Brexitistä ja kansallisesta suvereeniudesta

Brexit -päätös on ollut tärkein poliittinen puheenaihe. Tämä on toki ymmärrettävää globaalissa maailmassa jossa ulkopolitiikka ja globalisaatio ovat sen verran vahvoja voimia että esimerkiksi Suomen kannalta on tärkeämpää kenet USA valitsee presidentiksi kuin kenet suomalaiset valitsevat presidentikseen.

Itselläni on ollut yllättävän laimeat mielipiteet aiheesta. Kuten minulla on EU:seen kuulumisestakin. Aihe on toki varmasti tärkeä. Mutta se on myös niitä aiheita joihin minulla on liian vähän tietämystä. Mielestäni olisikin arvokasta jos ihmiset ymmärtäisivät että puhuisivat vähemmän asioista vain siksi että ne ovat tärkeitä. Heidän tulisi entistä suuremmassa määrin olla vastuullisia tästä tärkeydestä ja sanoa vain sellaisia asioita joihin heillä on jotain kontribuutioita. Eli olisi huomioitava myös oma skillsetti ja se onko itsellä relevanssia tähän tärkeään asiaan..

Toki mielipiteilylle on aina tilaa. Ja tavallaan poliittinen järjestelmä on sellainen että sen pitää antaa tilaa kansalaisille. Myös typerille mielipiteille. Ja tässä mielessä voin huomauttaa siitä miksi minun on ollut vaikeaa sitoutua kovin vahvasti Brexitiin.

Teen tässä jonkinlaista ajatustyötä joka on mielestäni tärkeä nollalinjanveto ; Jos minä olen liian inkompetentti ottamaan kantaa jokainen jolla on tätä vähemmän sofistikoitunut mielipide on tavallaan silmissäni mitätön jotat hänen mielipiteellään olisi validiteettiä. Mielipiteen saa sanoa ääneen. Sitten minä nauran päin naamaa ja kerron naurettavanapitämismielipiteeni ääneen aivan ilman mitään poliittista korrektiutta. (Olkaa hyvä.)

Teen tämän tietäen että olen oikeasti niitä ihmisiä joiden pitäisi ottaa esimerkiksi Suomen ja EU:n irtautumissopimuksessa niin että tehtäisiin tutkimus, jossa otettaisiin ihmisten kannanottoja EU -eroon ja siihen liittyviin kysymyksiin kuten maahanmuuttoon. Ensin kyseltäisiin että mitä mielipiteitä heillä on asioista. Ja kun on ensin kartoitettu asenteet ja mielipiteet niin pistettäisiin pieni kysely perään. Kysely jossa olisi kysytty ihan oikeita faktoja jotka ovat mallia väärin-oikein. (Kuten kuinka monta maahanmuuttajaa on jne.) Saataisiin selville mikä mielipide korreloi sen kanssa miten hyvin tämä aihe tunnetaan. Ja sitten äänestäisin sitä mielipidett jonka kannattajat tietäisivät asiaan liittyvät faktat virheettömämmin, paremmin ja laadukkaammin.

Pragmaattisesti

Ensimmäinen asia on se, että asia ja se millä asiaa ajetaan ovat hitusen eri asioita. Esimerkiksi Brexitin puolelle tunnuttiin menevän aika usein aika puhtaasti asenteella englanninkielinen nimittäisi sanalla bigotry. Minua ei kuitenkaan kiinnosta minkälaiset ihmiset ajavat mitäkin asiaa. Vaan onko asia perusteltu vai ei. (Tämä eroaa myös siitä että katsotaan pelkästään argumentteja joita Brexitin kannattajat yleensä esittävät. Ja kyllä. Suurin osa kansasta voivat olla paskiaisia ja väärässä. Siksi ääriliikkeet ovat vaarallisia ja meillä on ollut kommunistisia hirmuhallintoja, islamilaisia teokratioita ja fasistisia yhteiskuntia.)

Olen nähnyt että EU on brittejen kannalta siitä erikoinen että EU on aika paljolti kaupankäyntikeskeistä. (Keskustelussa tulee vastaan Shengen johon britannia ei ole kuulunut.) Ja tällä kohden minun on vaikeaa uskoa että EU kieltäytyisi hyvästä diilistä vain siksi että britannia ei ole mukana EU:ssa.

Toisaalta EU:sta eroamisen henkenä on se, että EU päättää asioista ilman Yhdistyneitä Kuningaskuntia. Ja koska se on suuri kauppakumppani jonka rajat kuitenkin möllöttävät hyvin lähellä, se itse asiassa voi tiukentaa kauppaehtoja. On selvää että jos jotain voidaan käyttää kaupankäynnissä vipuna, sitä myös käytetään. Tässä mielessä riskinä on se että vapautta kaipaavat britit jotka ovat kyllästyneitä olemaan "EU:n kumileimasimen alla" ovat pian tilanteessa jossa EU todellakin sanelee ulkomaankaupanasioista sen puolesta. Ja tavalla jossa on kyse kaupankäynnistä jossa ei saada apuja mistään yhteisöllisyydestä. Se on taloudellisesti vähän kuin joutuisi asioista ja hinnoista ja kilpailutavoista sanelevan kartellin ulkopuolelle.

Tässä mielessä voi tulla monellakin keskenään erilaisella tavalla mieleen "No taxation without representation" -iskulauseet Yhdysvaltain sisällissodasta. (Itse asiassa iskulauseessa on hauska sävy ; Silloin tyrannia määritettiin verotukseksi ilman edustusta, nykyisin konservatiiviset patriootit USA:ssa tahtuvat määrittää kaiken verotuksen orjuudeksi..)

EU on kuitenkin siitä hankala että sen kohdalla on helppoa nähdä maksut mutta vaikeampaa nähdä mitä siitä hyödytään. ; On luultavaa että ainakin EU;n pahoin puhutut standardit voivat vaikuttaa siihen mitä tuotteita saadaan markkinoille. Britit muuttuvat irralliseksi kauppa-alueeksi joten tästä voi seurata valikoimien pienenemistä kaupoissa. Koska marginaalisia tuotteita ei kannata tuoda lisämaksuilla alueelle. (Sen kuluttajamassa on yksinkertaisesti epäkiinnostavan pieni.) Toisaalta myytäviinkin tuotteisiin voi tulla muutoksia. Sillä jos jotkut aineet esimerkiksi pyykinpesussa tai elintarvikkeissa on EU:ssa kielletty se takaa että alueelle tulee vain tuotteita joissa näitä ei ole.

Brittejen kohdalla se joutuu siis (1) joko kirjoittamaan juuri näitä pahamaineisia standardeja paljolti uusiksi tai (2) joutuu sietämään sitä että markkinoilla jos jokin kemikaali ei ole kiellettyä niin sitä tungetaan mukaan heti jos siitä voidaan jotain hyötyä vaikka tuotantosäästöjen vuoksi.

Mutta oikeasti kyse on tietenkin ollut etiikasta.

Tosiasiassa Brexit on kuitenkin kulkenut etiikalla. Sellaisilla konsepteilla kuin suvereenius ja itsenäisyys. Nämä ovat mielenkiintoisia kysymyksiä. Etenkin kun huomioidaan kontekstit joissa sitä esitetään.

Kun Brexitistä puhuva britti puhuu termistä suvereenius (sovereignty), on hyvä miettiä mitä koko käsite tarkoittaa. On selvää että termi on sidottu yksilöiden sijasta kansallistunteeseen. Se kuitenkin liittyy samalla myös autonomisuuteen.

Yksilöiden autonomisuus liittyy paljon siihen miten paljon valtaa ja riippumattomuutta heillä on. Ja monessa suhteessa nämä ovat siitä mutkikas konsepti että mitä riippumattomampi ihminen on, sitä vähemmän hänellä usein on valtaa. Ja EU:n ja valtioiden kohdalla tilanne on hyvin helposti sama. Tässä mielessä valtioiden suvereenius (national sovreignty) ei ole niin hirvittävän paljon erilainen. ; Onkin selvää että teoriassa EU -asioihin voidaan vaikuttaa äänestämällä valtaan poliitikkoja joista osa lennähtää Brysseliin. Mutta kun kokonaisuudet suurenevat yksi kansalainen on yhä selvemmin yksi "ties kuinka monesta". Päätäntävalta asiaan pienenee tässä kohden huomattavasti. Toisaalta myös ne päätettävät asiat kasvavat vastaavasti ihan jo sillä että tehty päätös vaikuttaa useampiin ihmisiin. Näin ollen yhä enemmän valtaa jaetaan yhä monemmalle ihmiselle.

Jos puhutaan maasta, ei ole selvää että onko sen kansalaisilla valtaa asioihin. Tämä on erityisen vahvasti esillä autoritaarisissa valtionjohtotavoissa kuten vaikka monarkioissa tai teokratioissa. Demokratiassa tätä yritetään lähestyä sillä että byrokraattiseen valtakoneistoon liitetään äänestystelementtiä ainakin silloin tällöin. Kuitenin näissäkin tilanteissa aika moni on - mielestäni aika ymmärrettävästi - kokenut että heidän valtansa on pientä, mitätöntä ja merkityksetöntä. Jos ihminen voi antaa äänensä mutta jos äänestetty poliitikko ei esimerkiksi pidä vaalilupauksiaan, ei hän "saa mitä tilaa". Politiikassa mainostetaan ja tärkeintä on miltä asiat näyttävät kuin mitä ne ovat. Ja tämä uhkaa sitä että kansalaisilla ei ole suvereeniutta vaan valtio on se joka on suvereeni. Ja tässä mielessä EU olisi vain iso valtio.

Kysymys on siitä onko kansalaisella valtaa lakeihin ja julkisten varojen käyttämiseen. Ja mitä näillä laeilla saadaan. Ja miten haluttavia nämä asiat ovat kansalaisille. Toisin sanoen suvereenius on helposti sellainen että on katsottava miten valtio tai EU oikeuttaa sen että päätäntävalta asioihin pienenee. Sen on tarjottava tämän tilalle haluttavia hyötyjä. Ja näiden arvioiminen on se asia joka EU:ssa on vaikeaa.

On selvää että EU -liittoutuminen tuo kansalaisille lisää vaihtoehtoja hallita omaa elämäänsä ; Itse asiassa kun puhutaan EU:sta ja sen maahanmuuttopuolesta, tulee liian helposti mieleen islamilaiset maahanmuuttajat. Eikä se, että EU:n sisällä muuttaminen on jotain joka lisää valinnanvaihtoehtoja ja todennäköisesti myös työntekoon ja ansaitsemiseen liittyviä vaihtoehtoja. Nämä vaihtoehdot tarkoittavat että EU ei pelkästään sanele ja rajoita vaihtoehtoja. Toisaalta on selvää että kaikki nämä kansalaisille annetut muuttovalinnat vaikuttavat siihen valtaan ja suvereeniuteen joka on valtiolla kansalaisistaan irrallisena konseptina. Ja toisalta se kertoo että EU:lla on näihin asioihin suvereeniutta yli tämän valtion. (Toin tämän asian esille siksi että suvereenius ei ole pelkästään hierarkinen jossa on nollasummapelistä linjalla kansalainen-valtio-EU.) Brexitissä maahanmuutto onkin jotain johon maa sai lisää valtaa. Toki jos ja vain jos puhutaan maahanmuutosta EU:n sisäpuolella. Sillä jos puhutaan maahanmuutosta EU:n alueiden ulkopuolelta, niin niitä käsittelevät muut kansainväliset sopimukset. YK ja muut vastaavat tahot ovat tällöin enemmän niitä joista "pitäisi erota". (Ja se minkälaisia eettisyys-boikotteja tästä seuraa eivät välttämättä ole kovin ... haluttavia.)

Se, mitä agrologipuolella opin oli se että maatalouspolitiikka on muuttunut monta kertaa ja sen pääsääntönä näyttää olleen se, että EU on ollut sarja päätöksiä jotka ovat olleet melko hyvin perusteltuja ja joiden ongelmalliset seuraukset ovat olleet vaikeasti ennusttettavia ja siksi suuntaa on täytynyt korjata "kohti seuraavaa, erilaista katastrofia". (Tämänlainen negatiivinen mielenlaatu on tietenkin itselleni tyypillinen osa vähän kaikessa joten tämä tuskin on kovin vahva tuomio EU:lle. Jos en väännä jotain asiaa likaiseksi, se olisi ihme. Mielenkiintoista olisikin tietää ovatko nämä katastrofit pienempiä kuin ne vaihtoehtoiset.)

Onkin mielenkiintoista että Brexit voidaan nähdä demokraattisena. Mutta tämä näkökulma on kuitenkin aika helposti konfliktissa siinä mielessä että Brexitiä on puolustettu nimenomaan tavoilla jotka korostavat sitä miten maan sisällä olevilla ihmisillä olisi vähemmän valintoja elämässään. Henkenä on ollut se, että Brexitillä on ajettu nimenomaan valtion suvereeniutta ja tässä on helposti väheksytty sekä EU:ta kylmänä ja etäisenä kumileimasimena että yksilöiden autonomiaa. Kysymys on ollut halusta määrätä jotkut ei-kansalaisiksi tai kakkosluokan kansalaisiksi. (Ja tätä on ollut, riippumatta siitä ovatko Brexit -kannattajat yleensä tälläisiä tai oliko se oikea ratkaisu.)

Teema on hyvin sama täällä kotimaassa jossa sananvapautta ja poliittista korrektiutta vastustavat ihmiset puhuvat ensin demokratiasta ja seuraavaksi puhuvat siitä miten jokin väärää mielipidettä ja uskonvakaumusta tai poliittista linjamaa edustava ihminen edustaa puupäistä vapaamatkustusta joka vaarantaa maan ja yhteiset arvot.

Ymmärrän toki tämän "hajautuspolitiikan" siinä mielessä että olen itse suosinut Keskustapuoluetta. Tämä ei tietääkseni luo uskottavuutta tai ole meriitti oikein kenenkään silmissä. Ei etenkään kaikenmaailman #koulutuslupausten ja lesssukkapolitisoinnin jälkeen. Olen tehnyt tätä siksi että puolue on usein tavoitellut sitä että eri alueilla olisi hieman erilaisia käytäntöjä. Näin ollen siinä missä monet ovat esimerkiksi halunneet tehdä uskonnonvapaudesta ja vaikka uskonnon roolissa koulusta valtakunnallisia sääntöjä, on keskustapuolueella ollut esillä näkökulmia joissa korostetaan sitä mitä alueella ja koulussa noin yleensä ajatellaan asioista. Näin ollen vahvasti uskonnollisilla alueilla voisi todella olla luontevaa että "Kirkko on luontevasti läsnä" ties missä. Kun taas Etelä-Suomessa jossa monin paikoin lapsista alle puolet on kastettu tämä voisi olla hyvin omituista ja tilannetajutonta. (Suomessa on jo nyt alueita joilla alle puolet on kristittyjä ja tilastollisesti tilanne on koululaisten kohdalla mielenkiintoinen koska mitä nuoremmaksi mennään niin sitä useammin ollaan uskonnottomia.)

Tässä mielessä ymmärränkin että dominoinnin alueellistaminen voi ajaa yksilöiden etuja. Ei siksi että he saavat tässäkään prosessissa lisää päätäntävaltaa - yhteisissä asioissa moni asia on vähän kuin pastoraalinen tilaisuus koulussa, päätös siitä onko pappi läsnä ja jos on mitä hän saa sanoa ja montako virttä on tai ei ole uskonnonharjoittamista - päätetään yläpuolella eikä kansalaisilla ole suvereeniutta tähän asiaan. Vaan sitä kautta että tässä saadaan asioita joita useampi haluaa.

EU on tässä mielessä kuten valtio. Valtio pyytää veroja. Ja niin EU:stakin tulee maksuja. ; Kun puhutaan hallinnosta, säädöksistä ja yhteisistä varoista, on selvää että killingit tähän kaikkeen tulevat jostain. Ne tulevat yleensä ihmisiltä. Yleensä ihmisiltä jotka tienaavat rahaa ja omistavat jotain. (Toisaalta voidaan nähdä että työttömyyskorvauskin tulee siitä että köyhillä on väkivaltakortti käytössään. Kuten Tyrion Lannister on viisaudessaan meille vihjannut : On vaikeaa hallita miljoonia ihmisiä jotka haluavat tappaa sinut. Köyhä voi nälkäänsä tehdä kaikenlaista. Ja se että hän ei tee jotain voi olla aivan täysin jotain jota käsitellään ns. "säästönä". Tämä on täysin irrallaan siitä että teko voi olla myös armeliaisuutta, myötätuntoa ja hyvyyttä. Ja että näillä on monille kiistatta hyvin suuri arvo. Ja että he eivät tee näitä päätöksiä tämänlaiset puolet mielessään. Mutta minulle maailma on aina aika negatiivinen...) Tämä on selvästi pois näiden ihmisten suvereeniudesta itseään kohtaan.

Suvereenius ei toisaalta ole mikään hyve sinällään. Sitä toki käytetään usein kielessä kuin se olisi sellainen. Sitä pidetään haluttavana. Se on jopa kuin sana jonka mainitseminen olisi sinällään oikeutus. Kuitenkin valtion suvereenius on vähän kuin se että valtiolla on valtaa. Valta on tärkeää jos halutaan saada aikaan jotain. Mutta jotta valta olisi hyvää sen täytyisi johtaa hyviin asioihin. Valta voi olla myös pahaa. Voidaan nähdä että jos katsotaan valtiollista autonomiaa niin Stalinin diktatuurissa ongelmana oli juuri se, että maata ei kontrolloinut oikein mikään muu valtio tai sitä suurempi kokonaisuus. Maa ei myöskään kannattanut kansalaistensa suvereeniutta. Suvereeniuden kohteena oli ennen kaikkea valtiollinen suvereenius. Tämä sama on vahvemmin esillä teokratioissa joissa ei ole yhtä johtajaa jolla on suvereenius jota hän heijastaa myös maahan jota hallitsee. Teokratiassa uskonnollinen johtaja voi kuolla ja korvautua toisella. Sillä ideologia on suvereeni ja teokraattinen valtio on tämän tärkein toimintayksikkö, sellaisenaan sisäisesti ehyt ja ehdottoman suvereeni valtio.

Tässä mielessä on syytä tiedostaa että kun puhutaan valtioiden suvereeniudesta, ollaan hyvin usein teemoissa joita löytää Achilles Mbemben "Necropolitics":esta. Sen mukaan valtion suvereenius koskee käytännössä yhtä kysymystä. Sitä kenet saa tappaa, syrjäyttää marginaaliin, ajaa lainsuojattomaksi tai jättää heitteelle. Tässä tappaminen ei välttämättä tarkoita samaa kuin teloituspartiot - joskin joskus asiat ilmenevät juuri niiden kautta. Mukaan lasketaan myös se, että se saa myös jättää auttamatta. Tätä kautta valtion suvereenius voi tarkoittaa juuri sitä että kaupunki sulkee muurinsa maahan pyrkivän edessä ja antaa tämän kuolla nälkään tai janoon porttiensa ulkopuolelle. Tai sitä että se ei auta omia köyhiään vaan antaa näiden kerjätä ja häiritä omia kansalaisiaan. (Tilanne muistuttanee sitä miten Qarthin kaupunki suhtautuu maailmaan "Game of Thronesissa"...) Tai sitä että kerjääminen nähdään niin häiritseväksi että kerjäläiset teloitetaan, ajetaan kaupungin ulkopuolelle tai ajetaan jonnekin kivenkoloon kuolemaan. "The ultimate expression of sovereignty resides, to a large degree, in the power and capacity to dictate who may live and who must die." Tässä kysymys naamioidaan toki esimerkiksi turvallisuudeksi jossa ei olisi tämänlaista likaista puolta.

Mutta meille joillekin on ilmiselvää että kaikessa on tämä likainenkin puoli ja että sekin on syytä huomata ja tiedostaa ja teeskennellä että kysymys olisi vain ihan muista asioista. Oikein kukaan ei toki kannata turvallisuutta näiden negatiivisten puolien vuoksi. Eikä niitä "tarkoiteta" kun annetaan ääni jollekin. Mutta valitettavasti ihmiset eivät elä toisten päiden sisäisistä intentioista. Päätöksistä on seurauksia ja näiden seurausten kanssa sitä eletään. Politiikassa juuri näiden seurausten puoli on se joka korostuu, koska politiikka ei ole uskontoa joka sanoo miten ihannetilanteessa pitäisi elää vaan se on sitä likaista käytäntöä joka sanoo miten pitää tulla toimeen sen kanssa että elämme maailmassa jossa ihannetilanteesta poikkeaminen tuntuu olevan käytäntö. (Jopa sellaisella tasolla että se pakottaa kyseenalaistamaan ne jumalat joihin moni uskonto tuntuu viittaavan. Kyseenalaistamaan joko heidän hyvyytensä ja sen ovatko he seuraamisen arvoisia. Tai jopa näiden olemassaolon.)

Politiikka on käytännössä "yhteisistä asioista päättämistä" tavalla joka on käytännössä jonkinlaista soveltavaa etiikkaa rajallisella budjetilla.

Rappiokulttuureista

Platon on kuvannut yhteiskuntia tiukan hierarkisesti. Hänestä oli yksi paras valtiomuoto ja ne saattoivat rappeutua heikommiksi. Paras on filosofivaltio jota kuvaa aristokraattisuus. Se on myös kuningaskunta. Tätä huonompia rappiovaltioita sitten olivat (paremmuusjärjestyksessä paremmasta huonompaan) timokratia, oligarkia, demokratia ja tyrannia.

Timokratiassa puuttuu herkkyys. Platon ("Valtiossa") pitää tästä esimerkkinä Spartan kaupunkivaltiota. Kunnianhimoinen timokraatti ajaa kuitenkin yhteiskuntaa rappeutuneempaan muotoon, jossa ambitiot ja kunnianhimo unohtuvat ja tavoitellaan pelkkää omaisuutta. Kun kansa kyllästyy tähän syntyy demokratia jossa jokainen haalii asioita itselleen. Tästä seuraa hajaannusta kun ihmiset tekevät mitä heitä sattuu kiinnostamaan eivätkä keskity taitoihinsa tai osaamisalueilleen. (Maanviljelijä voi esimerkiksi filosofioida, joka on kauhistus! Samoin kansalaisen tehtävä ei ollut hallita esimerkiksi äänestämällä koska se oli filosofin tehtävä. Platonin maailmassa tämä olisi sama kuin vatsa ryhtyisi komentamaan päätä ; Platon rakentaa paljon analogioita yksilöiden mielen, elimistön ja yhteiskuntarakenteen väliin.) Ja Sokrates, Platonin suulla,  esittää että tyranni yrittää palauttaa demokratiaan sen kurin mikä yhteiskuntaan kuuluu, mutta koska tyranni ajaa vain omaa etuaan hän on kuningas joka on 729 kertaa filosofihallitsijaa onnettomampi. (Koska Platon ilmeisesti piti eksaktista ilmaisusta enemmän kuin eksaktista mittaamisesta.)

Aristoteles oli ("Nikomakhoksen etiikassa") Platonia selvästi relativistisempi. Hän näki kolme hyvää valtiomuotoa. Ja jokaisella niistä oli turmeltunut huono versio siitä. Näin ollen Aristoteleen valtiomuotoja on kaiken kaikkiaan 6 kappaletta. Oikeat hallintamuodot ovat kuninkuus, aristokratia ja politeia. Näiden rappeutuneet versiot olivat tyrannia, oligarkia ja demokratia. ; Luokittelu oli määritelmällinen (by definition). Se määrittelee viitekehyksen ja jokainen sitten osuu tähän lokerikkoon. Aristoteles yksinkertaisesti luokitteli valtiot kolmeen sen mukaan miten moni hallitsi siinä (yksi, eliitti vai kaikki). Valtion hyvyys ja huonous taas katsottiin sitä kautta että ajoivatko yksilöt omaa etuaan vai yhteisön etua.

Mielenkiintoista on se, että Platonin ja Aristoteleen näkemyksissä on eroja. Mutta molemmat pitävät uhkana maailmaa jossa kansalaiset päätyvät ajamaan omaa etuaan sellaisella tavalla joka on tuttu modernissa keskustelussa. Kun katsotaan modernia konservatiivia, hän pelkää arvotyhjiötä ja yhteisön romahtamista. Pelätty kohde on ominaisuuksiltaan hyvin samanlainen kuin pelätty rappeutunut kansa Platonilla kuin Aristoteleellakin. Nykyajan demokratia puoluepolitiikkoineen tekee politiikasta Aristoteleen silmissä degeneroitunutta. Samoin se että yksilö ajaa omien maailmankuviensa ja etujensa ja työkulttuurinsa asioita.

Silti nykyajan konservatiivi usein ns. "vastustaa kommunismia" tai pitää sitä epäilyttävänä. Tämä näkyy vaihtelevalla laadulla. Suoraan vihaamalla vasemmistoa, vihervasemmistoa tai kommunismia. Toiset korostavat enemmän talousliberalismia. Kolmas korostaa sananvapautta ja vastustaa hyysäämistä ja poliittista korrektiutta. Tätä kautta he sanovat suoraan että Aristoteleen ajatus yhteisen edun ajamisesta unohdetaan. Ja he sanovat että Platonin ajatus siitä että pitäisi keskittyä omiin taitoihinsa.

Olisin itse asiassa voinut kasata alkuun useampiakin filosofeja. Yhteiskuntafilosofit tuntuvat usein kammoavan hyvin samanlaista romahdusta. Heidän näkemyksensä siitä mikä on väärä ja mikä oikea tapa hoitaa valtiota hyppii sinne tänne "Aristoteleen kuusikannassa". Mutta viholliskuvaus pysyy hämmentävän samanlaisena. Aivan kuin kaikkien yhteiskuntarakenteiden heikkous olisi samanlainen. Tai ainakin että yhteiskuntateoreetikot ovat ylen mielikuvituksettomia kun he kuvaavat sitä mitä rappeutuminen väärästä yhteiskuntaluokasta pois tarkoittaa... Tämä viittaa siihen että kyseessä on enemmän klisee kuin osoitus siitä että ollaan hyviä, syviä ja kekseliäitä ajattelijoita. Rappiovaltiota on pelätty aina. Sillä pelottelu ei ole tiedostamista vaan klisee.

Vallankumousateistit.

Viime aikoina olen törmännyt poikkeuksellisen tiheästi siihen miten ateisteihin yhdistetään ranskan vallankumouksen veritöihin. Toki vastaavia rinnastuksia on tehty aina, mutta aiheena ovat olleet perinteisemmät natseihin ja kommunisteihin yhdistäminen. Nämä ovat olleet yhtä tylsää kuin kristittyjen yhdistäminen noitavainoihin. (Kaikki tekee.) Ilmeisesti toisesta maailmansodasta ja kylmästä sodasta alkaa olemaan jo niin pitkän aikaa, että teemaa voidaan laajentaa.

Tämä on sinänsä erikoinen valinta, koska se tavallaan osoittaa rajanvedon paikkoja. Siinä missä natsismin hirveys liittyy ideologiaan siten että rodut ovat eriarvoisia, voi natseihin viittaava kristitty samalla muistuttaa että kristillisyydessä on kyse rotujen samanarvoisuudesta. Ranskan vallankumouksen kohdalla verityöt kuitenkin liittyvät kuninkaanvallan vastustamiseen ja demokratian ja vapauksien kannattamiseen.
1: Libertiineistä eteenpäin lähtenyt monin paikoin ateistissävytteinen linja muutti kulttuuria, ja tästä tuli yhteiskuntaan lopulta valistus ja ne "pehmeät ja humanistiset arvot", jotka kristityt ottivat omakseen. Ottamalla ranskan vallankumouksen vastustamiseksi, syntyy tätä kautta sellaista maustetta jossa kristinusko esiintyisi vanhollisena, kuninkaanvaltaa ja kansan oman ajattelun oikeuksia rajoittavana laitoksena, joka kutsuu kaikkea kontrolliaan "suojeluksi" ja "arvoiksi" ja jota vastaan taistelee arvomaailma jossa korostetaan "yksilön oikeuksia" ja "vapauksia" - ja niiden mukana on tässä kertomuksessa myös vapaus käyttää väkivaltaa tyranneja vastaan, jotka eivät kenties ilman hyökkäyksiä suostu luopumaan kontrollistaan ja vallastaan.

En kuitenkaan usko että todellisuus oli aivan noin tiukka. Syy on se, että jos olit ateisti olit pakosti valistusmies, mutta jos olit uskovainen voit silti olla valistusmies.

Tästä päästään siihen että tämänkaltainen argumentaatio nojaa eräänlaiseen "hedelmistään puu tunnetaan" -ajatteluun, jossa on olennaista että toimijat olisivat nimen omaa ateisteja. Esimerkiksi Thomas Jefferson vakuuttui ranskan vallankumouksesta ja sanoi : "The tree of liberty must be refreshed from time to time with the blood of patriots and tyrants. It is it's natural manure." Henki lainauksessa on sama kuin ranskan vallankumouksessa. Väkivalta oikeutetaan ideaalilla. Ongelma tässä oli se, että hän oli uskovainen. Toki tässä voidaan sanoa että Jefferson ei olisi "oikeanlainen kristitty". Mutta joka tapauksessa hän oli kuitenkin ensisijaisesti teisti, hän uskoi Jumaluuksiin ja korkeimpiin voimiin, joten hän ei "oikein mitenkään" voinut olla määritelmällisesti ateisti.
1: Sama tosin koskee myös natseja, joilla oli muun muassa "Gott mit uns" -vyönsolkia, joka vihjaa siihen että vaikka he olisivat miten "huonoja ja vääräoppisia kristittyjä", he olivat teistejä eivätkä ateisteja. Mutta kun kokemuksieni pohjalta tiedän fundamentalisteja jotka samanaikaisesti sekä pitävät natseja ateisteina, että kertoilevat innolla siitä miten natsit olivat ilmiasultaan saatananpalvontaokkultiikkaa.
2: Tälläinen "eikristillisyyden" rinnastaminen ateismiin johtuu tietysti siitä että ihmiset kovin helposti ottavat vain oman näkemyksensä sallituksi edustajaksi. Tällöin luokitelma on filosofisesti kestämätön liioiteltu mustavalkoisuus, väärä dikotomia, jossa "me ja muut" on ainut tärkeä ja merkittävä asia. Ja tämän virheen kautta väärä teismi niputtuu väärään ateismiin varsin helposti, ainakin jos on oman häntäluunsa sokeuttama.

Vartijat, kaaos ja järjestys.

"Imagine me in a crowded marketplace, with a dagger up my sleeve, saying to you, "Polus, I've just go myself some marvelous tyrannical power. So, if I see fit to have any one of these people you see here put to death right on the spot, to death he'll be put. And if I see fit to have one of them have his head bashed in, bashed in it will be, right away. If I see fit to have his coat ripped apart, ripped it will be. That's how great my power in this city is!" Suppose you didn't believe me and I showed you the dagger. On seeing it, you'd be likely to say, "But Socrates, everybody could have great power that way. For this way any house you see fit might be burned down, and so might the dockyards and triremes of the Athenians, and all their ships, both public and private." But then that's not what having great power is, doing what one sees fit."
(Platon, "Gorgias" -dialogy)

Yhteiskunnallisissa asioissa ollaan yleensä montaa mieltä. Periaatteessa linjat voidaan vetää karkeasti kahtia Karl Popperin ja Platonin kautta. Platon kannatti harmoniaa, jossa korostuu yhteiskunnan toimiminen kuin kone, yksimielisyydessä.

Popperin mielestä Platonin yhteiskunta oli kauhein mahdollinen diktaturia, koska siellä sensuroitiin erimielisyys. Ja tätä ylläpidettiin esimerkiksi propagandalla ja valehtelulla, jotka "Valtio" - teoksessa hyväksytään, harmonian nimissä. Popper kannatti sensuroimattomuutta, kriittisyyttä. Erimielisyys on etenemisen avain, koska virheenkorjaus olennainen tapa oppia virheistä. Ja ennen virheen korjaamista virhe täytyy voida myöntää.

Tähän väliin on tietysti hyvä jättää yhteiskunta kokonaisuutena ja ottaa esille pieni palanen. Vartijat. Aloitan Platonista.

Platonin dialogissa Sokrates esittää että hänellä on suuri mahti, koska hän voi repiä maahan kenen tahansa yksilön, ja jos hän päättää että jonkun vaatteet revitään tämän päältä, hän voi tehdä tämänkin. Syynä oli se, että hänellä oli tikari. Tällä hän kuvasi sitä miten näkemys tyranniasta on erilainen kuin voisi luulla. Se ei vaadi paljoa.

Tätä kautta esiin voidaan kaivaa yksi ongelma: Vartija joka pamputtaa omistaa "tikarin mahtia". Tämän vuoksi Platonin "Valtio" opettaa, että vartijoiden tulee olla erityislaatuisia ihmisiä. Siksi vartijoille opetetaan miltei samat asiat kuin johtajille - jotka ovat filosofeja, viisaita johtajia. Ainut ero oli siinä että vartijoille ei opeteta dialektiikkaa, joka huipentaa johtajakoulutuksen. Tätä kautta Platonista vartijaksi pääseminen edellytti että vartijoilla olisi älyllinen kyky omaksua teoreettista tietoa, että olla innokkaita, päättäväisiä, toiminnallisia ja rohkeita. Johtajien tarvitsi olla yksipuolisemmin mutta korostetummin järki -ihmisiä.

Tässä Platon, ehkä hieman yllättäen, korostaakin sitä että syntyperä ei määrää statusta, vaan se minkälainen ihminen on perusluonteeltaan. Tämä onkin ehkä se liberaalein osa Platonia.

Tämä Platonin ihanne on käytännössä melko kaukana siitä vartijuudesta, jota nyky -yhteiskunnassa tehdään. Vartijakurssit ovat melko lyhyitä. Vartijoita ei tämän vuoksi arvosteta, ja toisaalta sinne päätyy helposti monenlaista yrittäjää. Minäkin olen ollut. Klisee sanoo että vartija on armeijaurallaan epäonnistunut poliisikouludropout. Vartija vetää steroideja ja pamputtaa päähän. Väkivaltainen, joka haluaa piestä eikä muuten saa.

Tässä diskurssissa vartija esitetään kielenkäytössä omavaltaisena ja väkivaltaisena anarkistina, "tikarin mahdin" kautta.
1: Tosiasiassa esitetyt puheet pamputusintoisista vartijoista ovat monessa suhteessa hankalia. Luultavasti niitä esittävät sellaiset tyypit, jotka eivät ole koskaan olleet "mäiskintätilanteessa". Ihmisillä, syyttömillä, syyllisillä ja muilla, on tapana pistää vastaan tässä vaiheessa. Pamppu on toki voimankäyttöväline, mutta se ei ole mikään myytillien amuletti joka tekee kantajansa immuuneiksi kaikille tavallisille aseille. Vartijaa voi teloa muullakin kuin vihkiveteen kastetulla hopealla. Kun kenelle tahansa syyttäjälle annetaan pamppu käteen ja sanotaan että "pieksepä tuota spurgua, jonka tautihistoriaa et tunne, ja joka jo nyt ärisee vastaan, etkä tiedä onko sillä puukkoa ja puntaria", niin tuskin pitäsivät sitä kovin hauskana ajanvietteenä. Tässä kikkana on tietysti se, että he eivät olekaan hakeutuneet vartijaksi. Tämä on pohjimmiltaan ad hominem. Jos pieksentä olisi päätavoite, on muistettava että siviilinä pystyy pistämään henkilöitä raiveliin vähemmällä valvonnalla, kiinnijäämisriskillä ja tuomioilla.
___1.1: Kontulan pahoinpitelyssäkin -joka on julkisuutta saanut, harvinainen ja vuosia sitten tapahtunut - ongelmana oli se, että "raportteihin oli laitettu eri asioita kuin mitä maailmassa oli tapahtunut". Harvassa tapauksessa pahoinpitelystä on edes vääristeltyä raporttia. Väkivaltatapahtumisen kiistäminen, alibin, paikallaolon ja muun vastaavan kiistäminen on varmasti hyvinkin tavallista siviilipuolella. Ja kun muistetaan se määrä (1) digikameroita ja (2) vartijoita on maailmassa, on selvää että vartijat eivät elä pampunheilutuksella. Kiinnijääneitä olisi yksinkertaisesti pirusti enemmän.

Käytännön tasolla vartijoiden ongelma on kuitenkin aivan toinen. Kun puhutaan "järjestelmällisestä vartijoiden dissaamisesta", käytännön tasolla ongelma ei ole se että vartijat olisivat omavaltaisia. Tässä heitä katsotaan kieroon juuri sen vuoksi että he ns. "edustavat järjestelmää". Ja siinä missä poliisit omaavat mahtia, vartija on sellaisessa asemassa, että sitä on melko turvallista vastustaa ja häiriköidä. Eli monesti vartijaa ei dissata siksi että hän olisi individualisti, joka käyttää "tikarin mahtia". Sehän on juuri sitä, jota anarkisti tekee, esimerkiksi rikkoessaan ikkunoita (jotka edustavat talousjärjestelmää) tai maalatessaan spraypullolla seinään merkkejä (koska seinä edustaa järjestelmää, ja maalaus on kritiikki sitä kohtaan.) Olipa maalarien kanssa yksimielinen tai ei, on selvää että aiheen diskurssi sallii ainakin tietyssä määrin "tikarin mahdin".

Vartijaa vihataan koska heidän identiteettiinsä on leimattu "Platonin vartijuus". He ylläpitävät järjestelmää. Vartija onkin vastustettava. Mutta täysin päinvastaisista syistä, kuin mitä esimerkiksi lehtiin mielipidekirjoituksissa kirjoitetaan. Sillä näissä vartijoita moititaan siitä että vartija ei ole Platonistinen. Tässä vartija on syyllinen koska hän on Platonistinen. Tällöin kriitikko ottaan ikään kuin "Popperistisen kannan." Ongelmana on tietysti se, että tässä ristitulessa vartija on syyllinen jo valmiiksi. Tehtäväksi jää vain tuomion kirjoituksen tarkan sisällön valinta.

Tässä kannassa vartija on pohjimmiltaan varastelua, spreijailua ja väkivaltaa sensuroiva taho. Ja tämä tarkoittaa jonkin asteista totalitarismia.

Vartija kohtaa helposti, jos on aktiivisella alueella töissä, päivittäin ärhentelyä, jossa vartijaa oikein tarkoituksella ärsytetään. Vaikka tilannetta yrittäisi hoitaa kuinka asiallisesti ja rennosti, ja etenkin silloin. Koska silloin vartija edustaa eniten systeemiä.
1: Jos miestä pureva koira ei ole uutinen mutta koraa pureva mies on, se että vartija ylittää valtuutensa on uutinen. Toisin päin asia ei ole kovinkaan kummoinen. Jos vartija keskeyttää vaikkapa Kalliossa sisäisen kahinan, jossa vartijoita dissaavilla miehillä on kesken miiminen itsensä toteuttaminen jossa puretaan moraalista närkästystä alkoholista saaduilla kaloreilla. Se ei ole uutinen. Muuten lehdet olisivat liian täynnä.

Sillä tosiasiassa toisinajattelija -anarkistiksi itsensä usein leimaava ärhentelijä saa statusta jos saa vartijan pampusta. Se on sitä mitä hän haluaa. Erikoisinta on tietysti se, että mukana on myös lehdistöä. Olin huvittuneena jo sinä päivänä kun olin ensimmäistä päivää FPS:ällä töissä vartijan hommissa. Lehdistössä oli juttua siitä miten FPS:än vartijat ovat asiattomia. Todisteena oli muun muassa haastatteluja, joissa viitattiin tiettyihin vuosiin ja tiettyihin tapahtumiin ja paikkoihin. Ongelmana oli vain se, että firmaa ei oltu edes perustettu tällöin. Joten FPS:än vartijoilla oli pidempi väkivaltahistoria kuin mitä firmalla oli ikää. Journalisti ei ollut tarkistanut tietoja, jotka olisi löytynyt yksinkertaisella googlehaulla.

Samanaikaisesti uutiskynnystä ei ylittänyt esimerkiksi se, kun minä Pasilan LIDListä työvuoron päätteeksi lähtiessäni sain kohdata väkivaltaisuutta, työajan jälkeen, vain siksi että olen "kuratakki". En provosoinut väkivaltaa, ja olin varsin sovitteleva vielä kun tilanne oli päälläkin. Tämä ei luonnollisesti ollut este. Tämä on työn varjopuoli. Jos menisin journalistille - vaikka sille samalle journalistille, joka kirjoitti FPS:än vartijoiden julmuuksista ennen FPS:än perustamista - itkemään, sanoisi varmasti että "työn varjopuoli". Että "mitä läksit, nii." Samaa voisi käydä isälleni, joka on toiminut vartijana "pidemmän kaavan kautta". Kun häntä ihan tuoreesti potkaisi narkomaani, ei minkään valtakunnan uutiskynnys ylittynyt.
1: Ja tavallaan tässä lausumassa olisi vinha perä. Tilanteen ei pitäisi olla kenellekään täysjärkiselle mikään uutinen. Jos ilmoitat että haet poliisiksi, sotilaaksi tai vartijaksi, puoliso ja sukulaiset taatusti kommentoivat säännönmukaisesti sanaparin "vaarallinen työ".

Taustalla on jännä ajatus. Että virkavaltaa kohdatessa kohdataan kone, ei ihmistä. Tosiasiassa työidentiteetti ei ole ihminen, vaan tämän välineellisen identiteetin sidosvoima. Ja tätä voidaan olla monesta syystä. Jos samaa noudattaisi kaupassa tai siivoojia nähdessä, esittäisi että kassa on vain asiakaspalvelija. Toki osa ihmisistä kohteleekin kassoja täten, mutta vartijoita vastustavissa piireissä kassat ja siivoojat ovat "järjestelmän sortamia". Tässä on aistittavissa tiettyä jännitteisyyttä. Sama argumenttirakenne on toisaalla hyvä ja toisaalla huono.

Ehdottomasti vartijoiden väärinkäytöksiin on tartuttava.

On aina hyvä miettiä että kuka sitä "tikarin mahtia" pitääkään, ja onko "tikarin mahdin" vastustaminen noussut niin vahvaksi että se liikaa rajoittaa yksilön oikeuksia. Itse olen sitä mieltä että Platonin ongelmana on liiallisuus. Hänhän esimerkiksi halusi kieltää monikieliset soittimet, koska ne olisivat kasvatuksellisesti huonoja. Kielisoitinten tuli olla muutamakielisiä ja niillä piti soittaa harmonisia kappaleita. Kasvattaessa kaikkia lasten tunnekuohuja piti ehkäistä, eli kasvattavat tarinat ei saaneet olla vahvoja tunteita herättäviä. Toisessa päässä taas on Hobbeslainen helvetti jossa kaikilla on "tikarin mahti" ja kuka tahansa voi tappaa kenet tahansa.

Tätä selvittelyä taatusti helpottaa se, että järjestelmän vastustaminen liitetään usein retoriikan tasolla individualismiin ja omavaltaisuuteen. Tässä positiossa kun tunnustetaan että tikarin mahti ei vaadi "järjestelmää", jotain suurta yhteiskunnallista joka murskaa. Vaan yksilökin voi harjoittaa sitä. Samaa retoriikkaa voidaan luonnollisesti soveltaa niihin jotka eivät tottele pyyntöjä, käskyjä ja kehoituksia. Asiaa helpottaa se, että vartijoiden väkivaltaa liitetään lakitekstiin. Tämä tarkoittaa että lakitekstillä voidaan rangaista myös näitä "anarkisteja".