Tunteeko William Craig tuskaa? Entä empatiaa?

The "good genocides" were
nothing compared to this shit.

Moitin taannoin Craigin eläinten hyvinvointia koskevaa argumenttia. Hänen mukaansa eläimet eivät koe tietoista tuskaa, ja että siksi ne lähinnä reagoivat ärsykkeisiin. Ja että kipu ilman tietoisuutta ei ole oikeaa kipua. Craig on sanonut suoraan että "Even though animals feel pain, they’re not aware of it.. . Even though your dog and cat may be in pain, it really isn’t aware that of being in pain, and therefore it doesn’t suffer as you would when you are in pain." Tämän tyyppinen argumentti muistuttaa Descartesin ajatusta jossa eläimet ja niiden tuskaiset reaktiot rinnastuvat enemmänkin koneisiin jotka rikki mennessään pitävät ääniä.

Arveluttavuudestaan huolimatta Craigille löytyy kuitenkin paljon kannattajia. Tämä johtuu luultavasti siitä, että valtaosa kristityistä tekee sitä mitä allekirjoittanutkin tekee. Eli syö lihaa. Ja karkeasti ottaen jos eläin kokee aitoa tuskaa, se on eettinen ongelma. Jos eläin ei koe aitoa tuskaa, lihan syömisessä ei ole eettistä ongelmaa. Ne, jotka laillani tunnustavat eläinten tietoisen tuskan joutuvat selittelemään "kasvata hyvin, teurasta nopeasti" -tyylisiä ratkaisuja. (Kannatanhan eutanasiaakin.)

Kuitenkin vain hyvin harva kristitty on menemässä yhtä pitkälle kuin Craig. Tämä on nähdäkseni heille eduksi eettisesti. Toki se tekee Craigin arvostamisen tässä kohden domeenispesifiksi ; Argumenttia käytetään yhdessä kohdassa ja sen johdonmukaisuutta kokonaisuuden kannalta ei punnita. Ja siksi näkemyksestä tulee helposti sisäisesti ristiriitainen. Mutta edes hyvyyteen pyrkivä. Se on sentään jotain. Jos tehdään kuten Craig, eli tiedevirheitä käytetään epäeettisyyden oikeuttamiseen, ollaan jossain jossa ei tehdä asioita ei hyvin eikä fiksusti. (Mutta mitä muuta voi odottaa Craigin kaltaiselta ihmiseltä jonka etiikkamallissa pyörii kummutiksena "hyvät kansanmurhat"?)

Esimerkiksi Intelligent Designin parissa ahkerasti toimiva Salvador Cordova on toistanut hyvinkin ahkerasti tarinaa jossa Darwin hakkasi koiranpentuja. Toki Ed Brayton näyttää tässä on ollut kontekstista irrottamisen makua, mutta koiran hakkaaminen on ollut tosi. ; Kun Cordova lainaa Darwinia "I beat a puppy, I believe, simply from enjoying the sense of power" on koko kohta  "Once as a very little boy whilst at the day school, or before that time, I acted cruelly, for I beat a puppy, I believe, simply from enjoying the sense of power; but the beating could not have been severe, for the puppy did not howl, of which I feel sure, as the spot was near the house. This act lay heavily on my conscience, as is shown by my remembering the exact spot where the crime was committed. It probably lay all the heavier from my love of dogs being then, and for a long time afterwards, a passion."

Darwin hakkasi koiranpentua "pienenä" ja vain katui sitä "vanhana" ja kristinuskosta pois kääntyneenä. Näin ollen tarina toki muuttuu hieman eri muotoon mitä Cordova on tarkoittanut, lopputuloksessahan kristityksi kasvatettu Darwin hakkaa koiria ja uskosta etääntynyt Darwin pitää ajatusta koiranhakkaamisesta vastenmielisenä. (Mahdollisuus Muutokseen!) Ja jos William Craigin argumentti olisi tosi, voitaisiinkin sanoa että juuri näin kävisikin. Että ensin on naurettavaa idän harhaoppia ja hinduintiaanien vegetarismia ja kerettiläistä kannabiksenpolttelua jossa eläimet ovat ihmisiä, mutta sitten tulee käsitys syvästä totuudesta, josta seuraa sen tiedostaminen että eläimillä ei ole sielua ja ihmisillä on. Ja silloin voidaan ottaa lihaveitset kaapista ja ryhtyä nauttimaan ihanasta lihasta jonka Jumala tarkoitti ihmisten syötäväksi. (Miksi eläimet muuten olisi tehty ruoasta?)

Mutta silti on hyvä huomata, että Cordovan argumentti on siis itse asiassa Craigin argumentin antiteesi. Hänestä evoluutio tekee eläimistä, kuten ihmisistäkin, vain koneita ja siksi niitä saa hakata. Jos William Craig sen sijaan olisi oikeassa, ei koirien hakkaamisessa pitäisi olla mitään ongelmaa. "Raamattu" - ja ennen kaikkea tosiasiat - näyttävät tässä olevan Salvador Cordovan puolella. (Tuota lausetta että uskonut tästä blogista löytävänne.) "Genesis 49:5-7" kun kertoo Jumalan vihastuneen "Simeon ja Leevi ovat veljekset, väkivaltaisia ovat heidän hankkeensa. Minä en suostu heidän juoniinsa, minun sydämeni ei liity heidän seuraansa. He ovat vihassaan tappaneet miehiä, omin luvin katkoneet sonnien kinnerjänteet. Kirottu olkoon heidän vihansa, sillä se on kiivas, heidän raivonsa, sillä se on julma. Minä sirotan heidät Jaakobin heimojen sekaan, hajotan heidät Israelin joukkoon." Selvästi lihaa saa syödä ja härkiä uhrata mutta eläimiin kohdistuva sadismi on Jumalalle erittäin epämieluisaa. ; Tämä muistuttaa siitä että jos kristinuskon Jumala ei vaikuta kovin hyvältä tai eettiseltä hahmota, ei Se sentään läpeensä pahakaan ole. (Toisin kuin kenties jotkut hänen seuraajansa joilla ei näytä menevän järin eettisesti oikein milloinkaan.)

Koira käskee ; Kynsien välliin tyhmää,
kyllä se siitä tykkää. Tai ainakaan
se ei kärsi, kunhan reagoi ärsykkeisiin.

William Craigin kohdalla onkin hyvin vaikeaa nähdä miten oikein kukaan ihminen voisi uskoa että eläimillä ei olisi aitoa kykyä tuskaan. Sen pystyn ymmärtämään jos uskova uskoo että eläimillä ei ole sielua. Sielu ja aito tuskan tunteminen ovat eri asia. Minäkin esimerkiksi en usko että ihmisilläkään on sielua mutta uskon heidän kokevan tietoista tuskaa. (Vaikka kieltämättä se on vaikeaa William Craigin kohdalla.) Jos on vaikkapa lemmikkejä ja katsoo vaikka koiria, on vaikeaa olla samastumatta jos niillä on tullut jotain vammoja. (Kuten vaikka jos koira on tunkenut kirsunsa nokkospöheikköön tai siiliin.) Tässä tunteettomana pysyminen vaatisi suunnilleen samanlaista kognitiivista torjuntaa mikä tapahtuisi jos tunkisi William Craigin kynsien väliin tikkuja ja selittäisi että Craig siinä vaan vääntelehtii ja reagoi stimulaatioihin eikä tunne mitään oikeaa kipua. Olisi hyvin vaikeaa ottaa tätä vakavasti. On vaikeaa kuvitella että Craig ei kokisi tuskaa. (On tosin sitten hyvin helppoa kuvitella että hän ei tunne empatiaa.)

Toki olisi virhe laittaa eläinten tietoisuus täysin yhteen ihmisten kanssa. On kuitenkin syvä riski tehdä epäanalogioita. Jos etsii eroja ihmisten ja eläinten välillä, on varmasti olemassa joitain eroja. Ja jos argumentin sitoisi näihin eroihin voisi saada argumentin. Mutta olisi helppoa kuvitella tietoinen avaruusolentojen joukko joka ei pitäisi ihmistä tietoisena vain siksi että ihmisten hermostojärjestelmä ei olisi samanlainen kuin se elimistö joka tuottaa avaruusolentojen tietoisuuden. Tämä muistuttaa siitä, että Thomas Nagelin tietoisuusongelma on relevantti ottaa huomioon, kunhan sitä ei vedä liian pitkälle. Avaruusolennot eivät tietäisi miltä tuntuu olla ihminen, kuten ei ihminenkään tiedä millaista on olla lepakko. Tämä kokemuksen jakamattomuus ei tarkoita aivan samaa kuin täysi kyvyttömyys tiedostaa esimerkiksi sitä että rotta kärsii eri tavalla kuin torakka, torakka eri tavalla kuin ohra ja ohrakin eri tavalla kuin kivi. Ja tästä voi tehdä päätelmiä tietoisuudesta.

COWABUNGA!

Eläinten reagointi spontaaneihin ärsykkeisiin voisi tietysti olla vain reagointia. Mutta jos vaikak eläinten lääkinnässä eläin aluksi arastelee hoitoa mutta oppii pian että vaiva helpottaa vihjaa muistiin. Ja jos katsoo vaikka häkkiketuissa esiintyviä väärään hoitoon liittyviä käytösmuutoksia, stereotyyppistä käyttäytymistä jne, ne vihjaavat että tuska muuttaa järjestelmiä hyvinkin pysyvästi. On selvää että kysymys on jonkinlaisesta traumatisoitumisesta. Siitä että ihminen ei voi suoraan tietää miltä tuntuu olla piinattu häkkikettu on triviaalilla tavalla totta. Mutta jos todella uskot tähän ja rakennat tämän varaan argumentteja joissa eläimien tuska voidaan ohittaa "irrelevanttina", olet hyvin triviaalilla tavalla eettinen.

Toki voi olla teologisesti mielenkiintoista miettiä sitä, että eroja hakevassa lähestymistavassa Jumala on varmasti kognitiivisesti korkeammalla tasolla kuin ihminen. Ja tässä mielessä Helvetissä olevat ihmisetkään eivät kärsisi Jumalasta relevantilla tavalla. Kunhan reagoisivat ikuisesti kokemiinsa ärsykkeisiin, joita sitten riittääkin.. Jos tämä teologinen skenaario pitää paikkaansa, ei ole mitään epäeettistä siinä että minä joutuisin sinne, eikä siinäkään että kaiken tietämäni mukaan myös William Craigin voidaan melko varmasti olettaa pitävän siellä ... habitaattiaan tai reviiriään.

Defilemented.

Ala -asteella opettajani Heli Alaja oli hurskas kristitty. Hän kertoi mielellään tarinoita, joiden koki olevan vakuuttavia ja kristittynä pitäviä. Eräs niistä käsitteli Pontius Pilatusta. Pilatus oli kuulemma saanut rangaistuksen sillä että hän oli vanhana sairastunut ja kuollut tähän. Jo tuolloin, ala -asteaikoina jolloin olin ensi sijassa hömelö, ihmettelin että eikö tälläinen samanlainen rangaistus osu meidän kaikkien kohdalle - paitsi jos satumme kuolemaan nuorena joka sekin tuntuu kiroukselta.

Tämänlaiset tarinat ovat kuitenkin tärkeitä. Robert Ellwoodin "Tales of Darkness: The Mythology of Evil" käsittelee eri kulttuurien myyttejä pahuuden synnystä. Koska maailmassa kaikki ei mene nappiin, on tätä epäonnistumistakin jotenkin järkeistettävä. Ellwoodin mukaan pahuuteen liittyy aina defilement, pilaantuminen. Pahuus kontaminoi jollakin tavalla : rikokset, synninteot ja muu epäpuhtaus tarttuu, pahuuden mukana ihminen tai joskus joka ympäristö saastuvat. Tästä seuraa kirous, pahat teot kostautuvat. Ellwoodin mukaan tällä ylläpidetään yhteishenkeä, estetään lipsumiset ja erottaudutaan muista. Myytti siis lisää sisäpiirin kaveruutta ja samalla lisää vihaa muita ja erilaisia kohtaan.

Vastaava ajatus löytyy Girardilta, jolle uskonnoissa tabujen rikkomista seuraa kirous.

Alajan tarina kertoo siitä että tälläiset myytit ovat osana kristinuskoakin. Monestihan kristinuskoon liitetään ensi sijassa positiivisia asioita, kuten rakkautta ja pelastusta. Mutta vähintään toinen mokoma, se liturgioissa unohdettu mutta käytännön elämän myyteissä voimakkaasti toimiva, puoli liittyy kostoon ja kiroukseen.

Viime aikoina tämä kirousaihe on vellonut vahvasti. Syynä on maineikkaan aktiivi -ateistin, Christopher Hitchensin, syöpä. Juuri tämä syöpätyyppi on ollut Hitchensin suvussa : Hänen isänsä itse asiassa sairasti sellaista. Asiaa ei auta se, että Hitchens on ollut ahkera tupakoija. Esimerkiksi George Berkin näkee syövän takana Jumalan halun kiinnittää Hitchensin huomion jotta tämä voisi tehdä parannuksen. Osa on ollut astetta aggressiivisempia. Ed Brayton näyttää uskovaisen reagoinnin jossa uskovainen näkee syövän suorana rangaistuksena ja kostona "Atheists like to ignore FACTS. They like to act like everything is a "coincidence". Really? It's just a "coincidence" [that] out of any part of his body, Christopher Hitchens got cancer in the one part of his body he used for blasphemy? Yea, keep believing that Atheists. He's going to writhe in agony and pain and wither away to nothing and then die a horrible agonizing death, and THEN comes the real fun, when he's sent to HELLFIRE forever to be tortured and set afire." Sanavalinnat kertovat miten uskovainen riemuitsee tästä oikeudenmukaisuudesta. Hitchens toki vastaa tähän tekstiin muistuttaen että Jumala tuntuu antavan aina niitä todennäköisiä kostoja. Jumala ei sen sijaan ammu salamalla päähän tai muuta epätodennäköistä.

Toki uskovaiset liittävät näitä tarinoita itseensäkin. Esimerkiksi Phillip Johnson sai vanhalla iällä, vuonna 2001, aivohalvauksen. Hän lopetti aktiivisen Intelligent Designin puolestapuhumisen tämän vuoksi. Johnson itse näki tämän muistutukseksi hänen ylpeydestään. Hän oli unohtanut perheensä ja uskonnollisen hartauselämän kun oli miettinyt miten voisi ovelasti päihittää evoluutikot. Ja sai tässä prosessissa "kasvanutta egoa". Denver Seminaryssä on artikkeli aiheesta, ja se sanoo asian kauniisti: "The stroke made him realize that much of his "fun" in intelligent design argument and ID leadership had not been about anything more than his personal pride, the pleasure of the battle and the devastating rhetorical moves he was able to make in besting his opponents. With the help of his church and his wife Kathie, Johnson realized that the stroke he suffered was a gift from God. Jesus was calling him to a closer walk by shaking the false foundation he had built upon his own intellect and cleverness. His stroke put the permanence of his dependably superior intellectual gifts in jeopardy."

Tarinat kostosta ovat siksi mukana myös kristittyjen elämässä. Tosin olen melko varma että esimerkiksi suomalaisen evankelistan, Keijo Ahorinnan, aivohalvaus ja aivovamma, jonka jälkeen elämisestä hän kertoo eläväisesti kirjassa "Vihan evankeliumi", saa osakseen sympaattisempaa keskustelua, jota ei nähdä kostona vääräoppisuudesta. Eikä vihjeenä huonosta teologianteosta tai sävyltään perustelemattoman mutta sitäkin vihjailevamman sosiaalipornon kirjoittamisesta. Jos hän olisi ateisti, joka olisi tehnyt jotain samantapaista kerrottaisiin että takana olisi kosto jostain tämänlaisesta.

Tieteellisesti perusteltujahan kiroustarinat eivät ole. Jotta kosto olisi uskottavaa, ateistien pitäisi sairastua paljon useammin kuin uskovaisten. Kuitenkin uskovaisetkin sairastuvat. Itse asiassa kirouksessa näyttää olevan sama vika kuin Pilatuksen kostotarinassa. Kirous sopii tuskaan, mutta tuska sopii jokaiseen elämään. Tarina on yksinkertaisesti helvetin epäperusteltu, ja se tuntuu vakuuttavalta vain taikauskoisen ajattelun kautta, jossa pitäisi selittää "miksi juuri tämä tietty henkilö voitti lotossa", vaikka se että joku voittaa lotossa on tilastollisuutta ja selittyy juurikin sillä "sattumalla".

---

Kuva on sisareni Julia Hämäläisen tekemä.

Ad hoc takaa kissanpäivät : Olemattomuuden todistamisesta.

"it is nearly impossible to prove a negative. It's a bit like someone claiming that there is an invisible leprauchan that makes it rain; we can point to all sorts of "naturalistic" theories and the data that support them on how rain is produced, but the question will still remain, "Well, what evidence do you have that the invisible leprachaun doesn't guide the whole process?" And the answer is "none", because there is no hypothetical evidence to prove such a negative - there just isn't any reason to believe it to be the case, and Occam's razor would certainly be germane here."
(Ed Brayton, "Evolution : With ot Without Purpose")

Melko yleinen kannanotto on sanoa etä "et voi todistaa negaatiota". Tai olemassaolottomuutta ei voi todistaa. Tämä on kuitenkin melko mielenkiintoinen kysymys, eikä niin yksinkertainen kuin voisi ensisilmäyksellä luulla.

Itse asiassa moni tietää miten olemassaoloa voidaan kumota. Tätä kutsutaan falsifioinniksi. Tämä periaate esittää että teorian on voitava osoittaa vääräksi. Tämä on mahdollista, koska voimme havaita erilaisia asiantiloja, jotka ovat ristiriidassa tämän asian kanssa. Ristiriita näyttää asian vääräksi.

Induktioiden kohdalla asiantilaa ei itse asiassa voida todistaa lopullisesti oikeaksi, mutta yksi vääränlainen tapaus voi periaatteessa osoittaa sen vääräksi. (Logiikan kautta tämä vastaava "olemattomuuden todistaminen" onnistuu täysin pätevästi modus tollensin kautta.)

Yllä olevan suurena vaikeutena on tietenkin ad hoc -oletukset. Järjestelmä saadaan aina rakennettua ristiriidan suvaitsevaksi ottamalla sopivia lisäoletuksia, ja jos ei yksi riitä, niin otetaan useampi. Teorian kohdalla nämä ovat vakava ongelma. Esimerkiksi Kuhn muistaa että paradigman vaihdos ei johdu siitä että teoria osoittautuisi varsinaisesti vääräksi, vaan että se keskittyy rakentamaan ja kokoamaan erilaisia ad hoc -paikkoja. Imre Lakatos kuvasi vastaavan "protective beltin" kautta. Siinä missä hyvä ja kehittyvä tutkimusohjelma auttaa keskittämään tutkimusta ja asettaa itsensä alttiiksi ja tekee löytöjä, hiipuva tutkimusohjelma pelkistyy siihen että kootaan erilaisia selityksiä sille "miksi voidaan silti olla oikeassa".
1: Tässä prosessissa voi tapahtua hyvinkin erikoisia. Havainnon ja mittausvirheen erokin hämärtyy usein : Tyypillisesti hiipuva paradigma selittää paljon asioita mittausvirheiksi, jotka uusi teoria onnistuu sovittamaan itseensä ennusteinta. Toki mittausvirheitä silti tapahtuu.

Tätä kautta vääräksi todistaminen saadaan muuttamaan luonnettaan. Se ei ole enää mahdotonta, vaan voidaan sanoa ihan pätevästi että tietokoneeni ei toimi myyrien tekemällä energialla tai PSI -ajatussiirtoagenteilla. Sanoakseni tämän minun ei tarvitse välttämättä edes tietää mitään tietokoneen toimintaperiaatteesta. Todistuksen taakassa käy tavallaan niin, että saadakseen ajatuksenlukuagentin uskottavaksi, se olisi syytä todistaa ensin.

Koska usein ihmiset puolustavat itselleen rakkaita asioita, voidaan käytännössä sanoa että on joko lähes mahdotonta tai täysin mahdotonta osoittaa jotain asiaa vääräksi, jos asiasta on tehty niin epämääräinen. On varsin helppoa todistaa että pöydälläni ei ole tavallista kissaa. Joku voisi sanoa että siinä on näkymätön kissa, jolloin sen tutkiminen vaatisi enemmän - mutta esimerkiksi vaa -an kautta sekin olisi mahdollista. Joku voisi sanoa että sillä ei ole massaa, joten taikakissa voi yhä olla pöydälläni. Lopulta voidaan sanoa että pöydälläni voi olla useitakin epänaturalistisia kissoja, en vain voi löytää niitä.

Kuitenkin tässä tapahtuu samanaikaisesti mielenkiintoinen asia. Voisi sanoa että mitä kauemmas tavallisesta kissasta mennään, asian irrelevanssi lisääntyy. Sen tutkiminen on yhä vaikeampaa, joten siitä ei saada hedelmällistä tutkimusohjelmaa. Ja on yhä vähemmän syitä siihen että sen vaikutuksia olisi syytä ottaa laskelmissa huomioon. Jossain vaiheessa ei vain enää ole mikään ongelma vaikka asian jättää arvioimattakin - itse asiassa koska ad hoc -paikatun näkemyksen vaikutukset ovat myös pakosti epämääräisempiä, tästä tulee yhä vaikeampaa ja lopulta siitä tulee täysin mahdotonta. Tätä kautta ad hoc pelastaa kenet tahansa siltä että hänen tarvitsisi koskaan missään ikinä sanoa että "olen väärässä". Mutta samanaikaisesti se tekee koko asiasta on yhä vähemmän ja vähemmän tärkeää, lopulta tuloksella ei ole merkitystä elämässä, maailmankaikkeudessa tai missään. Ad hoc nimittäin tekee asiasta paitsi "falsifiointia kestävää", myös asian jota on vaikeaa -lopulta mahdotonta havaita ja kuvailla. Ja sen vaikutuksia on yhä vaikeampi havaita ja tunnistaa.

Joku voisi sanoa että tavallinen kissa ei ole kiinnostava, ja että näkymätön kissa on outo, mullistava ja tätä kautta tärkeä. Kuitenkin mullistavuus liittyy yleensä siihen että tämä "poikkeava määrittely" tehdään muuna kuin ad hoc -selityksenä. Näkymättömyys sopii havaintoihin. Vaakojen tekemät liikkeet ja silmien alla katoava whiskas viittaisikin näkymättömään kissaan. Samoin se, että pulveria ilmaan heitettäessä sitä jäisi kissaan ja siitä saataisiin "näkymään kissan kuori". Näin näkymättömällä kissalla saataisiin selitettyä monta konkreettista tapahtumaa. Tämä olisi uutta ja mielenkiintoista ja relevanttia. Sitä kautta voitaisiin saada uusia tutkimusohjelmia. Ja pulverin viskely ympäriinsä savannilla muuttuisi astetta järkevämmäksi kuin nyt.

Mutta juuri nyt näkymätön kissa olisi silti teoriana varsin irrelevantti. Asiantilaan voisi tulla muutos. Mutta tämä olisi näkymättömän kissan ystävien hommaa. Ennen sitä I am not holding my breath, enkä ota näitä juttuja vakavasti.