Tappaja -autot

Itseään ohjaavat autot ovat kehitysasteella. Autoja joiden ajaminen ei vaadi minkäänlaista ajokorttia tai ajo-osaamista voidaan luultavasti odottaa tulevaisuudessa. Tähän liittyen mukaan on tullut eettisiä kysymyksiä.

MIT:n juttu siitä miksi autot pitää ohjelmoida surmaamaan joku on tyypittävä. Se luo hyvin rajatun tilanteen jonka ennakointi voisi kenties olla mahdollista. Mutta jonka korjaaminen annetuissa parametreissa vaatii jonkun tai joidenkuiden kuoleman. ; Ideana on se, että jos auto ajaa vaikka kapeassa tunnelissa kovalla vauhdilla eikä kykene jarruttamaan ennen törmäystä niin ajaako auto edessä olevan tai olevien päälle vai ajaako auto seinään jolloin kyydissä oleva kuolee.

"Digital trends" kysyy asiaa abstraktimmin. Sellaisella tavalla jossa korostuu e, että tosielämässä on paljon onnettomuustilanteita ja hätäsäätöjä joissa on seuraukena kuolemia. Siksi siellä kysytään sellaisia kysymyksiä kuin "Should your self-driving car kill you to save a school bus full of kids?". Kysymys on kiinnostava. Sillä autoon olisi pakko ohjelmoida reagointimallit eri tilanteisiin. Kun ihmiset ovat kuskeina, heitä ajaa ennen kaikkea oma hengissä selviäminen. Ja muuhun komentamista todennäköisesti vain rikottaisiin joka tapauksessa. Mutta tämä ei ole välttämätöntä jos auton kaikki reaktiotavat ovat ohjelmoituja. ; Science Dailyssä on mietintää nimenomaan trolley problemin muunnelmina. Usein ajatukseen siitä, että auto surmaa yhden jos tällä pelastetaan monta on hyväksyttävää - kunnes ex post/ex ante -tilanteiden psykologia muuttaa tilannetta. Jos surmattavana uhrina on itse tai vastaava, niin sitä että oma auto surmaa itsen vaikka vaihtoehtona on bussilasti koululaisia ei pidetä miellyttävänä. Eli niin kauan kuin kuolleet ovat ei-persoonallisesti tunnettuja, uhraamiseen suhtaudutaan sallivasti.

On hyvä huomata että kysymykset koskevat trolley problemia.

Trolley problem on hyvin klassinen etiikan kysymys. Ja kun mietitään sovelluksia ja koneita, etenkin tekoälyä, etiikka on hyvinkin keskeinen aihe. Tämä ei välttämättä tule mieleen. Sillä nörtti-teknikoiden spesialiteetiksi nähdään väkertäminen ja kuiva tiede.

Kuitenkin periaatteessa jo Asimovin kolme robotiikan pääsääntöä ovat muistutus siitä, että etiikka ja teknologia liitetään helposti ja usein yhteen. Samalla on kuitenkin selvää että tosiasiassa trolley problem on oleellisempi autojen ohjelmoinnissa kuin Asimovin säännöt. Ja oikeastaan Asimovin robotiikan kolmeen pääsääntöön viitataan niin usein että on syytä sanoa miksi.

Asimov oli kaunokirjailija joka oli kyllästynyt siihen että tekoälyjen ja robottien henkenä oli päätyä jonkinlaiseksi Golem/Frankenstein -tarinaksi jossa robotti tuhoaa rakentajansa. Siksi hän rakensi robotteja joiden perusteemana oli suojella ihmiskuntaa. Siksi säännöissä kiellettiin Frankensteiniutuminen hyvinkin vahvasti;
1: Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan.
2: Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi milloin ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa.
3: Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen eikä toisen pääsäännön kanssa.
Koska kolme sääntöä "huomattiin vajaiksi" myöhemmin korostettiin nollatta sääntöä joka ohitti kaikki muut. Se oli:
0: Robotin tulee suojella ihmiskuntaa.

Asmovin käskemiä sääntöjä pidetään melko usein jonain joka koskisi oikeaa teknologiaa. Kenties jonain taustavireenä niitä voi kenties pitää. Mutta mitään konkreettista niissä ei oikein ole. Siksi tekoälyjen soveltavaa etiikkaa miettiessä joudutaan oikeasti käytännössä käyttämään jotain muuta kuin noita robotiikan pääsääntöjä. Säännöt onkin tehty tarinankerronnallisiksi voimiksi kaunokirjallisuuteen eikä niitä oikeasti näe tämänlaisessa sovelluskeskustelussa. Itse asiassa sääntöjen ongelmallisuuden pitäisi olla Asimovin kirjoja lukeneille selviä. Hän itse käytti kirjoissaan paljon tilaa siihen miten nämä säännöt johtavat omituisiin tilanteisiin ja ongelmiin. Edes hän ei pitänyt niitä toimivina ja virheettöminä. Ei edes kirjallisuuden maailmassa.

Tosielämässä asiaa vaikeuttaa se, että jos annetaan vaikka ensimmäinen käsky, täytyy siihen määritellä mitä "ihminen" tarkoittaa. Ihmisillä on usein jonkinlainen käsitys siitä mikä ihminen on. Mutta tämä ei tarkoita että meillä olisi siihen mitään aivan selvää määritelmää. Monissa tapauksissa törmätään vaikeuksiin. Jo aivan meidän ei-robotti-ihmistenkin kohdalla tälläinen asia liittyy aborttiin. Lasketaanko sikiö ihmiseksi. Toisaalta voidaan kysyä lasketaanko potentiaalisesti syntyvät ihmisiksi. Tai kuolleet. Ja jos otetaan käyttöön teoreettinen teknologia, voidaan kysyä että jos on aivosimulaatio joka on täydellinen kopio jonkun ihmisen mielestä niin onko tämä ihminen vai ei.

Näillä kaikilla on väliä siinä mielessä että voi tapahtua hyvin omituisia asioita jos joku esimerkiksi on kliinisesti kuollut mutta elvytettävissä. Jotta robotti osaa toimia oikein tilanteessa pitää tilanne ohjelmoida siihen. Jos robotti ei pidä kuolleita ihmisinä, tämä voi jättää elvyttämättä rikkomatta mitään sääntöä. Jos se taas pitää kaikkia kuolleita ihmisinä, niin hautausmaat voivat hyvin pian näyttää omituisilta mekanosta-suuhun tekohengityksen antopaikoilta.

Ja tässä yhteydessä on päätettävä että mikä on se oikea ratkaisu. Jos asioita ei mieti kunnolla, saattaa käydä niin että robotti pakottaa ihmiset ajamaan itsensä simulaatioksi liharuumiin sijasta sillä liharuumis on heikko mutta teknologiset aivot eivät kuole vanhuuteen. Joka voi olla hyvin ei-toivottua.

Sama pitää tietenkin tehdä "vahingoittamisen" kohdalla. Tekojen odotettavat ja odottamattomat seuraukset pitäisi ohjelmoida niin että ne eivät ole käteviä eivätkä suinkaan mitenkään yksiselitteisesti tiettyjä edes tarkasti tehtyinä. Ja itse asiassa kun kaikki säännöt ja niiden sanat tällä tasolla ohjelmoi robottiin, on tullut tehneeksi melkoisen kattavan etiikan teorian. Ja kun tekee tämänlaisen, joku toinen pitää sitä taatusti epäetiikkana. Pitäisikö siis tuottaa monenlaisia robotteja eri etiikoilla?

Ja tosiasiassa nämä ovat vasta konseptuaalisia asioita. Lisäksi on huomattava että robotti joutuu havainnoimaan ympäristöä aivan kuten ihminenkin. Ja ihmisetkin voivat tietää (omasta mielestään) mikä ihminen on ja ei ole. Ja voi (omasta mielestään) tietää oikean kohtelun. Mutta jos pensas heilahtaa, voi olla vaikeaa tietää onko pensaan takana ihminen vai jotain jota pitäisi kohdella jotenkin tietyllä tavalla. Sama koskee robottia. Se joutuu tulkitsemaan puutteellisesta informaatiosta nopeasti ja riskejä ottaen sen, onko jokin tulkittavissa siihen vaivalla ja tuskanhiellä koodattuun ihmisen tarkasti tiedettyyn määritelmään vai ei.

Autokysymys onkin tämän jälkeen hieman eriliainen:

Mielestäni on oleellista että auto perusasioina väistelee asioita. Ei ole väliä onko se väistettävä asia ihminen vai betoniporsas. On myös hyvä että lähtökohtana ei ole sitä että autoon vain koodataan ehdoton ja joustamaton "älä tapa" -dogma. Sillä mitäpä auto joka ei suostu tappamaan ketään ihmistä missään muussa oloissa kuin ihmiskunnan tuhon edessä tekisi jos sen sensorit saavat uutta informaatiota jonka mukaan kaikissa vaihtoehdoissa tulee kuolemaan joku ihminen? Kaatuisi? Vaatisi uudelleenkäynnistymistä?

K -onservatiivit

Jos katsotaan ihmisiä, voidaan huomata että tyhmyys suojaa tietynlaisilta typeryyksiltä. Jos esimerkiksi otamme ampuma-aseita koskevan arvokeskustelun, voimme huomata että samat ihmiset saattavat selittää että "aseet eivät tapa ihmisiä - sen sijaan ihmiset tappavat ihmisiä". Ja sitten aseita kuitenkin voidaan tämän saman ihmisen toimesta perustella sillä että itsepuolustus tai jopa ajatus siitä että aseilla voidaan vastustaa hallitusta jos tämä päättää ryhtyä tyranniksi. Ei tässä voi sanoa että eivät aseet puolusta ihmistä vaan ihmiset puolustavat ihmistä. Tai sanoa että eivät aseet tee vallankumouksia vaan ihmiset tekevät vallankumouksia. (Erikoista on että miten tätä keskusvaltiota vastaan hyökkääminen koetaan joksikin muuksi kuin vallankumoukseksi. Vallankumous koetaan kommunistiseksi termiksi.)

Tämä ristiriitaisuus on kuitenkin eräässä mielessä positiivista. Nimittäin siinä mielessä että siinä ihminen oppii jossain määrin antamaan joustoa tosiasioille. Jos ihminen sen sijaan on rationalisti joka arvostaa koherenttiutta saattaa riskinä olla juuri se että tajutaan miten oma lempiteoria on uhattuna. Ja näin syntyy koherentti ad hoc -maailma jossa tosiasioille ei jousteta. Itse asiassa  tässä kohden onkin jännittävää että älykkyyden psykometriaa on tehty paljon. Ja moni ymmärtää älykkyydestä ja fiksuudesta sen että tämä ihminen olisi luotettava ja osaisi erottaa totuuden epätodesta. Monesti käy kuitenkin juuri päin vastoin. Korkea älykkyysosamäärä nimittäin, aivan tunnetusti, korreloi sekä valehtelemisen että bullshittiin uskomisen kanssa ; Älykkäitä ihmisiä saadaan siksi huijattua muita enemmän esimerkiksi talousasioissa. Nämä useille epäintuitiiviset asiat eivät ole kuitenkaan kovin yllättäviä kun muistetaan että älykäs ihminen osaa suojata omaa teoriaansa ovelasti näppärin ad hoc -saivarteluin.

Konservativismissa olevia jännitteitä.

Oleellisinta olisi löytää jonkinlainen keskitie. Esimerkiksi miettiä miten ristiriidoista voidaan oppia. Otan tästä esimerkiksi konservatiiviuden. Ihan sen vuoksi että lasken itseni sellaiseksi. Olen aikaisemmin moittinut konservatiiveja ns. "Asimov -taudista". Eli siitä että he ajattelevat että kaikki oleellinen on keksitty. Tässä ajatellaan sitä mikä on toiminut aikaisemmin ja keskitytään keskiarvoihin. Tätä korostamaan voidaan saada ne ihmiset jotka selittävät elämänohjeeksi sen että "käy gradusi loppuun ja hae töitä. Niin saat hyvän viran johon mennä ja kaikki käy hyvin". Tämä on varmasti toiminut 1960 -luvulla erinomaisesti. Ja näitä hokevat ihmiset eivät ymmärrä että maailma on muuttunut kun taas he itse eivät. He ovat elämänkokeneita, mutta lähinnä sillä irrelevantilla tavalla että he ovat olleet pitkän aikaa elossa. He eivät ole usein joutuneet hakemaan uuteen työhön. (Ja jos he joutuvat ja kohtaavat vaikeuksia tämä on helppo selittää ageismilla, vanhempien ihmisten sortamisena. Joka on aivan varmasti totta. Mutta ei  niin vahvasti kuin voisi luulla.)

Moni minun ikäiseni konservatiivi on tiedostanut tämän. Heille tässä on jopa jonkinlaista kusetetuksi tulemisen tunnetta. Ja osa syyttää tästä "hyysäyskulttuuria". Onkin totta että yleiseen peruskoulutukseen panostaminen on jotain jota voi odottaa niiltä "kommareilta" jotka kannattavat säätykiertoa. (Mutta kyllä kaltaiseni konservatiivisesti sävyttynyt meritokratian kannattaja on sitä mieltä että syntyperä ja vanhempien kyky maksaa yliopistomaksut ei ole mikään tehokas tie yhteiskunnan hyvinvointiin.) Ja yleinen pärjääminen ja optimismi on ollyt "hyysäyskulttuurissa" hyvinkin vallitsevaa. Kulttuurissa jossa ei ole syyllisiä vaan pahantekijätkin ovat lempeästi uhreja on ollut luontevaa luoda valoisaa tulevaisuutta. Utopia -ajattelu on "vähintään jossain määrin" vasemmistolaisintellektuellismiin sopivaa. (Joka taas kaltaiselleni kyyniselle sialle maistuu tyylipuhtaalta kusetukselta, jota levittävä joko valehtelee tai on idiootti.)

Tämä huomio siitä että perinteinen ja hyväksi havaittu toiminto ei pelaa nykytyöyhteisössä kertoo että "perinne" ei kuitenkaan ole kovin hyvä vedottava asia. Konservatiiviuden perusteemana on aina jossain määrin juuri se että toimintatavat kiteytyvät perinteisiin. Tässä mielessä on hyvä huomata että "ennenkin on toiminut" ei muissakaan kysymyksissä ole yhtä ilmiselvä kuin voisi luulla. "Ei pidä korjata jotain joka ei ole rikki" ei ole tässä mielessä kovin tehokas ajattelutapa. Koska kun yhteiskunnassa asiat muuttuvat, niin voidaan olla varmoja että toimintakonteksti muuttuu. Tämänlaisia iskulauseita on helppoa heitellä, koska ne ovat vakuuttavia mutta kuitenkin niin abstraktisti yhteiskunnallisiin asioihin liittyviä. (Yhteiskunnan deterministisesti säädelty koneistovertaus on toki klassisen Asimov -taudin oire sekin.)

Kuten halveksittava ekoterroristi Kaczynski asiaa tiivisti, konservatiivien ongelmana on se että he usein kannattavat yritteliäisyyttä ja uutta teknologiaa. Joka muuttaa infrastruktuuria ja asioiden tapahtumisyhteyksiä. Joka taas uhkaa perinteisiä toimintatapoja ja asenteita. Työmarkkinoiden muutos on tästä mainio esimerkki. Monella konservatiivilla onkin tässä ollut "joustoa tosiasioihin nähden". Ja joukosta löytyykin "uusluddiitteja" jotka esimerkiksi katsovat että työ voi loppua teknologian kehittymisen vuoksi. (Minustakin mahdollisuus ja aihe on tärkeä ja kysymykseen pitää vähintään vastata.)

Näiden jännitteiden perusongelmana voi olla häiriintyminen. Siis jokin jossa ongelma joka tyystin kiistetään, koetaan uhaksi konservatiiviudelle ja aletaan debatoimaan itse jännitteen relevanttiutta vastaan, tai sitten jännite myönnetään mutta se muotoillaan pseudo-ongelmaksi muutamalla asiaankuuluvalla ad hoc -oletuksella. Itselleni kaikki nämä edellämainitut keinot ovat irrelevantteja koska se mikä ratkaisee ei ole koherenssi vaan parsimonia. Siksi asioista olisi enemmänkin otettava opiksi.

Miten tätä voisi fiksailla?

Nassim Taleb on "antihauraassa" lähestynyt samoja ongelmia sitä kautta että hän on etsiskellyt syitä sille miksi taantuma on lähtenyt vellomaan. (Tämä kirja on siitä hauska että se varmasti viehättää osaltaan konservatiiveja. Perinteiden lataama pragmaattinen viisaus saa kehuja ja keskushallintoa epäillään ja luotetaan paikalliseen päätöksentekoon. Joka taas on konservatiiviuteen sidoksissa. Tosin muu aineisto sitten varmasti ärsyttää koska se näyttää miten tyylipuhdas konservatiivinen ajattelutapa ei toimi.)

Konkurssien kohdalla Taleb näkee syynä ensi sijassa liian suuren koon ja tähän liittyvän toiminnan rationalisoinnin. Suuri koko ja tehokkuusajattelu johtavat helposti kohteisiin jotka ovat sekä "liian suuria kaatumaan" että "hauraita" siinä mielessä että niissä voi olla jokin osa jonka muutos yhteiskunnassa johtaa niiden tuhoutumiseen.

Syynä on se, että jos systeemiä rationalisoidaan se usein tarkoittaa;
1: Kadunmiehen silmissä sitä käsittämätöntä tilannetta jossa yritys potkii työntekijöitä pois vaikka yritys tuottaa voittoa. Pörssipelien ohjaamassa talousmaailmassa voitto ei ole kuitenkaan yhtä oleellinen asia kuin odotus tulevista voitoista. Ja tämä vaatii voittojen sijaan kasvua. Ja kun toimintaa rationalisoidaan siitä tehdään täsmällistä ja systemaattista. Ja jossain vaiheessa on välttämätöntä että tämä johtaa siihen että tosiasiassa yritys myy tehokkuuden nimissä sattumankestoaan. Jossain vaihessa laiskat työntekijät on potkittu pois. (Tämä ongelma on onneksi ymmärretty työpaikalla jossa olen töissä. Siellä projekteissa on aina hieman löysää ja tulosta tehdään aina hieman tarpeettoman paljon. Syynä on se että sitten jos tapahtuu jokin katastrofi, projekti ei kaadu vaan sitä voidaan paikkailla lennosta. Tätä ei voi tehdä jos jokainen tekee jo valmiiksi maksimitehokkuutta mononkuvanpelko persiessä. Ja meidän alallamme sattumaa on väistämättä paljon. Markkinatutkimuksissa ryhmäkoot ovat maltillisen kokoisia joten esimerkiksi flunssa-aalto saattaa romauttaa rekrytoitujen ryhmien jäsenmäärät viimeisenä päivänä.)
2: Keskusjohtoa tehdään usein koska halutaan säästää byrokratiassa. Tämä johtaa siihen että asioita säädetään keskitetysti. Tämä johtaa siihen että joustavuutta paikallisiin olosuhteisiin jätetään helposti tekemättä. Ja toisaalta näiden muutokset ovat vaikeampia koska asiat on päätetty jossain ylempänä. Näin tilanteisiin reagointi hidastuu tai on jopa olematonta. Sillä jos joustavuutta lisätään se vaatisi lisää byrokraattista päätöksentekoa lähemmäs perustyöntekoa ja se söisi tehot byrokratian keskittämiseltä.
3: Suuri koko tuo uusia ongelmia. Esimerkiksi jos on yksi suuri keskusvarasto sen palaminen johtaa suurempaa kokonaistuhoon kuin hajautetummat varastot. Olisi todella epätodennäköistä että ne kaikki palaisivat kerralla. Joten tulipalosta tulee enemmän "pienen tuhon sijaan valtava kertatuho".
4: Lisäksi suuret yksiköt johtavat omituisiin tilanteisiin. "Liian suuri kaatumaan" -yritykset tuottavat kaatuessaan usein tajuttomia tappioita. Jos esimerkiksi pienet paikalliset liikkeet korvataan megamarketilla, se johtaa työllisyystilanteen oleelliseen muuttumiseen. Ei välttämättä siten että kauppiaat eivät uudelleentyöllistyisi megamarketissa. Vaan siten että liikkeiden konkurssista tulee isosa yksikössä vakava totaalituho. Perinteisessä tilanteessa jokunen pieni liike menee konkurssiin toistuvasti, mutta vain harvoin joka ikinen liike menisi konkurssiin. Suuressa kauppakeskuksessa itse liiketila on jätti-investointi. Ja kaikki ovat sitoutuneet tähän. Kun tämänlainen paikka menee konkurssiin, se aikaansaa valtavan vahingon ympäristöön. Lisäksi tämänlainen suuri tuho iskee myös megamarketin liittolaisiin. Näin ollen yhteiskunnan tasolla voikin olla niin että joudutaan syytämään hirveästi rahaa siihen että "liian suuri kaatumaan" ei kaatuisi. Sillä tuhoutuminen veisi vielä enemmän rahaa ja johtaisi vielä suurempaan persnettoon.

Kaiken kaikkiaan tässä taustalla on runsaasti sitä samaa henkeä mitä löytyy Jukka Hankamäeltä ; "älä osta sen firman osakkeita, joka rakentaa uuden pääkonttorin". (Aihe on ollut minustakin tärkeä ja kiinnostava.) Eikä liene yllätys että en luota ihmisiin, heidän älyynsä tai hyväntahtoisuuteensa. Joten perustaa suuriin ja toimiviin keskushallintoihin on vaikeaa luoda. Se että joku todella voisi ymmärtää syvästi kaiken ja hallita ja kontrolloida yhteiskuntaa on mahdotonta. En luota siihen edes jalostusohjelmissa. (Salaliittoteoriat ovat minusta lähtökohtaisesti naurettavia. Sillä niissä luotetaan että maailma on keskusohjattua ja joku suunnittelee tämän kaiken. Ei niihin voi sanoa muuta kuin että elämä on ensikertalaisten tumpeloiden käsissä. Axel Oxenstiernan sanoin "An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur." ~ poikaseni, kunpa tietäisit miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan.) Ja näin ollen olenkin hyvin samaa mieltä Talebin ajatuksen kanssa. Hän ajaa pienempiä kontrolliyhtymiä - suosittujen fuusioiden tai kuntaliitosten sijasta.

Mutta fiksailisin Talebiakin.

Näkisin että Talebin ongelmana on se, että hän ajattelee liiaksi yhden taikaluotinsa kautta. Voisin nimittäin tarttua Talebin ajatukseen evoluutionäkökulmasta. Yhteys ei ole typerä monestakaan syystä. Taloustieteen ja evoluution välillä on ollut yhtäläisyyksiä aivan alusta lähtien. Malthusin talousteorialla on ollut inspiraatiovoimaa evoluutioteorian kehittymisessä. Ja Talebkin puhuu siitä miten epäonnistumiset karsivat typeryyksiä. Ja viittaa muutenkin kehittymiseen tavalla joka vihjaa alkeelliseen evoluutiovertaukseen jonkinlaisena lukeneisuuden osoituksena.

Ja analogia toimii jossain määrin. Esimerkiksi Talebin ajatuksia voi saada valaistua evoluution ystäville tutulla tavalla. NImittäin jos evoluutio otetaan esiin ja ajatellaan että sukupuutto ja konkurssi olisivat vähän kuin toistensa sukulaisia, niin voidaan huomata että moni "eugeeniikan ystävä" ja "rodunjalostaja" tekee saman virheen mistä Taleb moittii taloustieteilijöitä. Nimittäin tehokkuus vertautuu varsin hyvin siihen mitä moni eugeniikkaa haikaileva hakee. Mutta sukupuutonkestävyys toimii hajonnalla. Mitä suurempi variaatio populaatiossa on, sitä vaikeampaa on tuottaa katastrofia jonka laajuudesta todettaisiin että "eikä yksikään pelastunut". Tämä on tuttu ongelma muurahaisyhteisöissä joissa pesä on itsessään hyvin funktionaalinen, mutta koska muurahaiset ovat geneettiseltä variaatioltaan minimaalisia voi sienitauti tai loinen pyyhkäistä koko pesän. Sama ongelma on toki tuttua myös maataloudessa. (Suurin osa geenimanipulointiin liitetyistä ongelmista, kuten koloradonkuoriaiset ja vastaavat johtuvat monoviljelystä, vuoroviljelyn puutteesta ja muusta ns. tehomaataloudesta. Variaation puute, ei geenialleelien syntytapa on se ratkaiseva asia.)

Mutta jos me mietimme asiaa tarkemmin, voimme muistaa konseptin joka kehittämisessä Eric Pianka on näytellyt tärkeää osaa. Hän nimittäin kehitti ekologiassa keskeisen ajatuksen K -strategiasta ja r-strategiasta. (Ekologia taas on evoluution ymmärtämisen kannalta aika keskeinen ala.) Ja niitä molempia yhdistää se että ne ovat omalla tavallaan erinomaisia strategioita. Ja niitä erottaa se että ne ovat hyvin erilaisia strategioita. Niistä molemmat ovat oikeita strategioita, mutta niiden ratkaisutavat eroavat toisistaan syvästi. Niin syvästi että "erilaisten taikaluotien ystävää" se voisi äimistyttää.

Talebin ongelmana tässä kohden onkin se, että hän korostaa taantumaa ja konkurssia. Hänen päästrategiansa on minimoida konkursseja, taata varma pärjääminen. Hajauttaminen, pienet yksiköt ja satunnaisuudenkesto ja vastaava ovat tässä taatusti hyviä kikkoja. Mutta tämän esittäminen päästrategiaksi on hieman sama kuin selittäisi että evolutiivisesti kannattavaa olisi vain harjoittaa r -strategiaa. Ja nimenomaan r-strategiaa

Jos mietimme taloudellista vakautta voimme ilahtua siitä että K ja r -strategiat tarjoavat taustalle peruskäsitteeksi eliöyhteisön vakavuuden eli stabiliteetin. Tämä tarkoittaa sitä miten hyvin populaatio tai eliöyhteisö kestää erilaisia ympäristötekijöiden muutoksia. Tässä kohden olennaisena on elinympäristön vakaus.
1: Kun olosuhteet ovat vakaat, syntyy helposti erikoistuneita lajeja jotka käyttävät yhtä tiettyä ekologista lokeroa. Tämä vähentää lajien välistä kilpailua ja johtaa esimerkiksi sademetsien lajikirjoon. Lajit ovat liitoksissa toisiinsa ja ne ovat yleensä spesialisteja. Kun tätä jatkuu kauan (määritelmä vakaalle elinympäristölle) seurauksena yleensä se että eläinkantojen tiheydet ovat kantokyvyn maksimin lähellä. Tälläisessä ympäristössä ylenmääräinen lisääntyminen ei ole hyvä strategia. Ja siksi tässä tilanteessa sovelletaan K -strategiaa. (Virallisesti K viittaa ympäristön kantokykyyn. Itse muistan strategian nyrkkisäännöllä "K unnollinen" ja "r enttu" -strategiat. Helpompi muistaa sekä termi että sen sisältö.) K -strategiassa suositaan suurta kokoa. Jälkeläisiä tuotetaan vähän ja niihin panostetaan. Jälkeläiset kestävät heikommin kuolemisia koska jälkeläisiä ei ole ylenmäärin. "Laatua määrän sijasta". Tämänlaisessa ympäristössä ongelma on se että jos ympäristöä muutetaan moni laji ajautuu sukupuuttoon.
2: Sen sijaan epävakaassa ympäristössä lajisto koostuu generalisteista. Ekologiset lokerot ovat leveitä. On kyettävä mukautumaan. Koska ympäristö muuttuu on oltava opportunistinen. Tällöin panostetaan jälkeläisten määrään ja luotetaan siihen että suuri variaatio ja mukautuvuus ja suuri jälkeläismäärä johtaa siihen että edes jokin jää henkiin seuraavan sukupolven lisääntymispurskausta varten. Yksittäiseen jälkeläiseen ei kannata panostaa koska tässä laitettaisiin liiaksi "kaikki munat samaan koriin". Näin esimerkiksi monet autiomaan kasvit tulevat toimeen satunnaisten sadeaaltojen ja vaihtelevien ja epäsäännöllisten kannanvaihteluiden kanssa.

Tätä kautta on ymmärrettävissä miksi niitä suuria yrityksiä kasvaa hyvinvoinnin ja vakaana aikana ; Suuruus tuottaa pysyviin olosuhteisiin sopivaa vakautta ja kestävyyttä. Siksi pienet opportunistit tallautuvat jalkoihin. Spesialismi ja erikoistaitojen osaaminen on jotain johon voidaan panostaa, sillä voidaan luottaa että se työläs harjoitteluaika ei mene luultavasti hukkaan. Jos on spesialisti "ja tämä ala lakkaa olemasta", niin siinä on niskassa vain opintovelat ja lähtötila muihin töihin on sama kuin sillä tyypillä joka meni amikseen ja joka teininä kulutti aikansa viinanjuomiseen ja tupakointiin. (Joka epäonnistuneesta spesialistista varmasti muistuttaa siitä että kannattaa ryypätä nuorena kun vielä voi.) Samalla korostuu se että konkurssitila ja taantuma todellakin muuntaa ympäristöä ja johtaa tuloksiin tavalla joka on Talebin ajatuksista hyvinkin tuttuja. (Tosin tässä on se riski että "liian älykästä" hämää analogioiden osuvuus ja se miten mieli sovittaa tosiasiat ad hoc hienoihin teorioihin. Koska juuri tämä on se riski joka älykkyydessä on.)

Mutta kun mietimme Talebin keskeisiä ajatuksia, kuten virheistä oppimista ja kehittymistä jossa kokeilevat insinöörit kikkailevat ja kokeilevat meidät kohti yhä parempaa maailmaa, ollaan tilanteessa jossa se mitä insinöörit tekevät on se, että he tuottavat yhä hienostuneempia ja tätä kautta spesifimpiä laitteita. Jotka kuitenkin muuttavat elinympäristöä. Näiden välillä on jännite. Ja tämä johtaa siihen että luultavasti mitään yhtä taikaluotia ei edes ole. Vakaissa ja eiedistyvissä yhteisöissä perinteillä on suurempi arvo. Mutta jos yhteiskunta muuttuu, niin sitä ontommaksi "älä korjaa jotain joka ei ole rikki" on. Mutta toisaalta korjaileminen opportunismia ja laajakirjoisuutta vaativassa tilanteessa haiskahtaa uuden spesialistin kuoriutumiselta.

Erikoisinta tässä on kuitenkin se, että perinteiset konservatiivien hyveet ovat yleensä konformistisia ja muutosvastarintaisia. Ja niissä todellakin vastustetaan ahneutta ja opportunismia. Niissä suojellaan vakautta ja järjestelmiä. Toisaalta taas liberaaleja kutsutaan rentuiksi ja he itse kunnioittavat joustavuutta ja maailman satunnaisuutta ja erilaisten vaihtoehtojen kanssa kikkailua. Ja vallankumouksia ja muutoksia. Kenties tämä vihjaa siitä miten molemmissa päissä poliittista linjamaa on enemmän järkeä kuin oikein kukaan - niin konservatiivien kuin liberaalienkaan puolella - oikein haluaisi myöntää. Mutta kuten moni tietää, strategia on jotain joka ei ole "absoluuttisesti oikeampi" vaan "oikeampi tilanteessa". Tässä huomiossa on sitten kaksi erikoista seurausta joita juuri kukaan ei intuitiivisesti näytä oivaltavan:
1: Konservatiivit ovat kenties yhteiskunnan vakauden ja pysyvän vauraudenkin takana, mutta he ovat potentiaalinen uhka sen olemassaololle. Mikään moraalikato ei uhkaa tuholla yhtä kaikenkattavasti kuin järjestäytynyt perinteistä oppimisesta byrokratisoitunut ja säädelty yhteiskunta. Liberaali ja kokeileva yhteiskunta taas ei johda taitaviin spesialisteihin vaan keskittyy yhteiskunnan säilymiseen.
2: Konservativismi on jotain joka ei ole parasta sodissa ja konflikteissa. Konkurssikypsän yhtiön ei kannata hakea voimaa fuusioista. Hyvinä aikoina pitäisi fuusioitua jos on fuusioituakseen ja yhteiksunnalle parasta olisi että huonoina aikoina yritettäisiin monialaistua ja vältettäisiin liittoumia.
3: Konservatiivien perusongelman näyttää olevan keskiarvojen tuijottaminen ja ajatus siitä että menneisyydessä tehdyt kokeilut ovat varmin keino toimia. Talebkin moittii monia yrityksiä siitä että he huomioivat vain ongelmia jotka on jo kohdattu. Hän kuvaa tätä "kalkkunaongelmaksi" viitaten klassiseen vertaukseen jossa kalkkuna saa isännältä siemeniä joka päivä. Paitsi sinä jona saa kirveestä. Kalkkuna oppii menneisyydestä mutta tulee hauraaksi. Asimov -tauti onkin jotain joka liittyy vahvasti juuri konservatiiviseen perinteisiin nojautumiseen. (Joka on itse asiassa perimmiltään "käytännön byrokratioitumista ilman paperivuoria". Sitä ei vain mielletä tämänlaiseksi koska byrokratia on konnotaatioiltaan negatiivista kun taas perinteet ovat henkistä ja hienoa ja vakaata kulttuuria.)
+: Mutta voi tietysti olla että minä olen vaan kompastunut omaan nokkeluuteeni. Itse tosin luotan että olen tässä kohden aivan riittävän tyhmä.

Release the beast!

"Deadpool" -elokuva on ollut iäisyysprojekteja. Tekemistä ja valmistumista on kuvannut käsite "lykkääntyminen". Tällä hetkellä elokuva on valmis, mutta se ei ole saanut "vihreää valoa". Ei siis ole täysin varmaa siitä julkaistaanko tätä. Ja suoraan sanoen ; Koska kyseessä on Deadpool, syitä voi olla kaksi.
1: Floppaavan roskan torjunta. Supersankarielokuvista on usein tehty hengettömiä. Esimerkiksi "Ghost Rider" -elokuvassa elokuva tiivistyy lähinnä erikoistehosteiksi, joissa sarjakuvan henki korvattiin sarjakuvan cool -efekteillä : Sillä että liekehtivä pääkallo ajaa palavalla moottoripyörällä. Ja fanit vihasivat tätä.Tällöin elokuvassa ei ole henkeä. Deadpool on konseptina helposti pilattava ; Ilman asiaankuuluvaa rakkautta tämä hahmo latistuu huonoiksi vitseiksi ja lieväksi tehosteväkivallaksi. Lopputuloksena on yksiulotteinen tarina jossa yksiulotteinen hahmo alentaa rimaa jopa siitä ryönästä mitä joskus on kutsuttu supersankarielokuviksi. (Eikä asiallisemmalla nimellä kuten rikos ihmisyyttä ja ennen kaikkea nörttikuntaa vastaan!) Deadpoolista jää tällöin jäljelle vain kikkelivitsit ja todella omituinen väkivalta. Ja ikärajojen vuoksi väkivallan graafisuudesta todennäköisesti leikataan oleelliset palat pois.
2: Huonosti kaupaksi käyvän teoksen välttäminen. Tämä on Deadpoolin kohdalla lähes sama kuin autenttisen teoksen tekeminen. Oikein tehtynä Deadpool on yksinkertaisesti valtava riski. Elokuva joka käsittelee syöpään kuolevaa traumatisoitunutta miestä jonka ainut responsiivinen flirtinkohde on kuolema, joka elää elämää jossa ainut lohtu tässä harhojen ja syvän itsetiedostuksen sävyttämässä kurimuksessa ovat väkivalta ja kikkelivitsit.. Tätä ei yksinkertaisesti voi näyttää kulutustietoisille ihmisille. (Deadpool on oikeasti yllättävän oivaltava ja älyllinen ja jopa järkevällä tavalla kriittinen. Hieman kuten "South Park" parhaimmillaan, mutta omituisemmalla huumorilla.)

Deadpool onkin jotain jossa kenties kulminoituu pahimmat supersankarigenren ongelmat ja haasteet. Tässä elokuvassa olisikin mahdollisuus tehdä se, mitä tieteisfantasialle on tehty kauan aikaa sitten. Tässä elokuvassa olisi mahdollisuus tehdä se, mitä Nolan alusti ja yritti. Mutta todennäköisemmin elokuvassa on valittu "helppo tie" ja elokuva on parhaimmillaan "X -menien" toisinto. Ja pahimmillaan "Batman forever" (elokuva jonka nimi on luultavasti syntynyt siitä tunteesta jonka kokee kun elokuvan laittaa päälle).

Tieteisfantasiassa on tavallisesti jaoteltu pintakulttuurillinen kioskiroska vakavasti otettavista suuntauksista. Esimerkiksi Asimov esitti että koko genren perusideana olisi käsitellä tieteen ja teknologian aikaansaamia muutoksia ihmisenä elämiseen. Tämä on syvällisempää kuin materiaali jossa sädepyssyin uhaten UFO -ukkelit käskevät viemään johtajansa luo.

Nähdäkseni vakavassa tieteisfantasiassa on kysymys joko (a) älyllisestä teoksesta joka on kriittinen ja analyyttinen tai (b) sitten tieteisfantasian tulee kannustaa uneksimiseen ja ihmettelyyn. ; Wellsin teokset edustavat hänestä tyyppiesimerkkiä ensimmäisestä ja Burroughsin tieteisfantasiat jälkimmäistä.

Tässä toki usein ajatellaan että jakolinja matalaan ja korkeaan tieteisfantasiaan olisi siinä että Wells edustaa älykästä intellektuellia iloa tarjoavaa kirjallisuutta kun taas Burroughsin tarjoama emotionaalinen seikkailuhuttu olisi matalaa viihdettä. Mutta en tässä luokittele laatua yhtä tiukasti. Sillä nähdäkseni tieteiskirjallisuuteen liittyy niin paljon sellaista ainesta jossa ei ole analyysiä eikä uneksimista. Tämä tarjoaa lähinnä erikoistehosteiksi latistuvaa klisettä. Jonkinlaista konventionaalista pukudraamaa, jossa ei tavallaan ole kysymys tieteisfantasiasta vaan vanhanaikaisesta taikuudesta jossa poppakonstit ja pakanajumalat on vain vaihdettu sädepistooliin ja teknologiseen laatikkoon jossa painetaan nappia. ; Näissä "mielikuvitus" tarkoittaa yllättävyyttä joka rakennetaan siten että juonenkäänteen tarjoaa laite joka on jonkinlainen deus ex machina. Ihmettelyn sijasta kyseessä on demonstraatio joka latistuu juonen sijasta erikoistehosteeksi.

Jostain syystä supersankarigenrelle ei ole tehty vastaavaa jaottelua ja edistystä. Nähdäkseni erot eivät kuitenkaan ole niin suuria. Tieteisfantasia tuo efektit laitteilla ja vierailla sivilisaatioilla, supersankarigenre hahmojen ominaisuuksilla ja vieraantumisella. Ulkoinen syy muutokseen tarjoaa tietysti yhteiskunnallista kulmaa ja näin skifi ikään kuin taipuu luontevammin käsittelemään suuria yhteisöjä, yhteiskuntia ja valtakuntien tasoisia massivisen eeppisiä skaaloja. Supersankarit käsittelevät kuitenkin vastaavasti helpommin ihmisyyttä. Ja kun viimeksi tarkistin, niin tämäkin oli tärkeä ja varsin eeppinen asia. Jossa ei ainakaan lähtökohtaisesti puutu syvyyttä ja substanssia.

Siksi minä toivon että "Deadpool" on tehty hyvin ja että se julkaistaan. Mutta oikeati tiedän, että jos se julkaistaan se on todennäköisesti tehty huonosti.

Free Wily

"You forget, Megaman. Robots cannot harm humans..."
(Dr. Wily, "Megaman 7")

Teknologiaa pidetään usein uhkana. "Terminator" -elokuvissa robotit nähdään ihmiskunnan tuhoavana voimana. Teknologian kohdalla onkin oleellista tiedostaa, että koneiden suunnittelussa on otettava huomioon myös eettiset puolet. Siksi robotiikkaan on keksitty erilaisia rajoitteita.

Kenties tunnetuin esimerkki tästä on Asimovin robotiikkaan liittyvät lait. Hän käytti niitä monissa teoksissaan, kuuluisin näistä lienee elokuvasovitukseksikin taipunut "I, Robot". Säännöt kuuluvat seuraavasti:
§1 Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan.
§2 Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi milloin ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa.
§3 Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen eikä toisen pääsäännön kanssa.

Nämä säännöt on otettu vakavasti. Ja niihin viitataan myös kirjallisuudessa. Terry Pratchett viittaa siihen parodisesti "Posti Kulkee" ("Going Postal") teoksessaan. Siinä golem jahtaa Moist von Lipwigiä, joka korostaa että golemit eivät voi vahingoittaa ihmisiä. Golem kertoo poikkeuslaista, joka koskee tiettyjen tarkasti määriteltyjen auktoriteettien antamia käskyjä. Auki jää, onko tämä tyhjää uhkailua vai ei.

Ajatus siitä että robotit ohjelmoitaisiin siten, että ne eivät voi vahingoittaa ihmisiä on hyvin vahva kulttuurissamme. Tämä on varmasti jonkinlainen kompromissi sen kanssa, että yhteiskuntamme on äärimmäisen teknologinen, että kulttuurillamme on vakava suhde maailmanloppuun ja tuomionpäivän katastrofeihin. Asimovin sääntöjen antamat rajoitteet ovat tässä mielessä paitsi pragmaattista suunnittelua, myös eksistentiaalinen ratkaisu. (Etenkin vielä kun robottiteknologia ja tekoäly ovat vielä varsin yksinkertaisia.)

On kuitenkin yksi poikkeus. Ja se on Megaman.

"I am more than a robot. Die Wily."
(Megaman, "Megaman 7")

Megaman -pelisarjassa on esillä klassinen teknologiatuhon pelko. Paha tohtori Wily omistaa tappajarobotteja. Hän on tarinoissa esiintyvä kliseinen paha tohtori, hullu tiedemies. Wilyn normaalina strategiana on yleensä manipuloida joku tekemään pahoja tekoja puolestaan ja niin Wily paljastuu takapiruksi vasta varsin pitkällä kussakin pelissä. Mutta tiedämme, että tämä saksalaistaustainen tiedemies on pohjimmiltaan se suurin syyllinen. (Wily on syyllinen jopa varmemmin kuin Sherlock Holmesissa jossa on tervettä arvata, että jossain vaiheessa vastaan tulee Moriarty.)

Niitä vastaan tarvitaan pelastajasankari. Ja tämä on megaman, mies joka on puoliksi robotti - ja toiseltakin puoleltaan robotti. Hyvä tohtori Light, joka on pasifisti, on ohjelmoinut Megamanin (nimeltään Rock) ja hänen sisarensa (nimeltään Roll). Hän on siis hyvä tohtori, yhtä lempeä kuin Tohtori Sykerö.

Mutta jos pelimaailmaa katsotaan tarkemmin, Megamanin origin storyssa on miettitävä kuka ja mikä on Proto Man. Se on Lightin ohjelmoima prototyyppi, ja käytännössä Rockin ja Rollin isoveli. (Näen tässä kyllä jonkin vitsin, mutta en nyt jaksa.) Protomanin ideana on se, että se on ensimmäinen autonominen tekoäly. Proto Man oli autonominen ja sen energiajärjestelmässä oli puutteita. Hän meni Wilyn pakeille ja sai voimanlähteekseen atomienergian, joka tässäkin sarjassa on ikään kuin epäeettinen tapa hoitaa energiataloutta. Ja näin Proto Man oli pitkään Wilyn liittolainen. Tästä seuraa kaksi alakohtaa;
1: Myös Megaman on autonominen robotti. Ja tämä on tärkeää. Olen jo laittanut esille kaksi lausetta, jotka ovat keskustelusta jota Megaman ja Wily käyvät Wilyn tappion jälkeen. Megaman uhkaa tappaa Wilyn. Wily vetoaa robotiikan lakeihin, mutta Megaman on autonominen robotti. Joten hän voi siitä huolimatta yrittää tappaa Wilyn. Itse asiassa Wily pelastuu sattumalta ja Megamanin intentio olla tappamatta ihmistä ei ole se, jonka vuoksi Megaman 8 tapahtuu.
2: Wilyä ei itse asiassa kuvata kovin kompetenttina tiedemiehenä. Hänen yleinen strategiansa on juuri se mitä hän teki Proto Manin kanssa. Wilyn robottiarmeijan taakse näytetäänkin vanhentuneiden robottien uudelleenohjelmointi. Hän siis muokkaa tohtori Lightin teknologiaa.

Jos katsotaan mitä tohtori Light teki RIT:ssä. Wily ja Light kävivät koulua samanaikaisesti. Lightillä oli innovatiivinen ajatus joka ei miellyttänyt hänen kollegoitaan. Itse asiassa Megaman X -sarjan ideana on se, että sankari on tohtori Lightin ohjelmoima robotti joka on laitettu säilöön odottamaan aikaa joka olisi suvaitsevaisempi. On hyvä miettiä mitä tämä suvaitsevaisuus koskee. Kyseessä on suvaitsevaisuus robottien autonomisuutta kohtaan. Lightin tekee menestyksekkääksi juuri se, että hän nojaa yhteen innovaatioon. Siihen, että hän loi ihmismäisiä robotteja jotka kykenevät toimimaan joustavasti ja älykkäästi juuri sen takia että ne ovat ihmisenkaltaisia. Niillä on vapaa tahto. ; Konkreettisesti Lightin autonomisuus on juuri sitä että perinteinen Asimovin tyylinen robottien säätely on jätetty syrjään. Selvästi Wily tuntee klassisen robottietiikan koska hän vetoaa niihin säilyttääkseen henkiriepunsa. Ja selvästi Megamania ei rajoita tämänlainen kaavoihin kangistunut Asimov-jeesustelu.

Suurin osa roboteista on tietysti kuten tavalliset ihmiset, onhan niiden mallinakin ihminen. Terminatorhyökkäys tuleekin siksi ikään kuin "sivustasta". Autonomiset robotit kun nojaavat selvästi enemmän johonkin jota biologiassa kutsuttaisiin homeostasiaksi. Ne välittävät omasta hengissäselviämisestään. Light kutsuu tätä individualismiksi, ja yksilölliseksi merkitykseksi, jotka hän liittää robotteihinsa.

Toki tämä oli tärkeä myös Asimovilla, mutta Light on selvästi muuttanut sääntöjen prioriteettijärjestystä. Siksi Proto Manilla on ollut ihan oikea hätä. Sen energialähteen heikkous on samantapainen ongelma kuin sydänvika ihmisellä. Tottakai hädässä ottaa vaikka ydinenergiavirtalähteen, koska sen avulla selviää elossa. Samoin Wily nappaa puolelleen robotteja jotka ovat ylittäneet käyttöikänsä. Niitä odottaa romuttamo. ; Näin ollen Megamanin robotit tulevat pahoiksi samasta syystä kuin moni ihminenkin ryhtyy epätoivoisissa tilanteissa epätoivoisiin tekoihin. ~ Tämä näytetään konkreettisesti "Mega Man 9":ssä, jossa Wily sanoo autonomisille roboteille seuraavaa "Reached some arbitrary expiration day doesn't mean you should be scrapped!" Robotit kertovat aivan suoraan, että he haluavat olla avuksi ja pyytävät Wilyltä korjausapua. "Of course. Perhaps you're right. We still want to be of use to people. Can you repair us?" Wily suostuu "I'd be glad to. You're in good hands with me."

Näin ollen on huomattava, että meillä on intentioiltaan hyvä tohtori Light, jonka menestyksen vuoksi valtava määrä yhteiskunnassa pyörivistä roboteista on autonomisia. Ja meillä on intentioiltaan paha Wily, jolla ei ole oikeastaan kykyä luoda omia robotteja, vaan joka joutuu ikään kuin turmelemaan robotteja - sopivissa olosuhteissa - saadakseen itselleen liittolaisia. Seurauseetikkona en voi sanoa muuta kuin että vaikka Light onkin selvästi hyvin kompetentti ja luomiskykyinen, hän on eettisesti kyseenalainen. Hän on se jonka virhearvioon perustuu se, että Wily uhkaa tuhota ihmiskunnan ja valloittaa maailman kerran toisensa jälkeen.

Tämä haiskahtaa vahvasti tutulta

"I never cared about justice, and I don't recall ever calling myself a hero. I have always only fought for the people I believe in. I won't hesitate... If an enemy appears in front of me, I will destroy it!"
(Zero, "Mega Man Zero 4")

Tämä on nähdäkseni melko helposti liitettävissä kulttuurissamme vallitseviin arvoihin. Etenkin kristillisiin arvoihin. Jos mietimme kristinuskoa, niin sen mukaan ihminenkin on Älykkäästi Suunniteltu. Ja kuten tohtori Light, on Jumalakin luonut meille vapaan tahdon.

Samoin Saatanaa on kuvattu usein hahmona joka ei luo vaan turmelee. (Ajatus on toki tuttu myös esimerkiksi Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" -teoksessa Melkor, Sauron ja Saruman kuvataan jonain jotka eivät luo uutta vaan turmelevat olemassaoelvaa. Esimerkiksi örkit kuvataan turmellettuina haltioina. Tämä miellyttää monia konservatiivikristittyjä, joille luova pahuus tuntuu vieraalta, paitsi jos kysymys on liberaaleista joiden innovaatiokin on tietysti vain turmellusta. Näin luovuudesta voidaan pitää kiinni ilman että tarvitsisi antaa periksi uudistuksille.)

Itse asiassa Richard Swinburne ja monet muut kristilliset teologit ovat korostaneet että pahan ongelmaan selitykseksi tulee vapaa tahto. Eli vapaa tahto on jotain jonka seurauksena syntyy pahuutta, mutta että vapaasta tahdosta seuraa enemmän hyvää kuin pahaa. ; Itse pidän tohtori Lightiä tässä hyvänä esimerkkinä. Hän demonstroi miksi näin voi olla. Ja samalla korostaa sitä, että kriittinen eetikko saattaa nähdä että mikään kaikkihyvä kaikkivaltias ei toimisi näin. Jossain mielessä pahan ongelman ratkaisu tulee ymmärrettäväksi, mutta samalla jää tilaa sille ajattelulle, että kenties tämä selitys ei olekaan oikeasti selitys vaan seuraussuhteen kertominen. Se, että kuvaa rakenteen joka tuottaa pahaa voi kertoa siitä että tälläisen syy-seurausketjun rakentajassa on vikaa.

Tämänlaisia kysymme nykyajan robotiikassa, joten ei ole turhan omituista kysyä sitä kaiken älykkään suunnittelun kohdalla. Itse asiassa voidaan sanoa jopa niin, että mitä paremmiksi tekoälyt tulevat, sitä tärkeämpää on miettiä Asimovin periaatteiden noudattamista. Sillä sitä pahempia seuraukset voivat olla jos emme mieti.

Kuitenkin samanaikaisesti

"You canceled the self-destruct...You meddling maverick hunter!"
(Wild Jango, "Mega Man X Command Mission")

Jos mietimme kristinuskon etiikkaa, sen ytimessä on se, että meidän tulisi tavallaan olla robotteja toisillemme. Siinä missä evoluutio korostaa homeostaasia, kelpoisuuden kautta, ja sosiaalisuus on sukulaisvalinnan ja symbioosin kaltaisten elementtien kautta helposti sekundäärisessä asemassa, yrittää kristinusko itse asiassa tehdä sitä että autonomisesti valitsisimme noudattavamme Asimovin sääntöjä juuri siinä järjestyksessä kun ne on esitetty. Tästä seuraa altruismia ja jopa uhrautuvaa auttamista.

Näin ollen vapaan tahdon seurauksia halutaan kontrolloida. Joka on itse asiassa likimain sama kuin sanoisi, että vapaan tahdon ongelmat on tiedostettu ja että ne halutaan ottaa huomioon. Vapaa tahto on siis tavallaan kirous, jota tarvitaan syvään eettisyyteen.

Tämä asenne vaatii irtautumista seurausetiikasta ja siirtymistä velvollisuusetiikan tai hyve -etiikan kannattajaksi. Seurauseettisesti tohtori Light on paha. Ja kuten tässä alustin, sama koskee myös kristinuskon Jumalaa. Konsekventialisteille pahan ongelma on ehdottoman relevantti kumous hyvälle ja kaikkivaltiaalle Jumalalle. Hyvät ja pasifistiset tarkoitusperät eivät paina jos huolimattomuus ja ignoranssi odotettavista seurauksista värittävät aktioita. (Aktioita joihin kuuluu kenties robotteja jotka kenties taistelevat ja ovat kenties supereita.)

---

Otsikossa on monta puujalka-alluusiota, samantapaisia huonouksia mitä Megaman -universumi vilisee. Huomaan ne, mutta en jaksa välittää niistä. Kyyninen taputus näille.

Asimov -taudin stereotyyppi ~ eli onko kaikki jo keksitty?

Asimov kirjoitti "Säätiö" -trilogiassaan psykohistorian nimellä kulkevan tieteenalan. Siinä ihmiskuntaa käsiteltiin termodynamiikka -analogialla. ; Inhimillistä käyttäytymistä tutkittiin siinä tavalla jossa käyttäytyminen pelkistyi matemaattisiksi yhtälöiksi. Kirjoissaan Asimov oli esitellyt teknologisia hienouksia ennen niiden ilmestymistä ; Esimerkiksi "Säätiö ja maa" kuvaa digitaalikameran joka välitti valokuvia tietokoneesta toiseen. ; Asimov on sinänsä tärkeä, että termodynamiikka on hyvä ajatus ihmismassojen käsittelyyn. Termodynamiikan ytimessä on se, että jokainen yksittäinen atomi on ikään kuin arvoitus. Kuitenkin niiden satunnaisuudesta nousee tilastollisia trendejä. Ja itse asiassa kun atomeja on pirun monta, niin ennusteista joustaminen on hyvin epätodennäköistä. Tässä tuleekin vastaan sen ongelma ; Keskiarvoon fiksoituminen.

Uuskonservativismia vaivaa jonkinlainen "Asimov -tauti" ; Ihmisryhmät nähdään keskiarvoina ; Massat merkitsevät vain tässä mielessä. Muut asiat jotka heitä kiinnostavat ovat ideologioihin sidotut abstraktiot joilla keskivertoisuustulokset tulkitaan - usein aika jälkikäteen liimatuilla asenteellisilla rationalisoinneilla En kykenisi tekemään lainkaan omaa työtäni tämänlaisella karkealla mekaniikalla ; On selvää, että ilmiöillä on paitsi keskiarvo, yli- ja aliedustukset ja trendit. Niillä on nimittäin myös sellainen asia kuin jakauma ja konteksti. Ihmisten määrä ei ole siksi täysin termodynamiikkaan rinnastettavissa.

Ennen kuin jatketaan tästä pidemmälle, on syytä huomata, että olen itsekin konservatiivi joka katsoo että ihmisryhmissä ideologia ja perimä ja ympäröivä kulttuuripiiri elämänkokemuksineen tuottaa ihmisen. Ihminen on toki kaikkea ja yksilönä jossain määrin arvoitus. Mutta heistä saadaan tilastoista tietoa joka on usein yllättävää ja kertoo yleensä tarinaa siihen suuntaan, että olemme yllättävämpiä kuin alkuun laittamasta "Asimov -taudista" kärsivät konservatiivit näkevät. Mutta että olemme huomattavasti vähemmän yksilöllisiä kuin haluamme itsellemme kertoa. Ja ennen kaikkea ; Kulttuuriryhmät eivät enää ole yhtä kaaoottisia kuin yksilöt.

Näen että "Asimov" -tautiset ovat puoliviisaita viisastelijoita jotka ovat ajattelultaan laiskoja ja stereotyyppisiä. Ja he antavat konservatiiveille huonon nimen. Ja heitä on perkeleen paljon. e, mikä minut erottaa "Asimov" -tautisista on jaettavissa muutamaan pääkohtaan:

"Kaikki on jo kokeiltu" -asenne

Konservativismin ytimessä on kokemusperäinen tieto. Ideana on siis yksinkertaisesti se, että ei voida vain tehdä utopiaa mieleen ja tavoitella sitä ja sitten olettaa että kaikk ikäy hyvin. Konservatiivin ideana on se, että (a) Maalin täytyy olla sopiva ihmisten psykologialle - jos se ei toimi oikeiden ihmisten kanssa, se ei toimi lainkaan. (b) Maalia täytyy tavoitella keinoilla jotka ovat sen saavuttamiselle relevantteja, pelkkä halu, hyvät intentiot ja kova kohkaaminen eivät johda mihinkään hyvään. (c)  On hyvä huomata, jos maalin hyvyydestä huolimatta tulee merkkejä epämiellyttävistä sivuoireista. Ne viittavat siihen että muutos voi olla hyvä purkaa tai sitten on syytä korjata nämä vaikeudet keksimällä uusia innovaatioita.

Hyvin moni konservatiivi katsoo oppia historiasta. "Asimov -tautiset" konservatiivit - jotka ovat usein kristittyjä - eivät oikein osaa ymmärtää historiaa järkevällä ja analyyttisellä tavalla. Otan esimerkiksi ateismiin suhtautumisen. Sama ajatustapa on itse asiassa lähes kaikkia muitakin "vääriksi katsottuja" näkemyksiä kohtaan. Mutta ateismin kohdalla ne on helppo nostaa esille.
1: Niputtaminen. He katsovat että kommunismissa kokeiltiin ateismia. Toki. Mutta siinä kokeiltiin samalla suunnitelmataloutta, diktaturiaa ja montaa muutakin asiaa. Jos yksikin pettää isosti, niin sivutuotteena menee kaikki muutkin. Hyvä empirian periaate olisi löytää vaikutus siten, että on yksi muutos kerrallaan ja verrataan näitä. "Asimov -tautiset" konservatiivit puhuvat mielellään kokemuksesta ja kokeilusta, mutta tosiasiassa ilman empirian periaatteen mukaisia vaikutuskokeiluja, heidän sanomansa ei juurikaan eroa mututuntumalla tehdyistä anekdoottipohjaisista vaihtoehtohoitolaisten maailmankuvailuista.
2: Kontekstittomuus. Tämä ei ole ollenkaan huono tapa katsoa vaikutuksia. Sen ongelmana on vain se, että moni pitää historiaa jonain jossa olisi käytännössä kokeiltu kaikkea ja kaikissa tilanteissa. Tosiasiassa maailma ei kuitenkaan toimi tällä tavalla. ; Esimerkiksi jos mietitään renessanssia katsomassa historiaan. Se voisi nähdä että kristinuskon taipumuksena on joko olla sorrettujen rottien uskonto, tai sitten teokraattien uskonto. Tosiasiassa historia ei ollut kokeillut kaikkia kombinaatioita, ja kristinuskosta löytyi ihan humaaneja kokonaisuuksia.
3: Pelkkien ideologioiden tuijottaminen. Kognitiotieteilijät, psykologit ja kulttuurientutkijat tietävät että ideologioiden määritelmäosuus on varsin merkityksetöntä. Se, mitä ideologia sanoo suoraan ei paina juuri mitään. Esimerkiksi Pascal Boyer korostaa sitä että ideologia on vain teologista korrektiutta ja että käyttäytymisen tasolla ihmiset tulkitsevat asioita varsin cherry pickaillen ja itselleen parhain päin selitellen. Ja aika usein ideologian normit unohtuvat kun ideologiaa pitää puolustaa. Käytännön taso ei ole sama kuin ideologiasisältö. Konservatiivit tiedostavat tätä puhuessaan siitä miten "vihervasemmistopunaviherkommunististalinistit" eivät ole suvaitsevaisia kuin valikoiden. Huomio on hyvä, ja oleellinen ideologioiden vaikutusten analysoinnissa. Konservatiivit vain tuppaavat unohtamaan tämän lähes aina heti jos se ei tue heidän ennakko-oletuksiaan. ; Esimerkiksi he nostavat usein vastustukseen liberaaliateismin. Peruargumenttina on "jo Jokelan ampumisista asti" ollut se, että vaikka suuri osa ateisteista olisi humaaneja lempeitä hörhöjä, niin ateismi ei voi sanoa että ampuja on harhaoppinen. Että ateismi on vaarallista heti jos ideologia ei itsessään pidä sisällään lukkoonlyötyä dogmia. Tämä on vaatimus ns. objektiivisesta moraalista. Ja siinä unohtuu se, että täsmälleen samalla argumentoinnilla voitaisiin sanoa että kristinusko on vaarallista koska mikään uskonto ei voi suojella teokratialta. Että historia näyttää noidanpoltteluita, ristiretkiä ja miekkalähetystä. Ja että liberaali suvaitsevaisuusteologiakaan ei voi määritellä teokratiaa vääräoppiseksi olematta suvaitsematon jollekin ideologialle. Tosiasiassa kuitenkin nimenomaan suvaitsevainen kristinusko on ollut varsin onnistunut kombinaatio.
4: Toimivuuden sekoittaminen ikuiseen toimivuuteen. Hyvin moni yhteiskunta on tuhoutunut erikoisesta syystä : Se on kehittänyt toimivan systeemin ja sitten se on keskittynyt sen ylläpitämiseen ja suojelemiseen. Esimerkiksi Kiinan mahtava imperiumi kaatui siihen, että innovatiivisuus lopetettiin. Byrokraattinen järjestelmä rakentui hyvin toimivaksi, mutta se jämäköityi myös huonosti muutosta kestäväksi. Yhteiskunnan adaptiivisuus romahti ja romahdus johtui siitä että muut maat menivät ohi kilpailussa. Jared Diamondin "Romahdus" pitää sisällään monta yhteisöä, jossa toimintaa on voitu jatkaa muutama satakin vuotta, mutta sitten luonnonvarat on käytetty loppuun ja on kuoltu. Esimerkiksi jos paikalla on ollut maassa ravinteita, niitä on opittu käyttämään hyödyksi tehokkaasti. Tämä on johtanut ravinteiden kuluttamiseen niiden palauttamista enemmän. Ja lopulta kaikki on loppunut ja yhteisö on kuollut nälkään. Lyhytjänteinen menestys ei toimi jos kestävyyttä ei ole otettu huomioon.
5: Peliteorian ohittaminen. Konservatiivit hakevat vastausta. Sen on oltava yksi ja tietty. Näin esimerkiksi etsitään parasta kulttuuria ja uskontoa joka toimii rakentavimmin. Yhtä tiettyä strategiaa jolla menestytään. On hyvä muistaa se, mitä Tom Siegfried esittää ihmisten toiminnan ennustamisesta ja viisaasta ja kestävästä strategioinnista "John Nash, peliteoria ja luonnon koodi" -kirjassa. Nimittäin sen, että useimmiten paras tulos syntyy sekastrategialla. ; Tähän liittyy sekin, että luokitelmien tiivistäminen yksittäisiin iskulauseisiin. Melko usein konservatiivi selittää että yhteiskunta ja yksilö olisivat toisiaan vastaan. Tilanteita esitetään joko-tai -tilanteina. Ne ovat kuitenkin useimmiten sekä-että -tilanteita.

Esimerkki ja siihen liittyvää täsmentelyä.

Otan tästä, en kovin ärhäkkäänä mutta reiluna esimerkkinä takkiraudan tuoreet kommentit. On selvää että pyrometallurgia näkyy kyseisen blogistin teksteissä muutoinkin. Termodynamiikka vuotaa tätä kautta "Asimov" -tautiin. Hän esitti varsin kliseisen väitteen ateistien arvotyhjiöstä. Hän piti tätä kliseetä huomiona, vaikka perimmiltään se oli väite ja syytös. Tämä argumentti on filosofian ja käytännön tasolla ammuttu alas tässäkin blogissa sen verran monta kertaa, että en tartu nyt tähän "niin tarkasti". Argumentti "ateistinen etiikka haaksirikkoutuu täysin perimmäisten kysymysten äärellä" perustuu muutamaan pääkohtaan.

"Ateismi joutuu nojaamaan myös relativismiin: arvot ovat pelkkiä sopimuskysymyksiä, ja ne viime kädessä ratkaistaan vahvimman oikeudella, ja arvot ovat sellaisia kuin ne ovat koska ne on sovittu sellaisiksi. Ateismin pohjalta on mahdotonta muodostaa sen enempää objektiivisia kuin absoluuttejakaan arvoja, ja yleensä ateistit kiistävät sellaisten olemassaolon." Tämä argumentti on niin omituista kuin olla ja voi. Kirjoitin nimittäin eilen "moraalin naturalistisointiin" liittyvän kannanoton joka käsittelee asiaa hyvin vahvasti. Moraalin naturalistisointi perustuu is-ought -ongelman kieltämiseen. Tästä syntyy objektiivinen moraali, jossa luonnollinen kilpailu ja syrjintä ovat myös oikein. Tämä ei ole relativismia. Kommunistit olivat ateisteja ja heillä oli suunnitelmayhteiskunta. Suunnitelmayhteiskuntaa taas kuvaa juuri se, että toiminto on ylhäältä ohjattua. Kommunismi oli myös arvoiltaan lukkoonlyöty, hyvinkin despoottisesti. Ongelmana ei ole ollut se, että ateismi olisi ollut relativistista. Ateisteilla ei ole mitään syytä tehdä tätä päätelmää.
1: Tässä kohden analogia uskonnon ja teokratian suhteesta on selvästi oleellinen; Moni kristitty on haukkunut teokratiaa syvästi. Esimerekiksi C.S. Lewis vihasi teokratiaa enemmän kuin ateisteja. (Ja hän vihasi ateisteja aika lailla.) Tämä ei kuitenkaan ole tapahtunut "teologisessa tyhjiössä" vaan se koostuu pääasiassa eiteologisista kulttuurisista arvostuksista. Relativismi torjuu suunnitelmataloutta - paitsi joidenkin vihervasemmistolaisten kaksoisstandardissa.

Esimerkiksi eugeniikka oli juuri objektisoitua moraalia. Ja sen ytimessä on suunnitelmatalouden logiikka. Siinä missä Takkirauta tajuaa että "älä milloinkaan luota yhteenkään oikeistolaiseen ateistiin, sillä he ovat täysin amoraalisia ihmisiä. Miksi näin? Kokemuksesta. Jäljet pelottavat. Jotta ihminen voisi olla oikeistolainen, hänen täytyy olla itsekäs ja kovaluontoinen sekä valmis polkemaan toisten varpaille ja ajamaan omaa etuaan. Ruukinmatruuna on itsekäs k*sipää ja tunnustautuu oikeistolaiseksi. Mutta jo Adam Smith varoitti, mihin tällainen johtaa, jollei näiden itsekkäiden vaikuttimien pidäkkeenä ole vahvaa uskonnollista ja transkendenttia moraalipohjaa." hän tiedostaa että kontekstilla on väliä. Hän ei kuitenkaan näytä ymmärtävän millä tavalla sillä on väliä. Minä en luota oikeistolaiseen enkä vasemmistolaiseen ateistiin jos tämä harjoittaa jonkinlaista ojektiivista moraalia ja siihen liittyvää suunnitelmataloutta. Siksi kommunismi ja ateistinen natsismi tai eugeniikka ovat minulle kauhistus. Tämä on huvittavaa myös siinä mielessä että klassinen vasemmistolainen ateismi on tyypillisesti ollut Sartren jalanjäljillä ja eksistentialistinen. Tämän ytimessä on relativismi. Oikeistolainen ateismi taas hakee usein "naturalisoitumista" ja päätyy jonkinlaiseen sosiaalidarwinismiin jossa "Setä Darwinilla on asiaa." Takkiraudassa tiedostetaan, että missä suunnassa on lempeyttä. Eikä tajua katsoa mikä näissä on eri tavalla. On kornia että oikeistolaisen ateismin vaarallisuus perustellaan jollakin filosofisella piirteellä joka on itsessään äärimmäisen vasemmistolaista perua. Relativismin esiintuominen ei yllätä, koska tämä syytös on typerän oikeistokonservatiivipuolen klisee. (Kaikki sanat tarvitaan koska kaikki oikeistokonservatiivit eivät ole typeriä. Esimerkiksi Takkirauta ei minusta ole typerä tai idiootti, tai edes kovin paha ihminen.)
1: Sanoisin, että tässä kohden on oleelista muistaa se, että "Asimov -tautinen" konservativismi ajautuu kohti suunnitelmataloutta. Mahtiesimerkki tästä on jo edellämainitsemani Kiina. Se keskittyi suojelemaan sitä mikä toimi, eikä kiinnittänyt huomiota siihen miten maailma muuttui ja vähensi "adaptiivisuuttaan". Miksi niin moni konservatiivit kannattavat monokulttuuria tai kulttuuria jossa tietty uskonto sitoo ihmiset yhteen? Koska se on kontrollia ja suunnitelmataloutta ideologiatasolla. Konservatiivin ongelmana on se, että "pitääkö jokin korjata jos se on rikki" - hän ei suostu tähän jos kaikki on jo kokeiltu. Tässä maailmassa kulttuurievoluutio on jo huolehtinut siitä, että sivuoireet ovat ikään kuin marginaalisia ja irrelevantteja. Että vaihtoehdot ovat automaattisesti pahempia, koska nekin on jo kokeiltu.

"Parhaiten tämä näkyy keskustelussa abortista, eutanasiasta ja kuolemanrangaistuksesta sekä eugeniikan oikeutuksesta. Ateistit pääsääntöisesti kiistävät objektiivisen tai absoluutin ihmisarvon, ja ovat sitä mieltä, että ihmiselämän oikeutus riippuu siitä, millainen tämä ihminen on: se ei siis koske automaagisesti kaikkia Homo sapiens -yksilöitä, vaan se riippuu hänen iästään, syntymisstatuksestaan, terveydentilastaan jne attribuuteista, onko hänellä elämisen oikeutta vaiko ei." Tässä kohden lausunto on sekä väärin että vielä enemmän väärin. Takkirauta on toki keskustellut kovasti, mutta on hyvin epäselvää onko hän oikeastaan koskaan oppinut niistä mitään. Tuntuu että hän oppii ateisteista vain konservatiivilähteistä ja muu aika menee siihen että vastustaja sovitetaan näihin lokeroihin. ; Takkirauta näkee vain mitä hän itse kannattaa, ja näkee että jos joku vastustaa häntä, niin tämän pitää edustaa tämän tietyn arvon suhteen antiteesiä. Tämä ei argumentatiivisesti ole väistämätöntä. Mainitunlainen konflikti edustaa vain hyvin rajallista tyyppiä.

Esimerkiksi kun katsotaan ateistejen aborttikritiikkiä, se ei tyypillisesti käsittele lainkaan eugeniikkaa. Syynä on se, että oikeistolaiselle ateistille ihminen on helposti resurssi. Abortti on siis jotain joka tehdään vasten tahtoa jollekin joka on yhteiskunnallinen resurssi. Aborttia kannattavat taas käsittelevät abstraktia elämänfilosofiaa ja menevät ajtuksissaan lukkoon sen takia että he eivät tunnu tiedostavan sitä, että abortti on nimenomaan eugeenista suomessa tänä päivänäkin. (Jalostuksen kanssa tällä on tietysti vain vähän väliä koska vammaisten lisääntymisarvo on varsin rajoittunut, yllättävänkin rajoittunut ottaen huomioon sitä miten suvaitsevaisuutta mainostetaan ja korostetaan eikä kukaan tunnusta valitsevansa puolisoaan pinnallisesti ulkonäkösyin.) Huomio keskittyy humaanimpiin puoliin, poikkeuksiin, joihin abortti tietysti onkin ainakin minusta ihan oikeutettua. Tämä on kenties kornia, mutta paljastaa samalla arvomaailman. Aborttia ei ateistien parissa kannateta koska torjutaan ihmisarvo.

Ja tämä on sidoksissa kulttuuriin ja ideologian normeihin. Sillä se, mikä toimi C. S. Lewisiin toimii myös vaikka Jussi K. Niemelään. Hän on esimerkiksi moittinut islamia ja kristinuskoa ja kulttuurirelativismia kaikkia yhtäaikaisesti. Takkirauta saattaa toki sekoittaa ateistien suosiman sananvapauden relativismiin, mutta tämä olisi jo aika kornia, temppu joka toimii psykologisena selityksenä enemmän kuin pelastaa näkemyksen järkevyyden. (Se, että sanotaa "koska" ei tee lauseesta pätevää argumenttia tai perustelua. Usein kyseessä on ihan vain väittäminen, inttäminen ja tinkaaminen.) Olen luullut että sinun täytyy olla "punaviherstalinisti" jotta näkisit että jos konservativismi vastustaa relativismia, sen täytyisi olla myös sananvapautta vastaan. Eihän se näin mene. (Minäkin kannatan sananvapautta ja vastustan kulttuurirelativismia ja postmodernismia hyvin syvästi. Blogini olkoot todisteeni.) Itse asiassa sananvapaus vaatii "vapautta ideologioista" jossain kontekstissa, joten kulttuurirelativismi on jopa sananvapauden kanssa jännitteinen monesti.

On oleellista huomata, että uusateismi on hyvin monesti intuitivistinen. Dawkins edustaa pelkästään sitä että hän on ateisti koska se on tieteellisesti sopiva ajattelutapamahdollisuus. Hänelle ateismi on "kissojen paimentamista". Tämä ei ole ristiriidassa kulttuurirelativismin kanssa, mutta ei toki välttämättä ole kulttuurirelativismia. Sam Harris taas "Moraalisen maisemansa" kanssa sitten seuraa jo aivan toista linjaa. Sitä, että ateisteilla on ateistinen etiikka. Tässä tavoitteena on objektiivinen moraali ja sitä tavoitellaan jonkin muun kuin suunnitelmatalouden kautta. Itse asiassa teologiasta löytyy samantapainen malli. Se löytyy Martti Lutherilta. Jaakko Heinimäki on esimerkiksi tuottanut "Kafekismuksen" ja "Taskuetiikan" kaltaisia kirjoja joiden kautta aivan kaduntallaajakin voi lukaista siitä miten Lutherin etiikka oli situationistista ja intuitionistista. Eli etiikkaa ei opeteta kirjoista.

Sam Harrisin moraalin lähde on sama kuin Lutherilla, joten seurauksienkin pitää olla samat. Jos itseä kuunnellaan - ja psykologinen rakenne on ihmisen psykologinen rakenne - voidaan vakavastu ajatella että tuloskin voisi olla ihan samanlainen. Se, että Lutherista intuitioon on Jumalan yhteys, ja Harrisista kysymys on vain lajinmukaisesta evoluution koodaamasta käytöksestä, ei ole väliä. Jos hiukset näyttävät punaisilta, ei ole väliä sillä, että arvioidaanko värin johtuvan geenistä vai enkelipölystä vai siitä että henkilö on ahkerasti jo vuosia värjännyt tukkaansa vakiosävyllä. ~ Sam Harrisin erottaakin eugeniikkanatseista suunnilleen sama mikä erottaa luterilaisen kulttuurin kristillisestä ristiretkeilevästä (ulkoinen uhka) ja noitia keskuudestaan lynkkaavasta (sisäinen uhka) kristinuskosta. Uusateismin ideologinen suhde syytettyyn väkivaltailuun on siis yhtä osuvaa kuin syyttää Lewisin kannattajia teokraateiksi. Sellainen olisi yksinkertaisesti helvetin typerää. Toki ymmärrettävää - ateistit tekevät täsmälleen samaa virhettä uskontojen suhteen usein. ~ Historiaan viittaaminen kristityltä konservatiivilta tässä yhteydessä onkin sama kuin renessanssiateistin syytös kristinuskoa kohtaan. "Menneisyys näytti pelottavalta". Oliko tämä relevantti syy pistää pulju kiinni yhteisölle vaarallisena? Renessanssiateistista kyllä. Minusta ei. Konservatiivikristitty joutuu sitten leikkimään kaksoisstandardin kanssa ja heiluttelemaan käsiään päivän valituilla tekosyylistauksilla.
1: Minut erottaa uusateisteista juuri se, että minä pidän kiinni Humen giljotiinista, jota Harris moittii "moraalisessa maisemassa" ahkerasti. Tämä täsmälleen sama erottaa minut myös naturalisoivista eugeniikkasosiaalidarwinisteista. ; Sympatiaa minulta löytyy Harrisin puolelle. Toista puolta en käsitä. En hyväksy varsinkaan siitä antilogiikasta miten oikeistolainen sosiaalidarwinismi -ateismi toimii. Sillä ateistit aika monesti korostavat pahan ongelmaa. Pahan ongelmassa ytimessä on se, että is-ought eroa korostetaan, ja jopa ylikorostetaan. Että se mitä maailmassa on, ei monestikaan ole mitään kovin eettistä, vaan on päinvastoin hyvinkin julmaa. Tässä logiikassa on vaikeaa oikeuttaa "eugeniikan vaatimaa naturalisointia". Paitsi jos on idiootti, joita ihmiskunnassa kyllä riittää. Filosofisesti oleellisempi riski löytyykin kristityistä. Heille pahan ongelman irrelevantisoiminen on usein käsienheiluttelua lähes lentotaidon keksimiseen asti vaativaa kokopäivätyötä. Aiempi artikkeli linkkeineen muistuttaakin siitä, että eugeniikka oli kristittyjen siveysherrasmiesten harrastelua. Näin ollen jos uskoo evoluutioon, ja on kristitty, ei älykään välttämättä suojaa siltä että tekee sitä mihin vain idiootit ateistit yltävät. - Siis jos ihmiset oikeasti seuraisivat ideologioitaan koherentisti, mitä he nimenomaan eivät tee. Mutta konservatiivit vakuuttuvat ideologisoinneista lähes yhtä lujasti kuin ne tahot joita konservatiivit nykyään usein yrittävät imitoida..

Takkiraudalla riittää toki tiedostamista siihen, että "Ei holokausti ollut mikään natsien päähänpinttymä, tavoite tai fiksaatio eikä se kuulunut heidän ohjelmaansa 1933. Siihen yksinkertaisesti jouduttiin. Kaltevaa pintaa pitkin. Yksi tapahtuma johti toiseen ja lopulta se, mikä alkoi eutanasiaohjelmana ja jolla oli jalot ja ylevät tarkoitukset, johti vertaansa vailla olevaan kansanmurhaohjelmaan." ... "Ja pahinta on, että se olisi voinut tapahtua missä tahansa muussakin ei-katolisessa maassa. Natsien ainoa vika oli se, että he menivät ajatuksista tekoihin." Tämä on tiivistelmänä hyvä. Ja se valitettavsti tuhoaa valtaosan kaikesta valittamisen voimasta. Jos slippery slope koskee järjestelmää kuin järjestelmää, kaikki yhteiskunnat pitäisi kieltää. Toki historia näyttää että luterilaisilla kulttuureilla oli pahana tapana noitavainoihin ; Syynä oli se, että katolinen kirkko teki inkvisiitio -instituution ja Luterilaiset kuuntelivat sydäntään ja olivat tätä kautta taipuvaisempia lynkkaamiseen. Siksi väkilukuun nähden surmaavimmat noitavainot tapahtuivat protestanttien alueilla. Tämä on eri asia kuin väittää että luterilainen kirkko olisi vain millin päässä teloitustoimista. Että ateistit joutuisivat pelkäämään luterilaista kirkkoa sen vuoksi että pian tulee lynkkausmylly joka teloittaa Senaatintorilla.
1: Oma uskontokritiikkini on nojannut ihan toiseen suuntaan. Luterilaisuuden ongelmana on etatistinen asenne, joka itsessään ei ole kovin vaarallista. Mutta kalvinististen asenteiden kanssa yhteisvaikutuksesta suomessa on tänäkin päivänä uskonnon nimissä toimivia ihmisiä - pääosin viidesläisiä pietistisiä sävyjä aatoksiinsa soluttaneita fundamentalistikreationisteja - joita ei voi oikeastaan kuvata muiksi kuin ihmishirviöiksi, joiden rajoittamisessa ei mikään valistus auta, koska heidän ideologiassaan valistus on paholaisen puhetta ja evopropagandistin vääristelyä. Omatunto ei tässä jarruta, koska pappikin on merkittävä vain jos mukailee uudestisyntyneen mielipiteitä, ja papin täytyy etatistisesti tukea tätä mesoamista jotta häntä ei kutsuttaisi "de facto ateistiksi" ja joutuisi jatkuvasti asioimaan kirkkohallituksen kanssa valitusasioissa.

"Asimov -tautisia" katsellessa onkin syytä muistaa etiikkaan liittyvä nyrkkisääntö. Keino, jolla ihan kuka tahansa voi testata sitä, onko jokin eettinen argumentti kyseisen ihmisen periaate, vai onko se pelkkää mielivaltaa jossa ensin on päätetty mitä halutaan saada ja sitten valitaan vain siihen sopivia argumentteja. Tämä on yleistämisen periaate. Jos premissit ovat yhtä todet, olisi johtopäätöksenkin oltava yhtä tosi. Jos argumentaatio on sellaista, että se sovellettuna muihin aiheisiin johtaa vaikka siihen että miltei kaikki voidaan kieltää, on selvää että argumentti on presuppositionistista epä-älyllistä roskaa jonka takana ei ole tietoa, ymmärrystä tai muutakaan. Vaan pelkkä asenteellisuus. Sitä pahuutta kun lähetään perustelemaan, pitää pystyä antamaan perusteluja joita ei voi yleistää koskemaan aivan joka asiaa, miten tässä juuri käy.
1: Jos vaikkapa sovellamme katolisen argumenttia jossa homous on pahuutta ja sairautta, koska ihmisen sukupuolielimet ovat lisääntymistä varten ja yhteiskunta tarvitsee lapsia, voimme helposti huomata että hän ei todella ole tätä mieltä tästä syystä, koska samalla logiikalla paavius tai katolinen pappeus - tai mikä tahansa selibaattielämäntapakin- voidaan kääntää pahaiksi. Tämänlainen tilanne on vahva osoitus moisten perustelujen pätemättömyydestä. Argumentti ei ole vahva ja se esitetty johtopäätös on enemmänkin kiveen hakattu dogma, ei eettisten pohdintijen johtopäätös, vaan niiden lähtökohta. Jolloin niiden käsittely johtopäätöksinä tai perusteltuina mielipiteinä tarkoittaisi samaa kuin kehäpäättely. Jos premissi johtaa johtopäätökseen, ei ole tehty mitään argumenttia vaan väitetty jotain ja sitten heiluteltu käsiä kuin mikäkin pikku pelle ja idiootti.

Loppukaneetti ; Oman hännän nostoa.

Kun mietitään vaihtoehtoja, on hyvä miettiä ovatko ne vaihtoehtoja. Yhdistän "kaikki on jo kokeiltu" -asenteen hyvin vahvaan teknologian parissa vaikuttavaan heittoon siitä että kaikki keksinnöt olisi jo tehty. Että olisi vain modifikaatiota, ja aito keksiminen olisi siis jäänyt menneeseen maailmaan. Tässä kohden kysymys on usein määritelmäkikkailusta. Se nousee esille myös filosofian historiassa. Nauran tälle asenteelle jo teknologian kohdalla. Ja ideologioiden kohdalla nauran vielä enemmän, sillä teknologioilla on aivan eri tavalla rajoitteita kuin ideologioilla. Teknologioilla on paljon sellaisia toimintaehtoja, joita ideologioilla ei ole. Kun teknologiassa ei ole kokeiltu kaikkea, ei ideologioissakaan ole kokeiltu kaikkea. Ja jos perusideat ovatkin kokeiltu, nousee tässä esiin kombinaatioiden katsominen. Jo hammasrattaiden kombinaationa syntyy paljon erilaisia teknologioita. Ideologioiden kohdalla on sama. Takkirautakin oivaltaa että on syytä eritellä oikeistoateistit ja vasemmistoateistit erikseen. Sillä kontekstilla on väliä.

Ja asiat eivät usein ole toisiaan poissulkevia. Aristoteleen ihannemaailmassa ihmisen henkilökohtaiset tavoitteet kohtaavat yhteiskunnan tarpeet. Näin ei aina käy. Mutta usein käy. "Asimov -tautiset" konservatiivit näkevät usein että "yksilö nyt tallataan" ja että tämä olisi väistämätön lopputulos. Ilmenee dikotomioita "Joko A tai B". Kuitenkin jos katsotaan vaikka kolmen erilaisen ideologian tarjoamia kombinaatioita, syntyy oikealle laittamani vennin diagrammi ja sen sisältämät loogiset suhteet. Keskikohtia ei voida vain olettaa olemattomiksi. ~ Siksi, näin konservatiivina ja ei-ateistina, nostan esille periaatteen jonka opin AMK:ssa kestävän kehityksen kursseilla vieraillessani. Siinä on huomioitava monia asioita. Konteksti muuttuu tässä merkittäväksi. Kombinaatio on se, joka painaa.

Paska perustelu ei ole tietoa. Historiasta vedetty anekdootti toimii yhtä huonosti kuin anekdootit vaihtoehtohoidoista. Onkin selvää, että tieto vaatii aina kokeilua jossa on riittävä otos. Jos joku uskoo että historian aikana kaikki on todella keksitty, nauran. Konservatiivina uskon toki sen verran kulttuurievoluutioon että voin vetää kulttuurievoluutioanalogian. Joku voisi sanoa että evoluutio on ohi koska mutaatioita on historian aikana tapahtunut paljon, ja koska nykyiset eliöt toimivat hyvin. Itse näen, että ei ole mitään muuttumatonta taustaa, ja tosiasiassa adaptiivisuutta tapahtuu koko ajan ja se on tärkeää koska ilman sitä lajit kuolisivat sukupuuttoon geologisesta perspektiivistä katsoen todella äkkiä. En usko että kulttuuri on valmis. Ja tämä ei estä minua uskomasta että se on "ihan toimiva".
1: Samoin kokemus on opettanut että pitää pelätä suunnitelmataloutta. Olipa se (a) konservatiivinen byrokratisoituva ja keskuskultturusoituva monokulttuurimöhkäle koska se johtaa rappeutumistuhoon Kiinan malliin (b) Utopia-ideologiakeskeinen tieteen ohittava utopianrakennus, koska se johtaa kommunistiseen valtioon jossa toimia ei korjata koska tiedoksi kelpaa vain se, että ideologisin syin valittu metodi johtaa ideologian haluamiin tuloksiin ja jos näin ei käy, ei kukaan suostu tunnustamaan ja muuttamaan toimintaa (b) Utopia-ideologiakeskeinen tiedettä soveltava, koska sen riskinä on tuottaa natsismin kaltaisia teknologisiesti päämääräsuuntautuneita ja tehokkaita ihmistenmurskauslaitoksia. "Asimov -konservatiivi" on minun silmissäni yhtä vaarallinen kuin muunkinlaiset suunnitelmataloudessa elävät.

Uskontokritiikkinikin ja eutanasiaohjelman hakemisessa on ymmärrettävä tässä kontekstissa ; Systeemissä on havaittu virheitä, ja niitä yritetään korjata. Niin kauan kuin kuoleva suomessa joutuu kitumaan saamatta apua tuskiinsa, se on ongeelma joka tulee yrittää ratkaista. Eutanasia on tässä toki vain yksi innovaatio. Haluaisinkin konservatiivina tietää onko sille parempia vaihtoehtoja, kuin kuuntelisin valitusta ja ininää siitä että "olet vammaistensurmaamisen puolella koska minä vastustan eutanasiaa koska minusta se on slippery slope kansanmurhiin" - joka on pohjimmiltaan täydellisyyden vaatimista.
1: Toki eutanasiaa puolustetaan ihmisarvoisena elämänä, mutta sen vastustamisen ei tarvitsisi tarkoittaa tätä. Siksi tulisikin olla rakentava ja tarjota tehokas keino jolla terminaalipotilaiden kivut saataisiin hallittua. Tässä kohden ei tarvitse kuin muistaa nykytila jossa (a) kipulääkityksen saamisen tiedetään olevan omaisten aktiivisuuden vaativa temppu (b) kivunhallinta ei tosiasiassa toimi monesti, vaikka eutanasian vastustajat pitävätkin sitä jonain kaikkivaltiaana. Eutanasian vastustajien tulisi tarjota keino kiertää hyvää elämää koskevat ongelmat. Sillä eutanasia on ratkaisu tiettyihin ongelmiin. Niin kauan kuin ongelma on olemassa, ratkaisukeinojen esittäminen on relevanttia. On huomioitava myös se, että eutanasia on nykyään relevantimpi ja useampia ihmisiä koskeva kuin natsisaksassa ; Lääketieteen kehitys on hieman yllättäen jopa lisännyt tätä puolta, koska lääketiede kykenee laventamaan elossaolevan ja kuolleenaolemisen välistä kuilua siten, että yhä tuskaisemmassa kunnossa olevan elintoiminnot saadaan pidettyä toiminnassa.

Rakentavaa on esittää ratkaisu ongelmaan. Samoin ateistien bashaaminen ei toimi niin kauan kuin viidesläiset mellastavat merkittävässä valta-asemassa kirkossa. Ongelma on esillä, ongelma korjataan tai kritiikki on relevanttia. Sillä kaikkea ei ole kokeiltu!

Outokainen ~ hallinnan harhasta vapautumista vai toiseuttamista?

Jouni Hokkasen ja Asmo Kosteen "Räjähtävä valas - sekä muita uskomattomia tositarinoita" koostuu hullu maailma -tyylisistä uutisista. Esikuviksi mainitaan "Kuilun partaalla" -ohjelma, jossa oli haastateltu eksentrikkoja jotka olivat ostaneet maailmanympärimatkalle meno-paluu -lipun, "Ratto" -lehden, jossa rupuisten seksifantasioiden lisäksi tarjottiin kuvauksia ihmisistä jotka istuivat alastomina muurahaispesissä ja "Hullu hullu maailma" -lehden jossa suhde totuuteen oli tiukka "ei tässä nyt niin jyrkkää kantaa voi ottaa, että onko jokin asia totta tai ei." Kirjan ideaalina on korostaa että "Omituisissa uutisissa kiehtoo tieto siitä, ettei maailma todellakaan ole täysin hallinnassamme. Emme voi tietää kaikkea, sillä odottamattomia asioita tapahtuu, ja paljon."

Tämänlainen oikeutus tuo mieleeni Jani Kaaron "Kaiken oudon ensyklopedian", joka oli aikanaan blogissani kilpailupalkintona asti. Tässäkin korostettiin oudon folkloristisuutta ja sen ote oli "Räjähtävää valasta" montaa astetta paranormaalikeskeisempi. Hokkanen ja Koste sen sijaan ovat journalismikeskeisiä. He eivät lähesty tapahtumia tieteellisyyden, hengellisyyden tai vastaavan teemoilla.

Hallinnan harhasta vapauttava asenne tietysti onkin hyvä oikeutettaessa paranormaaliin uskomista tai kiinnostusta niihin. Tämänlaista oudon tirkistelyä kun on helppo liittää esimerkiksi freakshow -perinteeseen jossa ytimessä oli melko moraaliton sosiaalipornon tarjoaminen. Kummituskertomuksissakin on helposti henkenä sen että tilanne redusoidaan saduiksi ja viihteeksi eikä niitä siksi pidetä lähtökohtaisestikaan totena tai edes tärkeänä.

Oudon ja eksentrikoista kiinnostumisen parissa on vaikeaa juuri se, että ei haluaisi tunnustautua sosiaalipornoilijaksi, mutta ei kuitenkaan myöskään halua lopettaa outojen kyyläämistä. Kun saman teon oikeuttaa eri taustafilosofialla, saadaan samalle teolle hyväksyttävyyttä ilman että mitään tarvitsee oikeasti muuttaa. Tirkistely oikeutetaan aivan liian usein "tiedostamisella". Silti tirkistely viehättää. Esimerkiksi itse olen seuraillut eettisesti hieman kyseenalaista "Darwin Awards" -sivustoa, jossa listataan tapoja joilla ihmiset ovat kuolleet tyhmyyspäissään. On selvää että tässä tiedostutaan tavalla jossa asetutaan ikään kuin muiden yläpuolelle. Kuolleiden haudoilla tanssiminen voidaan nähdä varsin kyseenalaisena aktiona. En tosin lopeta tämänlaisen tekemistä, vaikka kuinka "tiedostan" tämän ongelman. En kuitenkaan naamioi sitä eettisyydeksi, siihen en sentään taivu.

Hallinnan harhasta vapautuminen on hyvä asenne. Se muistuttaa että outoja voi katsoa muunakin kuin naureskelun kohteena jonka yläpuolelle asetutaan. Kysymyksissä on asenteita jotka vaikuttavat käytökseen ja outojen ihmisten kohteluun. Ero näiden asiallisten ja asiattomien välillä on aina oleellisesti ongelmana kaikessa oudon käsittelyssä. ; Outo kun käytännössä aina määrittyy suhteessa normaaliin. Jopa Hokkanen ja Koste joutuvat tämän teeman pauloihin määritteissään. "Perinteisen uutiskriteerin mukaan "ei se ole uutinen jos koira puree miestäm se on uutinen jos mies puree koiraa." Tässä mielessä Räjähtävässä valaassa on seurattu klassista uutiskriteeriä. Näitä outoja uutisiakin seuratessa jotkut asiat eivät ole mitenkään ihmeellisiä. Esimerkiksi se, että joku ampuu itseään naulapyssyllä päähän tapahtuu pitkin maailmaa käytännössä joka viikko. Kelpo kamaa on sen sijaan se, että joku ampuu naulapyssyllä itsensä kivespussista kiinni kattolautaan." On selvää, että hallinnan harha on liittynyt enemmän keskivertoon kuin usein tapahtuvaan. Tietääkseen mikä on odotettavaa täytyy olla jonkinlainen hallinnan harha, käsitys maailmasta. Jos käsitys odotettavasta on ennakkoluuloa, stereotypiointia ja lokerointia, ei outojen tirkistely käytännössä voi vapautua siitä niin kauan kuin on jokin "outo" -konsepti johon viitata.

Itse asiassa näen että oudon viihteellistäminen, jossa etäännytää totuudesta "hullun hullun maailman henkeen", ei ole mitään hallinnan harhasta vapauttamista vaan tosiasioista vapauttamista. Epätodelle on tietysti paikkansa tarinaperinteessä - ja esimerkiksi "Onion" tai "Lehti" tekevät huumoria tekouutisilla. Tässä ei ole mitään väärää sanan varsinaisessa mielessä. Ne eivät kuitenkaan tosiasiassa vapauta hallinnan harhasta koska ne sanovat suoraan että "ei liian vakavasti" ja "saattaa sisältää todellisuudesta vieraantuvia osia jotka yli 3 -vuotiaskin saattaa ymmärtää ja niellä". Potentiaaliseen epätotuuteen nojaava on korostetusti viihdettä.

Mielestäni on melko banaalia, että "skientismi" nähdään pelkän keskiarvon tuijotteluna. Ihmettely ja tietäminen laitetaan usein toistensa vastavoimiksi. En pidä tätä jakoa minään kovin hyvänä totuutena.

Eihän Okhamin partaveitsikään kiistä epätodennäköisiä tapahtumia, vaan pitää niitä epätodennäköisempinä. Sagan ei sanonut että epätavalliset tapahtumat ovat mahdottomia, vaan että epätavalliset tapahtumat vaativat taakseen vahvemmin todisteita. ; Siksi minusta terveempi asenne löytyy niiltä skeptikoilta jotka eivät torju outoutta suoralta kädeltä. Esimerkiksi Isaac Asimov oli yhtenä kirjoittajana monten joukossa sellaisessa klassikossa kuin "Uskomatonta mutta totta - 516 kertomusta, jotka ovat eriskummallisia, harvinaisia, hämmästyttäviä, outoja, uskomattomua, mutta tosia." Tässäkin teoksessa paranormaalia toki painotettiin, ja suhde tieteellisyyteen oli monin paikoin varsin etääntynyttä. Mutta siinä kuitenkin pyrittiin varmistamaan asioita silloin kun se vain oli mahdollista. ; Teoksessa oli mukana kaikenlaista valtavirtatieteen kertomista epäintuitiivisista asioista erilaisiin keppostelijoihin, huijareihin ja kummituskertomuksiin.

Tämänlainen "toden oudon pänttääminen" on tietoa maailmasta. Sainkin teinivuosina lahjaksi Nick Arnoldin ja Tony De Saullesin "Karmea totuus : eläimistä" -kirjan. Se muistuttaa siitä, miten biologia on poikkeuksien tiede. Se muistuttaa, että tosiasiassa tietämättömyys tai käsittämättömyys ei tarkoita samaa kuin outo. Ihmettelyä ei tarvitse hakea mysteereistä, vaan se voidaan sitoa vaikkapa eläinten erikoisista symbiooseista, sammakoiden ihmeellisistä ominaisuuksista, lentävistä käärmeistä tai siitä minkälaisia hulluja eksentrikoita huipputason biologeissa on ollut. ; Biologia opettaakin ihmisille miten kirjavaa ja monipuolista maailma on. Hallinnan harhaa ei tarvitse hakea tieteen mysteereistä, paranormaalista tai henkiulottuvuuksista. Tai edes mielikuvituksellisesta kekseliäisyydestä, koska maailma on itsessään ihmeellisempi kuin mitä ihmiset osaavat kuvitella.

Bää

Ylläoleva mainos on uskonnollisen kanavan pääsiäismainos. Se ei rehellisesti sanoen osoita erityisen hyvää makua. Ja jos se osoittaisi, se ei tietysti olisi tässä blogissa esillä ollenkaan. Siinä korostettiin Jeesuksen erinomaisuutta pääsiäispupuun verrattuna. Itse heteroseksuaalina miehenä näen että vaikka uskovaiset rakentavat puheessaan usein eriyttävää kuilua, niin se että sallii miespuolisen mielikuvitusystävän kanssa erityisen intiimin suhteen tarkoittaa sitä että ollaan antamassa pikkusormi pääsiäispupulle ja sille minkälaisia omituisia hedelmällisyysteeman hyppelyitä tähän liittyykään. (Harva kristitty kuitenkaan sanoisi tuota mainosta katsoessaan eneimmäiseksi mieleentulevaksi adjektiiviksi "seksikäs".)

Tämä esitys voisi tuntua omituiselta kunnes (joko tajuaa että se oli omituinen huono vitsi joka ei näytä vitsiltä koska kirjoittaja ei osaa olla hauska tai sitten vähintään) muistaa miten täällä kotosuomessakin vähän aikaa sitten slippery slope -epälogiikkahyppelyitä assosiaatiosta toiseen saatiin tehdä varsin pienellä ongelmin ; Pentti Oinonen sai aikanaan huomiota siitä, kuinka hän yhdisti samaa sukupuolta olevien avioliiton eläimiin sekaantumiseen. Henkenä oli se, että kun toiseen ottaa kannan, niin sitten ollaan kaltevalla pinnalla ja loppuhuipentumana on se, että ihminen voi mennä naimisiin eläimien kanssa. Oinosella oli luultavasti argumentaationsa taustalla ajatus siitä että eläimiin sekaantuminen olisi inhottava asia homoseksuaalisuuden kannattajillekin. Hän halusi enemmänkin herättää vastemielisyyttä asiaan. Oinonen ajatteli että kun vapautta kerran ajetaan niin rajoittamattomuus johtaisi zoofiliaan. Eli niillä argumenteilla joilla homoseksuaalisuutta puolustetaan olisi ikävä takapakki, seurauksia joita argumenttien esittäjät eivät välttämättä haluaisi kantaa.

Strategia on hyvin yleinen konservatiivinen reagointitapa. Esimerkiksi fundamentalistikonservatiiveissä on selvästi kahdenlaisia ihmisiä ; Perisyntiä kannattavia eli sellaisia joista ateismi tekee pahaksi koska ihminen tarvitsee Jumalan ohjausta. Ja omaatuntoa korostavia, joista ihmiset ovat yleisesti ottaen saaneet yleisen moraalintajun. - Omaatuntoa korostavat ovat yleisesti ottaen sellaisia että he yrittävät korostaa että ateismilla ei ole moraalipohjaa mutta ihmiset kuitenkin haluavat ateisteinakin tämänlaisen perustan. Näin he yrittävät toppuutella hereille olennaisesti eri asenteella kuin ne joista ateistit vain ovat puoli-ihmisiä joita on mukavaa hakata metalliputkella.

Ongelmana on oikeastaan vain se, että on likimain mahdotonta erottaa näitä asenteita toisistaan. Asiaa mutkistaa vieläpä se, että konservatiivinen linjama on melkoisen hörhöytynyttä ja monessa tapauksessa on likimain mahdotonta erottaa vitsiä ja vakavasti esitettyä näkemystä toisistaan. Erottaminen vaatii valtavasti tarkkailua. Tästä saanee hauskan esimerkin "Takkiraudasta" jossa on artikkeli "Lajineutraali avioliitto tekee sekin tuloaan". Siinä yhteiskunnan seksuaalisuuskeskustelu kontekstoidaan seuraavasti "On julkinen salaisuus, että siinä, missä feministit haluavat särkeä perheet, potkaista isät pois ja omia lapset itselleen (vaihtoehtoiset perhemallit), seksuaaliaktivistit haluavat laillistaa omat juttunsa (sukupuolineutraali ja sukulaisuussuheneutraali avioliitto) ja islamin edustajat ja heidän liberaalit ymmärtäjänsä haluavat laillistaa sekä polygamian (lukumääräneutraali avioliito) että lapsiavioliitot (ikäneutraali avioliitto) - koska islamkriitikoiden mukaan ne kuuluvat islamiin kuin paita ja peppu - väittäväthän pahat kielet ja islamin vääristelijät että Muhammedilla olisi ollut 14 vaimoa ja että hän oilsi mennyt Aišan kanssa naimisiin tämän ollessa 6 ja vienyt hänen neitsyytensä kun tämä olisi ollut 9, mutta uskonnollisista asioista kiistellessä tosiasiolla ei ole merkitystä. Mutta vähemmän tunnettua on, että ateistiaktivistit kannattavat eläimiinsekaantumisen luvallistamista ja lajineutraaleja avioliittoja." Syyksi kerrotaan viehättävästi seuraava "Miksi? Pahat kielet voisivat väittää, että koska noin 90% ateisteista on miehiä ja he ovat yleensä yksinäisiä nörttimiehiä, niin heistä olisi kivaa jos morsian sanoisi "Bää" sen sijaan että hän sanoisi "Tahdon". Tai että puoliso sanoisi "Bää-ää-ää" sensijaan että hän sanoisi "Ei tänään, kulta, minulla on pää kipeä". Mutta tästä ei ole kyse. Kyse on siitä, että siinä missä islam hyväksyy täysin eläimeensekaantumisen (tosin ajatolla Khomeinin mukaan eläin tulee teurastaa yhdynnän jälkeen), ateistit kannattavat eläimiinsekaantumista siksi että se on niin jyrkästi vastoin judeokristillistä seksuaalietiikkaa kuin olla voi." Eli vastustus olisi itsetarkoituksellista ja militanttia uskonnonvastustamista uskonnonvastustamisen vuoksi.

Tekstissä viitataan esimerkiksi Sam Harrisiin ja linkin takana on video joka paljastuu selvästi ääninauhaltaan manipuloiduksi. Itse asiassa ääninauhan laatu on sen verran huono että on ilmiselvää että Harris ei ole sanonut tämänlaisia asioita. Tämänlainen ei oikein uskottavasti menisi kenestäkään läpi. Kirjoittjaa tunnustikin että "Tämänkertainen teksti ylitti parodiahorisontin. Ruukinmatruuna ei tätä kirjoittaessaan aikuisen oikeasti uskonut, että joku ihan oikeasti voisi kannattaa zoofilian laillistamista. Mutta Peter Singer ihan aikuisen oikeasti kannattaa, ja Sam Harris on myötämielinen asialle." Itse en tosin kyennyt näkemään tässä tekstissä sen perusluonnetta. Tämä ei ihmetytä, kun tajuaa verrata artikkelia Itsensä huvin vakavasti ottavan "Conservapedian" tekstiin "Atheism and bestiality". Sen sisältö on hyvin samansuuntainen. Syytökset ovat itse asiassa juuri samoja. Takkirauta onkin kirjoittanut juttunsa selvästi tämän artikkelin innoittamana. Tämä nostaa esille sen, miten vaikeaa ylilyönnintajuun perustuva sarkasmi on menettänyt voimiaan nykyaikana kun ihminen voi tehdä miltei mitä vain.

Tämänlaiset asiat nostavat esiin kaksi hyvin tärkeää seikkaa ; Ensinnäkin liberaalien puolella vapautta käsitellään usein hyvin huolestuttavalla tavalla. Usein nimittäin korostetaan vapautta vapauden vuoksi tavalla joka unohtaa sen, että joskus kielto/dogmi on perusteltu. Ennakkoluulo on joskus hyvä asia ja joskus huono asia. Tässä kohden olisikin hyvä huomata, kummasta on kysymys.
1: Usein konservatiivit korostavat tässä että kun eläimiinsekaantuminen on paha, olisi muutkin rajoitukset perusteltuja. Tällöin ennakkoluulo silloinkin kun se on paha asia määritetään "tiukaksi ja anteeksipyytelemättömäksi ja rehdinsuoraksi moraalisuudeksi". Tilanteet voivat kuitenkin olla oleellisesti erilaisia. Esimerkiksi itse tunnustan kannattavani homoseksuaalien avioliittoa mutta samalla vastustan polyamoriaa. Kun Kiinassa on yhden lapsen politiikan sivutuotteena ylenmäärin miehiä, on avioonpääseminen harvinaista ja tästä tulee yhteiskunnallisia ongelmia. Kun huomioidaan voimakas tapa luokittautua "alfauroksiin ja betauroksiin ja vielä alempiin uroksiin" on käytännössä varmaa että moniavioisuudessa sitoutumiset aikaansaisivat miltei väistämättä vastaavankaltaisia vaikeuksia. Kysymys on siis vähän kuin sosialidemokratiasta "jossa vähennetään tuloeroja" avioliittorintamalla. Homoseksuaalit tuskin lisääntyisivät muutenkaan, joten heidän avioonlaittamiseensa ei ole yhteiskunnallisia perusteita. Ja uskonnolliset valinnat (kuten sen että homoseksuaali meneekin naisen kanssa naimisiin) jäävät sitten yksilöille eikä yhteiskunnalle.
2: Toki tämä vapauden ja oman harkinnan ylikorostaminen nostaa esiin sen, että aivan identtisin syin konservatiivisella puolella suosittu denialismi ja pseudotieteily nousevat ongelmineen esiin. -Jopa aiemmin mainitsemani conservapedian eläimiinsekaantumista ja ateismia käsittelevä artikkeli ei malta pysyä erossa sanaparista "pseudoscience evolution" joka selvästi liittyy juuri tähän aiheeseen. Asimov sanoi tämänlaisesta pseudotieteellisestä asenteesta seuraavaa ; "Anti-intellectualism has been a constant thread winding its way through our political and cultural life. Nurtured by the false notion that democraxy means that 'my ignorance is just as good as your knowledge'"

On erikoista miten voimakkaasti tässä kohden puhutaan nimenomaan objektiivisesta moraalista. Sillä tosiasiassa sille on olemassa paljon laadukkaampi vaihtoehto. Se, että jokainen asia on keskustelunvarainen. Se tarkoittaa sitä että esimerkiksi zoofilian kaltaisten perversioiden laillistamiskysymyksen saa nostaa esille. Kunhan muistetaan että tämä tarkoittaa nimenomaan sitä, että tätä voi sitten myös moittia ja vastustaa vapaasti. Objektiivisessa moraalissa on se huono piirre että käytännässä se ilmenee siten että jokin dogmisto usein kieltää asiasta keskustelemisen tarpeen auktoriteettisella äänensävyllä. Tässä asenteena ei ole moraalin ehdottomuus vaan se, että kyllä tämänlaisetkin kannanotot täytyy saada demokratiamyllyn murskattavaksi. Ihan sen jälkeen että vaalien jälkeen voidaan luvallisesti sanoa että "Paska mielipide, mutta tulipahan päihitetyksi."

Itse asiassa objektiivisen moraalin sijasta uusateisteilla on ideologinen moraalinnikkari Sam Harris. Hänen näkemyksessään moraali ei ole moraalirelativismia eikä objektiivista moraalia. ; Kun usein objektiivisen moraalin kannattajat väittävät että sen automaattisena vaihtoehtona olisi moraalirelativismi ovat he hyvin väärässä. Olen suorastaan huvittunut joka ikisen kerran kun uusateisteja pidetään automaattisesti joko moraalirelativisteina tai moraalinihilisteinä. On nimittäin erityisen olennaista huomata, että uusateismim parissa vastustetaan valtavan usein postmodernismia ; Otetaanpa esiin Dawkins tai Harris tai muu uusateismin "GNU -sarvinen keulakuva" tai valitaanko sitten esille suomalainen Jussi K. Niemelä tai Kari Enqvist, huomataan että heitä yhdistää taipumus valistushenkiseen skientismiin ja skeptismiin. Joka usein yltää myös moraalikannanottojen rintamalle. Niemelä on peräti vastustanut postmodernismia ilmiönä hyvinkin tiiviisti. ; Tämä tarkoittaa sitä että "ateismi ei voi määritellä objektiivista moraalia" ei oikeastaan koske moraalia, vaan sitä että uskovainen antaa itselleen auktoriteetin määrätä paitsi mitä moraali on myös sitä miten tätä moraalia tulee perustella ja mitä konsepteja siihen on pakko liittyä. Näin ollen sen parissa ei kannateta mitään "vapautta vapauden vuoksi".
1: Joku voisi ajatella että kaikkien näkemysten keskusteltavuuden heikkous on se, että yhteiskunta voisi degeneroitua niin syvällisesti että ei enää erottaisi lemmikkieläimen ja rakastajan välistä eroa. Tällöin muistutan että olen "konservatiivi jolla on liberaaleiksi usein koettuja mielipiteitä". Konservatiivina olen "pessimisti" ja jos demokratiamylly tosiaan päästäisi zoofilian kaltaisen sallittuna ja hyväksyttävänä läpi, niin yhteiskunta olisi kaiken kaikkiaan niin erilainen kuin nykyinen, että siinä elävät ihmiset saavat tässä sitten sellaisen lainsäädännön minkä ansaitsevat. ; Toki samalla on hyvä huomata se, että tämä "kauhujen yhteiskunta" on kuitenkin käytännön tasolla varsin epätodennäköinen, se on mahdollinen lähinnä "teoreettisenhypoteettisesti" jollain hyvin abstraktilla tasolla. Ja siihen asti kunnes tämä kauhukuva toteutuu seuraan oppia joka sanoo "opin kaiken tietämisen arvoisen telkkarista". Silloin muistelen vain mitä Chandler sanoi kananpojalle "Friends" -sarjan jaksossa "The One With a Chick. And a Duck" ; "That's Yasmine Bleeth, she's a completely different kind of chick. I love you both, but in very different ways."

---

Kirjoittajalla on pakkasessa pilkottuna puolikas lammas, pilkottu pääsiäiskaritsa ; Tämä tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tilanteisiin joissa yhdistyy zoofilia, nekrofilia ja alaikäiseen sekaantuminen. Joku onkin sanonut niin että ainut keino jolla hänet saa heteroseksuaaliseen aktioon on se, että nainen on joko alaikäinen, eläin tai kuollut.