Mielen hammasrattaat

Ajattelun kuvaamiseen on vakiintunut useita symboleja. Yksi niistä koostuu päästä jonka sisällä on hammasrattaita. Tämä on tietenkin vertaus jonka ei ole tarkoitus kuvata oikeaa aivojen toimintaa, vaan toimia aivotoiminnasta eronneena symbolina. Mutta on hyvä unohtaa tämä päivänselvä ja tärkeä erottelu hetkeksi, sillä asian ympäriltä saa tätä kautta kaivettua esiin muutamia seikkoja joita itse pidän erittäin relevantteina.

Voiko akateemikon korvata algoritmilla?

Sillä sen takana on eräs varsin erikoinen puoli joka tulee esiin tekoälyn kohdalla. ; Nimittäin jos katsotaan tietokoneiden toimintaa ja sitä mitä kaikkea ne tekevät, niin ne olisivat olleet todellisia haasteita mielenfilosofeille vaikkapa Descartesin aikaan. Silloin älykkyys määrittyi abstraktin ajattelun kautta.

Nykyään tietokoneet laskevat hyvin. Neuroverkot oppivat luokittelemaan kohteita ja muuttujien epälineaarisia riippuvuussuhteita pelkästään siitä että niihin laitetaan riittävästi havaintoaineistoa. Ne myös pelaavat shakkia melkoisen hyvin. Ne myös muistavat asioita, kuten listoja ja toistavat niitä älyttömän paljon. Menneinä aikoina nämä nähtiin jonain johon vain ihminen pystyy. Ja koska ne erottivat meidät eläimistä, oli varsin vetoavaa pitää niitä tietoisuuden ja älyllisyyden ydinmehuna. Tämä toisaalta tarkoittaa sitä, että nykyajan koneita olisi pidetty naurettavana utopiana. Mikä taas haittaisi niiden kehittelyä. Jos ajatuksena on että vain älykäs ja tietoinen voi tehdä näitä asioita, ei olisi rakentavaa ajatella että jokin kiteytetty piimuta kykenisi siihen. Ja kääntäen, näillä vanhoilla ehdoilla kone joka kykenisi näihin asioihin olisi ollut älyllinen ja tietoinen. Ja näin ihminen joka ei halua olla "vain eläin" olisi joutunut kognitiivisen dissonanssin kouriin koska hän joutuisi olemaan "vain kone".

Nykyään olemmekin oppineet melko paljon tästä. Emme pidä nykyajan tietokoneita tietoisina tai älykkäinä, vaan olemme enemmänkin oppineet enemmän siitä miten vanha tapa ajatella älykkyyttä oli vääristynyttä. Nykyään ajatellaan että kalkyyli olisi syytä pitää erikseen älykkyydestä ja nämä vielä erikseen tietoisuudesta.

Mutta vain osittain. Jostain syystä yhä nykyäänkin tekoälystä puhuttaessa ollaan hyvin keskittyneitä siihen että vaaditaan tietynlaisia asioita. Ja sitten jos - ja tekniikan kehityksen mukana yllättävän usein kun - kone onnistuu tässä, niin tavoitetasoa hilataan ylemmäs. Ja nämä yhä kovemmat vaatimukset ovat yleensä hyvin rajoitetuilla aiheilla. Mielenfilosofit keskittyvät hyvin usein ja hyvin vahvasti jonkinlaiseen symboliseen päättelyyn. Tässä on luultavasti kyse siitä että akateemiset ihmiset miettivät näitä asioita. Ja akateemiset ihmiset ovat itse hyviä symbolisessa päättelyssä. Ja akateemiset ihmiset ovat akateemisia ihmisiä koska he ovat eliittiä symbolisessa päättelyssä. He ovat työssään siksi että symbolinen päättely on ihmisille vaikeaa. Vuosien harjoittelu kantaa hedelmää ja he osaavat sellaisia asioita joita vain melko harva ihminen osaa.

Ja toisaalta koneet ovat menestyneet hyvin nimenomaan tässä alueessa. Tietokoneet ovat mestarillisia symbolisessa pyörittelyssä. Kalkyyli on se jonka ne tekevät helposti. Tekoälyn suurena hauskuutena onkin se, että koneille on monesti helppoa se mikä on ihmiselle muutoin hirveän vaikeaa. Mutta sitten toisaalta jotkin ihmisille luontevat taidot ovat koneille hirvittävän mutkikkaita. Tässä mielessä päähän piirretyt hammasrattaat voisivat kuvata älyllisen eliitin ajattelutoimintaa yllättävänkin hyvin. Mutta tämä toisaalta jotenkin erityisesti korostaa sitä että tekoälyn kanssa ollaan sitten kenties tekemässä jännittäviä mutta epäoleellisia asioita.

Symbolinen päättely on tietenkin tärkeää, mutta se on varsin kapea osa ihmiselämää. Se on itse asiassa jopa harmittavan marginaalinen osa ihmiselämää. On egoistista - ja tavallaan jopa loukkaus - että akateemiset asettavat älykkyydelle sellaisia määritteitä jotka sopivat heihin itseensä mahdollisimman hyvin. Tämä probleema on itse asiassa läsnä muuallakin kuin tekoälyn kohdalla. Se on myös älykkyysosamäärätestien ytimessä. Itse näen että älykkyysosamäärä kuvaa yhtä melkoisen todellista piirrettä ihmisessä. Ja tämä luku korreloi menestymisen kanssa. Eikä pelkästään sen vuoksi että hyvillä korkeilla älykkyysosamäärätuloksilla avaa ovia, vaan myös sen vuoksi että korkea älykkyysosamäärä auttaa pärjäämään akateemisessa maailmassa.

Joku voisi kuitenkin muistuttaa että tämä kenties kertoo enemmän akatemiasta kuin tietoisuudesta. Ja vihjata että kenties tässä akateemikot ovat liikaakin tekemässä älykkyydestä oman itsensä kuvia, sen sijaan että tekisivät siitä älyllisten - kenties jopa tietoisten - olentojen kuvia laajemmassa mielessä. Itse voisin kysyä sitä että miksi älykkääksi ei määritellä sellaista konetta joka oppii hyväksi miekkailijaksi (nimenomaan teknisessä eikä pelkässä voimansiirrollisessa mielessä)? Onhan tämäkin varsin upea havainnointia ja päätöksentekoa. Muta silti jopa maallikot kysyvät ikään kuin ilmiselvyytenä että on tärkeämpää kysyä miten hyvin tekoäly pelaa shakkia kuin että miten hyvin se osaa hakea ja avata maitopurkin jääkaapilta. Kaikissa näissä esimerkeissäni ympäristöä manipuloidaan jollain tavalla.

Voiko aivot korvata terminatorversiolla?

Mutta jos rattaat ovatkin sitten aivan konkreettisia? Mitä olisi jos pää olisi täynnä mekaniikkaa? Mielenfilosofiassa itse asiassa tunnetaan ajatuskoe, jossa ihmiseltä korvataan yksi hermosolu koneella joka tekee samoja asioita kuin hermosolu. Ja kun tätä sitten jatketaan toiseen, kolmanteen ... hermosoluun, onko jossain raja jonka jälkeen ihminen ei enää olisi tietoinen ja älykäs? Hyvin yleinen ajatus on se, että vaihto voitaisiin tehdä ja näin tietoisuus voitaisiin tehdä koneella. Myös muutoinkin.

Ajatus on luonnollisesti äärimmäisen fysikalistinen. Ja sitä on itse asiassa vastustettu vahvasti. Yleisimmin kritiikki koostuu jonkinlaisesta sielukonseptista tai sen soluttamisesta järjestelmään. Tällöin voidaan sanoa jopa että ihmisen aivot voisivat todella olla aivan samanlaisia kuin tuo mekaaninen aivonkorvike. Eli kasa kuollutta materiaa. Tietoisuus ja älykkyys vaatisi siis jonkin ylimääräisen voiman, jonkin eifysikaalisen sielun. Tämä tietenkin sopii siihen ajatustapaan jossa tekoälylle asettetaan aina vain kovempia vaatimuksia kun koneet suorittavat entisiä vaatimuksia ; Jos a priorisesti on päätetty että tietoisuus ja älykkyys eivät ole fysikaalisia, kaikki onnistumiset kertovat että kriteerit ovat väärin ja että älykkyyden ja tietoisuuden määritelmiä on muutettava tämän aineiston valossa. Tämä on luonnollisesti myös älyttömän maailmankuvallista.

Pienessä määrin tämä ajatus on nähtävissä toisessa klassikkoajatuskokeessa, eli ns. kiinalaisessa huoneessa. Siinä huoneeseen laitetaan kiinalaisia merkkejä ja saadaan ulos kiinalaisia merkkejä. Huoneessa sitten on toisaalta mekaanisen mutkikkaan keskusteluohjelman sisällään pitävä koneisto joka on ohjelmoitu palauttamaan lappuja joissa on kiinankielisiä sanoja. Ja toisaalta huoneessa voi olla aito kiinalainen joka lukee, miettii ja vastaa. Se, että ulkopuolisen tarkastelijan kannalta reagoinnit ovat identtisiä ei kuitenkaan tarkoita että sisäisessä maailmassa ei olisi eroja. Kiinalaisen huoneen kohdalla on siis argumentoitu että kalkyylissä ei ole ymmärrystä.

Tämä argumentti on intuitiivisesti hyvin vakuuttava. Mutta tosiasiassa siinä on suoraan esitetty että ero olisi todellakin olemassa. Tämä taas ei ole mitenkään ilmiselvää. On nimittäin myös hyvin suosittu lähestymistapa jossa jopa sellainen laite kuin nykyään oleva digitaalikamera olisi pienessä määrin tietoinen koska se reagoi ympäristöönsä, valon muutos saa sen muuttamaan zoomaustaan ja muuta vastaavaa. Tämänlaisen koneen ja ihmisen välinen ero on toki huima. Mutta se olisi silti perimmiltään vain ero kompleksisuuden määrässä. Eikä siinä että näiden välissä olisi jokin aivan "erilainen luonto". Jopa Searlen argumenttiin on onnistuttu "salakuljettamaan sielu". Sitä ei toki kuvata yliluonnolliseksi vaan pelkästään "ymmärtämiseksi". Temppu on kuitenkin perimmiltään sama. 

Kaiken kaikkiaan filosofinen zombie, ajatus siitä että olisi identtisesti reagoiva eitietoinen, voi perustua virheelliseen ja maailmankuvalliseen oletukseen tietoisuuden luonteesta. Kenties me kaikki olemme filosofisia zombeja. Tai vielä tärkeämpää, kenties zombie joka reagoi identtisesti vaatii sellaisia rakenteita että se väkisinkin olisi myös tietoinen. (Itselleni tämä viimeisin mahdollisuus on oikeastaan se johon nojaan.)

On kuitenkin olemassa myös täysin fysikalistinen tapa vastustaa sitä että aivojen neuronit voitaisiin kasata mekaanisista vastineistaan. Tämänlaatuisia argumentteja ei yleensä esiinny yleisessä keskustelussa kaduntallaajien kanssa, koska näissä piireissä on usein kiinnostavampaa alistaa tietoisuuden miettiminen maailmankuvallisille agendoille. Tämä on toki usein miellyttävä, joskin usein turhauttava, keino kuluttaa elämäänsä ja aikaansa. Mutta on kenties hyvä ottaa esille näitä poikkeavampiakin esityksiä.

Jos lähdemme miettimään hermosolujen korvaamista, tässä on kaksi ongelmaa.
1: Pragmaatikko voi muistuttaa että vastaavuus perustellaan teoreettisella osaamisella. Ja jos esimerkiksi aivojen tuntemus paranee tai muuttuu, niin vastaavuuskin voi kadota. Tämä on erityisen relevanttia sitä kautta että ihmisten aivoista on opittu monia uusia asioita. Ennen merkityksettömistä asioista on tullut merkityksellisiä. Ajatus siitä miten asiat toimivat on täsmentynyt. Näin ollen vastaavuus perustuu oletukseen siitä että tieto neuroneiden toiminnasta olisi äärimmäisen tarkka ja oikea. Tämä on kuitenkin kenties enemmän hidaste kuin este. Mutta se muistuttaa kuitenkin siitä että tieteellisen ajattelun ytimeen on loogisen positivismin kumoutumisen jälkeen - syystäkin - soluttautunut vahva "fallibilistinen pohjavire". On aina mahdollista että teoria kaatuu tai vähintään vaatii korjaamista. Ja jos olet ottanut osaa projektiin jossa neuronisi on korvattu mekaanisilla vastineillaan, teorianmuutos voi todellakin muuttaa sitä nähdäänkö sinut tietoisena. Itse asiassa voi olla että neuroninkorjaus toimii paperilla ja joudut olemaan se joka on se havaintoaineisto joka kumoaa sen teorian vastaavuudesta. (Siis prosessin tekeminen tuhoaakin, kenties palauttamattomasti, sen että olet tietoinen olento.)
2: Toinen puoli on kuitenkin vielä viiltävämpi. Jos mietimme fysiikkaa, voimme huomata että jos asioita tarkastellaan hyvin suurella tarkkuudella voimme huomata, että hiiliatomin tavoin toimii lähinnä toinen hiiliatomi. Jokin toinen rakennelma voi toimia hyvin samalla tavalla, mutta siinä on aina jotain eroja. Nämä erot eivät kenties vaikuta yhden neuronin kohdalla, mutta ne voivat kasautua neuroni neuronilta. Ja niin lopputulos ei vähintään "olisi enää sinä". Kenties se ei myöskään olisi älyllinen ja tietoinen. Tämä asettaa haasteita korvaamisargumentille. Jos puhutaan solujen toiminnan korvaamisesta vastineella, ei ole ollenkaan väärin sanoa että solun korvaaminen samanlaisella solulla voi onnistua. Mutta se ei toisaalta olisi samaa kuin solun korvaaminen vastineella. On itse asiassa hyvinkin todennäköistä että on helpompaa rakentaa uudenlaisia tietoisia koneita kuin toimia ota-korvaa -menettely käyttöön ja ikuistaa itsensä. Samasta syystä on luultavasti mahdotonta jotenkin oikeasti "ladata tietoisuutensa internettiin". Ladattu kohde voi olla älyllinen, mutta silti se ei olisi "samanlainen". Ja ajatus neuronien korvaamisesta mekaanisilla vastineillaan nojautuu vahvasti juuri tähän "samanlaisuuteen".

Toki molemmat kulmat nojaavat samaan puoleen. Siihen mikä on riittävän analogista. Milloin tieteellinen tieto hermosoluista on niin hyvä että voimme sanoa että voimme tehdä sen kopioita ilman että teemme itsestämme pellen. Tämä riippuu hyvin suuresti siitä miten tarkaksi asetamma vaatimukset ja miten kohdistamme vaatimukset. Ja samoin voimme kysyä milloin jonkin "ajatusrattaan" tai muun "neuronin mekaanisen vastineen" on toiminnaltaan riittävän samanlainen jotta korvaamisessa väistämättä syntyneet fysikaaliset erot olisivat lopputuloksen kannalta irrelevantteja.