"arkeologista miekkailua" - eli miksi en ole kovin innostunut gladiaattoritaidoista

Maailmassa on ryhmiä jotka harjoittelevat gladiaattorien taitoja. He ovat kovia sällejä ja heidän toimintansa on systemaattista ja jotain sellaista jota voi ihan hyvällä sydämellä sanoa martial art -henkiseksi toiminnaks eikä esimerkiksi puku päällä huitomiseksi tai muuksi teatteriteeskentelyksi. En kuitenkaan ole hirveän kiinnostunut tästä puolesta.

Tarkkuus.

Keskiaikaisessa miekkailussa etuna on se, että tässä on käytettävissä historiallista aineistoa. Kun on esimerkiksi jokin "Codex Wallersteinin" kaltainen manuaali täynnä tekniikoita, on asiassa eteneminen vähintään melko eksaktia. Voidaan sanoa melko varmasti että harjoiteltu ja tehty on vähintään suhteellisen lähellä alkuperäistä. Tämä kirjallinen aineisto on mielestäni se, joka tekee historiallisesta miekkailusta paitsi miekkailua niin myös historiallista.

Tämän lisäksi on jotain jota voisi kuvata "arkeologiseksi miekkailuksi". Siinä mielessä että tavallisesti historiantutkimuksen ja arkeologian väliseksi eroksi rajataan karkeasti se, onko ajalta kirjoitettua aineistoa vai ei. "Arkeologisessa miekkailussa" kirjallista aineistoa ei ole. Esimerkiksi viikinkien sodankäyntitaitoja harjoittava joutuu luottamaan pääosin aseisiin ja siihen miten niitä voidaan käyttää. Ja tietenkin epämääräisiin saagoihin jotka ovat teknisesti ottaen kirjallista aineistoa, mutta jotka eivät kuitenkaan valota tekniikoita "niin paljoa".

Tämä ei ole sama asia kuin historiallisen ajan alku. Itse asiassa on käytännössä ilmiselvää että se ei tarkoita edes sitä että tuona aikana ei ole opeteltu asioita kirjallisesta tai sen kaltaiseksi oleellisesti rinnastettavasta materiaalista. Sillä historiallinen kirjallinen aineisto pitää myös löytää. Ja ajan mittaan paljon erilaisia asioita on tuhoutunut. (Tätä voidaan kutsua ekohenkisesti kierrätykseksi, koska sitä se usein nimenomaan on.) Itse asiassa tiedämme, että esimerkiksi gladiaattoreilla on ollut systemaattista opetusta johon on todennäköisesti liittynyt jonkinlaista kirjallista ja kuvallista aineistoa. Tästä vihjeitä saa esimerkiksi Petroniuksen "Satyricon" -teoksesta jossa hän esittää ivaavan kuvauksen huonoista gladiaattoreista. Hän kuvaa ivallisesti Norbanuksen "yhden sestertiuksen gladiaattoreita", laiheliineja ja pelkureita. Ja kuvaa sitten miten ainut jolla on puhtia oli traakialainen, joka osasi vain oppikirjan temput.

Mutta koska mitään aineistoa ei ole ainakaan toistaiseksi löytynyt, on tekniikoita pitänyt rekonstruoida ruukuissa tehdyistä kuvauksista. Ja rehellisesti sanoen tämä on suunnilleen sama kuin yrittäisi uudelleenrakentaa karaten tekniikoita katsomalla karaten alkeiskurssejen mainosjulisteita. Sillä ruukkuihin maalatut gladiaattorit olivat pääasiassa sitä varten että niillä on hyvä myydä ruukkuja. Samoin suositut gladiaattoreista tehdyt saviveistokset ovat jotakuinkin samaa aineistoa mitä nykyajan actionfiguurit. En tyystin kiistä niiden arvoa, ne ovat toistaiseksi paras menettely. Eikä asiasta edes valehdella, gladiaattorien tekniikoita penkovat tunnustavat aivan avoimesti että tässä nyt pelataan tälläisellä epätarkkuudella. Mutta en ole viehättynyt tästä.

Funktionaaliset varusteet.

Toinen ja vielä tärkeämpi asia on se, että kun keskaikaisen eurooppalaisen miekkailutaidon varusteita katsoo, niin suuri osa ilosta tulee siitä että kaikki varusteet ovat tarkoituksenmukaisia kamppailun kannalta. Niillä on tavoiteltu tiettyä funktiota joka on hengissäselviämiselle oleellista. Ja esineet hoitavat tarkoituksensa hyvin. Esineet ovat funktionaalisia ja kauniita, ja niiden käsittely on tarkoituksella tehty mahdollisimman vaivattomaksi. Ja tätä kautta syntyy iloa joka on tärkeä osa kokonaisuutta. Ja tämä ei ole ilmiselvää. Gladiaattorien kohdalla tämä elementti puuttuu usein. Voinen demonstroida asiaa kahdella hyvin antiikinaikaisella esineellä jotka muistuttavat pinnallisesti toisiaan.

HOT

Jos otetaan aluksi spartalaisten käyttämä kypärä. Siinä on tiettyä koristeellisuutta koska kypärässä on näyttävä harja. Mutta kun esinettä katsoo, näkee että siinä on paljon sileitä pintoja jotka siirtävät iskua syrjään. Näin koko iskua ei pysäytetä vaan valtaosa voimasta menee hukkaan, iskun suunta siirtyy ja tähän tarvitaan paljon vähemmän voimia kuin siihen että isku pysäytettäisiin niin että koko liike-energia pitäisi ottaa vastaan. Tämänlainen suojaa hyvin päätä. Toki sparatalainen kypärä on klaustrofoobikon vihollinen, purkki joka kaventaa näkökenttää hieman erikoisella tavalla. Mutta se on kuitenkin hyvin käytännöllinen ja toimiva. Harjakin on sellainen, että koska se on pehmeä, siihen tullut iskukaan ei suoraan vain jää siihen.

NOT

Gladiaattoreiden kohdalla tilanne on sitten jotain aivan muuta. Traakialaistyyppiset gladiaattorit pitivät päässään tuon tyylistä kypärää. Siinä on leveitä lisukkeita. Ja ne näyttävät jostain syystä olevan senlaatuisia että ne olisivat käteviä jos joku yrittäisi lyödä takaapäin. Silloin levy voisi liu-uttaa iskuja sivulle. Mutta edestä katsoen kypärässä on hirveän paljon kohtia joihin vastustajan ase voi jämähtää. Itse asiassa näyttää että kypärä on tarkoituksella sellainen että jos päähän lyö, isku liukuu käytännössä väistämättä johonkin kulmaan ja sitten kypärän kantaja joutuu todella puskemaan iskua vastaan jotta se pysähtyisi. Tämä on tietenkin johtanut näyttävään horjumiseen ja vastaavaan. Areenan yleisölle tämänlainen on ylen viehättävää. Ja kun katsoo traakialaiskypärän harjoja, kuvaani valitsema kypärä on kammottava. Siinä on iso eteen päin viipottava lisäharjanne joka vaatii sen että väistääkseen päähän tulevaa iskua olisi painettava päätä syvemmälle tai muutoin liikuttava enemmän. Ja jos näin ei tee, niin sitten ollaan jälleen siinä horjumisasetelmassa. Ja mikä kamalinta, valitsemani kypärä on tältä osin suhteellisen maltillinen. Kun katsoo säilyneitä gladiaattorien kypäröitä, tyypillistä oli että niissä oli eteenpäin sojottavia metallisia ja kypärään suoraan valettuja koriste-eläimiä ja vastaavaa. Ne ovat vielä pahempia kuin tässä esimerkkimallissani.

Toki kypärä tekee tästä huolimatta sen tärkeimmän, eli suojaa hengenlähtöä päähän kohdistuvilta iskuilta, yllättävänkin hyvin. Mutta se tekee sen silti tavalla jonka voisi tehdä melko helposti paremmin. Ja tämä puutteellisuus on ilmiselvästi tahallista. Ja se tahallisuuspuoli on se joka tässä ärsyttää näitä heikkouksien olemassaoloja enemmän.

Keskikaikaisessa haarniskassa on paljon sileitä pintoja ja kaikki elintärkeät elimet on suojattu. Mutta kun katsoo gladiaattorien varusteita, suurin osa niistä suojaa pääasiassa lihaksia ja muuta vastaavaa eiletaalia. Paikat joilla ihmisen saa surmattua ovat yllättävän avoimia. Ottaen huomioon että ne kuitenkin ovat teknisesti olevinaan suojuksia ja Rooman legioonalaiset näyttävät että roomalaiset ymmärsivät kyllä relevantin panssaroinnin salaisuuksista melkolailla paljon. Eihengenvaaralliset iskut ovat suojattuja jotta taistelijat jatkaisivat mahdollisimman pitkään.

On yksinkertaisesti inhottavaa kantaa esineitä jotka on selvästi tehty siten että niiden kantajaa ja tämän ihmisarvoa on halveksittu niin paljon että kaikessa näkyy että show on tärkeämpi kuin showmies. Ja rehellisesti sanoen ne kypärät eivät minun silmiini ole edes niin kauniita tai siistejä.

Niissä on jotain samantyyppistä iljettävää ja itkettävää kuin niissä miekoissa joihin on laitettu ties mitä ylimääräisiä piikkejä. Ja niissä panssareissa joihin on laitettu sojottavia piikkejä. Etenkin hartiapiikkejä. Tai niitä fantasiapanssareita joihon on taottu tietynmalliset korostetut tissit, koska jonkun feminismin mukaan toisenlaiset olisivat fallosentristä vainoa kun naisen pitäisi teeskennellä miestä kelvatakseen taistelukentälle. Tai jotka muuten vain haluavat näyttää seksikkäiltä panssarissa. Itse toivon kuitenkin naissoturien elävän. (Rehellisesti jos joku viihtyy seksikkäissä panssareissa ja haluaa irvistellä piikitettyjen ja hädin tuskin edes kädessä pidettävien miekkojensa kanssa niin siitä vain. Haluan kuitenkin känistä tässä nyt enemmän omista mieltymyksistäni kuin rajoittaa muiden puuhastelua.)