Delfiini, tuo Jumalan pahin vihollinen

"Evolution is a "tinkerer", not an "engineer.""
(Francois Jacob)

Evoluutio on näpertelijä eikä insinööri. Tämä tarkoittaa sitä, että evoluutio ratkaisee ongelmia parantelemalla ongelmia jotka ovat käsillä. Insinööri sen sijaan tarkastelee asioita tulevaisuus ja kokonaisuus mielessään. Ja näiden kahden välille voidaan saada hyvinkin suuri ero.

Intelligent Designin peruslogiikkana on itse asiassa viitata tämänkaltaiseen. Behen palautumaton kompleksisuus -konseptissa henkenä on juuri se, että suunnittelija tekee jotain jossa on osat laitetaan valmiina yhteen. (Hän ei vain huomioi sitä että nämä voivat syntyä vähittäin evoluutiolla - ja että esimerkiksi H. J. Muller "Reversibility in evolution considered from the standpoint of genetics" (1939) kuvaa evoluutioprosessia ja pitää siinä evoluution ennusteena että Behen kuvaamia rakenteita syntyy evoluutiolla ja että niitä tullaan löytämään.)

Kuitenkin perusasetelmassa on jotain. Ja tämä liittyy siihen puoleen jota kreationistien on ilmeisen vaikeaa tiedostaa. Nimittäin kun evolutionisti perustelee "huonoa suunnittelua", hän itse asiassa kuvaa piirteitä jotka viittaavat siihen, että evoluutio näpertelee. Tinkering -ajatus johtaa esimerkiksi siihen, miksi meillä on selän rakenne joka aiheuttaa helposti selkäsärkyä ; Siinä on rakenteita jotka ovat syntyneet nelijalkaisena ja sitten tätä on lähinnä nostettu ylös. Olen aikaisemmin demonstroinut tämän ajatuksen sisältöä. Ja olin huvittunut kun nämä argumentit nähdään kreationistien parissa toistuvasti näkevät tämänlaiset argumentit vain Pahan ongelman sovelluksina. He moittivat että evoluutikot eivät ymmärrä että huonosti toimiva osa olisi ongelma evoluutiollekin. Eli jos se ei toimi kunnolla se ei olisi adaptiivinen eikä evoluutioon sopiva. Tinkering -näkökulma luonnollisesti näyttää että kysymys on kaikesta muusta.

Paitsi jos Pahan ongelmaan käytetään yhtään minkäänlaista Leibnizin ajatteluun perustuvaa teologista ratkaisutapaa.

Kirjoitin aikaisemmin siitä miten pahan ongelmaa ratkotaan usein siten, että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Silloin kaikki tuskaiset piirteet johtuvat siitä että niiden korjaaminen ei olisi ikään kuin fysikaalisesti mahdollista. Voimme ikään kuin kuvitella että maailma olisi parempi, mutta tämä kuvitelma ei ole totta. Ratkaisuongelmat aikaansaisivat pahempia ongelmia. Kokonaisuus olisi vielä huonompi. Tai ratkaisut eivät olisi logiikan tai fysiikan lakien mukaisia.

Moni uskova on ilmeisen tyytymätön vasaraesimerkkiini jota olen asiasta käyttänyt. Eli siihen että Leibnizin selitysmallissa kärsimys johtuu siitä että se varoittaa että emme lyö sormeemme vasaralla yhä uudestaan ja uudestaan kunnes sormi olisi täysin piloilla. Ja siksi meillä on kipuaisti. Asiaa voisi tietysti ratkaista sillä, että Jumala suunnittelisi sormet jotka eivät voisi mennä rikki. (Hän kykenee luomaan olentoja jotka kulkevat seinien läpi, mutta joiden käsissä olevia reikiä voidaan tutkistella aivan konkreettisesti. Sen sanoo Raamattukin. Näin vasara voisi mennä sormen läpi.)

Leibnizin lähestymisen kritiikissä on teologien puolella usein sitten menty siihen, että mietitään voisiko Jumala luoda maailmasta ja ihmiskognitiosta sellaisen, että ihmiset voisivat valita uskontonsa, mutta jossa yksi useampi ihminen kääntyisi kristityksi. Se on tietysti yllättävän kova ongelma, mutta pidän tämänlaisia hieman saivartelullisina.

Sillä tosiasiassa jokainen tinkering -argumentti on sellaisenaan konkreettinen todiste siitä että asiat voisi hoitaa paremmin. Ja että kyseessä ei ole mikään fysikaalinen mahdottomuus. Heräsin tähän vaihtoehtoon kun kuuntelin Neil de Grasse Tysonia. Hän puhui siitä miten ihmiset ovat omituisia olentoja jotka puhuvat, syövät ja hengittävät samasta rei'ästä. Joka johtaa siihen että moni ihminen tukehtuu kuoliaaksi. Puhuminen vaatii rakenteita jotka johtavat siihen että tukehtuminen tietyissä olosuhteissa on hyvinkin mahdollista. Ja sitten meillä on kuitenkin delfiinejä joilla on hengitysreikä ja syömisreikä erikseen.. Tämä vihjaa siihen että ihmisiä kuolee sellaisen rakennepiirustuksen vuoksi, joka olisi mahdollista tehdä toisin. Insinöörinäkökulmasta se olisi aivan helppo asia. (Etenkin jos mietitään niitä haasteita mitä ihmisen ja delfiinin kaltaisten eläinten rakentaminen muutoin vaatisi.)

Jo tämä yksinään kertoo että emme elä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Ja näin on ymmärrettävää jos kreationistit eivät suostu näkemään evoluutiokysymystä minään muuna kuin Pahan ongelman nyyläämisenä. He ovat "todennäköisyys-stodennäköisyys" -näkökulmassaan ja "ei sattumalta" -maailmankuvassaan äärimmäisen Leibnizin oppien mukaisia. He miettivät mahdollisia maailmoja ja ajattelevat että todellisuus on niin kompleksi, että se on enemmän kuin satunnaisen hyvä, että se on paras mahdollisista maailmoista.

Tässä vaiheessa heidän ongelmansa onkin oikeastaan vain se, että delfiini konkretisoi ihmisen rakennesuunnittelussa olevan puutteen joka konkreettisesti ja ilmiselvästi voisi olla paremmin. (Ja pahempaa, jokainen tinkering -näkökulmalla tehty selitys anatomisista omituisuuksista tekee saman.) Ja tämä yksinään falsifioi Leibnizin ajatuksen parhaasta mahdollisesta maailmasta. Eikä tässä oikein ole mahdollista generoida mitään millä "paras mahdollinen maailma" voitaisiin uudelleen henkiinherättää. Paras mahdollinen maailma on yksinkertaisesti tosiasioidenvastainen hyvin syvällisellä tavalla.

Evoluutio ja heikomman yleistyminen

Evoluutioteoria liittyy mielikuvissa vahvimpien selviämiseen. Kuitenkin jo kun puhutaan eugeniikasta, joudutaan törmäämään erikoisuuksiin. Sillä evoluutiossa kelpoisuus selvästi tarkoittaa jotain aivan muuta kuin mikä eugeniikoilla on mielessään. Sillä evoluutiossa kelpoisuus määritellään nimenomaan lisääntymään pääsevien jälkeläisten määrässä. Jos siis vaikkapa äly siis on negatiivisessa suhteessa lisääntymiseen, se ei olekaan etu vaan haitta, se ei ole adaptaatio vaikka ihmiset mieltävät sen "vahvana". Eugenikkojen taustamotivaationa onkin siis ajatus jossa "kelpoisuus" on pakko määritellään evoluution "kelpoisuudesta" poikkeavalla tavalla.

Lisämutkia matkaan saa sitten neutraaliteorian puolelta. Se nimittäin koskee neutraaleja tai hieman haitallisia mutaatioita. Nekin yleistyvät populaatiossa. Tähän löytyy muutamia lähteitä, kuten geneettinen ajautuminen ja mutatoitumistahti. Tämä on itseni kannalta oleellista koska komppaan neutraaliteoriaa. Tässäkin ihmisillä tuppaa tapahtumaan erikoisia. Joudun jostain syystä selittämään sitä miten neutraaliteorian kannattajat selittävät silmän syntymisen. En tiedä mitä tähän voisi sanoa. Paitsi, että tässä puhutaan adaptiivisesta ominaisuudesta jota pitäisi selittää eiadaptiivisin syin. Neutraaliteoriassa katsotaan muitakin piirteitä. Ei siis tuijoteta pelkästään raajaa ja sen toimintoa ja mietitä mitä hyötyä siitä on ja mitata siihen liittyviä selviytymislukuja.

Useimmiten neutraaliteoriassa katsotaankin "piilossa olevia" piirteitä. Vain joskus neutraaliteoria katsoo sellaisia toiminnallisia piirteitä kuin vaikkapa sitä, että jotkut voivat kääntää kieltä rullalle ja toiset eivät. On vaikeaa uskoa että tässä olisi kysymys suorasta adaptiivisuudesta. Neutraaliteorian tarkkailemat piirteet ovatkin nimenomaan muuta kuin helposti havaittuja piirteitä ja funktionaalista selittämistä. ; Otetaan esimerkin valossa vaikkapa mutaatiotahti. Otan juuri tämän piirteen tarkoituksella esiin. Sillä tavallisesti keskityn geneettiseen ajautumiseen. Sen kohdalla vaikutukset ovat kuitenkin rajallisia, koska sitä tuppaa tapahtumaan pienissä populaatioissa. Ja pelkästään tässä rajauksessa moni geneettinen ajautuminen tapahtuu sukupuuttoon kuolevassa lajissa. Skeptikko voisi vedota tähän ja selittää että neutraaliteoria olisi melko irrelevantti. Että sen tuottamat ominaisuudet koskisivat vain rajallisia ja marginaalisia tilanteita. Eli adaptaatioteoria vahvistuisi, yleisin syy mutaatioon olisi nimenomaan luonnonvalinta.

Evoluution kohdalla tilanne on karkeasti se, että luonnonvalinta karsii mutaatioita. Tässä kohden mutaatioiden määrä on ratkaiseva. Jos niitä tulee aivan älyttömästi ei luonnonvalinta millään pysty karsimaan niitä riittävästi. Silloin mutaatiot ajavat populaatiota pois adaptiivisuudesta. ; Luonnonvalinnan tehokkuus asettaa ylärajan sille miten nopeasti evoluutio voi edetä eli asettaa ylärajan sille miten paljon adaptiivisuus voi selittää. Kaikki tämän ylimenevä on selitettävä muutoin.

Tätä arvioidaan kaavalla:

P(0,U) =  (U⁰ e^-U) / 0!  = e^-U

Jossa 0 on sama kuin mutaatioton tila ja jossa U on mutaatiotahti yksilöä kohden sukupolvessa.

Nobelin palkinnon saanut H. J. Muller kirjoitti "Our Load of Mutation"issa (1950) mutaatiotahdista seuraavasti ; "if Ut should rise above 0.5, the amount of selective elimination required for the maintenance of equilibrium, would as we have seen, be greater than the rate of effective reproduction…[for reprodcution of 2 per couple] the upper or critical mutation rate, that beyond which any equilibrium is impossible, must be much lower than 0.5 and, a we have seen, perhaps lower than 0.1″ Tämä näkemys on vaikuttanut vahvasti kun evoluutikot ovat tutkineet säteilyn vaikutuksia. Mullerin työ on toki vanha, älyttömän vanha, mutta siinä on kuitenkin järkevä perusidea. Sen ymmärtäminen ei liene edes tajuttoman vaikeaa. Neutraaliteorian kannalta tämä on oleellista ; Kimura ja Mayumara kirjoittivat "Mutational Loadiin" mutaatiopaineesta. Tähän liittyy ajatus virhekatastrofista. Joskus mutaatiopaine voi olla niin suuri, että haitalliset piirteet leviävät ja yleistyvät populaatiossa tehokkaammin kuin hyödylliset yleistyvät.

Tämä on mielenkiintoinen teema, koska esimerkiksi arvio ihmisten mutaatiotahdista antaa jännittäviä tuloksia. Kun mietitään mutaatioiden määrää ihmisissä alkaa ihmetys itse kullakin. Larry Moran kertoo että mutaatiotahti sukupolvessa on aika suuri. 130 mutaatiota sukupolvessa. Per yksilö. Per sukupolvi. Fucking. think. about. it! Tämä on iso määrä muutoksia. Niiden syynä on solunjakautuminen ; Ja tätä kautta valtaosa muutoksista tulee vieläpä koiraan kautta. Munasolun syntyminen zygootista vaatii 30 solunjakautumista kun taas zygootin ja siittiön välillä on noin 400 solunjakautumista. Larry Moran kuvaa mutaatiopaineen vaikutuksista. Ajatus on selvä. Eliöissä on tietty määrä hyviä adaptiivisia ominaisuuksia. Jossain olosuhteissa niitä kertyy ja silloin laji "edistyy". Kuitenkin mutaatiopaine voi ylittää sen mitä luonnonvalinta voi ylläpitää ja silloin haitallisia ominaisuuksia kertyy. Jos tätä kestää riittävän kauan, huonoja ominaisuuksia on yhä enemmän ja enemmän. Ja jossain on olemassa se alaraja toimivia alleeleja joilla kyseinen eliö voi lisääntyä. Liian suuri mutaatiopaine voi olla väliaikaista, mutta pitkään jatkuessaan se johtaa väistämättä sukupuuttoon.
1: Davies muistuttaa "Viides ihme" -kirjassa että evoluutiossa nopein mahdollinen evoluutiotahti tapahtuu juuri siinä missä mutaatioita tulee juuri sen verran mitä luonnonvalinta pystyy karsimaan. Jos mutaatiotahti on vähemmän, luonnonvalinta "rullaa luppoa", eikä edistys ole maksimaalista. Jos mutaatiotahti on yli, alkaa rapistuminen. Nopein edistyminen on "veitsen terällä kiikkumista". Tämä on mielenkiintoinen ajatus, koska siinä nopeiten edistyvät populaatiot keikkuisivat "katastrofin partaalla sinne kuiluun romahtamatta".

Miten emme siis ole sukupuutossa? Ihan oikeasti, tuo luku asettaa niin ison haasteen, että juuri tuo kysymys on se joka meidän on pakko kysyä. Ihmiskunta jolla olisi suunnilleen yhtään historiaa olisi sukupuutossa jos tuo määrä pitäisi karsia luonnonvalinnalla. ; Jos ajattelemme ihmiskuntaa pitkällä tähtäimellä, voimme huomata että meillä on edessämme Mullerin esilletuomat rajat.

Tähän haasteeseen on keino, ongelmaan ratkaisu. (Evoluutiolla yllättävän usein on) ; Suunnilleen ainut tapa jolla me saamme mutaatiotahdin sopimaan ihmiskuntaan niin että luonnonvalinta kykenee valikoimaan positiivisia enemmän kuin niitä tuhoutuu, se tarkoittaa mutaatiotahdilla 130 että niistä kovin moni ei ole tuhoisa. Karkeasti sanoen jos mutaatiotahti olisi liian kova, olisimme kuolleet sukupuuttoon. Ja koska emme, niin tahdin pitkässä tähtäimessä on oltava alle vaarallisen. Suurin osa mutaatioista ei ole haitallisia eikä edullisia, vaan neutraaleja. Niissä tapahtuva mutatoituminen on kohinaa. ; Kysymys johtaa mielenkiintoiseen suhteeseen joka koskee evoluutiota ja ns. roska DNA:ta, hyppiviä geenejä, pseudotransposoneita ja muita vastaavia DNA:ssa olevia erikoisuuksia ; Osa selittää että DNA:ssamme on paljon redundanssia ja tyhjää sen takia että se suojelee perimäämme. Tässä kohden suuri avainkysymys onkin its asiassa siinä että on lähes mahdotonta sanoa, että mikä on syy ja mikä on seuraus. Nimittäin suuri mutaatiotahti voi johtaa siihen että meillä on suuri neutraali genomi. Toisaalta taas suuri geneettinen taakka muuttaa monia positiivisia ominaisuuksia neutraaleiksi. Dawkins on väittänyt että noin 80% of the human genome voitaisiin poistaa ; Poistamisen tuottama ongelma onkin siinä että vähentäisikö tämä mutaatiotahtia. Eli mutatoituuko suuri, sirpaleinen ja eifunktionaalinen perimä itsessään enemmän. Vai johtaisiko tämän roskan poistaminen siihen että perimä kohtaisi niin paljon mutaatioita että se johtaisi geneettiseen taakkaan. (Tämä on niitä kysymyksiä joihin minulla ei ole vastausta.)

 Geneticsissä julkaistu "Estimate of the Mutation rate per nucleotide in humans" kertoo että mutaatiotahti ihmisillä nykyään on yllättävän kova. Ihmisissä on myös melko paljon haitallisia mutaatioita. Kun tutkimuksista saadut tulokset kertovat U=6, saadaan tulokseksi todennäköisyys jossa jälkeläinen on 99.75% tapauksissa hitusen vähemmän kelpoinen kuin hänen vanhempansa. Nähdäkseni tässä kohden voidaan sanoa että joudumme valitsemaan muutamasta vaihtoehdosta:

Kenties ensimmäinen mieleen tuleva - ja kohtuullisen suosittukin - tapa katsoa tätä on korostaa sitä että meidän yhteiskuntamme on vähentänyt luonnonvalintaa. Hoidamme sairauksia, emmekä anna vammaisten kuolla. Näin ollen luonnonvalinta ei vaikuta populaatiossamme ja tosiasiassa perimämme rappeutuu sen vuoksi modernissa maailmassa. Joku voisi nähdä tämän toiveajattelullisena paluuna menneisyyteen. Nostalgiseen maailmaan jossa keski-ikä oli 40 vuotta ja jossa lapsikuolleisuus oli älytön.

Ja toinen tapa on huomauttaa että laskelmissa on kysymys teoreettisesta konseptista. Chernobylin ydinvoimalan lähestöllä olevissa nisäkäspopulaatioissa on nimittäin oikeasti havaittu valtavia mutaatiotahteja. Ja niiden populaatiot ovat silti vakaita - nekään eivät kärsi liian kovasta mutaatiotahdista. Kun teoria ei näytä vastaavan faktoja, on selvää että mutatoituminen ei jotenkin vastaa odotettua. On esimerkiksi mahdollista että DNA:ssa on tarkistusjärjestelmiä jotka varmistavat kopiointivirheiden varalta siten että toimivat geenit mutatoituvat keskimääräistä vähemmän. Tai sitten mutaatiot eivät olekaan aivan satunnaisia. Tai haitallisten ja hyödyllisten mutaatioiden arvioissa on "tilastopoikkeamia", eli ne eivät vastaakaan todellisuutta. Tai positiiviset mutaatiot ovat yleisempiä kuin olemme odottaneet. Joka tapauksessa tämä vaihtoehto korostaa sitä että evoluutio harvoin on tiiviisti dikotominen.

Itse uskon että modernissa maailmassa ihmiset rapistuvat geneettisesti hitusen. Mutta että hyvinvointi ja väestönkasvu eivät toisaalta voi jatkua ikuisesti. Lisäksi seksuaalivalinta on luultavasti jopa tehostunut, joten tätä kautta saattaa syntyä "yllättävää eioletettua" valintaa, joka siis lisää sitä ylärajaa mitä voimme edistyä. Ja itse asiassa mielestäni mielenkiintoinen ajatus on, että tosiasiassa evoluutio voi harjoittaa erikoista dynaamista vaihtokauppaa ; Kooninin mukaan mutaatiotahtia tulee tutkia entropian ja kompleksisuuden käsitteiden kautta. Hän esimerkiksi tarkastelee introneiden (geenejen proteiineja koodaamaton osa) ja eksoneiden (proteiineja koodaava osa) määriä. Ja huomaa että niissä tapahtuu muutoksia, joilla on vaikutusta juuri mutaatiopaineen tuhoisuuteen.

Moni kreationisti ajattelee tietysti ajatuksestani, että tähän on helppo ratkaisu. (Osaan ajatella heidän puolestaan mitä he parhaimmillaan ajattelevat asioista, olen niin hyvä!) Että ihmiskunta rappeutuu koska mutaatiotahti on niin kova. Ja että maailma on vain korkeintaan 10 000 vuotta vanha, koska muuten olisimme ajatuneet sukupuuttoon kun tämä tahti olisi pysyvä tila.
1: Populistisesti voisin heitellä ihmettelyjä. Siitä että en ymmärrä miten Jumala joka ymmärtäisi Kimuran ja muiden kaavoista ja pitäisi niitä todellisuuden taustavoimina olisi niin idiootti että ei olisi osannut ja voinut säätää mutaatiopainetta. Sillä kaavassa edistymisen ja rappion mahdollisuus ovat molemmat läsnä ja riippuvaisia mutaatiotahdista. Jos Jumala on määrittänyt toisenlaisen maailman ei tällä kaavalla tietysti olisi mitään arvoa sen mittaamisessa. Jos neutraaliteoriassa itsessään on virhe, yhteensopimattomuus maailman kanssa, se ei tietysti tuota relevantteja tuloksia. Ja jos se oletetaan relevantiksi, syntyy em. teologinen ongelma.
2: Tai filosofisemmin ; Duhemin-Quinen teesiä mukaillen : Jotta voitaisiin vaatia pitkällä jänteellä rapistuva ihmiskunta, olisi pakko ottaa isoja muutoksia maan ikään ja moneen muuhun tulisi hylätä niin paljon vallitsevaa tiedettä ja sen teorioita että se ei ole rationaalisen ihmisen vaihtoehto. Vaihtoehdossa paikkaukset ovat pienempiä ja osa paikkaukista peräti sopivat nykyisiin tuloksiin (jos eivät ole suoraan todistettuja ne ovat ainakin relevantteja vaihtoehtoja joita ei ole kumottukaan) ; Tiedemiehet perseilevät mutta kohteliaasti oletamme että he eivät perseile maksimaalisesti, vaan että voimme edes jossain määrin luottaa siihen että he tutkivat metodeilla joita papereissaan kuvaavat ja saavat tuloksia joita sanovat sieltä tulevan.

Joka tapauksessa mutaatiopaineen miettiminen johtaa siihen, että neutraaliteorialla on käytännössä pakko olla suuri vaikutus. Tämä ei tietysti suinkaan poista sitä, että silmän synty on hyvä selittää adaptaatioilla ja sillä peruskoulusta tutulla fitness -perustaisella selittämisellä. Nähdäkseni kysymys ei ole siitä onko evoluution kaikki piirteet syntyneet jotenkin ja biologit kinaavat ja vääntävätkin lähinnä todennäköisyyksistä ja tilanteista jolloin tapahtuu mitä. Sivustakatsojalle tämä voi tietysti näyttää siltä kuin evoluutikot eivät olisi yksimielisiä mistään. Mutta he eivät käytännössä debatoi millään "joko-tai" -tasolla vaan "sekä-että" -tasolla. (Paitsi kreationistien päiväkuvitelmissa. Mutta vähänpä he evoluutioteorian sisällöstä noin yleensä ottaen välittävätkään.)

Romahduksesta räjähdykseen : Yliannos yhteiskuntapessimismiä

Pultsari on ilmeisesti nukkunut Hyde Parkissa sateelta suojassa.

Jokainen konservatiivi on jollain tavalla pessimisti. ~ Liberaalius joka ponnistelee eteenpäin luottaen että muutos ei yleensä tai koskaan ole pahasta on optimistisempaa. Pessimisti vaatii jarruja, että pysytään edes siinä mikä nyt ei ole romahtanut. Yhteiskuntien kohdalla tiedämme että riskit ovat todellisia. Historia opettaa juuri ja juuri sen verran että suuretkin valtakunnat voivat sortua, tuhoutua ja romahtaa. Olen tältä osin - ja monilta muiltakin osin - pessimisti. Ja siksi olenkin konservatiivinen. Se, mikä minut erottaa klassisesta tai keskiverrosta konservatiivista on kuitenkin tietty piirre jota voisi sanoa "eskatologian puutteeksi". Usein konservatiivi tiivistää pelkonsa yhden asian ympärille. Tämä yksi asia on se riski jonka ympärillä yhteiskunta joko seisoo tai romahtaa.

Nähdäkseni nimenomaan tämänlaista ei ole. On useita syitä. Karkeasti sanoen näen yhteiskuntatuhojen takana jatkumon jonka toisessa päässä on romahdus ja toisessa räjähdys. Romahdus johtuu siitä, että luonnonvarat jotenkin kulutetaan loppuun. Yhteiskunta syö "omat eväänsä". Räjähdys taas johtuu ideologisista sisäisistä konflikteista.

Mielestäni havainnollinen tapa kuvantaa asiaa on ottaa pohjalle Maslown tarvehierarkia. Se on toki siitä heikko, että se on lähinnä deskriptiivinen malli eikä selitä perimmäisiä syitä. Lisäksi uskallan suoraan kyseenalaistaa ajatuksen siinä olevasta aktiivisesti parempaan pyrkivästä ihmisestä. Tuntuu itse asiassa enemmänkin siltä, että Maslown tarvehierarkia toimii jos yhteiskunta jotenkin irrottaa ihmiset askeettisuudesta ja tarjoaa insentiivejä kehittämisestä. Tai jos yksilöt ovat jotenkin poikkeuksellisia ja heidän perusluonnettaan kuvaa "intomielisyys". Kuitenkin jos ajatellaan yhteiskuntatasoa, kuvaus on riittävä. Ja se karkeistaa ja helppotajuistaa asioita vähintään sen verran että saan perusasiani ilmoille.

Maslown tarvehierarkiassa pohjimmaisina ovat fysiologiset tarpeet. On helpohkoa huomata, että tämä voidaan sovittaa romahdusteemaan. Korkeimmalla ovat itsensä toteuttamisen tarpeet, jotka liittyvät esimerkiksi maailmankuvallisuuteen, filosofisuuteen ja ideologisiinkin asioihin. Ja tätä kautta tämä porras tuottaa riskejä räjähdykseen. Muu on näiden välillä.

Tässä kohden voidaan sanoa että köyhyys on yksi tapa mitata tuhoa. Köyhyys jaetaan yleensä:
1: Absoluuttiseksi köyhyydeksi eli puutteenalaisuudeksi. Silloin ravinto, vaatetus ja vastaavat vähimmäisedellytykset jäävät toteutuamatta. Tällöin voidaan puhua "yksilön romahduksesta". Liikutaan Maslown tarvehierarkian pohjalla. Ja kun se kattaa riittävän osan yhteiskunnasta, yhteiskuntakin romahtaa. Tällöin alkuun panemani kuva voi heijastella "post-apokalyptistä tunnelmaa" jossa menneisyyden mahti näkyy lähinnä rappeutuvissa rakenteissa. Tätä tilaa kuvaa epätoivo. Ei ole mitä jakaa.
2: Suhteellisessa köyhyydessä tarkoitetaan yksilön tai ryhmän jyrkkää huono-osaisuutta muihin verrattuna. Tämän kohdalla perustarpeet joko tyydyttyvät tai jäävät tyydyttymättä. Eriarvoisuus johtaa sekä kateuteen että siihen että esimerkiksi ryöstelemisestä tulee kannustava vaihtoehto. Tällöin yläkuva voi symbolisoida tilannetta jossa tuloerot ovat valtavat. Hulppeat puitteet pitävät sisällään ihmisiä joilla ei ole juurikaan puitteita.
+: Pahin tilanne on tietysti se, että tilanne yhdistyy. Eli on suuret tuloerot ja paljon köyhiä. Nähdäkseni suomen sisällissota oli oikein malliesimerkki tästä. Rikkaiden omaisuudenjako perustui siihen että kokonaisuutta ei mielellään jaettu useiden lasten kanssa pienemmiksi tiloiksi. Näin suuret tilat pysyivät suurina. Väkilukukin kasvoi joten jäljelläoleva maa jaettiin yhä pienempiin palasiin yhä useampien kanssa. Tässä sekä kateus että epätoivo yhdistyivät. Lopputuloksen ei oikeastaan voi kuin ennustaa.

Köyhyys nähdään usein materiaalisena. Mutta jos ajatellaan hieman abstraktimmin, voidaan ajatella niinkin että Maslown tarvehierakia kuvaa erilaisia tapoja olla köyhä. Jokainen porras on siis kuvailu jollekin jossa on olemassa jonkinlaista absoluuttista köyhyyttä että jonkinlaista suhteellista köyhyyttä. Karkeasti karkeistaen voidaan sanoa nyrkkisääntömäisesti, että portaiden yläpäissä on aina joku, valtiotasolla vähintään ryhmän eliitti, joten absoluuttinen koko yhteiskuntaa kattava köyhyys onnistuu lähinn alaportailla. Ja köyhyys ylemmillä portailla on vahvemmin suhteellista köyhyyttä ja vähemmän absoluuttista köyhyyttä joka taas valloittaa alemmat/perustavammat tarvehierarkian vaiheet. Lisäksi voidaan sanoa karkeasti että (1) absoluuttinen köyhyys johtaa romahdukseen, jossa ihmiset ovat pakotettuja yhteistyöhön selvitäkseen, ja tässä ei aina onnistuta kun taas (2) suhteellinen köyhyys johtaa räjähdykseen koska jollain on ja toisilla ei, ja niillä joilla ei ole on kannustavaa tehdä konfliktia asian muuttamiseksi.

Tämänlaisella vertauksenomaisella/analogisella kuvailulla voidaan esimerkiksi sanoa että uskonnonvapauden puute voi iskeä suoraan Maslown tarvehierarkian kolmannesta portaasta ylöspäin ; Tämä porras käsittää rakkauden ja kuulumisen käsitteet. Pois ajattu voi olla absoluuttisesti ilman tätä tai hän voi olla eriarvoisessa asemassa muiden kanssa. Tähän liittyy helposti itsetunnon rajoittuminen ja moraalisena agenttina olemisen kyseenalaistaminen. Toki aktiivisimmillaan ideologinen vaino voi rakentaa sisäisen oikeuden joka iskee myös turvallisuuden tasolle. Tämä on "epäsuora vaikutus" joka johtuu dogmien luonteesta eikä ole automaattisesti uskonnonvapauteen liittyvä asia. ; Uskonnollinen terrori jossa ruumiillisen koskemattomuuden puute rikotaan ovat hyvinkin reaalisia. Mutta kaikki uskonnonvapauden puutteet eivät iske tähän. Sen sijaan se iskee kyllä aina kuulumiseen ja "korkeampiin portaisiin".

Ongelmien ratkominen.
Yhteiskunnat ratkovat näitä ongelmia. Tekevät sitä koko ajan. Esimerkiksi luterilaiset valtiot kuten Suomi - ja etenkin Suomi - käyttävät kontrollissa etatismia. Valtio väliintulee esimerkiksi valtionuskonnolla ja tällä estetään monikulttuurisuuteen väistämättä liittyviä ideologisia konflikteja. Etatismissa perusideana on se, että yksilön oikeuksiin puututaan yhteisen hyvän nimissä. Ja se toimii varmasti yhteiskuntarauhaa rakentavasti. Sekularismi toimii suunnilleen samalla tavalla, se ei vain poista yksilöiden oikeuksia vaan rajoittaa ainoastaan ilmenemiskenttää ; Monikulttuurisuus toimii limittäin eikä päällekäin. Ja siksi konflikteja ei synny. (Vaikutusta on tietysti muillakin portailla kuin uskonnonvapauden vaikutuksen tasolla.)

Itse näkisin että ovelin toteutettu tapa poistaa yhteiskunnan ongelmia on passivointi. Se poistaa yksilön ja yhteisön välisen konfliktin. Tämä tekee yhteiskunnassa elämästä tylsää mutta vaaratonta. Kenties tehokkain passivoinnin muoto on viihde. Se vaikuttaa kuin se olisi luovaa itsensä kehittämistä, mutta se ei ole. Viihde ei yleensä tarjoa insentiivejä itsensä kehittämiseen - itse asiassa "älä ylianalysoi vaan eläydy" on jopa intellektuelleilta toistuva reaktio minun tapaani sumplia viihteen parissa analyysivälineistön parissa - ja se aktivoi laiskuutta. Laiskuus on tältä osin ikään kuin tyytymistä siihen mitä on. Se on halujen vähentämistä, jossain miltei buddhalaisessa hengessä joka kuitenkin tuo mieleen eihenkisen Nietzschen kammoaman viimeisten aikojen ihmiset jotka tyytyvät latteuteen. ~ Laiskuus toimii juuri siksi, että Maslown tarvehierarkia ei ole "absoluutti", monesti portaita kiipeämiseen vaaditaan insentiivejä, jotka taas kasvattavat yleensä ottaen väistämättä yksilöiden välisiä eroja ja luovat tätä kautta "suhteellista köyhyyttä" (käyttämässäni vertauskuvallisessa mielessä).

"Perspektiivien vääristyminen" ja "vaikutusharha".

Nähdäkseni Maslown tarvehierarkian soveltamisessa yhteiskuntaan on perusongelma. Se nousee yksilöistä. Yksilö elää yhteiskunnassa ja tietää häntä itseään koskevat haasteet. Ja paradoksaalista kyllä, vaikka yhteiskunta on yhteisön jäsenten ja heidän toimintojensa summa, on yhteiskunta kuitenkin tietyssä määrin eri asia. Jared Diamondin "Romahdus" korostaa sitä että tuhoutuneet hyvinvoivat valtiot ovat helposti unohtamassa esimerkiksi ravintotalouden. Hyvinvointi tuottaa väestönkasvua ja luonnonvarojen tuhlaamista. Luonto on tässä mielessä häijy, että se monesti uusiutuu käyttäen pohjalla jotain mitä jätetään jäljelle. Tämä mahdollistaa sen, että ihmiset kuluttavat enemmän kuin luonto pystyy uusiutumaan ja tätä kautta vähentävät luonnon tuotantoa entisestään. Syntyy kehä joka päättyy tuhoon. ; Hyvinvointivaltioissa eläessä huomio kuitenkin kiinnittyy helposti juuri niihin portaiden yläpäihin. Se johtuu siitä että kun perusasiat ovat sillä hetkellä kunnossa, ihmiset keskittyvät käsillä oleviin ongelmiin. Ideologian merkitys korostuu juuri silloin kun pitäisi keskittyä juurella oleviin asioihin.

Tämä näkyy myös nyky-yhteiskunnassa. Maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat konkreettisia ilmiöitä joihin liittyy aiheellisia ja aiheettomia pelkoja. Tämä johtaa ideologioiden merkitysten korostamiseen. Aktuaalinen senhetkinen konflikti onkin perusluonteeltaan ideologista vääntämistä ja siinä on itse asiassa taustalla potentiaalinen konfliktien riski. ; Tätä riskiä voidaan kuitenkin pahentaa maahanmuuttokriittisyydellä ; On toki selvää että eri kulttuurit eivät itsessään ole kovin yhteensopivia. Osa ei edes halua kotoutua. Kuitenkin samanaikaisesti kotoutumista voidaan yrittää rajoittaa ja vaikeuttaa. Kuvitellaan että itse olisin maahanmuuttaja, joka opiskelisi ja ponnistelisi eikä sitten saisi töitä rasismin vuoksi, niin taatusti tämä nostaisi esiin konfliktin, kun menisin mielenosoittamaan ja tekemään muita vastaavia asioita. Maahanmuuton kohdalla olisi rakennettava insentiivijärjestelmä joka jotenkin erityisesti kannustaisi kotoutumaan ja tekemään töitä.

Rakenna tai hallitse.
Lisäksi on huomattava että en kuitenkaan ole konservatiivi klassisessa mielessä. Sillä mielessäni on esimerkiksi Kiinan tuho. Kiina oli mahtava järjestelmä, joka eli äärimmäistä suunnitelmallista taloutta. Asiat byrokratisoitiin ja koneisto oli viimeisen päälle hiottu. Kun järjestelmä perustui siihen että kaikki sopi yhteen ja mitään turhaa ei ollut, niin pienikin muutos siinä että jokin systeemin palanen oli mahdoton saada tai hoitaa, rikkoi koko yhteiskunnan. Konservativistinien tapa tarttua siihen mikä on menneisyydessä havaittu toimivaksi johtaa myös ongelmiin.
1: Nähdäkseni tässä kohden on gelmana on se, että "kulttuurievoluutio simuloi oikeaa evoluutiota" ; Evoluutioteoreetikko Hermann Muller nimittäin korosti että evoluutiossa adaptaatio koskee osasia jotka toimivat kokonaisuudessa. Koska osiin tapahtuu mutaatioita, ne eivät ole pysyviä ja muuttumattomia. Ja niien toiminnan kelpoisuus on aina sitä miten se toimii paikalla sillä hetkellä olevien muiden osasten kanssa. Näin ollen rakennelma joka alun perin on tehnyt yksittäisestä osasta itsellisen, lakkaa merkitsemästä koska toiminta tapahtuu kuitenkin aina kontekstissa. Jos kaksi osasta vuorovaikuttaa keskenään, käy helposti niin että ne yhteisvaikuttavat tavalla joka poistaa "itsellisyyden" tarpeen. Osan ei tarvitse enää toimia itsekseen. Näin ollen systeemistä tuppaa karisemaan "turhia osia pois" ; Jos luonnonvalinta ei ylläpidä jotain yksityiskohtaa, sihen kertyy sitä rikkovia mutaatioita ja tälläinen ominaisuus/piirre/funktio ei säily. Hän ennusti että lopputuloksena on juuri se, että vaikka evoluutio vaatii sen että jokainen välivaihe on funktionaalinen, niin lopputuloksesta tulee itsensä kanssa sillä tavalla kytkeytynyt että osien sorkkiminen lopettaa toiminnan. Sillä osat muuntuvat sen jälkeen kun ne ovat toistensa kanssa tekemisissä. Müllerin opetus oli itse asiassa tätä vahvempi : Tämänlaiset sisäisesti herkät vuovovaikutteiset järjestelmät ovat evolutiivisen syntymisen ennustettuja seurauksia.

Yhteiskunnassa tämänlainen hioutuminen on itse asiassa tavallista. Moni firma tekee tukipalveluja muille yrityksille. Teknologisena etuaskeleena pidettiin eriyttämistä. Neuloja tehdään nopeasti jos yksi työntekijä ei tee neuloja alusta loppuun. Nopeus vaatii liukuhihnaa jossa yksi on spesialisoitunut tekemään yhtä asiaa. Tässäkin käy helposti niin että yhden väliosion tuho johtaa isoihin häiriöihin eikä lopputuloksena ole neulaa. Yrityselämässä tilanteet ovat tietysti tätä abstraktimpia. Toiminnallinen vuorovaikutus jossa olemassaoleva järjestelmä hioutuu niin että "turha karsitaan" johtaa haavoittuvuuteen. Siksi konetta pitää rukata, korjhata ja huoltaa vaikka se toimii. "Asioita pitää sorkkia vähän vaikka ne eivät ole rikki".

Tämä muistuttaa siitä, että yhteiskunnan rakenteiden kohdalla konservatiivit ovat perinteisesti jumiutuneet ennaltaehkäisyyn ja keskittyneet siihen että asia toimii. Että kone ei mene rikki. Tämä voi johtaa ongelmiin jos ympäristö muuttuu. On kuitenkin olemassa myös toinen tapa suhtautua ongelmiin. Se taas perustuu siihen, miten romahduksesta selvitään. Tällöin talousjärjestelmä ei keskity romahdusten ennaltaehkäisyyn vaan siihen että niiden vaikutukset rajataan mahdollisimman pieniksi ja mahdollistetaan yhteiskunnan palautuminen mahdollisimman tehokkaasti. ; "Muinainen Kiina" on tässä jälleen malliesimerkki. Se rakensi toimivan järjestelmän joka oli jäykkä. Kun sellainen romahtaa, palautuminen on hyvin vaikeaa. Koko järjestelmä oli yhteennivottu sellaisella tarkkuudella, että katastrofista, sitten kun se odottamaton seikka tai muu yllättävä tai epätodennäköinen tapahtuma sitten tulee, seurauksena on valtavan voimakas romahdus. Klassinen konservatiivinen ajattelutapa on tältäosin riskialtista. Se helposti keskittyy toimivan järjestelmän ylläpitämiseen eikä luo joustavuutta rakenteisiin.

Lainauslouhintaa.

"Their favorite sport is stringing together quotations, carefully and sometimes expertly taken out of context, to show that nothing is really established or agreed upon among evolutionists. Some of my colleagues and myself have been amused and amazed to read ourselves quoted in a way showing that we are really antievolutionists under the skin."
(Theodosius Dobzhansky, "Nothing in Biology Makes Sense Except in the Light of Evolution")

Hyvin usein erilaisilta ihmisiltä lainataan erilaisia sitaatteja. Tässä on hyvin mielenkiintoinen ongelma ; Ei riitä pelkästään se, että otetaan kyseinen lause, ja luetaan se sellaisenaan. Ja epäilyn koittaessa katsotaan löytyykö juuri kyseinen lause kyseiseltä sivulta. Ja sen jälkeen mietitään onko kirja (1) luotettavana pidetyn kirjoittajan kirjoittama - eli onko kirjoittaja asiantuntija tai vaikkapa Nobelisti - (2) ja onko lähde sellainen että se ei ole jo vanhentunutta.

Syynä on se, että lainaus voi irrota kontekstistaan. Quote mining -ilmiö onkin huolestuttava ja varteenotettava asia. Joskus quote mining vaatii pitkän korjaamisen ja syvällistä asiaan tutustumista, kuten on laita esimerkiksi kreationistien lainauskliseen kohdalla ; Huippututkijana pidettävän evoluutioteoreetikko Hermann Mullerin lainaus on konteksti irrottamalla kääntynyt aivan päälaelleen. Syynä tämänlaisessa on joko se, että (a) ei ymmärrä kritisoimaansa kohdetta tai (b) sitten huijaa. ~ Ilmiö on yleinen ja huvittava, ja sen huomaa helposti siitä, miten esimerkiksi vahvasti antikreationistina tunnettu Gould esiintyy varsin usein kreationistien lainauksissa kuin hän olisi antievolutionisti. On oikeati selvää, että jos he esittäisivät senlaisia lauseita siinä sisällössä mitä häntä lainataan, hän olisi kreationisti vastustamassa evoluutiota eikä evoluutioteoreetikko joka vastusti kreationismia jyrkästi.
1: Väärinlainauskohdassa se, mitä lainattava sanoo on aika olennaisessa osuudessa. Quotemining on virhe riippumatta siitä onko quoteminetetty lainaus sellainen että se muuttaa lausunnon nykytieteen mukaisemmaksi vai ajaa siitä kauemmas. Sillä siinä ei väitetä ensisijaisesti miten maailma toimii, vaan mitä joku henkilö on sanonut ja sanoillaan tarkoittanut.

Myös uskonnollisia tekstejä voidaan väärinlainata. Tästä esimerkkinä on Jehovan Todistajien teksteistä löytynyt lainaus joka koskee kolminaisuusoppia "ja sen kieltämistä". Tässä virhe on paljon helpommin huomattavissa, koska sen huomaamiseen tarvitaan vain pari lausetta lisää. Tämänlaiset hyvin karkeat ja juuri asian vieressä selitettävät virheet eivät enää uskottavasti ole tyhmyydestä ja tajuamattomuudesta vaan ne kertovat tahallisuudesta. Tuon verran valtavaa virhettä ei voi kutsua enää edes älylliseksi epärehellisyydeksi, vaan huijaamiseksi. Etenkin kun strategia on hyvinkin toistuvaa ; Esimerkiksi pelkästään yhden heidän kirjansa, nimeltä "The Origin of Life-five questions worth asking", väärinlainatut tiedemiehet näyttävät miten laajakirjoista toiminta on.

Kuitenkin juuri lauseen irtoaminen kontekstista on jotain, joka olemassaolokin voi olla vaikea tajuta. Usein ihminen ajattelee, että kun sanat on esillä, niin siinä on se sisältö. "Rivien välistä lukeminen" on arvailua ja saivartelua ja teksti näyttää juuri siltä, mitä se siinä lainauksessa on. Tämä näkemys liittyy erityisen vahvasti fundamentalisteihin, jotka kannattavat Raamatun kirjaimellista tulkintaa. Heistä asiat ovat yleisesti ottaen niin kuin he sen lukiessaan ymmärtävät. Virhetulkinnan olemassaolo, ymmärrysvääristymän mahdollisuus, ikään kuin kiistetään kokonaan.

Kuitenkin juuri tämä kontekstista irtoaminen on osa aivan arkista viihdekulttuuriamme. Valtaosa sitcom -komedioista rakentaa tilanteita siten, että joku kuulee jonkun asian väärässä yhteydessä ja tekee tästä järkevän mutta tilanteeseen sopimattoman tulkinnan. Näin käy esimerkiksi "Frasierin" jaksossa, jonka lopussa selviää että Ross on raskaana. Matkan varrella Niles esimerkiksi luulee että sisäkkö on raskaana ja että lapsi on Frasierin. Syynä ovat katkelmat ja lauseet joita hän kuulee oven takaa. Hän ei kuule niitä väärin, mutta yhdistelee niitä tulkintakenttäänsä sopivasti ja rakentaa niistä kokonaisuuden joka on koherentti kuultujen osien kanssa, mutta ei koherentti oikean tilanteen kanssa.

Siksi sitaattien kontekstit ovatkin olennaisen tärkeitä. Ja valitettavasti quote minen tekeminen on tyypillisesti helppoa, vaivatonta ja tilaa säästävää verrattuna sen kumoamiseen. Sillä kumoamiseen täytyy ymmärtää ympäröivä teksti. Ja quote minen väsäämiseen tarvitaan vain copy-pastetaitoa, jossa lyhyt teksti näyttää joltain halutulta. Siksi se on tehokas ideologianlevityskeino.

Ilmaisia lounaita ~ Monta yritystä tarvitaan?

Lähes kaiken evoluutiokritiikin ydin voidaan tiivistää ehtimiseen.

Kreationistit viittaavat usein esimerkiksi Haldanen dilemmaan, jonka mukaan luonnonvalinta ehtii tuottaa vain tietyn monta adaptaatiota. Olen aikaisemmin nakuttanut tästä aiheesta huolellisemmin, tämä on ehkä enemmänkin vain "mielenkiintoinen yksityiskohta" joka sivuaa aihetta, oleellisesti ja näkökulmasta johon en aiemmin tarttunut "niin isosti".

Toinen teema taas liittyy siihen että elämässä on niin kompleksisia aineksia, että ne eivät ole ehtineet syntyä. Väitteen ydin yleensä myöntää että sattuma tuottaa ajan mittaan yhteensattumia. Sen mukaan on vain niin suuria yhteensattumia, että niitä ei olisi ehtinyt syntyä universumin elossaoloaikana. Näin on syntynyt esimerkiksi Dembskin käsite universaalista todennäköisyysrajasta, joka hänen mukaansa on 10¹⁵⁰. Hänen mukaansa sen epätodennäköisemmät tapahtumat ovat liian epätodennäköisiä ollakseen tapahtuneet itsestään.

Tämä ei käsittele oikeastaan suoraan suoraa ja perinteistä evoluutionopeutta, adaptaatioiden määrän sijasta tarkastellaan adaptaatioiden vaatimaa yritysten määrää. Kyseessä on "kuinka monta yritystä tarvitaan ettät saadaan tietyn harvinainen tulos". Tämä kuitenkin tietysti vaikuttaa "mutkan kautta" evoluution etenemisvauhtiin.

Tähän aiheeseen liittyen he laskevat usein muutosnopeuksia pelkästään geenien pituudesta. Laskelmissa mielenkiintoista on tietysti se, että niissä ei ole itse asiassa huomioitu luonnonvalinnan vaikutusta. Tulos on sama, kuin saada pelkästään perättäisillä mutaatioilla syntymään sama tulos.

Jos meillä siis on geeni, jossa on K erilaista perusyksikön vaihtoehtoa (kuten vaikka DNA:ssa on 4 erilaista nukleotidia), jonka pituus on L, kreationistit laskevat että sen syntytodennäköisyys on K^L. Se kertoo montako vaihtoehtoa L:n pitkällä geenillä on, ja kuinka hakemamme geeni on niistä yksi.

Kuitenkin evoluutio on luonnonvalinnan vuoksi iteratiivinen. Tämä itse asiassa muuttaa laskelmia. Suomalainen "Paahtoleipä" -blogi lähestyi asiaa aikaisemmin tiirikoinnin kautta. Siinä on huomattava, että yritysten määrä muuttuu eksponentiaalisesta lineaariseksi. Jos meillä on lukko jossa on K^L vaihtoehtoa, siitä selvitään ½K*L -yrityksellä. Tämä vaatii tietysti erityistä "lukittuvaa valintaa", jossa kerran oikeaan osunut kohta jää sellaiseksi pysyvästi. Tämä on hyvä huomata. William Dembski väitti että Dawkinsin "Sokea kelloseppä" -kirjassa ollut WEASEL -algoritmi toimii koska se käyttää tämänlaista "locking" -systeemiä joka estää oikeaan osuneen kohdan mutatoitumisen. Sellainen tekeisi vastauksen hausta todella paljon nopeampaa.
1: Tosin Dawkinsin algoritmista tekemät pätkät, joita on esimerkiksi televisioitu, näyttävät että oikeatkin vastaukset voivat muuttua, joten algoritmi ei "lukinnut" vastauksia paahtoleivän esimerkin tapaan. Onkin erikoista miten jääräpäisesti "lukittuminen" tulee aiheessa esiin. Dembski on tehnyt algoritmista representaation populaarikirjassa olevien tietojen pohjalta, arvaten tämänlaisen yksityiskohdan. Eikä muuta mieltään vaikka (1) algoritmin koodaaja ei ole samaa mieltä, (2) videoaineisto algoritmin tuloksista näyttää että lukittumista ei tapahdu (3) algoritmista on tehty tarkoituksella versioita joissa on julkinen lähdekoodi joissa lukittumista ei tapahdu. Sen nopeus on hieman hitaampi, mutta yllättävän vähän.
___1.1: Dawkinsin WEASEL on tosin ns. "targetted". Eli siinä haettavaksi laitetaan se, mitä haetaan. Tämä tekee siitä hieman epäattraktiivisen, se ei kuvaa yhtä hyvin luonnossa olevaa evoluutiota. "Target? TARGET? We don't need no stinkin' Target"!!!!!

Toisin sanoen luonnossa tapahtuva luonnonvalinta ei oikeasti ole aivan näin paljon tehokkaampi. Mutta se muistuttaa kuitenkin siitä, että iteraatio yhdistettynä valintaan tuottaa tilanteita, joissa yrityksiä tarvitaan vähemmän kuin mitä on jonkin tavoitellun tapahtuman todennäköisyys.

Evoluutionopeuteen on tietenkin tehty laskelmia. Esimerkiksi Wilf & Ewens tekivät sellaisen nimellä "There's plenty of time for evolution". He tulivat siihen tulokseen että oikea vaihtoehto on log L / log [K/(K-1)]. Tämä on itse asiassa todella paljon nopeampi kuin kreationistien laskelmissa käytetty K^L. Matematiikan taidot toisin sanoen näyttävät että luonnonvalinnan heuristinen haku on itse asiassa paljonkin tehokkaampi kuin pelkästään se, että arvotaan ja yritetään osua oikeaan. Luonnonvalinta ei siis pelkästään säilö löydettyä, vaan vaikuttaa itse systeemiin. Iteratiivisella, sukupolvesta toiseen tapahtuvalla, toiminnalla on hyvin valtaisa vaikutus.

Toki kreationistit ovat keksineet tavan kiertää tämän. Esimerkiksi Behen "Darwins Black Box" -kirjasta lähtenyt esitys, että "Irreducible Complex" (IC, / "palautumattomasti kompleksinen") -rakenteet eivät voi syntyä valinnan kautta. Hänen logiikkansa on, että jos on jokin biologinen moniosainen järjestelmä, josta ei voida poistaa osia ilman että se menee rikki, ei ole keinoa jolla evoluutio voisi tuottaa sen luonnonvalinnan kautta. Kone olisi kasattava kokonaisuutena. Se kun ei toimisi osina. Jolloin vaihtoehtojen kertominen olisi oikea ratkaisutapa. Silloin "Ei ole kuin sattuman antama keino osua". Kuten heuristiikan tarkastelu näytti, lähtökohta ei ole aivan typerä. Tämä hidastaisi evoluutiota runsaasti, luonnonvalinnan tarjoama heuristinen etu katoaisi.

Tässä ongelmana on kuitenkin ainakin kontingenssin väärinymmärrys : Katsotaan nyt vallitsevaa lopputulosta, eikä katsota sitä vaihtoehtoa jolla syntyisi jotain yhtä kompleksia. Evoluutiossa laskelmissa ei näin ollen pitäisi olla vain "juuri tämä toteutunut" vaan sitä pitäisi katsoa laajemmasta vaihtoehtovalikoimasta, on muistettava myös se mitä voisi olla.

Tämän blogauksen kannalta suurempi asia on se, että Behen ajatus systeemistä jossa osan poisto lopettaa systeemin toiminnan ei ole uusi; Nobelisti H. J. Muller esitti ajatuksen jo vuonna 1939 nimellä "interlocking complexicity". Muller käytti esimerkeissään tilannetta, jossa olemassaolevia osia muutetaan, kun taas Behe käytti skenaarioita joissa muuttumattomaan olemassaolevaan osaan lisätään valmiita osia. Mullerin lähestymistapa toi asiaan kulman, jossa luonnonvalinta pääsee mukaan. Tätä kautta arviokin muuttui dramaattisesti. Muller piti Behen esittämää rakennetta evoluutioteorian ennusteena, eikä ongelmana.
1: Syy on selvä : Mullerin näkemys perustuu neutraalien ominaisuuksien ja adaptatioiden kertymiseen : Luonnonvalinta ei suojaa "vanhaa kokonaisuutta", koska se toimii yhdessä uuden osan kanssa. Näin ollen se, että uusi muutos toimisi myös "vanhassa kokonaisuudessa" muuttuu muutos muutokselta epätodennäköisemmäksi. Vanha kokonaisuus menee rikki. Eräässä mielessä tässä rappeutuu ominaisuus. Luonnonvalinta kun suojelee vain uutta kokoonpanoa. Kokonaisuuden funktio ei välttämättä muutu, vaan ainoastaan yksityiskohdat, jolla ne ovat interaktiossa. Kun osat ovat alkujaan yhdistyneet, on kyseessä ollut palautuva järjestelmä, josta liitos on voitu poistaa. Mutta neutraalien mutaatioiden kertymä poistaa tämän ominaisuuden kun "vanha kokoonpanotapa" rappeutuu ja luonnovalinta keskittyy vain siihen että mutaatiot eivät joko haittaa tai edistävät uutta kokoonpanoa
___1.1: Itse asiassa tämä johtaa varsin erikoislaatuiseen tilanteeseen. Behen kritiikki tekee suorasta yhdistymisestä epätodennäköistä. Jolloin Mullerin syntytapa on sitäkin relevantimpi käsiteltävä. Se, että kritiikki keskittyy pelkästään yhteen syntytapaan - ja tilastojen varrella todennäköisyydeltään varsin ekstreemiin sellaiseen - on itse asiassa cherry pickingiä. Kun Intelligent Desingistit korostavat luonnollisten syiden eliminointia, sen pitäisi eliminoida varsinkin relevantit teoriat. Mulleriin reagoiminen on kuitenki jostain syystä jäänyt vähälle.

Imitoinnilla harhaanjohtavat

Mimicry -ilmiössä on jokin laji joka näyttää joltain toiselta lajilta. Mimicry oli, ehkä hieman yllättäen, yksi varhaisimpia todisteita, jota käytettiin evoluution tukemiseksi. Esimerkiksi A. R. Wallace kirjoitti siitä jo vuonna 1866 "On the phenomena of variation and geographical distribution, as illustrated by the Papilionidae of the Malayan region". Muutenkin se on saanut huomiota merkittäviltä evoluutiotutkijoilta: Müller kirjoitti siitä "Ituna and Thyridis; a remarkable case of mimicry in butterflies" ja R. A. Fisher kirjoitti "On some objections to mimicry theory; statistical and genetic".

Yksinkertainen kuvaus.

Mimicryn takana on mielenkiintoisia prosesseja. Esitän alkuun yksinkertaistetun version: Jos meillä on eliö, jolla on suojaväri. Se on hyvä ominaisuus ja suojaa sitä. Kuvitellaan sitten että tämä muuttuu myrkylliseksi joko erittämällä myrkkyä itse, tai sitten siirtämällä ravintoaineksessaan olevan myrkyn siten että se on itselle harmiton mutta syöjälle ikävä. Tässä vaiheessa syövien eläinten kannattaa alkaa varoa sitä: Samaan tapaan kuin ihmiselle on haitallista sekoittaa puolukkaa ja kielonmarjaa, eli näiden erottaminen toisistaan on tärkeää. Tässä vaiheessa myrkyllisen eliön kannattaa muuttua helpommin tunnistettavaksi. Koska tunnistaminen tarkoittaa syömättä jättämistä, on sen fiksua olla helposti huomattavissa ja tunnistettavissa. Näin tunnistaminen ja varoitusvärit muotoutuvat yhteen. Tässä sivussa muuttuu tietysti kannattavaksi näyttää kyseiseltä myrkylliseltä eläimeltä. Sen imitointihan tarkoittaa syömättä jäämisen todennäköisyyden kasvua. Samalla syöjän kannattaa tietysti tarkentaa tunnistamista. Näin on yhä parempia imitoijia että parempia imitoinnin tunnistajia että vahvistuvaa varoitusväriä.

Yleensä keinona on näyttää vaaralliselta eläimeltä. Esimerkiksi mustekala joka itsessään on myrkytön ja herkullinen, saa rauhaa näyttämällä merikäärmeeltä. Samoin myrkkykäärmeeltä näyttävä tavallinen käärme saa helposti olla rauhassa häirinnältä, joka voi olla luonteeltaan muutakin kuin saalistavaa. Sitä ei ajeta pois.

Saalistuksen ulkopuolellakin ilmiötä esiintyy: Esimerkiksi orkideoista useat pölyttyvät siten että niiden ulkomuoto muistuttaa hyönteisnaarasta. Koirasta kiinnostaa tietysti läheisyys, ja näin kukka pääsee leviämään, kun saman lajin toinen yksilö huijaa samaa hyönteistä. Tietenkin moni kasveista käyttää hajuja, jopa raadonhajua, houkutellakseen hyönteisiä, mutta tämä tietysti ajaa "saman asian". Hyötyä tästä voi olla vaikkapa siten että se sallii geenien leviämisen laajalle alueelle : Syynä on se että hyönteisillä on tapana hakea parittelukumppania kauempaa kuin ruokaa. Näin naarasta imitoiva kukka välttää sisäsiittoisuutta.

Dawkins on korostanut mitten mimicry voi lähteä käyntiin pienestäkin. Koska riittää että saalistajaa tai hyönteiskoirasta huijataan huonossa valaistuksessa tai vain joskus. Tämän jälkeen tilanne onkin nopeutuvassa asevarustelussa, koska mitätarkempaa mimicryä on, sitä tarkemmin saalistajan kannattaa tunnistaa "huijarit" "aidoista".

Astetta hienostuneempi kuvaus.

Yllä olevat olivat enimmäkseen "havainnollistavia esimerkkejä". Sitä kautta saa "jonkinlaisen kuvan" asiasta, mutta yleensä määrittelyssä arvostetaan sitä että kuvailua ei jätetä sille tasolle että sitä osoitetaan sormella ja sanotaan "tuo".

Tarkemmin katsoen voidaan sanoa että mimicryssä on kyseessä vähintään kolmen osapuolen viestintäpelistä: Yksinkertaisimmillaan mimicryssä on yksi "vastaanottaja" (esimerkiksi saalistava lintu) ja kaksi "lähettäjää" (myrkyllinen hyönteinen ja tätä matkiva hyönteinen.) Mimicryä syntyy kun molemmat lähettäjät hyötyvät samasta vastaanottajan responssista. Tästä seuraa jonkinasteista samanlaisuutta, joka käsittelee juuri tätä tiettyä reagointitapaa.

Esimerkiksi kimalaisen varoitusväri antaa signaalin vastaanottajalle. Toinen laji hyötyy siitä että se ei joudu hyökätyksi kun se näyttää samalta. Müller korosti että tässä sama aposemaattinen signaali on yhteinen hyöty. Vastaanottajalla ilmiöstä ei välttämättä ole juurikaan haittaa: Hyönteisiä riittää syötäväksi. Tilanne tietysti voi muuttua, jos ravinnonlähteitä on vähän, tai jos mimikoiva laji yleistyy runsaasti. Silloin muuttuu yhä vähemmän haitalliseksi iskeä "sen näköiseen kohteeseen." Tässä vaiheessa korostuu tietysti sen voima, jos vastaanottaja kykenee erottamaan paitsi signaalin, myös sen lähettäjän luonteen. Tämä tapahtuu aika usein "signaalinlukua tarkentamalla", eli samankaltaisuuden pitää olla tarkempaa.

Mimicryn tehokkuutta puoltaa kuitenkin se, että imitoitavan kohteen ulkonäkö ei välttämättä ole kovinkaan muuttuva maali. Sille ei ole erityistä hyötyä näyttää erilaiselta kuin imitoiva laji. Imitoivan lajin kannattaa näyttää samalta. Saalistajan tarkkuus erottelussa on ainut joka vaikuttaa signaalin luonteeseen "aktiivisesti". Kuitenkin tässä vaikuttaa pieni etäännyttävä voima, jonka Dixey on esittänyt : Nimittäin kun saalistaja on napannut "tunnistimeensa" piirteen joka on matkijalla, mutta ei vaarallisella, jokainen vaarallinen jolla on tämä matkijan piirre, on sille taatusti haitallinen. Näin mutaatiot jotka tekevät erinäköisiksi kuin matkija, ovat näihin verrattuna edullisia. Tästä seuraa se, että geneettisen ajautumisen vaikuttaessa ulkonäkö tietysti muuttuu hieman, ja muutoksella on trendi. Tällaisessa tilanteessa etäisyys kasvaa, mutta hitaasti. Fisher ei pitänyt tätä eriyttävää voimaa kovin suurena, ja esittikin että "selection will tend to modify the model so as to render it different from the mimic and as conspicuous as possible".

Mimicryn sovellus "meemimaailmaan".

Jos ajatellaan että meemit olisivat ideoita tai kulttuuriolentoja jotka joko muistuttavat toisiaan tai eivät muistuta toisiaan, ollaan tietysti vähän eri asiassa kuin mitä evoluutiossa käsitellään. (Varovaisuutta!) Mutta jos asiaa lähdetään vertaamaan yllä olevan kanssa, voidaan ehkä oppia jotain sekä ihmisistä että mimicrystä. (Kyseessä on siis pedagoginen, ei faktuaalinen, toiminto.)

Kun ihmiset ovat kyseessä, me tiedämme että vaikutelmat voivat vaikuttaa ajatteluun ja mielipiteisiin. Tätä kautta ihmisillä on "laajennettuna fenotyyppinä" (extended phenotype) vaikkapa olkatoppauksia tai silikonirintoja. Ne antavat "huijaavan vaikutelman", ne imitoivat oikeita ominaisuuksia joita pidetään (liian?)usein toivottavina. Tässä katsoja on kohde, ja lähettäjiä ovat sekä ne joilla on isot rinnat tai leveät hartiat, ja ne jotka laittavat toppauksia. On yksi vastaanottaja ja kaksi lähettäjää. Tosin ihmisillä ne ovat kontekstisidonnaisessa verkossa toisiinsa. Mimicryä voi tapahtua moneen suuntaan, ja sitten eräänä kauniina iltana olkatoppauspoika tapaa silikonirintatytön ja he saavat yhdessä ihanan kapoisia kakaroita jotka voidaan piilottaa heinäseipäiden taakse. (Ja jotka sitten ehkä aikanaan kuluttavat erinäiset pennit vaattureille ja kirurgeille.)

Ihmisten toiminnassa on tietysti muitakin vastaavia. Tähän voidaan liittää esimerkiksi luokkayhteiskunta. Pierre Bourdieu on esittänyt että "ylemmät luokat" pyrkivät erottautumaan keskiluokasta tietyllä elitistisellä muodilla. Ja että ylempi keskiluokka pyrkii erottumaan alemmasta keskiluokasta, jotka yrittävät erottautua alemmista sosiaaliluokista. (Joilla ei sitten ole varaa erottautua). Mimicry vertautuu tässä niihin jotka "pukeutuvat hieman yli varojensa", eli teeskentelevät olevansa paremmin toimeentulevia kuin ovat. (Lienee iso osa ihmisistä tätä.)

Myös puheet voivat huijata, ja tätä kautta saadaan paljonkin etuja. Tavoitteita ja ideologioita piilottamalla voidaan saada poliittista menestystä ja tätä kautta rahaa, jolla taas saa "naisia ja miehiäkin". Ilmeitä matkimalla voidaan saada muitakin etuja, sinua pidetään mukavana, tuettavana. Ja jokainen tietää että naisia voidaan saada tietynlaisella käytöksellä (enkä tarkoita tässä pelkkiä romanttissävyisiä filosofisitaatteja, jotka sinällään tietysti tehoavat, kuten myös vaikka ranskankielisen puhelinluettelon lukeminen ääneen. Fyysisempiäkin konsteja on ja niitäkin voidaan imitoida. Ja niin "naiset rakastuvat renttuihin".)

Tätä kautta taas päästään pseudotieteisiin.

Sillä mitä muuta pseudotieteet ovat kuin mimicry -ideologia joka yrittää näyttää tieteeltä. Tästä seuraa tietysti se, että vastaanottajana voi olla skeptikko, joka saalistaa heikoimpia argumentteja useammin kuin vahvempia. Ja samalla he saalistavat myös muotoseikkoja. Myös eikriittinen lukija kiinnittää huomiota tiettyihin asioihin. Itse asiassa tästä on se seuraus että pseudotieteet muuttuvat paremmiksi. Paremmuus tarkoittaa sitä että niitä on vaikeampi erottaa aidosta tieteestä.

Joku voisi sanoa että jos ideologia onnistuu olemaan tiedettä, se tietysti on tiedettä, olipa sen historia missä tahansa taikauskossa tahansa. Ja tämä on totta. Sillä jos tarkennukset parantavat pseudotieteen argumentteja, itsekriittisyys parantaa sitä ja työn jälkeen siitä saattaa tulla "ihan oikeaa tiedettä". Kuitenkin pseudotieteet voivat muuttua paremmiksi kahta kautta, jotka eivät poista sen pseudotiedeluonnetta:
1: Se voi parantaa uskottavuuttaan panostamalla sisällön sijasta ulkoisiin tekijöihin. Tämä tarkoittaa jossain tapauksissa sitä että humanoidi-avaruusaluksista paasaava ajaa partansa ja lopettaa kuolaamisen. Hänen uskottavuutensa paranee. Hän rekisteröi liikkeensä "instituutioksi" (Yleistä USA:sta peräisin olevissa pseudotieteissä.) Hän voi hankkia antropologian professuurin tai ystäviä jotka ovat antropologeja, jolloin hänen uskottavuutensa paranee vaikka todisteet eivät. (Vaikka antropologian opinnot unohdettaisiin heti tutkinnon saamisen jälkeen ja vaikka antropologien työtapoja ei sovellettaisikaan.) Hän voi myös kirjoittaa siistimmin, ja käyttää asettelua, fontteja. Ja viitata viisaisiin miehiin sulussa. Laittaa lähdeviitteitä toisien UFOjen kannattajien kirjoihin sivun loppuun. Asian perustelutaso ei parane, mutta ulkonäkö on parempi.
2: Epämääräistämällä väitteitä. Tässä olennaista on se, että aluksi väite voi olla hyvinkin konkreettinen "Avaruusolennot kävivät minun pihalleni piirtämässä ympyrän kello 23.31" Se voi myöhemmin muotoutua malliin "Maailmassa on paljon tunnistamattomia lentäviä kappaleita eikä niitä kaikkia voida tuomita automaattisesti vääriksi. Ehkä yksi, vain yksi, niistä on oikein." Tässähän ei todisteta että yksi niistä olisi todella oikein, ja siinä ei ole mitään konkreettista. Sen kumoaminen vaatisi sen verran valtavasti työtä että se on työmäärältään mahdoton tai ainakin hyvin lähellä sitä. Tälläinen maalin siirtäminen (Moving the goalposts) -argumentaatiotapa, etenkin jos se yhdistetään sanasaivarteluihin tuottaa hyvinkin helposti "retorista voi ollaa". Tämä ei tee siitä parempaa tiedettä, vaan ainoastaan niin saippuaista pseudotiedettä että sillä on käytännössä kritiikki -immuniteetti.

---

Kuvassa kimalaiskuoriainen (Trichius fasciatus). Se muistuttaa kimalaista. Yksi melko suosittu teoria samankaltaisuudesta vetoaa juuri mimicry -ilmiöön. Asiasta on kuitenkin erimielisyyttä.

Kun seksi on ongelma.

Seksuaalinen lisääntyminen on yleisesti esiintyvä ilmiö luonnossa. Ja vaikka esimerkiksi bakteerit monistuvat jopa monilla esitumallisilla esiintyy geenien vaihtamista toisten solujen kanssa. Aitotumallisilla ja monisoluisilla seksuaalinen lisääntyminen on yleistä, ja astetta suurempaa. Kyse ei ole vain yksittäisistä geeneistä vaan kokonaisista kromosomeista.

Tälle ilmiölle täytyisi olla jonkinlainen selitys; Tiedetään että seksi on yleistä, joten sille täytyy olla jokin syy. Usein tätä haetaan evoluutioteorian kautta. (Vai olisiko vastaus että Jumala halusi että meillä olisi jotain räplättävää, kiva? Minusta kyllä.) Joitain teorioita tästä on hylätty, kuten Bakerin&Parkerin teoria siitä että esi ja aitotumalliset ovat molemmat seksuaalisesti lisääntyviä koska niillä on yhteinen alkuperä.
1: Williamsin historiahypoteesi on kenties erikoisin selittämisyritys. Hänen mukaansa seksuaalinen lisääntyminen on ollut aluksi vallitsevaa, ja sen vuoksi eiseksuaalinen lisääntyminen olisi se, joka vaatisi erityisen selittämisen. Williamsin mukaan nopeasti lisääntyvillä bakteereilla on aluksi ollut erilainen tilanne kuin nykyään koska kaikkialla ei ole ollut samanlaista kilpailua, vaan tyhjiä ekolokeroita ja muita vastaavia on ollut paljon. Seksuaalinen lisääntyminen toi muuntelua, jolloin ne pääsivät nopeasti valloittamaan näitä lokeroita. Valinta siis kohdistui tavallaan muuhun kuin seksuaaliseen lisääntymiseen, mutta niiden kertyminen oli seksuaalisen lisääntymisen ansiota. Tätä näkemystä on kritisoitu siitä että se ei tiukasti ajatellen ole teoria lainkaan : Seksuaalisen lisääntymisen "alkuperäisyyttä" ei voi kokeellisesti osoittaa oikeaksi eikä vääräksi. Se sinällään vain sopii "voi olla tasoisesti" havaintoaineistoon. Kriitikoiden mukaan tämä on mahdollinen, mutta eitestattavissa.
2: Ronald A. Fisher ja Hermann J. Muller esittivät näkemyksen siitä että seksuaalinen lisääntyminen olisi lajitason valintaa, ryhmävalintaa. Fisherin-Mullerin teorian mukaan seksuaalinen ryhmä kykenee valikoitumaan nopeammin muutokseen. Näin vaikka populaatio olisi eiseksuaalinen, se voisi kehittyä seksuaaliseksi koska se auttaisi mukautumisessa muuttuvassa maailmassa. Hankaluutena tässä teoriassa on optimigenotyyppien murtuminen: Eli vaikka se synnyttää tehokkaasti uusia geeniyhdistelmiä, siinä vaiheessa kun ollaan saavutettu paras taso, se alkaa toimimaan seksuaalista lisääntymistä vastaan: Nämä parhaat versiot yksinkertaisesti muuntuvat myös nopeammin.
3: George C. Williams kehitti ajatuksen siitä miten seksi syntyy nimen omaan yksilövalinnan tasolta. Hänestä etenkin muuttuvissa olosuhteissa lisääntyminen on harvojen ja valittujen harteilla. Eli toisin sanoen silloin ei sovelleta sitä miten käy jos lisääntyminen on "kohtuu sopeutuneisuuden kantilta" vaan jos se "keskimääräistä paremmin sopeutuneiden". Eli ei kysytä keskimääräistä sopeutuneisuutta vaan poikkeuksellista sopeutuneisuutta. Jos ympäristön muutokset ovat vaikeasti ennustettavia, jolloin emon ja jälkeläisten eroavaisuus on se ominaisuus, joka pohjimmiltaan kasvattaa kelpoisuutta. Tätä näkemystä on kritisoitu; Kun tässä näkemyksessä ajatellaan että on ollut tilanne, jossa ympäristö koostuu erilaisista habitaateista, eikä etukäteen voida arvata, mihin kilpailutilanteisiin jälkeläinen tulee joutumaan, vaaditaan pohjimmiltaan sitä että emo ja jälkeläiset elävät erilaisissa ympäristöissä. Emon elämisen ja tämän lisääntymisen tulisi siis tapahtua erilaisessa ympäristössä, kuin missä jälkeläinen tulee elämään. Tämänkaltainen on pikemminkin poikkeus kuin sääntö.
4: Graham Bell (EI se puhelinmies) on myös ajatellut että seksuaalisuus liittyy sopeutumiseen mosaiikkimaiseen ympäristöön. Hän esittää että suvuttomasti lisääntyvien yksilöiden kesken esiintyy kilpailua. Ne vaativat samaa ravintoa samassa ympäristössä jotka on saatavissa juuri samoilla erikoisuustaidoilla. Sen sijaan seksuaalisesti lisääntyvillä sisarusten välillä on paljon eroja. Samalla habitaatilla mahtuu tällöin elämään useampia saman lajin tai perheen jäseniä. Tämä teoria toimii mikäli ympäristö on muunteleva ja valintatekijät ovat lähinnä biottisia.
5: Punaisen kuningattaren hypoteesi on Leigh van Halenin esittämä näkemys, jonka mukaan eliölajit on pakotettuja kehittymään niin nopeasti kuin mahdollista, koska ne muuten ajautuvat sukupuuttoon. Tämä on hieman samanlainen ilmiö, kuin se mikä maatalouden (taloudellisen) kannattavuuden kohdalla on: Kun kaikki kehittävät toimintaansa, se joka päättää että "nyt riittää" alkaa itse asiassa jäämään jälkeen. Koska yhteiskunta samanaikaisesti "tasaa hintoja" suhteessa tuotantoon, esimerkiski ylituotanto laskee hintoja, niin käy niin että vaikka taso olisi taloudellisesti kannattava ajalla X, ja se ei muutu mitenkäänn, sen kannattavuus laskee ajan mittaan. (Mikä tietysti takaa esimerkiksi jalostustoiminnan pysyvyyden.) Punaisen kuningattaren idea on tältä kantilta oikeastaan aika helppotajuinen, ja on perusluonnonvalinnan näkemyksiin sidottu: Kun ympäristössä on vain tietty (äärettömästä poikkeava) määrä resursseja, kuten ravintoa tai ruumiin rakenteeseen käytettäviä atomeja, se että joku kykenee käyttämään tätä tehokkaammin, leikkaa tavallaan "isomman siivun kakusta", joka tietysti tarkoittaa sitä että muille jää vähemmän. Glesener ja Tilman ovatkin ajatellut että jos jokin tuottaa tehokkaammin jälkeläisiä, on muiden tehtävä samoin. Tämä taas liittyy esimerkiksi loisiin: (1) Kun loinen tuottaa monenlaisia jälkeläisiä, jokin niistä voi kiertää toisen eliön puolustusjärjestelmän suojamuureja, joka johtaa sen yleistymiseen (loiset lisääntyvät paljon joten muutos voi olla nopeakin.) (2) Jos taas loinen olisi muuttumaton, voisi loisen kohde kehittää tälle immuniteetin, tämä on sille edullista eli se yleistyy ja sitten lopulta loinen kuolisi sukupuuttoon. 1+2 = Loispopulaatio muuntuu siten että se tuottaa monenlaisia jälkeläisiä. Jos loisen kohde taas lisääntyy seksuaalisesti, sekin saa erilaisia versioita, joista jokin voikin kestää hyvin sitä uutta versiota. Molempien on juostava. Tässä näkemyksessä seksuaalisuus saa aikaan lisää seksuaalisuutta.

---

Tämä juttu on kirjoitettu ns. "poikamiesviikonlopun aikana", puolison ollessa poissa kotoa kun taas itse ei. Mitäpä muuta sitä voisikaan tehdä?

Elämän säie.

Ihmiset ovat taatusti aika kauan tienneet perinnöllisyydestä. Siitä, että lapset syntyvät jotenkin vanhemmistaan. Tähän on liitetty ajatusta henkien sekoittumisesta, henkien avusta siihen, että nainen on ikään kuin "pelto", johon isä laittaa "siemenen", ja lapsi on siksi olennaisesti enemmän isän kuin äidin: Isä on aktiivinen laittaja ja äidin kohtu kasvattaja ja vastaanottaja.

Mutta en ainakaan vielä tarkemmin kirjoittele näistä näkemyksistä, koska ajattelin sen sijaan kirjoitella siitä "tieteellisemmästä perinnöllisyydestä", jonka kulminaatiopisteenä on geeni ja laajemmin näiden yhteenliittymä, DNA. Geeni nimen vaihtoehtoina voisivat olla seuraavat: biofori, faktori, gemmula, id, idantti, pangeeni ja plastitudi. Tuntemamme kuitenkin vakiintui.

Ensimmäinen perinnöllisyyden todistettu lainomaisuus tuli Gregor Mendeliltä, munkilta jonka nimi oli alkujaan Johann. Hän oli köyhän perheen lapsi, jonka opiskelut olivat niin kalliita, että oma perhe ei voinut niitä maksaa, ja niinpä hän hommasi itselleen rikkaamman mesenaatin, luostarin. Hänestä tuli veli Gregor, hän ei ollut erikoisen uskovainen mies: Hänen kirjoituksissaan toistuu hyvä ruoka useammin kuin Jumala. (Hänellä oli koekammo, joten opiskelut eivät sujuneet kovin hyvin. Aikalaiset olivat tosin sitä mieltä, että hän luisti kokeista koska ei osannut.) Mendelin suurin saavutus ei ollut se, että hän tuki eräästä kuorolaisesta, Leos Janàcekista, Brünnin kuoronjohtajan. Hänen suurin saavutuksensa oli se, että hän leikki herneillä. Itse asiassa hän leikki herneillä massiivisesti ja organisoidusti. Hän huomasi, että jotkut ominaisuudet seuraavat tiettyä kaavaa. (Hän on taatusti tehnyt esikokeita, koska hän valikoi herneistä sellaisia ominaisuuksia jotka ovat yhden geenin tuottamia.) Hän keksi että ominaisuudet riippuivat vanhempien ominaisuudesta, ja keksi lisäksi resessiiviset ominaisuudet, jotka olivat näkymättömissä dominoivan ominaisuuden alla, ja jotka kuitenkin saatiin esiin takaisinristeytyksellä. Hän osoitti että perinnöllisyys oli jotain "kiinteää". (Ronald Fisher osoitti, että Mendel harjoitti ns. "kynätutkimusta", eli hän manipuloi koetuloksia tiettyyn suuntaan. Koesarjasta tuli yllättävän hyvä. Ilmeisesti Mendel huomasi jo laskelmia tehdessään mitä lainomaisuuksia ominaisuudet seurasivat.) Mendelin tuloksista ei kuitenkaan paljoa levitelty. Esimerkiksi Karl Wilhelm von Nägeli vinoili Mendelille ja pyysi häntä toistamaan kokeensa keltanoilla. Mendel epäonnistui keltanoiden kanssa - mikä ei ole ihme, koska niillä on erityinen lisääntymistapa, jossa siemenen syntyyn vaaditaan siitepölyä, mutta siitepölyn sisältämää perimää ei kuitenkaan liitetä kasvisolun tumaan. Ei siis ihme, että tulokset eivät sopineet yhteen. Mendel siirtyi tutkimaan mehiläisiä, joilla myös on poikkeava lisääntymistapa. (Eikä koekammokaan tehnyt tilannetta Mendelin kannalta helpoksi.)

Toisesta päästä tilannetta lähestyi Charles Darwin. Jo hänen isoisänsä Erasmus oli ajatellut eliölajeja sukulaisiksi. Darwinilla tästä sitten jalostui evoluutioteoria, tai oikeastaan se oli teoria luonnonvalinnasta. Darwin oli varma että perinnöllisyys liittyi vereen. Hän puhuikin verenperinnöstä. Hänen ajattelussaan vanhempien nesteet liittyivät yhteen. Perimän luonne oli siis nestemäisempi. Fleeming Jenkins keksikin "naulan evoluution arkkuun". Hän ilmoitti ja perusteli että jos perinnöllisyys olisi nesteiden sekoittumista, evoluutio olisi mahdotonta : Jos valkoinen mies lisääntyisi mustien kanssa, ei koskaan syntyisi valkoista heimoa, koska se laimenisi mustien joukkoon, eikä valkoista voisi erottautua erilleen ; Nesteissä erot laimenevat siten että ne eivät ole erotettavissa. (Erosta voidaan puhua analogisen ja digitaalisen informaation erona. Mendelin kokeet näyttivät digitaalisen informaation suuntaan, kun taas Darwinin näkemys oli analogista, ikään kuin maalipurkkiin verrattavissa olevaa, jossa kun punaista ja valkoista maalia sekoitetaan yhteen, saadaan vaaleanpunaista.)

Mendelismi yllätti evoluutikot. Eikä hyvällä tavalla. He huomasivat enemmän sen, että se erosi Darwinin näkemyksestä, eivätkä huomanneet että se korjasi Jenkinsin havaitseman ongelman. Jopa muuten äänekkäänä tunnettu Huxleykin oli vain hiljaa Jenkinsin vastaansanomattoman argumentin edessä, ratkaisematta sitä. (Richard Dawkins kirjoittikin kirjassaan "Viesti miljardien vuosien takaa" kuinka evoluutio vaatii digitaalisessa muodossa olevaa informaatiota. Tämä yksinkertaisesti tarkoittaa sitä että evoluutioteoria ennustaa kyseisen kaltaisen perimän : Jos evoluutio on totta, perimän on pakko olla "digitaalisessa muodossa". Jenkins oli siis oikeassa, ja Darwin väärässä. Mutta evoluutioteorian eduksi.) Evoluutikoista ainoastaan William Bateson hyväksyi Mendelismin. Hän teki näin, koska hän kannatti saltaatiota: Näkemystä jossa evoluutio harppoo isoja loikkauksia, joissa "liskon munasta syntyy kana." Kun asia myöhemmin huomattiin, Bateson hylkäsi mendelismin, vaikka hän oli ensimmäisenä kääntänyt kyseisen kokeen ja yritteliäästi puolustanut sitä. Keskiverrot evoluutikot eivät ottaneet Batesonia vakavasti, ja kun mendelismi liitettiin höyrypäisimpään evoluutioteorian piirissä pyörineeseen hypotetisointiin, ei mendelismi saanut aluksi hyvää mainosta ja luotettavuutta. Asia kuitenkin korjautui. Kun Hermann Muller vielä huomasi, että geenejä voitiin mutatoida, jolloin ne saivat uusia ominaisuuksia, evoluutioteoriaan täysin erityisen hyvin sopiva perimä olikin "koko lailla siinä".

Nämä kuitenkin olivat vain kuvailevia teorioita siitä, minkälaisia tapahtumia perimä aikaansaa. Näitä oltiin testailtu hienosti, mutta olennaista oli, että ei tiedetty mikä toimi. Tiedettiin kyllä miten se tuntematon aikaansaaja sen teki.

DNA erotettiin ensi kertaa vuonna 1869. Friedrich Mieshcer erotti sen sotilaan verisistä kääreistä. Hän arveli että se voisi liittyä perinnöllisyyteen jotenkin. Tuohon aikaan kuitenkin ajateltiin että proteiinit olivat olennaisempia: Niitä oli niin paljon erilaisia. DNA:n ajateltiin olevan liian yksinkertainen ja samanlainen ollakseen vastaus. Vuonna 1902 Archibald Garrod esitti laajemman ja tarkemman ajatuksen DNA:n toiminnasta. Hän piti sitä proteiinien rakennusohjeena. Hän päätteli tämän, koska eräs tauti, alkaptonuria, oli ilmeisesti perinnöllinen, ja siihen liittyi se, että tietty väriaine ei hajonnut. Tämän seurauksena korvavaha ja virtsa olivat erikoisen värisiä. Hän ei testannut näkemystään.

19 -vuotias varhaiskypsä "filosofi joka tunsi jonkin verran biologiaa" James Watson ja 35 -vuotias "ei vieläkään väitellyt, mutta joka tiesi fysiikasta" Francis Crick sitten keksivät DNA:n toiminnan. He lähestyivät jopa sen koodin avaamista, mutta he epäonnistuivat. Heidän pilkuton koodinsa ei ollut oikea, siinä oli nelikirjaiminen koodi (eli neljä eri nukleiinihappoa muodostivat neljän jonoja koodatessaan tiettyä ainetta.) ja toistoryhmät olivat lopukkeita, ja näin saatiin oikea määrä sarjoja proteiinin osasille. Vuonna 1961 nojatuolifilosofointi aiheen parissa loppui ja kokeellinen tutkimus alkoi ; Marshall Nirenberg ja Johann Mathaei pistivät sarjan urasiilia koeputkeen ja saivat fenylalaniinijonon. Pilkuton koodi tuli kumotuksi. Koodauksia tutkimalla selvitettiin että perimän koodi on nelikirjaimista (Neljä nukleiinihappoa kolmen jonoissa symbolisoi tiettyä aminohappoa.)