Vain pappi puutuu

Seisoskelin tänään Keravan asemalla, odottamassa junaa tai minulle tarkoitettua rahasäkkiä jossa on miljoona euroa. (Kumpi sitten tuleekaan ensin.) Tuntematon ihminen tervehti minua. Hän kysyi että olenko Tuomo. En tavoistani poiketen jostain syystä maininnut että en tunne koko miestä. Sen sijaan päädyin kyllä kysymään, että mitä pahaa olin hänelle tehnyt. (Vastaus oli monitulkintainen. Että en mitään, olimme käyneet samaa lukioat ja olin ollut ihan vain oma itseni. Jossa kyllä riittää pahuutta ihan itsessään. Ja toisaalta. Kuka muukaan minä voisin olla?) Töihin liittyvä smalltalk paljasti että minua tervehtinyt herra on nykyisin töissä pastorina Haukiputaan seurakunnassa. Jotenkin tämä hetki huvitti mieltäni. Että juuri kun ensitervehdys korostaa sitä että on tehnyt jotain pahaa, keskustelukumppani paljastuu kirkonmieheksi. (Vaikka en uskokaan että kirkolla on erityisoikeus etiikkaan, niin tässä on silti jotain samaa sävyä kuin siinä että kehuisi rötöstelyjään poliisille.)

Suomea pidetään yleisesti maana jossa ei tervehditä ja kirkonmiehen avoimuus olikin aika poikkeuksellista. Itsekin arvostan, noin nyrkkisääntönä, sitä että ventovierailta suurin lahja normaalitilanteissa on riittävä ignoraatio. Vaivaamisen ja vaivaantumisen välinen suhde on tässä se oleellisin. Toisaalta kirkonmies lähestyi kuitenkin jotenkin reippaasti ja avoimesti. Enkä luonnollisesti aloittanut räyhäämistä. En siis pahastunut.

Minulle vihjailtiin aiheeseen liittyen facebookissa jopa että enkö olisi voinut tavalliseen tapaani hyökätä. Mutta minun hyökkäämisessäni on yleensä periaate. Hyökkäys on toki paras hyökkäys, mutta pyrin moittimisessani (a) olemaan reaktiivinen eli aggroan vasta kun toinen aloittaa (b) aggroan jonkinlaisessa mittakaavassa, yleensä ylilyöden siten että vastaukseni on "minun mielessäni" kolme kertaa kovempi kuin se miten minulle on aggrottu. Ja tässä ei ole ylärajaa. (c) ja pyrin tekemään tämän mahdollisimman julkisesti jotta teko toimii ns. varoituksena siitä että minkälaista toimintaa minun seurassa kannattaa tehdä..

Josta päästään varsinaiseen asiaan.

Tervehtimisessä ja ihmisten lähestymisessä on tyypillistä, että siinä jotenkin korostetaan omaa turvallisuutta. Avoin, rehti ja aseeton lähestyminen on tässä kohden hyvinkin suosittu strategia. Esimerkiksi em. kirkonmies ylitti vaivaantumismuurini näppärästi juuri sillä että hän jotenkin korosti sitä että hän ei ole hyökkäävä. Tämä on kohdallani hyvin tärkeä. (Miltei voisi sanoa että "eihän se osaa edes lyödä" on mielessäni jopa yhdenlainen lähtökohta asialliselle kommunikaatiolle.)

Tätä avoimuuden perinnettä on käytetty tervehdyksissä aina. Tervehtimisen takaa kun löytyy varsin sotaisia merkkejä. Hatunnoston taustalla on visiirin kohottaminen ja kasvojen paljastaminen. Kättelyllä on näytetty että kädessä ei ole asetta. Tämä on miellyttävä tapa hoitaa tilanne ja varmistaa sen että molemmat puolet ymmärtävät tilanteen turvalliseksi. Turvallisuus taataan tavalla joka ei pelota.

Toisaalta ei olisi lainkaan mahdollista kuvitella että tervehtiminen hoidettaisiin toisin. Ei olisi ollenkaan erikoista varmistaa turvallisuutta toisellakin tavalla, esimerkiksi uhkailuin. Tällöin voitaisiin korostaa sitä että kamppailu olisi niin vaarallinen ja tasaväkinen ja riskit olisivat niin suuret, että ärhentely johtaisi jonkinlaiseen "Mutually Assured Destructioniin", johon ryhtyminen olisikin hullua.

Siksi voisi periaatteessa olla mahdollista elää jossain niin macho bullshitin täyttämässä kultturissa että hatun noston sijasta voitaisiin tervehtiä sanomalla mitä voitaisiin tehdä toiselle. Kuten että "Raastan paljain käsin sydämesi kurkkusi kautta ja syötän sen lapsillesi" tai "Suolistan sinut peräsuoli edellä hitaasti, käännän sinut ympäri ja valelen chilikastikkeella". Teoreettinen tervehdyspotentiaali tällä rintamalla olisi lähes ääretön. Tämäkin takaisi keskustlelun turvallisuuden ja rauhanomaisuuden. Se tekisi sen tavalla joka pelottaisi kohtuullisen paljon. (Tai jos ei pelottaisi, tarvittaisiin järeämpiä uhkailuja.)

Jälkimmäinen strategia on itse asiassa nähdäkseni voimassa joissain kulttuureissa joissa omaa vaarattomuutta ei voida osoittaa joko viestinnällisin syin tai sitten oman habituksesta johtuen. Tai siksi että kaikki vaarattomaksi tunnustaminen nähdään juonena tai typeryytenä tai huonona strategiana. Siksi strategiaa käytetään jossain määrin huumeidenkäyttäjien parissa, Putinin Venäjällä. Ja internetissä.