Filosofian syntymisestä

Svante Nordinin "Filosofian historia" on pääasiassa filosofian historian oppikirja. Mutta koska Nordin on aatehistorian professori, jonka painopiste on filosofian ja humanististen alojen historiassa hän taustoittaa teostaan hieman totutusta poikkeavasta näkökulmasta. Hän ei pelkästään kuvaa ajattelijoita vaan silloin tällöin seasta pilkistää myös yhteiskunnallisia teorioita.

Otan tässä blogauksessa keskiöön erään periaatteessa sivulauseessa otetun huomautuksen. Ja tämä asettaa sofistit erikoisen tärkeään asemaan. Nordin huomauttaa siitä, että filosofia keskittyi uudenlaisessa kulttuuriympäristössä. Maanviljelyyn ja siihen liittyvään omistukseen keskittynyt menetelmä muuttui kaupankäymiskeskeisemmäksi. Tämä tarkoitti esimerkiksi laivaston mukaantulemista. Ja tässä kontekstissa eri maiden tavat törmäävät. Samassa ympäristössä entinen status ei ollutkaan ilmiselvää vaan oli hankittava puhetaitoa. Näin ollen tarjolla oli kulttuuri jossa ei vain voinut elää ilman maailmankuvallisia skismoja. Monikulttuurisuus pakotti epäilemään. Ja tämä epäily on ollut filosofialle hyvin oleellista.

Nordin ei perustele tai puolusta teoriaa. Se jää vain sivuhuomautukseksi. Se on kuitenkin kysymyksenä kiinnostava ja käytän aikaa tämän asian puolustamiseen ja kumoamiseen. Tavoilla jotka eivät ole Nordinin kirjasta.

Sofistit olivatkin nykyajan mittapuilla(kin) relativisteja. He myivät pragmaattista taitoa hallita. Kysymys oli tavallaan voittamisesta.

Toki tähän on helppo vastaveto. Sokrates asetettaan usein sofisteja vastaan. Hän ei ollut relativisti. Hän kiisti tietävänsä mutta hän ei kieltänyt tiedon olemassaoloa ja hän selvästi tavoitteli jotain joka oli mielipiteistä riippumatonta.

Ja etenkin Platonin asenne oli kaikkea muuta kuin "pluralistinen". Platon olikin ylhäissuvusta. Ja hänen Sokrateen puolustuksessaan on paljon sellaisia kulmia joista paistaa läpi se, että hän epäilee esimerkiksi demokratiaa vahvasti ; Äänestettiinhän Sokrateskin hengiltä.

Ja Platonin filosofiansakin oli sellainen että siinä luotettiin melko vahvasti ihmisten aisteihin ja järkeen. Platonin kuvaama Ateena tarvitsi Sokrates -hahmoa koska se oli jalosukuinen hevonen joka oli käynyt laiskaksi ja tarvitsi siksi paarmaansa. Se mietti hyötyä ja rahallista saavuttamista enemmän kuin hyveellisyyttä (arete).

Platonin metafysiikkakin on vain mieleenpalauttamista (anamnesis). Platon yrittää esimerkiksi todistaa tätä sillä että oppimaton orja saa päätellä minkä verran suurempi on neliö jonka pinta-ala on kaksi kertaa yhtä suuri kuin jokin tietty neliö. Sokrates lähestyy asiaa muutamalla terävällä kysymyksellä ja oppimaton tajuaa että jos uuden neliön sivu on vanhan neliön lävistäjän pituus, on syntyvän neliön pinta-ala kaksi kertaa yhtä suuri. Platon näkee tämän prosessin kätilöimisenä. Orjakin on ollut ennen syntymäänsä yhteydessä Totuuteen ja se mitä kysely tekee on palauttaa muistiin jotain joka siellä on jo valmiiksi. Tässä ei siis opita uusia tosia asioita. Asiat on vain unohdettu. Tämä vaati melko kovaa luottamusta ihmisen järkeen. Ja tätä voidaan pitää kritiikkinä.

Mutta

Jos katsotaan Platonin oppia, sieltä löytyy epäilystematiikkaa. Jokainen nykyajankin relativisti tietää luolavertauksen. Että seinällä näkemämme varjot voivat ollakin vain harhaa.

Ja toisaalta kun mietitään mitä Sokrates tekee dialektiikassaan, filosofisen kysymysohjautuneen keskustelunsa, varrella voidaan huomata jotain hyvin kiinnostavaa.

Kun katsotaan Platonin kirjoittamia dialogeja, niistä kumpuaa hyvin tuttu perusrakenne. Sokrates kysyy mitä jokin asia tai käsite tarkoittaa. Henkilö vastaa jollain joka hänelle tulee ensin mieleen. Sokrates kyseenalaistaa tämän, yleensä jollain vastaesimerkillä joka rikkoo tätä annettua määritelmää tai sitä puolustavaa periaatetta vastaan. Ja prosessissa opitaan että asiaa pitää korjata.

Kun filosofiassa esitetään rakenne jossa on malli X ja sitten tälle mallille annetaan vastaesimerkki ja tämä malli hylätään, puhutaan päättelystä modus tollens. ; Jos P implikoi Q:ta ja Q ei pidä paikkaansa niin sitten P on epätosi. Tämä päättely on hyvin oleellinen kun puhutaan Popperin fallibilismista. Vanha verifiointimenettely korvataan falsifiointimenettelyllä. Tätä prosessia pidetään oppimisena. Sillä sitä se onkin. Se kiertää induktion ongelmaa. Kun induktiota ei voi ikinä täysin varmistaa, voi yksikin sopiva vastaesimerkki sen periaatteessa kumota. Ja tämä oppimisprosessi on propositiologiikalla kuvattavissa olevaa deduktiivista päättelyä.

Ja Sokrates tekee näitä kumoamisia. Ne ovatkin teknisesti ottaen oppimisprosesseja. Toisin sanoen kun Sokrates ohjailee oppimatonta geometriamaallikkoa neliöiden saloihin, hän tosiasiassa kysymyksiensä kautta lataa tietoa systeemiin. Ei olekaan mitää a priori tietoa joka paljastuu puhtailla kysymyksillä. Vaan kysymykset ovat ladattuja. Niissä on informaatiota joka on se jonka avulla tehtävä voidaan ratkaista. Muistaminen viittaakin siihen että neliöistä voidaan oppia asioita a posteriori, tekemällä yrityksiä ja korjaamalla erehdyksiä. Tai korroboroimalla tietoa.

Tilanne tuokin mieleen Quinen. Hänen "Empirismin kaksi dogmia" kertoo siitä miten analyyttiset ja synteettiset lauseet eivät ole sellaisia kuin niitä helposti voisi pitää. Hän esitti tähän liittyen kysymyksen "Mistä tiedämme että "kaikki poikamiehet ovat naimattomia" on analyyttinen lause? Voimme toki väittää että poikamies ja naimaton mies ovat synonyymejä. Mutta mihin tämä väite nojaa? Voidaan vain vedota sanakirjaan, mutta tämä siirtää kysymyksen siitä miten tiedämme että sanakirjan tekijät ovat tienneet tämän a priori? Toisaalta jos lähdemme siitä että "naimaton mies" ja "poikamies" ovat toistensa synonyymejä koska tiedämme että lause "kaikki poikamiehet ovat naimattomia" on tosi. Jolloin tilanne päätyisi kehään. Asian väittäminen analyyttiseksi onkin ongelmissa. Väitteenvaraista.

Tämänlainen tilanne tulee tietenkin vastaan kun väitetään että jokin taso on vain sitä että se nyt on muistamista joka vertautuu Totuuteen jossain ideamaailmassa. Miten tiedetään että "poikamiehen" idea todella on analyyttistä tietoa? Tilanne voikin olla niin että olemmekin a posteriori oppineet jotain kun Sokrates on kysynyt muutaman todellisuutta koskeneen kysymyksen. Sellaisen jotka käsittelevät paitsi sisäistä logiikkaa niin myös käsitteiden ulkopuolista todellisuutta?

Tämä näkemys johtaakin hauskaan huomioon.

Platon kirjoitti dialogeja. Toisaalta taas monet Jumalan heille antamaan järkeen luottaneet teologit kirjoittivat omaa yhtä näkökulmaansa puolustavia monologeja aikana jolloin maailmankuvalla maailmaa jäsentävä filosofia oli elävää, mutta empiirinen tiede kaukana. Selvästi aistien virheettömyyteen luottaminen ei tuottanut empiiristä otetta.

Mistä osaltaan puhuu paljon myös se, että Descartes luotti jumala-aistiinsa ja järkeensä niin paljon että hän loi monia luonnontieteellisiä ilmiöitä kuvaavia teorioita nojatuolipohjalta. Koska hän luotti järkeensä. Ja miksikäs ei luottaisi kun ne oli todistanut Jumala joka oli kehämäisesti myös se jonka Descartes omalla taatulla järjellään koki Todelliseksi. (Descartes toki tunnetaan parhaiten paranoijatasoisesta epäilystä, mutta tämä oli hänen päätelmäketjussaan vain lähtökohta. Jotta hän voisi tästä saamastaan varmasta ytimestä ponnistaa luottamaan kaikkeen mahdolliseen.)

Mutta Platonin tapa lähestyä asiaa oli keskustelu, dialogi. (Voidaan jopa sanoa että hänelle dialogi oli oleellinen osa filosofian tekemisen metodiikkaa. Koska ilman tätä tiedon kätilöinnistä ei oikein voitaisi puhua.) Ja kun katsotaan sellaista jännittävää hahmoa kuin Galileo Galilei, niin hänkin kuvasi asioita esimerkiksi sellaisessa kirjassa kuin "Dialogue Concerning the Two Chief World Systems". Jossa aivan konkreettisesti keskusteltiin muun muassa sellaisen hahmon kanssa kuin Simplicio.

Kenties onkin niin että yhdessä kulttuurissa arkijärkeensä luottava voi elää asioita kyseenalaistamatta elämänsä läpi. Pitää monia uskonnollisia dogmejaan järkeenkäypinä jollain ilmiselvyystasolla. Sellaisella tasolla jossa keskustelu itse asiassa olisi täysin turhaa. Tämä ei helposti onnistu jos eletään monikulttuurisuudessa jossa vastassa on vähintään toinen samanlainen puupää joka pitää ilmiselvinä niitä omia aivan hoopoja näkemyksiään jotka ovat paljon typerämpiä arkijärjen mukaan kuin ne oman maailmankuvan tarjoamat vastaavat selitykset...

Todisteiden puute ja todiste puutteesta

Sagan lausui vanhaa aforismia siitä että "absence of evidence is not evidence of absence". Idea on siitä hyvä että monesti skeptikoilta ja tiedemiehiltä vaaditaan aika erikoisia asioita. James Randi on käyttänyt ajatusta sitä kautta että hän ei voi todistaa että telepatiaa ei olisi ja siksi olisi nimenomaan todistettava että telepatiaa tapahtuu.

Kenties tämä ajatus ei ole niin yksinkertainen. Voidaan nimittäin ottaa esimerkiksi looginen päätelmä. Sellainen että jos minä nyt, sanotaan hankkisin kotiini norsuvaroittimen joka varoittaa aina kun talossani teutaroi elefantti, niin se että elefantista ei ole havaintoja on itse asiassa nimenomaan todiste siitä että elefanttia ei ole. (modus tollens ; P ⇒ Q, ¬Q ⊢ ¬P)

Voidaan kuitenkin muistaa että nykyajattelu keskittyy tieteessä matemaattisen ja loogisen todistamisen sijaan induktioihin joita testataan. Tällöin esille nousee fallibilistisia ajatuksia. Ajatuksia siitä että tosiasissa mitään ilmiötä ei voida lopullisesti todistaa mutta sen sijaan ne voidaan falsifioida. (Itse asiassa juuri edellämainitsemani modus tollens -periaatteen myötä.)

Tässäkin voidaan jatkaa norsuesimerkilläni. Voidaan ajatella että norsu olohuoneessa on jokin joka vaikuttaa ympäristöön. Monillakin tavoilla. Jos näitä merkkejä ei löydy, niin että taitavimminkaan tehty huipputekninen norsuvaroitin ei huuda, niin se on itse asiassa todiste siitä että teoria elefantista on kumottavissa tai ainakin vahvasti kyseenalaistettavissa. Kysymys ei tavallaan ole siitä että olisi todisteen puute elefantista. Vaan siitä että on itse asiassa nimenoamaan evidenssiä puutteesta.

Itse asiassa asian voisikin tiivistää niin että jos väittäisin että elefantteja ei ole olemassa, niin minun olohuone olisi yksi paikka katsoa norsua. Toki sweeppaus ei olisi kovin vakuuttava jos katsoisin kovin ahkerasti vain huoneestani. Ja yksi vastaesimerkki voisi kumota tämän teoriani. (Mikä tekee siitä falsifioitavissa olevan.) Tässä mielessä se että havaitaan jonkin asian puuttuminen itse asiassa on evidenssiä sille että asiaa ei ole. Kysymys on enemmänkin vain siitä, kuinka vahva tämä todistaminen on. (Ei kovin vahva ; Mutta jossain mielessä maapallo on vain todella paljon suurennettu taloni.) Voidaankin sanoa että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta mutta sen sijaan havaitsemattomuus on evidenssiä puutteesta.

Tämä tietenkin jää monilta huomaamatta. Kenties siksi että heillä on kova kiire leikkiä kahdella ajatuksella (a) sillä että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta ja (b) sillä että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa. Joka tietenkin on tärkeää ja filosofista koska näin he voivat kritiikki-immunisoida sen oman pienen lempiuskomuksensa.

Oleellinen kysymys

Jos sukupuolitaudit saadaan vain sukupuoliyhteydessä jonkun sukupuolitautia sairastavan kanssa, niin kuinka ensimmäinen sukupuolitaudista kärsivä sai sairautensa?

Negatiivista, todistettavasti ylen negatiivista

Skeptikkopiireissä pyöriessä törmätään melko usein periaatteeseen josta riviskeptikko on samaa mieltä esimerkiksi uskovaisten ja pseudotieteilijöiden kanssa. Kysymys on siitä voidaanko negatiivista todistaa. James Randi on esimerkiksi tullut tunnetuksi tämän fraasin toistamisesta. Hänen mukaansa hän ei voi todistaa että maailmassa ei ole yhtä parapsyykikkoa, mutta parapsyykikko voi yhdellä vastaesimerkillä kumota hänen väitteensä että parapsyykikkoja ei ole. Toisaalta uskovaisten vakiovastaus ateistille on "et voi todistaa että Jumalaa ei ole". Ja jokainen parapsyykikko viittaa mahdollisuuteen ja mysteerisyyteen ja syyttää skeptikkoa avomielisyyden puutteesta.

Taustalla oleva virhe ; Liiallinen kannujen tuijottaminen voi harhaannuttaa mieltä.

Yksi syyllinen tähän on Russellin teekannu ja sen väärinymmärtäminen. Se on todistuksen taakkaa koskeva filosofinen todistus jossa kuvitellaan teekannu joka on niin etäällä että sitä ei voi havaita. Tämä argumentti ei sano että olemassaolemattomuutta ei voisi koskaan todistaa. Se viittaa enemmän siihen että saivartelulla olemassaoloa puolustava voi usein, ei aina, piilottaa kantansa kaikelta kritiikiltä. Russellin teekannun itse argumentti viittasi tähän siten, että kumoamisen vaatiminen olisi järjetöntä. Teekannun olemassaoloon ei olisi järkevää uskoa vaikka sitä ei olisikaan kumottu. Russell esitti että kumouksen puute ei ole todiste puutteesta.
*: Onkin hauskaa huomata että "falsifioimattomuuteen siirretyn" puolustaminen oli tuttua jo Russellin aikaan. Eli monista kristityistä ateismi ei voisi olla järkevää koska mitään Jumalan olemassaolemattomuutta ei ole todistettu. Russell vihjasi että jos Jumalasta tehdään sellainen että sitä ei voi kumota, olisi naurettavaa vaatia erimielisiltä tämän kumoamista.
*: Mutta uskovat tuntuvat käyttävän Russellin kantaa antiteesinään, jonain joka huutaa että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Ja että Russellin teekannu tunnustaisi että olemassaolemattomuutta ei voitaisi koskaan todistaa. Vaikka tosiasiassa esimerkiksi sisäisesti ristiriitainen käsite on kumottavissa myös Russellista, eli olemassaolemattomuus ja negaatio olisivat usein todistettavissa. Russell esitti että jotkin asiat ovat kritiikki-immunisoituja saivarteluja, hän ei sanonut että vain tämänlaisia konsepteja on olemassa.
*: Tämä "et voi kumota minkään olemassaoloa, et siis Jumalankaan joten olet tyhmä jos olet ateisti" -lähtökohta viittaa haluun punnita vaihtoehtoja epäreilusti, eli että ateismille ei haluta edes antaa mahdollisuutta. Tämänlaista kritiikki-immunisointia kutsutaan yleisesti ottaen dogmaattisuudeksi, eikä se ole argumentatiivisen asioiden selvittämisen kannalta reilua. Jos kysymys on keskustella siitä onko vaikka Jumala olemassa vai ei ole, ei asiaa voida tehdä niin että a priorisesti sanotaan että toinen kanta ei voi olla kuin typerä. "Kruuna minä voitan - klaava sinä häviät" -peli on hakkaamista ja juuri sitä mihin moni uskova näyttää tuntevan syvää vetoa. ; Oikeastaan kaiken tähän liittyvän voi ohittaa ja korostaa että tosiasiassa todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta ei se ole todiste asian puolestakaan. Sekä teistin että ateistin olisi todistettava oma kantansa kunnolla eikä syyttää vastapuolta saivartelijaksi ja sysätä todistustaakkaa vastapuolen kontolle.

Kun siis mietitään Randin ja Russellin linjamaa, ja sitä miten Jumalan ja paranormaalin todistamisessa on tiettyjä kantoja joita on helppo kritiikki-immunisoida ja toisia ei, on kyse periaatteessa on kysymys nyrkkisäännöstä eikä absoluuttisesta "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -tillanteesta. On ikävää että se otetaan ikään kuin ehdottomana sääntönä, olipa lausuja sitten teisti tai ateisti tai mitä muuta tahansa. Loogikot ja tieteenfilosofit eivät yleensä ottaen hyväksy tätä. Otetaan vaikka Siris -blogi. Siellä hän muistuttaa että logiikan kannalta ei ole mitään sellaista minkä arkijärki tunnistaa. "It is curious that we tend to assume this sort of asymmetry between affirmations and negations.It has been pointed out before that affirmations and negations are convertible -- every affirmation can be stated in an negative way and every negation can be stated in an affirmative way. If you can prove an affirmative claim, you can prove infinitely many negative claims." John Wilkins muistuttaa samasta ja antaa tälle pienen vastaesimerkin "It is commonly thought that one cannot prove a negative, but of course I can. If I say “there are no weasels in my right pocket”, all I need to do is enumerate the objects in my right pocket and find a dearth of weasels among them to prove that negative claim. So why do people think one can’t prove a negative?"

Tämänlainen kevyt alustus on tarpeen sillä ajatus siitä että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa on arkijärjen mukainen. Stephen Law on viitannut että arkifilosofia ja arkiperustelu nojaa tämän tyyppiseen ajatteluun runsaastikin. Se ei kuitenkaan ole tieteellistä ja siksi moni kokee olonsa loukatuksi, ja ennen kaikkea asiattomasti ja väärin syin loukatuiksi, kun kutsun heitä ääliöiksi. (Ilkkuminen on sallittua ja epäonnistuminen on sallittua. Mutta jos epäonnistut ja ilkut ja jäät tästä kiinni, et taatusti jää rankaisematta. That is what I do, actually more, this is what I am!)

Tästä alustuksesta on kuitenkin syytä mennä tarkempiin detaljeihin. Siihen, miksi väite siitä, että "et voi todistaa negaatiota" on logiikan ja tieteen vastainen.

Steven Hales on kirjoittanut lyhyen analyysin joka käsittelee deduktiivista puolta. Otsikko on kuvaava "Thinking tool: You can prove a negative". Se muistuttaa että deduktion kannalta mikään ei ole helpompaa kuin negaation todistaminen. Syitä on useita. Ja siksi loogikot eivät arvosta kannanottoa yhtään ; "Among professional logicians, guess how many think that you can’t prove a negative? That’s right: zero. Yes, Virginia, you can prove a negative, and it’s easy, too. For one thing, a real, actual law of logic is a negative, namely the law of non-contradiction. This law states that that a proposition cannot be both true and not true. Nothing is both true and false. Furthermore, you can prove this law. It can be formally derived from the empty set using provably valid rules of inference. (I’ll spare you the boring details). One of the laws of logic is a provable negative. Wait... this means we’ve just proven that it is not the case that one of the laws of logic is that you can’t prove a negative. So we’ve proven yet another negative! In fact, ‘you can’t prove a negative’ is a negative so if you could prove it true, it wouldn’t be true!" Hauskaa on se, että tämä riittäisi. Jo lause "et voi todistaa olemassaolemattomuutta" pitää sisällään rakenteen jonka todistamisen se kieltää. Joten sääntö olisi itsessään sisäisesti ristiriitainen. Se ei kuitenkaan ole kaikki. Sillä negaatiot voidaan kääntää positiivisiksi väitteiksi ja positiiviset negatiivisiksi. "Not only that, but any claim can be expressed as a negative, thanks to the rule of double negation. This rule states that any proposition P is logically equivalent to not-not-P. So pick anything you think you can prove. Think you can prove your own existence? At least to your own satisfaction? Then, using the exact same reasoning, plus the little step of double negation, you can prove that you aren’t nonexistent. Congratulations, you’ve just proven a negative. The beautiful part is that you can do this trick with absolutely any proposition whatsoever. Prove P is true and you can prove that P is not false." Tämä tietysti on se periaate johon jo linkkaamani "Siris" -blogi viittasi.

Mutta entäs induktion ongelmallisuus?

Teksti on hieman varovaisempi induktion kohdalla. Se käsittelee sitä todennäköisyyksien kautta. Ja huomautetaan että induktioissa on aina aukkoja. Induktio on kuitenkin tärkeä periaate. Ja induktioissakin tilanne on se, että kysymys on koko induktiosta eikä siitä todistetaanko jotain olemassaolevaksi tai olemassaolemattomaksi. Induktiokin on, luoneestaan ja induktion ongelmasta huolimatta, jokin joka ei välitä siitä todistetaanko positiivista vai negatiivista "Despite its fallibility, induction is vital in every aspect of our lives, from the mundane to the most sophisticated science. Without induction we know basically nothing about the world apart from our own immediate perceptions. So we’d better keep induction, warts and all, and use it to form negative beliefs as well as positive ones. You can prove a negative - at least as much as you can prove anything at all." Toisin sanoen keijujen olemassaolokin on samanlaista induktiivista perustelua kuin väite että näitä ei ole. Jumalan todistamisessa asia on tietysti siinäkin samalla tavalla. ; Syy siihen miksi ihmiset kaikesta huolimatta uskovat että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa tai että negaatiota ei voi todistaa on ihan muualla. "why is it that people insist that you can’t prove a negative?I think it is the result of two things. (1) an acknowledgement that induction is not bulletproof, airtight, and infallible, and (2) a desperate desire to keep believing whatever one believes, even if all the evidence is against it." Esimerkiksi valtaosa uskontokeskustelusta on todistustaakan sysäämistä vastapuolelle. Ateisteista teistin pitää todistaa Jumala ja teisteistä ateistejen tulisi kumota Jumala. Haluaisin tosin itse täydentää tätä siten että induktion ongelma tiedostetaan mutta sitä ei osata soveltaa. Ihmiset ovat siksi hyvinkin loogisen positivismin läpitunkevia miettiessään havaitsemista ja empiriaa. He nimenomaan ajattelevat arkiajattelullaan tavalla jossa haetaan verifikaatiota ja induktion ongelmat koskevat vain "epämiellyttäviä totuuksia" ; Eli että arkiajattelussa nähty kissa verifioidaan ja kissan poissaoloa ei voitaisi todistaa, koska kissa voi olla piilossa ja falsifiointiin suhtaudutaan heikosti. Näin siitä huolimatta että induktion ongelma osattaisiin tuoda esiin ja jopa nimetä.

Tosin moni näkee että esittämäni negaation negaatio on enemmän konseptuaalinen kuin aktuaalinen ongelma. Tässä onkin tiettyä perää. Jos nimittäin mietimme tiedettä, on selvää että usein todistamisessa on epäsymmetrioita. Sellainen löytyy itse asiassa jopa Humen alkuperäisestä induktion ongelmaa demonstroivasta esimerkistä. Hänellä kana sai siemeniä joka aamu ja hän teki tästä induktion jossa "isäntä heittää joka aamu siemeniä". Tämä induktio kumotaan yhtenä päivänä kun isäntä iskee kanan pään halki kirveellä, ja siemeniä ei tule. Yksi vastaesimerkki nimenomaan kumoaa esityksen.

Sokea korppikin löytää jyvän.

1: Ja moni ajattelee että induktio koskee vain ilmiöitä. Kuitenkin aina jos meillä on kohde jolla on määritelmä, kyseessä on yleistys. Esimerkkinä tästä olkoot antiikin kyynikkojen esittämä heitto jossa he sanovat että he ovat nähneet hevosia, mutta eivät hevosuutta. Itse menen tässä vielä astetta pidemmälle ja muistutan että kyynikko voi miettiä yksittäistä hevosta jos ja vain jos hänellä on käytössä määritelmä hevosuudesta ja tarkasteltu kohde todella osuu siihen "täydellisesti tai riittävän hyvin". Aina kun määritelmässä on kriteeriattribuutti tai kuvaavia attribuutteja ne voidaan kuvata yleistyksenä "kissat ovat nelijalkaisia maukujia". Ja tämä on induktio. Hempelin "Kaikki korpit ovat mustia" -lause muistuttaa siitä että kohteeseen liitetyt ominaisuudet ovat induktiivisia väitelauseita.

Induktion ongelma kumosikin tiukan verifikationismin. Loogisen positivismin ajama hyvin tiukka skientismi kumoutui mahdottomuuteensa. Sen tilalle on sitten tullut erilaisia itsekriittisyyttä jollain tavalla huomioonottavia malleja. Esimerkiksi falsifiointiperiaatteessa ratkaisu on juuri siinä että todistaminen on induktiivista, mutta sen kumoaminen on deduktiivista. "The logic of falsification"  kertookin tämän periaatteen varsin yksiselitteisesti.

"falsification strategy implements the modus tollens relation of deductive logic:
If P then Q
Not Q
Therefore, not P
Since modus tollens is a valid deduction argument form, it is rational to re- ject the conclusion “not P” only if one can show that one, or both, of the premises are not true."

Tämä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä, että induktiossa negaation todistaminen on jossain määrin helpompaa. Verifikointi, jota vanhan mallin "kaiken tieteellisesti todistavat" kannattivat on paljastunut aukkoiseksi, mutta kumoaminen on helpompaa. Kuitenkin on selvää että tieteenfilosofiassa on pakko miettiä sitä premissipuolta. Tämä ei itse asiassa käsittele lainkaan sitä voidaanko deduktiolla tai induktiolla "todistaa negatiivista". Vaikka moni käyttääkin tätä sivuun siirtämistä ja saivartelumahdollisuutta argumenttina, kyseessä on oikeasti harhautus. Se ei koske induktion rakennetta vaan premissejen pätevyyttä. Ja kun kysymys on siitä millä ehdoin premissejä hyväksytään, on huomattava että ongelmatilanteesta selvitäkseen on pakko kiistää käytettyjä premissejä, joka taas vaatii sitä että näiden tosiasiaväitteiden kumoaminen olisi mahdollista ja perusteltua. (Niiden negaatio on todistettava tai viitattava että ne väitetyt premissinmukaiset tosiasiat eivät olisi olemassa.)

Paul Duhem on toki muistuttanut siitä että aina kun tulee kumoamistilanne, ihminen helposti keksii ad hoc -oletuksia joiden perusideana on selittää miksi jompi kumpi premisseistä ei olekaan pätevä. Rakenteista premissin oikeuttamiseen siirto johtaa siihen että falsifiointi on usein saivarteluastekysymys. Ja tämän tien päässä on Quinelainen tieteenfilosofia. Siinä ei mietitä onko asia "positiivista todistamista" vai "negatiivista todistamista", todistetaanko jotain olemassaolemista vai olemassaolemattomuutta. Siinä on kysymys pelkästään saivarteluasteista. (Kysymys siirtyy siihen voidaanko mitään todistaa, perustella ja varmistaa. Eikä siitä onko olemassaolon ja olemassaolemattomuuden todistamisen välillä epäsymmetria. Joka on "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -väitteen ytimessä.) Ja pohjimmiltaan tätä mitataan Duhemin Quinen teesin avulla ; Katsomalla mitkä yleistykset ovat käytössä erityisen monessa muussa vahvassa tieteen teoriassa. (Jos asiaa tai periaatetta tai premissiä sovelletaan paljon muualla, eikä se pelkästään loisi itseään ristiriidattomaksi havaintojen kanssa, se on hedelmällistä, hyödyllistä ja vähemmän saivartelevaa.) Eli edes premissikikkailutasolla negaation todistaminen on "symmetristä";

Tämä kaikki on kieltämättä
tavallisen ihmisen järjelle vierasta
ja muutenkin hyvin häiritsevää.

Vaikka deduktio, induktio ja tieteellinen keskustelu toimivat kaikki hieman eri konteksteissa, ei koskaan voida sanoa että "et voi todistaa negaatiota". Ne ovat yleensä symmetrisiä. Mutta jos joskus voidaan sanoa että epäsymmetria on, niin silloin olemassaolemattomuus on itse asiassa helpompi ja kysymys menee siihen voidaanko olemassaoloa oikeastaan todistaa muulla tasolla kuin "ilman riittävää epäilyä on hyvin perusteltua uskoa että". Tosin tälläkin tasolla on helppoa huomata että Randi alussa tekee induktiivisen näkemyksen jonka havaittu parapsykologi kumoaa. (Rakenne prosessissa on modus tollens.) Ja epäsymmetria on tässäkin mielessä jossain muualla kuin arkijärki sen sanoo olevan ; Olemassaolemattomuudesta saadaan selvästi tehtyä induktioita. Joten symmetria tässäkin kohden on selvä. Olemassaolon todistamisvaikeuden ja verifioinnin mahdottomuuden tiedostava uskova ei voi siis selittää että ateisti voisi vain venkoilla ja että uskovan on niin vaikea todistaa Jumalaa "kun mitään ei voi todistaa aukottomasti". Falsifioitavuus ei noudata arkijärkeä ja sen tyyppisiä konsepteja joilla uskontokeskustelua on puolin ja toisin koristeltu.

Oletteko mahdollisesti tosissanne?

"If theism were true, you'd know it."
("ex apologist", "Non-Trivial Counterpossible Monday")

Massimo Pigliucci on kommentoinut Alvin Plantingan näkemyksiä. Hän nostaa esille monia puutteita ja vetää niistä sen johtopäätöksen jonka moni muukin vetää. "I keep hearing that Notre Dame philosopher and theologian Alvin Plantinga is a really smart guy, capable of powerfully subtle arguments about theism and Christianity. But every time I look, I am dismayed by what I see. If this is the best that theology can do, theology is in big trouble." Plantingan näkemysten kritiikki on nykyään sen verran tunnettua, että se tavallaan yleistyy laajemminkin teismin rationaalisuutta ja jumalatodistuksia käsittelevän teologian kriisiksi. Kun Plantingaa kehutaan paljon, mutta hänen argumenttiensa puutteet ovat tunnettuja ja melko selviä, herää teistien kehyvasta hypestä ikään kuin luonteva reaktio siihen, että jos tämä on parasta mihin kykenette, niin ei mene hyvin koko oppialalla.

Otan tätä blogausta varten kuitenkin yhden pienen yksityiskohdan. (En näe tarpeelliseksi toistaa Pigliuccin argumentteja kun ne voi lukea linkin takaa.) "The first question was based on recent surveys that put the proportion of atheists among academic philosophers at around 62%, slightly above what it is for scientists (it varies from sub-discipline to sub-discipline, too). Plantinga concedes that this is problematic for theism, considering that philosophers are the ones who are most familiar with all the arguments for and against the theistic position." Plantinga siirsi puheen todistustaakan siirtämiseen. Mutta tässä on hänen kannaltaan syvä ongelma. (Sellainen jota Pigliucci ei tuonut esille.)

Nimittäin se, mihin Plantingan kannattama warrant ja sensus divinitatis johtavat. Plantingan warrant tarkoittaa sitä että ihmisen järki on luotettavaa. Ja sensus divinitatis tarkoittaa sitä että Jumalakysymys on ihmisen järjen alueella. Siitä miten tämä jumala-aisti toimii on tietysti useita eri versioita ja laajasti ottaen kysymys voi olla jotain joka muistuttaa "muistamista", eli ikään kuin palattaisiin muistiin Jumalan kohtaamisesta joka on tehty ennen syntymää. Tai sitten siinä ollaan ihan konkreettisesti tekemisissä Jumalan kanssa siten että jonkinlaienen Jumalareseptori ottaa vastaan Jumalallisia kohtaamisyksiköitä.

Ja kun tätä mallia katsotaan uskonnolliseen vakaumukseen, on ihmisten teistinen käytös hyvin erilaista kuin mitä näistä malleista voisi ennustaa. Meille opetetaan että uskominen on (1) Joko jotain johon kasvetaan ja opitaan. Tässä järjellä ja kokemuksella olisi prosessissa tärkeä osa. (2) Uskonto on ikään kuin synnynnäistä ja homo religiosus olisi ikään kuin perusviritetty teisti.

Kuitenkin kun uskonnon psykologiaa tutkitaan, sitä vaivaa intuitiivisuus. Intuitiivisuus joka ei mahdu kumpaankaan malliin. : Epiphenom -blogi tarjoaa tähän psykologisiin tutkimuksiin viittaavan haarukan ; Uskonto ja yliluonnolliset konseptit pitää erikseen opettaa lapsille, mutta jos olet syvällinen ja taitava ajattelija, todennäköisemmin menetät uskosi. ; Lapset pitää viedä pyhäkouluun koska muuten he eivät opi uskovaisiksi. Mutta liika ajattelu on selvästi ongelma. Uskonto on siis helposti opittava, mutta ei kovin syvällinen. Ja tämä ei sovi Plantingan jumalamalliin. Tämä on hyvin syvä ongelma kaikille niille Jumalanäkemyksille joissa korostetaan sitä että Jumala on luonut ihmiselle järjen jotta hän tuntisi Jumalan, käyttäisi järkeään ja oppisi Jumalasta yhä lisää ja yhä syvemmin.

Tästä päästään siihen miksi laitoin aivan alkuun sen omituisen sitaatin.

Sen ensimmäinen iteraatio voisi olla se, että se on a posteriori argumentti joka käytännössä falsifioi sen hyvin tietynlaisen (partikulaarin) Jumalan jota Plantinga kannattaa. Se ei ole suoraan ateistinen, mutta se sanoo että jos Jumalasi on tuon laatuinen, se ei ole vakavasti rationaalisena otettavan ihmisen Jumalanäkemys.

Se on hyvin yleinen Jumalan olemassaolon kieltämisperinteeseen osuva ateistinen argumentti. Se voidaan muotoilla laajemmin. Tavalla jossa Plantingan warrant on vain yhdenlaatuinen esimerkki. Sama kaava siis toimii astetta laajemmin. Mikä tahansa argumentti joka yrittää kumota Jumalan olemassaolon viittaamalla maailmassa oleviin faktoihin voidaan tiivistää samaan ideaan. (Riippumatta siitä onko kumousyritys maailmassa oleva kärsimys, evoluutioteorian paikkaansapitäminen, mieli-ruumis -dualismin epäonnistuminen mielenfilosofiassa...) Niiden kaikkien rakenne tiivistyy seuraavaan:

P1: Jos Jumala on olemassa, havaitsisimme asian X.
P2: X ei ole se mitä havaitaan
J: Siis Jumala ei ole olemassa.

Argumenttirakenne tämänlaisessa on modus tollens -deduktio. Se on loogisesti täysin validia argumentointia. Jos premissit pitävät paikkaansa, johtopäätös on tosi. William Lane Craig on käyttänyt tämänlaisen rakenteen kumoamiseen erikoista strategiaa. Hän on luonut erikoisen Jumalakonseptin jossa ytimessä on se, että Jumala on määritelty olennoksi joka on sellainen että jos se voi olla olemassa, se myös on olemassa (necessary being). Ja tässä mielessä alkuun laittamani lainaus muuttaa luonnettaan.

Kun tätä sovelletaan a posteriori -argumentteihin ensimmäinen premissi, eli ehtoja määrittelevä premissi, viittaa asioiden mahdollisuuteen ja mahdottomuuteen. (1) Ja jos tässä viitataan tilastolliseen mahdollisuuteen jossa punnitaan eri vaihtoehtoja, niin silloin olisi olemassa mahdollinen maailma jossa tämä Jumalamahdollisuus toteutuu. Ja näin ollen Jumala olisi olemassa. Ja näin ollen itse premissi 1 kumoutuisi. (2) Mutta jos tämä mahdollisuus kiistetään, niin siinä tapauksessa päätetään a priorisesti että Jumalaa ei ole ja päätelmä on kehäpäätelmä. Jos johtopäätös on jotain joka on sisäytetty oletuksiin ei kyseessä ole aito johtopäätös.

Asian voisi palauttaa "kikkailevasti" Sanoa että pitää ajatella mahdollisuutta että kenties Jumala ei ylipäätään ole mahdollinen missään mahdollisessa maailmassa. Mahdollisuus kun voidaan määritellä joksikin joka on muutakin kuin "mitä ihminen voi kuvitella". Se, että ihminen voi kuvitella jonkin vaihtoehdon ei siis tarkoita että vaihtoehto olisi aidosti mahdollinen. Ja että muun väittäminen olisi kenties reifikaatio. (Tai jopa jos Jumalatodistus olisi mahdollinen, meillä olisi se jo koska mahdollinen on aktuaalinen.) Tässä mielessä suhtaudun asiaan samaan tapaan miten Kant suhtautui "Puhtaan järjen kritiikissä" klassiseen ontologiseen jumalatodistukseen jonka Anselm Canteburylainen oli esittänyt. Kant jaotteli että se minkälainen asia on (what a thing is) ei ole sama asia kuin se onko se olemassa (whether it is). Menen vain askelta pidemmälle. Kantin hengessä esitän että me voimme sanoa maailman luonteesta erilaisia väitteitä, mutta on aivan eri asia kysyä ovatko nämä essenssit todella sitä mitä maailmassa myös toteutuu tarkastelluissa kohteissa.. Tässä mielessä sanomassani ei ole mitään kovin uutta, mullistavaa nerokasta tai ovelaa (mutta toisaalta ei mitään hirveän kyseenalaistakaan).

Itse olen tässä kohden yleensä "miltei niellyt osaluodin" siinä mielessä että olen tunnustanut tekeväni oletuksen joka on kriittinen Craigin erikoisesti määritellylle Jumalalle.
1: Tämä ei kuitenkaan tarkoita oikein minkään sortin ateismia koska tosiasiassa partikulaarin Jumalan falsifiointi ei tarkoita samaa kuin ateismi. Esimerkiksi mystikot voivat sanoa suoraan että Plantingan ajatus järjen ja havaintojen ja kokemusten avulla tiedetystä ja tunnetusta Jumalasta olisi väärä. Tämä ei tee heistä ateisteja, koska tässä ei kiistetä Jumalaa vaan hyvin tietynlainen Jumala.
2: Itse asiassa voidaan sanoa että kiellän lähtökohtaisesti loogista todistamista koskevan periaatteen. Teen aksiooman, mutta tavalla joka on hyvin perusteltu. Ja se ei koske oikeastaan ollenkaan Jumaalaa, vaan aivan mitä tahansa jota yritetään perustella vastaavalla rakenteella. Jos me esimerkiksi mietimme sitä miksi kehäpäätelmä on kielletty, se johtuu siitä että jos se sallitaan mitä tahansa voitaisiin todistaa. Samoin voidaan selittää että mikä tahansa argumentti olisi validi koska voitaisiin määritellä että jos se tapahtuu jossain mahdollisessa maailmassa, se on olemassa (kenties jopa niin että jos se on mahdollinen se on olemassa kaikissa maailmoissa). Ja samalla logiikalla voitaisiin kiistää lähtökohtaisesti kaikki jumalatodistukset sitä kautta että materiaalista maailmaa käytettäisiin tämänlaisena (necessary being) olentona.
3: En edes väitä että tämä määritelmä olisi väärä. Vaan vetoan siihen että on kenties mahdollista että Jumala ei olisi mitenkään mahdollinen missään mahdollisista maailmoista. Ja muun olettaminen vaatisi keskustelukentän a priorista rajaamista. On annettava tilaa tällekin mahdollisuudelle ja siksi se ei ole kaikenkattava.

"Olettakaamme, että
oksentava lohikäärme
on necessary being."
sanoi rationaalinen viikinki
ei missään koskaan ikinä.

Suoraan sanoen Craigin määrittely tuntuu enemmän epätoivoiselta yritykseltä tehdä mitä vain jotta teismi ei kumoutuisi ja lopputulos on enemmän premissikikkailua kuin todellista maailmaa koskevaa tietoa ja viisautta.
1: Että jos tämä on se Jumalamääritelmä mitä parempaa teillä ei ole, niin aika heikoilla mennään. Että "kun kaikki muut vaihtoehdot Jumalatodistuksista on eliminoitu, se mikä jää jäljelle olisi se minkä olisi pakko olla tosi". Toimii jos ja vain jos ateismille ei haluta edes antaa mahdollisuutta. Ja jos ei, niin miten niin tässä muka ollaan keskustelemassa aiheesta eri kulmilta tai hankkimassa tietoa siitä onko Jumala olemassa vai eikö ole?
2: Itse asiassa oleellista onkin että Craigin argumenttirakenne koskee mitä tahansa a posteriorista argumenttia ja se tehoaa niihin kaikkiin. Se kertoo aivan suoraan että henkenä on "sanokaa mitä sanotte, sillä ei ole meille mitään väliä eikä mikään voi muuttaa mieltämme". Miksi kukaan viitsisi vaivata mieltään tälläisen asennevammaiston kanssa? Kun kaikki perustelu tosiasioihin viittaamalla kielletään lähtökohtaisesti, niin eikö tämä ole sitä että a priorisesti premissoidaan Jumala tavalla jossa ei ole tilaa keskustelulle. Ei se eroa siitä että ateisti vain määrittelisi a priorisesti että Jumala on turha ja olemassaolematon sanoi uskova siihen mitä tahansa.

Kaiken kaikkiaan olisi mielenkiintoista kuulla miten Craig ja muut teistit kertovat sen miten he tietävät että tämänlainen "jos on mahdollinen on todellinen" -asenne on todella se joka kuvaa yhtään mitään. Ja miten he tietävät että juuri tämä on se luonne mikä Jumala on. Kenties Jumalalla voisi olla muunlainen olemassaolon luonne. Että mistä tämä tiedetään? Siitä että kaikki muunlaiset Jumalat ovat helvetin epäuskottavia ja faktojenvastaisia ja ainut mikä olisi mitenkään mahdollinen olisi näin spesifisti määritelty? Eikö tälläisestä triviaaliudesta pitäisi jo vetää johtopäätöksiä yleisestä Jumalakonseptin uskottavuudesta?

Näin voidaan tehdä. Tällöin teisti joutuu puolustamaan sitä että miksi ei ole mahdollista että Jumala ei olisi mitenkään mahdollinen. Ja tässä kohden hän joutuu vastaamaan siihen ongelmaan mikä juuri annettiin ateistille. ; (1) Jos on mahdollista että Jumala ei ole mitenkään mahdollinen, ei argumentilla tavallaan olekaan mitään pohjaa. (2) Ja jos väitetään että ei ole mitenkään mahdollista että Jumala olisi mahdoton, ollaan tekemässä premissiä joka ajaa kehäisyyteen. Mutta huono konsepti on huono. Enkä siksi lähde palauttamaan huonoa logiikkaa lähettäjälle. (Tosin jos alkuun laittamani lainauksen vääntää tähän argumenttiin se muuntuu a prioriseksi argumentiksi joka pakottaa teistin oletamaan kaikenlaista)

Kenties tärkein syy haluttomuuteen on tietysti agnostismissa. Craigin konsepti on vakavammin otettavissa ateismikritiikkinä. Agnostikko voi sanoa vain että kenties on mahdollista että Jumala ei ole mitenkään mahdollinen. Ateisti joutuu olemaan tiukempi ja tekemään vahvasti premissin jossa ei vain sanota että konsepti vaikuttaa hyvin marginaaliselta ja epätoivoiselta, että kenties on muitakin Jumalamalleja. Ateisti joutuu olettamaan että konsepti on paitsi huono, myös epätosi. Itselleni tietysti riittää se, että palautan sen mitä Plantinga sanoi ateismista "But lack of evidence, if indeed evidence is lacking, is no grounds for atheism. No one thinks there is good evidence for the proposition that there are an even number of stars; but also, no one thinks the right conclusion to draw is that there are an uneven number of stars. The right conclusion would instead be agnosticism." ja muotoilen sille jatkostatementin "But lack of evidence, if indeed evidence is lacking, is no grounds for theism. No one thinks there is good evidence for the proposition that there are an even number of stars; but also, no one thinks the right conclusion to draw is that there are an uneven number of stars. The right conclusion would instead be agnosticism." Ja loppupäätelmäksi voidaan sanoa että ei ole rationaalista olla teisti tai ateisti. Että joko agnostismi tai idiotismi. Että minä en tiedä, eikä kukaan muukaan tiedä. Ja jos olet erimielinen, niin olet likainen kerettiläinen.

Popper ja toisen todellisuuden supertieto

Kun klassinen filosofi valmistautuu seikkailuun,
hänen ei tarvitse nojatuolistaan nousta.

Klassisessa filosofiassa ajatuksena on ollut omien uskomusten perustelu. Vakuuttaminen, perusteleminen ja uskomus ovat muodostaneet ikään kuin ytimen, jonka varassa on toimittu. Tässä on haettu vedenpitävää todistusta.

Tämän ajatuksen varassa on syntynyt varhaisin tieteenfilosofia. Empirismin alkuaikoina ideana oli se, että on olemassa erilaisia hypoteeseja, jotka ovat rakenteeltaan induktioita. Ja nämä varmistetaan. On puhuttu objektiivisesta tiedosta, havaitsemisesta ja verifioinnista.

Humen kuuluisan induktion ongelman perusteemana on se, että tämä lähtökohta on väärä. Induktiossa oli kysymys siitä että koska olemme kohdanneet ilmiöt tietyllä tavalla menneisyydessä, oletamme että ne toimivat samalla tavalla tulevaisuudessa. Tämänlainen "konservatiivin logiikka" oli Humesta hyvin rajoittunutta. Sillä eihän asioiden tapahtuminen yhdessä ole tae siitä miten ne toimivat tulevaisuudessa. Itse asiassa induktion kohdalla perusvaikeutena olikin kehäpäätelmäisyys. Induktiota käytettiin paljon ja se näytti toimivan, joten induktio oli ikään kuin induktiivisesti todistettu. ; Tämä on kuitenkin enemmän maailmankuvan kuvaaminen, sisäisesti koherentti väite joka selittää lähinnä sen miksi induktiosta pidetään kiinni. Se ei kuitenkaan perustellut luottamusta induktioon.

Moni onkin ymmärtänyt tämän osan tieteenfilosofiasta. Tämä on hyvä ja huono. Hyvä on se, että se paljastaa verifikationismin typeräksi. (Jos sen saisi vielä läpi niille ihmisille jotka esittävät erilaisia pseudotieteellisiä väitteitä viitaten että "senhän näkee", ja tekevät tätä vaikka omiin kokemuksiinsa vedoten. Mikään silminnäkijä ei sellaisenaan verifioi. Usein induktion ongelmaa ei sovelleta oman maailmankuvan esittämiin induktiivisiin rakenteisiin vaan pelkästään "skeptikoiden skientismiin".) Huonona asiana on se, että moni luulee tämän tarkoittavan sitä, että tieteenfilosofia on rikki. Että induktion ongelma tarkoittaa sitä että jäljelle jää vain relativistisia ja maailmankuvallisia malleja. Heidän kannattaisi kenties siirtyä tieteenfilosofiassa mystiselle 1800 -luvun jälkeiselle ajalle.

Itse asiassa induktion ongelma ei ole tieteen ongelma lainkaan. Se on teknisesti ottaen se on ongelma induktiiviselle uskomusten oikeuttamiselle (inductive justification of belief). Joku voi pitää tätä sanahelinänä, mutta takana on keskeinen tieteellisyyttä käsittelevä määrittely. Tieteen tehtävänä ei nimittäin ole perustella uskomuksia eikä tee sitä pelkästään induktiivisesti. Induktion ongelma on tässä mielessä induktiokeskeisten uskomuksia oikeuttavien rationalistien eikä empiristien ongelma.

Esimerkiksi Popperin fallibilismissa verifikationismi on hylätty ja siinä sovelletaan falsifiointiperiaatetta. Siinä missä verifikationismi oikeuttaa, falsifiointiperiaate hakee korroboraatiota. Tätä saadaan siten, että otetaan kahden muuttujan välinen relaatio, paremmin tunnettu induktioksi, ja tarkastellaan tätä sitä kautta että miten sen voisi kumota. Sitten se asetetaan testiin, jossa jokin tulos voisi kumota tämän mallin. Ja jos aineisto on sellainen että tietty tulos voisi kumota teorian, mutta se ei tee sitä, teoria vahvistuu. Syynä on yllättäen se, että kumoutumisen ytimessä on modus tollens -rakenne. Kun jokin aineisto kumoaa induktion, tämä tapahtuu deduktiivisen modus tollens -rakenteen kautta. Toisin sanoen falsifikaatioperiaate käyttää induktiota lähtökohtana, mutta oikeuttaminen tapahtuu sekä objektiivisesti että deduktiivisesti.

Tässä ei käsitellä "ehdottomia totuuksia", mutta siinä käsitellään tästä huolimatta objektiivisuutta. Arkikielessä nämä sanat menevät helposti sekaisin. Tai oikeastaan Popper määritteli objektiivisuutta koskevia kysymyksiä tavalla joka paljasti että vanha objektiivisuuden näkemys ei osannut huomata tiettyjä puolia objektiivisuudesta. ; Popperin falsifiointiperiaatteen ytimessä on se, että relaatiot on määritelty ja niitä tarkastellaan ehdolla joka paljastaa sen, että objektiivisuudessa on epäsymmetria. Induktion ongelma todisti sen, että emme voi koskaan täysin varmistaa jotain teoriaa. Sen sijaan poikkeus siitä on kuin Humen kuuluisan ajatuskokeen kanan pään katkaiseva kirves. Yksi vastaesimerkki voi osoittaa induktion vääräksi. Induktio on tältä osin epäobjektiivinen. Kuitenkin falsifioinnin prosessi modus tollens -rakenteensa kautta on perusteluperustaltaan deduktiivinen ja objektiivinen.

 Näin ollen voidaankin sanoa, että nykyaikaa vaivaa se, että ihmiset eivät tavallaan ole halunneet tai osanneet irtautua siitä että omien henkilökohtaisten uskomusten perustelu olisi oleellisen tärkeä lähtökohta. Ja Humen induktion ongelmaa itse asiassa käytetään siten, että omien henkilökohtaisten uskomusten perustelua voitaisiin tehdä ilman että joku tulisi kritisoimaan, kaatamaan, kumoamaan ja vääräksi osoittamaan erilaisia maailmankuvia. Tämä on ironista, sillä edes se vedottu induktion ongelma ei anna lupaa tälläiseen kritiikki-immuniteettiin ; Humen kritiikki koski induktion todistamista, ei sen kumoamista. Ilman tätä tematiikkaa joka päivä kanaa ruokkineen isännän kirves ei voisi todistaa tehtyä induktiota isännän jyväntuontikoneeksi olettamisen vääräksi!

Itse asiassa voidaan sanoa, että modernissa maailmassa uskomiseen oikeuttamisen filosofia onkin pakosti subjektiivista. Se keskittyy siihen mitä ihmiset uskovat ja mitä he haluavat uskoa. Tämän perustaksi ympäristö enemmän sovitetaan ja tulkitaan, kuin tehdään testejä siitä onko ympäristö todella sen maailmankuvan mukainen. Tässä maailmassa on vain mielipiteitä. Ja siksi voidaankin sanoa että induktion ongelma on pahempi ongelma näille relativisteille kuin tieteelle. Jokaisessa maailmankuvassa kun pidetään asioita hyvin tärkeänä, niitä yritetään usein myös levittää muille ja näkemyksistä kinastellaan ahkerasti. Oikeuttamisen filosofiassa nämä jäävät kehäisiksi ja ilmaan kuten induktion perusteleminen induktiolla. Niin kauan kuin tätä ei tajuta, maailmankuvakeskeiset ihmiset voivat jopa ylpeillä sisäisellä koherenssillaan ja pitävät tätä samana kuin "mahdollisuus". Eli jokin mikä on otettu klassisen todistamisen tilalle tässä relativistisessa maailmassa.

Ja tästä päädytään siihen, että relativismi ei kykene käsittelemään objektiivista totuutta mitenkään, oikeastaan edes torjumaan sitä. Sillä kun sen maailmassa uskomus on sidoksissa ihmiseen itseensä, objektiivisuuden määritelmä itsessään esittää että se on jotain joka on totta riippumatta siitä uskovatko ihmiset siihen vai eivät! Ilkka Niiniluoto onkin esittänyt tähän liittyen paradoksin, jossa relativismin voi ohittaa sanomalla että omassa maailmankuvassa relativismilla ei ole väliä ja että tämä on totuus hänelle yksilönä.

Popperin malli ei tietysti ole edes uusinta tieteenfilosofiaa, ja moni näkee sen puutteellisena. Kuitenkin se joka tapauksessa ratkaisee varsin ehdottomasti induktion ongelman antamat haasteet. ; Se on perustelun ytimeltään ehdottomasti objektiivinen, se ei vain anna lopullisia ehdottomia todistuksia, jonka moni kokee riittämättömäksi, koska uskonto sentään antaa kaikenkattavuuden ja ehdottomuuden kokemuksen. Eli tunteita joita uskomuksiaan oikeuttavat perimmiltään nykyään rapsuttelevat.

Kun yritämme kumota teoriaamme ja epäonnistumme tässä toistuvasti, olemme epäonnistumiessamme onnistujia ; Ajatus joka tuntuu mielisairaalta paradoksilta omien uskomusten oikeuttamisen näkökulmasta on objektiivisuuden kannalta aivan hyväksyttävä.

Toki joku voisi sanoa että Popper olettaa että objektiivinen totuus on olemassa. Ja tähän on hyviä syitä. Jokainen tieto on joka tapauksessa yksilöiden ja ihmisten omaisuutta. Ja sillä on korroboraatiota mutta ei varmuutta. Ja ihmiset uskovat näitä. Popper vastasi tähän haasteeseen viittaamalla "tiedon maailmaan" joka piti sisällään ongelmia, argumentteja, perusteluja, suoritettuja empiirisiä testejä . Tietoja kaikista kirjastoista. Vaikka yksilöllä on tietoja, niin tämä tiedon maailma ylittää yksilön rajat.

Popper kuvasti tätä maailmaa ajatuskokeella. Hän käski kuvittelemaan kunnon maailmanloppuskenaarion. Sellaisen, jossa on kaksi versiota. (a) Ensimmäisessä maailmanlopussa kaikki maailman ihmiset, paitsi muutama, kuolevat. Jäljelle jää kirjastoja, ohjekirjoja, työkoneita ja vastaavia. Kirjat ja tallenteet säilyvät. Skenaario on siis vähän kuin neutriinopommi keittiössä : Astiat säilyvät mutta nalkutus lakkaa. (b) Toisessa versiossa ihmisten lisäksi kirjallisuus tuhoutuu.

Popperin mukaan jos uskoo, että ensimmäinen maailma pärjää paremmin ja että tulevaisuuden ihmiskunta palautuisi nykyiselle osaamistasolle nopeammin skenaariossa (a) kuin (b) viittaa siihen, että tieto on tosiasiassa jotain jossa subjektiivinen ja objektiivinen lyövät kättä. Tieto onkin muutakin kuin subjektejen uskomuksia. Se on tällöin kasautuvaa, eikä pelkästään yhden elämän mittaan kerätyn tauhkan keräämistä jossa on loputon prosessi jossa joka ikinen ihminen aloittaa elämänsä alusta ilman mahdollisuutta ponnistaa aiempien sukupolvien hankkimista tiedoista ja taidoista. Inhimillinen ja transsendentti kohtaavat jossain mielessä. Ja siksi fallibilistinen tieteenfilosofia on erikoisella tavallaan hyvin loistokasta.

Epistemologiaa ei voi tehdä nojatuolissa istuen!

Dogmaattinen skientisti on oksymoroni

Hyvin usein skientistejä syytetään dogmaatikoiksi. Usein tämä tehdän sosiaalisessa mielessä. Silloin korostuu ajatus siitä että vallitseva näkemys olisi jotenkin huono ja sen kyseenalaistaminen olisi kriittisyyttä. En arvosta tätä kovin pitkälle. Monesti asia toki yhdistetään myös tieteenfilosofiaan. Silloin selitetään että tieteenfilosofia osoittaa että tieto on mielivaltaa, ja täten osoitetaan se sosiaalisen mallin kriittinen kannanotto. Tässä on hieman enemmän mieltä.

Sillä aina kun tietoteoriaa vastaan hyökätään ja selitetään että tieteen teko olisi mahdotonta, voidaan tehdä kuten Ilkka Niiniluoto on huomauttanut ; Relativistin ongelma on se, että jos totuus on relativistinen, voi sinun relativistinen maailmasi toimia niin että tuolla toisen lausumalla ei siinä ole mitään väliä. Näin koko kysymyksen voi ohittaa. Koska relativistikin esittää tosiasiaväitteitä. - Hän itse asiassa väittää ehdottomana tietona, että tietoa ei voi olla, mikä on hitusen erikoinen lausuma.
1: On eri asia sanoa että emme voi tietää mitään jostain tietysti asiasta, kuten vaikkapa voimme tietää että nyt emme tiedä miten pallosalama toimii. Tai tietää että emme tiedä onko Jumala olemassa. Kuitenkin on muistettava että Descartesin cogito -oivallus tarkoittaa sitä että emme ehkä tiedä paljoa, ja kaikki voi olla illuusiota, petosta ja harhaa. Mutta jos ajattelemme, olemme olemassa jossain mielessä jossain. Tämä on varmaa tietoa.

Tässä maailmassa kaikki näkemykset, myös fenomenologia - ja vaikkapa Derridamainen dekonstruktio - redusoituu mallinnukseksi joita lähestytään sellaisten mielivaltaisten työvälineiden - kuten valta, intressit, vähemmistö, kriittisyys, tai jonkin muun vastaavan, kautta. Sen sijaan että tämä huomio herättäisi nöyryyttä, fenomenologi lähtee usein tietämisen ja julistamisen linjalle, jonkinlaiseksi messiaaksi. (Jolla on ehdoton tieto siitä että ei ole mahdollista saada mitään ehdotonta tietoa.)

Tieteellinen kriittisyys, jota skepsis hakee ihanteissaan. Ei ole riemua olla yhdessä mudassa postmodernistejen kanssa. Onkin hyvä katsoa sitä tietoteoriaa. Hume esitti todellakin ihan pätevän huomion induktion ongelmasta. Se selittää että induktiossa on aina metafyysisyyttä. Tämä usein sotketaan samaksi kuin dogmaattisuus. Näin ei ole. Asia on helpohko huomata.

Eron huomaa yleensä sillä että ottaa kaupungin terävimmän kirveen, laittaa toisen pään pölkylle ja uhkaa lyödä joltain pään irti selittäen että tämä on vain induktiivinen oletus että tästä seuraa dekapitaatio. Paatuneinkin fenomenologi luopuu tässä kohden domeenispesifistä kaikenkattavasta skeptismistään - joka kohdistuu yleensä kaikkiin muihin paitsi häneen itseensä, hänen omiin suosikkiteorioihinsa. Ja joka yleensä kohdistuu esimerkiksi skeptikoihin. ; Väkivaltakuvasto on tietysti vain esimerkki, jossa uhkaus ja hengenvaara tuottaa oikean eksistentiaalisen tunteen jotta argumentti hyväksytään.
1: Itse asiassa tätä asennetilaa kannattanee keventää lisää. Sitä kuvanneekin vitsi hurskaasta miehestä joka putosi kaivoon. Hän jäi roikkumaan irtojuureen, kykenemättä kiipeämään ylös. Hän näki allaan syvyyden. Hän katsoi ylös ja huusi "apua, onko siellä ketään". Taivaasta kuului ääni "Minä olen Jumala, osoita uskosi ja päästä irti juuresta, niin pelastan sinut!" Hurskas mies katsoi ylös kohti kirkkautta ja huusi "Apua, onko siellä ketään muuta?"

Mutta onko eksistentiaalisen tunteilun takana mitään pysyvää? Eräässä mielessä ei. Filosofia on kauan nojannut ns. ensimmäisen näkökulman ideaan. Siinä metafysiikka on ulkopuolisen Jumala -tarkkailijan vinkkeli. Maailmaa tarkastellaan ulkopuolelta viileästi. Tämä näkemys korostaa havaintojen luotettavuutta. Ja tämä perinne saikin voimansa siitä ajatuksesta, että Jumala ei voisi valehdella ihmisaisteille ja siksi ihmiset kykenevät tieteeseen, kun Jumala on heille järjen antanut. Tämä näkemys - toki Jumalasta riisuttuna, mutta asenteiltaan samantapaisena - oli positivismi. Tämä teoria osoittautui sisäisesti mahdottomaksi, ja se on niitä harvoja filosofian koulukuntia jotka on väistämättä osoitettu virheellisiksi ja kuopattu. Ja johon kukaan ei ole uskonut aikoihin. (Mutta jota fenomenologit ja muut toisen maailmansoda ajan ajattelijoihin nojaavat kritisoivat, tajuamatta että se em. natsiaikakauden juna meni jo.)

Positivismia itse asiassa moitti mies, joka on useille skepsisläisille tutumpi. (He ovat minusta puolitiessä, mutta ei sen väliä.)  Popper nosti esiin klassisen Humen induktion ongelmaa soveltaen. ; Monet postmodernistit ja fenomenologit hyväksyvät hänen moitteensa induktioille, mutta pitävät humen giljotiinia porvarillisena ja nojaavat että etiikka on varmaa.
1: Tämä on historiallisesti erikoista, koska Humen oma argumentaatio perustui näiden samankaltaisuuteen. Hän itse asiassa kannatti sitä että sekä induktio että etiikka olisivat empiirisiä. Nykyään moni kuitenkin valitsee joko-tai ; Ne jotka pitävät humen giljotiinista väistelevät induktion ongelmaa ja päinvastoin. Toki tämä on vain nyrkkisääntö.

Mutta mitäpä teki herra Popper ensimmäisenä kumottuaan positivismin? No, perusti uuden tieteenfilosofian koulukunnan, fallibilismin. Ei pitänyt tiedettä mahdottomana hänkään. Hänen näkökulmansa oli toinen. Hän otti keskiöön korroboraation ja selitti että ensimmäisen näkökulman ajattelussa on liiaksi esillä kahtoajako jossa on "joko absoluuttinen ja lopullinen tieto tai ei tietoa ollenkaan". Popperin mukaan tämä oli itsessään väärä kahtiajako, harhainen dogma. Tietoa voikin siis olla, ei vain siinä mielessä missä monet sille asettivat vaatimuksia. (Mutta jos vaatimukset ovat paskoja, miksi välittäisimme niistä. Otetaan käyttöön paremmat ja antaa idioottien huudella!)

Popper otti esille jo humen induktiokritiikissä olevan piirteen. Nimittäin sen, että induktio kykeni tarjoamaan ehdotonta tietoa silloin kun se ei pätenyt. Induktiossa on tiedollinen epäsymmetria ; Humen esimerkin kana joka joka päivä kohtaa isännän joka heittää siemeniä pihaan, kerää korroboraatiota näkemykselle että isäntä huomennakin heittää siemeniä. Mikään määrä havaintoa ei voi todistaa tätä, koska yhtenä päivänä voi heilahtaa kirves. Mutta jo yksi ainut havainto kirveestä riittää, ja teoria siemeniä heittävästä isännästä tiedetään vääräksi, ehdottomasti. ~ Tämän pohjalta Popper ottikin induktion voimaksi falsifioitumistilanteen, joka on deduktiivisesti johdettavissa oleva modus tollens -tilanne, jossa ei ollut induktion toiseen suuntan todistamisen vaikeutta. Osa tiedosta voidaan kumota ja tätä kautta falsifioituvuus muunsi koko ajatuksen tieteestä.

Falsifioituvuus teki myös jotain erikoista. Popper nimittäin vihasi dogmaattisuutta. Hänelle dogma oli jokin näkemys josta ei voida luopua. Eli jokin premissi joka otetaan sen itsensä vuoksi. Falsifiointisysteemissä tilanne onkin juuri kuten Ilkka Niiniluoto on huomauttanut ; Dogmaattinen tieteenteko sen mallimaailmassa on mahdotonta. Koska jokainen teoria tulee voida kumota ja sille tulee esittää ehdot joilla se voi kumota. Popperin mallin ainut vika onkin se, että sen mukaan dogma ei voi olla tiedettä ollenkaan! Jos olet skientisti ja dogmaatikko, et todellisuudessa ole jompaa kumpaa näistä.

Fallibilismi otti jo hitusen etäisyyttä varmuudesta ; Teoriat ovat aina positiviisia induktioita, jotka voivat olla erehtyneitä samaan tapaan kuin Humen kana voi erehtyä siemenistä. Mutta jos ne asetetaan kriittiseen testiin jossa ne voisivat kumoutua, mutta eivät kumoudu, teoria on hyvä. Esimerkiksi vaikka kirves heilahtaakin, kana oppii ennen sitä että siemenillä ja isännällä on jokin jännä yhteys. Tässä ei toki enää ole mitään ehdotonta varmuutta ilman metafysiikkaa, vaan jotain joka on korkeintaan laadukasta ja jota pitää testata. ; Tiede ei sisällä sanan tiukimmassa mielessä mitään tietoa joka olisi absoluuttisen luotettavaa, mutta se tarjoaa jotain jota on hyvä soveltaa ja jonka ulkopuolella menee tuhat kertaa huonommin. Siellä kun ei edes tule sitä chanssia että näkemys kumoutuisi ja osoittautuisi vääräksi.

Itse asiassa fallibilismissa on jännittävää sekin, että teorioita ei todisteta lopullisesti vaan niille hankitaan korroboraatiota. Ja kun sitä on paljon, ongelma lähestyy pikku hiljaa enemmänkin metatiedetä kuin varsinaista tiedettä. ; Ilkka Niiniluoto huomautti, meillä voi olla oikea induktiivinen kuvaus (teoriajoukko) maailmasta, mutta emme tiedä että se on juuri se oikea. Ongelma ei ole siinä että induktio olisi huono, vaan siinä mitä tiedämme induktioiden pohjalta teoriasta. Näemme vain että "perkeleen vahvalta teoria näyttää kyllä". Se on kuin Humen kana ilman kirvestä, mutta emme voi olla varmoja että entä sittenkin jos huomenna. Mutta eihän se silti koskaan lyö, tuo kyseinen isäntä. (Ikuisestikin elävä kana kuolisi ennemmin vanhuuteen.) ~ Kun teorian on pakko tarjota keino jolla se voitaisiin kumota, se ei voi olla ikuinen ja varma. Jos se on oikea, se ei vain kaadu. Jokainen testi antaa pienen määrän varmuutta. Täydellinen varmuus olisi jos olisi ääretön määrä testejä, mutta koska sitä ei voida saada, on metaongelma relevantti. Mutta sen kanssa nyt on vain elettävä ja testailtava lisää. Tämä ei ole dogmaattisuutta, vaan varmistelua ja testailua pysyvän eidogman tilassa.

Tosiasiassa Popperkin jäi aika löyhäksi. Esimerkiksi Quinen malli korostaa verkomaisempaa, holistista mallia. Hän vastasi siihen että tosiasiassa falsifiointia voi estellä ties millä ad hoc oletuksilla ja muilla rakennelmilla. Hän korosti että Neurathin veneenkorjauksen tapaan joka ikinen yksittäinen väitelause ja teoria on voitava vaihtaa. Ei vain yhdellä kertaa. Yksikään lauta ei ole ehdottomuus, dogmia ei ole. - Ja tähän päädytään ihan ilman mitään ensimmäisen näkökulman näköalapaikkaa johon fenomenologit haikailevat ja rakentelevat tältä pohjalta dikotomioita mallia "joko ehdoton varmuus tai ei mitään".

Toki joku voi huomauttaa, että Quinellakin on logiikan mallit dogmanaan. Tämä malli kun sitoutuu Duhemin-Quinen teesiin jossa korostetaan että jos ennusteet eivät vastaa havaittua, on muutettava sitä kohtaa tiedekokonaisuudessa joka muuttuu vähiten. Tässä voidaan huomata, että teoriakokonaisuudenkorjausmallihan vaatii ns. modus tollens -tilanteen. Tämä taas tunnistetaan tiettyjen loogisten ehtojen täyttyessä. Nämä voidaan kyseenalaistaa. ; Mutta voivoi, mitä sitten tapahtuukin. Huomataan että fenomenologina kyseenalaistat skeptisyyttä kun sinun pitäisi kyseenalaistaa myös fenomenologia. Ja huomata, että jos Hume -ajatusketju viedään loppuun asti, niin tosiasiassa menee pohja myös Humen "ehdottomuudelta". Sillä Hume perustelee kanaa deduktiivisesti käyttäen havaintoa jossa kana havaitsee kirveen heilahtavan joka on modus tollens -suhteessa siihen ruokkivaan isäntään. Jos logiikka kumoutuu, ei tätäkään päätelmää voida tehdä. (Vai miksi se on "ehdoton"?)

Tosin tämänkin ulkopuolella on hauskoja ajatuksia joilla voi sovittaa ja hämmentää tätä antitiedelinjamaa jotka väittävät ehdottomasti tietävänsä että ehdotonta tietoa ei ole ; Esimerkiksi Hawkingilla, skientistiksi syytetyllä, on hyvä ratkaisu. Hänelle tiede on malliriippuvaisen realismin tekemistä. Siinä ei ole merkitystä ollaanko pohjimmiltaan vaikka Matrixissa. Sillä ei ole väliä jos on kultakala joka mittaa huoneen maisemia vääristävän kalamaljan läpi. Kunhan malli toimii ja vastaavuus havaintoaineiston kanssa syntyy. Sillä tiede tutkii tietyllä tavalla havaittavia yhteyssuhteita. Teknisesti tämä ei väitä mitään maailmasta. Ja näkemys tieteenmukaisuudesta näyttää hyvin muulta kuin mitä arkijärki kenties meille huutelee. Mutta täällä katsotaan näkemysten tieteenmukaisuutta, ainakin ihanteena on tämä. (Käytännössä jokainen on tietysti vajavainen, myös fenomenologigurut vaikka egoa kuinka kieltämättä riittääkin!)

Tämä taistelee erinomaisesti Feyerabendtin ajattelun tuomia asennevammoja kohtaan, jossa mikä tahansa käy. Siinähän tiede on vain sitä mitä tiedemiehet tekevät. Ja sitten urheilu, masturbointi seinälle, lennokinrakentelu tai mikä tahansa muu käy. Monesti nimittäin Feyerabendtin seuraajat ovatkin ihmisiä jotka onnittelevat muusikkoa soitosta - vaikka huonostakin - ja kehuvat urheilijaa hyvästä kilvasta tai runkkaria runsaasta spermantuotannosta. Mutta skepsisläisen tieteen tekemisen kohdalla he sanovat että "ei tuo käy, pitäisi jättää koko asia silleen ja tehdä jotain muuta." Kaikki käy, paitsi. Nähtävästi tässä linjamassa onkin paljon korjattavaa.

Pile it up!

Kristityt uskovat Taivaaseen ja Helvetin huonoon perusteluun.
Tie Helvettiin onkin kivetty apologeetikkojen argumenteilla.

En yleensä ottaen pidä kääntymiskertomuksia kovin oleellisina. Esimerkiksi "Mahdollisuus muutokseen" näyttäytyy enemmän kasana ihmisiä jotka sanovat jotain sen suuntaista kuin "Alettuani elämään valheessa alkoi luultua parempi valheellinen elämä. Nyt todellisuudentajuni on muuntunut enkä enää ymmärrä oikeaa väärästä ja totta epätodesta ja minua käytetään keppihevosena kaikenlaisissa kampanjoissa. Pyydän apua tilanteeseeni. Apua, apua." Käännynnäisyys on irrelevanttia. Muutenkin tarinoissa on sellainen sävy, että niissä - paitsi tehdään sosiaalipornoa elämästä ja herätetään tunteita siitä miksi pitäisi välittää noista itselle ihan tuntemattomista ja turhista ihmisistä, ennen kaikkea - erimieliset ajetaan tilanteeseen jossa kritiikki on ihmistä vastaan käyvää. On selvää että argumentaatio ei näissä anekdooteissa ja elämäntarinoissa asetu mihinkään kiinnostavaan tai mielekkääseen kontekstiin.

Sama turhuus koskee luonnollisesti myös ateistejen kääntymiskertomuksia. Moni paikka pursuaa "how I become atheist" -tyylisiä tarinoita. Ne eivät myöskään ole kiinnostavia.

Tosin kohtasin tässä kohden poikkeuksen. "Debunking Christianity" -blogissa oli entisen apologeetan kääntymiskertomus. Hän rajaa kertomuksensa mielenkiintoisesti "I should preface what follows by saying that, given the context, I’m going to focus almost exclusively on the intellectual side of my Christian life, although of course it was integrated with a significant emotional and spiritual life." Tämä näkökulma tunnustaa että kääntyminen ei ole pelkkää logiikanpyörittelyä, mutta se kuitenkin tarjoaa jotain muuta kuin puhdasta sosiaalipornoa (jonka tapahtumisestakaan ei yleensä ole edes oikein mitään todisteita). Tästä päästään aiheeseen:

Mitä rataa seuraisi ideaalin uskovaisen kanssa käyty keskustelu

Hän kuvaa intellektuellin asenteen muutoksen pitkästi. Otan tästä kuitenkin itselleni mielekkäät pari kohtaa:
1: Ensin hän huomasi, että deduktiivisissa (etenkin luonnon)teologisissa argumenteissa oli ongelmia "(e.g. invalid; valid, but had at least one dubious premise; valid, and maybe sound, but it doesn't get us all the way to theism)." Hän kuvasi myös miten tämä vaikutti vahvasti pikku hiljaa ; Luonteeltaan a prioristen deduktiivisten argumenttien karsiutuminen yksi kerrallaan iskee modus tollens -logiikkaan nojaavaan kritiikki-immunisointiin ; "If objection x is sound, then theism (or Christianity) is false. But theism (or Christianity) isn't false (because sound deductive arguments A1-An show otherwise); so, objection x must not be sound." With the realization that I no longer accepted *any* of the deductive arguments, I saw the objections in a new light."
2: Seuraava vaihe oli mennä kumulatiivisten argumenttien puoleen. Niissä sovelletaan a posteriorista argumentaatiota, induktiivista ja abduktiivista päättelyä, ja yritetään perustella että on rationaalisia viitteitä Jumalaan. Näin erilaiset kompleksisuutta ja universumin hienosäätöä koskevat argumentit kasataan yhteen. Ja kumulatiivisen argumentaation mukaan tämä tekee Jumalasta todennäköisemmän kuin epätodennäköisen. "This put pressure on me to reconsider the "cumulative case" approach to the arguments, and to construe them as inductive arguments, or as clues to an abductive inference to the best explanation." Menetelmä on tietysti ollut muodikas, ja esimerkiksi Swinburnen kumulatiiviset argumentit ovat hyvinkin suosittuja. Niissäkin oli kuitenkin ongelma. Nimittäin se, mikä seuraa siitä jos argumentaatio tehdään oikein eikä vain kasata yhteen kaikkia mahdollisia Jumalaa puolustavia argumentteja ja nimetä tätä kasaa kumulatiiviseksi. "The problem, though, is that once you construe all the evidence as inductive or abductive, then *all* the evidence, pro and con - must be put into the "pot" - and the posterior probability (when construed inductively) or what constitutes the best explanation (when construed abductively) rises or falls with each piece of data."

Tämän jälkeen on hyvä ottaa saman kirjoittajan omaan blogiinsa tekemän huomautuksen joka koskee Craigin argumentaatiota. Hän viittailee Morristonin tekemiin argumentteihin. Hän kirjoittaa että "Morriston has a slew of other papers in which he has offered undercutting defeaters for every single one of Craig's philosophical (i.e., a priori) arguments against the existence and traversability of actual infinites. Also worth noting is that many of these papers are over a decade old, and, to date, Craig has failed to adequately address even a single one of Morriston's critiques of Craig's a priori arguments. To his credit, though, Craig has attempted to reply to a number of Morriston's other criticisms of the kalam cosmological argument (e.g., Morriston's criticisms of the causal premise, of the a posteriori (i.e., empirical) arguments for a finite past, and of the grounds for inferring that the cause of the beginning of the universe is a personal agent)." Eli Craigin deduktiiviset arugmentit ovat taatusti saaneet kritiikkinsä.

Tässä oleellista on huomata metodi. Hän ei ole miellyttävä siksi että on päätynyt kääntymiseen pois uskonnosta. Sen sijaan miellyttävää on se tapa jolla keskusteluun on otettu osaa. Argumenteilla on paikka ja tapa jolla ne toimivat. (Tosin käytännössä, jos tuota hyvää tapaa tuottaa, johtaa se helposti siihen että fundamentalistinen kristillisyys alkaa näyttämään hoopolta.)
Mitä uskovaisten kanssa keskustelu on käytännössä

Ylläoleva linjaus rajaa sen mikä on mahdollista tehdä asiallisella keskustelulla. Yleensä ihmiset eivät kuitenkaan noudata ylläolevaa toimintamallia. He eivät kontekstoi argumentteja. Sen sijaan ihmiset ovat presuppositionisteja jotka ovat päättäneet ennalta mikä on lopputulos. Ja

Ylläoleva kaavasto käsittelee kuitenkin lähinnä ihanteellisen suhteen teologiaan. Jokaista argumentaatiota käytetään siinä oikein ja omassa kontekstissaan oikein käytettynä. Kuitenkin useimmiten käytössä on jotain aivan muuta.

Keskustelua ei käydä argumenttien ja todisteiden kautta vaan jotain aivan muuta kautta. Sosiaaliporno, toisten persoonaan ja intresseihin viittaaminen ovat yleisiä uskovaisten tapoja nollata kaikki kritiikki. Esimerkiksi kelpaa jo ylle antamani linkki jossa Craigin argumenttien kritiikit debunkataan oivallisen nerokkaalla vasta-argumentilla joka huomioi vastustajan arugmenttien sisällön oivallisesti ; Craigin pitkään jatkuneen puolustuksien puutteen katsotaan johtuvan tietyistä syistä "Given the way Craig straddles the popular and academic life, it's reasonable to infer that the man couldn't proceed to other topics that interest him in his academic life (i.e., divine aseity) if he replied to every article coming from someone trying to make his or her career out of refuting him." Eli vihjataan esimerkiksi että Craigin julkisuus ja medianäkyvyys tekee hänestä houkuttelevan kritiikin kohteen, koska tätä kautta saa kuuluisuutta. Siksi hänen ei tarvitse vastata kritiikkiin. Ja koska kritiikkiä ei tule, se kertoo että kritiikki itsessään on irrelevanttia.

Pääasiallinen kristittyjen apologeetikkojen oikeasti käytännössä soveltama käännytysstrategia perustuu nimittäin siihen että vastustaja lähinnä hukutetaan työhön kun itse pyritään pääsemään mahdollisimman helpolla. ; Käytännössä tällöin harjoitetaan Gish Gallopia.
1: Tällöin deduktiivisia argumentteja heitetään iso kasa, ja jos jokin niistä kumotaan, tästä ei välitetä vaan siirrytään seuraavaan argumenttiin. Tällöin jokainen deduktiivinen argumentti harjoittaa modus tollens -puolustusta ympäri. Jokainen kritiikki on eitoimiva, koska joku toinen paska argumentti on jäljellä. Tässä asenteessa pelin henki on se, että niin kauan kuin joka ikinen uskovan argumentti ei ole kumottu, niin yksikään kritiikki ei merkitse mitään. Ja niin kauan muita voidaan häiriköidä - esimerkiksi/etenkin yksityisviesteillä, sillä julkinen ja yleinen debatti jossa jokaiseen väitteeseen paikalla on juuri sen alan asiantuntija arvioimassa argumentteja. Tämä on juuri se johon yksikään apologeetikko ei suostu. Että esittää argumenttinsa tilassa jossa vastustajilla on asiantuntemus ja aika reagoida jokaiseen argumenttiin.
2: Mukaan tulee yleensä vielä kumulatiivinenkin puoli - sillä argumenttejen deduktiivisuus tai induktiivisuus ei näitä uskonihmisiä kiinnosta. Jokainen argumentti on paitsi immuuni kun niin moni argumentti johtaa "modus tollens -puolustukseen. Sillä kasautumaa pidetään induktiivisena. Kun vain kasataan kaikki mitä Jumalan puolesta on, ja cherry pickataan argumentit niin että kasataan vain Jumalaa puolustavat puolet ja osiot ja pidetään niitä vastustavat puolet kerettiläisinä ja lähtökohtaisesti väärinä pois kuvioista. Ja tätä kasautumaa pidetään jonain joka yhdessä yhteisvaikuttaa niin että kokonaisuus olisi muka entistäkin uskottavampi.
3: Kuitenkin kyseessä on lähinnä se, että virheargumentteja kasataan yhteen ja väitetään että se jotenkin lakkaisi olemasta virheargumentti kun niitä tuotetaan iso kasa, ja mahdollisimman paljon erilaisia ja eri aiheista. (Jotka vielä yleensä haetaan juuri siten kuin on huono tapa. Eli ei siirrytä vastustajan vahvuusalueille joissa hänellä olisi paras arviointikyky ja osaaminen siinä mikä arvo ja merkitys ja osuvuus argumentilla on. Sen sijaan aiheet yritetään siirtää juuri sille alueelle jota toinen ei osaa. Tämä itse asiassa kertoo kaiken sekä näiden argumenttien laadusta, niitä ei uskalleta laittaa kunnon laatukritiikin alle. Että käännyttäjien yleisestä taidosta.)

a posteriori -Jumala

Olen usein kritisoinut erilaisia jumalatodistuksia. Tämä on varmasti herättänyt monissa tuntemuksia siitä että olisin jotenkin erityisesti jotain - jos en suoranaisesti ateisti niin vähintään ateistismielinen. ; Syynä jumalatodistusvastaisuuteeni on kuitenkin enemmänkin koko aihe ; Ateismi näyttäytyy yleisesti ottaen reaktiivisena eikä se itse asiassa luo varsinaisia jumalattomuustodistuksia. Se itse asiassa kuluttaa aikaansa lähinnä yksittäisten jumalateorioiden kumoamiseen.

Yleisin työkalu joka ateisteilla on, on "evidentialismi tai ei mitään" -asenne. Tässä nojataan tavallisesti a posteriori -päättelyihin jossa apriorisuus unohdetaan. Ja yleisesti ottaen tässä yhteydessä ja nykyaikana a posteriorisuus ei nojaa verifikationismiin. Ateistisessa linjamassa a posteriorisuus tarkoittaakin yksinkertaisesti sitä, että he yrittävät kumota Jumalan olemassaoloa vetoamalla maailmassa oleviin tosisasioihin.¹

Ateistinen ajatteluprosessi onkin jumalatodistusten kohdalla nähtävissä seuraavalla kaavalla:
Premissi 1. Jos Jumala on olemassa, voisimme odottaa tapahtumatilaa X.²
Premissi 2. X ei toteudu.
->; Jumala ei ole olemassa

Tämä argumentti on malliltaan deduktiota modus tollens. Tämä on itsessään täydelliesn validia argumentaatiota. Ongelmana tässä on kuitenkin se, että mitä tapahtuu jos ateisti käsketään puolustamaan premissiä 1;

Jos otamme Jumalan määritelmän tarkempaan käsittelyyn voimme nimittäin huomata, että klassinen teologia tuntee sellaisen Jumalamallin jossa Jumala on välttämätön olento. Eli jos Jumala mahdollisesti on olemassa, se on myös aidosti olemassa.³ Jos otetaan tästä määritelmästä pomppaus, huomataan että voidaan ottaa esille jopa sellainen tilanne jossa ei oleteta edes sitä että Jumalan olemassaolo olisi loogisesti mahdollinen. Sen sijaan otan pelkän välttämättömän olennon määritelmän ja otan seuraavat lähtökohdat ; (+) Jos a posteriori -argumentti on hyvä, on käytettävissä jotain lähtökohtia jotka sisältävät tietoa siitä mikä on mahdollista ja eimahdollista. (+) Tästä seuraa se, että johtopäätös nojautuu näihin oletuksiin. (+) Jotta johtopäätös olisi tosi, on näiden mahdollisen ja eimahdollisen määritteiden oltava Jumalaan osuvia.
1: Jos tämän jälkeen huomaamme että ollakseen todistettu mahdollisuuksien nimissä, on oltava mahdollinen maailma tai läpikäytävä skenaario jossa oletetaan että jos Jumala olisi olemassa, tästä olisi seurauksia. Jos oletamme että Jumalaa ei ole olemassa, tämä johtaa sihen että tämä skenaario vaatii mahdottoman maailman läpikäymistä.
2: Ja koska yhdenlainen Jumala on välttämätön olento, on skenaario eräänlainen mahdollinen maailma joten Jumala on todellinen. Jos Jumala on aktuaalisesti olemassa, niin silloin aposteriorisen päätelmän premissi 1 tai premissi 2 on virheellinen jolloin argumentti jää tyhjän päälle.
3: Jos taas Jumala oletetaan mahdottomaksi, muuttuu ateismi "triviaalisti todeksi". Ongelmana tässä kohden on kuitenkin se, että tällöin Jumalan mahdollisuus oletetaan apriorisesti joka taas on kovasti sitä vastaan että ateistit pitävät a posteriorisesta päättelystä eivätkä pidä esimerkiksi siitä että teologit määrittelevät Jumalaa apriorisin argumentein. Ateistit joutuvat siis tekemään saman.
-> Eli toisin sanoen ateistit joutuvat joko tekemään ehdollisen tilan jossa jotain määritellään apriorisesti mahdottomaksi, jolloin he tekevät presuppositionistista question peggingiä. Tai sitten a posteriori -argumentaatiossa ajaudutaan ongelmalliseen tilanteeseen.

Joku voisi tietysti kysyä vakavasti, että mitä tuo ylläoleva argumentti oikein tarkoittaa noin arkikielisesti. Tämä onkin erittäin oleellinen kysymys ; Lähtökohtanani ei siis ole että ateistejen täytyisi olettaa että Jumala olisi mahdollinen tai mahdoton, vaan että ollakseen millään tavalla osuva olisi ateistejen annettava perusteluja jotka antavat meille jotain syitä jonka vuoksi heidän a posteriori -perustelujensa lähtökohdat olisivat osuvia.⁴ Peruskysymys palaakin siihen kysymykseen, että a priori oletetut lähtökohdathan voivat olla vääriä. Ja jos asialle halutaan perusteluja ateisti joutuu viittaamaan Jumalakonseptiin. Jos ateisti esittää että hänen päätelmänsä johtuvat koherentista konseptualisoidusta ja relevantista Jumalasta, hän ottaa kantaa siihen minkälainen Jumala on. Koska ateistejen todellisuudessa ei ole Jumalaa, tämä kannanotto on "jossain määrin vain aivan helvetin absurdi". Jos ateisti kykenisi analysoimaan Jumalan, hän joutuisi tunnustamaan että Jumala olisi mahdollinen. Ja koska Jumalia on monenlaisia ja niihin kaikkiin voidaan liittää "välttämättömän olennon" lisäoletus, tämä tekisi tästä kyseisestä jumalakonseptista mahdollisen. Ja jos ateisti haluaa kiertää tämän ongelman, hän joutuu viittaamaan siihen että koko Jumala on hänen premisseissään absurdi. Silloin mahdollisten maailmojen tulkinta olisi counterpossible ateistin maailmankuvalle. Ja silloin ateisti joutuu tunnustamaan että hän tekee apriorisen kannanoton Jumalan olemassaolosta.

Olennaisin asia on tietysti miettiä, mitä tämä tarkoittaa. Olen nähnyt miten tämäntapaista todistusasennetta on käytetty jopa siihen että ateistit oletetaan automaattisesti väärässoleviksi tai harhaisiksi ja että tästä seuraisi se, että Jumalausko olisi rationaalisempi ja varmemmalla pohjalla. Pidän tätä tulkintaa varsin omituisena ja liian pitkälle vietynä.

Ateisteja voitaisiin puolustaa siten, että tässä perustelussa käytetään hyvin erilaisia määrittelyjä termille "välttämätön" ja "mahdollinen". Samoin "Jumala" käsitetään määritelmällisesti määriteltynä ja määrittelemättömänä. Tämä on hyvin olennainen lähtökohta, josta seuraa ainakin seuraavia asioita:
1: Jumala on määritelty mahdolliseksi tai mahdottomaksi loogisella tasolla. On nimittäin mahdollista olettaa että Jumala olisi aktuaalisena olentona mahdoton, mutta voisimme silti miettiä sen metafyysisiä luonteita. Näin käy esimerkiksi jokaisen kumotun luonnontieteellisen teorian kanssa. Esimerkiksi kun meillä on teoria flogistonteoriasta, ja huomaamme että se ei toteudu, tiedämme että flogistonteoria on väärä. Tämä vaatii toki sen miettimistä että flogiston tapahtuisi jossain mahdollisessa maailmassa, mutta tällä ei suinkaan johdeta mitään päätelmiä siitä että flogistonin olemassaolemisen kiistäjä olisi kumouksissaan jotenkin väärässä. Tällä tavalla ateisti voi relevantisti kumota yksittäisiä Jumalateorioita hyvinkin laajasti.
2: Olennaista on se, että tässä ei käsitellä Jumalateoriaa itsessään, vaan koko argumentti nojaa sen varaan että Jumala olisi mahdolliseti nimenomaan "välttämätön olento". Ateisti voi olettaa että Jumala voisi olla aivan minkä muunlainen kuin "välttämätön olento". Tämä muuttaa ateistisen apriorisen ajattelun hyvin paljon marginaalisemmaksi kuin mitä alunperin näytti. Tässä ei suinkaan oleteta Jumalaa mahdottomaksi, vaan pikemminkin estetään yksi attribuutti.
3: Jos on metafyysisesti mahdollista että olento on metafyysisesti välttämätön, silloin olento on aktuaalinen. Mutta jos näkökannat tästä on rajoitettu siten että rationaalinen mahdollisuus nähdään eri asiana kuin todellisuutta (eli järki ja rationaalisuus kuvaa esimerkiksi inhimillisen tietämis/kuvittelukyvyn rajoja eikä ole itsessään todellisuuden/olemassaolon rajat). Tällöin on todellakin mahdollista tutkia jopa välttämättömän olentojen seuraamuksia ilman että tästä johdetaan implikaatioita kunnolliseen olemassaoloon.⁵

Oma tulkintani tästä tilanteesta onkin itse asiassa erikoinen. Pidän agnostikkona sekä ateisteja että teistejä väärässäolevina;
1: Ateistit eivät suinkaan kumoa Jumalaa, vaan he kumoavat yksittäisiä sosiaalisia Jumalakonsepteja. Toisin sanoen he eivät nojaudu mihinkään oikeasti olemassaolevaan Jumalailmiöön ja sen teoreettiseen malliin, vaan tarttuvat yksittäisiin esitettyihin Jumala -argumentteihin. Näin ollen ateistit voivat kumota yksittäisiä Jumalia, mutta itse Jumalakäsitys laajassa mielessä jää heidän otteensa ulkopuolelle. - Tilanne on väärä täsmälleen samasta syystä kuin esimerkiksi kaikkien luonnollisten syiden kautta syntymisen eliminointi joissain kreationistien jumalatodistuksissa ; On aivan helvetin eri asia kumota yksittäinen teoria, tai vain yksi vallitseva teoria ja väittää että tämän relevanttiuden vuoksi voitaisiin sanoa kaikki muut teoriat kumotuiksi. Ei voida kumota joka ikistä teoriaa koska se vaatisi myös niiden kumoamista jota ei ole vielä keksitty ja eliminoitu. Tämänlainen "yhdestä kumoamisesta/muutaman kumoamisesta kaiken kumoamiseen" on yksinkertaisesti väärä dikotomia ja hirvittävää yliloikkaamista.
2: Välttämättömän olennon loogiset piirteet johtavat siihen että teistejen vaatimukset siitä että ateistien olisi jotenkin pakko todistaa Jumala olemassaolemattomaksi on mieletön, mahdoton vaatimus. Päin vastoin, teistit sortuvat petitio principii -tilanteeseen jossa he haluavat kieltää ateistisen todellisuuden mahdollisuuden rajaamalla sen ulos määrittelemällä todellisuus a priorisesti sellaiseksi että se rakentuu sellaiseksi. Näin ollen esimerkiksi "välttämättömä olennon" määritelmä on keino tökrösti piilottaa tämä sisäinen kehäisyys (se on mielivaltaisesti päätetty määritelmällinen ominaisuus johtopäätöksen vuoksi) ja johon viittaamalla rakennetaan mahdottomia vaatimuksia (impossible expectations) vastapuolelle. Kun punnitaan sitä onko jokin asia jotenkin vai ei, pitäisi pelikentän aidosti sallia molemmat mietteet. Tämä ei tarkoita edes sitä että kieltäisin tämän ominaisuuden Jumalalta. Toki haluan antaa uskovaisille mahdollisuuden puolustaa Jumalaa joka on välttämätön olento. Argumenttini onkin hyvin nöyrä tässä kohden ja se sanoo yksinekrtaisesti sen, että kun tämänlaisen piirteen kohdalla universaalin negaation todistaminen a posteriorisesti muuttuu mahdottomaksi, ja tämän kanssa painiessa kysymys muuttuu aprioriseksi väittämis-määrittelemis-inttämiseksi, on tämänlaisten piirteiden lisääminen Jumalaan mahdolllista jos ja vain jos tätä ominaisuutta onnistutaan todistamaan aposteriorisesti. Teistinen teoria jossa ei tehdä tätä on "triviaalisti tosi" ; Toisin sanoen vaikka "välttämätön olento" näyttää olevan monille uskovaisille lempilapsi johon viittaamalla ateistejen mieltymys a posterioriseen ajatteluun halutaan tehdä naurunalaiseksi, tässä kuitenkin tosiasiassa jätetään tilaa sille tulkinnalle jonka mukaan valtaosa Jumalatodistuksista perustuu nimenomaan todistamisen trivialisoimiseen. A posterioriseen ajatteluun mieltyvä ei siis suinkaan joudu luopumaan näkemyksestään, vaan päinvastoin voikin nähdä teologian entistäkin typerämpänä, nähdä sen mielivaltaisena toimintana jossa ylpeillään ignoraatiolla ja halutaan kieltää ignoraation vaihtoehto suoralta kädeltä määrittelemällä todellisuus itselle miellyttävästi "vain koska halutaan" ja esittäjällä on asenteensa tukena pelkästään riittävästi härskiä mielivaltaisuutta.⁶

Ateistit siis kumoavat epätriviaaleja yksittäisiä teorioita. Teistit taas rakentelevat triviaaleja ilmaan rakennettuja häkkyröitä joissa ei ole kunnollisia perusteluja vaan joissa ikään kuin yritetään "nostaa itsensä itse itseään hiuksista vetäen suosta". Loppupäätelmä on siis se, että valtaosa teologisesta keskustelusta on enemmän kuin väärässä. Se on turhaa. Se, millä tavalla turhaa teologinen vääntö on, riippuukin sitten siitä oletko ateisti vai teisti.

---

1 Fakta on luettavissa tässä hyvin laveassa merkityksessä ; Esimerkiksi pahan ongelma viittaa siihen kuin maailmassa olisi olemassa pahuutta. Laveassa mielessä tämä on ateistisessa argumentaatiossa "moraalinen fakta".
2 X voi tarkoittaa myös että jotain ei tapahdu. Olkaamme tässä joustavia lyhytsanaisuuden nimissä.
3 Tämä muistuttaa logiikaltaan niitä kvanttifysiikan monimaailmatulkintaan johtavia päättelyitä joissa jokainen mahdollinen tila toteutuu jossain ja joka ratkaisee esimerkiksi antrooppisen periaatteen ilman Jumalaa. Tämän miettiminen liittyy mielenkiintoisella tavalla tähän aiheeseen, mutta kehoitan ihmisiä miettimään tätä kotonaan koska en blogaa ainakaan tähän blogaukseen tästä aiheesta.
4 Muistutan että tämä on ehdottomasti otettava ateistejen kohdalla huomioon ; He joutuvat tekemään tämän koska he yleisesti ottaen haluavat puhua siitä mitä evidenssiä Jumalasta on eivätkä siitä onko Jumala loogisesti mahdollinen jossain puhtaasti rationalistisessa maailmassa.
5 Kari Enqvist viittasi tähän debatissaan Craigin kanssa. Tämän merkitys näytti jäävän huomiotta.
6 Kirjoittaja suosittelee, että ateistit ottaisivat lähtökohdakseen sen, että Jumala voisi olla "vältettävä olento" joka määrittyy siten että jos voi olla että se ei ole olemassa, se ei myöskään ole olemassa. Uskovaiset voivat sitten ihmetellä että miten tämä muka eroaa siitä että tällä lähtökohdin Jumalan olemassaolokysymys määritellään suoraan ja lähtökohtaisesti 100% tai 0%. Siinähän ihmettelevät kun heiltä vaaditaan 100% lähtöoletusta siitä että Jumala on ilman että annetaan tilaa "mahdollista vai ei" -puheelle. Ihmettelisivät nimittäin syystä. Ja tämä ei kuitenkaan jostain ihmeen syystä tule heille mieleen kun puhutaan Jumalatodistuksista.

demonstrations and experiments

"MythBusterseissa" oli jakso jossa (USA:n presidentti) Obama antoi tehtäväksi tarkistaa historiankirjojen näkemyksen jossa Arkhimedes antoi joukoille peilimäisiä kilpiä joilla vastustajan laivoja poltettiin. Tämä ei onnistunut, mutta Hyneman joka oli erikoispukuineen laivassa jota yritettiin kärventää, huomasi silti että häikäisystä olisi varmasti haittaa. Hynemanin loppupuheenvuoroa mukaillen kanta oli se, että vaikka polttaminen ei onnistunut ja täten peiliarmeija kumottu, testi ei epäonnistunut. Sillä se oli testi (experiment) eikä demonstraatio (demonstration). Silloin katsotaan miten asiat tapahtuvat eikä yritetä toistaa tiettyä lopputulosta. Hyneman opetti että erehdyksistä on otettava opiksi, ja itse asiassa vasta siinä vaiheessa kun huomaa virheen ja miettii mikä tämän virheen takana on, tapahtuu oppimista.

Tämänlainen asenne on olennaista ottaa huomioon jos puhutaan tieteenfilosofiasta ja etenkin naturalismista. Etenkin jos aiheena on Quinen ajattelua mukaileva naturalismi.

Puolustuspuhe on sinänsä paikallaan koska sanalla naturalismi on paha kaiku ; Osa ajattelee että se on kieltävässä suhteessa naturalismiin. Tämä ajatuspolku olettaa että naturalismi tarkoittaa sitä että yliluonnollinen kielletään suoralla kädellä ja että kaikki olisi ehdottomasti redusoituvissa luonnollisiin ilmiöihin. Tällöin yliluonnollinen ajattelu kielletään tyystin mahdottomana jo lähtökohtaisesti. Tällöin naturalismin katsotaan rakentavan kahtiajakoja ja kieltoja jotka koskevat ensi sijassa tiettyjä aiheita. Tämä kallistuu siihen että naturalismi kieltäisi esimerkiksi paranormaalien aiheiden tai Jumalan tutkimisen itsessään. ~ Tämä käsitys naturalismista on ymmärrettävä. Itse asiassa se on ymmärrettävä Wittgensteinin ja positivismin kautta. Wittgenstein luokitteli eri asioita toisistaan erikseen ja esitti että filosofia ja tiede ovat täysin erillään. Positivismi luotti tämänlaisten erottelevien kategorioiden vuoksi siihen että filosofointi on turhaa. Näin syntyy ajatus siitä että positivistien kaltaiset naturalismit olisivat koko naturalismin luonne.

Kuitenkin "Quinen jälkeinen naturalismi" on hyvin usein ollut enemmänkin sitä että natura on kaiken käsitettävän kokonaisuus ja että kaikkien tieteiden on alistuttava sille että "samat ehdot johtavat samanlaisiin päättelyihin". Quine tekee tämän murtamalla monia kahtiajakoja. Se kiistää että olisi synteettinen ja analyyttinen tieto jotka voitaisiin erottaa. Ontologian ja epistemologian erottaminen on mahdotonta, ne ovat toisiinsa liuenneita ; Käsitteet ovat toisiinsa sekoittuneita, joten eroa ei voida tehdä. Quine ei jaa olennaista eroa ihmistieteisiin ja luonnontieteisiin, ja että nämäkin tieteet joutuvat itse asiassa ottamaan kantaa tieteellisiin asioihin ja kun näin tehdään, on se tehtävä tieteellisin ehdoin.

Moni ymmärtää tämän metodologisena monismina jossa tulee tiettyjä kriteereitä. Nämäkään eivät jää keskustelun ulkopuolelle ; Nekään eivät ole mikään puhtaasti määritelty analyyttinen osio jota sovelletaan ohjenuorana. Päin vastoin ; Quine on sitä mieltä käsiteverkossa ei ole itsekritiikiltä suojassa olevia kohtia. Tieteenfilosofiset normit ovat käteviksi havaittuja, ne ovat havaintoihin (tutkimusten hedelmällisyyteen) liittyviä teorioita siitä miten maailmaan on suhtauduttava. ~ Näin ollen naturalismi näyttäytyykin "valmius nähdä filosofia tieteenä joka on kohdistunut itseensä ja jonka on sallittu vapaasti käyttää tieteen löydöksiä".

Quinen maailmassa filosofia, metafysiikka, arkijärki ja muut vastaavat elementit olivat osa yhtenäistä verkostoa jota koetellaan ja joiden välillä on aste-eroja ei kuiluja joihin voisi sovittaa yksiselitteisen ja ikuisen eri kategorioihin erottavan kriteeriattribuutin. Quinelle tiede on itsetietoista tervettä järkeä. Ja järkevyydessä tavoitteita ja menetelmiä ei voida ruveta vaihtelemaan lennosta vain siksi että haluaa sen kautta saada omalle lempiaiheelleen tukea tai vastustamalleen aiheelle kritiikkiä. (~Quinen yhtenäisyys vähentää kaksoistandardeja ja mielivaltaa.) Näin ollen Quinen maailmassa mitään aihetta tai näkökulmaa ei koskaan suoralta kädeltä ennalta rajata tutkimuksen ulkopuolelle. Sen sijaan sen maailmassa jotkut näkemykset eivät vain käytä argumentteja ja perustelutapoja jotka ovat tehokkaita vaan jäävät spekulatiivisempaan maailmaan.

Quinelainen maailma on viittaussuhteissa toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin reduktio, paitsi äärimmäisissä tilanteissa joihin päädytään lähinnä sen vuoksi että maailma olisi reduktionistinen. Quinen maailmassa supervenienssi on olennaisempi. Tämä mahdollistaa monia muitakin viittaussuhteita kuin pelkän karun reduktion. ~ Quine on itse ottanut kantaa, että hänen näemyksensä on lähinnä etääntymistä dualismista. Ja korostaa että tämä ei ole apriorinen dogmi vaan että tieteellinen näkemys on osoittanut että se olisi hyvin epätodennäköinen. Asia on siis tieteen kysymys ja tästä on vedetty johtopäätöksiä. Quine on jopa eksplisiittisesti kommentoinut, että hänestä kaikki sanomisen arvoinen ei ole jotain jota voidaan aina kääntää fysiikan kielelle suoraan. Hänestä maailmassa ei tapahdu mitään sellaista jota voitaisiin tietää joka ei vaikuttaisi jollain tavalla fysikaalisella tasolla. Näin esimerkiksi vaikka mieli olisi aineeton, ja voisimme sen toiminnasta jotain tietää se kuitenkin vaikuttaisi esimerkiksi neuronien tasolla tai tekisi jonkun muun muutoksen fysikaalisessa maailmassa. ; Itse asiassa tämänlaista supervenienssiä kanntetaan nykyään reduktionismin kriitikoiden ja reduktionismin vastustajien kanssa. Quine edustaakin "eireduktionistista materialismia".
1: Tämä on huomionarvoista koska usein naturalismi tulkitaan nimenomaan reduktionistiseksi. Tämä virhekonsepti värittää asioita. Tämä väärintulkinta johtaa siihen että rajoite nähdään aihetta koskevana, metafysiikan vastaisuutena tai jonain joka asettaa a priori -mallisia rajoitteita keskustelulle. Rajoitteita toki on, mutta kuten dualismikin, syynä ei ole suoralta kädeltä rajaaminen vaan se että asiasta on keskusteltu ja aposteriorisesti havaittu huonosti perustelluksi, epätodennäköiseksi, epätodeksi. Se, että jokin näkemys epäonnistuu ei tarkoita keskustelun puutetta. Se on seuraus siitä että kun keskustellaan ja kysytään, voidaan saada vastauksiakin. Ja tieto ei suinkaan lisää mielipiteenvapautta, vaan nimenomaan karsii sitä koska toiset lausumat muuttuvat huonommiksi ja toiset paremmiksi.

"Mythbustersit" auttavat näyttämään mikä tässä kaikessa on ovelaa.

Quinen mukaan klassinen falsifiointikeskeinen näkemys on ongelmassa. On toki selvää että modus tollens -tilanne voidaan huomata ja tätä kautta huomataan että teorioissa on virhe. Ongelmana on se, että modus tollens -tilanteessa on aina monta erilaista elementtiä jotka vaikuttavat. Ja pelkkä virhe ei vielä sano että mitä on korjattava, mikä on väärin ja vaihdettavaa. Näin ollen falsifiointiongelman kohdalla ollaan ikään kuin vaikeuksissa ; Itse kiistanalaista havaintoa voidaan pitää mittausvirheenä, tai sitten jotain teoriaa on korjattava. Tai sitten vika on siinä teoriassa jonka pohjalta itse mittalaite on rakennettu.

Kun Mythbustersit yrittivät kärventää laivaa, he huomasivat että laiva ei syttynyt. Tähän haettiin erilaisia kokeiluja. Kokeiltiin vaihtaa peilit antiikkisista peileistä moderneihin peileihin, käytettiin enemmän ja isompia peilejä. Laivan etäisyyttä vaihdeltiin ja niin edespäin. Tämä johtui siitä että yksi eksperimentaatio ei itse asiassa merkitse paljoa mitään ilman kontekstia. Kun usea eri koeaineisto näytti että laiva kuumenee ja laivan päällä on häikäisevää, he tiesivät että historiallinen lähde jonka mukaan Arkhimedes poltteli laivoja muuttuu epätodennäköisemmäksi. Tämä on episteeminen tulos ja ratkaisu on siinä että on muitakin kokeita joihin voi viitata.

Toisin sanoen Quinen maailmassa toiset tutkimukset näyttävät miten muita tutkimuksia on luettava ja mitä ne tarkoittavat. Ratkominen ei ole mielivaltaa jossa falsifiointiongelma kaatuu käsiin ja eletään totaalisessa relativismissa jossa premissienvalinnaksi kelpaa vaikka nopanheitto tai henkilökohtainen mieltymys tai intuitio tai ihmisyksilön Jumalalliseksi väittämä ilmoitus. Asiat voidaan siis ratkaista.

Tämä ei jää konkreettisiin asioihin. Quinen mukaan esimerkiksi kriittisyyden käsite, skeptisyyden ihanteen tarve, johtuu juuri siitä että ihmiset ovat huomanneet monenlaisia erehdystekijöitä itsessään. Ihmisen järki ja aistit eivät olekaan mitään automaattisen luotettavia. Skeptismi on hyväksyttävä ja järkevä filosofinen konsepti, ei vain siksi että joku on keksinyt siihen sopivia mahdollisuuksia ja harjoitellut spekulatiivista koherentisointiakrobatiaa logiikankynä sauhuten. Sen sijaan Quinen puhetta mukaillen voidaan sanoa että skeptismin perusta on tietoisuus illuusioista, sen keksiminen että aina ei pidä uskoa silmiään.

Quine onkin yllättävänkin maltillinen.

Suurin yllätys on juuri siinä että eri aiheista keskustelu - keskustelu jossa jopa tieteenfilosofian kriteeristö on neuvoteltavissa tutkimustulosten hedelmällisyyden valossa - on olennainen osa Quinen naturalismia. (Jos Jumala havaitaan tieteellä, paljastuu että tämä Jumala on osa naturaa vaikka se eroaisi kovasti siitä aika-avaruudesta jota nykyiset laitteemme kykenevät tutkimaan.)
Jotain erojakin kuitenkin on. Suurin osa niistä on kuitenkin enemmänkin auktoriteettiin ja karismaan liittyviä seikkoja. Nämä arvostuskysymykset ovat vieläpä usein tiedemaailman ulkopuolisen maailman arvostuskysymyksiä.
1: Quinelaisessa maailmassa esimerkiksi tiedeverkon ulkopuolelle heittäytyviä jumaltodistuksia joissa on kyseenalaisia luonnontieteentestauksen ulkopuolelle määriteltäviä premissejä joita laitetaan mukaan for the sake of argument (kuten ad hoc päättelyt, petitio principii -rakenteet...) Klassinen filosofia on ihaillut spekulatiivista innovaatiota enemmän kuin sen varmistamista ; keksijän katsotaan tehneen sen luovan tuloksen, ja koettelua ja tarkistelua on usein arvostettu vähemmän. On vain katsottu onko spekulaatio sisäisesti koherentti eikä tehty mitään sen katsomiseksi onko se viisasta tai totta.
2: Myös "tietyn asian ajajat" saavat etenkin tiedemaailman ulkopuolella arvostusta. He kuitenkin tekevät enemmän demonstraatioita kuin kokeita. Eli heillä on presuppositionistinen asenne ja he käyttävät älylliset apparaatit ja koejärjestelmän kaltaiset rakennelmat siihen että he saisivat ulos tietyn selityksen eikä sitä oikeaa vastausta.

Quinen maailmassa innovaatio on kuitenkin vasta idea jossa ajatellaan että "olisi kivaa poltella laivoja peileillä" ilman että ainuttakaan persettä nostetaan ainoastakaan nojatuolista ja mentäisiin veden äärelle katsomaan mitä peilien kanssa tapahtuu aurinkoisena päivänä. Tässä arvoa saavat ne tyypit jotka menevät ja tekevät. ; Quinenkin maailmassa tiedeverkko muuttuu kun havaitaan "falsifiointipakkotilanteita", ja tässä tilanteessa tapahtuu se oppiminen.

Sitten on tietysti se ryhmä johon Quinen filosofia vaikuttaa eniten. He ovatkin sitten tieteenfilosofit. Heidän hommansa kun muuttuu hyvin pitkälti tiedejournalismia muistuttavaksi toiminnaksi. Tai sitten sentyyppiseksi pikkukokeilevaksi toiminnaksi jota "Mythbustersit" tekevät ; Sillä rehellisesti sanoen Mythbustersien kokeissa on aina melko pieni koeotosmäärä ja muut vastaavat asiat. Niissä on kuitenkin älyllistä tutkimusotetta ja ne ovat tässä mielessä hyvinkin filosofisia. ~ Filosofisia nimenomaan Quinelaiseen malliin.