K -onservatiivit

Jos katsotaan ihmisiä, voidaan huomata että tyhmyys suojaa tietynlaisilta typeryyksiltä. Jos esimerkiksi otamme ampuma-aseita koskevan arvokeskustelun, voimme huomata että samat ihmiset saattavat selittää että "aseet eivät tapa ihmisiä - sen sijaan ihmiset tappavat ihmisiä". Ja sitten aseita kuitenkin voidaan tämän saman ihmisen toimesta perustella sillä että itsepuolustus tai jopa ajatus siitä että aseilla voidaan vastustaa hallitusta jos tämä päättää ryhtyä tyranniksi. Ei tässä voi sanoa että eivät aseet puolusta ihmistä vaan ihmiset puolustavat ihmistä. Tai sanoa että eivät aseet tee vallankumouksia vaan ihmiset tekevät vallankumouksia. (Erikoista on että miten tätä keskusvaltiota vastaan hyökkääminen koetaan joksikin muuksi kuin vallankumoukseksi. Vallankumous koetaan kommunistiseksi termiksi.)

Tämä ristiriitaisuus on kuitenkin eräässä mielessä positiivista. Nimittäin siinä mielessä että siinä ihminen oppii jossain määrin antamaan joustoa tosiasioille. Jos ihminen sen sijaan on rationalisti joka arvostaa koherenttiutta saattaa riskinä olla juuri se että tajutaan miten oma lempiteoria on uhattuna. Ja näin syntyy koherentti ad hoc -maailma jossa tosiasioille ei jousteta. Itse asiassa  tässä kohden onkin jännittävää että älykkyyden psykometriaa on tehty paljon. Ja moni ymmärtää älykkyydestä ja fiksuudesta sen että tämä ihminen olisi luotettava ja osaisi erottaa totuuden epätodesta. Monesti käy kuitenkin juuri päin vastoin. Korkea älykkyysosamäärä nimittäin, aivan tunnetusti, korreloi sekä valehtelemisen että bullshittiin uskomisen kanssa ; Älykkäitä ihmisiä saadaan siksi huijattua muita enemmän esimerkiksi talousasioissa. Nämä useille epäintuitiiviset asiat eivät ole kuitenkaan kovin yllättäviä kun muistetaan että älykäs ihminen osaa suojata omaa teoriaansa ovelasti näppärin ad hoc -saivarteluin.

Konservativismissa olevia jännitteitä.

Oleellisinta olisi löytää jonkinlainen keskitie. Esimerkiksi miettiä miten ristiriidoista voidaan oppia. Otan tästä esimerkiksi konservatiiviuden. Ihan sen vuoksi että lasken itseni sellaiseksi. Olen aikaisemmin moittinut konservatiiveja ns. "Asimov -taudista". Eli siitä että he ajattelevat että kaikki oleellinen on keksitty. Tässä ajatellaan sitä mikä on toiminut aikaisemmin ja keskitytään keskiarvoihin. Tätä korostamaan voidaan saada ne ihmiset jotka selittävät elämänohjeeksi sen että "käy gradusi loppuun ja hae töitä. Niin saat hyvän viran johon mennä ja kaikki käy hyvin". Tämä on varmasti toiminut 1960 -luvulla erinomaisesti. Ja näitä hokevat ihmiset eivät ymmärrä että maailma on muuttunut kun taas he itse eivät. He ovat elämänkokeneita, mutta lähinnä sillä irrelevantilla tavalla että he ovat olleet pitkän aikaa elossa. He eivät ole usein joutuneet hakemaan uuteen työhön. (Ja jos he joutuvat ja kohtaavat vaikeuksia tämä on helppo selittää ageismilla, vanhempien ihmisten sortamisena. Joka on aivan varmasti totta. Mutta ei  niin vahvasti kuin voisi luulla.)

Moni minun ikäiseni konservatiivi on tiedostanut tämän. Heille tässä on jopa jonkinlaista kusetetuksi tulemisen tunnetta. Ja osa syyttää tästä "hyysäyskulttuuria". Onkin totta että yleiseen peruskoulutukseen panostaminen on jotain jota voi odottaa niiltä "kommareilta" jotka kannattavat säätykiertoa. (Mutta kyllä kaltaiseni konservatiivisesti sävyttynyt meritokratian kannattaja on sitä mieltä että syntyperä ja vanhempien kyky maksaa yliopistomaksut ei ole mikään tehokas tie yhteiskunnan hyvinvointiin.) Ja yleinen pärjääminen ja optimismi on ollyt "hyysäyskulttuurissa" hyvinkin vallitsevaa. Kulttuurissa jossa ei ole syyllisiä vaan pahantekijätkin ovat lempeästi uhreja on ollut luontevaa luoda valoisaa tulevaisuutta. Utopia -ajattelu on "vähintään jossain määrin" vasemmistolaisintellektuellismiin sopivaa. (Joka taas kaltaiselleni kyyniselle sialle maistuu tyylipuhtaalta kusetukselta, jota levittävä joko valehtelee tai on idiootti.)

Tämä huomio siitä että perinteinen ja hyväksi havaittu toiminto ei pelaa nykytyöyhteisössä kertoo että "perinne" ei kuitenkaan ole kovin hyvä vedottava asia. Konservatiiviuden perusteemana on aina jossain määrin juuri se että toimintatavat kiteytyvät perinteisiin. Tässä mielessä on hyvä huomata että "ennenkin on toiminut" ei muissakaan kysymyksissä ole yhtä ilmiselvä kuin voisi luulla. "Ei pidä korjata jotain joka ei ole rikki" ei ole tässä mielessä kovin tehokas ajattelutapa. Koska kun yhteiskunnassa asiat muuttuvat, niin voidaan olla varmoja että toimintakonteksti muuttuu. Tämänlaisia iskulauseita on helppoa heitellä, koska ne ovat vakuuttavia mutta kuitenkin niin abstraktisti yhteiskunnallisiin asioihin liittyviä. (Yhteiskunnan deterministisesti säädelty koneistovertaus on toki klassisen Asimov -taudin oire sekin.)

Kuten halveksittava ekoterroristi Kaczynski asiaa tiivisti, konservatiivien ongelmana on se että he usein kannattavat yritteliäisyyttä ja uutta teknologiaa. Joka muuttaa infrastruktuuria ja asioiden tapahtumisyhteyksiä. Joka taas uhkaa perinteisiä toimintatapoja ja asenteita. Työmarkkinoiden muutos on tästä mainio esimerkki. Monella konservatiivilla onkin tässä ollut "joustoa tosiasioihin nähden". Ja joukosta löytyykin "uusluddiitteja" jotka esimerkiksi katsovat että työ voi loppua teknologian kehittymisen vuoksi. (Minustakin mahdollisuus ja aihe on tärkeä ja kysymykseen pitää vähintään vastata.)

Näiden jännitteiden perusongelmana voi olla häiriintyminen. Siis jokin jossa ongelma joka tyystin kiistetään, koetaan uhaksi konservatiiviudelle ja aletaan debatoimaan itse jännitteen relevanttiutta vastaan, tai sitten jännite myönnetään mutta se muotoillaan pseudo-ongelmaksi muutamalla asiaankuuluvalla ad hoc -oletuksella. Itselleni kaikki nämä edellämainitut keinot ovat irrelevantteja koska se mikä ratkaisee ei ole koherenssi vaan parsimonia. Siksi asioista olisi enemmänkin otettava opiksi.

Miten tätä voisi fiksailla?

Nassim Taleb on "antihauraassa" lähestynyt samoja ongelmia sitä kautta että hän on etsiskellyt syitä sille miksi taantuma on lähtenyt vellomaan. (Tämä kirja on siitä hauska että se varmasti viehättää osaltaan konservatiiveja. Perinteiden lataama pragmaattinen viisaus saa kehuja ja keskushallintoa epäillään ja luotetaan paikalliseen päätöksentekoon. Joka taas on konservatiiviuteen sidoksissa. Tosin muu aineisto sitten varmasti ärsyttää koska se näyttää miten tyylipuhdas konservatiivinen ajattelutapa ei toimi.)

Konkurssien kohdalla Taleb näkee syynä ensi sijassa liian suuren koon ja tähän liittyvän toiminnan rationalisoinnin. Suuri koko ja tehokkuusajattelu johtavat helposti kohteisiin jotka ovat sekä "liian suuria kaatumaan" että "hauraita" siinä mielessä että niissä voi olla jokin osa jonka muutos yhteiskunnassa johtaa niiden tuhoutumiseen.

Syynä on se, että jos systeemiä rationalisoidaan se usein tarkoittaa;
1: Kadunmiehen silmissä sitä käsittämätöntä tilannetta jossa yritys potkii työntekijöitä pois vaikka yritys tuottaa voittoa. Pörssipelien ohjaamassa talousmaailmassa voitto ei ole kuitenkaan yhtä oleellinen asia kuin odotus tulevista voitoista. Ja tämä vaatii voittojen sijaan kasvua. Ja kun toimintaa rationalisoidaan siitä tehdään täsmällistä ja systemaattista. Ja jossain vaiheessa on välttämätöntä että tämä johtaa siihen että tosiasiassa yritys myy tehokkuuden nimissä sattumankestoaan. Jossain vaihessa laiskat työntekijät on potkittu pois. (Tämä ongelma on onneksi ymmärretty työpaikalla jossa olen töissä. Siellä projekteissa on aina hieman löysää ja tulosta tehdään aina hieman tarpeettoman paljon. Syynä on se että sitten jos tapahtuu jokin katastrofi, projekti ei kaadu vaan sitä voidaan paikkailla lennosta. Tätä ei voi tehdä jos jokainen tekee jo valmiiksi maksimitehokkuutta mononkuvanpelko persiessä. Ja meidän alallamme sattumaa on väistämättä paljon. Markkinatutkimuksissa ryhmäkoot ovat maltillisen kokoisia joten esimerkiksi flunssa-aalto saattaa romauttaa rekrytoitujen ryhmien jäsenmäärät viimeisenä päivänä.)
2: Keskusjohtoa tehdään usein koska halutaan säästää byrokratiassa. Tämä johtaa siihen että asioita säädetään keskitetysti. Tämä johtaa siihen että joustavuutta paikallisiin olosuhteisiin jätetään helposti tekemättä. Ja toisaalta näiden muutokset ovat vaikeampia koska asiat on päätetty jossain ylempänä. Näin tilanteisiin reagointi hidastuu tai on jopa olematonta. Sillä jos joustavuutta lisätään se vaatisi lisää byrokraattista päätöksentekoa lähemmäs perustyöntekoa ja se söisi tehot byrokratian keskittämiseltä.
3: Suuri koko tuo uusia ongelmia. Esimerkiksi jos on yksi suuri keskusvarasto sen palaminen johtaa suurempaa kokonaistuhoon kuin hajautetummat varastot. Olisi todella epätodennäköistä että ne kaikki palaisivat kerralla. Joten tulipalosta tulee enemmän "pienen tuhon sijaan valtava kertatuho".
4: Lisäksi suuret yksiköt johtavat omituisiin tilanteisiin. "Liian suuri kaatumaan" -yritykset tuottavat kaatuessaan usein tajuttomia tappioita. Jos esimerkiksi pienet paikalliset liikkeet korvataan megamarketilla, se johtaa työllisyystilanteen oleelliseen muuttumiseen. Ei välttämättä siten että kauppiaat eivät uudelleentyöllistyisi megamarketissa. Vaan siten että liikkeiden konkurssista tulee isosa yksikössä vakava totaalituho. Perinteisessä tilanteessa jokunen pieni liike menee konkurssiin toistuvasti, mutta vain harvoin joka ikinen liike menisi konkurssiin. Suuressa kauppakeskuksessa itse liiketila on jätti-investointi. Ja kaikki ovat sitoutuneet tähän. Kun tämänlainen paikka menee konkurssiin, se aikaansaa valtavan vahingon ympäristöön. Lisäksi tämänlainen suuri tuho iskee myös megamarketin liittolaisiin. Näin ollen yhteiskunnan tasolla voikin olla niin että joudutaan syytämään hirveästi rahaa siihen että "liian suuri kaatumaan" ei kaatuisi. Sillä tuhoutuminen veisi vielä enemmän rahaa ja johtaisi vielä suurempaan persnettoon.

Kaiken kaikkiaan tässä taustalla on runsaasti sitä samaa henkeä mitä löytyy Jukka Hankamäeltä ; "älä osta sen firman osakkeita, joka rakentaa uuden pääkonttorin". (Aihe on ollut minustakin tärkeä ja kiinnostava.) Eikä liene yllätys että en luota ihmisiin, heidän älyynsä tai hyväntahtoisuuteensa. Joten perustaa suuriin ja toimiviin keskushallintoihin on vaikeaa luoda. Se että joku todella voisi ymmärtää syvästi kaiken ja hallita ja kontrolloida yhteiskuntaa on mahdotonta. En luota siihen edes jalostusohjelmissa. (Salaliittoteoriat ovat minusta lähtökohtaisesti naurettavia. Sillä niissä luotetaan että maailma on keskusohjattua ja joku suunnittelee tämän kaiken. Ei niihin voi sanoa muuta kuin että elämä on ensikertalaisten tumpeloiden käsissä. Axel Oxenstiernan sanoin "An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur." ~ poikaseni, kunpa tietäisit miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan.) Ja näin ollen olenkin hyvin samaa mieltä Talebin ajatuksen kanssa. Hän ajaa pienempiä kontrolliyhtymiä - suosittujen fuusioiden tai kuntaliitosten sijasta.

Mutta fiksailisin Talebiakin.

Näkisin että Talebin ongelmana on se, että hän ajattelee liiaksi yhden taikaluotinsa kautta. Voisin nimittäin tarttua Talebin ajatukseen evoluutionäkökulmasta. Yhteys ei ole typerä monestakaan syystä. Taloustieteen ja evoluution välillä on ollut yhtäläisyyksiä aivan alusta lähtien. Malthusin talousteorialla on ollut inspiraatiovoimaa evoluutioteorian kehittymisessä. Ja Talebkin puhuu siitä miten epäonnistumiset karsivat typeryyksiä. Ja viittaa muutenkin kehittymiseen tavalla joka vihjaa alkeelliseen evoluutiovertaukseen jonkinlaisena lukeneisuuden osoituksena.

Ja analogia toimii jossain määrin. Esimerkiksi Talebin ajatuksia voi saada valaistua evoluution ystäville tutulla tavalla. NImittäin jos evoluutio otetaan esiin ja ajatellaan että sukupuutto ja konkurssi olisivat vähän kuin toistensa sukulaisia, niin voidaan huomata että moni "eugeeniikan ystävä" ja "rodunjalostaja" tekee saman virheen mistä Taleb moittii taloustieteilijöitä. Nimittäin tehokkuus vertautuu varsin hyvin siihen mitä moni eugeniikkaa haikaileva hakee. Mutta sukupuutonkestävyys toimii hajonnalla. Mitä suurempi variaatio populaatiossa on, sitä vaikeampaa on tuottaa katastrofia jonka laajuudesta todettaisiin että "eikä yksikään pelastunut". Tämä on tuttu ongelma muurahaisyhteisöissä joissa pesä on itsessään hyvin funktionaalinen, mutta koska muurahaiset ovat geneettiseltä variaatioltaan minimaalisia voi sienitauti tai loinen pyyhkäistä koko pesän. Sama ongelma on toki tuttua myös maataloudessa. (Suurin osa geenimanipulointiin liitetyistä ongelmista, kuten koloradonkuoriaiset ja vastaavat johtuvat monoviljelystä, vuoroviljelyn puutteesta ja muusta ns. tehomaataloudesta. Variaation puute, ei geenialleelien syntytapa on se ratkaiseva asia.)

Mutta jos me mietimme asiaa tarkemmin, voimme muistaa konseptin joka kehittämisessä Eric Pianka on näytellyt tärkeää osaa. Hän nimittäin kehitti ekologiassa keskeisen ajatuksen K -strategiasta ja r-strategiasta. (Ekologia taas on evoluution ymmärtämisen kannalta aika keskeinen ala.) Ja niitä molempia yhdistää se että ne ovat omalla tavallaan erinomaisia strategioita. Ja niitä erottaa se että ne ovat hyvin erilaisia strategioita. Niistä molemmat ovat oikeita strategioita, mutta niiden ratkaisutavat eroavat toisistaan syvästi. Niin syvästi että "erilaisten taikaluotien ystävää" se voisi äimistyttää.

Talebin ongelmana tässä kohden onkin se, että hän korostaa taantumaa ja konkurssia. Hänen päästrategiansa on minimoida konkursseja, taata varma pärjääminen. Hajauttaminen, pienet yksiköt ja satunnaisuudenkesto ja vastaava ovat tässä taatusti hyviä kikkoja. Mutta tämän esittäminen päästrategiaksi on hieman sama kuin selittäisi että evolutiivisesti kannattavaa olisi vain harjoittaa r -strategiaa. Ja nimenomaan r-strategiaa

Jos mietimme taloudellista vakautta voimme ilahtua siitä että K ja r -strategiat tarjoavat taustalle peruskäsitteeksi eliöyhteisön vakavuuden eli stabiliteetin. Tämä tarkoittaa sitä miten hyvin populaatio tai eliöyhteisö kestää erilaisia ympäristötekijöiden muutoksia. Tässä kohden olennaisena on elinympäristön vakaus.
1: Kun olosuhteet ovat vakaat, syntyy helposti erikoistuneita lajeja jotka käyttävät yhtä tiettyä ekologista lokeroa. Tämä vähentää lajien välistä kilpailua ja johtaa esimerkiksi sademetsien lajikirjoon. Lajit ovat liitoksissa toisiinsa ja ne ovat yleensä spesialisteja. Kun tätä jatkuu kauan (määritelmä vakaalle elinympäristölle) seurauksena yleensä se että eläinkantojen tiheydet ovat kantokyvyn maksimin lähellä. Tälläisessä ympäristössä ylenmääräinen lisääntyminen ei ole hyvä strategia. Ja siksi tässä tilanteessa sovelletaan K -strategiaa. (Virallisesti K viittaa ympäristön kantokykyyn. Itse muistan strategian nyrkkisäännöllä "K unnollinen" ja "r enttu" -strategiat. Helpompi muistaa sekä termi että sen sisältö.) K -strategiassa suositaan suurta kokoa. Jälkeläisiä tuotetaan vähän ja niihin panostetaan. Jälkeläiset kestävät heikommin kuolemisia koska jälkeläisiä ei ole ylenmäärin. "Laatua määrän sijasta". Tämänlaisessa ympäristössä ongelma on se että jos ympäristöä muutetaan moni laji ajautuu sukupuuttoon.
2: Sen sijaan epävakaassa ympäristössä lajisto koostuu generalisteista. Ekologiset lokerot ovat leveitä. On kyettävä mukautumaan. Koska ympäristö muuttuu on oltava opportunistinen. Tällöin panostetaan jälkeläisten määrään ja luotetaan siihen että suuri variaatio ja mukautuvuus ja suuri jälkeläismäärä johtaa siihen että edes jokin jää henkiin seuraavan sukupolven lisääntymispurskausta varten. Yksittäiseen jälkeläiseen ei kannata panostaa koska tässä laitettaisiin liiaksi "kaikki munat samaan koriin". Näin esimerkiksi monet autiomaan kasvit tulevat toimeen satunnaisten sadeaaltojen ja vaihtelevien ja epäsäännöllisten kannanvaihteluiden kanssa.

Tätä kautta on ymmärrettävissä miksi niitä suuria yrityksiä kasvaa hyvinvoinnin ja vakaana aikana ; Suuruus tuottaa pysyviin olosuhteisiin sopivaa vakautta ja kestävyyttä. Siksi pienet opportunistit tallautuvat jalkoihin. Spesialismi ja erikoistaitojen osaaminen on jotain johon voidaan panostaa, sillä voidaan luottaa että se työläs harjoitteluaika ei mene luultavasti hukkaan. Jos on spesialisti "ja tämä ala lakkaa olemasta", niin siinä on niskassa vain opintovelat ja lähtötila muihin töihin on sama kuin sillä tyypillä joka meni amikseen ja joka teininä kulutti aikansa viinanjuomiseen ja tupakointiin. (Joka epäonnistuneesta spesialistista varmasti muistuttaa siitä että kannattaa ryypätä nuorena kun vielä voi.) Samalla korostuu se että konkurssitila ja taantuma todellakin muuntaa ympäristöä ja johtaa tuloksiin tavalla joka on Talebin ajatuksista hyvinkin tuttuja. (Tosin tässä on se riski että "liian älykästä" hämää analogioiden osuvuus ja se miten mieli sovittaa tosiasiat ad hoc hienoihin teorioihin. Koska juuri tämä on se riski joka älykkyydessä on.)

Mutta kun mietimme Talebin keskeisiä ajatuksia, kuten virheistä oppimista ja kehittymistä jossa kokeilevat insinöörit kikkailevat ja kokeilevat meidät kohti yhä parempaa maailmaa, ollaan tilanteessa jossa se mitä insinöörit tekevät on se, että he tuottavat yhä hienostuneempia ja tätä kautta spesifimpiä laitteita. Jotka kuitenkin muuttavat elinympäristöä. Näiden välillä on jännite. Ja tämä johtaa siihen että luultavasti mitään yhtä taikaluotia ei edes ole. Vakaissa ja eiedistyvissä yhteisöissä perinteillä on suurempi arvo. Mutta jos yhteiskunta muuttuu, niin sitä ontommaksi "älä korjaa jotain joka ei ole rikki" on. Mutta toisaalta korjaileminen opportunismia ja laajakirjoisuutta vaativassa tilanteessa haiskahtaa uuden spesialistin kuoriutumiselta.

Erikoisinta tässä on kuitenkin se, että perinteiset konservatiivien hyveet ovat yleensä konformistisia ja muutosvastarintaisia. Ja niissä todellakin vastustetaan ahneutta ja opportunismia. Niissä suojellaan vakautta ja järjestelmiä. Toisaalta taas liberaaleja kutsutaan rentuiksi ja he itse kunnioittavat joustavuutta ja maailman satunnaisuutta ja erilaisten vaihtoehtojen kanssa kikkailua. Ja vallankumouksia ja muutoksia. Kenties tämä vihjaa siitä miten molemmissa päissä poliittista linjamaa on enemmän järkeä kuin oikein kukaan - niin konservatiivien kuin liberaalienkaan puolella - oikein haluaisi myöntää. Mutta kuten moni tietää, strategia on jotain joka ei ole "absoluuttisesti oikeampi" vaan "oikeampi tilanteessa". Tässä huomiossa on sitten kaksi erikoista seurausta joita juuri kukaan ei intuitiivisesti näytä oivaltavan:
1: Konservatiivit ovat kenties yhteiskunnan vakauden ja pysyvän vauraudenkin takana, mutta he ovat potentiaalinen uhka sen olemassaololle. Mikään moraalikato ei uhkaa tuholla yhtä kaikenkattavasti kuin järjestäytynyt perinteistä oppimisesta byrokratisoitunut ja säädelty yhteiskunta. Liberaali ja kokeileva yhteiskunta taas ei johda taitaviin spesialisteihin vaan keskittyy yhteiskunnan säilymiseen.
2: Konservativismi on jotain joka ei ole parasta sodissa ja konflikteissa. Konkurssikypsän yhtiön ei kannata hakea voimaa fuusioista. Hyvinä aikoina pitäisi fuusioitua jos on fuusioituakseen ja yhteiksunnalle parasta olisi että huonoina aikoina yritettäisiin monialaistua ja vältettäisiin liittoumia.
3: Konservatiivien perusongelman näyttää olevan keskiarvojen tuijottaminen ja ajatus siitä että menneisyydessä tehdyt kokeilut ovat varmin keino toimia. Talebkin moittii monia yrityksiä siitä että he huomioivat vain ongelmia jotka on jo kohdattu. Hän kuvaa tätä "kalkkunaongelmaksi" viitaten klassiseen vertaukseen jossa kalkkuna saa isännältä siemeniä joka päivä. Paitsi sinä jona saa kirveestä. Kalkkuna oppii menneisyydestä mutta tulee hauraaksi. Asimov -tauti onkin jotain joka liittyy vahvasti juuri konservatiiviseen perinteisiin nojautumiseen. (Joka on itse asiassa perimmiltään "käytännön byrokratioitumista ilman paperivuoria". Sitä ei vain mielletä tämänlaiseksi koska byrokratia on konnotaatioiltaan negatiivista kun taas perinteet ovat henkistä ja hienoa ja vakaata kulttuuria.)
+: Mutta voi tietysti olla että minä olen vaan kompastunut omaan nokkeluuteeni. Itse tosin luotan että olen tässä kohden aivan riittävän tyhmä.