Voiko John Galt puhjeta kukkaan talvella ja pelastaa yhteiskunnan austeritypolitiikalla?

 David Hume on tunnettu erityisesti induktion ongelmasta. Tässä videossa puhun hieman hänen vähemmän tunnetusta asiasta joka käsittelee käsitettävyyttä ja käsittämättömyyttä "inconceivability". Osio löytyy Humen teoksesta "Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä".

Termi on mielenkiintoinen, koska se käsittelee logiikan rajoja tavalla jossa tarvitsemme käsitteen sille, että jokin asia tapahtuu vastoin odotettua luonnon toimintaa. Termi on kätevä koska se sopii hyvin Humen moniin induktion ongelmaa käsitteleviin klassikkoesimerkkeihin, kuten siihen miten aavikolla elänyt prinssi löytää kiinteää vettä eli jäätä. Että ihmeitä joihin Humella myös oli omaa sanottavaansa. Termi on hyvin "yliluonnollisneutraali". Jopa niin että se on neutraalimpi tapa kuvata asiaa kuin sanoa ääneen että "yliluonnollisuusneutraali".

Termin ytimessä on (1) kausaatio ja (2) sellainen asia kuin loogikkojen kannattama väistämättömyys.

Humen mukaan on aivan täysin käsitettävää jos joku sanoo että puut yht'äkkiä alkaisivat kukkimaan keskellä talvea ja lopettaisivat kukkimisensa keväällä. Humen mukaan mikään looginen deduktio ei sellaisenaan todista, että tämä vaihtoehto olisi looginen ristiriita tai muuten mahdoton. Logiikan kannalta lause jossa puu kukkii keväällä on yhtä looginen kuin lause jossa puu kukkii talvella.

Nykyään, kasvihuoneiden ja ilmastonmuutoksen aikana voimme nähdä lausumaa hieman eri tavalla kuin Hume aikanaan, joka voi tylsyttää hänen pointtiaan vaikka se tavallaan vahvistaa sitä. On selvää että Hume puhuu tässä a priori -vetoisesta logiikasta jossa on premissejä ja johtopäätöksiä. Tämä on se näkökulma, ei se että "kaikki oikeasti on mahdollista".  Hume kysyy retorisen kysymyksen siitä että onko mitään joka olisi käsitettävämpää - loogisessa mielessä - kuin se että puut kukkisivat talvella ja kuihtuisivat keväisin. Kysymys on tehokas juuri siksi että se sotii kaikkia odotuksiamme vastaan samalla kun se ei sisällä loogisessa mielessä mitään virhettä.

Puun kukkimisen talvella pystyy silti visualisoimaan mielikuvituksessa hyvin. Tässä mielessä haasteeksi tulee tietenkin se, että jossain mielessä se että luonto tekee jotain, sitoutuu ihmisen odotuksiin ja kuvittelukykyyn. Jossain määrin haasteeksi tulee se, onko ihmisen mielikuvituksen raja sama kuin luonnon raja. Ja miten suhtautua siihen että puut Humen eläessä tuppasivat kukkimaan keväsin ja pudottavat lehtensä syksyisin ja ovat paljaana talvisin.

Puun kukkiminen talvella ei ole ristiriita samalla tavalla kuin väite jossa puu kukkisi ja ei-kukkisi samanaikaisesti talvella. Kun Humen kana saa joka päivä siemeniä mutta yhtenä päivänä kirveestä, ajatus maanviljelijän ja ruokinnan välisestä kausaatiosta on Humen kanan odotus maailmasta. Kana ei ehkä kykene kuvittelemaan tai ainakaan odottamaan kirvestä.

Tässä mielessä Humen lausunnosta saa tiivistettyä sellaisen pienen asian että puhdas deduktiivinen logiikka jossa mietitään premissien kautta ja odotetaan ristiriitaa ei sellaisenaan riitä kuvaamaan empiiristä maailmaa kovin hyvin.

Mutta Hume puhuu tästä kaikesta teoksessa joka puhuu kausaatiosta ja välttämättömyydestä. Ja tässä kontekstissa se on herättänyt vastustustakin. Humella on ajatus että luonnossa ei ole välttämättömyyttä. Tämän ajatuksen sisällä hyvin monet asiat ovat mahdollisia. Jopa niin paljon että syntyy outoja ongelmia kun puhutaan vaikka siitä miten suurella vastustuksella Hume suhtautui ihmeisiin. Joita hän ei selvästi pitänyt mahdottomana vaan epätodennäköisenä, joten tässä keskutelussa tämä on varmaan aika tärkeä pikkuasia mainita.

Käsittämättömyyden ja mahdollisuuden välinen yhteys on epistemologeille kiinnotava aihe. Siksi tähän onkin tarttunut esimerkiksi Mary Shepperd esseessään "An essay upon the relation of cause and effect". 

Mary Shepperd lähti siitä että jos ajattelemme että meillä on premissi siitä että luonnossa ei ole välttämättömyyksiä, voimme ajatella että tästä premissistä johdettu seuraus johtaa siihen että talvella kukkiva puu on käsitettävä, syntyy tällä Hume-tulkinnalla argumentti jossa on tavallaan ilmiselvää että kaikenlainen on mahdollista.

Shepperd lähti siitä että kenties sitä voitaisiinkin lähteä siitä että murretaan mielikuvituksen ja mahdollisuuden välistä yhteyttä. Ja tätä kautta päädytään siihen että itse asiassa talvella kukkiva puu on maksimaalisen käsittämätön. Shepperd näkee asiaa niin että jos sanoo että lähes kaikki asiat ovat mahdollisia sanoo että todellisuus ei tosiasiassa mitenkään kiellä juuri mitään asioita, kuten puiden kukkimista talvella. Shepperd taas itse näkee että kausaatio on rajoittava voima joka sellaisenaan luo sääntöjä.

Rajusti karkeistaen Shepperd näki että Humen ajatus talvella kukkivista puista voi toimia vain ihmisellä joka ei tiedä mitään puista. Ja tällöin vastaan tulee jo kysymys siitä että miten ihminen voi edes tietää koko konseptia puu jos hän tietää niistä noin vähän. Toisin sanoen jotta meillä voi olla määritelmä meillä täytyy olla määritelmäsisältö. Ja tässä mukaan tulee tieto. Tieto esimerkiksi siitä minkälaista funktiota kukat ja lehdet ajavat. (Mikä tavallaan näkyy siinä että jos haluamme talvella kukkivan puun mahdolliseksi, turvaudumme juuri sellaisiin esimerkkeihin josta mainitsin aikaisemmin, että ilmastonmuutoksen aikana moni asia muuttuu.)

Tässä mielessä talvella kukkiva puu on samantyylistä fantasiaa kuin Tolkienin kävelevät puut, entit. Voimme kuvitella niitä. Mutta tämän hyväksyminen vaatii ajatuksen fantasiakontekstista ja siitä että immersoidumme maailmaan, joka usein vaatii sitä että meillä on jonkinlainen ns. suspension of disbelief. Torjumme epäuskon ja epäilyn ajatuksia ja heittäydymme leikkiin jossa asia ikään kuin on totta. Mielikuvituksemme rajat eivät ole samat kuin maailman rajat.

Ayn Randin "Atlas Shrugged" on outo kirja. 

Sen tarkoituksena on selvästi kertoa mitä objektivismi on. Mutta sitten kirja ei oikein onnistu tässä. Filosofisesti se selvästi nostaa esiin tiettyjä teemoja ja väitelauseita kuten "katso nro 1. perään" eli jokainen pelaa asioita omasta puolestaan, egoistisesti. Egoistisuus on hyve eikä ongelma. Mutta se ei itse asiassa onnistu luomaan koherenttia tai esilletuotavaa filosofiaa. Näin se eroaa esimerkiksi monista Sartren näytelmistä jotka ovat fantasiaa mutta rakennettu siten että ne kuvaavat Sartren ajattelua. Niin että tiedämme mitä hän ajaa ja mitä ei, koherentisti. Atlas Shruggedin akateemiset analyysit tuppaavat juuttumaan ajatuksiin jännitteistä. Joita ilkeämpi voisi kutsua ristiriidoiksi.

Ja ironista kyllä. Ehkä sen suurimmat ongelmat perustuvat sen loogisimpaan ja parhaimpaan osaan ja miten tämä ei sovi yhteen Randin muun toiminnan kanssa. Tämä nousee esiin erityisesti siihen miten kirja pistää pystyyn valtavan monologin joka yrittää filosofioida Objektivismin sisällön. Koska Randt taisi itsekin ymmärtää että hän ei tehnyt tässä hyvää työtä.

Fiksu osuus on että "ristiriitoja ei ole ja kun ajattelet että törmäät ristiriitaan, tarkista premissisi, jokin niistä on väärässä". 

Jossain määrin on selvää että käyttämällä kahden tyyppisiä hahmoja, Ayn Rand yrittää esittää että ristiriidat ovat näennäisiä. Että kun kaikki pitävät huolta ykkösestä he kaikki yhdessä kollektiivisesti ovat John Galt.

Toki kirjan suurimmat outoudet eivät välttämättä ole ristiriitoja vaan asenteellisia outouksia.
1: Nykyisessä Mary Sue-kriittisessä oikeistossakin on helppoa tajuta että hyvää tarinankerrontaa ei ole se, että Randt omistaa kokonaisen kappaleen sille että hän kertoo miten mahtava ja siisti Francisco D'Anconia on.
2:  John Galtin kuuluisa puhe on 80 sivua pitkä. Puhdasta monologia.
3: John Galt keksii ilmaista enegiaa tuottavan laitteen joka on suoraan ristiriidassa termodynamiikan toisen pääsäännön kanssa.
4: Ragnar Danneskjöld, joka on piraatti joka työskentelee rikkaille ihmisille. Jotka ovat kirjan hyviä ihmisiä. Hänellä on kaikki aseet ja armeija mutta silti teos ei anna edes lauseen verran huolta sille että jos Ragnar vaan tekisi rikkaista orjiaan. Rikkaat eivät edes mainitse tätä mahdollisuutta. Mikä on erikoista koska me muistamme miten mafia lähti yksityisistä turvallisuuspalveluista ja Shogunin ja keisareiden tilanne samuraiden sotilasluokan vallan alla ovat vakiintunutta historiaa. 
5: Paha kommunistinen Amerikan hallitus on samanaikaisesti kaikkivoiva ja kyvytön, riippuen mitä Rand tarvitsee sen olevan kunakin hetkenä.
6: Teoksessa köyhien asema ja työläisen kuolemanriski työtapaturmista saa hyvin erilaisia näkökulmia riippuen keneen Randt on halunnut meidän pitävän. Ristiriitoja ei loogisessa mielessä ratkaista, vaan tilanne ratkaistaan vain sillä että samastumme yhteen näkökulmaan mutta emme toiseen juuri sillä hetkellä.
7: Dagny Taggart, päähenkilö, pyörittää rautatieyhtiltä ja on rakentamassa insinöörien avulla siltaa. Hank Rearden, teräsmagnaatti joka ei koskaan käynyt edes collegea, soittaa hänelle jaselittää ttä hän oli suunnitellut paremman sillan ja Dagny Taggard vain hyväksyy asian sanan tasolla ja sitten se silta toimii ilman mitään ongelmnia.

Näiden perusteella Atlas Shrugged on mielenkiintoinen siinä mielessä, että se on kaunokirjallinen teos joka kiinnostaa tietynlaisia oikeistolaisia kavereita jotka ajattelevat olevansa erittäin objektiivisia ja tolkullisia. Mutta sitten samalla ainoa taho joka todistaa että yksilökeskeinen ahneus jossa rikkaiden etuoikeuksien puolustaminen johtaa toimivaan yhteiskuntaan on fantasiakirja. Joka kehuu Mary-Sue porhojaan maailmassa joka ei selvästi noudata normaalin maailman periaatteita, kuten fysiikkaa.

Objektivismi tuntuu sopivan hyvin niihin oikeistolaisiin ajattelijoihin jotka fantasioivat maailman muuttamisesta ja jotka vihaavat kirjatietoa ja akateemisia taitoja. Niitä jotka selittävät että modernit insinöörit luovat heikkoja teitä verrattuna Roomaan jossa mukamas ei ollut Vitruviuksia ja muita taitavia insinöörejä. He eivät mieti sitä että moderni markkinataloous itse asiassa tekee laskemia joiden mukaan Hardianuksen sillan odotettavissa oleva käyttöikä ei ole rationaalinen. (Miksi tuhlata resursseja johonkin joka kestää tuhansia vuosia kun sillan voi rakentaa nopeasti ja halvalla?)

Heillä on utopia-fantasia. He näkevät todellisuuden rajoittavana. He näkevät että kun asia kirjataan firman visioihin niin sitten se vaan tahdonvoimalla pistetään tapahtumaan. Mielikuvituksen tömähtäminen maailman reunoihin ei voisi tietenkään saada Ayn Randtia itseään voimakkaampia esimerkkejä. Randt itse tuli melko varakkaaksi Atlas Shrugged -kirjallaan. Mutta hän ei osannut käsitellä varojaan ja menestystään pitkäjänteisesti ja siksi hän elikin vanhuutensa sosiaalihuollon varassa. Sopiva loppu utoopikolle joka näki että kyvykkyys johtaa varakkuuteen. Ainoa asia joka saattaa hänen näkemystään vahvistaa on se että hänen kirjansa on huonoa proosaa ja vielä huonompaa filosofiaa.

Olitpa epistemologisesti sitten Hume tai Shepperd, Randtin Atlas Shrugged ei oikein käy järkeen. On kuin se kuuluisi vanhaan loogista positivismia edeltävään maailmaan, kenties jopa perinteiseen keskiaikaiselta maittavaan kristillis-teologiseen maailmana jossa filosofi nojatuolista päättelee a priori miten maailma toimii. Randtin maailma leikkii toimivansa modernissa luonnontieteen ja teknologian maailmassa. Mutta se tekee sen esitieteellisessä rationalismin asenteessa. Tekemättä rationalistien vaatimaa ajattelutyötä.

Randin projekti "ristiriidattomuudesta" muistuttaa tieteen vallankumousta edeltävää skolastiikkaa joka oli laajasti oppi siitä miten ristiriidat pitää selittää näennäiseksi. Rand ei sovi aikaan jossa looginen positivismi on keksitty. Vielä vähemmän se sopii aikaan jolloin loogisen positivismin filosofiset ongelmat on laajasti tunnettuja.

Ei ihme että "self made man" on oikeistolaisuuden ytimessä. Juuri sillä tavalla jossa ajatellaan että markkinatalous takaa kyvykkäimpien menestyksen. Ja sitten käytännössä nuoret biljonäärit ovat silti perineet omaisuutensa eivätkä nousseet ryysyistä rikkauteen ja heidän kohdalla puhutaan vain "omista rahoista" joka tarkoittaa "ei valtion rahoja". (Paitsi ehkä yritystukia, joita ei lasketa.) Randin teosta fiksuna voi pitää vain se joka unohtaa kaiken mitä filosofia ja tiede on keksinyt siitä miten tietoa pumpataan maailmasta. Ja otetaan vain ajatus kehityksestä, mahdollisuuksista ja muista. Jotka pistetään tieteen hienojen saavutusten harteille. On kuin sitä tehtäisiin oikotie menestykseen ilman työtä. (Ei ihme että "äly-kyky -ihanne yhdessä tiettyjen sukujen omaisuuden kertymisen kanssa on johtanut siihen, että moni libertaari on hypännyt rasistiseen äärioikeistoon puhumaan älykkyysosamäärätilastoista. Koska se on ainoa tapa jolla "jännite ei ole ristiriita".)

Utopioita tai ainakin vapaan yhteiskunnan vihollisia vastaan...

Karl Popper tunnetaan ennen kaikkea tieteenfilosofina. Hänellä on kuitenkin myös yhteiskuntafilosofinen kulma. Kulma joka jostain syystä useimmiten näyttäytyy lähinnä yhtenä lauseena. Jossa puhutaan suvaitsemisen paradoksista.

Popperin ajatuksia kannattaa jäsentää tarkemmin. Sitä leimaa ajatus vapaasta yhteiskunnasta ja utopian vastustamisesta. ; Tämä on hyvin erikoinen ajatus koska usein vapaamielinen liberalismi ja kommunismi ovat nimenomaan utopian sävyttämiä. Joten voisi ajatella että Popperin ajatukset eivät kovin hyvin sopisi yhteen.

On hyvä katsoa mitä Popper ylipäätään tarkoittaa utopia-ajattelulla. Onneksi Popper onkin kertonut tämän suoraan. Hänestä utopian ytimessä on se, että voidakseen sanoa mikä on parempaa, toivottavampaa ja kätevämpää on ensin sanottava mitä se on. Eli ensin on asetettava tavoite ja sitten on tavoiteltava tätä.

Eli voidakseen erottaa korjaavat toimenpiteet muunlaisista on oltava moralisti. Ja ideaaliyhteiskunta on tätä kautta pakko olla. Vähintään tämän jälkeen varmasti syntyy ajatus siitä että näin laajasti määritelty utopisuus ei ole mitenkään ongelmallista. ; On aika vakiintunutta ajatella että esimerkiksi laveasti määritelty utilitarismi toimii juuri siten että ensin otetaan se mitä on hyvä ja sitten yritetään saada sitä mahdollisimman monille. Eikä utilitaristi pidä tätä negatiivisena asiana.

Mutta Popper ei jätä asiaa tähän. Hänestä tällä tavalla määritellyn utopian ongelma on se, että se johtaa väkivaltaan. ; Tämä on toki asia jota näytämme havaitsevan yhteiskunnissa. Ihanneyhteiskuntia on tavoiteltu. Mutta käytännössä utopistiset yhteiskunnat ovat olleet dystopioita. Siksi kaikista yhteiskuntajärjestystä koskevat ja omasta mielestään hyvyyskeskeisimmät idealistisimmat mallit kuten kommunismi ja teokratia ovat huonoimpia mahdollisia yhteiskuntia.

Tosin Popper halusi mennä pidemmälle kuin pelkästään historiallisiin seikkoihin. Popper näkee että utopististen järjestelmien ytimessä on sellaisia asenteita joiden vuoksi impulssi väkivaltaan on luonteva seuraus niistä.

Popper esitti ajatuksensa induktiivisena argumenttina. Popper korostaa että tämän taakse voidaan nähdä kolme perusoletusta;
1: Moniarvoisuusoletus. Eli ihmisillä on erilaisia preferenssejä. Eri ihmisillä ja eri yksilöillä ja eri ryhmillä on erilaisia utopiakonsepteja. Tämä ei ole kannanotto siitä että moniarvoisuus on hyvä. Vaan oletus siitä että tämä on ihmiskunnan tavallisin tila.
2: Konfliktioletus. Eli ainakin joissain tilanteissa, kenties jopa useissa, eri utopianäkemykset johtavat konflikteihin. Toisin sanoen ei usein ole mahdollista realisoida jotain visiota ilman että tämä jarruttaa tai jopa kokonaan torjuu jonkin toisen utopian.
3: Irrationaalisuusoletus. Eli ei ole aina mahdollista ratkaista näitä konflikteja rationaalisin keinoin. Ja siksi väkivalta on yksi ihmisille luonteva keino ratkaista tämä.
J: Josta seuraa se että utopia-ajattelu johtaa usein väkivaltaan.

On aika selvää että päätelmä on induktiivinen eli ei väistämätön. Mutta sen johtopäätös vaikuttaa silti uskottavalta, toisaalta jopa laimealta. Tämä ei ole mitenkään erityisen rohkea päätelmä vedettäväksi näistä oletuksista. Eivätkä nämä oletukset ole mitenkään ilmiselvästi hirveän heikkoja.

Popper ei sano että utopioiden tavoittelu aina johtaisi väkivaltaan, vaan että tämä on tavallista. Tai ainakin merkittävä huokioonotettava riski ja mahdollisuus. Ja toisaalta moniarvoisuus ja konflikti oletuksina ei ole hirvittävän kiistanalaisten heittojen joukossa. ; Ei ole kaukaa haettua sanoa että ihmisillä on eri mielipiteitä heille tärkeissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Ei ole kaukaa haettua että nämä usein sotivat toisiaan vastaan. Eikä ole kaukaa haettua että näihin liittyy konflikteja.

Asia muuttuu vielä löysemmäksi kun tajutaan miten Popper käsittää väkivallan. Hän on määritellyt väkivallan harmittavankin lavealla tavalla. En itse pidä niin ympäripyöreistä ja kattavista määritelmistä kuin mitä Popper tässä käyttää. Sillä spesifi ennustava määritelmä on aina parempi kuin epämääräisempi. Mutta Popperin maailmassa väkivalta kattaa sisäänsä niin propagandan, syrjinnän ja kritiikin sammuttamisen kuin vastustajien anhilloimisenkin. On aika selvää että tämä vahvistaa Popperin sanomista siinä mielessä että on entistä selvempää että utopia, ollessaan pään sisäisestä fantasioinnista ulkopuolinen relevantti yhteiskuntavaikuttava voima yhteiskunnassa, todennäköisesti johtaa jonkinlaiseen väkivaltaan näin laveilla väkivallan määritelmillä.

Popper täydentää ajatuksiaan teemoilla joita ovat esimerkiksi se, että utopia johtaa helposti siihen että yhteiskunta ei muuttuisi ajan mittaan. Kun taas olosuhteet helposti muuttuvat ja nämä vaikuttavat ihmisten arvoihin joten ihmisten arvot tuppaavat muuttumaan niin että utopian on jo tätä kautta vaikeaa ylläpitää asemaansa. Ja siksi utopia helposti puolustaa pysyvyyttään yhteiskuntajärjestelmänä jarruttamalla toisinajattelijoita jonkinlaisella laveasti määritetyllä väkivallalla.

Tämä on tietenkin hyvin uskottavaa.

Mutta kuten lähes aina, yhteiskuntakritiikki on helppoa. Näyttää vain sormella mikä ei toimi. Popper tietenkin halusi rakentaa vaihtoehtoisen tavan rakentaa yhteiskuntaa. Tässä hän puhuu vapaasta yhteiskunnasta. Popper haluaa ajaa yhteiskuntaa joka ei ole utopistinen hänen määrittelemällään tavalla. Mutta arvoja siinä tietenkin on. ; Popperin yhteiskunnassa onkin sellainen hyvin omituinen vivahde että siinä kaikki utopiat pitävät sisällään moraalisia ideaaleja. Mutta kaikki moraaliset ideaalit eivät ole utopioita.

Hän esitti ajatuksen joka oli peräti hyvin optimistinen. Vapaat ihmiset ovat erimielisiä ja tämä ei johda tuhoon. Tämänlainen positiivisuus jos jokin haiskahtaa utopialta. Eihän sitä tarvitse edes katsoa argumentteja kun sen haistaa. Etenkin kun Popperin maailmassakin on väkivaltaa joka kohdistuu tietynlaisiin ihmisiin; Tässäkin tapauksessa ennakkohaistelu ilman analyysiä on arvotonta. Popperilla nimittäin on takana joitain pointteja joita on hyväkin miettiä.

Popperista ihmisten tulisi unohtaa utopia. Eli yhteiskunnan ei pidä tavoitella mitään optimaalista hyvinvointitilaa jossa on onnellisuus ja hyvinvointi maksimoituna. Ne johtavat ideaaleihin jotka sitten sortavat ihmisiä. Tämänlainen arvokas tavoite oikeuttaa keinot ja sitten se väkivalta ilmestyy. Siksi Popper näkikin että meidän ei olisi syytä järjestää joustamatonta mallia johon kaikkien olisi sovittava jossa yhteiskunta on pakko johtaa ”ylhäältä” joko diktatuurin, väkivallan tai ideologisen aivopesun avulla. Sen sijaan meidän tulisi eliminoida konkreettiset pahat jonkinlaisella väkivallalla. Ja tässä eliminointikin viittaa epämääräiseen väkivaltaan. ; Toisin sanoen kun eliminoidaan kaikista huonoin ja uhkaavin käytös saadaan luotua yhteiskunta jossa ihmisiä ei pelota ja he voivat olla melkomoisen vapaita. Kunhan eivät lähde vaikka tappouhkailemaan jollain kansantuomioistuimella jotain vihaamiaan suvakkiapinoita, that is.

Popperin mukaan meillä on muutama syy ajatella että tämä on toimivaa; Pääteesi hänellä on se, että meillä on ihmiskuntana ja yksilöinä parempi ymmärrys – tai ainakin pienempi erimielisyys – näistä konkreettisista pahoista. Kun taas ideaalit ovat abstrakteja. Ja ainakin mielipiteitä repivämpiä Konkreettiset pahat välittömiä eikä niissä ihmisryhmä tai jokin asia symbolisoi jotain toista. Emmekä ole kovin erimielisiä vaikka pahoinpitelyiden oikeutuksista. Ideaalit ovat kuvitteellisia maailmoita mutta me törmäämme ja koemme näitä konkreettisesti ikäviä asioita. On syvä intersubjektiivinen hyväksyntä siitä mitkä asiat ovat vakavia pahoja. Makuasioista voi kiistellä mutta aivan kuten kiistelemme siitä onko mansikka ja mustikka parempaa mutta emme taistele mudan tai paskan makuisten jäätelöiden puolesta, voimme myös tajuta että murha, raiskaus ja varkaus ovat jotain yleisesti negatiivisiksi määritettyjä asioita, konkreettisia pahoja.

Entä sitten?

Itse näen että Popperin ajatuksessa on selvästi eroa hänen määritelmissään olevaan utopia-ajatteluun. ; Tässä mielessä voitaisiin esimerkiksi ajatella että Popperin ja utopia-ajattelun taakse voitaisiin nähdä ajatukset asketismista ja hedonismista. ; Popper korostaa enemmän ”negatiivista vapautta jossa vältetään radikaalia tuskaa”, eli sitä että vapaus on tämänlaisen tuskan välttämistä, joka muistuttaa aika paljon buddhalaisten ja askeettien suosimaa ajatusta siitä miten on tärkeää välttää haluamista ja että tämä on aitoa onnellisuutta. Kun taas utopistit ovat enemmän hedonisteja jotka haluavat nautintoja ja muita vastaavia asioita, jossa korostuu ”positiivinen vapaus saada jotain asioita”.

Mutta toisaalta tämä utopia-ajattelu on määritelty yhtä tiukasti kuin Popperin ajatus väkivallasta on määritelty laveaksi. Moni käyttää helposti laajempaa ajatusta utopistisuudesta ja heille alleviivautuu se miten Popperin ajatuksissa pahan eliminointi ja utopian puolustainen sitä haittaavia voimia vastaan ovat lähempänä kuin Popper selvästi itse ajatteli.

Mutta koska Popperin ajatuksen ydin on induktiossa jossa puhutaan väkivallan todennäköisyyksistä ja suuruuksista, saattaa silti olla tärkeää ajatella tälläisiä pieniä muutoksia. Ne kun periaatteessa voivat vähentää väkivaltaa ja konkreettista pahaa tavalla jossa esimerkiksi vääriä mielipiteitä rajoitetaan jopa vähemmän kuin ”tämä on maan tapa, elä sen mukaan tai maasta pois” -henkisessä maailmassa.

---

Lähteet:
Karl Popper, ”Conjectures and Refutations” (1963)
Karl Popper, ”The Open Society and its Enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Karl Popper, ”Utopianism and Violence” (1947)

Helppo ja vaikea filosofius

Nykyään eletään aikaa jolloin anti-intellektuellismi on voimissaan. Tässä tiedettä ja logiikkaa itse asiassa arvostetaan mutta jos ja vain jos se on arkijärjen mukaista ja helppoa.

Tässä kulttuurissa joku saattaa esimerkiksi ilmoittaa osaavansa tehdä hienoa filosofiaa jossa ei ole sanahelinää. Hän tekee tämän referaatin kuvaamalla loppupäätelmän aforisminomaiseksi kauniiksi muotoillussa muodossa. Tämä on tiivistä ja tyylikästä. Ja esillä on väitelause josta sitten on maailmankuvallisesti samaa mieltä tai eri mieltä ilman argumentteja. Koska argumentteja näissä muotoiluissa ei ole.

Ja tämän tiiviyden, helppouden ja tyylikkyyden hinta vaan saattaa olla se, että hän ei tiedosta että filosofia on taito. Se on vaikeaa jos perusteluketju lähtee alkuoletuksista jotka kasvavat deduktiivisten tai induktiivisten - ja eksplisiittiseti kuvattujen päättelysääntöjen - kautta johtopäätökseksi. (Ja että näitä sääntöjä käytetään oikein eikä virheellisesti ja siten että esimerkiksi "koska" -sanan takana olevista ei todella johdeta annettua johtopäätöstä.)

Itse näen että perustelematon väitelause on vain premissi joka oletetaan. Väittäminen ei ole kannattamani filosofian ytimessä. Ja tähän loogiseen jargoniin liittyy vaikeutta. Joka tarkoittaa että joku putoaa kelkasta. Tämä ei ole minun ongelmani. Tämä on heidän ongelmansa. Se, että he eivät ymmärrä jotain ei ole argumentti sen puolesta että sisältö on huonoa. Päinvastoin; Sisällön ymmärtäminen on minimivaatimus jotta ymmärretään miten sen logiikka toimii tai on virheellistä. Tämä on mahdollista kuvata. Mutta se ei latistu siihen että tilannetta kutsutaan sanahelinäksi.

Tosiasiassa sanahelinää ovat lähinnä runollisesti muotoillut väitelauseet ilman esillepantua rakenteeltaan oikeaoppista argumentistoa. Jos aforistikko syyttää loogikkoa sanahelinästä, hän osoittaa lähinnä sen että hän on perin tyhmä ja ilkeä aforistikko.

The art of Seduction

Keskeneräinen, vielä selvittämätön, rikos päättelyssä.

"Frogwares" on tehnyt sarjan Sherlock Holmes -pelejä. Niistä ensimmäinen, "Testament of Sherlock Holmes" kuvaa klassisen erehtymättömän etsivän. Tartun tässä tarkemmin sarjan myöhempiin osiin, "Sherlock Holmes ; Crimes and Punishments" sekä "Sherlock Holmes: The Devil's Daughter".

Niissä esitellään nimittäin hyvin poikkeuksellinen lähestymistapa etsiväkertomuksiin. Peleissä on mahdollista tuomita syyttömiä. Sherlock Holmes saa silti tapauksen läpi ja Scotland Yard pitää tapausta silti ratkaistuna. Tämä jättää pelejä pelaavalle helposti sellaisen olon että hän ei ole täysin varma ovatko aiemmat tapaukset todella ratkaistu lopullisesti oikein vai ei.

On kenties hyvä lähestyä pelejä vaihe vaiheelta. Kun puhutaan Sherlock Holmesista on klassinen mukana kulkeva sana aina "deduction". Tämä kuvaa hyvin klassista deduktiivista päättelyä jossa premisseistä päästään suoraan johtopäätöksiin. Sana on kuitenkin usein hyvin liioiteltu. Niin klassisissa Sherlock Holmes - kirjoissa kuin myöhemmissä elokuvissa - ja näissä aiheena olevissa peleissä - asioita lähestytään usein kaikkea muuta kuin deduktiivisesti. Niissä vallitsevin piirre perustuu enemmänkin siihen että mielikuvissa päätelmät ovat rajatumpia kuin ne ovatkaan ja Sherlock Holmes löytää "laatikon ulkopuolelta" mahdollisuuden joka ei tule mieleen. Ja muutenkin päättelyt ovat usein induktioita - joskus jopa induktiivisen päättelyn alamuoto analoginen päättely, joka sellaisenaan ei viehätä esimerkiksi itseäni nerokkuudellaan.

Aiheena olevissa Sherlock Holmes -peleissä tätä asiaa on lähestytty hienosti.

Karkeasti ottaen Sherlock Holmes kerää faktoja. Faktoja saadaan (1) katsomalla yksityiskohtia rikospaikoilta (2) katsomalla yksityiskohtia ruumiista (3) skannaamalla haukansilmäisellä katseella epäiltyjä tai paikalla olleita ja ottamalla yksityiskohdat huomioon (4) katsomalla epäiltyjen ja uhrien tavaroita ja (5) kuulustelemalla epäiltyjä ja silminnäkijöitä. (6) Jotkin asiat saadaan tietoon kuvittelulla, jolloin Holmes kuvittelee miten tapahtumaketjut ovat tapahtuneet jotta kokonaisuus on koherentti. Tässä on kysymys hyvinkin ei-deduktiivisesta lähestymistavasta.

Nämä faktat eivät aina ole varmoja. Esimerkiksi kuulusteltavat voivat valehdella. Heidät voidaan saada kiinni, jos osataan tarkkaavaisesti huomata ristiriitoja todistusaneiston kanssa. Myös huomio siitä että eri ihmiset antavat keskenään ristiriitaisia vastauksia voivat olla lähtökohta siihen että jompikumpi valehtelee tai on erehtynyt.

Näistä sitten kasataan tiedon ensimmäinen aste. Nämä ovat usein joko yksityiskohtia tai sitten deduktioita. Esimerkiksi Sherlock Holmes voi nähdä vankilatatuoinnin uhrin kädessä, päätellä tästä että hän on ollut vankina. Jos premissi siitä että kädessä on tatuointi ja niitä on vain vangeilla ovat tosia, on tästä saatu deduktiivinen päätelmä.

Seuraava pelimekaniikan taso sitten on vain harvoin deduktiivinen.
1: Näiden faktojen avulla voidaan esimerkiksi arvata että jos jollakulla muulla on saman vankilan tatuointi, että he tuntisivat toisensa. Tosiasiassa tämänlainen päätelmä on induktio, se on enemmän arvaus. Kuulusteltavat usein ällistyvät siitä miten Holmes tietää näitä asioita, vaikka ne ovat enemmänkin enemmän tai vähemmän "akateemisia arvauksia".
2: Näitä faktoja voidaan yhdistää toisiin faktoihin. Nämä yhteenliittymät ovat vain hyvin harvinaisissa poikkeustapauksissa deduktioita. Sen sijaan ne ovat joko analogisia, eli niissä on samanlaisia jaettuja piirteitä, tai sitten niiden takana on jokin yhdistävä syy-seurausketju. Usein jopa useita. Tämä näkyy siten että näistä faktoista tulee valikoitavia. Joskus niistä tulee sellaisia kiinteitä väitteitä joiden kanssa muut asiat eivät saa olla ristiriidassa. Mutta usein näistä tulee enemmänkin avautuvia tutkintalinjoja joista arvataan jotain. Ja sitten näistä avautuu jokin jatkopäätelmä jota voidaan sitten testata vaikka rikoksen rekonstruktiolla tai muulla vastaavalla.

Voidaankin sanoa että Holmes ei ole kovinkaan deduktiivinen päättelijä. Ja tästä ei oikeastaan pidä olla yllättynyt. Sillä deduktio ei sinällään sisällä uutta informaatiota. Se on määritelmällisesti jotain joka seuraa automaattisesti siitä jos premissit ovat tosia. Tässä mielessä pelin detaljit kasvavat faktoiksi jotka kasvavat teorioiksi. Ja jos ne ovat riittävän kompleksisia ja ristiriidattomia kaikkien todistusaineistossa olevien asioiden kanssa, saadaan aikaan hyvin perusteltu uskomus siitä kuka on syyllinen. Ja kuten jokainen tieteenfilosofian ystävä tietää, tieto on hyvin perusteltu uskomus ja tämä taas on aina hieman eri asia kuin totuus. Voidaankin nähdä että jos totuus kiinnostaa, pysyttäisiin vain detaljien tasolla. Jo se mitä peli kohtelee faktana on usein induktiivisen päättelyn tulos ja tätä kautta siinä on mahdollisuus epävarmuuteen. (Esimerkiksi jokin todistusaineisto voi jäädä löytämättä pelissä. Jokin vale jää huomaamatta. Tai vastaavaa.)

Peli tuntee joitain keinoja joilla näitä teorioita kumotaan. Osassa tapaukista voidaan löytää aineistoa josta seuraa faktoja jotka ovat ristiriidassa jonkin mainitun asian kanssa. Etenkin jos faktat ovat sellaisia joihin pelimekaniikka ei salli vaihtoehtoja, näistä tulee hyvin ehdottomia. Tällöin päättelyruudussa näkyy punaisia kohtia. Tämänlainen selitys ei mene läpi. Jos faktaa ei voi arvata uusiksi, kyseessä on hypoteettis deduktiivinen tilanne jossa teoria kumoutuu joko modus tollens tai pelimekaanisesti sen kaltaisella ajattelulla. Toisin sanoen kyseessä on tilanne jota tieteenfilosofi kutsuisi falsifioitumiseksi. Tämänlainen ajattelu liittyy hypoteettis-deduktiiviseen ajatteluun. Teoriasta nostetaan yksittäistapauksia jotka sitten ovat ristiriidassa havaintoaineiston kanssa. Ja tällöin teoria falsifioituu.

Monesti teorioiden ristiriitaan ei ole mitään yksiselitteistä tapaa. Vaan ristiriita voidaan korvata useallakin eri tavalla. Joitain teorioita on arvattava uusiksi mutta aina ei ole täysin varmaa että mitä. Koherentti kokonaisuus voidaan saavuttaa usealla eri tavalla. Tämä tilanne muistuttaa paljolti niitä näkemyksiä joita Quinella on falsifioitumisesta. Hänen mukaansa ristiriita teorian ja aineiston kanssa voidaan yleensä korjata usealla eri tavalla. Tämä onkin tärkeää, sillä käsittelyssä olevissa Holmes -peleissä juuri nämä ovat niitä tilanteita jotka mahdollistavat viattomien tuomitsemisen. Epäkoherentti tarina ei kelpaa järjelliselle kelpo poliisi Lestradelle. Lestrade vaatii hyvin perustellun uskomuksen. Tähän vaaditaan sekä koherenssia että uskottava määrä evidenssiä.

Sherlock Holmesin maine ei siis perustu epäonnistumattomuuteen vaan siihen että hän osaa luoda todistusaineistosta metodisesti koherentin uskottavan selityksen siitä kuka on syyllinen. Tämä tulos tulkitaan rikollisen kiinnisaamiseksi eli onnistumiseksi. Joka luo mainetta erehtymättömyydestä. Tämä on hyvin erikoinen ja poikkeuksellinen tapa lähestyä rikoksen selvittämistä etsiväkertomuksissa. ; Holmes ei harjoitakaan art of deductionia, eli päättele ja verifioi positivistisesti ilmiöitä ja asioita. Sen sijaan hän osaa luoda koherentteja ja uskottavia mahdollisuuksia, joiden kautta hänellä on karismaa. Holmes harrastaa art of seductionia. Ja tämä on taito joka on vaikeaa ja jossa hän on harvinaislaatuinen tarkka ja taitava.

Peleissä on myös toinen taso.

Kun Holmes on ratkaissut tapauksen ja pelaaja on päättänyt että hän sitoutuu saatuun ratkaisuun, hänellä on käsissään syyllinen. Holmes voi päättää haluaako hän tuomita tämän vai tekeekö hän tälle jotain muuta. Tämä on tietenkin tärkeää koska jos päätelmä on pelaajalle epätyydyttävä, voi olla omalletunnolle helpottavaa jos epävarman syyllisen voi päästää pälkähästä ja siirtyä seuraavaan rikokseen.

Ja toisaalta vaikka uskoisi ratkaisseensa tapauksen hyvin, on monissa rikoksissa asianhaaroja jotka voivat vedota tunteisiin.
1: Jos rikos liittyy järjestäytyneeseen rikollisuuteen, voidaan joutua valitsemaan sen väliltä että annetaanko aineisto Mycroftille joka ei nappaa murhaajaa mutta ottaa sen mukaan siihen että koko rikollisjärjestö kenties ehkä saadaan tuomiolle. Vai annetaanko poliisien napata murhaaja niin että tämä rikollisjärjestö pelastuu, ja mukaan liittyy silti helposti ulkopoliittinen kriisi joka voi haitata Englannin harrastamaa politiikkaa. Että mitä "yhteinen hyvä" merkitsee.
2: Esimerkiksi perheväkivaltaan puuttunut murhaaja on sellainen että joku voi periaatteessa haluta antaa armeliaisuutta, etenkin kun Viktoriaanisena aikana murhaajat hirtetään. Holmes -peleissä nämä ankarat tuomiot tuodaan esiin, toisin kuin vaikkapa herrasmiesmiäisen Poirotin seikkailuissa joissa whodunnit -taso on tärkeä. Rikollinen jää kiinni ja sitten rikos on ratkaistu. Eikä näissä usein hirveästi korosteta sitä mitä rikollisille sitten tapahtuu.

Tämä onkin kiinnostavaa. Sillä Holmes -peleissä moni voi pitää tätä moraalista ratkaisua hyvin tärkeänä. Minun appiukkoni pitää tärkeänä että murhaaja tuomitaan. Puolisoni taas korostaa sitä että olisi hyvä jos murhaaja tuomitaan "hyvällä maulla", eli joskus mutta vain joskus annetaan armon käydä oikeudesta. Itselleni laki on laki ja en pidä itse asiassa koko valintaa kovin merkittävänä. Ymmärrän että päätöksillä on vaikutuksia, usein poliittisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta en ratkaise tilanteita tämä asia päällimmäisenä mielessä. Ja se että näitä moraalisia ratkaisuja alleviivataan ja korostetaan - niiden avulla Holmesin toiminta itse asiassa saa pelissä kokonaisarvion, eräänlaisen sen psykologisen profiilin - niin se on itselleni triviaalia. Se että asialla on poliittinen ja yhteiskunnallinen vaikutus ei tarkoita että tämä on teon tekemisen intressi.

Osittain jopa siksi että Sherlock Holmes on Sherlock Holmes tehdessään päätelmiään mutta hän voi näissä tuomitsemistilanteissa tehdä mitä vain menettämättä Sherlock Holmesiuttaan. Näin ollen näen että moraalisen ja yhteiskunnallisen tason korostaminen on itsessään valinta eikä mikään fakta ja ilmiselvyys.

Itse toki näenkin itseni skeptikkona jonka tehtävänä ei ole toimia kuten uskovainen julistaja joka "pelastaa heikoilta jäiltä" vaikka homeopatiaan uskovia. Itse näen että tärkeintä on vain tieto, se mitä tämän hetken tiede sanoo homeopatian uskottavuudesta. Totuus on minulle useimmiten ylipäätään hieman tarpeettoman mahtipontinen konsepti, sellainen jonka jätän mieluiten rauhaan ja keskityn vain siihen uskomusten hyvin perustelemiseen. Siksi en erikseen etsi homeopatiaan uskovaisia voidakseni kritisoida heitä, enkä puutu vaikkapa apteekkien toimintaa. Jos joku tuo minun läsnäollessani kannanoton homeopatiaan, sanon siitä toki näkemykseni - jonka yleensä pyrin perustelemaan jotenkin - siitä huolimatta että tiedän että se ärsyttää homeopaatikkoa, ja että ihmiset ovat yleensä niin jumiutuneita maailmankuviinsa että heitä ei argumentoida pois jostain johon heitä ei ole argumentoitu sisään. Jos joku halveksii maailmankuvaani ja sanoo että ihmiskunta "tulee toimeen" ilman tiedettä ja että homeopatian takana on jotain tunteellista ja kokemuksellisesti arvokasta, niin sitten minä ilmaisen vastahalveksuntani ja ilmaisen että itse tulen aivan hyvin toimeen ilman homeopatiaa. (End of discussion.) Nämä ihmiset saavat olla omaa mieltään ja he ovat omien kiinnostukseni kohdalta enemmän kuin väärässä, he ovat ikävystyttäviä ja tylsiä. On selvää että tämä vaikuttaa siihen miten Holmesia pelaan.

Teoreettisen viitekehyksen puuttuminen

On melko tavallista että uskovaiset puolustavat teismin rationaalisuutta viittaamalla fysikaalisiin ilmiöihin joihin on uskottu vaikka niitä ei nähdä. Näissä tilanteissa on kysymys epäsuorasta havaitsemisesta. Malliesimerkkejä tästä ovat mustat aukot ja neutriinot. Mustat aukot sitä kautta että valo ei pääse pakenemaan niistä. Ja neutriinot siksi että vaikka niitä nykyään onkin havaittu, ei niitä oltu havaittu silloin kun niistä luotiin teoria. Jumala olisi siis samanlainen kuin nämä asiat.

Vertaus ontuu kuitenkin melkoisen vahvasti. Ja karkeasti syy on se, että Jumalaa ei käytetä selitysmallina. Eron voi tiivistää siihen että miettii fysiikkaa. Koska mustat aukot ja neutriinot ovat fysiikkaa, ei tämä tulkinta ole kovinkaan mielikuvituksellinen. On siis mietittävä mitä tieteenteossa tehdään. Ja fysiikan kohdalla tässä keskiössä ovat yhtälöt.

Mitä yhtälöt ovat fysiikan kannalta?

Fysiikan tieteenfilosofian kannalta yhtälöt ovat induktioita. Toisin sanoen niihin on tiivistetty kuvaus jossa on takana ääretön määrä väitelauseita jotka koskevat tiettyjä asioidentiloja ja niiden välisiä suhteita.

Otetaan melko tärkeä ja kohtuu yksinkertainen Diracin yhtälö. Yhtälö joka on spin-½ -hiukkasten, kuten elektronien, kvanttimekaaninen kuvaus.

Siinä on useita muuttujia ja yhtälön molemmin puolin on asioita. Tätä kautta yhtälöä voidaan muokata jopa alakoulusta tuttuun tyyliin. (Matemaattisesti sama tilanne voidaan kuvata ja järjestellä useilla erilaisilla tavoilla ja tätä kautta yhtälö pitää yhtä paikkaansa kunhan sitä käsitellään oikein.) Lisäksi muuttujat voivat olla muissa yhtälöissä ja niiden kautta muuttujia voidaan korvata toisilla asioilla jos ollaan ovelia ja kekseliäitä. (Jos E=mc² ja jossain kaavassa on johonkn väliin heitetty E, se voidaan korvata tällä mc²:lla.) ; Jos muut muuttujat tiedetään voidaan arvioida mikä se ei-tunnettu muuttuja on. Tämä vaatii tietenkin erilaisia järjestelyjä. Näistä järjestelyistä voidaan sitten hakea monenlaisia asioita. Esimerkiksi luoda kuvaus jossa haetaan hiukkasen gyromagneettista suhdetta:
μ=(2q)/(mc) Tässä kaavassa ja tilanteessa q on hiukkasen sähkövaraus, m on sen massa ja c on, kuten kaikki tietävät, James Clerk Maxwellin aaltomaisten sähkömagneettisten kentän häiriöiden etenemisnopeus tyhjiössä. Muitakin muuttujia voidaan hakea. Mutta tämä on hieno. Sillä muiden muuttujien mittaustavat ovat vakioituneet ja niiden suuruusluokat tunnetaan hyvin suurella tarkkuudella. Gyromagneettisen suhteen tutkiminen on ollut aiemmin vaikeaa joten tätä kautta ollaan saatu ennuste. Tämä ennuste on ollut sellainen että sen tutkiminen on ollut vaikeaa joten se on ollut ennuste joka on jäänyt tulevaisuuteen. Tosin nykyään tätä asiaa voidaan tutkia ja mitata.

Ideana onkin se että tämä yhtälö on teoria. Siitä voidaan erilaisilla kikoilla eliminoida joitain muuttujia jos tutkitaan tiettyjä ilmiöitä ilman että yhtälö lakkaa toimimasta. (Näitä poissieventämisiä tehdään jo peruskoulussa matematiikassa kun käsitellään yhtälöitä.) Yhtälöt ovat siitä käteviä että kun näitä ennusteita tehdään suuri osa niistä koskee sellaisia suureita joita voidaan mitata nykyään. Voidaan katsoa ovatko nämä päteviä. Kaava saa tätä kautta kokonaisuutena vahvistusta niistä asioista joita voidaan testata. Nämä vahvuudet korroboroivat koko kaavaa. Näin ollen vaikka aiemmin hiukkasen gyromagneettisen suheten tutkiminen oli haastavaa ellei mahdotonta, niin silti sen suuruusluokat voitiin ennustaa koska muu osa kaavasta oli niin vahva.

Arkijärjessä tätä ei välttämättä heti osaa ajatella. Sitä miettii vaan että "asian voi havaita tai eihavaita". Tosiasiassa fysiikassa yhtälö on se teoria. Ja tieteessä teoria on pienin tutkittavissa oleva yksikkö. Moni arkijärjellä ajatteleva esittää että teorioista voidaan nostaa deduktiivisesti hypoteeseja jotka ovat pienenpiä kuin tämä teoria. He ovat oikeassa että isosta teoriasta voidaan vetää tämänlaisia ennusteita. Kuitenkin on syytä tiedostaa että näillä hypoteeseilla testataan teorioita. Jos teoria ennustaa jonkin yksittäistapauksen, kuten vaikka gyromagneettisen suhteen kun kohteen massa on määrätty. (Valon nopeutta tyhjiössä on paha käsitellä muuttuvana muuttujana koska se on vakio.) Tällä testataan esillevääntämääni yhtälöä. Joka taas koettelee Diracin yhtälöä. ; Toisin sanoen hypoteeseja ei testata, vaan hypoteesien osuvuus ennusteen kanssa testaa teoriaa. Jonka malli yhtälö on.

Toisaalta omituisuuksilla suojellaan vakiintuneita yhtälöitä.

Jumalalla ei ole tämänlaisia piirteitä. Ja syy on siinä että Jumalaa ei käytetä selittämään havaittuja ilmiöitä. Jos mietitään mihin neutriinoteoriaa tarvittiin, syynä oli se, että betahajoamisen tutkimuksessa havaittiin piirteitä jotka rikkoivat liikemäärän säilymislakia. Koska tämä säilymislaki oli vahva, tätä suojeltiin falsifioitumiselta. Wolfgang Pauli näki että oli keino jolla liikemäärän säilymislakia ei rikottaisi. Tämä vaati sen että oletettiin jotain muuta joka liikkui ja jossa oli tätä mystistä säilymislakia haastavaa liikemäärää. Toisin sanoen neutriino suojasi vahvasti muun todistusaineiston tukemaa teoriaa. Generoimalla neutriino synnytettiin tilanne jossa liikemäärän säilymislakia ei rikottu. Tämä vaati ylimääräisen hiukkasen jonka havaitsemisesta tuli tulevia fyysikoita koskeva ennuste. Tätä ei pidetty ideaaliratkaisuna josta oltiin ylpeitä. Ennen kuin neutriinot todella havaittiin.

Jumalaa käytetään usein nimenomaan aukoissa. Eli on jotain selittämättömäksi koeteltua. Ja Jumalan perustoimintamalli on uskovaisten omissakin sanoissa "yksittäistapaus" ja "ainutlaatuiset tapahtumat". Eli Jumala on anomalia jolla peitetään anomaalisuuksia. On hyvin vaikeaa tietää mikä vahva fysiikan teoria jouduttaisiin falsifioimaan jos Jumalamuuttujaa ei olisi olemassa. Lisäksi uskovaiset eivät ole tekemässä tutkimusohjelmia joissa yritetään havaita "jumalaneutriinoa". He ovat myös tyytyväisiä tähän "voi olla" -tilanteeseen.

Asiaa mutkistaa se, että Jumala joko toimii luonnonlakien ulkopuolella tai saa rikkoa niitä yksittäistapauksissa. Näin ollen Jumala ei selitä mitään ilmiötä vaan on olemassa näiden ulkopuolella. Tätä kautta epäsuora havaitseminen ei ole ollenkaan samanlaista kuin tieteessä. Muu osa testatusta kaavasta ei sano että ei-tutkittavissa oleva muuttuja olisi tietyn suuntainen. Joten muuta kaavanosaa vahvistamalla ei saada varmuutta tähän ei-tutkittuun. Jumalan kohdalla epäsuora havaitseminen ei pidä sisällään teoreettista viitekehystä vaan jotain tunteilua siitä kun katsoo maalauksia ja reagointeja omaan sisäiseen puheeseen oman pään sisällä rukoiluprosesseissa.

Miten itse lähestyn "olemmeko simulaatiossa" -tyylisiä ongelmia

Kirjoitin vähän aikaa sitten teorioista jotka koskevat sitä että meidän universumimme ja me olisimme itse asiassa jonkinlaisessa simulaatiossa. Tässä kohden lähinnä listasin erilaisia suhtautumisia vaihtoehtoisiin maailmoihin. Mutta tämä voidaan nähdä myös episteemisenä ongelmana.

Ei-propabilistinen viitekehys.

Tässä kohden on hyvä tiedostaa että irtaudun hyvin vahvasti siitä näkemyksestä joka näyttää kattavan suurimman osan ajattelutavoista. Etenkin tavalliset ihmiset ymmärtävät esimerkiksi tiedon epävarmuuden suoraan jonkinlaisena propabilistisena argumenttina. Tämä perinne on toki hyvin vanha ja kunnianarvoisa. Ja siihen kuuluu esimerkiksi sellaisia klassikkoargumentteja kuin Humen ajatus siitä että ihmeissä on mietittävä sitä kumpi on todennäköisempää (1) se, että on törmätty aitoon ihmeeseen tai (2) kertoja on erehtynyt tai valehtelee.

Ei liene yllätys että en pidä itsensä kritiikki-immunisoineista teorioista. Eli sellaisista näkemyksistä jotka ovat enemmän näkökulmia kuin teorioita. Niissä on tyypillistä se, että itse peruslähtökohta ei kumoudu vaikka havaintoaineisto olisi mitä. Tästä perinteestä on aika paljon kunnianarvoisia näkemyksiä; Tunnetuimpana vaikkapa Popperin falsifiointinäkemys.

Popperin näkemys on siitä hyvä että se ei itse asiassa puhu teorian oikeassaolotodennäköisyydestä vaan kumoutuvuudesta. Tästä seuraa esimerkiksi se, että jo hyvinkin maltillinen havaintoaineisto voi kumota pitkän ja menestyksekkään teorian. Popperin oivallus oli nerokas koska induktioita ei voi verifioida, mutta ne falsifioituvat deduktiivisesti yhdellä esimerkillä (modus tollens -päättely). Ja valtaosa näkemyksistämme on nimenomaan induktioita. Korroboroitunut teoria ei ole jotain jonka oikeassaolotodennäköisyys ei ole se mitä kartoitetaan. Sen sijaan ideana on että teoria on ollut tähän asti menestyksekäs ja se on sellainen että se voisi kumoutua myös tulevaisuudessa.

Simulaatioesimerkki on tästä varmasti hienoin.

John D. Barrown kirja "100 essential things you didn't know you didn't know" kertoo siitä miten monet simulaatioteoriat yrittävät todistaa itseään. Niissä korostetaan esimerkiksi sitä että meidän pitäisi nähdä muutoksia koodissa ja vakiossa. Esimerkiksi merkkejä viruksista. Tai sitten haetaan toistuvuuksia joissa näyttää siltä että ympäristöä ei olekaan tuotettu laskennallisesti raskaimmalla tavalla ; Toisin sanoen jokaista universumin kohtaa ei olekaan generoitu erikseen vaan sen sijaan on enemmänkin laskettu pienen alueen tapahtumat ja sitten näitä on toistettu.

Näissä taatusti kumotaan perinteinen naturalistinen ajatus jossa luonnonvakiot ovat objektiivisia sitä kautta että ne ovat intersubjektiivisia ja kattavia. Eli havaintoaineisto ei ole vain yksilön kokemus ja ne koskevat mahdollisimman laajasti ja muuttumattomasti kaikkea. Simulaationäkemys voidaan tätä kautta nähdä jopa jatkumoksi tai ainakin joksikin joka on sidoksissa vanhojen teologisten argumenttien kanssa. Niissähän nimenomaan ihme, poikkeus laskennallisissa säännöissä, todistaa Jumalasta. Eli vaikka Jumala on luonut luonnonvakiotkin niin jotenkin ihmeet ovat relevantimpia hänen todistamisessaan.

Näkemys on itse asiassa ymmärrettävissä juuri sitä kautta että osa falsifioi naturalistisen paradigman kun taas toinen on sellainen että molemmat vallitsevat isot näkemykset on sovitettavissa niihin. Eli luonnonvakioiden pysyvyysluonne sopii sekä naturalismiin että supernaturalismiin mutta ihme sopii vain toiseen.

Jokainen Barrown kuvaama rakenne voidaan itse asiassa nähdä tätä kautta mielenkiintoisesti ; Ne falsifioivat teorian universumista jossa jokainen luonnonvakio "pelaa" samoilla säännöillä kaikilla perusyksiköillä kattavasti. Tästä seuraa se, että (1) simulaatiomalli on jotain joka on jotain jota voidaan tukea evidenssillä, se on "todistettavissa" mutta (2) perusoletus siitä että emme elä simulaatiossa on falsifioitavissa eli se on itsekriittinen.

Jos näkemys on "ei-propabilistinen epistemologia", on syytä ottaa pohjalle näkemys jossa emme elä simulaatiossa. Koska Barrow'n kuvaamia tilanteita ei ole havaittu ainakaan toistaiseksi, on tämä teoria korroboroitunut. Toki on olemassa simulaatiomalleja jotka sopivat nykymalliin - koska se ei ole falsifioitavissa, on tämä by definition se mitä tapahtuu aina ja kaiken kanssa. On turhaa vaatia että olisi todistettava aivan kaikki simulaatioteoriat vääriksi. On itse asiassa turhaa vaatia edes sitä että annetut simulaatiovaihtoehdot kuvaisivat jotenkin merkittävää prosenttiosuutta kaikista simulaatiomalleista joita on olemassa. Koska emme elä simulaatiossa on falsifioitavissa, se on vahvempi kuin mikään sepustus siitä miten voimme elää simulaatiossa hyvinkin todennäköisesti. Kyse kun ei ole ontologisesta selittämisestä jossa otetaan näkökulma ja selitetään miten havainnot sopivat siihen, vaan siitä onko jompi kumpi teorioista itsekriittinen teoria vai ei.

Tälläisissä tilanteissa olen itse asiassa hankalassa välikädessä.

Tilanne on kuitenkin mutkikkaampi. Sillä kannatan myös tutkimusohjelmanäkökulmaa. (Joka on myös ei-propabilistinen ; Teoria joka tuottaa paljon empiiristä tutkimusta on hyvä empiirinen teoria.) Tässä mielessä voisi sanoa että olisi innostavaa ottaa ei-simulaatiossaoleminen perustalle mutta silti harjoittaa tutkimusta jossa yritetään etsiä merkkejä siitä että maailma todella olisi simulaatio.

No. Itse asiassa tämä on aika viehättävä ajatus. Sillä jos jokin havaintoaineisto voisi kumota emme elä simulaatiossa -mallin niin sitten tämänlaisten rakenteiden etsiminen itse asiassa on sitä että tutkitaan teoriaa siitä että emme elä maailmassa. Intuitio yrittää tässä sanoa että tässä vahvistetaan tai "verifioidaan" simulaatioteoriaa. Mutta intuitio on lukkiutunut tässä tapauksissa propabilistiseen ja verifikationistiseen näkökulmaan. Ja tieteellisessä ajattelussa tämä ei ole ollut niin suosittua kuin maallikoiden keskuudessa.

Fallibilistisessa ja ei-propabilistisessa ajatuskulmassa jos teoriaa yritetään falsifioida ja tässä ei onnistuta, niin se tukee ja vahvistaa tätä teoriaa. Joten tämänlaisten falsifioivien rakenteiden etsintä on juuri tämän teorian varmistelua eli sen paikkaansapitävyyden tutkimusta.

Elämästä ja induktiosta

Jos elämää katsoisi kokemusvaraisesti vain itse kokemiensa päivien kautta, voi huomata että joka ikinen päivä kuolema on mahdollinen. Jos haluamme kokemuksen ja induktion pohjalta päätellä kuolemmeko seuraavana päivänä, jokainen hengissä selvitty päivä tarkoittaisi sitä että todennäköisyys hengissä selviämiselle on arvioitava suuremmaksi. Kokemus opettaa ja induktion kautta hengissä selviäminen saa vahvistusta jokaisesta eletystä päivästä.

Kuitenkin joka ikinen eletty päivä oikeasti pienentää todennäköisyyttä selvitä seuraavasta. Ennen pitkää mahdollisuus on lähellä nollaa. Sillä yksilön omia kokemuksia laajempi havaintoaineisto demonstroi että kaikki ihmiset kuolevat. Tämänkin tiedämme induktiivisesti. Muta emme henkilökohtaisen kokemuksen vaan laajemman empiirisen aineiston valossa. Mutta induktiivisesti.

Tästä saattaa seurata jotain ongelmia.

Induktioista oppimisesta

Induktiot ovat hyvin oleellinen osa argumentaatiota, yleistä perustelua ja tiedettä. Se on ollut myös hyvin kauan käytössä. Aristoteles tunsi sen periaatteen nimellä epagõgē.

Niiden käyttö on kuitenkin melkoisen haasteellista. Tässä keskityn melko tarkasti rajattuun induktioon. Se ei kuvaa kaikkia induktioita vaan niitä joita tarvitaan erityisesti luonnontieteissä. Keskittymiskulman voisi nähdä siten miten empiristin voidaan nähdä oppivan luonnosta.

Luetteleva induktio

Klassisesti on ajateltu että induktiot ovat olleet kuvauksia. Ne olivat siis enemmänkin valmiin tiedon kuvaamia järjestelmiä joita opeteltiin. Niitä ei nähty kysymyksinä tai työhypoteeseina. Ne olivat tietoa joka opeteltiin. Tässä mallissa on vahva verifikationistinen pohjasävy. Tunnelmana on se, että katsotaan maailmaa ja saadaan siitä havaintoja. Näissä havainnoissa on sitten kokemusta joka opettaa mitkä asiat toistuvat.

Tämä on hienostuneimmillaan ns. luettelevaa induktiota ; Singulaarinen induktio voidaan jakaa ajatukseksi jossa käy niin että jos havaitaan vaikka iso määrä mustia korppeja mutta ei muunlaisia, niin tästä päätellään että (1) seuraavakin havaittu korppi on musta (singulaarinen induktio) tai (2) kaikki korpit ovat mustia (induktiivinen yleistys).

Näistä yleistyksistä voi sanoa sen verran että niiden uskottavuus syntyy vasta kun oletetaan maailma säännönmukaiseksi ja rajallisen kokoiseksi. ; Esimerkiksi Carnap ja Hintikka ovat korostaneet sitä, että luetteleva induktio ja se mitä havainnot opettavat maailmasta ovat siinä sellaisia, että johtopäätökseksi saatava todennäköisyys induktiopäätelmän luotettavuudesta riippuu siitä minkälaiseksi taustauniversumi oletetaan. Tämä on melko epätyydyttävää ; Jokainen havainto toki äärellisessä maailmassa tukee induktiosta jonkin verran varmemman. Kysymys onkin siitä mikä määrä aineistoa on riittävästi. Universumin säätöjä uudelleenoletellen maalitolppia voi siirrellä melko radikaalisti aina tarpeen mukaan. Mikä on monien maailmankuvan suojelun kannalta tyydyttävää mutta muutoin tilanne on kenties kiusallinenkin.

Interrogatiivinen induktio

Induktiota on kuitenkin lähestytty myös toiselta kannalta. Tällöin kysymys on enemmänkin siitä että induktio on testiasetelma jolla tehdään arvaus todellisuudesta. Ja luonto saa sitten vastata tähän kysymykseen. Tämä tapa vaatii usein jonkinlaista luonnon manipulointia koeasetelmilla. Ja tässä kiinnitetään huomiota onnistumisiin ja epäonnistumisiin.

Idea on ollut käytössä Francis Baconin ajoista. Silloin keskityttiin aineistosta saataviin vastauksiin niin että sitä koostettiin onnistuneita ja epäonnistuneita testituloksia.

Nykyään luultavasti tunnetuin interrogatiivinen ajatus on Popperin falsifiointiperiaate. Popper keskittyi siihen että teorian ei tarvitse olla lopullisesti validi, vaan kysymys on siitä että sen täytyy olla koeteltu. Hänellä luodaan ongelma tai kysymys. Ja sitten induktio vastaa tähän kysymykseen. Joskus tämä induktio falsifioituu ja tässä opitaan että tämä induktio on väärä. Näin ongelma voi palata vaikka siihen on joskus ollut vastaus. Toisaalta joskus voidaan huomata että kysymys onkin vastattu osittain jolloin induktio ratkaisee yhden ongelman mutta käsillä onkin muuntunut ongelma. Jolle sitten haetaan vastauksia joita koetellaan.

Popperin nerokkuus on siinä että falsifiointi koskee induktioita. Moni korostaa, että falsifiointiperiaate ei ole itse falsifioitavissa. Mutta falsifiointi itse nojaa deduktioon. Falsifioinnin takana on periaate P→Q, ¬Q ∴ ¬P (modus tollens). Popperin teesinä itse asiassa olikin että oppimisprosessi jossa induktio on välineenä on jotain joka ei ytimeltään ole induktiivista. Tämä on vähintään jossain määrin nerokasta. Ja tämä varmasti selittää miksi Popper vastaili melko nuivasti "miten falsifioit falsifiointiperiaatteen" -kysymystä tivaaville.

Mutta;

Popperin kohdalla vastustava kritiikki keskittyykin usein siihen että onko tämä deduktio koko totuus. Itse näen että se on hyvä oivallus. Mutta siinä unohtuu jotain. Itselläni tähän torjumiseen liittyy tietenkin Quinelainen pohjasävy. En pidä tiukasta jaosta analyyttiseen ja synteettiseen tietoon. Tässä minulla on muutamakin pointti.

Jos otetaan ajatus siitä miten käsitellään vaikka sellaista lausetta kuin "kaikki poikamiehet ovat naimattomia". Se on malliesimerkki jostain joka on a priori -tietoa. Sen rakenne huutaa sitä että tälle ei ole olemassa mahdollista vastaesimerkkiä. Silti se on selvästi tosi. Ja tämä totuudellisuus tiedetään.

Lauseessa ensimmäinen vastalauseeni koskee sitä että tosiasiassa siinä on taustalla aistikokemuksia maailmasta. Jos olisimme eläneet elämämme sokeina ja kuuroina ilman mitään aistihavaintoja, meillä ei tietenkään olisi mielessämme konseptia poikamiehistä. Ja näin ollen jo konseptin olemassaolossa on jotain syvää haasteellisuutta.

Tämä on toki siitä vajavainen puolustus, että voidaan huomauttaa että tosiasiassa lauseessa on kaksi osiota. On selvää että lause ei saavuta kausaalista riippumattomuutta. Jonka kohdalla em. aistimusten vaatimus on perusteleva. Mutta sen lisäksi siinä on justifikatoristinen riippuvuus. Sen sisällä on looginen rakenne, jonka totuudellisuus tiedetään. Näin ollen a priori tiedettäisiin kuitenkin jotain. Tähän voi sitten vastata parilla tavalla;
1: Tieteenteossa ei ole käytännössä mahdollista tehdä mitään ilman että mukana on kausaallinen oikeutus. Kuten Quine huomauttikin ; Falsifiointitilanne on käytännössä aina valintatilanne. On mietittävä vaikkapa se, onko kyseessä mittausvirhe. Ketju ruokkii itseään. Joten tosiasiassa kun vastaan tulee naimisissa oleva tyyppi, on kuitenkin mietittävä että onko tämä itse konsepti relevantti. Onko se hedelmällinen tutkimuksessa jne.
2: Wittgensteinin "Filosofisia tutkimuksia" taas antaa hyvin toisenlaisen tavan katsoa asiaa. Kun katsotaan määritelmien osia, voidaan havaita että "poikamies" tarkoittaa "naimatonta miestä". Ja kun poikamies korvataan "naimattomalla miehellä" niin sanotaan että "naimattomat miehet ovat naimattomia". Wittgenstein kuvasi tämänlaisia lauseita tyhjiksi. Niiden kohdalla kieli on lähtenyt lomalle. Toisin sanoen niissä on rakennetta, mutta on paha sanoa onko niissä itse asiassa tietoa.
+: Itse olen jopa huvitellut sillä että noita em. asioita voisi yhdistellä. Se ei ole kovin sujuvaa. Mutta siitä syntyy esimerkiksi sellainen ajatus että lause voisi empiristisessä a posteriori -maailmassa tarkoittaa sitä että meillä on itse asiassa samalle ilmiölle kaksi eri nimilappua. Määritelmät ja nimityksethän ovat vain nimilappuja joiden sisältö on se oleellinen asia, se joka sisältää kuvauksen ja tiedon ja väitelauseen siitä miten maailma toimii. Tällöin ne ovat sama teoria. Redundanssi palaa. Mutta periaattetessa voidaankin kysyä että ovatko nämä kaksi joukkoa todella samat. Eli onko meillä oikeasti kaksi eri teoriaa jotka vain liitetään yhteen koska on teoria että ne ovat sama asia. Meillä on tavallaan oletus siitä että ne ovat sama asia. Mutta kenties meillä onkin tosiasiassa teoria poikamiehistä ja teoria naimattomista miehistä. Ja oletamme että nämä ovat samoja...

Kaiken kaikkiaan tämä a priori -tiedon vastaan käyminen vihjaa että Popperin falsifiointiperiaate ei olekaan niin deduktiivinen. Teorian falsifioinnissa joudutaan käytännössä turvautumaan valintaan. Valintaan jonka oikeutus tulee induktiivisista tempuista ; Kuten siitä, että on säilytettävä Duhemin-Quinen teesin mukaan se teoria joka hyödyttää tiedeverkkoa eniten ja hylättävä vähemmän hyödyllinen teoria.

Induktioiden varmentelusta

Induktioiden käyttö on tieteenfilosofiassa kenties yksi suurimmista ongelmista. Ongelmista sitä kautta että niitä on käytännössä pakko käyttää mutta niihin liittyy ongelmia joita ei voi kiertää.

Karkeasti ottaen syyn ja seurauksen kanssa ongemana on se, että näemme tapahtumia emmekä syyseuraussuhdetta itseään. Ja induktiossa on aina epävarmuuselementtejä.

Toisaalta induktiot ovat laaja sikermä. Ottaakseni demonstraatiota ääripäistä otan;
* Voidaan esittää joutsenista attribuuttikuvauksia mallia "kaikki joutsenet ovat valkoisia". Nämä voivat olla tosia tai epätosia väitteitä. Tätä kohtaa koskee tiedon epäsymmetria ; Induktiota ei voida verifioida. Eli mikään määrä havaittuja joutsenia ei takaa että seuraava havaittu joutsen olisi musta. Toisaalta jo se yksi havaittu musta joutsen falsifioisi koko induktion ja sitten se olisi tosi.
* Näiden kanssa hieman erilainen väite taas on käyttää analogiaa jossa vertaillaan kahta esinettä tai esineryhmää. Ja esittää että kun ne ovat ominaisuuksiltaan A ja B samanlaisia keskenään niin sitten ne ovat myös ominaisuudessa C samanlaisia. Näitä koskee Leibnizin laki ; Jos otamme kaksi esinettä, niissä on vähintään jokin epäanalogia. Ne ovat esimerkiksi eri lokaatiossa. Tai jos ne eivät ole niin ne ovat itse asiassa yksi ja sama esine. Epäanalogisuus on tässä kohden väistämätöntä. Silti nämä voivat olla hyviä vertauksia ja analogioita.

Nämä ongelmat johtavat joskus erikoisiin väitteisiin. Joko induktioihin ei luoteta lainkaan. Tai sitten induktioita käsitellään yhtenä klimppinä. Tämä on tarpeetonta. Itse asiassa on tarpeellista klimpittää enemmän. Ottaa esiin kolmas kohta. Syyseuraussuhteita koskevat induktiot. Ne ovat siitä erikoisia että ne ovat usein tapahtumien kuvauksia ja aineisto osuu niihin hyvin, heikosti tai eivät lainkaan. Ne ovat usein haasteellisesti falsifioitavissa koska epäonnistunutta teoriaa voidaan helposti paikkailla erilaisin ad hoc -oletuksin. Silti voidaan sanoa että osa näistä induktioista ovat vähemmän epäluotettavia kuin toiset.

John Stuart Mill luokitteli induktioita ja sitä miten induktioita voitaisiin sitoa syy-seuraussuhteisiin ; Hän luokitteli neljä hyvää induktiomallia tähän.
1: "Method of agreement", yhtäpitävyyden metodi. Jos jokin ilmiö tapahtuu monenlaisissa ympäristöissä silloin kun läsnä on jokin yhteinen muuttuja niin tämän muuttujan voidaan katsoa olevan melko varmasti se syy joka aikaansaa tuon seurauksen.
2: "Method of difference", erotusmetodi. Jos jokin ilmiö tapahtuu jossain tilanteessa jossa on useita muuttujia ja se lakkaa tapahtumasta kun jokin yksi muuttuja (mutta ei muita) poistetaan, tämä poistettu efekti todennäköisesti aikaansaa ilmiön.
3: "Method of concomiant variations", varioinnin menetelmä. Jos kahdessa ilmiössä on "kyllä-ei" -tapahtumisen sijaan asteittaisia eroja voidaan muuttaa yhtä muuttujaa asteittain ja katsoa mitä tapahtuu sille toiselle muuttujalle. Efektin poistamisen ja vähentämisen sijaan voidaan katsoa mittaustuloksia harmaan eri asteilla. Jos muuttujien välinen muutos on tasainen, eli joko kasvaa tai vähenee toisen muuttujan muuttuessa, niin näiden väliin voidaan nähdä syyseuraussuhdetta.
4: "Method of residues", jäännösten menetelmä. Jos johonkin tilanteeseen jossa on monta muuttujaa tuodaan jokin uusi efekti ja lopputulos näyttää erilaiselta, voidaan uskoa että tämä uusi tuotu efekti on tuon muutoksen syy.

On toki selvää että näissä on kysymys manipuloitavista muuttujista. Ja nykyaikana tiedämme että syy-seuraussuhdetta ei silti tule täysin varmistettua. Nämä ovat kuitenkin siitä kiinnostavia että niissä on varmistelumenetelmiä. Ja niiden ytimessä ei ole Popperin kannattama falsifioitavuusperiaate. Induktion ongelmaa voidaan siis, ei nyt täysin korjata, mutta oleellisesti parantaa.

Näin ollen ei tarvitse kunnioittaa jotain ID -teoreetikoiden Paleyn kelloseppäanalogian uudelleenlämmityksiä vain siksi että evoluutioteoriassa ja muissa luonnontieteissä vedotaan korrelaatioihin jotka ovat myös yksi induktion luokka aivan kuten vertauksetkin. Ja näin ollen voidaan kenties jossain määrin luottaa tieteeseenkin enemmän kuin monesti saa kuulla ihmisiltä joista totuus on vain jäänne jostain kristillisestä asenneympäristöstä ja että kaikessa on vain kysymys maailmankuvista.

---

Postmodernit kriitikot jotka kirjoittavat kommentteja tietokoneella uskoen syyseuraussuhteellista narraatiota jossa "Enter" vaihtaa riviä. Näin he levittävät valtapeliä jossa fyysinen "läsnäolo" ja siihen litityvä kontrolli ja "sisään astuminen" penetraatiomielisenä lisäyksenä ovat oleellisia kun taistellaan maailmankuvista. He usein korostavatkin miten kaikki ovat maailmankuvia ja skientismi on sellainen kanssa. Mutta eivät itse nouse paremmiksi joten miksi skientistin täytyisi muuttua heidänlaisikseen? Miksi he eivät kestä moninaisuutta ja erilaisuutta vaan pelaavat valtapelejä?

Menneiden muistelulla paalua silmästä

Sakari Selin oli kieltämättä ns. kommunistinen kirjoittaja. Hän kuitenkin kaivoi historiasta esiin asioita jotka voitiin sitoa sen ajan aineistoon. Vaikka materiaalia onkin paikoitellen moitittu muistelmanoloisuudesta. Ja siinä on nähtävissä sanoja joiden sisältöä tulee lieventää mielessään monta astetta. (Esimerkiksi kun puhutaan "äärioikeistosta" aina kun jossain haiskahtaa vähänkin oikeistolaisuus, voidaan lukea teksti siten että "äärioikeistolaisuus" merkitsee tässä kontekstissa jotain aika laimeaa. Ja jatkaa menoa.) Minusta on valaisevaa ottaa esiin lainaus hänen kirjastaan "Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko – Nuoret sodassa Hitleriä vastaan". Siinä nimittäin selitetään miten siviilirekisteriin meneviä kohdeltiin silloin kun järjestelmää pykättiin.

"Siviilirekisteriläisten yhdistyksetkään eivät saaneet kauan toimia. Kirkollinen taantumus näki Kotimaa -lehdessä ”koko kristillisellä perustalla olevan yhteiskuntajärjestelmän alkavan horjua, jos ei näitä järjestöjä lakkauteta lain ja hyvän tahdon vastaisina”. Vastaavaa tekstiä julkaisi myös tamperelainen Aamulehti. Aamulehti tiesi kertoa 10.5.1939, että yhdistystä vastaan on nostettu syyte, vaikka se toimitettiin yhdistykselle vasta 12 päivää myöhemmin 22.5. Silloisen oikeuslaitoksen ripeyttä todistaa, että Tampereen raastuvanoikeus lakkautti paikallisyhdistyksen jo kolme päivää myöhemmin 25.5.1939.14 Siviilirekisteriläisten liittyminen 1930-luvun yleiseen vasemmistolaiseen toimintaan on selvä asia. Kirkolla oli ollut jyrkkä oikeistolainen rooli aina kansalaissodasta lähtien. Nämä järjestöt keräsivät puoleensa myös muita kuin työväenliikkeen jäseniä, joille äärioikeistolainen pappisvalta oli vastenmielistä."

On erikoista että kirkko ei ole tehnyt tiliä näistä teoistaan kovinkaan aktiivisesti. Mielestäni puhutaan instituutiosta jonka toimijoita tuolta ajalta on ollut hengissä pitkään minun elossaoloaikanani joten kyseessä ei ole vastuun siirtämisestä ihmisiin jotka eivät ole olleet missään tekemisissä asian kanssa. Ja kirkon tulisi joka tapauksessa miettiä miten kaikki nämä menneisyyden pahat teot kompensoidaan. (Kirkko väistelee syyllisyyttään ja puhuu pehmeitä. En ole koskaan kuullut että se ehdottaisi hoiatvansa korvauksia väärin tehdyille. Vaikka väärintekijät olisivat ellossakin. Ja pahantekotoiminta institutionaalista. Tämä asettaa riman toimijalle joka markkinoi itseään ennen kaikkea eettisenä konstruktina.)

Vielä mielenkiintoisempaa on huomata että tarina turmeluksesta ja siitä miten muutokset tuhoavat yhteiskunnan ja uhkaavat sitä ovat pysyvä tila. Onkin erikoista että yhteiskunnan tuhoa manaavat vetoavat tuntemattomiin riskeihin ja pitävät kaikkia muutoksia jonkinlaisina yhteiskuntakokeina joissa on tietenkin riskejä joiden uskotaan aktivoituvan vakavasti.

Itse uskallankin vetää tästä asenteilusta induktion. Induktion joka ei perustu tuntemattomiin riskeihin vaan joka nojaa tiedettyihin faktoihin ; Menneisyydessä lähes kaikki muutokset ovat aikaansaaneet uskovaisissa ennakkopaniikin yhteiskunnan tuhosta. Tuhoa ei ole koskaan tullut. Tämä on toistunut useita kertoja. Niinpä kun seuraavan kerran kuulemme yhteiskuntatuhofantasian voimme induktiivisesti olettaa että todennäköisyys tuholle ei ole kovin suuri.

Sitä ennen vaadinkin todisteita menneisyydessä tapahtuneista yhteiskunnan toimintakyvyn totaalisista lakkaamisista näiden mainittujen ennakkotuhojen jäljiltä.

Samoin tulkoon kohdeltavan myös jokaista ties minkä profeettaa. Jos esimerkiksi manaat että ensi kesästä tulee maahanmuuttajien vuoksi katastrofi, ei riitä että nyt jaat MV -lehden linkkejä ja nyökyttelet. Kun syksy tulee sinulla tulee joko olla näyttöjä siitä että ennuste on tuhoutunut tai sitten menetät itse uskottavuutesi.

Uskomusten varmuus vs. niiden todennäköisyydet

On tavallista että ihmiset puhuvat siitä miten tieto on epävarmaa tai varmaa. Suurimmalla ihmisillä onkin ajatus siitä että henkilökohtaiset uskomukset ovat oikeutettuja jollain varmuuden asteella. Ja vaikka osa pitää tieteellisiä tosiasioita tästä jotenkin oleellisena "puhtaiden faktojen maailmana" niin tosiasiassa myös tieteessä todistaminen ei ole ehdotonta vaan rajallista.

Monesti tätä lähestytään todennäköisyyden käsitteellä. ; On tavallaan mielenkiintoista huomata että ateistien bussikampanjassa Suomessa teksti oli "Jumalaa tuskin on..." Mutta ulkomailla lause oli "There's propably no God..." Lause viittaa suoraan todennäköisyyteen. Myös moni uskonnon ystävä puhuu mielellään siitä miten Jumala on todennäköisempi hypoteesi kuin Jumalan olemassaolo. Tämä vaikuttaa avomieliseltä, nöyrältä ja rationaaliselta samaan aikaan ; Vaihtoehdot ikään kuin otetaan vaihtoehtoina ja punnitaan vain tosiasioiden valossa köykäisiksi. Kun tämänlaisia sanoo ääneen se vaikuttaa ihanteelliselta, kauniilta ja älykkäältä. Mutta se ei ehkä ole niin ilmiselvää.

Itse pidän tärkeänä tiedostaa että tiede on aina jossain määrin rajallista. Quinelaisen tieteenfilosofian kannattajana näen että tiede on käsiteverkosto jossa ei ole yhtään ainutta täysin todistettua 100% a posteriori tiedettyä osiota. Tärkeää olisikin varmistaa että verkossa ei olisi myöskään 100% a priorisia oletuksia. Tieteessä kaikki arviot ovat arvioita jonkinlaisella varmuusasteella. Ja tämän varmuusasteen tulee olla mahdollisimman hyvä. Tämä toki irtautuu monista sellaisista ajatuksista jotka ovat olleet yleisiä. Puhutaanpa sitten metafysiikasta, skientismin kritiikistä tai arkijärjestä, monien tiedenäkemys vaatii todistamista ja vain ehdotonta todistamista.

En kuitenkaan pidä siitä miten vahvasti ihmisten näkemykset ovat tässä sitoutuneet todennäköisyyteen kuin se olisi jotain joka oikeastaan olisi se asia jota tässä ylipäätään tutkitaan ja testataan. Toisin sanoen ajatellaan usein että jos sinulla on uskomus p, jolle on evidenssi e, olisi jokin ehdollinen todennäköisyys jota voitaisiin lähestyä vaikka Bayesin tyyliin. ; Olisi jokin ehdollinen todennäköisyys Pr(p|e), jossa Pr voidaan esittää useilla eri tavoilla.

En yksinkertaisesti usko että tämä on se mitä tieteessä tapahtuu. Olen niitä epistemologeja joista asioiden varmistaminen ja todistamisen varmuus kasvaisi sillä että uskottaisiin kaikkiin mahdollisiin totuuksiin ja sitten vain arvioitaisiin mikä niistä on todennäköisempi kuin muut. En itse asiassa usko edes sitä että Bayesin kaava vapauttaisi meidät maailmankuvastamme järkevyyteen. Itse asiassa monesti tuntuu käyvän juuri päinvastoin.

Sen sijaan muistutan että tiede koostuu käytännössä induktioista. Eikä mistä tahansa induktioista. Korrelaatioista. Induktioita kuvaa sellainen jännittävä piirre että niiden lopullinen todistaminen on mahdotonta. (Tai oikeastaan ; Se vaatisi äärettömän määrän testejä.) Tieteellisiä teorioita voidaan kuitenkin ajaa vaikeuksiin. Joskus jokin havaintoaineisto kumoaa (falsifioi) teorian. Tai oikeastaan lähinnä pakottaa ympäripyöreistämään teoriaa (ad hoc -oletuksin) niin että tämä uusi omituinen aineisto sittenkin sopisi aineistoon, jonka jälkeen teorian selitysvoima heikkenee vaikka se ei olekaan enää ristiriidassa tämän uuden häiritsevän aineiston kanssa.

Todennäköisyyden hoopous paljastuu tavallaan heti jos mietimme miten klassisessa fallibilistisessa tiedekäsityksessä käy silloin kun teoria saa korroboraatiota. ; Meillä on teoria p joka kumoutuisi havaintoaineistolla a. Havaintoaineisto on kuitenkin mallia b, joten teoria ei kumoudu. On selvää että tämä teoria on nyt vahvempi kuin ennen testausta. Koska ennen testiä oli periaatteessa mahdollista että havaintoaineisto a tapahtuisi koeasettelussamme. Mutta kun induktion todistaminen vaatisi sitä että induktio läpikävisi äärettömän määrän testejä, tällä koeaineistolla on itse asiassa teorian todennäköisyyden todistamisen kannalta äärettömän pieni merkitys. Koska se on sellaisenaan vain 1 äärettömästä. On itse asiassa vaikeaa nähdä miten mikään inhimillisesti mahdollinen määrä kokeita voisi oikeastaan merkitä paljoa mitään.

Kuinka suuren osan vaikka 10 000 tarkasti tehtyä koeasetelmaa on äärettömän rinnalla? Onkin selvää että tässä katsotaan enemmän "induktion kätevyyttä". Joka demonstroituu kyllä jo paljon ennen tuota 10 000 koetta. Se voi toki kumoutua jatkossa mutta siihen asti se on kuitenkin osoittautunut käteväksi mallintamistyökaluksi joka on ennustanut tapahtumia aivan oikein... Kysymys ei ole absoluuttisesta totuudesta "vaan jostain ihan muusta".

Mutta ei tällä testatakaan teorian todennäköisyyttä sellaisenaan. Teorioiden varmistelussa on kyse enemmänkin teorian hedelmällisyydestä ja käyttökelpoisuudesta. Varmuuden aste jolla asiaa lähestytään ei ole metafyysinen totuus ja sen todennäköisyyden tunteminen ja arviointi. Vaan jotain aivan muuta. Ja itse asiassa voidaan sanoa että ihmisten on ylipäätään vaikeaa ajatella tieteellisesti koska he ajattelevat maailmaa ehdottomuuksin joissa "todellisuus" on kuin jokin Matrixtyylinen "punainen pilleri" joka vain niellään. Jossa faktat ovat tosiasioita joiden todennäköisyys on se joka tunnetaan ja jota arvioidaan. Tälläinen todellisuusnäkemys kuuluu mielestäni johonkin toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Ja se itse asiassa sopii vielä paremmin sellaiseen aikaan jolloin valtaa oli teologeilla. Tarkemmin miettien ; Mitä kauemmas historiassa mennään, sitä paremmin tämä ehdoton mutta naivi todennäköisyysfiksoitunut ajattelutapa tuntuu sopivan asenteisiin. Se onkin luultavasti nykyäänkin suosittua lähinnä siksi että se on ihmisille jotenkin erityisen helppoa.

Osittain siksi minulla onkin immersiivinen suhde todellisuuteen (en elä todellisuudessa sellaisenaan mutta elän kuin kokemusmaailmani olisi tosi) ; Tutkimusohjelman kätevyys suhteessa siihen miten ympäröivä elämämme toimii on oleellisempaa kuin miettiä mikä on varmaa jollain klassisen metafyysiikan tapaisella tasolla.

Korrelaatio ei ole kausaatiota mutta kaikki kausaatiot selvitetään korrelaatioilla

Minusta tämä korrelaatio olisi aivan uskottavasti
kausaatiota. Hyvin harva on kanssani samaa mieltä
tämän elokuvakriittisen viestin kanssa...

On tärkeää muistaa että korrelaatio ei ole kausaatiota. Kun kaksi asiaa ovat suhteessa, ei tiedetä kumpi on syy ja kumpi on seuraus. Vai onko niiden takana jokin joka aikaansaa molemmat niin että kumpikaan ei ole syy vaan kumpikin on seuraus.

Kuitenkin liian pitkälle vietynä korrelaation ja kausaation erottaminen liian jyrkästi on tarpeetonta. Se on lukiotason perusfilosofiointia. Syvemmin voidaan sanoa että kaikki luonnontieteellinen (tai laajemmin ; kaikki kvantitatiivinen) tieteellinen tutkimus on perimmiltään vain ja ainoastaan korrelaatioiden löytämistä. Tämä johtuu siitä, että meillä ei ole tilastollista menetelmää, jolla voidaan määrittää kausaatiota. Ja muussakin filosofiassa korrelaatiot on tupattu korvata siten että premisseihin tungetaan vielä korrelaatiotakin hankalampia induktioita, analogioita.

Tavallaan tarvitsemme enemmän induktioita jotta voimme luoda verkostoja siitä aikaansaako jäätelönsyönti hukkumisia. Esimerkiksi voidaan katsoa jäätelöä talvella syöviä. Ja verrata auringonpaisteen hukkumisiin joihin ei liity jäätelönsyöntiä.

Kuinka "naturalismin kritiikki" demonstroi miten kristinusko ei todennäköisesti tai helposti keksi luonnontieteellistä maailmankuvaa

Kun katsotaan "sofistikoituneiden teologien" skientismikritiikkiä, sen ytimessä on vahvasti se, että tieteellisyys oletetaan yhdeksi ja samaksi kuin looginen positivismi. Tämä on melko ilmiselvä asia ja olen toistanut sitä tässä blogissani kenties tarpeettomankin monta kertaa.

Toisaalta voidaan huomata että valtaosa "naivien uskovien" skientismikritiikistä - jopa silloin kun se käyttää "sofistikoituneilta teologeilta" napattua kieltä - voidaan huomata että se viittaa skientismillä johonkin vielä paljon loogistakin positivismia vanhempaan ja yksinkertaisempaan ajatukseen. Nimittäin determinismiin. Erikoista onkin se, että tässä kritiikisttä tyypillinen rakenne on sitä, että skientistien esitetään olevan deterministejä. Mutta sitten lopulta kun asiaa katsotaan voidaan huomata että "naivit uskovat" itse asettavat omille selityksilleen determinismin vaatimista.

Determinismi voidaan nähdä oppina jonka mukaan kaikki maailman tapahtumat ovat sellaisia että niillä on syy. Eikä mikä tahansa syy. Sellainen syy joka johtaa juuri tiettyyn ja vain tiettyyn lopputulokseen (necessitate). Determinismin ja positivismin yhteys on toki jokseenkin ymmärrettävä ; Jos ajatellaan varhaisia "tiede voi tietää kaiken" -tilannetta törmätään esimerkiksi Laplacen demoniin joka kuvaa klassista mekaanista fysiikkaa. Siinä jos me tiedämme jokaisen kappaleen painon, liikesuunnan ja aseman jonain ajan hetkellä, niin tästä seuraten voimme kelata tulevaisuuteen ja menneisyyteen ja tietää miltä maailma näyttää minä tahansa ajanhetkenä. Eli kun tiedämme luonnonlait ja kontekstin jossa kaikki tapahtuu, meidän ei tarvitse edes nähdä kuin tämä yksi ajanhetki ja tulevaisuuden ja menneisyyden tietäminen tämän yhden hetken kautta on aivan mahdollista. (Se vaatii vain paljon laskemista.)

Tämänlainen maailma tietenkin vaatii determinismiä. Tässä kontekstissa sellaista ajatustapaa jossa jos joku voittaa lottorivin, ei voida viitata sattumaan. Sillä lottokoneen käynnistäminen toki synnyttää seurauksena arvontalaitteen pyörähtämisen. Ja tätä kautta lottorivi valmistuu sen jälkeen ja sen vuoksi että on käynnistetty lottokone. Sattuma kuvaa korkeintaan tietämättömyyttä. Eli lottokoneen ja tapahtumisen jokainen yksityiskohta ei vain ole tiedetty ja tämän vuoksi moni meille tuntematon pieni tapahtuma on se joka määrää lopullisen lottorivin. ; Ja tässä mielessä sattuma näyttäytyykin selityksen puutteena. Ja tämä onkin vahva teema joka näkyy siinä kun kreationistit moittivat evoluutioteoriaa. Mutaatio on heille "sattumaa joka on ei-selitys".

Ja se mikä lottorivin kohdalla on mahdollista, on kuitenkin nykytieteen mukaan tarpeeton ja itse asiassa väärä. Nimittäin jos katsomme toista klassikkoesimerkkiä, Schrödingerin kissaa. Se laitetaan laatikkoon jossa on radioaktiivista ainetta. Ja jos yksi tietty atomi hajoaa, kissa laatikon sisällä kuolee. Jos ei, se on elossa. Emme voi tietää tätä. Sillä kvanttimekaniikka ensinnäkin estää kaikkien "Laplacen demonin tarvitsemien muuttujien" tuntemisen heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaisesti. Ja toisaalta kvanttitiloja muutenkin kuvaa indeterminismi. Ja tilat ilmenevät superpositioina. Eli asioilla kyllä on syy, mutta se ei ole sellainen joka määrää yhden ja vain yhden lopputuloksen. Kun aaltofunktio romahtaa, se päätyy yhteen lopputulokseen mutta lopputulos voisi olla jotain aivan muutakin. (Ja näin kun avaamme laatikon kissa on joko elossa tai kuollut.) Tämä taas vaikuttaa olevan kvanttifysiikan syvin olemus. Piilomuuttujateoriat eivät ole onnistuneet häivyttämään indeterminismiä.

Kvanttifysiikka onkin tieteellinen tutkimusohjelma ja toimivaa "kovaksi tieteeksi kutsuttua fysiikkaa". Se on empiirinen. Mutta sen perusteemat ovat tilastollisia. On yksinkertaisesti hylätty deterministien ehdottomus jossa syyn ja seurauksen suhde on ehdoton, tiukka, määräävä, lopullinen ja dogmaattinen (necessitate). Kvanttifysiikka korostaa sitä, että tieteessä tosiasiassa haetaan selityksiä. Selittäminen tarvitsee mallintamista. Mutta sattuman tuottama estimointi tuottaa tietoa. Sillä sattuma on matemaattinen konsepti jolla on matemaattisesti tarkasteltavia ominaisuuksia, kuten jakauma, keskiarvo jne.

Kuitenkin näyttää siltä että tätä determinismiä kaivataan kovasti. Determinismi näyttääkin olevan sellaista joka tarjoaa sitä ehdottomuutta ja varmuutta jota uskovaiset itse asiassa kaipaavat silloinkin kun puhuvat "uskon hypystä" ja siitä kuinka "Jumala on uskon asia" ; luottamusta johonkin ikuiseen, varmaan ja muuttumattomaan. Determinismi on ehdotonta ja kun vain tämä tyydyttää uskovaisen tunteelliset vaatimukset siitä mitä tiedon on oltava, sitä tietenkin vaaditaan myös tieteeltä. (Mikä on toki ajatuksena hirvittävän hauskaa. Kuin emootiot ja niiden ehtojen täyttäminen ja uskovaisten epävarmuuksien ja elämänkyvyttömyyksien helpottaminen tunnetasolla olisikin luonnontieteen ydintä jota se ei saisi tai voisi kiertää havaintojen ja empiirisyyden sijasta.)

Siksi ei olekaan ihme että nekin uskovaiset jotka eivät puhu siitä että evoluutio on kakkaa koska mutaatioihin viittaaminen on epätietoa. Sen sijaan puheisiin nousee esimerkiksi "mitä tapahtui ennen universumin alkua". Joka muuten on siitä erikoinen, että siinäkin oletetaan että jokaisella asialla on oltava syy. Ja lisäksi selityksen täytyy olla sellainen että se vastaa uskovaisten usein toistamaan siihen antrooppisen periaatteen versioon jossa syntyy juuri meidän maailmamme eikä toisenlaista, koska jos selitys ei määrää (necessitate) juuri meidän universumiamme, sitä ei pidetä selityksenä. Koska deterministiset ajatusmallit ovat tiukassa tässäkin.

Huvittavinta tässä kaikessa on tietenkin se, että asioiden induktiivisuutta ei pidetä hyvänä. Tämä induktion vastenmielisyys näkyy siinä innossa missä kreationistit vaativat deduktiivista todistamista induktiivisen sijaan. Ja siinä miten sofistikoituneetkin teologit korostavat sitä miten luonnontieteen ja skientismin syvimmät ongelmat koskettavat induktion ongelmaa. (Joka on se syy miksi loogiseen positivismiin palataan. Popper kun käytti induktion ongelmaa sen oleellista oleellisemmassa kritiikissä.) Kuitenkin kun uskovainen selittää universumin synnystä, hän viittaa alkusyntyargumentteihin. Jotka taas asettavat hyvin mielellään premissiksi sen että "kaikilla tapahtumilla on syy". Ja ainut syy miksi tältä näyttää on se, että klassisessa vanhassa fysiikassa - perinteessä ajalta "jopa ennen Newtonia" - maailmaa tarkasteltiin mekaanisena kellopelinä determinismin tutkimusohjelmassa. Tosiasiassa ainut syy miksi meillä on syytä uskoa että kaikilla fysikaalisilla tapahtumilla on syy on se, että "olemme nähneet aiemmin miten syitä on" ja tästä kokemuksesta sitten vedetään induktio. On mielenkiintoista että tämä induktio vedetään vaikka tosiasiassa näyttää siltä, että jo kvanttifysikan nykyajan havainnot viittaavat siihen että on jopa järkevämpää hylätä tämä premissi kuin pitää se. (Induktio toimii siis valikoimalla vain klassisen fysiikan havaintoja ja kiistää muut.)
1: Onkin jännittävää miten se induktiivisuus on se kauhea ja oleellinen heikkous skientismillä. Mutta sellaisen saa koettelemattomana laittaa a priori oletettuna premissiksi ilman että tämä on vielä heikompi. Mikä on käsittämätöntä koska empiriassa kumoutumiseen on sentään mahdollisuus, induktio voi falsifioitua deduktiivisesti modus tollens. Joten jos induktioon tulee empirian kautta korroboraatiota sitä on väistämättä todennettu edes rippusen. Koska vaihtoehdolle on ollut edes jonkinlainen mahdollisuus, ja testaaja on asettanut tätä kautta edes pienen kriisin sille oletukselle. Teologi tuskin välittää vaikka kriisi tulisikin.

Toki asiaa voisi lähestyä siitäkin, että tosiasiassa vapaa tahto asetetaan usein nimenomaan teologien toimesta vastakkain determinismin kanssa. (Itse en, tunnetusti, tätä näkemystä niele. Mutta moni uskovainen pitää sitä aivan ilmiselvänä tosiasiana. Koska he voivat tuollaisia ehdottomuuksia oletella. Koska eivät ole skientistejä. Ja rationaalisuuden ja järkevyyden ehdot vaihtuvat aina sen mukaan mikä on malleista saatava johtopäätös eikä siitä mitä metodeja niihin pääsemiseksi käytetään.) Esitetään jopa että determinismi on mahdotonta koska ihmisillä on vapaa tahto ja että vapaa tahto olisi deterministisessä - ja jopa fysikaalisessa maailmassa - mahdotonta. Jos näin on, niin sitten Jumalakaan tuskin on mikään selitys joka selittää universumin synnyn ja antrooppisen periaatteen. Paitsi tietenkin jos Jumalalla ei ole vapaata tahtoa. (En tosin ymmärrä mitä on kaikkivoipuus jolla ei ole vapaata tahtoa. Mutta teologeilla on varmasti tapoja vain määritellä kaikkivoipuus uusiksi "mallilla Stetson-Harrison" jos kokevat Jumalansa uhatuiksi. Niin he aina muutenkin tekevät.) Jos Jumalalla on valintoja emme tiedä miksi Hän loisi parhaan mahdollisen maailman eikä jotain muunlaista. Tai miksi hän loi ihmiset sen sijaan että olisi luonut toisenlaisen maailman.

Tässä mielessä uskovat eivät täytä omia tietämisen ja selittämisen vaatimuksiaan. Mikä on aika erikoista. Sillä jos meille asetetaan ongelma. Vaikka "miksi universumi on olemassa ja on sellainen kuin ympärillämme havaitsemme eikä muunlainen" ja sen vastaamiseen annetaan ehtoja, niin miksi on niin että teistit saavat näissä ehdoissa joustoa ilman että korostavat että "paskasti tehtiin". Mutta jos "naturalistit" eivät täytä näitä vaatimuksia niin vika on heissä. Jopa silloin kun teistit itse tunkevat ulkopuolelta jotain determinismin vaatimuksia skientisteille. (Jotka taas tuskin noita ehtoja nielevät tieteellisyyden määritelmiksi. Mutta teologit tunnetusti suuttuvat jos joku fyysikko Enqvist tulee heidän ammattiasioihinsa ottamaan kantaa. Mutta teologi - itse asiassa jopa kouluttamaton teisti - saa aina määrittää mitä luonnontieteellisyys tarkoittaa ihan sellaiselta amatöörikusipääpohjalta.)

Kaiken kaikkiaan tämä kaikki tarkoittaa sitä, että tosiasiassa nykyajan "maailmankuvasotaa" kuvaa se, että teistit moittivat enemmän tai vähemmän erikoisista lähtökohdista "naturalisteja". Ja tässä keskustelussa hyvin usein nousee esiin se, miten tiede ei voi onnistua koska se ei täytä tiettyjä ehtoja. Samalla usein korostetaan että yhteiskunta joka on tuottanut tieteen on ollut kristillinen. Ja kristillisyydellä ja sen filosofialla nähdään olevan oleellinen merkitys sille että tieteellinen maailmankuva ylipäätään on voitu keksiä. Tässä yhteydessä kuitenkin näyttää usein korostuvan se, että jopa modernina aikana, aikana jolloin luonnontieteet on jo keksitty, monella uskovaisella on syviä vaikeuksia hyväksyä luonnontiede. Ja sen vuoksi he vaativat maailman mallintamiselta esimerkiksi deterministisyyttä. Joka on käytännössä paluuta antiikin kreikasta periytyviin filosofioihin joita kannatettiin vuosisatoja ennen kuin mitään empiiristä luonnontiedettä oli kehitettykään. Tässä mielessä kun moderni ID -kreationisti tulee yhteiskuntatieteiden puolelta kommentoimaan "naturalismia" ja sitä miten "sattuma ei ole selitys" samalla kun hän selittää miten "kristinusko on tieteen ydintä" hän on hyvin sisäisesti ristiriitainen hahmo. Hän näyttää lähinnä sen miksi meni niin monta vuosisataa kristillistä maailmankuvaa jona ei keksitty luonnontiedettä.

Mutta tosiasiassa tässä demonstroituukin lähinnä se, että jokainen kristitty joka selittää että kristinusko synnyttää tieteen yrittääkin selittää muuttuneen jollain joka on pysynyt ennallaan. Tieteen vallankumous ei syntynyt, alkanut ja noussut suosioon rooman valtakunnassa 313. Meni monta sataa vuotta. Ja kristinusko oli ainoastaan se joka pysyi vakiona. Moni muu asia sen sijaan muuttui hieman ennen tieteellisen maailmankuvan peruskonseptien ja todistamistapojen keksimistä. Ja moni muu asia vahvistui ennen ja sen aikana kun tieteellinen maailmankuva sai suosiota ja saavutti valta-asemansa. Yleensä tieteelliseen ajattelutapa on korostanut sitä että syy-seurauksia etsitään korrelaatioilla. Muuttuvaa ei selitetä sillä joka on pysynyt ennallaan.

Ongelmana "yksimielisyys"

Moni pitää tietoisuuden tutkimista mahdottomana. Liikkeellä on iskulauseita siitä miten "objektiivinen ei voi tutkia subjektiivista". Tämä nojaa yleensä jonkinlaiseen temppuun jossa viitataan siihen miten tietoisuuden tutkiminen ei tiivisty klassiseen deduktioon tai tuota metafysiikatonta tiedettä. (Induktion ongelma, Wittgensteinin ajattelussa havaitut aukot, Gödelin epätäydellisyysteoreemaan viittaaminen...) Joka taas on enemmän "yleinen tieteen ongelma". On toki kiusallista että tällaisia on. Mutta yleensä ottaen niitä ei pidetä ongelmallisina kuin tietyissä aiheissa.

Itse olen sitä mieltä että tietoisuuden tutkimusta on. Kun aivoja sorkitaan ja käytetään erilaisia tutkimuksia joissa katsotaan mitkä neurologiset prosessit korreloivat tietoisuuden havaitsemiseen, vaikka haastattelu-sorkkimis -yhdistelmällä. (Tai jollain nokkelammalla mutta vaikeammin käsitettävällä.) Tästä huolimatta tietoisuudessa on haasteita. Ja se ei johdu siitä että asia ei tiivistyisi deduktioon. Kyseessä on enemmänkin siitä että tiede on enemmän induktiivista kuin deduktiivista. (Itse asiassa voidaan jopa sanoa että deduktiivisuus on rationalismia, koettelematon induktio on maailmankuvallistamista ja tiede on induktio joita koetellaan empiirisesti, johon liittyy jonkinlainen itsekriittisyyden, kenties jopa falsifioitavuuden, sävytys.) On itse asiassa hieman hämmentävää miksi mielenfilosofiakriitikot eivät viittaa tähän. Koska tämä minun kuvaamani ongelma vihjaa siihen että on olemassa ongelmia jotka koskettavat erityisesti mielen tutkimusta.

Tiede on induktiivista. Kuitenkin haasteena on se, että monissa harvinaisissa tapauksissa on tutkittu tapauksia jotka ovat hyvin ainutlaatuisia. ; Tämä toki osoittaa että erilaiset parapsykologisiin ilmiöihin luottavat ovat väärässä selittäessään että esimerkiksi taikavoimat torjutaan siksi että ne ovat niin harvinaisia. Selvästi kourallisella tapauksia voidaan saada aikaan jotain. Kuitenkin kun puhutaan siitä että aivojen tapaisia komplekseja elimiä lähestytään, on huomioitava että myös niiden tutkimus on kompleksisempaa. Tämä taas vaatii yleensä luotettavia otosmääriä. Joita ei voida saada koska tarvittavat aivovammat tai muut anomaliat jotka toimivat vertailuna verrokkeihin voivat olla harvinaisen spesifejä (eikä niitä saada tutkimuseettisistä syistä vain rakentaa keinotekoisesti vaikka jääpiikillä ja vasaralla). Riskinä onkin että näistä poikkeustapauksista syntyy enemmänkin "anekdootteja" joilla on voimaa ennen kaikkea myyttinä. Narratiivisuutta tukee sekin, että näistä poikkeustapauksista on myös kiinnostavaa lukea. En oikeasti tiedä onko Oliver Sacksin "Mies joka luuli vaimoaan hatuksi" suosittu siksi, että se opettaa maallikoille uusia asioita psykologiasta ja havaitsemisesta. Vai siksi että ne ovat "morbidista uteliaisuuden" tukemaa sosiaalipornoa jotka kertovat ihmeellisiä tarinoita.

Research Digestissä oli kirjoitus siitä, miten sosiaalipsykologiassa monista kokeista on tullut ikonisia. Tektsi keskittyy Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeeseen, jossa valekoehenkilölle annettiin sähköiskuja. Mutta tämä ei ole ainut : "...other classic studies in social psychology are also given biased treatment in introductory texts, including Zimbardo's Stanford Prison Experiment and Asch's conformity experiments. Griggs has also found that the classic case of Phineas Gage is also covered poorly in textbooks, and that the latest revelations about the classic case of Little Albert are too recent to feature in textbooks". Niihin kriittisesti suhtautuvia ja niiden sisältämää tietoa täsmentäviä kokeita ei opeteta. Niistä on tullut näppäriä narraatioita joilla jakaa tietoja. Yksittäisellä kokeella on voimakas rooli symbolina. Ja se varmasti osittain liittyy siihen, miten psykologiassa on ollut ns. toistettavuuskriisi.

Itse uskon että syynä on se, että psykologia on hyvin kompleksista. Jos ajatellaan asiaa "reduktion portaina", voidaan huomata että esimerkiksi ihmisen psykologia nojaa ihmisen ruumiillisuuteen, mm. aivoihin. Jotka taas redusoituvat biokemiaan ja vastaaviin. Jotka taas redusoituvat peruskemiaan. Joka taas redusoituu perusfysiikkaan. Jokainen "porras" lisää kompleksisuusasteita ja vaikeuttaa asian tutkimista. (Noin karkeistaen.) Olen huomannut että asioita vaikeuttaa toisaalta myös maailmankuvat. Ihmiset ovat hyvin vastahankaisia muuttamaan niitä. (Suhtaudun naureskellen, ellen peräti halveksivan vihamielisesti, niihin jotka uskovat että keskustelu on ratkaisu kaikkien konfliktien purkuun. Näen että ihmisille tyypillisin keskustelun ja olemisen tapa myös luo poteroita. Toki diplomatia auttaa monesti, mutta taikaluodiksi siitä ei ole.)

Psykologiassa on helposti kysymys ihmiskuvasta jota perustellaan "jälkikäteen". Näin esimerkiksi Milgramin tutkimus on miellyttävä vaikkapa itseni kaltaisille peruskyynisille ja negatiivisille auktoriteettiongelmaisellle ihmisille joka uskoo manipuloinnin ja käskyttämisen olevan pahuutta. Kuten myös perisyntiä korostaville luterilaisille. Ja niille joista ihmiset ovat kauheita ja ihmisten valta ei auta koska ihminen voi komentaa pahuuteen. Ja siksi ihmisten pahuutta pitää kontrolloida vaikka uskonnolla ja jollain God Command Theorylla. Ja kun tutkimus on kompleksista eikä suinkaan ilmiselvää, narraatiot vahvistuvat ja niitä tukevista tarinoista tulee helposti enemmänkin tieteenä myytäviä myyttejä. (Vaikka itse mainitut tutkimukset olisivatkin tehty aivan validisti. Ne ovat kuitenkin "vain yksi tutkimus". Jota on vaikeaa ymmärtää, koska perusteleva empiirinen induktio on ihmisille niin vaikea että tieteen vallankumous tapahtui niinkin myöhään kuin tapahtui.)

Määrästä, laadusta ja anekdootin todennäköisyydestä

Näin kerran (1x) krokotiiliherran kylvyssä, ihanaa.
Voin miltei nähdä kuinka sameassa vedessä vilahtaa.

Areiopagilla oli ihmeen todennäköisyyttä koskeva Vesa Palosen kirjoitus "Näin lasket ihmeen todennäköisyyden". Se käsitteli Bayesin kaavaa. Ja otti kritiikin kohteeksi Humen ihmeen todennäköisyyden. Aloituspuoli on ylevää "Johtopäätös siitä, onko ihmeisiin on järkevää uskoa, tehdään kuitenkin yllättävän usein ennakkoluulojen perusteella, ilman kunnollisia järkiperusteluja. On toki selvää, että mikäli naturalismi on totta, ihmeitä ei tapahdu. Jos taas vaikkapa kristinusko on totta, ainakin joitakin ihmeitä tapahtuu. Usein ihmeitä sivuavassa keskustelussa on kuitenkin kyse juuri näiden maailmankatsomuksellisten oletusten arvioimisesta, joten ei ole kovin kohteliasta ujuttaa huomaamattomasti omaa katsomustaan keskustelun taustaoletukseksi."

Ytimessä on, luonnollisesti, Humen tapa ajatella induktiota. "Meillä on valtavasti todisteita luonnollisista tapahtumista, eikä yhtään todisteita yliluonnollisista. Mikäli joku väittää jotain yliluonnollista tapahtuneen, on paljon todennäköisempää, että hän on väärässä tai valehtelee, kuin että jotain yliluonnollista olisi todella tapahtunut." Humen tapaus peräti nojaa anekdoottiin jossa joku kertoo havainneensa jotain omituista. Olisi siis viisasta olettaa että hän on erehtynyt.

Tässä on todellakin hyvä huomautus siitä että todella harvinainen tapahtuma, olipa sen luonne yliluonnollinen tai aliluonnollinen, voi olla hyvin vaikeasti suoraan havaittavissa. "Esimerkiksi, emme toistaiseksi ole havainneet protonin hajoavan. Havaintojen mukaan protonin hajoamisen todennäköisyys vuoden aikana on alle 10−33. Mikäli ihminen valehtelee tavallisesti noin joka sadas kerta, voivatko mittaajien todistukset protonin hajoamisesta enää tavoittaa harvinaisiin tapahtumiin skeptisesti suhtautuvaa?"

Tekstissä nostetaan esiin Humen kritiikki. "John Earmanin teos "Hume’s Abject Failure: The Argument Against Miracles". Earman käyttää suuren osan teoksestaan Humen tulkintaan ja selventämiseen löytääkseen riittävän jäsennellyn ja hyvin määritellyn argumentin ihmeitä vastaan. Tämän jälkeen Earman käyttää bayesilaisen todennäköisyyslaskennan työkaluja ja osoittaa, että Humen väitteet ovat useissa kohtaa liiallisia yksinkertaistuksia ja lisäksi induktion ja ihmisten todistusten kohdalla virheellisiä. Kuinka tuhoisia Humen argumentille Earmanin löydökset sitten ovat? Aika tuhoisia." Linkissä olevat laskelmat näyttävät että näin todellakin tapahtuu. Minulla ei olekaan mitään ongelmaa tämän kohdan kanssa. Lopputulos on myös ilmaistu maltillilsesti "Humen väite siis oli, että koska todisteet luonnollisista tapahtumista ovat niin lukuisia, ne painavat aina enemmän kuin todistajien lausunnot yliluonnollisista tapahtumista. Edellisessä osiossa näimme, että todisteet luonnollisista tapahtumista kyllä vaikuttavat todennäköisyyksiin, mutta eivät niin paljoa kuin Hume oletti."

Ongelma tuleekin muualta. "Tuloksemme antavat siis jonkinlaisen peruslinjan ihmeiden uskottavuutta arvioitaessa. Harvinaisia asioita tapahtuu, ja usein jo yksi todistus tapahtumasta riittää tekemään siitä uskottavan. Tästä analyysiä voidaan sitten viedä erilaisiin suuntiin: Kuinka uskottava kyseinen todistaja on? Onko hänellä tai hänen yhteisöllään taipumusta suurennella tai olla herkkäuskoisia tapahtuman suhteen? Onko jollakin menetettävää tai voitettavaa erehtyessään juuri tämän tapahtuman kohdalla johonkin suuntaan?"

Olen itse asiassa ensimmäisestä kahdesta lauseesta äärimmäisen samaa mieltä ; Induktion ongelmaan liittyvät ratkaisut kun ovat olleet kovasti painottuneita siihen, että induktioissa on epäsymmetria joka johtaa siihen että niiden verifioiminen, suoralla havaitsemisella todistaminen, on mahdotonta. Sen sijaan keskitytään siihen että jo yksi vastaesimerkki voi kumota induktioteorian modus tollens. Näin ollen popperilaisessa falsifikationismissa yksittäisellä havainnolla voi olla jopa enemmän merkitystä kuin mitä Earmanin arviointi antaa ymmärtää. (Mekanismikin tosin on eri. Uskottavuutta ei kenties edes pidä lähestyä pelkästään Bayesin kaavan kautta. Itse esimerkiksi en pidä siitä että Bayesin kaavan soveltamisessa tulee usein vastaan garbage in-garbage out -ilmiö jossa tulkinta havainnoista muutetaan objektiiviseksi tunkemalla se lukuna kaavaan.) Ensimmäinen lause on mukana "kokonaisuuden takia". Se antaa sopivamman kontekstin ja luo mielestäni paremman kokonaiskuvan.

Ongelmat tulevat heti sen jälkeen. Tässä viedään asiaa "aivan muualle". Kun todennäköisyys laskee tapahtumien määrää, tässä otetaan mukaan sekin osio jota kalkyyli ei huomioi. Anekdootin. Huvittavinta onkin että ilmeisesti Humen vertaus on niin iskevä että se otetaan kokonaisuutena, huomaamatta että perustelumekanismi on jotain jota voi käyttää sekä anekdoottien puolesta että niitä vastaan. Ja Bayesin kaavan käyttö taas iskee vain tähän mekanismiin.

Nimittäin ; Jos arvioimme onko yksilöllä tai yhteisöllä taipumus suurenteluun, herkkäuskoisuuteen tai valehteluun (joista koostuu sitten "luotettavuuden arviointi") niin kyseessä on juuri Humen banaali-induktion tekeminen. Se, että henkilö on tavannut usein olla luotettava onkin juuri sitä Humen tapaa katsoa asiaa "hän on toiminut usein tavalla X ja tämä painaa enemmän kuin tämä yksittäinen mahdollinen höyrähtäminen". Eli juuri se asennetapa jossa määrä muuttuu suoraan laaduksi. Juuri se ajattelutapa ja asenne jota tämä samainen teksti kritisoi. Tämä on mielenkiintoista tekstiltä joka alkaa ylevästi siitä että maailmankuvallisuus on syytä kiertää ja ohittaa.

Tämänlainen sisäinen kaksoisstandardi vihjaa siihen että usein ihmiset ovatkin enemmän vihaisia metodeista kuin todennäköisyyksistä. Humen kritiikissä, ja kritiikissä yleensäkin, ei ole yleensä kysymys edes siitä mikä on "tavallista". Vaan nimenomaan siitä että halutaan että tiedoksi kutsutaan jotain hyvin erikoista metodia. Kuten esimerkiksi sitä että jollain on joku näkykokemus jota hän haluaa myydä samanarvoisena todistamisena kuin jotain hiukkaskiihdyttimestä saatua mittaustulosta. (Jos esimerkiksi joku ihminen saa näkykokemuksen tullessaan illalla töistä kotiin, hän haluaisi jakaa tästä saamansa viestin faktana.) Humen induktiota on ilo kritisoida koska se on anekdoottivastainen. Banaali-induktion sinänsä ansiokas kritiikki voikin tätä kautta saastautua. Ihan sen vuoksi että heti kun on moitittu tätä banaali-induktiota, ollaan itse valmiita tekemään kritiikkiä jonka ytimessä on tämä sama haukuttu banaali-induktio.

Itse olen toki sitä mieltä että ihmekokemusten todennäköisyyttä voidaan lähestyä siten että asiaa lähestytään psykologisesti. Psykologialla onkin monia falsifioitavissa olevia teorioita mielen toiminnasta. Niiden yleisviesti on tosin ollut se, että silminnäkijätodistukset eivät ole kovin laadukkaita.

Humen malli onkin banaalia yksittäistapauksilla käytävää arviointia. Jos jonkin tapahtuman syy ja ilmiön olemassaolo ja luonne ovat epävarmoja, se on tätä kautta "paremmalla pohjalla". Jos joku väittää nähneensä tuntemattoman lentävän esineen, se ei ole kovin voimakas todistus ulkopuolisesta älystä. Sen sijaan jo yksi havaittu avaruusolento voisi kumota koko teorian siitä että avaruusolentoja ei olisi. Yksittäistapauksella on siis todellakin merkitystä tavalla joka ei yllä Humen banaaliin induktiomalliin. Kuitenkin sitä yritetään nimenomaan oikeuttaa jossain ihan muussa. Ja hyvin ironisella tavalla.

Tätä kautta on tietenkin helppoa tiedostaa miten induktioita voidaan käsitellä "skientismissä". Tälläistä asennetta moittivan kristityn joka haluaa perustella että hänen ihmetarinansa ovat järkevääkin järkevämpiä on helppoa unohtaa että esimerkiksi protonin hajoaminen on, paitsi tapahtuma, niin jotain jonka todennäköisyys arvioidaan epäsuoraan sen havaitun kautta. Induktiivisesti. Mutta ei banaali-induktiivisesti. Protonin hajoaminen ilmiönä on arvioitu kaavoista jotka taas ovat saaneet vahvistusta. Jumalan ja ihmeen olemassaolon todennäköisyysarvioissa taas on pelkkä maailmankuvallinen väite. Kenties Palosen pitäisikin unohtaa loogisen positivismin banaali verifikationismi ja siirtyä toisen maailmansodan jälkeiseen todellisuuteen jossa epäsuora havaitseminen vaikka falsifioinnin, korroboroimisen tai muiden vastaavien keinojen kautta ovat niitä joilla induktioita lähestytään. Humen todistukseenkaan en ole sellaisenaan törmännyt kuin maallikkoskeptikoilla. Tässä mielessä Humen induktion kritiikki on ihmeisiin suhtautuvan naturalistin kohdalla suunnilleen yhtä oleellista kuin se, että rinnastaisi kristillisen näkökulman puolustaminen nuoren maan kreationisteihin. Joita on maallikkokristityissä havaittavissa. Eikä siksi että enemmistö on älykkäämpiä. Vaan siksi että on jotenkin halvinta moittia huonoimmat argumentit ja sitten jotenkin pitää tätä saavutuksena joka kertoo jotain relevanttia parhaista mahdollisista tapauksista. (Minusta vain senhetkiset parhaat teoriat lasketaan.)