin järki voi viedä meidät mitä ihmeellisempiin päätelmiin. Ja osa näistä päätelmistä on keskenään ristiriidassa. Jolloin puhdasta järkeä ei pidä Kantista käyttämän. Ei vaikuta järin tieteenvastaiselta. ; Itse asiassa Immanuel Kantin ajatukset tarjosivat valtavasti perustaa individualismille. Joka Hicksin mukaan on valistuksen ydintä. Koska se on.

Ironiamittarin Lopuksi;

Karkeasti sanoen; Jos uskot että käsitteet ovat käteviä koska ne kategorisoivat asioita ja että tämä tarkoittaa sitä että hyvä käsite rajaa aina jotain ulkopuolelleen, olet postmoderni. Sillä tämä on sitä paljonpelättyä relativismia. ; Esimerkiksi Derridan dekonstruktiota pidetään inhottavana koska siinä mukamas väitetään että se että hierarkiassa oleva keskus olisi tehty sortamista varten. Derrida itse on kuitenkin korostanut että hän ei ole väittänyt että hierarkiat olisi tehty tavoitteena sortaa ja sulkea kategorian ulkopuolelle. Vaan että tämä sortaminen on hierarkian funktio jota ei voi estää. Hän ei edes väittänyt että voisimme mitenkään päästä eroon hierarkioista. Tai maalannut niiden päälle suurta narraatiota hyvyydestä tai huonoudesta.

Postmoderniksi ajattelijaksi leimataan helposti esimerkiksi jos ajaa homojen oikeuksia. Mitä he tällä tarkoittavat on tarkemmassa analyysissä epätarkkaa, epäselvää ja obskuuria juuri sellaisella tavalla joka on ironista koska se tuntuu olevan sitä minkä vuoksi postmodernismi nähdään roskana. Helpoin tapa korjata ajattelua on ajatella, että postmoderni hylkää modernin projektin eli uskon tiedon kasvuun ja kasaantumiseen ja ihmisen kykyyn viisastua lisääntyvän tiedon ansioista. Itse asiassa tässä vainon parantamisesta puhuva arvottava puhe on itse asiassa ei-postmodernien elementtien tuomista kontekstiin. Identiteettipolitiikkaa postmoderniin sotkeva on liiaksi essentialisti. Toki näissä voi silti olla sama kuin Nietzschessä. Filosofit eivät ole sanoneet mitään mutta joku oppimaton nyylä teiniangstissaan kuvittelee harhaisesti olevansa niin kova ubermench ja nihilisti. Tällöin vika ei tietenkään ole Nietschessä vaan siinä että tämä teinipoika ei ole häntä ymmärtänyt. Asia ei muutu viisaudeksi sillä että joku kritisoi teinipoikaa glorifioiden kritiikkinsä kohteen joksikin kunnioitetuksi filosofiksi. Sillä tässä tehdään sama ymmärtämättömyysvirhe kuin se teinipoikakin.

Nämä virheet olisi yleensä helppoja korjata ihan vain lukemalla asiasta jotain yksinkertaisia avustavia teoksia. Sellasia jotka eivät ole lähtökohtaisesti sellaisia joiden tehtävänä on lytätä postmodernismi. Yleensä ottaeen lukeminen kannattaa aloittaa jostain tulkintaa helpottavasta oppaasta joka ei kritisoi vaan kuvaa mitä tyypit ajattelevat. Sen jälkeen kannattaa lukea filosofin itsensä sanomisia. Ja sen jälkeen kannattaa tutustua kritiikkiin. Sillä jos hyppää suoraan kritiikkiin voi käydä niin, että käteen tarttuu sama kuin evoluutiokritiikin kohdalla. Kreationistikirjan lukemisen jälkeen sinulla on useita vääriä käsityksiä siitä mitä evoluutio ylipäätään tarkoittaa. Etkä tiedä tätä koska opiskelu vaatisi ymmärrystä jota sinulla ei ole kun et ole lukenut niitä kirjoja joissa on se mitä evoluutiosta oikeasti sanotaan.

Nyrkkisääntönä onkin että jos et ole lukenut tätä prosessia tässä järjestyksessä kritiikkiin asti, sinulla ei ole mitään validia mielipidettä edes kritisoida. Sinulla on enemmän tai vähemmän ei-oppinut ja perusteeton mielipiteily. Sellaisella ei ole sijaa minun arvostamassani modernissa maailmassa jossa rationaalisuus ja objektiivisuus ja asioiden kuvaaminen oikein ovat kaiken ytimessä. Jos et kannata näitä voit saman tien olla postmoderni itsekin. Olet ainakin relativisti.

---

Viitteet:
Michel Foucault, “Discipline and Punish” (1975) [suom. ”Tarkkailla ja rangaista”]
Stephen Hicks, "Explaining Postmodernism" (2004)
Catharine A. MacKinnon, ”Points against Postmodernism” (2000)
Jacques Derrida, ”Of Grammatology” (1967)
Jacques Derrida, “Writing and Difference” (1978)
Immanuel Kant, “What Is Enlightenment?” (1784)
Immanuel Kant, ”Kritik der reinen Vernunft” (1781) [suom. ”Puhtaan järjen kritiikki”]

PIV olet hypnotisoitu

Viime päivinä on puhuttu melko paljon feminismistä. #metoo -kampanjan ympärillä kulkeva keskustelu on johtanut monenlaiseen. Muun muassa vitsailuun on liittynyt ajatus jossa tavallinen seksi menisi lomakekikkailuksi. Tässä näkökulma on ollut vahvasti sukupuolittunutta. Eli puheeseen nousee aina ajatus siitä että miehelle seksi on riski kun nainen voi haastaa oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä tai raiskauksesta.

Takana on tietenkin tunne siitä, että mies olisi jotenkin riskissä aina harjoittaessaan seksiä. Että mitä tapahtuu jos toinen seksin jälkeen vain veisikin asian poliisille. Vaikka olisi aivan normaali yhden illan suhde. Tässä kohden moni tietenkin sanoo että näin vakavasta asiasta ei kukaan laskisi leikkiä tai tekisi syytettä ilman perusteita. Mutta tämä nojaa ajatukseen naisten kaikenkattavasta hyvyydestä; Tosiasiassa ihmiskunta on sen verran suuri että joukkoon mahtuu kaikenlaisia menijöitä, myös naisissa.

Vastakkain on siis naïvi teoria jossa kaikki naiset ovat reiluja. Ja tätä taas vastustaa kyyninen ajatus jossa feministit eivät tosiasiassa vastustaisi raiskausta vaan miessukupuolta ja seksiä. Kysymyksellä on jännittäviä ulottuvuuksia.

Otetaan esimerkiksi takavuosina keskustelua herättänyt ”PIV is rape” -juttu. Eli väite jossa aina kun penis menee vaginaan kyseessä olisi raiskaus. Tämä on hyvin tiukka näkemys jossa asenne on samantapainen kuin monilla tavallisilla ihmisillä – joskin jyrkempi. Tavallisestihan ihmiset ovat sillä tavalla moralisteja että he eivät katso ihmisyksilöiden sopivuuden rajoja vaan luovat universaaleja sääntöjä. Tässä näkemyksessä keskustelussa on sen tyylisiä ajatuksia kuin että onko jonkun pussaaminen pettämistä vai ei.

Tämä PIV -artikkeli on hyvä esimerkki siitä miten kaikki ihmiset eivät ole maltillisia. Näin voi käydä vaikka feminismiäkin esitetään usein teoriana joka ajaa tasa-arvoa. Ja sen ajaminen ei voisi koskaan olla äärimmäistä. On oikeasti olemassa aina yksilöitä jotka ovat niiden pahimpien syytösten mukaisia. Tai joitakuita jotka tuottavat tämän tyylistä materiaalia siten että ne vaikuttavat olevan tälläisiä yksilöitä. Tämä osoittaa että naïvi teoria siitä että kukaan ei vaan vihaa miehiä ja miesten harjoittamaa seksiä kategorisesti on virheellinen. Sen perusta on vain siinä että suurin osa naisista ja feministeistä on täysin tervejärkisiä yksilöitä. Tästä sitten vain luodaan liian tiivis yleistys.

Toisaalta tässä on hyvä tiedostaa että usein ilmenee myös ihan sitä että syyttelijät ovat hekin olkiukottelemassa ja levittämässä näitä asioita liian pitkälle. Ja usein tämän takana on niinsanotusti kyvyttömyys ymmärtää luettua. Tästä reagointitavasta yksi varmasti helpoimmista on Catherine MacKinnon. Häntä on usein syytetty siitä että hänestäkin miehen ja naisen välinen seksi olisi aina jotain joka rinnastuisi raiskaukseen, seksuaaliseen väkivaltaan ja seksuaaliseen ahdisteluun. Hän on ollut tämänlaisten syytösten takana usein.

Hänen väitettiin sanoneen että ”All sex, even consensual sex between a married couple, is an act of violence perpetrated against a woman.” Tässä kohden Catharine MacKinnon on itse kiistänyt sanoneensa koskaan mitään tämänlaista ja esimerkiksi Snopes on ansiokkaasti näyttänyt että syytös on uutisankka, keksitty syytös. Lainauksen heittäjät eivät myöskään onnistu sitomaan näitä lainauksiaan, tietenkään, mihinkään MacKinnonin sanomiseen suoraan. Se on aina sitä että lainataan jotakuta joka sanoo hänen sanoneen jotain. Mutta missään ei ole dokumenttia, lehtihaastattelua tai kirjaa joka on MacKinnonin kädestä ja jossa olisi todella tuo mainittu asia. Ei edes kontekstista irrotettuna.

On kuitenkin tavallaan ymmärrettävää mistä tämä näkemys on syntynyt. Ihmisten idiotiasta. Ihmiset ymmärtävät vaikeasti harmaita alueita. Kun joku sanoo jotain harmaalta alueelta se tulkitaan hyvin helposti dikotomisesti mustaksi tai valkoiseksi. Tätä voidaan jopa puolustaa hienoilla ajatuksilla joiden mukaan kategoriointi on tarpeen jotta voidaan ylipäätään ymmärtää mitään. Joka on toki totta, mutta tässä unohtuu se, että vääristely, olkiukottaminen ja tarkasti määritellyn asian sisällönmuuttaminen kieltämällä alue jossa se toimii on itse asiassa kategorisen ja loogisen ajattelun antiteesi.

MacKinnonin teoksista löytyy enemmänkin ssellainen sävy että patriarkaattisessa kulttuurissa naiset opetetaan ja sovitetaan passiiviseen rooliin jossa vain miesten seksuaalisuus on aggressiivista ja aktiivista. Ja tästä syntyy asetelma jossa miehet kerjäävät ja ottavat ja naiset suostuvat tai tulevat otetuiksi. Tämä keskittyy helposti ja usein miehen halun ympärille. Tämä ei ole sama kuin se että MacKinnonista heteroseksi olisi aina raiskaus. Edes patriarkaatissa. aan se tarkoittaa sitä, että patriarkaatisa kaikkia seksiaktioita on katsottava tarkemmin. Niissä on aina epäilyttävyyttä.

Sillä ei ole mitään väliä onko MacKinnonin päätelmistä samaa tai eri mieltä. Patriarkaattiteoriaa ei tarvitse kannattaa jotta voi ymmärtää että on kaksi aivan eri asiaa (1) ymmärtää mitä MacKinnon sanoo ja olla tämän kanssa erimielinen niin että pitää käytettyjä argumentteja heikkoina kuin (2) olla tajuamatta mitä hän sanoo ja sovittaa hänen sanomisensa johonkin olkiukkoon jossa yhteistä edellämainitun kanssa on vain se, että suhde MacKinnoniin ja hänen johtopäätöksiinsä on antagonistinen.

Tässä mielessä voisikin olla tiedostavaa tajuta että seksissä on harmaasävyisiä vaihtoehtoja asiallisen seksin ja raiskauksen lisäksi. Sellaisia jotka eivät ole kumpiakaan. Esimerkiksi John Gardner on kirjoittanut siitä miten ihanteellinen seksi on kiinnostava mietittävä. Hänestä seksuaalikeskustelussa on sokeita pisteitä jotka johtuvat juuri siitä että vain tietyt näkökulmat ja niiden dikotomiat ovat vallanneet keskustelukentän.

Gardnerin juttu on herättänyt moitetta. Osittain juuri siksi että hänen huomautuksensa ovat niin osuvia. On helppoa olla dikotominen moralisti joka voi ääliömäisesti pitää joko tunteettomana tai vastaavasti epämääräistäjänä ja hyvän tekemisen vaikeuttajana jos hakee näkökulmia jotka peittyvät sen taakse kun ihmiset vääntävät siitä onko jokin partikulaari seksiaktio hyvä vai paha, hyväksyttävä vai kiellettävä. Pahaa mieltä on synnyttänyt etenkin se, että Gardner on esittänyt aivan suoraan, että naisia voimauttava politiikka on nostanut esiin aseman joka on jontanut siihen että naisia jatkuvasti esitetään jonain joilla ei ole seksuaalista agenttiutta. Josta voidaan ajatella että hän alleviivaa enemmän sitä että tämä voi jarruttaa naisten seksuaalista vapautumista. Mutta tietenkään tätä ei ole nähty tällä tavalla. Koska sehän vaatisi pyshtymistä ja ajattelua. Joka ylittäisi sen, että oma asia ja omat tavoitellut johtopäätökset on sidottu niin vahvasti yhteen että jos vastustaa ideologiaa ja sen käyttämiä keinoja vastustaisi sitä johtopäätöstä…

Itse näen että on hyvin relevanttia tiedostaa että seksiä on; (1) ihanteellista seksiä jossa on molempien suostumus ja halukkuus (2) huonoa ja indifferenttiä seksiä jossa on suostumus mutta seksi on esimerkiksi huonoa. Tai suostumus on esimerkiksi säälipanon kaltaisessa kontekstissa. Tämä ei ole raiskaus eikä ihanteellista seksiä mutta suostumuksenalaista se on ja tuomittavaa se ei myöskään ole. Vielä vähemmän kiellettävää. (3) Epämääräistä seksiä joka on kenties teoriassa suostumuksenalaista tai ainakaan ei-vastusteltua mutta takana on manipulointia ja painostusta joka ylittää reiluuden. Tätä on vaikeaa kriminalisoida, usein. (4) Sitten on raiskauksia joita tehdään tiedottomaksi juotetuille tai väkivaltaa apuna käyttäen. Tai muuta vastaavaa. Usein harmaasävyisyys liittyy kolmoskategoriaan. Tämä on se jonka pitäisi kannustaa kaikkia. Sillä suurin osa erimielisyyksistä johtuu siitä mihin tätä kategoriaa laajennetaan ja lavennetaan. Tämä on siksi eniten debatoitu kategoria. Mutta se haittaa kokonaisuuden ymmärtämistä koska kategoriat katoavat kun ei tajuta että yleensä sitä kuitenkin ollaan samaa mieltä kolmesta neljäsosasta kategorioita..

---

Lähteet:
Samuli Suonpää, "Suonpää: Suostumuslomakevitsit kertovat maailmasta, jossa mies ruinaa ja nainen suostuu"
Radical Wind, ”PIV is always rape, ok?” 
Renessanssimies, ”Uskottomuus (elostelua vai pettämistä)”
Snopes, ”Rape Seeded : Did feminist Catherine MacKinnon state that 'all sex is rape'?”
Catharine MacKinnon, ”Toward a Feminist Theory of the State” (1989)
John Gardner, ”The Opposite of Rape” (2017)

Miesvihan ja naisvihan epäsymmetrisyydestä

Nykyaika on sellainen, että aivan mitä tahansa mielipiteitä löytyy. Tässä mielessä voidaan etsiä vaikkapa radikaalifeministisiä näkemyksiä jossa penis vaginassa on aina raiskaus. Löytyy Bindelin tapaisia henkilöitä joista kaikkia miehiä voidaan pitää raiskaajina jotka tulee tappaa. Netissä kiertää myös pätkiä mallilla #KillAllMen.

Feminismin piiristä löytyy ties mitä värikästä. Jos Valerie Solanas kutsuu miehiä "käveleviksi dildoiksi", se mahtuu feminismin kirjoon. Ja samoin jos vastaan tulee jotain Sally Miller Gearharteja joiden mielestä ihmiskunnan sukupuolijakaumaa tulee muuttaa niin että vain 10% on miehiä, on selvää että kyseessä on sellainen naiseuden puolustus joka muistuttaa lähinnä käänteistä sovinismia. (Ja tässä mielessä jokaisen sovinistin tulisi ottaa opikseen miltä tuntuu olla tällä puolella leimaavia lausuntoja.)

Näiden takana kuitenkin jännittävä piirre; Mistä näitä linkkejä löytää. Kun katsoo feministien ryhmiä, niissä enemmänkin teeskennellään että tämänlaisia videoita ja mielipiteitä ei edes ole olemassa kuin jaettaisiin niitä. Niitä löydetään ennen kaikkea antifeministien sivujen kautta. Nykyaikana on yksinkertaisesti kannattavaa etsiä "vastapuolelta" näkemyksiä jotka ovat mahdollisimman radikaaleja ja mielipuolisia ja jakaa niitä. Tätä kautta voidaan tietenkin uhriutua tehokkaimmin. Siksi monissa näissä jaoissa onkin ns. Poen laki vahvana. (Toisaalta paljon miesvihaa jakava nimimerkki "Berta Lovejoy" on trolli. Ja hänkin menee usein näihin listoihin mukaan.)

Tässä mielessä tilanne on tietenkin sama monessa muussakin asiassa. Moni uskovainen varmasti kokee vieraantumisen tunteita kun heille hierotaan naamaan asioita mallia "fundies say the darnest things". Tässä kohden on tietenkin syytä tiedostaa kaksi asiaa; (1) Se, että äärimmäisiä uskovaisia on ja he ovat ongelmallisia kaikille ihmisille (2) tämä on kaukana keskivertouskovaisesta.

On syytä käyttää "Tämä Päivä" -blogin hyvää nyrkkisääntöä : "Olen tehnyt päätöksen: tästä eteenpäin kun kuulen jonkun olettavan ääriliikkeen edustavan jotain muuta kuin nimenomaista äärilaitaa, pidän näin olettavaa ihmistä ideologisena valehtelijana." Tämä on tärkeä ohjenuora koska ihmisillä on liian helposti käynnistyvä laitteisto sille että joko (1) äärilaita ei edusta sitä omaa ideologiaa lainkaan tai (2) tämä äärilaita edustaa sitä vastustajan ideologiaa liiankin hyvin. Kumpikin näistä on virheellistä.

Feministien parista onkin vaikeaa löytää kovin suosittuja miesvihasivustoja joissa on miesvihayhteisöjä. Naisvihan puolelta tälläisiä sitten löytyykin. Ja tämä epäsymmetria on mielestäni mainitsemisen arvoinen asia.

Onkin hyvä tiedostaa että ääripäistämistä tapahtuu hyvin helposti.

Takavuosina tapahtui sellainen kovasti keskustelua herättänyt tapaus kuin "Gamergate". Tämä koostui pääasiassa kahdesta hyvin erillisestä ilmiöstä. Anita Sarkeesianin videopelikritiikistä jossa peleistä etsittiin seksismiä. Ja toisaalta Zoë Quinnin väitettyyn pelijulkaisuun "reittä pitkin". (Muitakin asioita ryöppyyn toki liittyi.)

Tässä kohden feministiset tahot ovat tuominneet metelöinnin pelkästään seksisminä. Kuitenkin osa on selvästi mennyt mukaan ryöpytykseen sitä kautta, että he ovat vihanneet korruptiota. "Tämä Päivä" -blogi kuvantaa tilannetta seuraavasti. Monille kohun syy oli se, että "Zoe ei ole varsinaisesti mikään viaton uhri. Hän teki huonon pelin (oikeasti: Depression Quest on tylsä, hankala pelattava eikä herätä mitään laajempaa ymmärrystä masennuksesta, eikä ajatuksiakaan) ja sai sille palstatilaa ja huomiota seksillä. Lisähuomiota hän hankki tekaisemalla uhkailuja ja toimimalla kaikin puolin epämiellyttävällä tavalla. Koko tapahtumassa on kyse lahjonnasta ja journalistisen eettisyyden puutteesta pelijournalismissa, ei naispuolisten pelinkehittäjien vihasta." Tässä kohden kyseessä voi tietenkin olla se, että on uskottu heppoisia lähteitä, kuten entisiä poikaystäviä ja vastaavia. Mutta moni on tässä tapauksessa silti vastustanut korruptiota. ; On syytä erottaa että vaikka kyseessä olisi huono lähdekritiikki, niin se kertoo enemmän siitä että ei osata seuloa faktaa fiktiosta kuin siitä että tässä kaikki vihaisivat naisia.

Toisaalta Anita Sarkeesianin kohdalla haasteena on ollut se, että Sarkeesian on hakenut peleistä jotain jota niissä ilmiselvästi on. Eli seksismiä. Mutta hän on toisaalta prosessissa selvästi pelannut pelejä huolimattomasti ja on joskus taipunut esittämään epätotuuksia ja puolitotuuksia. Toisaalta moni on sekoittanut Sarkeesianin harjoittaman kulttuurikritiikin sensurismiin. Sarkeesian ei ole halunnut sensuroida pelejä siksi että niissä on seksismiä. Hän on vain tuonut esiin sitä miksi hänen mielestään niissä on seksismiä. Tässä mielessä olen itsekin Gamergaten aikana nostanut esiin joitain asiavirheitä joita Sarkeesian on tehnyt "Assassin's Creed" -peleistä. (Pelisarjan, "josta tiedän vain kaiken".) On tavallaan ikävää että tämä yhdistetään suoraan naisvihaan. Kulttuurikritiikin kritiikkiä voi tehdä ilman naisvihaakin. (Lisäksi Sarkeesianilla on toki aika hyviäkin huomioita peleissä olevasta seksismistä. Jos väittää että joku "Lollypol Chainsaw" ei ole seksistinen niin "just joo". On sitä silti kiva pelata!)

Tässä mielessä gamergateen liittyen on tehty tiivstelmiä myös feministien puolella. Mutta kuitenkin samalla on hyvä havaita että osa gamergate -kritiikistä oli hyvin omituista. Kun esimerkiksi "Assassin's Creediä" pidettiin seksistisenä, oli osalla "pelaajista" sellaista ideaa kuin että asiaan tulee reagoida piirtämällä pilakuvia joissa AC2 suunnittelussa mukana olleen naissuunnittelijan päälle ejakuloitiin. Tämänlaiset lausunnot ovat sitten sellaisia, että niitäkin löytyy  feministien sivustoilta samasta syystä kuin feministikriittiset sivustot jakavat sitä materiaalia jota laitoin tämän blogitekstin alustukseksi. Mutta toisaalta niille löytyy myös omia ryhmiä jotka selvästi kokevat tämänlaisen jotenkin voimaannuttavana. Näiden ryhmien olemassaolo on se ero. Jokaisessa ideologiassa on hulluja. Oleellista on katsoa että saavatko nämä hullut suosiota vai hävetäänkö niitä. (Feministiryhmissä usein jopa ihmetellään että onko niitä miesvastaisia tyyppejä oikeasti muka edes olemassa.)

Tämänlainen toiminta tuo vahvasti mieleen internetlain nimeltä Lewis's Law ; Eli feminismiin tulevat kommentit ovat hyvä selitys sille miksi feminismiä tarvitaan. Näiden päälle-ejakuloivien olemassaoloa on turhaa kiistää. Samoin kuin on hieman erikoista väittää että tämä on kuvaus koko yhdestä puolesta. Olemme vain jostain syystä taipuvaisia tekemään tämänlaiset väärät yleistykset.

Lopputiivistelmä;

Monelle miehelle feminismi on käytännössä sitä että joku moralisti tulee ja vie heiltä pornon. Ja tältä se saattaa tosiaan joskus tuntua. Feminismissä onkin kieltämättä mukana tahoja ja näkemyksiä jotka tekevät feministeistä joissain aiheissa vahvoja liittolaisia fundamentalistikristittyjen seksuaalimoralistien kanssa. Osa feministifilosofeista onkin pornografiavastaisia. Esimerkiksi Catherine MacKinnon on omistautunut asialle. (Joskin hänellä on minustakin ihan hyviä pointteja seassa.)

Tässä saattaa helposti unohtua se, että ihminen harvoin nousee puolustamaan asioita joita ei koe omaan viiteryhmäänsä. Ja näin saattaa unohtua se, että feministeistä osa ei edes ole pornografiaa vastaan. Olen esimerkiksi itse henkilökohtaisesti keskustellut viime aikoina ärjymaineisen feministin kanssa. Ja hänestä pornografia ei ole ongelma ; Ja jos katsotaan esimerkiksi videochateissa työskenteleviä, hän ei vastusta ilmiötä siksi että tissien näyttäminen olisi väärin. Vaan sen vuoksi että niissä työskentelevät naiset ovat usein alipalkattuja ja joku muu käärii voitot näyttelemättä itse.

Sama on tietenkin mukana vahvasti koska on usein vaikeaa erottaa pornon kritisointia ja pornon sensurointia jotka ovat astetta eri asia. Toisaalta itselleni on miehenä ollut jotenkin liiankin helppoa vain ohittaa naisvastaiset meemit idiotismina joka ei edes tarvitse kommentointia. Oletuksena että kaikki osaavat vain erottaa sen mikä on kriittistä kommentointia feminismiin (jota kyllä teen), mikä feminismivastaisuutta (jota en koe olevani, olen aika neutraali ja etäinen feminismiin) ja mikä naisvihaa (josta pitää irtautua täysin ja jota täytyy vastustaa).

Että ei minun miehenä "tarvitse irtautua tuollaisesta". Ikään kuin asiassa olisi jotenkin kyse minusta ja identiteetistäni. Tosiasiassa näissä jutuissa kyse on siitä että nettimeemin näkee joku 11 -vuotias tyttö jolla olisi muutakin tekemistä kuin törmätä asennevammailuun. Asennevammailu loukkaa. Itsekin tiedostan miten aikuisena ihmisenä ärsyttää törmätä uskonnottomista tehtyihin lausuntoihin. Nämäkin iskevät identiteettiin. Toisaalta uskonnottomuus on siitä kätevä piirre että se on hankittu ominaisuus. Ja sen voi tätä kautta laittaa piiloon. Sitä voi mennä kaappiin asian kanssa, tarvittaessa. (Teinkin näin pariksi vuodeksi saatuani ensimmäisen tappouhkauksen, jonka takana oli niinkin hienostunut syy kuin väärä mielipide evoluutioteoriasta. Aloin tekemään jotain muuta, kirjoittamaan hikipediaa, aivan puhtaalta pöydältä.) Sukupuoli on tässä hieman kuin ihonväri. Sitä on paha laittaa kaappiin ja teeskennellä muuta ilman että joku tulee vinoilemaan siitäkin.

Kiusaaminen on kiusaamista ja sitä tulee vastustaa siksi että se on kiusaamista. Sen sijaan usein tartumme omaan identiteettiimme ja mietimme kuka on puolesta ja kuka on vastaan. Emme katso mitä ihmiset tekevät, vaan sitä että "ei minua voi sekoittaa tuohon". Intoudumme helposti liikaakin omista poliittisista vihollisistamme, niin että huomiomme kääntyy pois muista asioista.

Pornon tuomitsemisnäkökulmat

Katsoin "Bound" -elokuvan. Siinä oli näennäisesti aiheena sadomasokismi. Elokuva oli kuten kaikki muutkin eroottiset tai pornografiset tai sellaisella leikittelevät elokuvat jostain syystä ovat. Eli aika huono.

Tarina meni suunnilleen siten että tylsää seksielämää viettänyt nainen heittäytyi seikkailuun ja dominantin miehen hallittavaksi. Tämä on aluksi jännittävää, kun ilmeisesti silkkisistä silmälapuista ja hitaasta ja hellästä rakastelusta koostuva sadomasokismi tekee naisesta seksipalvelujen kohteen. Sitten nainen voimaantuu ja hallitsee miestä ja ryhtyy dominanaiseksi. Elokuvan keskushenkilö oli nainen ja asiat kuvattiin naisnäkökulmasta. Tämänlaatuinen pseudosadomasokismi ei ole "50 shades of Greyn" jälkeisessä maailmassa täysin tavatonta.

Pornografiaa vastustetaan kohtuu usein. Mutta kaikki vastustus ei ole tehty samasta muotista; Niistä ensimmäinen on ennen kaikkea uskonnoissa ja loput feminismissä. Ja ne ovat tämän elokuvan tulkinnan kannalta kenties oleellisempia.
1: Varmasti perinteisin pornon kieltäminen koskee suoraan sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta. On ajateltu että olisi määritelty sukupuolielinten oikeinkäyttö ja kaikki tästä poikkeaminen masturboinnista ehkäisyn kautta pornografiaan on kiellettyä tai ainakin moraalitonta.
2: Ajatellaan että Catherine MacKinnonin tyyliin että pornografia on itsessään naista alistavaa ; Jo pornon tekemisen aktio alistaa naista. Porno ei vain raportoi ja kuvaa maailmaa ja tapahtumia vaan se luo konventioita. Pornossa usein keskitytään naisruumiin yksityiskohtiin ja miehet häivytetään, naiset esineelistetään ja erotisoidaan katsojan, joka on oletetusti heteroseksuaali mies, tarpeiden tyydyttäjäksi. Välineeksi ja joksikin jonka ruumista hallitaan.
3: Pornografiasta seuraa asenteiden romahtaminen ja sitten moraalikatoutunut ihminen kohtelee naisia tosielämässä kuten heitä kohdellaan pornoelokuvissa. Anne Eatonin mukaan tämä voi tarkoittaa vaikka sitä että yhteiskunanssa olevat yleiset asenteet naisia kohtaan heijastetaan pornon taakse, ja kaikki nämä asenteet eivät ole terveitä. Ja sitten pornon näkemisen jälkeen ihmiset ajattelevat että naiset toimivat noin ja näin porno vahvistaa sitä sosiaalista rakennetta joka ne on luonut.
4: Ajatus siitä että porno on itsessään genre jonka tuomitseminen kategorisesti ja sellaisenaan ei ole järkevää. Sen sijaan on katsottava miten porno on tuotettu. Onko sen valmistamisessa ollut alipalkaamista tai pakottamista tai siihen rinnastettavaa hädänalaisen aseman kuten köyhyyden hyväksikäyttöä.

"Bound" oli siitä mielenkiintoinen että se oli selvästi täynnä jonkinlaisia pornokonventioita jotka on suunnattu naisille. Näitä pidetään helpommin voimaannuttavina. Tämä emansipoitumisen henki oli tuossa pseudosadomasokistisessa elokuvassa jopa sen alleviivattu sanoma. (Se kertoi itse asiassa tarinaa jossa tylsyydestä voidaan vapautua sadomasokismilla jossa alistuva on harjoitteleva ja dominantti on sitten se joka on vapautunut vielä enemmän. Tämä osaltaan kertoo miten vieraantunut oikeasta sadomasokismista tämä naispornon muoti on.) Niissäkin kuitenkin kuvataan miehiä ja naisia esineellistävässä konventiossa. Jos MacKinnonin argumentit osuvat naisten esineellistämiseen niin näissä miestä esineellistetään vaikka häntä kuvattaisiin jotekin vahvana. Ja maskuliininen mies dominoivana naisenhakkaajana on sekin kulttuurinen konventio ja negatiivinen stereotypia jota elokuva voi sitten vahvistaa Eatonin malliin.

Kenties järkevintä on kuitenkin nähdä että tämänlainen massakulttuuri on lähinnä huonolaatuista viihdettä. On eniten syytä miettiä miten se on valmistettu. Tämä on toki siitä ikävä että sen pohjalta on vaikeaa vetää kategorisia lauseita joita kirjoittaa bannereihin ja marssia vastustamaan tai puolustaman. (Uskovaiset, feministit kuin monet muutkin kaipaavat ennen kaikkea helposti kuvattua ja ymmärrettyä että kategorisesti pahana kuvattua vihollista...)

Saisiko A -oikeudet?

Rosa Meriläinen kirjoitti siitä miten naisia voi alistaa pelkällä katseella. "Useimmiten arvioinnin kohteeksi joutuvat nuoret kaunottaret. Edes sinkkubaarissa se ei olisi onnistunut flirttiyritys, vaan moukkamaista käytöstä. Kokoustilanteissa, toimistoissa, lounaspalavereissa - se on yksiselitteisen halveeraavaa. Naisen ulkonäön mittailu ei kuulu tilanteisiin, joissa tasaveroiset ammatti-ihmiset kohtaavat. Se on tekniikka, jolla nainen saadaan kiusaantumaan. Se on menetelmä, jolla nainen tehdään tietoiseksi omasta normista poikkeavasta sukupuolestaan. Se on keino, jolla naisesta tehdään objekti ja esine."

Tässä kohden kysymys on tietysti siitä missä menee flirtin ja seksuaalisen häirinnän välinen raja. Ja tätä rajaa ei ole helppoa vetää. Esimerkiksi itse olen ollut varsin kiusaantunut naisten katseista. Ymmärrän miten se voi olla todella häiritsevää. Ero häirinnän ja flirtin kanssa on olemassa. Vaikka usein onkin hyvin erilaisia näkemyksiä siitä oliko jokin tilanne flirttiä vai ei. Mutta tässä tuijotuksessa kysymyksessä ei kuitenkaan ole "vähemmistösukupuoliasia". Kysymys on seksuaaliasiasta. Ja tämän toditaa juuri se, että katseen kohteeksi ei päädytä kiipijyyden vaan ulkonäön vuoksi. (Kuten Meriläinen omassa kolumnissaan tiedottaa.) Tilanne näissä kysymyksissä on kuitenkin hankala. Sillä vaikka seksualisointi on ahdistavaa, sen puute on myöskin ahdistavaa. Itseänikin loukkaa se, että näitä häiritseviä tilanteita on tullut vastaan niin vähän.


Vääristeleminen on helppoa.
Esim ; Viaton satufantasia on
helppoa muuttaa pervoksi.
Ja suoraan valehtelematta yhtään.


Seksuaalinen esineellistäminen luokittelee ja tätä kautta on ikävää kahta kautta. Ja tätä monimutkaisuutta voisi kuvastaa vertauksella. Olo voi olla vähän kuin trendihomolla joka nuorena joutuu väistelemään kiusaantuneena Rosa Meriläisen himokkaita katseita. Ja sitten se ihailu loppuu - vaikka tyylitaju kasvaakin samaa tahtia kuhin vatsa. Eikä ole miellyttävää sekään, kun ei imarrellu mieli niistä katseista joita ei edes ole! Ei ole ihmisen koskaan hyvä.

Tapahtuu yhtä niin katuu ja tapahtuu toisin niin katuu. Ulkopuolisen on vaikeaa toimia oikein. Jos mies flirttailee, hän katuu. Jos ei flirttaile, hän katuu myös. Samoin jos nainen on flirtin - tai ainakin liiallisen flirtin - kohteena hän kiusaantuu ja vaatii katumusta. Mutta jos ei saa yhtään flirttiä, se on loukkaavaa. Ja halutaan "muille flirttailijoille" asiaankuuluva rangaistus.

Ja kyllä. Miesten käytöksestä valittajat voivat olla joskus niitä jotka ovat "oppineet tavoille vasta kypsinä aikuisina". Eli he ovat nuorempana saaneet imartelevaa kohtelua ja sitten kun se loppuu, pahastutaan pinnallisuudesta. Omaa statusta muiden naisten silmissä voidaan korostaa (a) alleviivaamalla avioliittostatusta ja toisaalta (b) alleviivaamalla feministi -identiteettiään, joka antaa mielikuvia aktiivisesta älykkäästä ja itsenäisestä naisesta. Ja voipa joku tietysti korostaa omaa haluttavuuttaan oman miehensä silmissä vetoamalla mustasukkaisuuteen.

Tämä ei tietysti lopeta seksuaalisen häirinnän pahoja puolia. Ja tässä onkin itse asiassa se syvin ongelma. Asioihin ei näytetä suhtautuvan kohtuudella. Ne tahot jotka hyötyvät tästä ovat pikkusieluisuus ja röyhkeys. Pikkusieluiset voivat ottaa saamaansa mitä tahansa kohtelun esille ja saada tästä valtaa valittamalla, kun esimerkiksi johtajan viaton flirtti muutetaan seksuaaliseksi häirinnäksi. Ja toisaalta röyhkeä pomo voi olla ties miten rasvainen ja silti aina selittää että hänhän vain harjoitti viatonta flirttiä.

Tähän yleisenä nyrkkisääntönä pidetään feministien puolella reduktiota. Sen perusideana on se, että seksuaalinen häirintä redusoi kun taas flirtti ja erotiikka ottavat ihmisen kokonaisvaltaisesti. Tämä on pohjimmiltaan ajatustenlukukykyä vaativa erottelu, jossa on kuitenkin sen verran fiksu huomio että jos omissa asenteissa nainen on vaginankantoteline johon on kiinnittynyt loismaisella tavalla ns. "persoonallisuus" niin kannattaa miettiä onko toiminta kenties vain itsekästä paneskelunhalua. Mutta koska tämä vaatisi itsereflektiota johon ihmiset - olipa feministi tai sovinisti - eivät yleensä ole halukkaita. (Koska vain toisen analyysillä voi saada valtaa ja luvan raivota. Itsereflektiossa voisi joskus joutua häpeämään tai ainakin tunnustamaan olevansa kusipää eikä se joka on moraalisesti puhdas ja tätä kautta yliasemassa.)

"Panuhuoneessa" Höglundilta löytyy tähän erikoinen kannanotto. Hänen näkemyksestään saa sen huomion että feminismi toimii kenties naisiin, mutta miehiin se ei ainakaan toimi. "Jo pari vuotta sitten olen antanut tällaisille häiskille ohjeeksi seurata rohkeasti siittimensä ääntä ja tehdä ehdotuksia sellaisille tytöille, joiden kanssa on mukava olla ja joiden kanssa tekee mieli olla sukupuoliyhteydessä, vaikka näillä ei olisikaan samanlaisia harrastuksia eikä sitä kymppiriviä todistuksessa." ... "katkerat eukot tulevat tietysti tänne inttämään, että jo yläasteaikoina niitä kirjojen kanssa viihtyviä nörttejä muka kiinnostivat vain luokan kaunottaret. Ei pidä paikkaansa. Koska tällaisille pojille oli tolkutettu, että seksiä pitää harjoittaa vain rakkaudesta ja että rakkauteen tarvitaan mahdollisimman samanlainen ihminen, he koettivat saada huomiota niiltä kympin tytöiltä. Kympin tytöt elivät kuitenkin kaikki jo puoliksi koulumaailman ulkopuolella ja heillä oli yleensä jo kaksikymmentä täyttäneet poikakaverit. Niihin mukaviin ja nörttiäkin ihmisenä kohteleviin tuleviin hoitsuihin ei uskallettu ihastua eikä heille tehty ehdotuksia, vaikka kuinka olisi nörttipojankin mieleen, että tuollaisen kivan tytön kanssa olisi seksikin varmaan luontevaa eikä ollenkaan ahdistavaa. Kas, nörttihän olisi siinä seurannut sitä siittimensä ääntä, mutta juuri tätähän hän ei saanut tehdä, kun se olisi ollut niin kauheaa tyttöjen hyväksikäyttöä."

Tämä on ainakin rakentavampaa kuin kaiken miehen seksuaalisuuden demonisointi nykymallilla, jossa eivät hyödy ketkään muut kuin ne ihmiset joiden olisi kenties parasta mennä itseensä häpeämään eikä koskaan enää tulla ulos. Ja vaikka luulisi että tämä tilanne olisi vaikeinta "harmaan sävyn alueilla", niin tosiasiassa teema jossa tämä ongelma nousee kaikista vahviten esiin on pornografia. Sitä ei millään tavalla voi pitää kohteliaimpana seksuaalisuuden muotona.

Esimerkiksi Catherine MacKinnon on tuominnut pornografian luettelemalla siihen liittyviä piirteitä. Hän korostaa että pornografia redusoi ja väärin konstruoi naisen.; MacKinnonin mukaan pornofrafia tarkoittaa sitä että nainen esitetään kuvin, sanoin tai muutoin hänet tavalla jossa on mukana seuraavia piirteitä.
* Nainen on esitetty eihumanisoituna, eli hän on seksuaaliobjekti ja rinnastuu itsetyydytysvälineeksi.
* Naisia on esitetty seksiobjekteina jotka nauttivat nöyryytyksestä ja kivusta.
* Nainen esitetään kohteena joka nauttii raiskauksesta, insestistä tai muusta seksuaalisesta hyökkäyksestä.
* Naisia esitetään sidottuina, leikeltyinä tai pahoinpideltyinä, fyysisen väkivallan kohteina ja uhreina.
* Naisia esitetään asennoissa jotka korostavat alisteista asentoa. Palvelijana tai muuten nöyryytettynä ja päihitettynä.
* Nainen redusoidaan vaginaan, rintaan, takamukseen tai muihin ruumiinjäseniin ja nainen on vain näiden osien kantaja.
* Naiset penetreoidaan esineillä tai eläimien kautta.
* Naiset esitetään dehumanisoituina nöyryytetyinä, kidutettuina tai heidät on esitetty likaisina, verta vuotavina ja muutoin tilanteessa joka tekee näistä seksuaalisen.
* MacKinnon korostaa että jos mies, transseksuaali tai lapsi on naisen sijassa, se on myös pornografiaa. Nainen on siis perusyksikkö ja tämän korvaaminenkin muistuttaa jotenkin naisesta.

Ylläolevaa listaa katsoessa ei ole tietysti vaikeaa nähdä että pornografia on kamala asia. Sen ongelma vain on se, että jos katson pornosivutoja, on itse asiassa hyvin vaikeaa löytää MacKinnonin määritteet täyttävää pornoa. Porno on siis määritelty pahaksi joka eroaa voimakkaasti siitä mitä pornografian nimellä kulkeva "alakulttuuripiiri" toimii? Joko MacKinnonin kuvaus pornosta on oikea, jolloin se kuvaa varsin marginaalista ilmiötä. Tai sitten MacKinnonin kuvaus pornosta ei osu kohteeseensa. - Riippuen siitä otetaanko ilmiö joka yleensä käsitetään pornoksi ja haetaan tälle ilmiölle kuvaus jotta sitä voidaan ymmärtää. Tai sitten määritelmä otetaan perutaksi ja tästä lähdetään etsimään kohteita jotka osuvat siihen. - MacKinnonin kannalta ongelmallista on se, että hän väittää että pornografia konstruoi väärän kuvan naisista joten on luultavaa että hän on ottanut pornon tarkastelun ja ymmärtämisen kohteeksi tai hän ainakin käyttää määritelmäänsä kuin se olisi kuvaus yleisestä ilmiöstä.
1: Jos hän ottaisi asian muuten, MacKinnonin kuultaisiin kertovan siitä miten valtaosa pornosta on erotiikkaa joka ei täytäkään hänen määritteitään. Tätä emme häneltä kuule, vaan vaatimusta sensuuriin, joten on käytännössä selvää että mistä tässä on kykymys ; Ensin määritellään kohde ja sitten kritiikin kohteelle tehdään väkivaltaa laittamalla se luokitteluvankilaan jossa tätä olkiukotetaan. Eli tässä väärinkonstruoidaan pornografia ja tätä kautta leimataan ja tehdään väkivaltaa niille ihmisille jotka sitä ei MacKinnonin pornografiamääritelmää täyttävää pornoa seuraavat pornonkatsojaenemmistöt katsovat. MacKinnon tuomitsee siis itsensä omilla kriteereillään. En väsy koskaan tämänlaisille ihmisille nauramiseen.
2: Tosin tässä pahuusasiassa on tietysti poikkeuksena porno jossa kuvataan naisten itsetyydytystä. Se, että nainen käyttää dildoa ei nähdäkseni ole kovin vakavaa dehumanisointia. Ellei sitten ole liikkeellä asenteellisesti tavalla jossa on jo valmiiksi päättänyt että mitään asiallista tapaa kuvata seksiä valokuvin tahi muutoin ei ole.

Pornografia onkin siitä erikoista, että moni vastustaa sitä sen takia että sen ääripiirteet joihin MacKinnonin näkemys osuu, voi johtaa väkivaltaisuuden lisääntymiseen tai koska porno redusoi naisen lisääntymiselimistökseen. Tässä on taustalla relevantteja pelkoja, jotka koskevat kuitenkin aika marginaalista ilmiötä. Nämä vain määritetään yleiseksi. Itse olen toki kiinnostuneena odottamassa milloin ruokaohjelmat ja vastaavat kielletään koska ne redusoivat ihmiset ruuansulatusjärjestelmäkseen. Tätä ei tietysti tapahdu, joka kertoo siitä että seksiin liittyvät ruumiintoiminnot ovat oleellisesti erilaisempia kuin muut ruumiintoiminnot. Eli kysymys ei ole reduktiosta vaan reduktiosta tiettyihin asioihin. Tämä on valitettavasti moralismia, sitä jota feministit eivät tunnusta olevansa kun vastustavat pornoa. Eivät vaikka tässä kyseisessä aiheessa heidän kieltään kuvaakin vankka yhteys kristilliseen patriarkaaliksi miellettyyn moralismiin.
1: Carl Schmitt olisi varmasti ihmeissään siitä miten hänen huomionsa pätevät yhä tänäkin päivänä ; Hän nimittäin analysoi poliittisia tekstejä 1920 -luvulla ja hän havaitsi että politiikassa käsitteet ovat yleensä ottaen maallistuneita teologisia käsitteitä. ; Toki nykyään ollaan ovelampia ja asennekuvauksille voidaan antaa erialisia nimiä. Konseptit ovat yhä uskonnollisia. Arvon uusateisti Hitchens esitti Schmittin linjoilla laajemmin arvokeskustelusta ja politiikasta ja sanoi että "religion poisons everything". Kysymys on juuri samasta asiasta.

Ilmiö on juuri sama mikä on flirtin ja seksuaalisen häirinnän välillä. Pahimmalla kohkaamisella saa eniten julkisuutta. Röyhkeimmälle toiminnalle saa oikeutusta kun se voi piiloutua "vähemmän vakavan" suojiin - joka taas onnistuu koska hienohelmojen kohkaamista on niin paljon että aidostikin röyhkeät tapahtumat "hukkuvat kohinaan".

Onko Joulu vaientava ja lannistava sananvapaudenrikkomisjuhla?

Joulua voidaan ehdottomasti pitää ihmisten ilmaisun muotona. Siihen kuuluu monenlaista joululauluista lahjojen jakamiseen. Kuitenkin joulu on yksineläville tunnetusti vaikea juhla. Koska joulussa perhe, sosiaalisuus ja yhdessäolo ovat toistuvia teemoja, yksilelävät ovat eräällä tavalla jouluna tavallistakin enemmän yksin. Eksistentialistisesti sanoen ; Joulu on aikaa, jolloin jonkun paikallaolon puute on alleviivattua.

Joulua voidaankin pitää normatiivisena juhlana johon liittyy (a) kaupallinen intressi (b) "oikean elämäntavan" ja tähän liittyvän arvomaailman syöttö yhteiskunnalta (c) mukana on jopa uskonnollinen teema joka korostaa että joulu on nimenomaan kristillinen juhla ja jota silti pidetään yhteiskunnan asiana joka määrää kaikkien loma-ajat.

Joulua korostetaan ja sen viettäminen aletaan jouluvalmisteluilla, jotka alkavat jo lokakuun puolella ; Kuudennes ellei peräti viidennes vuodesta menee joulun läsnäoloon. Joulu lisäksi lannistaa yksinäisiä ja niitä jotka eivät suostu elämään tähän tapaan. Jos ei lähetä joulukortteja tai joululahjoja, tätä paheksutaan. Ja jos on yksin vasten tahtoaan, yksinäisyys korostuu ja joulu esittääkin heille vain kysymyksen siitä että "kuka ei kuulu joukkon"? Joulu siis ajaa normatiiviseen yhteen elämänmuotoon ja rajoittaa muita elämäntapoja, pitäen niitä halveksuen pinnallisina, itsekkäinä. Tai vielä pahemmin ; Kohdistamalla sääliä niihin jotka eivät elä "oikein". ~ Joulu on siis toki itsessään ilmaisu, mutta voidaan sanoa että se on vaientava ilmaisu. Ja jokainen sensuristinen voima ilmaiseekin aina vaientamisen jotenkin. Valtapyrintö ei muutoin voisi levitäkään. Näin ollen sananvapaus ei koskisi joulua.

Ajatus siitä että joulu olisi sananvapauden rikkomista voi tuntua ihmeelliseltä. Mutta filosofia on ihmeellistä. Ja ihmiset ovat vielä filosofiaakin ihmeellisempiä. Ylläolevan logiikan kaltainen ajatusrakenne on nimittäin toistuva kun käsitellään pornografiaa. Kuuluisa feministi Catherine MacKinnon on nimittäin esittänyt että pornografia ei ole ilmaisuvapauden piirissä, koska se vaientaa.

MacKinnonin ajatus lähtee siitä aivan järkevästä lähtökohdasta, että ihmisten puhe vaikuttaa maailmassa jotenkin. Sana on abstraktio joka voi olla deskriptiivistä, kuvaileavaa. Mutta se myös kertoo siitä millaista maailman pitäisi olla. Lisäksi se pitää sisällään tulevaisuutta ; Esimerkiksi lupaus on väitelause tulevaisuudesta. Se ei ole teknisesti ottaen deskriptiivistä, koska lupauksia voidaan pettää ja tulevaisuus on auki. Mutta sillä on kuitenkin yhteys.
1: Näin ollen esimerkiksi jos lupaan huumediilerille että jos hän hommaa minulle 9 kiloa huumeita, niin hän saa tästä rahaa. (En tiedä katukauppahintoja, mutta enemmän katutietoiset voivat mielessään kuvitella tähän jonkun sopivan summan joka tekisi kaupasta amfetamiinin hankkijalle kiinnostavan tarjouksen.) Jos olen tehnyt tämän, ja tämä voidaan toteennäyttää, on selvää että minun olisi turha saivarrella oikeudessa siitä, että en edes aikoisi maksaa tuotteesta. Että ajattelin että tehkööt vaikka "lumiukon" siitä "lumestaan".

Lupaus on aktio. Toisaalta myös vaientaminen on aktio, joka usein toteutuu sanallisesti. MacKinnonin mukaan pornografia onkin vaientava aktio. ; Jos joku sanoo että "älä kävele nurmikolla", "tupakointi kielletty", "lopeta julistaminen" tai "kerettiläiset on poltettava roviolla" on kyseessä sanallinen teko jolla ajetaan lannistamista. On selvää että osa kielloista on perusteltuja, mutta osa ei. Ne kaikki ovat silti itseilmaisevia aktioita. Sensurismi ei kuitenkaan ole sananvapautta tai ilmaisunvapautta.

MacKinnon ottaa tässä esille sen, että pornografiaa ei yleensä levitetä sillä että se olisi eettistä vaan sillä että se on ilmaisua ja siksi lain pitäisi sananvapauden nimissä antaa sille tilaa. MacKinnonista tämä argumentti ei toimi koska vaikka pornografia on itsessään fiktiota ja ilmaisua, siihen kuitenkin liittyy naista halventava aktio. MacKinnonista nainen alistetaan pornografiassa aina, koska heidät kuvataan miestä halvempina ja pelkästään halun kohteina.

Laajemmin argumentti muotoutuukin versioon jossa pornografinen ilmaisu ilmenee heteroseksuaalisella areenalla. Pornografia jo ilmetessään alentaa naista koska se saastaa naisille ominaisimpia piirteitä ja ominaisuuksia. Lisäksi pornografian tekeminen on väite siitä että tämä on luvallista ja tätä kautta se on aina yritys tehdä naisten halveksunnasta legitiimiä. Naisen osa pornografiassa on rajattu ja tietynlainen, joten se marginalisoi ja rajoittaa naisten itseilmaisua. Ja näin ollen pornografia on sensuristinen aktio. Olennaista on se, että tälle sensuurille ei ole järkevää syytä ja perustetta, eli naisilla olisi hyväksyttävää ja oikein harjoittaa ilmaisua jota porno ei salli. Eli sensurismi määritetään ilmaisuksi ja tätä pidetään itseisarvona. Sananvapauden idea halveksitaan sananvapauden nimissä. ~ MacKinnon ei siis selitä että porno aikaansaisi katsojissa latistavaa reagointia. Vaan että pornografia itsessään on latistavaa reagointia. Porno on sensuristinen aktio riippumatta katsojan reagoinneista.

MacKinnonin argumentaatio on tietysti pääasiassa poliittista. Siinä on kuitenkin selkeästi tavoiteltu filosofista argumentatiivista otetta aiheeseen. Ongelmaksi muodostuukin lähinnä se, että MacKinnonin perustelut siitä miten pornografia rajoittaa ilmaisua jäävät lähinnä poleemisuudeksi.

Voidaan esimerkiksi sanoa että pornografian tavoitteena naisten halventaminen ei ole tärkeää, vaan se on määritelmällisesti katsojan kiihottamiseen pyrkimistä. Valtaosa miehistä taas ei kiihotu naisten halventamisesta. Lisäksi katsojat, silloinkin kun pornossa on tälläinen halventava tavoite, voivat huomata sen ; Katsoja ei siis väistämättä ole passiivinen kohde jota media aivopesee ~ Itse asiassa monenlainen sensuristinen propagandakin sallitaan siksi, että vaikka moni pitää niiden tavoitteita pahoina ja väärinä, luotetaan kuitenkin katsojien omaan valinnanvapauteen ja luotetaan että he eivät kohkaa. Tämä ei toki tuhoa koko argumenttia vaan enemmänkin kontekstoi sen ; Tämän huomion jälkeen voidaan sanoa että silloin kun halventaminen on selkeää, voidaan tämänlainen pornografia kieltää. Tämä ei tarkoita koko pornogenreä, vaan tarjoaa lähinnä hyvän kulman kieltää osa pornografiasta.

Toisaalta pornon rajoittuneisuus voidaan nähdä enemmänkin tekijöiden mielikuvituksettomuudeksi kuin pornon välttämättömäksi attribuutiksi ; Onhan hollywoodelokuvissakin monesti surkea kaavamainen ja toistuva idea, jota toistetaan ja toisinnetaan. Tämä on rajoittunutta ilmaisua ja itse asiassa rakentaa katsojille oletuksia siitä mitä tulevissa elokuvissa on. Tätä pidetään kuitenkin mielikuvituksettomuutena ja massakulttuurin typeryytenä, eikä elokuvagenren itsensä sensuristisuudesta. Paskakin klisee -elokuva on ilmaisua, eikä sitä voida pitää sensuristisena vain siksi että se on kaavamainen.

Lisäksi tietynlaisuus kerto lähinnä että porno on vähän kuten muutkin genret. "Kaavan vanki". Yhden genren kieltäminen on sensuristinen aktio, joten itse asiassa MacKinnonin oma argumentti voidaan nähdä sensuristisena aktiona joka tehdään ilmaisunvapauden korostamisen nimissä. MacKinnonin argumentaation ongelmaksi voidaan asettaa "yhtä poleeminen vastapuoli" joka kertoo että MacKinnon itse syyttää pornografiaa jostain jota se ei ilmiönä väistämättä ole. Että MacKinnon itse asiassa halveksii seksiä - ja etenkin miesten spermaa - saasteena. (Koska muutoin naisen kasvoille laukeaminen ei ole häpäisevää ja saastuttavaa ; Miehille sperma voi olla arvostettavaa, eikä sitä saa verrata räkään tai ulosteisiin. Ulos laitettu siemen on tietysti katsojan stimulointia mutta voidaan nähdä myös miehen vastuunottona, naista ei haluta saattaa raskaaksi. Ja tätä listausta voi mielikuvituksekas jatkaa vastapoleemisuuksin.) Ja lisäksi hän näkee että jaettu videoitu yhdyntä ei ole oman onnenhetken jakamista sosiaalisesti, vaan jotain joka automaattisesti olisi naista, mutta ei miestä, halveksivaa.

Joulupukki joulupunastelee.
Hän ei irstaile, koska se on kaunista.

Joten, ennen kuin lukija aivan punastuu, voidaan siirtyä pornosta samantapaiseen argumentaatioon joulun kohdalla. Ja sanoa että opimme pornosta sen, että joulu itsessään on ilmaisua. Eikä sitä voida pitää pohjimmiltaan tai väistämättä sensuristisena aktiona. Jeesuslaulut ja joulukirkot eivät siksi itsessään ole ateistejen tai uskonnottomien kiusaamista. Kenties joissain yksittäisissä tilanteissa on näin. Mutta ne on tuomittava yksittäistapauksina, marginaali-ilmiöinä. Eikä tätä asennetta saa laventaa koko jouluun.

Yhteinen kiva on toisilta pois vain jos yksinäinen ei ole yksinäisyyteensä tyytyväinen. Tämä on yksinäisen ongelma, ei jokin josta yhteisö on vastuussa. Jos ei ole tyytyväinen elämäänsä, on hyvä keino yrittää muuttaa sitä. Valittaminen asiasta on kenties jopa itsessään sensuristinen aktio jolla pilataan yhteisöllisten keskenään kokemaa iloa, iloa johon heillä on lupa. Siksi on kenties rakentavinta yrittää muuttaa ensin itseään ja vasta sitten muita. Olennaista tässä on se, että joulussa ei ole kovinkaan selkeästi kysymys osallistuttamisesta, jossa yksinäinen pakotettaisiin lahjanjakopiiriin ja joululaulujen laulamiseen. Yksinäiset ovat enemmänkin pettyneitä siihen että heillä ei ole tätä sosiaalisuutta ja jotka siksi haluavat viedä ilon muiltakin pois.