Lyhyemmin

Olen viime aikoina tykännyt hieman leikkiä Kenvert -tempuilla. Ne eivät ole kovin itsepuolustuksellisia. Mutta niillä saa tietysti opeteltua hallintaa. Miekkailussa minulla on yleensä taipumusta ylenmääräiseen kikkailuun. Tämänlaista toimintaa voi tietysti perustella yllättävyydellä ja sillä että erilaisia temppuja saadessa voi saada lisää miettimisaikaa.

Kuitenkin kaksintaistelusysteemissä ylläoleva on vain ongelmallista ja huonoa. Koska tilanne on ennaltasovittu, on paras mietintäaika siinä kun taistelu on alkamassa. Ja kikkailemalla vastustajalle käytännössä antaa aikaa, jona hän voi lyödä sinua. Mitä lyhyemmin tilanne on hoidossa, sitä parempi. Siksi viime tunnilla keskityttiinkin tähän asiaan oikein urakalla. Vapaa-ajan kikkailut kun vaikuttavat negatiivisesti. Huono harjoittelu kostautuu.

Tässä kohden on hyvä ymmärtää mitä toisen tekoihin reagoiminen käytännössä vaatii. Ajoittaminen on olennaista, koska jotta ehdit tehdä jotain toisen tekemisille, on sinun pakko myös ehtiä tehdä tämä asia. Käytännössä vastaisku tai muu vastaaminen toisen tekemiseen vaatii vähintään saman verran aikaa kuin itse toisen tekemä aktio. Tosiasiassa aikaa on hieman vähemmän koska ihmisellä on reaktioaika. Vastaiskun OODA -loopin on loputtava samaan aikaan tai aiemmin kuin itse vastustettavan tekniikan OODA -loopin.

Tämä tarkoittaa sitä että jokainen vastatekniikka on yksinkertaisempi ja suoraviivaisempi kuin tekniikka jota se vastustaa. Toki tässä on ymmärrettävä se, että iso liike tarkoittaa yleensä myös tekniikan takana olevaa rakennetta ja voimaa. - Tosin ei aina, jos pidät itseäsi paikallasi hyvin ja toinen juoksee asettasi päin, on sinulla minimaalinen liike mutta maksimaalinen rakenne ja voima. Tarkalleen ottaen käytät toisen voimaa ja keskityt vain omaan rakenteeseesi.

Jos esimerkkinä on vaikka ylläoleva harjoite, voi huomata että aloituslyönnissä on paljon liikettä. Kokonaisuutena kädet, jalat ja lantio ja koko miekkamiehen kroppa liikkuu varsin paljon. Vastaiskussa on silminnähden vähemmän liikettä. Ja vaikka tähänkin vastareagoiminen sisältää aika paljon muutosta, on vastaiskun tekemä muutos alkuperäiseen pelkkään lyömiseen nähdeän pienempi kuin mitä vastaisku torjunta+lyöntikombonaatio vaatii. Kun liikkeeseen on sitouduttu, on katsottava koko tekniikan sijasta muutosta jonka vastatekniikka synnyttää.
Toisaalta bujinkanissa näyttää olevan paljon kaikenlaista. Esimerkiksi käsilukkotekniikoita kierretään hyppäämällä voltteja. Tämä purkaa tekniikan varsin mutkikkaan oloisesti. Tuntuu että säännönmukaisesti vastaiskussa on enemmän liikettä kuin tekniikassa joka tehdään. Kuitenkin yleensä ottaen nämä tekniikat rakentuvat kahdella tavalla ; Joko niissä on ensin toisen tekniikan purkaminen ja sitten uuden tekniikan aloittaminen. Eli pieni liike lopettaa toisen tekniikan jolloin tilanne tavallaan "nollautuu" ja voidaan siirtyä isoon voimakkaaseen tekniikkaan. Tai sitten toisen voima otetaan vastaan ja sitten itseä käännetään juuri sen verran että ei kaaduta. Näin oman aktion tekemä muutos tekniikkaan on siltikin pienempi kuin toisen tekemä tekniikka.

Käytännössä kaikki paitsi miekkajonglöörit reagoivat lyhyemmin. Tätä voisi peräti kutsua itsepuolustuksen yhdeksi pääsäännöksi.

Shinobo no mono

Ninjat ovat siistejä. Syynä on mystiset kamppailutaidot, historiallinen arvovallalta maistuva maine. Se, että se on lähtöisin eksoottisesta ja muodikkaasta japanista. Lisäksi elokuvat, tietokonepelit ja "Turtlesit" ovat tehneet heistä tunnettuja. Jokainen meistä tietysti tietää, miltä ninja näyttää. Sellaiselta miltä esimerkiksi "Ninja Gaiden" -peli opetti minun lapsuudessani.Valitettavasti tämä yleinen mielikuva ei vastaa todellisuutta. Itse asiassa ninjojen pukeutumista koskee hieman samantapainen paradoksi, kuin euroopassa salapoliisejen pukeutumista. Oikeasti salapoliisi pukeutuu mahdollisimman eisalapoliisilta näyttäväksi. Mutta mielikuvissa heillä on kummallinen hattu jossa on lippa kumpaankin suuntaan. Tai se trenssi. Ninjojen kliseinen pukeutuminen onkin itse asiassa vain mielikuva. Piiloutuminenkin onnistuu öiseen aikaan tummansinisessä asussa - ja näitä löytyykin löytyykin museoista.

Mustan asun syntytapakin toki tunnetaan. Taustalla on japanilainen Kabuki -teatteri. Ninjojen kiistämättä ylivertainen siisteys tarinankerronnassa oivallettiin ja tarvittiin jokin tapa jolla katsojat tunnistivat että näyttämöllä oli näkymätön salavihkainen murhaaja. Taustalla oli se, että teatterissa oli usein avustajia ja tehostenikkareita, jotka oli puettu mustaan. Katsojat oliva tottuneet että he olivat jotain joka oli "näkymätön", ei ikään kuin vaikuttanut tarinassa. Ninjan näkymättömyys oli siis tavallaan ilmselvää teatterikontekstissa ; Huomaamattomuudesta haluttiin tehdä huomattavaa ja symbolista.

Toki ninjoihin liittyvät myytit eivät jää tähän. Kenties suurempi asia on se, että vaikka ninjoilla onkin kiistämättä paikka historiassa, moderni ninjutsu ei ole yhdistettävissä tähän perinteeseen ; Toisin sanoen ninjat ovat historiaa, mutta kaikki jotka väittävät olevansa ninjataitojen harjoittajia eivät harjoita historiallisten ninjojen taitoja. Yhteyden väittäminen ja yhteyden olemassaolo kun eivät aina kohtaa. Tässä kohden on hyvä huomata, että pätevä historiaan sitominen voidaan tehdä kahtaa kautta:
1: Karaten malliin voi olla tarjolla ns. "katkeamaton opettajien ketju". Tässä lajissa on historia ja perinteet. Itse asiassa jopa Karaten luonteen muutokset tunnetaan juuri siksi että historia tunnetaan.
2: Keskiaikaisen miekkailun tapaan sitomalla aineisto historiallisiin dokumentteihin, joiden rekonstruointiin systeemi perustuu. Tässä mallissa opetuksen siirtyminen sellaisenaan ei toteudu, vaan rekonstruointiin liittyy tieteellinen lähestymistapa, jossa (a) dokumentit ovat tavoitettavissa (b) niiden sisältöä tulkitessa on debattia. Seurauksena on se, että rekonstruoivat lajit muuttuvat tiedon karttuessa. Sillä jopa esimerkiksi se, että keskiajalla käytettiin Aristoteelista fysiikkaa eikä Newtonilaista vaikutti siihen miten asioita kerrottiin. Tämä johtaa siihen että yllättävätkin tiedot voivat pakottaa muuttamaan näkemystä.

Ninjutsun historiallista autenttisuutta on yritetty perustella kumpaakin keinoa käyttäen. Tosin laadultaan kyseenalaisesti.
1: Jinichi Kawakami viittaa oppineensa perinteisiä ninjataitoja Masado Ishida -nimiseltä mysteeriseltä mieheltä. Hän on niin mysteerinen, että hänestä ei oikein tiedetä mitään. Tämä tuottaa tietysti vaikeuksia, kun pitää tarkistaa sellaisia pikkuseikkoja, kuin onko Ishida todella saanut taitonsa mistäkin. Tarkistettavuus puuttuu, joten luottamus historialliseen autenttisuuteen on puhtaasti luottamuksenvaraista. Tässä voidaan toki viitata asiaankuuluvasti ninjojen salaiseen ja piilottelevaan luonteeseen, mutta tämä on vetoamista jossa selitetään perustelujen puute. Ja tämä on aivan totaalisti eri asia kuin perustelu.
2: Bujinkanissa esitetään että laji perustuu rekonstruktioon, joka perustuu vanhoihin kääröihin. Kuitenkaan näitä kääröjä ei näytetä kenellekään. Tätä kautta lajin historiallista autenttisuutta perustellaan viittaamalla kääröihin joilla ei käytännössä perustella mitään ; Kääröjen olemassaolo ja luonne jäävät mysteereiksi. Molempien luotettavuuteen uskotaan vain koska perustaja sanoo niin. Tästä ei voi syntyä juuri muuta kuin mielikuvia mormoneihin, joilla tärkeässä roolissa on kultaiset levyt, jotka luettiin mystisellä enkelin antamalla kristallilla, joiden kummankaan olemassaolosta on vain liikkeen perustajan sana. Tämä on toki hieman eri asia kuin sanoa että niitä ei ole olemassa. Mutta perustelu tämä ei ole, joten on turvallista ja oikein sanoa että mormonien kirjan tai bujinkanin sisällön historiallista autenttisuutta ei ole perusteltu. Se vaatii uskon hypyn siihen että bujinkanin perustaja ei vain halua rakentaa mainetta ja mainostaa kouluaan tälläisellä PR -stuntilla. Ja että hän ei ole vain erehtynyt kääröjen historiallisuudessa tai tulkinnut niitä väärin. (Tosin ninja voisi keksiä tämälaisen juonen ja jopa kannustaa sellaiseen saadakseen tienestit virtaamaan!)

Yleisesti ottaen ninjutsun sitominen historiaan kohtaakin suunnilleen seuraavan argumentin. "It is True Because I say so - Just Trust me or be an impolite moron!" Tämä ei toki ole argumentti, päin vastoin, se mitä tässä vaadittaan on ns. uskon hyppy - ja tottakai monista nimen omaan mysteeriys, epävarmuus, salamyhkäisyys ja yleinen eijulkisuus, sensurointi ja salamyhkäisyys kuuluvatkin asiaan sekä uskonnossa että ninjutsussa.

Monia, kuten itseäni, tämä ei hirveästi kiinnosta. Koska ratkaisevaa voi olla sekin että on siistiä kieriä mustissa puvuissa lattialla. Ja tekniikkojen toimivuus käytännössä kiinnostaa monia enemmän kuin historiallisuuden varmistus. - Tekniikkojen toimivuus voi onnistua esimerkiksi siten, että ns. opiskelee erilaisia kamppailulajeja. On huomattavaa että ihmiset ovat eri puolilla maailmaa "keksineet pyörää uudestaan". Ihmisen ruumiin mekaniikka kun ratkaisee tekniikkojen toimivuuden. Fysiikan lait ja ihmisruumis on kaikkialla samat, joten "apinoin eri lajeja ja nappaan siistejä elementtejä sieltä täältä" on yksi keino rakentaa toimivia juttuja. Mutta on tietysti hieman petollista korostaa tämän itsetekemän uuden kokoelman historiallista autenttisuutta.

---

"Ninja Gaiden" on muuten aivan käsittämättömän ja rasittavan vaikea peli. Ninja ei todellakaan saa kostoaan! Ehkä sankariteot olisivat helpompia jos ninja olisi aito ninja, eikä ninjastereotypialta näyttävä "weekend warrior" -tyyppi.

Spesifi vs. Kompleksi.

Kirjoitin aikaisemmin siitä, miten kaksinkamppailuun keskittyvät lajit eroavat kovasti perinteisestä itsepuolustuksesta. Nämä lajien väliset mietteet tulivat vastaan, kun kävin leikkimässä bujinkanilla ; Tässähän huomion pitää keskittyä ympäristöön. Esimerkiksi opettajan puhuessa harjoittelua jatketaan. Syynä on se, että toimintaa on kyettävä tekemään vaikka ympärillä olisi häiritseviä tekijöitä. Kaksintaistelutilanteessa ympäriltä ei hyökkää ylimääräisiä tyyppejä, joten yleisalertnessin ja huomion moneen asiaan jakamisen sijasta keskiössä on keskittyminen. Kaksintaistelussa olennaista on focus yhteen vastustajaan. Ero on suuri, eikä sama mielen rakenne toimi hyvin molemmissa. On opeteltava erilaiset havainnointi -ja reagointitavat.

Tätä voidaan nähdä siten, että kyseessä on eräänlainen "pelitilanne". Itsepuolustuksessa keskitytään frekvensseiltään yleisiin tapahtumiin ja niihin kehitetään automaattinen reaktio, joka on siihen tehokas. Näin kompleksisuus on hyvin tiivistä spesialismia.

Kaksintaistelu ei ole enää samalla tavalla puhdas tiettyyn iskuun reagointi spesifillä tavalla, vaan vastaiskuihin mietitään vastaiskuja. Mitään yleispätevää ratkaisua ei esitetä, tilanteen voi aina ratkaista jotenkin. Mukana taitoelementti, joka liittyy tekniikoiden hallitsemisen lisäksi vastustajan ennakointiin. (Toimiva tekniikka on olennainen, mutta ei riittävä voittamiseen.) Voidaankin sanoa että yleisimpiä tekniikoita on enemmän, ja ne nivoutuvat toisiinsa eri tavalla. Itsepuolustuksen kannalta ennakointi, keskittyneisyys ja pelisilmä ovat itsepuolustuksessa irrelevantteja koska tilanteita kuvaa juurikin yllättävyys. (Toki baarin takana tappelu on ennakoitua, mutta tämä "nyt mennään baarin taakse tappelemaan" onkin itse asiassa kaksintaistelutilanne!)

Ninjutsutyylisessä ratkaisussa taas ollaan tilanteessa, jossa ollaan valmiita siihen että joku rikkoo tilanteen heittämällä peliin jotkin aivan toiset säännöt. Se on siksi vielä astetta mutkikkaampaa. Toimintavaihtoehtoja on paljon enemmän. Siksi laji ei ole yhtä spesifi, ja hajanaisuutensa vuoksi se tuskin toimisi kaksintaistelutilanteeseen keskittyneen kanssa.

---

Kirjoittaja kannattaa kultaista keskitietä.

Ihania uusia mahdollisuuksia.

Sain maanantaina ihanan mahdollisuuden päästä kokeilemaan ninjutsua - hyvin hyvin pitkästä aikaa.

Käytännössä pyörimme lattialla hyvin erikoisilla ja erilaisilla tavoilla. Siihen liittyi myös alkuvenyttely. Kokeilu oli puoleltani virhearvio, koska päädyin tekemään liian paljon liian nopeasti. Käteeni tuli bujinkanin kirous, joka muistuttaa siitä että itsepuolustuslajit ovat hieman kuten parisuhteet : Ei pidä hyppelehtiä ihan minne tahansa ja miten tahansa. Sillä eri lajit vaativat erilaista lihaksistonkäsittelyä. Miekkakaksintaistelussa hyppeleminen ja pomppiminen ja pyöriminen lattioilla erilaisilla tavoilla ei olisi kovin järkevää. Venyttelyssä sainkin aikamoisia kramppeja, jotka johtuvat ilmeisesti siitä, että lihas venyy liikaa ja sitten se refleksinomaisesti toimii kuten olisi tilanne jossa raajoja revitään. Eli supistaa liikettä vastaan.

Niinpä käteni kipeytyi. Ja tämän vuoksi jouduin lähtemään tiistain miekkailutunnilta kesken. (Vika oli tietysti tavallaan oikeutettu rangaistus, hieman kuten sukupuolitauti.) Olisin itse toki ollut mielelläni loppuun asti, mutta Windsor huomasi melko pian (mikä on melko hieno huomio, koska hänellä oli aika monta oppilasta) että käden toiminta ei ollut normaali, tarkisti että kyseessä ei ollut normaali lihasvamma. Ja hän suositteli että lähtisin lääkärille asian kanssa. (Hoiti tilanteet ja pyöritti samalla muuta luokkaa ilman että harjoitteluun tuli katkoja, mikä on jo itsessään temppu.)

Lääkärissä paljastuikin sijoiltaan mennyt luu. Sama kohta on ollut rikki jo aiemminkin, kaaduin sen kanssa ekaluokkalaisena kun juoksentelin käytävillä ja minut ystävällismielisesti kampattiin. Kyseessä ei ollut aggressio, mutta sillä oli pitkäjänteiset seuraukset joita ekaluokkalaisen järjenjuoksulla ei oikein osaa arvioida. Tätä kautta on jopa todennäköistä että minulla on kädessä joku heikompi paikka (joka joko ilmeni ensimmäisen kerran kun kaaduin ensimmäisellä luokalla tai sitten vamma syntyi tuossa hötäkässä ja jatkossa se tapahtuu helpommin.)

Mitään pysyvää vammaa ei pitäisi tulla - ja se itse asiassa tuntuu jo ihan hyvältä ilman tukisidettä jota minun muka pitäisi pitää - mutta joudun ottamaan käden kanssa rauhallisesti jonkin aikaa.

Mutta onneksi minulla on nyt erinomainen mahdollisuus ja motivaatio harjoitella yhden käden punnerruksia.

Kata, teoria ja hypoteettinen deduktio

Monissa, milteipä kaikissa, kamppailulajeissa arvostetaan kataa. (Toki esimerkiksi korealaisissa lajeissa sille on eri nimitys, poomse. Ja kiinalaisissa quan. Ajatus takana on kaikissa näissä kuitenkin sama.) Kata on ennalta tarkasti määritelty liikesarja, joka tehdään ilman paria. Nämä liikesarjat opetellaan tarkasti ja niitä toistetaan, niin että ne jäävät lihasmuistiin. Niitä katsastetaan myös vyökokeissa. Monet lajit arvostavat kataa, eivätkä syyttä. Sillä kata on hieman kuten kamppailun teoria. Jos tiedon eksakti siirtyminen on kielen merkitys, kuten se normaalia laajemman kielimääritelmäni mukaan on, katat on kirjoitettua kamppailun teoriaa.

Yksi kata on lisäksi enemmän kuin yksi tekniikka. Ne ovat pikemminkin yleisempi toimintatapa, jonka tulkitseminen eri tilanteissa voi johtaa erilaisiin lopputuloksiin. Esimerkiksi eräs bujinkanin peruskata, johon juuri nyt olen keskittymässä koostuu asentoon siirtymisestä, pakituksesta ja käden viennistä kaarella alas, askeltamisella eteenpäin samalla kun toinen käsi tuodaan eteen, pakitus, edessä oleva käsi kaarella alas ja toinen askel eteen samalla kun käsi nostetaan alhaalta ylös. Tämä voidaan tulkita siten, että ensin torjutaan kaarevalla torjunnalla, joka avaa keskilinjaa, jonka jälkeen avautuneeseen paikkaan päästään lyömään. Ja sitten sama toisinpäin. Kuitenkin jos henkilö ei olekaan lyömässä vaan tulossa lähemmäs, sama liikesarja onkin kääntö kädenhallintaan ja grabiin, joka jatkuu siihen että käsi viedään hallitun käden hartian tasolle, taakse päin siirtyminen horjuttaa toisen tasapainoa kun grabissa olevaa kättä viedään taaksepäin, jonka jälkeen pyyhkäistään hartiaa alas, ja samalla kun toinen käsi nostetaan ylös, se pakottaa kyynärpäällä suoritettavalla pakotteella vääntämään hallittua kättä ylös.(sitä samaa, jonka toisessa päässä painetaan hartiasta alas.) Tuloksena onkin lukottaminen ja kohteen kaataminen lattiaan mahalleen.

Molemmat tulkinnat ovat ihan tyylipuhtaita ja oikein. Ne ovat eri tekniikoita. Tuosta samassa katasta voidaan toisin sanoen nostaa ainakin kaksi koeteltavaa tekniikkaa, jotka tässä tapauksessa molemmat toimivat. Mikä takaa sen, että kata on todella hyvä ja harjoittelemisen arvoinen.

Hieman samanlainen tilanne on deduktiossa. Meillä on teoria joka tekee erilaisia ennusteita. Teoria kertoo meille jonkin testattavan korrelaation. Sitten näitä hypoteeseilla testataan, onko teoria tosi. (Hypoteesi on kuin yksittäinen tekniikka, joka johdetaan katasta.) Sitten tätä hypoteesia koetellaan, katsotaan toteutuuko se maailmassa. (Kataa sovelletaan esimerkiksi kilpailuissa tai dojossa.) Jos se toteutuu, teoria saa tukea. (Varmistuu että kata on hyvä) Mitä useampia hypoteeseja teoria tuottaa ja mitä useampi niistä toimii, sitä parempi teoria on. (Mitä useampia tekniikoita kata sisältää, sitä parempi kata se on.)

Sotaisa taide

"When ever I move that is Aikido"
(Morihei Ueshiba, "O -sensei")

"Filosofiaa - Mielen aikidoa."
(Arttu Petäjäluoma, TV -sarja Firma, "mielen aikido")

Viime kesän taiteiden yö oli aika mielenkiintoinen. Tapasin siellä henkilön, joka oli käynyt kuuntelemassa Esa Saarista. Kyselin että mitä hän oli siellä oppinut ja mitä Esa oli sanonut. Valitettavasti henkilö ei muistanut. Hän kuitenkin kuvasi melko hyvin Esan pukeutumistyyliä. Itseäni oli kiinnostanut lähinnä se, miten Esan ajattelu on kehittynyt sitten "Punk Akatemian". Mielestäni 565C siitä että muistaa pukeutumisen on "hieman paljon".

Vaikka toki ymmärränkin, että osa Esan vaatetus on osa Esan imagoa, hänen henkilökohtaista tyyliään - ja ennen kaikkea sitä mistä hän itse pitää mikä taas onkin tavallaan jo referenssiä hänen omaan filosofiaansa.

Itse arvostan Saarisen "käytännönläheisyyttä" tai ainakin "arkielämään liittymistä". Hänhän mainostaa kaikesta huolimatta olevansa "käytännön filosofi". Hänestä Filosofia on elämänasenne. Ja että se alunperin on tavoitellut kykyä tarttua elämään. Esa Saarinen on tässä suhteessa konservatiivi, asioiden säilyttäjä. Toisaalta ajatus voi olla niin vanha ja aikaa unohtunut, että se on muuttunut moderniksi ; kuin Egyptiläisten puujalkavitsit. Saariselle filosofia on ensi sijassa elämänasenne. Saarinen muistuttaa tältä kohdin Ueshibaa, joka jätti valtavan henkisen jäämistön aikidon filosofiaan; Aikidoahan ei pidetä taistelutaitona, ei edes vastustajan nujertamisena, vaan henkilökohtaisen kasvun ja rauhan edistämisen välineenä. Aikido tavoittelee elämäntapaa.

Tosin itse olen enemmän taipuvainen opettelemaan asioita itse taidon vuoksi, en sen takia että päätyisin sen seurauksena johonkin hienostuneempaan mielentilaan. Sillä olen vähemmän "Do"(tie) ja enemmän "Jutsu"(taito). Joku voisi suorastaan sanoa että niitä harvoja "Do" -asioita on se, että olen henkeen ja vereen "Jutsu" -mies. Joku toinen taas voisi sanoa että jutsuus osoittaa sen että olen vasta alkuvaiheessa. Että Do on se elämäntapa, mitä jalostuu kun jutsu viedään tarpeeksi pitkälle. Tämäkin voi tietysti olla ihan totta. Voihan olla että kun jutsussa tavoitellaan taitoa, huomataan että se mitä tähän vaaditaan on se mitä Musashi korostaa, eli "nöyryyttä ja kovaa työtä." Tässä näkemyksessä äärimmäisestä jutsusta tulee todellakin Do, Kokoaikaista harjoittelua ja elämäntapaa on vaikea erottaa toisistaan.

Silti en lähtenyt taiteiden yössä baarin puolelle filosofoimaan Saarisen uusista vaatteista laajemmin, vaikka olisi ollut mahdollista. Menin sen sijaan katselemaan Bujinkanereiden esitystä. Ja ennen kaikkea en pelkkää suunnilleen tuon näköistä showta, vaan sitä taustapeliä ja harjoittelua jota harrastajat pitivät nurmikolla niiden esitysten välillä. Minä olin vain kärsivällinen nilkku hangarounderi, jolla oli muutamia kysymyksiä, mutta varastin heiltä silti muutamia temppuja ja toimintaperiaatteita.

Ihan vain jotta osaan.