Puhdas pöytä ; Eli muutamia moderneja uudelleensyntymistarinoita

Jeesuksen aikana messiastarinaksi riitti se, että kuoli ja sitten tulikin takaisin. Nykyaikana kaikesta pitää tehdä vaikeaa. Batmanelokuvan "Dark Knight Rises" kuvaa Two-Facea joka lähtee elokuvan alussa liikenteeseen lakituvan kautta toimivana "valkoisena ritarina", jolle Batmanin "musta ritari" on sitten psykoottisena vastavoimana. Harvey Dent ei kuitenkaan paljastu paremmaksi kuin Batman. Vaan muuttuu "kaksnaamaksi" räjähdyksessä. (Nimitys on hieman hassu koska "puolinaama" olisi kenties osuvampi.) Ja elokuvan lopuksi hän kuolee yhtä runneltuneena kuin Jeesus, kuitenkaan heräämättä takaisin. Paitsi tietenkin ideaalina josta on siivottu kaikki se ryönä mitä "kaksnaama" elokuvassa sitten tekikään. Tätä ideaalia sitten palvotaan ja hänen nimiinsä asetetaan sittemmin esimerkiksi uusia lakeja.

Moderni kohtukokemus se vasta kauhea onkin.

Jos otamme "Fifty Shades of Grey" -teoksen, voidaan siinä huomata se, että se ei ole romanttinen tarina. Businessmies Christian Gray ei ole kovin kristillinen, eikä harmaa hiirulainenkaan. Hän itse asiassa manipuloi ilkeästi heikkoa ja tahdotonta ja identiteetiltään epävarmaa naista omaksi henkilökohtaiseksi fetissintoteutusorjakseen.

On mielenkiintoista miten Greyn henkilökohtainen seksiluola on punainen. Se onkin kohtumetafora. (Kirja itse asiassa esittää vertauksen aivan kirjoitettuna, koska alleviivaaminen.) Siinä missä kahlinta (tässä tapauksessa sekä metaforisesti että konkreettisesti) yleensä tulkitaan vangitsemiseksi ja lokeroimiseksi, voidaan jopa sanoa että Grayn ikävä luola takoo Anastasiasta esiin hänet itsensä. Henkenä on se, että tämänlainen dramaattinen kyykytys voi herättää itsesuojelun kautta itsen. Jossain vaiheessa sitä vain saadaan "enough is enough" -hetki. (Joka tunnetusti on kypsä tapa rakentaa omaa identiteettiä.) Voidaan siis ajatella että Anastasia on lapsenkaltainen ja hän menee kohtuun kehittymään jotta voisi tulla ulos aikuisena. Kaikki sosiopatia on vain sitä limaa ja verta joka synnytykseen noin tosimaailmassakin kuuluu. Prosessin jälkeen Anastasia ymmärtää että hänellä on valtaa paitsi seksissä niin myös maailmassa.

Mutta kyllä miehetkin osaavat. Jos katsotaan "Fight Clubia", siinäkin on hyvin samanlaisia teemoja kuin "Fifty Shades of Greyssä". Siinäkin ympäröivä maailma kahlitsee päähenkilön odotuksiin. "Fight Clubissa" ei tosin yritetä väkisin lokeroida ihmisiä outouteen ja vierauteen, sen teemana on nimenomaan se että useille ihmisille on näppärää ostaa identiteetti ja minuus erilaisten brändituotteiden kautta. Sen tekeminen itse on sitten rankkaa. Tässä tavallisuus luo tylsän ja onton ja tätä kautta huonon elämän. (Eikä mielenvikaisuuteen ponnistavalla tasolla poikkeavaa ja liiankin dramaattista elämää joka on huono sitten sen vuoksi.) Tässäkin eheytymistä haetaan traumasta. Tappelusta. Ja muusta konfliktista, sillä se mikä alkaa "Fight Clubina" jatkuu "Project Mayhemina" joka on "Fight Club" mutta räjähteillä ja tuliaseilla. Mielikuvitusystävä Tyler hoitaa Christian Grayn työt, sillä mies on itsenäinen eikä tarvitse ulkopuolista tahoa pilatakseen elämäänsä.

Molemmissa maailmoissa luokittelu luo frustraation, eläimellinen alkutila palauttaa tämän tilaan jossa ihminen on monien mukaan avoimemmin mielenvikainen kuin alussa. Mutta on jotenkin sisäistänyt ja hyväksynyt tämän joten tätä hulluksi tulemista voidaan sitten kutsua vapaudeksi. Uudelleensyntymisen teemat ovat siitä erikoisia että ne tekevät kohdusta - tuosta perinteisesti rauhalliseksi autuudeksi kuvattu sikiönlilintäpaikasta - sen verran väkivaltaisen paikan että mieleen voi nousta asiallisia kysymyksiä siitä miten nykyajan ihmiset sikiöitä siellä kohduissa oikein kohtelevat.

Tästä saadaan karkea erottelu vanhanaikaiseen ja nykyaikaiseen uudelleensyntymistarinaan.

Vanhanaikainen uudelleensyntymistarina kertoo Siddharta Gautamasta. Hänen kerrotaan olleen syntymärikas. Hän syntyi onnelliseen 1%:n. Shakya-heimon ylhäisöperheen poikana hän eli nuoruutensa ylellisyydessä. Sitten hän näki köyhiä ja sairaita. Tämä oli shokki, trauma ja ahdistus. Hän luopui rikkauksistaan ryhtyäkseen hengelliseksi etsijäksi. Tämän jälkeen hän valaistui. Tuli hahmoksi joka tunnetaan Buddhana.

Tarina on hyvin samanlainen kuin toisen tunnetun ja kenties tärkeämmän hengellisen hahmon. (Ihan kuin kyseessä olisi kaava jollekin tarinalle eikä tosiasioiden ehdoton kuvaus.) Mutta moderni uudelleensyntymistarina on enemänkin kertomus Bruce Waynesta joka syntyi myös varakkaisiin onnellisiin olosuhteisiin jossa hänellä oli henkilökohtainen hovimestari, valtava linnamainen huvila jossa oli luolastojärjestelmä. Idylli murtui kun hän näki omien vanhempiensa kuolevan. Siksi hänkin teki kuten Siddharta Gautama, eli osti varoillaan hirveän määrän teknologiaa ja lähti vetämään köyhempiä kansanosia turpaan. Hänet tunnetaan Batmanina. (Eli hahmona jonka seikkailuista tämä blogaus alkoi.)

Isän, Pojan ja Sarjamurhaajan nimeen

Olen lomallani katsonut "Dexter" -sarjan. Sarja on aiemmin ahdistanut minua, joten olen katsonut sitä sieltä täältä. Nyt kykenin katsomaan sen melko vaivattomasti. Se on tehty harvinaisen vahvasti tuotantokausi kerrallaan. Jonka seurauksena sarjan jaksojen välinen laatu on hyvin vaihteleva. Alussa tuotantokauden keskeiset teemat ja henkilöt esitetään, ja tämä on usein paikoitellen tylsää. Loppukautta myöten asioita ei tarvitse esitellä ja sarja etenee mukavasti. Tämän rakenteen vuoksi sarja ei toimi yksi jakso sieltä täältä katsottavaksi. Kokonaisuus menee rikki.

Sarja kertoo poliisissa työskentelevästä veriroisketutkijasta joka on sarjamurhaaja joka murhaa sarjamurhaajia. Tapahtumapaikkana on Miami, osavaltio jossa tarjotaan kuolemantuomiota sarjamurhaajille. Mikä on kaiken kaikkiaan varsin viehättävä kokonaisuus.

Tavallaan sarjassa ällistyttävää onkin se, että Dexter Morgan os. Moser on varsin kammottava hahmo. Kuitenkin hän on ollut myös pidetty hahmo. Hänen puolestaan jännitetään. Tämä ei toki ihmetytä niitä jotka tiedostavat että Dexter itse asiassa on monin paikoin "täydellinen uuskonservatiivi". Hän ei luota hallituksen kykenevän hoitavan ongelmia ja toimii oman käden oikeudella jakaen ajatusta siitä kuka ansaitsee elää ja kuka kuolla.

Mutta vakavammin.

Sarjan perusviesti ei kuitenkaan oikeasti ole se, että murhaaminen on perhearvo. Sen sijaan se käsittelee ennen kaikkea vieraantumista, autenttisuutta ja rooleja. Jotka taas ovat tuttuja kaikille niille meistä jotka eivät satu olemaan sarjamurhaajia.

Ensimmäisissä kausissa Dexter on korostetusti irrallinen. Hänelle asiat ovat rooleja. Hän on hankkiutunut seksittömään suhteeseen koska se on kätevää. Perhe luo illuusion normaaliudesta. Näin hän voi ikään kuin toteuttaa omaa itseään. Suhde Ritaan luonnollisesti syvenee sarjan edetessä. Häntä alkaa korostetummin huolettamaan se voiko kulisseja pitää yllä. Etenkin avioliiton, lapsen syntymän ja Ritan kuoleman kautta Dexter muuttaa suhtautumista ihmisiin. Samoin kuin suhteet muihin ihmisiin. Kaudella 7 hän jo aivan suoraan tunnustaakin että häntä huolestuttaa se, että hän oli näytellyt rooleja niin kauan että kyseessä ei enää ollut rooli vaan aito asia.

Karkeasti sanoen alkuvaiheessa Dexter on hedonistis-utilitaristinen hahmo. Ja pikku hiljaa hän muuttuu hyvin Kantilaiseksi hahmoksi.
1: Merkittävää on, että Dexter puhuu sarjassa varsin pitkälle omasta murhanhimostaan nimellä "Dark Passenger", joka ottaa hänet valtaansa. Tämä on tarve ("need") joka on pakottava ja ylitsepääsemätön. Sarja alleviivaa tämän taustafilosofian erään Dexterin murhaamaksi tulevan hahmon, self-help -kultin perustaneen Jordan Chasen kautta. Tämä kun kertoo lukeneensa Platonin ajatuksen särkyneestä minuudesta ("notion of the fractured self") ja painaneensa tämän kirjoihin ja tienanneensa miljoonia. Puhe on "alkukantaisesta minästä" jonka tahtoa ja intuitioita on kuunneltava ja sitten otettava se. ("Take it!") Tätä sirpaloitujen roolien keskeisyyttä on korostettu myös kaudella jossa Dexter painii vastasyntyneen vauvan, työn, vaimon, adoptiolasten, sisarensa ja sarjamurhaamisen paineissa. Hänellä on useita eri rooleja. Ja jos kysytään mikä niistä hän oikeasti on, hän on ne kaikki. Tämän tarpeen tyydyttäminen pakonomaisesti tekee Dexteristä hedonistin. Nimeomaan ja tarkemmin utilitaristin hänestä taas tekee vahva ajatus siitä että tappamalla murhaajia tuotetaan suurempi hyöty yhteiskunnalle. Suuri osa utilitarismin suuntauksista kieltää murhaamisen. Mutta jos pitää löytää jostain ajatusmalli jossa yksilöitä voidaan uhrata suuremman hyvän edestä, ratkaisu tämänlaiseen löytyy utilitarismista. Utilitarismin hyötylaskelmaa sarjassa edustaa Dexterin isän hänelle opettama periaatteista. ("The Code of Harry")
2: Myöhemmin, tarkalleen ottaen kaudella 7, Dexter on jo niin pitkällä että hän ymmärtää että "Dark Passenger" ei ole jokin hänestä erillinen osa joka ottaa hänet valtaansa. Hän taistelee sen kanssa että tämä tarkoittaa sitä että hän itse on vastuussa kaikesta siitä mitä hän on tehnyt. Tämä tiedostaminen tekee hänestä Kantilaisen. Kant on siitä sopiva että Dexterin ei tarvitse muuttaa suhdettaan murhaamiseen vaan ainoastaan suhdetta vapauteen ja autenttisuuteen. Kant nimittäin kannatti retributiivista rankaisumallia. Eli hänestä rangaistuksen tehtävänä on nimenomaan kostaa tehty. Tämä oli peräti moraalilaki. Näin ollen Dexter antaa sarjamurhaajille mitä nämä ansaitsevat. Kantilaisuudessa ei tietenkään voida olla "Dark Passengerin" possessoimia koska Kantin mukaan eettisyys implikoi mahdollisuutta. Eli jotta jokin teko olisi eettinen tai ei-eettinen sen olisi oltava valinta. Himo ei tässä maailmassa ole valinta, vaan pakote jota vastaan voidaan tarvittaessa taistella. Dexter osoittaa vapautensa jättämällä henkiin naisen jonka pitäisi kuolla Harryn koodin mukaan. Ja surmaa toisen sen vuoksi että tämä paremmin ansaitsee kuolla. Lopulta Dexter vapautuukin puunhakkaajaksi. Hän sarjamurhaa enää puita.

On mielenkiintoista miten sarjassa käsitellään monia muitakin teemoja. Eräs silmiinpistävä ajatus on siitä että Periaate kuvastuu Dexterillä melko lailla samaan muotoon millä William Lane Craigin "God Command Theorya" voisi kuvata. Dexter kuvaa miten hän on oppinut tiettyjä periaatteita joita noudattamalla hän ei joudu vaikeuksiin. Dexterin sisar tuomitseekin tämän joksikin jonka voisi opettaa vaikka koiralle. Tämä demonstroi sitä että Dexterin koodisto on epäkypsä ja lapsellinen laajemmassakin mielessä. (Dexteristä on tehty myös avoimesti ateisti, mikä on tietenkin monista kätevää ja ymmärrettävää.) Se, että Dexter noudattaa pakkomielteistä murharituaaliaan ja tottelee itsensä ulkopuolista koodistoa eli käskyjä onkin jotain jota törmäytetäänkin uskontoon kokonaisen kauden verran. (Kausi 6, ns. Doomsday Killer.) Sävynä on se, että tottelu voi olla sitä että ollaan osana itseä suurempaa. Mutta se voi olla myös vastuun väistämistä, syyllisyyden siirtämistä jonkun muun käsiin.

Harry keskustelee sarjassa Dexterin mielikuvituksessa erikoisella tavalla joka ei ole hallusinaatio tai kaksoispersoona. Hän on ikään kuin Dexterin omatunto. Joka ei ole aina oikeassa. Onkin vaikeaa nähdä onko Dexter vapaa ja Harry on vain hänen omatuntonsa, vai onko Harry itse asiassa osoittamassa siitä miten joku nalkuttava superego kahlitsee. Ja tämä onkin sarjan eräs tärkeistä ideoista. Jos sarjaa seuraa vähän tarkemmin voi huomata että Dexter on ns. epäluotettava kertoja.

Sarja on itse asiassa hyvin täynnä asioita missä Dexter on kauhea hyvin omituisella tavalla. Esimerkiksi kun hän saa kuulla Ritan naapurin suudelleen Ritaa, hän käy dramaattisesti lyömässä naapuria turpaan. Hän ravistelee kättään kuin olisi tottumaton tappelija (jota hän ei ole) ja on Ritalle ihmettelevinään ja pahoillaan siitä että tämä on huomannut tapahtuman. Temppu on sosiopaatin laskelmoivaa peliä. Mutta jos tätä ei huomaa Dexter vaikuttaa itseään monta kertaa karismaattisempana. Tämä näkyy myös siinä miten Dexter itse asiassa puhuu asioita itselleen parhain päin. Syy löytyy aina muista. Vaikka tarkempi katsominen vihjaa että tosiasiassa syy löytyy hänestä itsestään. Tätä vähennetään hienosti sarjan mittaan asteittain ja tämä kuvastaa Dexterin kasvua ihmisenä. Valitettavasti moni Dexterin hahmosta pitänyt ei todennäköisesti ole huomannut tätä muutosta. Vaikka se on sarjan "ison tarinan" kannalta hyvin tärkeä.

"Dexterin" keskeisin paradoksi on siinä että sarjassa punnitaan kahta varsin suosittua näkemystä. Ensimmäinen on se, että ihminen luo itsensä valinnoillaan. Toinen on se, että valinnat heijastavat sitä kuka ihminen on. Probleemana onkin se että jos valinnat heijastavat sitä kuka ihminen on, onko mahdollista pettää itseään ja teeskennellä. Ja jos ihminen luo itsensä valinnoillaan niin mikä on se minuus joka valitsee. Jos on periaatteet, nämä voivat olla minuutta. Ja jos muuttaa näitä voi pettää itsensä. Toisaalta identiteetti voi olla vankila joka estää olemasta oma itsensä. (Ja tämä kaikki voi muuttua vaikka ulkoisesti kietookin ihmisiä muoviin, tuikkaa heitä sydämeen, paloittelee heidän ruumiinsa ja heittää jäänteet mereen veneestä jonka nimi on osuvasti "Slice of Life".)

Tämä kysymys onkin niin vaikeaa että se vaatii paljon asioiden pilkkomista pieniksi palasiksi. Prosessin lopputulokseen on helposti niin pettynyt että ei voi muuta kuin heittää syntyneet jäänteet mereen. Ja toivoa että rikospaikalle ei jää yhtään todistusaineistoa siitä että mitään olisi tapahtunutkaan.

Päänsiirto

Viime päivinä keskustelua on herättänyt italialainen kirurgi, jonka mukaan ihmisen päänsiirrot ovat mahdollisia muutaman vuoden sisään. Tämä on luonnollisesti kätevää niille jotka ovat sattuneet halvaantumaan kaulasta ylöspäin.

Yllä oleva oli luonnollisesti vitsi. Ja se on sitä siihen asti kunnes se ei ole.

Lääketiede on siitä erikoinen, että nykyään voidaan tehdä kaikenlaista. Lääketieteessä voidaan sanoa, että proteesit ja elinsiirrot ovat molemmat kehittyneet minun elämäni aikana valtavasti. Proteesien kohdalla voidaan sanoa, että monet periaatteessa esteettiset ja kosmeettiset proteesit ovat korvautuneet funktionaalisilla. Esimerkiksi jalkaproteesia voi nykyään käyttää ajattelun voimalla. Samoin elinsiirtojen avulla voidaan tehdä toiminnallisia käsiä. Tällä on merkittävä vaikutus monin elämään.

Kaikkea ylläolevaa kuvataan kuitenkin jonain jossa ihminen saa käden tai jalan. Toisin sanoen ajatellaan että ihminen saa uuden käden ja uuden jalan. Ei että jalka saa uudet muut ruumiinosat. Pää tuntuu kuitenkin intuitiivisesti oleellisemmalta. Mutta filosofisesti tämä intuitio vaatii jotain erityisiä perusteita. Mitenkään a priorisesti ilmiselvä asia se ei ole. Ajatus täytyy voida oikeuttaa jotenkin.

Ajatus on erityisen relevantti, sillä lääketiede kehittyy asiassa nopeasti. Kenties innovaatiot jopa tuovat uusia ominaisuuksia joita ei ole aiemmin osattu käsittää. Ja sitten toisaalta nykylääketiede tuo eläväksi sellaisia ajatuskokeita joita ennen on pidetty pelkästään keinotekoisina ja kuvitteellisina, ikään kuin asioiden määrittelyä helpottavina. Onhan jopa Descartes "Meditations on First Philosophy" -teoksessaan käyttänyt ensimmäistä karkeaa versiota "aivot maljassa" -mahdollisuutta. Ajatuskoe on sittemmin kehittynyt ja muuttunut klassikoksi, yleensä juuri ajatuksena siitä että aivot maljassa saavat itselleen ärsykkeiden kautta jonkinlaisen simuloidun valetodellisuuden.

Ja kun asia ei enää ole vain leikkiä, siihen liittyviä eettisiä kysymyksiä on aidosti mietittävä jotenkin. Tämä on tärkeää, sillä tosiasiassa irtopäitä on käytetty testimateriaalina empirian kehittelyn historiassa, ja usein nämä tavat maistuvat enemmän tai enemmän epäeettisiltä.

Otan tähän jäsentelyapuvälineen.

Hannu Kiuru kertoi reaktionsa juuri tähän päänsiirtoajatukseen. Minusta se on ... päätön. Se on suoraan sanoen lähes päinvastaista mieltä kanssani lähes kaikkeen. Mutta siinä on sentään oleellisimmat kysymykset. Siksi joudun ottamaan epämiellyttävän pitkän lainauksen, jotta koko idea tulee varmasti oikein. Kiurun ajatus menee seuraavalla tavalla.

"Ihminen on kokonaisuus, johon kuuluvat henki, sielu ja ruumis. Ja Jeesuksen mukaan pää on ruumiin pomo, sillä pää ruokkii muita jäseniä. Ruumiin jäsenet ovat samanarvoisia keskenään, vaikka niillä onkin erilaiset tehtävät. Käsi ei voi sanoa jalalle, että häivy, ei sua tarvita. Tai silmä korvalle, että heippa vaan, nähdään taas. Toisaalta jos jokin jäsenistä viettelee ihmistä, niin poikki vaan. Parempi rampana taivaaseen kuin kaikki jäsenet tallella helvettiin. Kun Johannes Kastajalta katkaistiin pää, hän kuoli heti. Voi olla, että syväjäädytykset eivät päänsiirto-operaatiossa auta kuin yhden hetken. Mutta yrittänyttähän ei laiteta. Toisaalta jaksan epäillä moista ideaa: Mitä hyötyä siitä on? Monihan suhtautuu kroppaan kuin kyse olisi pelkästä aivojenkantotelineestä. Yhdistä älykön pää ja Muskeli-Masan kroppa: Nehän olisivat aina riidoissa keskenään kuin kissa ja koira. Jos minun pääni onnistuttaisiin siirtämään johonkin nuoren Adoniksen kroppaan, niin mitä minä tekisin 60-vuotiaan ajatuksilleni? Entä eikö siinä pään irrottamisen yhteydessä sielu pääse vilahtamaan karkuun? Ja kun kuolen, kenenä minut siunataan? ”Lepää rauhassa, Hannun pää ja Taavetin ruumis!” Ja mitä minun pitäisi tietää ruumiini entisestä käyttäjästä ja hänen elämästään? Kenen sukulaisia kutsutaan hautajaisiin? Siis lyhyesti: Antakaamme kuolleittemme haudata kuolleemme! Seuratkaamme me vain Jeesusta, joka menee eteenpäin kuin mummo lumessa."

Mitä tästä voi sanoa?

Kiurun kuvauksessa
1: Ihminen on ensinnäkin kokonaisuus. Siinä päänsiirtoon suhtaudutaan jostain syystä tavalla joka kieltäisi esimerkiksi käsille tehtävät elinsiirrot. Niidenkin kohdalla sama "lepää rauhassa" -dilemma toteutuisi. Kuitenkin samanaikaisesti Kiuru tosin toteaakin, että tämä kokonaisuuargumentti on melko heikko. Sillä kyllähän Raamattu selvästi sanoo että käsi voi sanoa jalalle että tätä ei tarvita. Sillä kyllähän on käden tarpeen irrota kuin mennä koko ruumiin Helvettiin.
2: Toisaalta Kiuru on sielunsa kanssa hyvin abstrakti. Hänestä on ikävää ajatella ruumista aivonkantotelineenä ja miettii sielun erkanemista. Mutta samalla hän esittää vahvasti naturalistis-reduktiivisia ajatuksia. Jos sielu todella jotenkin irtautuu päänsiirtoleikkauksessa, niin päänsiirto tuottaisi kenties jonkinlaisia filosofisia zombieita joilla olisi kaikki ihmisen käytösmallit mutta ei sielua. Ja sitten hän selittää miten adoniksen ruumis ohjailee vanhan miehen päätä. Mikä kyllä aivan oikeasti herättää ajatuksia siitä että onko esimerkiksi sukurauhasilla kuinka paljon merkitystä käyttäytymiseen. - Uskoisin että Kiurulla on tässä jopa sellainen ajatus ihmisen ruumiillisuudesta jonka minäkin voin hyväksyä. Ihminen ei ole pelkästään aivonsa, käytöstä voidaan redusoida myös umpieritykseen. Ja toisaalta vanha mies voi olla siveä jos hänellä ei ole vetreää ruumista jolla panna.

Miksi tästä oli minulle hyötyä?

Hannu Kiurun ajatus kokonaisuudesta on mielenkiintoinen. Sen voisi jopa pinnallisesti palauttaa Leibnizin lakiin (Leibniz's law). Eli lakiin jonka pohjalla on valtava määrä metafysiikkaa. Etenkin teististä metafysiikkaa.

Leibnizin laki toimii tavalla joka on hyvin kiinnostava ja jonka johtopäätökset jotka sitä kautta syntyvät tässä päänsiirtoaiheessa ovat sellaisia että Kiuru niitä tuskin hyväksyy. Ne tosin voivat olla haasteellisia monille muillekin. Itsellenikin ne ovat vieraannuttavia. Mutta "vakuuttuneisuus" ja "vieraantuminen" eivät ole sama asia kuin se, että näkemys olisi huono, väärä tai epätosi. Sillä let's face it, ihmiset ovat monesti yhtä aivottomia kuin päänsiirtoa odottava poloinen. Siksi on syytä aloittaa alusta. Mitä Leibnizin laki perimmiltään tarkoittaa.

Voimme ottaa sen peruskaavana:
x = y→VF(Fx ↔ Fy) Sellaisenaan tuo ei tietenkään valaise kovin paljoa. On kenties syytä korostaa että se määrittelee identiteettiä. Mutta mitä identiteettiä?
1: Kenties helpointa on lähteä siitä että identiteetti ei tässä yhteydessä tarkoita kvalitatiivista identtisyyttä (qualitative identity). Mikä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että se ei toimi samalla tavalla kuin silloin kun identifioimme jonkun kuuluvaksi johonkin ryhmään, eli jossa identifioimme vaikkapa hiekkalapion hiekaksi tai miekan miekaksi. Eikä sellaista identtisyyttä jolla identtiset kaksoset ovat keskenään identtisiä. Kysymys ei siis ole samanlaisuudesta, analogisuudesta johtuvasta samaan ryhmään kuulumisesta.
2: Sen sijaan kysymys on siitä milloin asia on sama. Ei samanlaisuudesta vaan samuudesta (numerical identity). Toisin sanoen Leibnizin lain ytimessä on se, milloin asiat ovat synonyymejä. Jos jollain asialla on kaksi nimeä, ne ovat sama asia. Hieman kuten Bruce Wayne on Batman, eivät identtiset kaksoset vaan sama henkilö.

Toisin sanoen Leibnizin lailla tavoitellaan asiaa jossa ihminen on sama itsensä kanssa. Ja se lähestyy tätä määritelmällisesti. Jos otamme asian x, voimme huomata että tällä on piirteitä. Jos asia on sama sen kanssa, silläkin on tämä piirre. x=x. Epäanalogia ei sopisi yhtälöisyysmerkkiin. Joka johtaa siihen että käytännössä aivan kaikki x ominaisuudet ovat siirrettävissä x:ään jos ne ovat sama asia.

Tähän asti tämä on melko ilmiselvää. Sanomme vain että asia on sama kuin se itse. (Captain Obvious, to the rescue!) Mutta Leibnizin laki jatkaa periaatetta eteenpäin. Jos asioissa on epäanalogisuuksia, minkäänlaisia, ne eivät ole sama asia. Eli jos x on pyöreä, soikiomainen ja 20 senttiä pitkä ja meillä onkin jotain joka on vain 12 senttiä pitkä, se ei ole sama asia.

Ja tämä tietyti toimii jos meillä on x ja y ja meidän täytyy selvittää ovatko ne sama asia. Näin ollen identtisyys (identity) tarkoittaa erottamattomuutta (indiscrenibles). Josta saadaan se miksi periaatetta kutsutaan nimityksellä (identity of indiscernibles).

Leibnizin laki lähestyy asiaa tavalla joka ei sisällä empiiristä elementtiä. Se on sidottu pelkästään asioiden määrittelyyn. Siksi se on luonteeltaan deduktiivinen. Ja lisäksi se on sisällöltään houkutteleva. Siksi ei ole ihme että moni pitää sitä tärkeänä ja hyvänä periaatteena. Kvanttimystiikkaa ole tämä ei. Periaate on ... periaatteessa ... helppotajuinen, ja se on myös intuitiivisella tavalla järkeenkäypä. Ei siis ihme että periaatetta käytetään paljon metafysiikassa.

Mutta.

Leibnizin laki iskee terävästi moniin asioihin. Jos ajattelemme vaikka päänsiirtoa, tulee mieleen ainakin se, että siinä esitetään helposti, että ihminen on yhtä kuin tietoinen minänsä ja ajatusprosessinsa jotka ovat sama kuin hänen aivotoimintansa. Tässä viitataan hyvin syvästi identtisyyteen. - Ja kuten Hannu Kiuru ja urheilijankropan siirto kertoivat, tämä ei ole välttämättä koko totuus.

Filosofit voivat miettiä että onko ihminen sama jossain mahdollisissa maailmoissa? Jos David Deutchin kvanttifysiikan mukaan toimiva monimaailma on tosi, ja jokainen valinta ja seuraus todella tapahtuu jossain ja jokaisessa muutostilanteessa universumi "jakautuu" erilaisiin maailmoihin, niin olenko se todella minä joka on niissä toisissa universumeissa tekemässä niitä erilaisia ratkaisuja? Leibnizin laki sanoo asian suoraan. Ei.

Asia on siitä huolestuttava että jo yhdellä pornosivulla käyminen voi muuttaa kohdallani 12 senttisen 20 senttiseksi ilman että koen että sen identiteetti minusta mitenkään muuttuu. (Tosin joku feministi voisi nähdä että tämä muutos on hyvin relevantti ja että 20 senttinen on itse asiassa jonkinlainen naista vahingoittava ja esineellistävä ase.) Jollain toisilla pornosivuilla muutos voi tietysti olla päinvastainen ja kitistävä. En silti koe tässä eroa. Tosin mielialani muuttuu erilaiseksi, joten jotain eroa tässä tapahtuu. Mutta jotenkin ajattelen että minulla on erilainen mielentila, en että muutun joksikin toiseksi jolla on kanssani epäanaloginen piirre. (Leibnizin lain mukaan feministit ovat tavallaan oikeassa, minusta todellakin tuhoutuu eräs minuus heti jos minulle tulee erektio pornosivujen ääressä.)

Siksi jos ihmiselle tehdään päänsiirto, voidaan todella ajatella että hänen identiteettinsä tuhotaan (numerical identity). Toki asia on siitä pahempi että jos ihmiselle tehdään kehonsiirto, hänen ruumiinrakenteensa muuttuu ja häntä voidaan kohdella eri tavalla. Itse asiassa jos ajatellaan identiteettiä siinä mielessä että se on jotain jonka avulla ihmiset tunnistavat meidät tiettyyn ryhmään kuuluvaksi (qualitative identity), voidaan päätyä jopa elokuvan "Face/Off" -tunnelmiin. Siinähän rikollinen ja poliisi läpikäyvät kasvojensiirron ja ihmiset kohelevat heitä kuin he olisivat kasvonsa, eivät sinä mitä he "oikeasti ovat". (Tässä elokuvassa ei tosin oleteta että kasvojensiirto tuhoaisi oikean ihmisen, he ovat vain epäanalogisia.)

Jossain määrin tästä seuraa se lupaamani häiritsevä lopputulos.

Kaikki ylläoleva vihjaa siihen että Leibnizin laki on hyvin haastava. Nimittäin se sanoisi että ihmiset eivät itse asiassa ole mikään identiteetti (numerical identity). Sitä kuitenkin käytetään joskus kun ajatellaan ihmisyyttä. Kuitenkin elämämme on täynnä epäanalogisuutta. Pelkästään se, että käyn vessassa pitää sisällään suuria muutoksia. Vaaka punnitsee minut "ennen" ja "jälkeen" eripainoiseksi. Lisäksi päästäkseni vessaan minä vaihdan lokaatiota, joka on sekin ominaisuus. (Kaksi samannäköistä kuulaa jotka ovat vierekkäin ovat Leibnizin lain mukaan erillisiä esineitä, koska niillä on eri paikka.) Pidemmällä aikavälillä muutokset ovat dramaattisempia. Aineenvaihdunta ja solujen kuolema ja jakautuminen johtavat siihen että ruumiinrakenne muuttuu. Pituus muuttuu vauvasta eteenpäin runsaastikin. Olemme eräässä mielessä Theseuksen laivoja jotka hukkaavat identiteettinsä koko ajan.

Joko minuus kestää vain aavistuksenomaisia hetkiä tai sitten Leibnizin laki on virheellinen. Silloin ei ole mitään syvää minuuden identiteettiä joka ylipäätään siirtyisi hetkestä toiseen. Joten Kiuru on siinä mielessä oikeassa että päänsiirto voisi tuhota sielun, koska jatkumossa jotain karsiutuu ja aivan eri taustahistorian käynyt erillinen asia yhdistyy siihen. - Olemme fysikaalisessa mielessä sitä mitä syömme, joten "Lepää Rauhassa, Tuomo, sekä Mansikki jonka etuneljännestä hän söi viime viikolla..." Valitettavasti tämä sielu tuhoutuisi joka tapauksessa.

Toisaalta myös laajempi identiteettiajattelu (qualitative identity) on ikävä.
1: Se koskee helposti vain tunnistettavuutta. Moni kuitenkin ajattelee että on epäreilua jos jokin sinun kanssasi riittävän analoginen saisi sinun tunnuksesi. Se kun jossain määrin tekisi Tuomosta, Hannusta ja muista jonkinlaisen brändin, jonkin sellaisen jolla ihmiset tunnistetaan tietylle nimelle samaan tapaan kuin kakkulapiot, miekat tai runebergin tortut. Tarvitaan vain riittävä analogisuus ja sopivat kriteeriattribuutit.
2: Se on joko epämääräinen tai virheellinen.
     2.1: Jos määritelmä on epämääräinen, miten suhtautua vaikka identiteetin varastamiseen. Jos joku näyttää riittävästi minulta ja saa henkilöpaperini, ja osaa luetella äitini tyttönimen, niin muuttuuko hän todella minuksi muussakin kuin juridisessa mielessä, peräti sellaisella tavalla että juridiikassakin tätä pidetään petoksena. Jos itsen määritelmä joustaa liiaksi, riittävän taidokas identiteettivarkaus varastaa todella myös minuuden. Tämä tuntuu epäeettiseltä että epäintuitiiviselta.
     2.2: Jos minä käyn kasvojensiirtoleikkauksessa, parturissa, tai vaihdan uskontoni kristitystä joksikin muinaisuskoiseksi goottimystikkopakanaksi, tapahtuu paljon epäanalogisuuksia. Ja jos identiteetin määritelmä on liian tarkka, nämä muutokset pitäisi todellakin nimetä jonkinlaiseksi uudelleensyntymiseksi. Eli joksikin jossa vanha minä todella tuhoutuu ja vaihtuu aivan uuteen joka aloittaa puhtaalta pöydältä. Tämä tuntuu epäintuitiiviselta että eettisesti riittämättömältä, koska ainakin minusta on sika tärkeää että pahat teot eivät jää rankaisematta.

Itse asiassa näenkin että nämä molemmat viittaavat siihen että on väärin puhua identiteetistä minuuden synonyymina. Molemmat lähestymistavat ovat virheellisiä. Minuutta ei saa määrittää kummankaan identitteettimallin mukaan. Sillä perimmiltään identiteetti ei muutenkaan ole se mitä sinä olet, vaan enemmänkin jokin liehuva lippu jota heilutat muille. Näin ollen se, teetkö itsellesi päänsiirron - tai toimitko kuten hyvä kristitty tekee ja revit alaruumiisi kaulasta alaspäin alas ja heittä liekkeihin koska on parempi että vain ruumis palaa kuin että koko ruumis palaa helvetissä - on irrelevanttia minuutesi kanssa. Kukaan, en minä eikä edes Hannu Kiuru pastorin superauktoriteetillaan voi tulla sanomaan milloin sinä et enää ole sinä ja milloin uudelleensynnyt. Hautajaisiinkin voidaan kutsua sitä kautta keiden kutsuminen miellyttää ja kuka sinne haluaakin tulla.
1: Mikä on muutenkin järkevää. Hautajaiset ovat sosiaalinen tapahtuma, joten kenties sinne tulevat ne jotka ovat olleet päänsiirretyn ihmisen kavereita tämän siirron jälkeen, kenties ruumis viehättää ja tämän ystävät ovat tutustuneet "päähänkin". Kenties pään kanssa on ollut hauskaa ruumiista riippumatta.

Tämä antaa tietenkin paljon tilaa kaikille jännittäville ihmiskokeille. Sellaisille joihin liittyy miellyttävä määrä verta ja irtopäitä. Sillä vain tämänlaisessa maailmassa on ihmisiä jotka aidosti tekevät yhtään mitään. On perusteltua nähdä ihminen muistin varassa pelaavana jatkumona, olipa tämä sitten perimmiltään solipsistinen konstruktio tai ei.

---

Erektioni ja lepotilani mitat ovat keksittyjä. Olen toki monesti rivomielisyyteen ja muuhun siveettömyyteen asti rehellinen - sekä empiristi. Mutta rajansa kaikella mittailullakin. Hävettävät tosiasiat saavat peittyä mairittelevampien tosiasioiden vierellä.

Spockin tuhat ja yksi kuolemaa

"Star Trek" -sarjan Spockia näytellyt Leonard Nimoy on kuollut. Tämä on surullista. Hänen kuolemansa kohdalla on mielenkiintoista lähestyä asiaa loogisesti. Ja ottaa ytimeen "Star Trekin" maailma. Ensikannanottona on että täysin mahdollista että Spockin on kuollut lukuisia kertoja.

Sillä tässä sarjassa Spock sädetetään teleportaatiolaitteella eri paikkoihin. Hänen ruumiinsa hajotetaan, sädetetään ja siirretään paikasta toiseen. Ja sitten kootaan. Ja niin Spock rakentuu kätevästi toisessa päässä. On olemassa hyvin ongelmallinen kysymys. Kysymys siitä että rakentuuko toisessa päässä uusi Spock jolla on vain vanhan Spockin muistot vai tuhoutuuko Spock.

Teleportaatiokysymyksessä on kuitenkin ongelma. Onko se todella jotain jota voidaan kuvata matkustusmetaforalla? Matkustamisessakin toki kuljetaan paikasta A paikkaan B, mutta onko tämä silti sama kohde? Derek Parfit on itse asiassa esittänyt pieniä muunnelmia teleportaatiokokeeseen kirjassaan "Reasons and Persons". (Nimi joka sopii erinomaisesti Spockille.) Hän esimerkiksi esitti, mitä tarkoittaisi jos paikasta A siirtyisi vain henkilön informaatio paikkaan B ja sinne rakennettaisiin kopio. Ilman A:n tuhoutumista puhutaan monistamisesta. Ja siitä kumpi nyt onkaan alkuperäinen. Kopiokonemetafora vaatii tuhoamista, mutta tosiasiassa B:n kannalta tällä ei ole juurikaan väliä. Emme voi havaita paikassa B mitään eroa sen välillä että A ei tuhoudu, A tuhoutuu vain myöhemmin tai sen kanssa että A  tuhoutuu. Joka tapauksessa B tarjoaa samanlaisia autistisia huomioita maailmasta ja tämä myös kykenee samanlaisiin tainnutusotteisiin. Ja tunnistaa nimensä Spockiksi ja osaa kertoa myös henkilökohtaisia yksityiskohtia siitä mitä ennen teleporteriin astumista on tapahtunut. Silti tällä A:n tuhoutumisella on merkitys sen kanssa käsitteleekö ihminen teleporteria kopiokoneena vai matkustuksena.

"Star Trekissä" jopa syntyy teleportlaitteen häiriön vuoksi kaksi Rikeriä, jaksossa "Second Chances", joten kysymys on relevantti vaikka sarja onkin periaatteessa korostanut että teleportissa on ainevirtoja eikä hajottamista sanan vahvassa merkityksessä. (Tässä kyseisessä porukassa tosin skifille tärkeään autistin arkkityyppiin on otettu Data eikä Spock.) Tämä jakso korostaa että asia on relevantti Spockinkin kohdalla. Riker on tässä itse asiassa avuksi. Sillä Rikerin versiot ovat keskenään hieman erilaisia. Ne ovat peräisin samasta teleportaatiotilanteesta, mutta heidän kohtalonsa eivät ole olleet identtisiä.

Kopioitumisen ongelmana on se, että ihmiset ajattelevat että ihmisen identiteetti voi olla vain yhdessä paikassa. Tämän vuoksi sama ihminen ei voi kopioitua. Tällä on käytännön merkitystä, koska kopiot kuitenkin esimerkiksi syövät täsmälleen samalla tavalla kuin itsekin. Ongelmaksi tuleekin omistusoikeus niihin tavaroihin joita on hankittu ennen teleportaatiotilannetta. Kopioitumisen kohdalla monet tuntuvat intuitiivisesti olettavan, että se joka on siirtynyt on jotenkin epäaidompi. Rikerin kohdalla haasteellisempaa on tietenkin se, että hänen molemmat versionsa läpikävivät teleportaation joten ne olivat tässä ei-identtisiä mutta kuitenkin keskenään tasa-arvoisia.

Toisaalta jos kohtelemme molempia persoonina, joudutaan kohtaamaan Leibnizin laki. (Leibniz's law). Se on looginen konsepti jota moni pitää hyvin tärkeänä. Se on periaatteessa statement, joka sanoo munkkilatinaksi identitas indiscernibilium. Ja sen mukaan oliot tai entiteetit ovat identtisiä eli samoja (yksi ja sama entiteetti), jos niiden kaikki ominaisuudet ovat samoja. Jos ajattelemme että minuus on jakamaton asia, jokin jossa sinä olet yksi asia, joudutaan kohtaamaan ongelma. Jos teleportin toisessa päässä on Spock, ja lähtöpään Spock ei tuhoudukaan, kumpi on oikeampi. Jos ajatellaan että Spockin minuus kopioituu, voidaan ajatella että tämä haastaa Leibnizin lakia. Kaksi samaa kohdetta ovatkin eri lokaatioissa. Näin ollen joko persoona ei kopioidu - josta seuraa kysymys siitä kuka on oikea persoona ja kumpi ei - tai sitten Leibnizin laki on väärä. Tämä ongelma kiinnostaa teleportaatiota miettineitä filosofeja. (Vaikka meillä ei edes ole tämänlaista laitetta.)

Itse asiassa Leibnizin laki tulee vastaan jo teleportaatiokysymyksessä. Sillä sen perusongelmana on tavallaan se, että jos kohteen siirtää paikasta toiseen, niin sen lokaatio muuttuu. Voidaanko tätä silloin sanoa samaksi. Itse lähdenkin siitä varsin omituisesta suunnasta tätä ongelmaa.Nimittäin siitä että jos esine siirretään paikasta A paikkaan B, niin niillä on väistämätön epäanalogia. Nähdäkseni tämä korostus muuttaa kysymyksen siihen mitkä analogiat ja epäanalogiat ovat oleellisia ja relevantteja. Leibnizin laki tavallaan vain pakottaa siihen että jokin ero on. On tavallaan turhaa puhua ihmisen identiteetistä ja rinnastaa tätä sitten keskenään identtisiin asioihin. Tässä kohden vika onkin monin paikoin luultavasti enemmän ihmisen identiteetin määrittelyn ongelmista kuin mistään oikeista ylitsepääsemättömistä virheissä itse teleportaatiossa;
1: Leibnizin laki olettaa että identiteetti vaatii sen että on jokin kohde, vaikkapa teleportiin astuva Spock joka jakaa jokaisen ominaisuuden jonkun kohteen X kanssa, joka on Spock joka astuu kaukana teleportaatiolaitteesta ulos. Jos teleporttilaitteiden välillä on eroa on selvää etä näin ei ole. Vaikka aivot olisi rakennettu samalla tavalla, niin ainakin lokaatio ajassa on eri. Kenties siirtoon menee myös aikaa, joten eroja voi olla ajassakin.
2: Mutta jos ajatellaan mielenfilosofiaa, moni korostaa että Descartes oli oikeassa väittäessään että tietoisuudella ei ole lokaatiota. Mieli ei siis olisi paikassa. Teleportaatiolaite on siitä naturalistinen että se hylkää tämän väitteen ja olettaa että jos aine ja energia kopioidaan muualle, ei siirtymättä jää mitään sielua. Eli toisesta päästä ei astu ulos mitään Spockin tapaan käyttäytyviä filosofisia zombeja. Näin ollen mielellä on eroava propositio, eri lokaatio.
3: Moni kuitenkin ajattelee että persoona on jokin joka viittaa yhteen tiettyyn kokonaisuuteen. Tässä identiteetin määritteessä vaatimus identtisyyteen on vahva, tällä klooni, identtinen kaksonen ja teleportista ulos astuva Spock eivät olisi identtisiä. Joten kopioituva persoonansiirto olisi ongelmallinen Leibnizin lain kanssa. Ei saataisi ajatella että Spock on sama täällä kuin siellä kopiossaan kaukana kaukana muualla.

Leibnizin laki onkin siitä kiinnostava, että se tulee melko säännöllisesti vastaan mielenfilosofiassa. Ja se itse asiassa asettaa suuria haasteita esimerkiksi sielun olemassaolon todistuksille voi käydä hassusti jos tämä konsepti hyväksytään. Usein sitä kuitenkin otetaan hyvinkin vakavasti. Samoin sillä voi heikentää ID -tyylistä analogista päättelyä joka olettaa että koska kohteella x ja kohteella y on yhteisiä ominaisuuksia A, B, C ... niin jos x:llä on ominaisuus D, niin se on myös y:llä. Leibnizin lain mukaan se, että x ei ole y johtaa siihen että niille voidaan rakentaa myös epäanalogia-argumentti. Joka sekin palauttaa keskustelun mielestäni oikeille raiteille. Siihen mikä on oleellinen ja mikä epäoleellinen ominaisuus. Joka auttaa miettimään mielenfilosofisesti vaikka ID -haastetta siitä että miksi naturalistejen mukaan kivillä ei ole tietoisuutta. (Itse en yksinkertaisesti pidä panpsykistisistä sävyistä joita salakuljetetaan Descartesin ajattelutavoilla.) Selvästi Leibnizin laki on jotain joka koskettaa sitä miksi koemme että meitä on vain yksi. Ja on siksi jossain määrin mielenfilosofisten kysymysten kovassa ytimessä.

Omassa näkemyksessäni on tiettyjä oleellisia piirteitä. Niiden kanssa voidaan puhua mielestä ja samuudesta.
1: Olemme jossain määrin vain omaelämänkerrallinen muistimme, joka taas on juuri jotain jota Star Trekin teleportaatio kopioi. Toki tässä on syytä muistaa myös tilanne. Elämänkerrallisen muistin siirto johtaa tapahtumapolkujen eroamiseen, sillä teleportaation jälkeen jokainen kokemus on kuitenkin erilainen, joten teleportaation läpikäynyt kopio ja alkupaikkaan jäänyt kopio muuttuvat ajan kanssa erilaisemmiksi ja erilaisemmiksi - juuri kuten Riker "Star Trekissä".
2: Olemme myös havainnoijia ja tätä kautta määrittyviä. Mutta minä uskonkin siihen että mielen voi rakentaa aineesta, ja imitointi on enemmän kuin korkeinta imartelua, se on identtiseksi tulemista. Tässä Leibnizin laki ei ole este vaan tosiasioiden tunnustaminen.
+: Leibnizin laki kuitenkin kulkee silti "pinnan alla" monesti mukana myös "haasteellisemmassa mielessä". Esimerkiksi siinä kohden että en usko ns. mind uploadingiin jossa mieli ladataan tietokoneelle. Sillä tässä ei huomioida sitä että vaikka teoriassa voidaan imitoida jotain kohdetta ottamalla kaikki tämän relevantit attribuutit, niin kenties jokin odottamaton epäanalogia tuhoaakin kaiken. Hiiliatomia imitoi parhaiten toinen hiiliatomi, eikä silikonisirulla oleva databitinsiirto, ei edes usea. Siksi ongelmana mind uploadingissa onkin aivojen mekaniikansiirto-ongelma eikä se, että mieli olisi jotenkin aineellisen maailman ulkopuolella. (Olen agnostikko, mutta en usko sielukonseptiin. Monia tämä hämää, mutta ei teismi tai deismi ole kannanotto sieluun, jumala voi älykkäästi suunnitella ihmis- ja muiden liharobottien asiat miten mielii.)

Tässä ei kuitenkaan tavallaan ole kysymys siitä voidaanko tietokoneeseen rakentaa älyllinen tietoinen algoritmi, vaan siitä onko tuo algoritmi sinä sanan vahvimmassa mielessä. Mutta tällä ei ole väliä, sillä olen kuitenkin selvästi määritellyt minuuden ja sinuuden sellaisella epäanalogisuutta korostavalla tavalla jossa Leibnizin laki on vahvasti esillä.

Siksi uskallankin sanoa että teleportaatiolaite ei murhaa Spockia, vaan luo hänelle uudenlaisen jatkoelämän. Sen sijaan jos Spock kopioidaan holokannen hologrammeihin, hän on vain halpa imitaatio, imitaatio joka peräti luodaan ja heijastetaan vain niinä hetkinä kun Spockin ulkopuolinen tahto asiat näkee tarpeelliseksi. Siksi olenkin surullinen että tavallaan Spock on nyt lopullisesti kuollut. Vaikka oikeasti hän tietysti elääkin ikuisesti.

Miten "vapaus" on kenties liian epämääräinen termi

Jos katsotaan viime päivien satiiria ja jumalanpilkkaa koskevaa keskustelua, on tässä noussut esiin erityisesti vapauden käsite. Tässä kohden syvimpänä ongelmana on se, että uskonnonvapaus nähdään joksikin joka on hyvin läheisessä suhteessa mielipiteenvapauteen ja sananvapauteen. Ja tämä yhteys on hyvin helppo nähdä. ; Tässä mielessä osittain kysymys on siitä että uskonnolliset ennakkoluulot estävät asioita. Esimerkiksi piirtämästä Muhammadin kuvaa. Toisaalta taas satiirikko haluaa sanoa jotain. Ja tässä välittyy helposti jonkinlainen ennakkoluulo.

Helpointa on tietysti ymmärtää että sensuuri ei ole ilmaisua. Tällöin voidaan jaotella ajatuksia positiivisesta vapaudesta ja negatiivisesta vapaudesta. Näin esimerkiksi lupa ilmaista ärsyttävä mielipide vertautuu siihen että jossain kevätjuhlissa lauletaan monia ärsyttävä "Suvivirsi". Kyseessä ovat positiiviset vapaudet. Ja aika monien mielestä nämä päihittävät ns. negatiiviset vapaudet. Kuten vapaudet olla törmäämättä omaa uskontoa pilkkaaviin materiaaleihin.

Juuri tämä jännite on tehnyt tästä kohusta miellyttävän. Lähes jokainen ihminen on ajautunut ajamaan juuri sitä kantaa ilmaisunvapaudesta jota hän ei muutoin ole korostanut. Jos asiaa haluaa analysoida argumentoinnin ja puolenoton sijaan voidaan tehdä asiasta jopa jonkinlaista käsiteanalyysiä. Ja se voi paljastaa vielä mainittua enemmän. Tästä on varmasti iloa ja hyötyä muutoinkin. Sillä jos katsotaan nykyaikaista maailmaa vapaus nousee esiin (a) kaikessa poliittisessa arvokeskustelussa (b) kaikessa postmodernissa joka kieltää ihmisen pysyvän luonteen tuomiten ne ennakkoluuloiksi. Tämä taas kattaa valtaosan kaikesta internetkeskustelusta. (Joka on tosin turhaa mutta hauskaa. Moni kuluttaa tämänlaiseen hengettömään tuloksettomaan sepeämiseen aikaansa ja pitää itseään tehokkaana mielipidevaikuttajana. Kenties olen itsekin juuri tätä porukkaa.)

Positiivinen ja negatiivinen

Karkeasti ottaen olen jo aiemmin maininnut positiivisen ja negatiivisen vapauden. Tämä on tietysti hirvittävä spoileri. (Tai olisi jos joka ikinen ei sitä jo tietäisi.) Määrittelen asiaa kuitenkin tavalla joka kenties ilahduttaa tai toimii perusteiden muistuttimena. Tässä jaottelussa on kysymys siitä että ollaksesi vapaa sinulla täytyy olla kyky, ominaisuus tai vähintään tämänlaisen potentiaali tehdä jotain. Ja tämän lisäksi tämän kyvyn täytyy jotenkin ilmentää muita ehtoja.
1: Negatiivisen vapauden käsitys on karkeasti ja suoraan sanoen tärkeä niille ihmisille jotka eivät tahdo olla orjia ja jotka eivät tahdo orjuuttaa. Hobbesin ajatuksissa korostui että jos teet teon ilman että joku muu vaikuttaa (interfere) olet tehnyt kyseisen teon vapaasti. Tässä korostetaan sitä että teet tekosi tavalla jossa joku ulkopuolinen voima ei komenna sinua tekemään sitä. Näin ollen jos joku pakottaa sinut tekemään jonkin positiivisen aktion, kuten uskonilmaisun tai näkemään ärsyttävän pilakuvan, joku astuu jollain tavalla alueellesi.
   1.1: Merkittävää on että monesti tässä korostuu se, että jos joku käskee ja tottelet häntä vapaaehtoisesti ja tekisit muutoinkin näin, tekoa ei silti pidetä vapaana. Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Osa näkee että negatiivisen vapauden tarve tulee vasta kun joku käskee sinun tekemään asioita vasten omaa tahtoasi. Tässä on siis tilaa koulukuntajaoille. Asiaa mutkistaa jos joku keksii ideologisesti että "Saatana kuiskuttaa" tietyt näkemykset korvaan. Koska tällöin päästään määrittämään vapauksia ideologisesti.
2: Positiivisessa vapaudessa on perimmiltään jollain tavalla kyse siitä että ajat omaa essenssiäsi. Esimerkiksi ilmaiset kristittyä identiteettiäsi laulamalla "Suvivirttä" tai muutoin toteutat asioita niin että saat aikaan tapahtumia. Potentiaali muuttuu aktuaaliseksi.
   2.1: Tässä on usein hyvin paljon tilaa mystiikalle. Positiivinen vapaus on äärimmäisen joustava ja uudelleenkirjoitettava juuri siksi että ihmiskuva muuttaa vapauden rajat toisaalle. Positiivinen vapaus on hyvin altis muuttumaan ihmiskuvan mukana. Homo religiosus -ihmiskuvassa hengellinen väkivalta muuttuu helposti jonkinlaiseksi illuusioksi tai oksymoroniksi, ainakin jos tämä syytös tapahtuu "sen oikean Toden uskonnon" toimeenpanoalueella. Nehän edustavat aitoa itseä kun taas joku on manipuloinut ideologisesti ihmiseen väärän mielipiteen.

Tässä jaottelussa suurin vaikeus on siinä mitä tämä "minuus" tarkoittaa. On kenties hyvä huomata että Aristoteleen ajatuksissa ihminen toteuttaa telostaan jos hänen henkilökohtaiset tavoitteensa kohtaavat ulkopuoliset tarpeet. Tämä on hyvin vahvasti positiivisen vapauden sävyttämä ajatus. Vaikka kysymys ei oikeastaan ole "vapaus" -sanasta vaan siitä että Aristoteles näki maailman, myös elottoman luonnon, tavoitteiden ja pyrkimysten läpitunkemana.

Tämä on hyvin tärkeää sillä tässä tuoreessa pilakuvakohussa on jotenkin paistanut läpi se, että uskontojen edustajat tuntuvat usein referoivan Aristotelesta mainitsematta häntä nimeltä. Luultavasti tätä on tehty siksi että Platon ja Aristoteles ovat hyvin monen teologisen teoriaperinteen "juuressa". Ne ovat jossain määrin vain marginaaliin tuherrettuja kommentteja Platonin ja Aristoteleen teorioihin. Siksi en ole yllättynyt, en sanomisten sisällöstä enkä siitä että alkujuuria ei kutsuta nimeltä vaikka ns. "name dropping" tuntuukin olevan se tapa jolla nykyään saa uskottavuutta.

Hämmentävää onkin korkeintaan se miten vaikeasti sekularistien vastaavanluonteiset argumentit ymmärretään silloin kun joku haluaa vapautta uskonnoista. Koulu on julkinen tila ja monista on vaikeaa käsittää miksi Suvivirrellä saa ärsyttää mutta itse ei saa sitten tehdä edes uskonnoista pilakuvaa vastineeksi.

Muutoinkin tämä Aristoteelisyys on hyvä ottaa huomioon. Sillä uskonnoissa on erikoinen mutka jossa uskonto nähdään yhteisöllisyytenä. Tällöin yleensä esitetään että uskonto ei olisi ideologia joka opettaa ihmiseen jotain arvoja. Sen sijaan nähdään että uskonto jotenkin heijastaa ihmislajin syvintä homo religiosus -essenssiä. Ja näin uskonto on yhtäkkiä sosiaalinen yhteisö joka on sekä samanmielinen että ei itse asiassa muka ollenkaan mitenkään koskaan missään sisältäisi mitään sellaista jolta ylipäätään pitäisi puolustautua. Ei tarvita mitään negatiivisen uskonnonvapauden käsitettä kun se tehty asia on omaa essenssiäsi. Ja jos et usko Jumalaan niin joku Tapio Puolimatka tai vastaava kyllä mielellään kertoo että tosiasiassa uskot oikeasti. Sillai, vittu, alitajuisesti.

Tämä dilemma johtaa erääseen huomioon.

Ylläoleva jaottelu osoittaa miten ihmiset eivät suhtaudu kovin koherentisti positiiviseen ja negatiiviseen vapauteen. Ja tämä kenties johtuu siitä että tosiasiassa kykenet määrittelemään sen mikä on positiivista ja mikä negatiivista vapautta melkolailla lennosta. Ongelmat ovat itse asiassa siinä mikä ylipäätään on "minuus".

Jos otamme vaikka buddhalaisen - tai vaihtoehtoisesti Schopenhauerilaisen - perinteen voidaan huomata että siinä tavoitellaan vapautta. Vapautta jota moni länsimainen nykyajan menijä kutsuisi vapaudeksi itsestä. Siinä nimittäin ajatellaan että ihminen on vapaa jos hän on vapaa tunteiluistaan. Jos sinulla on passio tai vaikka vihaat jotain ihmisryhmää tämä viha on jonkinlainen harhakäsitys joka ottaa sinut haltuunsa. Minun on tietyllä tavalla hyvin helppoa samastua tähän. Minulla on voimakkaita impulsseja ja haluja tehdä erilaisia ylilyöntejä. Nämä tuntuvat positiivisilta vapauksilta. Ja sitten jälkikäteen ajatellen näyttää siltä että olen ollut itseni pahin vihollinen. Ja siksi minun pitäisi oikeasti ajaa negatiivisia vapauksia jotta en olisi itseni orja.

Länsimaiset perinteet ovat tehneet tästä vielä omituisempaa. Ainakin filosofisessa mielessä kompleksisempaa. Sillä esiin voidaan nostaa vaikkapa:
1: Teoriat jonkinlaisesta epäautenttisuudesta. Eli ihmisen tulisi tehdä asioita jotka ovat jotenkin autenttisesti häntä itseään. Eivätkä yhteiskunnan luomia kahleita. Ja kuka tietää mikä on autenttista itseä? Minä esimerkiksi mietin että mistä vitusta minä tiedän onko autenttista hakata ärsyttäviä kusipäitä? Sitten mietin että tämän kirjoittaminen on jotenkin riskaabelia ja typerää ja että olen jonkinlaisen itseinhon vallassa tai luomassa itselleni jotain rosoisen sankarin imagoa. Kaikki tämä on mahdollista. Ja jos en itse kykene tietämään itsereflektiollani mikä näistä selityksistä on edes totta ja mitä näistä otan vakavasti, niin autenttisuutta korostavien teorioiden syvin ongelma tuntuu olevan se, että en oikeastaan voi pyytää keneltäkään toiselta apuakaan. Ne ovat subjektiivisia. Positiivinen ja negatiivinen vapaus ovat sitä miltä tuntuu. Olen kiusattu jos siltä tuntuu. Tässä on tietysti vaikeaa tehdä arvokeskustelua siitä onko "Suvivirren" kaksi säkeistöä liikaa ja onko yksi virsi uskonnonharjoittamista. Siinä on jo vaikeaa sanoa onko yksi peniksentyönnällys vaginassa raiskaus vai vain kevyt sukuelinten hyväksikäyttö.
2: Hieman vähemmän subjektiivisia ovat sitten Freudin erilaiset teoriat torjunnoista. Eli siitä miten torjumme tiettyjä asioita traumojen johdosta. Tässä negatiivisen vapauden haluaminen on helposti merkki traumatisoitumisesta. Eli jostain joka pitää terapoida pois sen sijaan että se pidettäisiin jonain jolta on hyvä suojautua.
3: Ei-psykologisesti katsoen kommunistisessa teoriassa ajateltiin että yhteiskunta voi aivopestä tiettyihin mielipiteisiin jotka esiintyvät usein nimenomaan positiivisina vapauksina joissa orjuutetaan joku. Marxin käsitykset indoktrinoinnin ja alistamisen tuottamasta väärästä omastatunnosta ovat ilmeisen relevantteja myös kommunisteja dissaaville uuskonservatiiveille.

Kenties

Voi olla vapauttavaa ajatella että kahtiajako on nyrkkisääntö. Kenties vapautta pitäisikin ajatella enemmän interferenssin ja vastuun kautta. Tässä voidaan sallia ajatus siitä että ihmiset ovat vapaita mutta kahleissa koko ajan. Itse olen mielenfilosofialtani vankka kompatibilisti, joten olen valmis ajattelemaan että jos joku toinen ei ruiskuta minuun kehoni ulkopuolelta piikillä tai muutoin hormoneja, olen umpieritykseni kautta vapaa. Sillä vaikka tahtoni muokkaantuu umpieritykselläni enkä mahda tälle mitään tahdonalaisesti, on tämä toimija kuitenkin minä. Sen lisäksi mielessäni on inhibiitiojärjestelmiä jotka rajoittavat toimia ja ovat harkinnan ääniä. Ne edustavat jotain muuta joka on aivan yhtä paljon minua.

Kokonaisuus on jotain jossa teen asioita ja väistämättä näin tehdessäni vien tilaa, paikan, happimolekyylejä ilmasta. Nämä taas vaikuttavat ympäröivään maailmaani. Jos piereskelen hississä tämä on ruumiini ilmaus. Joka vaikuttaa kääpiöiden nenään tavalla jolta he haluaisivat suojautua. Ja jonka mieleni huomioi erilaisissa häveliäisyysmietteissä (tosin usein liian myöhään). ; Tämän lisäksi ihminen on sosiaalinen eläin. Jos joku julistaa jotain hän tarvitsee julistettavan. Positiivinen vapaus vaatii jonkun joka suostuu kohteeksi. Positiivisen vapauden ilmaisu helposti vaatii negatiivisen vapauden. Ja negatiivisen vapauden huomioonottaminen estää aina jonkun positiivisen vapauden. Siksi "Suvivirsi" on nollasummapeli. Samoin Muhammadpilakuva.

Ehkä meidän on syytä lopettaa kuvittelemasta että olemme kaikella tavoin vapaita. Voimme kenties korkeintaan valita kahleemme. Kenties voimme yrittää hakea kompromisseja asiaan.
* Eli esimerkiksi voimme pitäytyä uskonhäirinnässä siihen että emme mene kirkkoihin pilkkaamaan kyseistä uskontoa. Kenties saisimme kuitenkin sitten huudella asioita heti kirkon ulkopuolella. Tai yleisesti lehdissä. Tai sitten voisimme perustaa erillisen satiirilehden erikseen.
* Eli voimme miettiä että lauletaan vain "Suvivirsi" mutta ei useampia. Kenties "Suvivirrestä" lauletaan yksi säkeistö eikä useita virsiä. Kenties ei haluta loukata ja laulua saa laulaa koulun ulkopuolella. Tai sitten sen sanoja saa painaa yleisiin lehtiin. Tai perustaa jokin erillinen talo jonne ihmiset kokoontuisivat vaikka tiettynä päivänä tai vaikka joka ikinen päivä laulamaan tuota iki-ihanaa aliarvostettua klassikkoa.

Selvää on että tästä huolimatta jotain samanlaisuutta hieman eri tapausten välillä on havaittavissa. Ja kenties voimmekin tavoitella sitä että teemme jonkinlaisia rajauksia tällä harmaasävyisellä alueella. Ja yritämme vetää rajat mahdollisimman samaan kohtaan kaikille. Ettei ole niin että yhdet saavat tehdä miltei mitä vain ja toiset eivät juuri mitään. Sillä tässä tilanteessa käy helposti niin että yksillä on positiivinen vapaus tehdä mitä huvittaa ja negatiivinen vapaus kaikesta heitä ärsyttävästä. Kun taas toisella puolella ei saa oikein toteuttaa mitään mutta kaikkialla ja aina saa olla kohteena kaikenlaiselle itselle vastenmielisten asioiden rummutukselle.

Kenties tässä on jopa turhaa puhua mistään minuudesta tai identiteetistä. On kenties rehellisempää puhua vallasta. Vallasta tehdä ja vallasta rajoittaa toisten valtaa. Kenties minuus on jotain joka meillä on kaikesta huolimatta. Ihmiset voivat laittaa meidät linnaan, kiusata, ruoskia ja leikellä lihaamme. Mutta minuus on meidän siihen asti kunnes olemme kuolleita. (Joka tosin on valitettavank järjestettävissä vaikkapa sillä että jollakulla on "positiivista valtaa" meidän "negatiivisen valtamme" yli.) Mutta valta on hyvä sana. Sillä sillä ei ole juurikaan positiivisia konnotaatioita. Toisin kuin vapaudella.

Ikuisen elämän tylsyydestä

"Ex faece urinaque et inter utraque haec elementa narcimur. Pikkuhädästä ja isosta sekä niiden lomasta me syntynhet olemma."
(Markus Kajo, "Ihmisen käsikirja")

Jos minua katsotaan humanistin vinkkelistä olen jossain määrin Michel Montaignen ja Heideggerin lomassa.
1: Edellinen korosti sitä että kultturelleina pidetyt ilmiöt ovat usein pömpöösejä. Ja itse asiassa vajaita. Niiden ytimessä on eräänlainen sensurismi ; Ihmiselämästä leikataan paljon pois. Etenkin kusi ja paska. Montaignen maailmassa elämää pitää rikastuttaa ymmärtämällä kaikenlaista. Minkään inhimillisen ei tulisi olla vierasta.
2: Jälkimmäinen kertoi paljon siitä miten rajallisuuden tiedostaminen on tärkeää. Elämässä niukkuus tekee arvokkaaksi. Ja kuolevaisuuden tiedostaminen luo tärkeän perspektiivin jota ilman elämä ei ole yhtä merkityksellistä.
+: Minä tosin puhun molempia enemmän epäonnistumisesta ja rajallisuudesta. Kakka on hauskaa ja liittyy termodynamiikan ja aineen ja energian säilymislakien määräämään rajallisuuteen. Ja joskus epäonnistumiseenkin. En suhtaudu paskaani sillä tekijän ylpeydellä jolla voisi. (Poikkeus : Jos se on blogissa.)

cornu copulation - elämä on ikuista tulemista

Länsimainen kulttuuri on itse asiassa yllättävän paljon nimenomaan runsaudensarven perässä. Tästä saa jonkinlaisen aavistuksen katsomalla "Nietzsche lyhyesti" -blogin tapaa käsittellä niukkuutta. "Humanistit ovat kautta aikain yrittäneet voittaa ja peittää niukkuutta. Suurin humanisti, Jeesus, ravitsi 5000 miestä murtamalla kaikille riittävät eväät kahdesta kalasta ja viidestä leivästä. Immanuel Kantin (On Education 2003, 65) mukaan ”lapsi voi kehittää oman yksilöllisyytensä ainoastaan osana yhteisöä (…) voimme ottaa nämä sanat motoksemme. Meidän ei tule olla ongelmallisia toisillemme: maailma on tarpeeksi suuri meille kaikille.” Kantin toteamuksesta nousee mieleen lapsena laulettu virsi: "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on. Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton". Humanismiin liittyykin liian usein suoranaista silmien ummistamista maailman niukkuudelta. Utopioihin nojaava humanismi yrittää karistaa ja kieltää niukkuuden." Tämä on ainakin minulle hyvä muistutus. Sillä yhdistän niukkuuden kieltämisen "korkoa korolle" -kasvuun ja kerskakulutukseen. Samassa yhteydessä teksti tosin tuo esiin sen että Nietzsche käsittelee niukkuutta hyvinkin paljon ; "niukkuus on Nietzschelle kaiken elämän perustassa. Nietzschen maailmassa ihmiset eivät asusta Jumalan kämmenellä vaan tyhjän taivaan alla niukkoine resursseineen ja risteävine haluineen ja tarpeineen. Koska kaikki on niukkaa ja niukkuus synnyttää valtaa, kaikki on tahtoa valtaan. Niukkuuden filosofina Nietzsche julistautuukin useaan otteeseen antihumanistiksi, traagiseksi filosofiksi ja asettaa päävastustajakseen Jeesuksen, jolla on jalat tukevasti taivaassa."

En kuitenkaan voi olla miettimättä sitä että Nietzschellä oli myös ikuisen paluun idea. "Nietzsche lyhyesti" -blogisti on tietenkin käsitellyt tätäkin. Aika on haaste Nietzschelle "Olemisen staattisuus rikkoontuu tulemiseksi, kun silmänräpäys vaihtuu seuraavaksi." Ja sitten tämä pulma pitää poistaa päiväjärjestyksestä ; "ongelma ratkeaa, kun aika poistetaan yhtälöstä. Kun ei ole enää aikaa, jäljelle jää vain oleminen. Nietzsche poistaa ajan yhtälöstä, tukeutumalla ajatukseen ikuisesta paluusta. Jokainen hetki on ikuisuus, sillä elämä kiertää kehää ja kaikki asiat toistuvat samanlaisena ikuisesti. Tämä tekee jokaisesta silmänräpäyksestä olevaa. Ja jos jokainen hetki on olevaa, ei mikään ole tulevaa." Eräässä mielessä Nietzshekin ei tavoittele ääretöntä aikaa vaan ajattomuutta tai ajan ulkopuolelle menemistä. Itselleni aika on kuitenkin niukkuuselementti. Olen siis kaiken kaikkiaan hieman kuin Nietzsche, joskin pessimistisempi ja kyynisempi. Ja tässä mielessä humanistisempi. Tämä on itsereflektiivisenä huomiona omituinen, ja se kertonee siitä että jollain tavalla ollaan menty pohjasta läpi niin paljon että se on vähän kuin olisi mennyt ympäri. Minulle elämä on, kokemuksellisesti ja melko lailla väkisin, yhtä tulemista. Siis silloin kun se ei ole hirvittävän tylsää.

Elämä ilman loppua.

Koen vierautta ääretöntä ja rajatonta elämää kohtaan. Tätä kautta niin ikuinen paluu kuin ikuinen elämäkin tuntuvat vieraannuttavilta. Rajallinen elämä on minulle lähinnä mielikuvitusjatkumo. Kun ihminen ei halua kuolla, hän ei halua kuolla tänään eikä huomenna. Ja ajattelee että jos X toimii kun X=1 ja X toimii kun X=N+1 niin idea kantaa X=∞ asti.

Itselleni mahdollisuudella itsemurhaan on kuitenkin äärimmäisen suuri merkitys ; Se kertoo että elämää ei voi tiivistää ehdottomaan statementiin. Ei mihinkään sen tyyliseen kuin "Elämä on lahja". Se että emme ole tehneet itsemurhaa on statement siitä että elämä on elämisen arvoista. Ja tämä statement on statement toistaiseksi. Näin ollen päättelyketjun kohta X=N+1 ei ole toimiva eikä mitään äärettömään kurottamista olisi siinäkään tapauksessa että ihminen ei biologisista ja fysikaalisista syistä voisi kuolla mitenkään. Päin vastoin ; Jos elämä ei ole ehdottoman arvokasta, ääretön elämä tarkoittaa käytännössä sitä että ihminen jossain vaiheessa tekee itsemurhan.

"Philosophical Disquisitions" -blogi kertoi tuoreesti juuri siitä miten ikuinen elämä olisi jotain joka ei välttämättä olisi toivottavaa. Siinä pidennettyä elämää lähestytään Bernard Williamsin ajatuskokeen kautta. Tässä käsitellään ikuisen elämän eliksiiriä erikoisella tavalla ; Eliksiiri pidentää elämää 300 vuotta. Ja sen jälkeen saa päättää nauttiiko seuraavan annoksen joka pidentää elämää jälleen 300 vuotta. Ja tätä voi jatkaa ikuisesti. Williamsin kohdalla esitetään että elämään tylsistyy ja siksi eliksiiriä ei välttämättä halua nauttia kovin montaa kertaa.

Kristitty ei tietenkään voi hyväksyä tätä ajatusta. Mutta tosiasiassa Williams ei argumentoi siitä että ikuinen elämä olisi aina ja väistämättä epämielekästä. Sen sijaan hän mietti mitä ehtoja paratiisille voi antaa. Moni esittää että rajallinen ja epätäydellinen ihminen ei voisi vaatia Jumalalta ehtoja. Itse olen sitä mieltä että mikäli täydellinen, ääretön, kaikkivoipa ja kaikkivaltias Jumala on olemassa, niin nimenomaan rajallinen ihminen voi valittaa. Jos ihminen rajallisuudessaan vaatii vääriä ehtoja, niin hän voi esittää niitä vain koska hän on epätäydellinen. Ja oman rajallisuuden tunnustaminen on tässä jopa hyvä asia. Ja sen mukaan toimiminen. Williams on kenties ajatellut jotain tämänlaista sillä hän asettaa ehtoja joilla ikuinen elämä voisi olla mielekäs. Ja niiden puute tekisi ikuisesta elämästä eimielekkään. Lainaamani blogi tiivistää nämä ehdot erinomaisesti.

"Williams’s Conditions: An immortal human life must:
(a) preserve a sense of self over time, i.e. it must be the same self that is living the life in question;
(b) be such that the state of being in which the self will be, should it survive, allows the self to satisfy those aims it has in wanting to survive."

Moni kristitty ei hyväksy tämänlaisia ehtoja rukousten kohdalla. Mutta itse asiassa naturalismin kritiikkiin on usein livahtanut ajatuksia joissa asetetaan ehtoja mielekkäälle elämälle. Aiemmassa blogauksessani mietin rajallisuutta ja käytin tässä William Lane Craigin argumenttia jossa hän esittää tietyn äärettömän elämän merkityksettömänä. Joten kenties ehtojen asettelu ei olekaan niin antikristillistä.

Toisaalta niukkuuden kohdalla jännittävää on että universumin koolla on väliä, maantieteellinen niukkuus on monelle tärkeää. Jos universumi on nimenomaan pieni ja ihmisen ja maapallon paikka universumissa keskeinen, se jotenkin lisää elämän merkittävyyttä. Vaikka luulisi että maantieteellinen runsaus tekisi elämästä hauskempaa. Tässä mielessä kykenen ymmärtämään monia paremmin Williamsin ajatuskokeen tylsistymisen hengen. Toisaalta minä tylsistyn todella helposti. Olen useamman vuoden kieltäytynyt petaamasta sänkyäni - vaihdan kyllä vuodenvaatteet mutta en taittele - ja tämä petaamattomuus tuntuu monesti todella hyvältä. Sitä on ilmeisesti saatu riittävästi yhden elämän tarpeisiin. Ja tätä kautta olen sitä mieltä että b -premissi on hyvin vakavasti otettava.

Itse kuitenkin näen Williamsin ajattelussa yllättävän puutteen

 En nimittäin hyväksy ollenkaan kohtaa a. Itse asiassa jos a -kohta ei päde, olisi ikuinen elämä mahdollisesti hyvinkin merkityksellinen. ; Tämä on mitä ilmeisemmin tiedostettu Douglas Adamsin "Dirk Gentlyn holistisessa etsivätoimistossa". Tässä teoksessa nimittäin esitetään kaksi äärimmäisen pitkäikäistä olentoa.
1: Professori Urban "Reg" Chronotis on aikamatkustaja joka on elänyt niin kauan että on unohtanut suurimman osan kaikesta. Hän käyttää aikakonetta mutta hän ei muista miten on opetellut tai oppinut sen käytön. "Ilmeisesti lapsena" hän ilmaisee. Chronotis esittää myös lausunnon siitä miten hän ei eroa tavallisesta ihmisestä siinä miten paljon hän muistaa vaan siinä miten paljon hän on unohtanut. Ainoana uhkana hän näkee sen että hajut ja korvakorut jäävät hänen muistiinsa lähtemättömästi joten kenties hän lopulta ajautuu tilanteeseen jossa hän ei käsitä miksi hän muistaa hajuja ja korvakoruja. Ja miten hän sen sitten tulkitsee. Hän on hahmona huumorintajuinen, elämänhaluinen ja muita ilahduttava.
2: Nimettömäksi jäävä kummituksenomainen hahmo joka on haaksirikkoutunut maan päälle ja näin aikaansaanut elämän. Hän muistaa kaiken, joskin hänet on pakotettu elämään ikuisuudessa jossa jokainen miljoona vuotta on kuin sekunti. Ja jokainen sekunti on tuskallisempi kuin edellinen. Hän näkee ympärillään limaliskoja ja hän on kokenut vuosimiljoonien mudassakahlaamisen ankeana. Hän on alun perin saapunut maapallolle siksi että hän on ollut idealisti. Hän on halunnut luoda utopian ilman sotaa. Maailman jossa on korkeakulttuuria, taiteita ja tieteitä. Koska hän muistaa miten hienoa musiikki voi parhaimmillaan olla, kaikki esitetty klassinen taidekin on jotain jossa on korkeintaan kömpelöitä aavistuksia siitä mitä musiikki voisi olla. Ja tätä kautta näistäkään ei ole lohtua. Ikuisuus ja muisti yhdessä kauneudentajun kanssa on kyynistänyt hänet ja kummituksen tahtona onkin peruuttaa koko banaali epäonnistuminen nimeltä elämä. Elämä jonka huipentumana on aivan liian usein humalainen joukko jotka humalaisia asioita juomisesta.

Itse näkisin että ikuisuus muuttuu kestettäväksi jos kaikkea ei muista. Toivonkin että mikäli erehdyn ja Jumala jotenkin ehdottoman varmasti on olemassa, niin että hän säilyttää tuonpuoleisessa kenties näkyvimmän piirteeni. Huonon työmuistin. Toivon että hän täydentää sitä poistamalla toisen näkyvimmän piirteelläni, eli säilömuistiin kasautuvista kaunoistani. Jos minulla on äärettömiin venytetty minuus, olisi miellyttävää jos identiteetti olisi rajallinen, siten että muisti kattaa jonkinlaisen jatkuvuuden tunteen. Mutta ei sen enempää.

Olkoon paratiisini täynnä niukkuutta. Jos aika ja tila ovat äärettömiä, olkoon edes muisti niin lyhyt että luulen eteneväni siksi että muistini on lyhyempi kuin kehä jota kierrän.

Pieni ajatus ; Evoluutiopsykologian mannermaisista kipinöistä

Termi "evoluutiopsykologia" herättää erikoisia mielikuvia. On erityisen kiinnostavaa miten (a) osa sen vastustajista näkee sen eugeniikan eufemisminä (b) osa sen kannattajista näkee sen pelkästään seksuaalivalinnan kautta vaikka luonnonvalinta pitää sisällään monta muutakin asiaa. Siksi esille näyttää usein tulevan keskusteluja rasismista ja sellaista materiaalia josta Henry Laasanen olisi ylpeä.

Feminismi ja muu mannermaisen filosofian suosima seikka

Toisaalta evoluutiopsykologia ärsyttää monia feministejä. Jos ottaa esille Niemelän ja Tammisalon "Keisarinnan uudet (v)aatteet" on se nostanut esiin naistutkimuksen ja evoluutiopsykologian. Ja selvästi näiden välille saatiin melko vahva vihollisuussuhde. Tämä hämmentää mieltäni. Koska niin usein sitä saa kuulla virallisen selityksen jonka mukaan feminismi tarkoittaa tasa-arvon kannattamista. Mutta selvästi tässä tasa-arvossa sitten pitää sitten ottaa kantaa tiettyjen ominaisuuksien perinnöllisyysasteen voimakkuuteen. Tämä hämmentää koska jonkun ominaisuuden tilastollinen jakauma ja sen periytyvyysaste eivät kerro kuin korkeintaan siitä onko naisten ja miesten ominaisuuksissa keskimäärin jotain eroja.

Ja sitten mukaan voivat iskeä ne ns. mannermaisen filosofian ystävät joiden mielestä evoluutiopsykologia luokittelee ihmisiä. Ja kaikki luokittelu on väärin. Tässä yhteydessä kävin tuoreesti varsin hämmentävän keskustelun jossa käsiteltiin kysymystä siitä miksi ihmiset kostavat toisilleen. Oma selitykseni aiheesta liittyi altruismin peliteoriaan ; Ollakseen kannattavaa rangaistuksen tulisi hyödyttää jotenkin. Ja ihmisen hypersosiaalisissa piireissä tarkoituksena on ennaltaehkäistä vapaamatkustusta ja pettämistä. Ylikompensointi tekee huijaamisesta peliteoreettisesti kannattamatonta. Keskustelukumppani pahastui tästä selityksestä. Hänestä oli tärkeää ymmärtää että ihminen suuttuu koska jokin paha teko uhkaa MINUA. Ja ihminen suojelee MINÄÄ. Siksi kostaminen on nähtävissä pelon kautta, MINÄ koetaan uhatuksi. (Suurilla kirjaimilla kirjoittaminen ei ole minun ratkaisuni.) Tämänlainen selittäminen on yleistä. Teot redusoidaan tähän piirteeseen. Mutta sitten toisaalta ei selitetä miksi ihmisillä on tämä MINÄ ja miksi tätä MINUUTTA ja MINÄÄ ylipäätään täytyy puolustaa. Ihmisen toiminta kahlitaan rajoittaviin konsepteihin jotka ovat essentiaalisia. Mutta tätä ei pidetä kahlitsevana, toisin kuin evoluutiopsykologiaa.
1: Tosin moni kritisoi evoluutiopsykologiaa siksi että jotkut ihmiset tekevät toisin. Mikä on ällistyttävää kun periytyvyysaste on yleensä ottaen tilastollinen käsite. Tiukkaa geneettistä determinismiä jossa kasvatus ja ympäristö ei vaikuttaisi mitenkään kannattaa todellakin harva. Kenties ei ainutkaan asiaan kunnolla tutustunut.

Kenties siksi että tässä pelätään enemmän aitoa selittämistä kuin rajoittamista. Sillä jos minun pitää katsoa miten paljon enemmän tiedämme kostosta tuollaisen essentiaalisen MINÄ -konseptin avulla tulee mieleeni lainaus Douglas Adamsin "Dirk Gentlyn holistisesta etsivätoimistosta" ; "...ihminen jonka saattaa olla vaikeaa tietoisesti laskea päässään 3 x 4 x 5, pystyy vaivattomasti differentiaalilaskentaan  ja koko joukkoon sen sukuisia laskutapoja niin ällistyttävän nopeasti että kykenee ottamaan kiinni ilmaan heitetyn pallon. Ne, jotka väittävät sitä 'vaistoksi' ovat vain antaneet tälle ilmiölle nimen osaamatta selittää sitä." Itsekkyys on käsite joka kuvaa tiettyjä toimintatapoja. Se, että voimme katsoa miten ihmiset usein toimivat antava rajoitteet ja kuvauksen näille toimintamalleille. Se, että tämä tiivistetään MINÄ -konseptin varaan on reduktiivista mallintamista. Se, mikä evoluutiopsykologiassa eroaa tähän nähden on se, että teleologisesta selittämisestä luovutaan. Kun MINÄ saadaan murrettua käytökseen voidaan miettiä miten tämä MINÄ ylipäätään on ihmisissä. Ja tässä vaiheessa on aivan asiallista siirtyä puhumaan muusta kuin ihmisen psyykestä. (Mikä on nähdäkseni lähes väistämättömästi hyvä ratkaisu.) Selitystä ei enää haetakaan ihmisten tavoitteellisista attribuuteista koska tässä ei selitetä käytöstä käytösmalleilla vaan sitä miksi ihmisillä on tämänlaisia käytösmalleja.
1: Onhan se toki nöyryyttävää kun kaikessa ei olekaan aina kyse MINUSTA. Egoismia on monenlaatuista. Evoluutiopsykologiassa sen voi unohtaa, etenkin itsekkäiden geenien kohdalla. Ne kun eivät niin vahvasti välitä yksilöistä.

Feminismin kohdalla onkin varmasti niin että evoluutiopsykologia ärsyttää lähinnä niitä feministejä jotka ajattelevat samaan tapaan naiseudesta kuin mitä tuossa ajateltiin minuudesta. Evoluutiopsykologia nähdään kahlitsevana ja tätä kautta heteronormatiivisena. Osan, kuten minun, on vaikeaa nähdä tässä vielä kuitenkaan automaattisesti tasa-arvosta luopumista. Jos mietitään vaikka älykkyysosamäärän maantieteellistä jakautumista, voi syntyä tilanne joissa toiset geneettiset klusterit saavat tilastollisesti hieman parempia tuloksia. Erojen tunnustaminen ei tarkoita samaa kuin normatiivisella tasolla tapahtuva eriarvoistuminen.
1: Miksi ylipäätään palvoa älykkyysosamäärää? Oma tulokseni on sen verran mairitteleva että kehtaan sanoa että jos se on ainut millä brassailla niin heikolla tasolla ovat ihmisen ansiot. Etenkin jos ei viittaa omiin tuloksiinsa vaan gloriaa haetaan tilastollisen korrelaatin kautta epäsuorasti. Jakauma on olemassa ja puolet ihmisistä ovat keskivertoa tyhmempiä.

Ongelmana näyttääkin olevan se, että ihmisarvoa jotenkin sidotaan ominaisuuksiin. Olen hieman ihmeissäni miksi mannermaisen filosofian ystävät ovat kaikista vahviten leikkaamassa humen giljotiinia pois filosofisista työkalulaatikoista. Eli sanomassa että se että jokin ihmisryhmä on tilastollisesti katsoen jotenkin sanoo jotain siitä miten tätä ihmisryhmää pitää käsitellä eettisesti. (Se kun tarkoittaisi että tiede voisi ratkaista etiikkaa. Ja tätä vastaan tässä linjamassa aika usein ei olla. Korostetaan mekaanisen tieteen irrallisuutta hyvyydestä ja sitä miten kauneus ja hyvyys eivät tiivisty kaavoihin.) Jos ihmisen erilaiset ominaisuudet eivät tee heistä eriarvoisia - kuten vanhat sloganit kuten "kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia" ja "erilaisuus on rikkautta" esittävät - ei evoluutiopsykologia itsenään voi olla eriarvoistavaa. Kuten monista on.

---

Kirjoittaja ei mielellään puhu rodusta vaan useiden eri ominaisuuksien korrelaattien muodostamista geneettisistä klustereista. Sillä pitkä sivistyssana joka vähentää väärinkäsityksiä on hyvä. Rotu -sana kun vie mielikuvat helposti ihonväriin ja vastaaviin piirteisiin. Muutaman kirjaimen kirjoittaminen lisää antaa lisäksi snobistisen vaikutelman jolla ylpistellä.

Järven neidosta ~ lahjakkuus, tarkoitus ja itsensä kehittäminen

M. Night Shyamalanin elokuva "Lady in the water" on aikuisille suunnattu lastensatu. Siinä missä Shyamalania moitittiin "Willagessa" siitä että hän ensin luo maailman myyttisine tabuineen ja salaperäisine petoineen,  jonka lopuksi purkaa sen pelkäksi kylän valtapeliä ylläpitäväksi huijaukseksi - kikka josta itse pidin, koska se opetti että mikään maailmankuvaan heittäytymällä saatu kulttuurinen immersio ei oikeuta sitä että se olisi myös totta. "Lady in the Waterissa" Shyamalan sen sijaan rakentaa maailman, eikä pura sitä.

Elokuvaa voisi pitä hengellisenä. Pisin elokuvasta vaikka se oli naiïvi, henkilöt olivat sosiaalisesti erikoisia ja tekivät tekoja joita on hyvin vaikea uskoa - esimerkiksi he poikkeuksetta ja mukisematta ja kritiikittä uskovat että Cleveland Heepin luona asuva nuori nainen ei ole tämän rakastajatar vaan todella taikaolento - ja elokuvassa ei ole oikein mitään kyynistä. Sen ytimessä on nähdäkseni kuitenkin enemmän identiteetti, lahjakkuus ja näiden rooli ns. Tarkoituksessa.

Lyhyesti sanoen elokuvan voisi tiivistää siten että Cleveland Heep on talonmiehenä kerrostalossa jonka pihalla on uima -allas. Talonmies on yksinäisyydessä elävä änkyttävä ahhmo, joka viettää valtaosan ajastaan korjaamalla pieniä vikoja ympäri talonyhtiötä. Eräänä yönä hän kuulee ääniä uima -altaasta - aikana jona se on kielletty - ja menee puuttumaan asiaan. Hän putoaa altaaseen ja joutuu oudon nuoren naisen pelastamaksi. Naisen nimi on Story joka ilmoittaa olevansa "narf", merinymfi.

Merinymfit auttava ihmisiä jotka ovat ennen olleet yhteydessä vesiin. Ihmiset olivat kuunnelleet, joskin huonosti. Ihmiset kuitenkin olivat kehittyneet neuvoista niin että he muuttaneet mantereille eivätkä he enää kuunnelleet. Storyn tarkoitus onkin herättää tietty ihminen. Cleveland on jotenkin tässä merkittävä koska hän ei esimerkiksi änkytä Storyn äärellä. ; Story jääkin Clevelandin suojeluun ja talonmies kiertelee erilaisten talonyhtiön erikoisten asukkaiden parissa. Tässä prosessissa on useita erilaisia mutta tietyllä tavalla määriteltyjä hahmoja joille Storyn mukaan on tietyt roolit. Jokaisen osaa tarvitaan jotta Tarkoitus täyttyy.

Elokuva onkin siitä hieno, että se ei jää tähän. On tavallista että saduissa on hahmoja jotka on esitelty. "Hän on soturi" tai "hän on pappi". (Vähän kuten roolipelissä joissa voi lukea suoraan hahmolomakkeen yläkulmassa, että "Fighter" tai "Rogue" Ja tämä kerrotaan muille usein ihan ensimmäisenä asiana hahmosta.) Elokuvassa juuri näin ei ole. Katsoja uskoo ensin että Cleveland on mahdollisesti se, jota merennymfi on tullut herättämään. Mutta myöhemmin uskotaan aivan varmasti että hän on soturi jonka tehtävänä on puolustaa tätä. Ja lopuksi paljastuu että hän onkin parantaja.

Oikeastaan vain "Keittokirjaa" eli poliittista tulevaisuuden merkkiteosta kirjoittava mies löytyy helposti. Hänet löydetään melko alkupuolella elokuvaa ja hänen kanssaan ei tehdä virhettä. Hänen kohdallaan ei myöskään ole epäilyä, aivan ensishokkijärkytystä lukuunottamatta. Mutta koko elokuvan muussa osassa ihmisten roolit ja tarkoitukset ovat hakusessa pahemman kerran. ; Esimerkiksi naapuriin muuttunutta Mr. Faberia, joka on elokuvakriitikko, valittaa siitä miten hän näkee kaikkien tarinoiden läpi ja että jokainen tarina näyttää kliseeltä. "There's no originality left in the world and no new stories. They're just the same old stories being retold again and again." Cleveland uskoo että hän on aivan varmasti symbolisti, ihminen joka osaa ennustaa tulevia tapahtumia ja nähdä ihmisten rooleja. Hän paljastuu kuitenkin lähinnä hieman inhottavaksi sivuhahmoksi. Symbolistin paikalle ehdotetaan myös ristisanatehtäviä tekevää Mr. Dyrya. Ja lopulta symbolistiksi paljastuu tämän poika joka selittää mielleyhtymiä aamiaismuroista.

Tässä mielessä Shyamalan tuo mielestäni esiin ongelman joka kulttuurillamme on lahjakkuuden ja taitojen kanssa. Etenkin kalvinistinen kulttuuri on vaikuttanut USA:an ja tämän viihdekulttuuriin - ja tätä kautta se vaikuttaa myös täällä koto -suomessa. Kalvinistit uskovat predestinaatioon. Näin ollen ihminen täyttää Tarkoituksensa. Lahjakkuus on siis lahja tämän Tarkoituksen täyttämiseen. "Lady in the Water" näyttää että tosiasiassa ihminen ei voi päättää mitä tekee. Esimerkiksi Mr. Dyryn ristisanatehtävienratkomistaito ja kyky löytää tästä yhteyksiä on omalla tavallaan hyvin vaikuttavaa ; Hän on taitava ja eettinen mies jolla selvästi on kykyjä. Tämä on kuitenkin irrelevanttia koska tämä ei ollut hänen roolinsa. Hän ajaakin elokuvassa ryhmää kohti katastrofia koska hänen rooliaan ja paikkaansa ei ole käsitetty.

Elokuvassa on toki hienoa siinä että elokuvan jokainen hahmo - mukaan lukien Story itse - epäilevät omaa lahjaansa ja rooliaan. Kun heille annetaan tehtävä yläpuolelta, he ihmettelevät että onko se todella jotain mitä heidän tulisi tehdä. Että onko heistä siihen. Epävarmuus on kuitenkin siinä että "onko tämä minun tarkoitukseni". Ja pidän tätä aika huonona opetuksena. Itse näen että jokaisen pitäisi tehdä itsensä, eikä täyttää ulkopuolista roolia.

"Lady in the Water" onkin pinnaltaan hengellinen tarina joka puhuu uskosta, mysteeristä, roolistamme maailmasta, meidän sisimmästämme. Ideana on se, että kun nämä soveltaa oikein voidaan olla rakentava yhteisö. Ja jos ei, niin taitavien ja pyrkimyksessään ylevien ihmisten toimet epäonnistuvat. Ja että ilman yhteistyötä ei auta vaikka Tarkoitus olisi tiedettykin. - Elokuvassahan Story lähes kuolee koska elokuvan yhdessä vaiheessa uskotaan että jokaisen rooli oli löytynyt. Pinnan alla tämä on kuitenkin sitä likaisinta kalvinismia mitä voi löytää. Tässä maailmassa ihmisillä ei ole vapautta, eikä mikään harjaannus tai taito riitä, jos joku ylempi Kohtalo ei määrittele sitä tarkoitetuksi osaksesi. Kalvinistinen kulttuuri toki tarvitsee tämänlaista konseptia oikeuttaakseen hyvien ihmisten epäonnistumiset, samanaikaisesti kun heidän teologiansa kuitenkin selittää että Jumala palkitsee myös maallisessa elämässä niitä joille on predestinoitu pelastus (he ovat sankareita joilla on tärkeä rooli) eikä niitä jotka on predestinoitu tuhoon (koska he ovat vain hieman inhottava sivuhahmo joka haukkuu elokuvakulttuuria elokuvassa.)

Tämä itse asiassa iskee siihen mitä aiemmin kirjoitin "Rautamiehestä". Siinähän aiheena oli perusnäkemys jossa vastakkain asetettiin lahjakkuus ja muuta kautta saadut edut. Useinhan ihmiset arvostavat esimerkiksi lukeneisuutta tahi eettisyyttä siksi, että se on vaikeaa. Jos jotain saadaan ikään kuin helpolla, tätä ei arvosteta. Paitsi jos se on biologinen ominaisuus, jolloin pitää puhua lahjakkuudesta ja tätä pitää kunnioittaa. Moitin kirjoituksessa tätä asennetta monin syin. Ne pätevät tässäkin kohden hyvin.

Tämän tyyppinen asenne on esimerkiksi kysymyksessä siitä, miten meidän tulisi suhtautua itsekehitykseen "noin suuremmassa mielessä". Itsekehitykseen nykykulttuuri nimenomaan kehottaa siihen että itseä pitää kehittää. Jopa valtio puhuu "elinikäisestä oppimisesta". Kuitenkin monet keinot nähdään "liian helppoina". Esimerkiksi jos aiheeksi otetaan vaikka Thomas Douglasin ajatuskoe moraalipilleristä, joka tekisi ihmisestä eettisempiä. Jos sellaisia olisi tarjolla, tätä pidettäisiin kyseenalaisena keinona. Douglaskin korostaa että jos moraalisuus saavutetaan helpommin, se on keinotekoista ja pinnallista eikä se siksi olisi yhtä arvokasta kuin moraalisuus joka suoritetan ilman. Moraalipilleri nähdään välineellisenä ja tätä kautta lähtökohdantas vuoksi vääränä tekona jossa moraali ei olisi aitoa ihmisyyttä. Moraalinen toiminta on siis suhteellista moraalisuutta, jossa se että kaikki voivat pillerin nappaamalla olla moraalisia vähentäisi moraalin arvoa. Ja moraalisuus on sidottuna sen yleiseen vaikeuteen, eikä sitä saa helpottaa millään keinoilla.

Oman elämän kautta asia on valitettavan tuttu. Voisin ottaa esimerkiksi blogiini liittyen saamani kehun ja haukun apuvälineeksi. Älykkyysosamääräni (120) on esimerkiksi kyseenalaistettu kun on ajateltu että sen pitäisi olla suurempi. Tämä ihminen kuitenkin pohjimmiltaan ohittaa työnteon ja pitää jonkinlaista lahjakkuus-Tarkoitus -tematiikkaa mukana puheessaan. En tiedä onko tämä älykkyysosamääräpuheen perimmäinen syy oikeuttaa kehujan oma älyllinen laiskuus, kyvyttömyys nähdä tekemääni työtä, vai mikä. Mutta se kertoo siitä että ajatus siitä että blogi kirjoittaa itsensä koska Lahjakkuus-Tarkoitus johtaa ihmiset tekemään rooliaan maan päällä on lujassa. Toisaalta taas minua on samanaikaisesti kehotettu terapiaan, kehittämään itseäni. Pillereitä taas on moitittu koska "ei haluta mitään mömmö -Tuomoa". Henkenä oli se, että pilleri on siis liian helppo, kun taas vuosien terapia on juuri oikeaa itsekehitystä. Douglas ei siis ole ajatuksineen yksin. Kiitos vain, jos haluan parantua, ajattelin tehdä sen. En esimerkiksi pidä lääkehoitoa liian helppona. Että tauti pitäisi kärsiä täysimääräisesti niin että taistelee ihan yksinään luonnon tarjoamaa haastetta vastaan. Jos mielenterveyteni alkaa joskus haitata itseäni nykyisen muiden haittaamisen sijaan, haluan että hoito on ratkaisu ongelmaan eikä jokin joka yrittää pitkittää siitä pitkäjänteisen olotilan.

Jännitävää kyllä kehon tuottama oksitosiini on hyvää ja synnyttää luottamusta. Mutta jos oksitosiinia tulee harvinaisen vähän, ja otat lisäboostia pilleristä ja luotat paremmin, tämä on epäeettistä. Mutta saat harrastaa vaikka sosiaalisia yhteistilaisuuksia jossa välineellisesti lisäävät oksitosiinipitoisuuksia, ja tämän mukana tulemaa luottamuksentunnetta pidetään positiivisena asiana.

Valtosa tästä kalvinistishenkisestä luonnollisuus-lahjakkuus-ansaitsemisteemaisesta puheesta kompasteleekin omiin omituisuuksiinsa ; Esimerkiksi jos "Rautamies" perii isältään pirusti omaisuutta, tätä ei pidetä lahjakkuutena tai Lahjana. Vaikka kyllähän se Jumala tai maailma voi tälläkin tavalla ihmisiä palkita. Ja molemmat antavat pohjimmiltaan saman : Ilmaista etulyöntiasemaa ilman omaa työtä. Lahjakkuuden olisi siis oltava biologinen jotta se ei olisi vääränlaista lahjakkuutta. Moraalipilleri taas kohtaa sen, että monesti uskontoja nimenomaan myydään siten että se auttaa tekemään ihmisistä parempia. Jos tämä pitäisi paikkansa, siinäkin saavutettaisiin moraalisuusetua ilman omaa työtä ja ansiota - uskovaiset korostavatkin usein että "Ilman Jeesuksen apua en olisi parantunut alkoholismista, lakannut hakkaamasta vaimoani..." Teknisesti tässäkin tapahtuu moraalin parannus "tiskin alta ilmaiseksi". Mutta tätä ei pidetä moraalin arvoa vähentävänä tai pinnallisena aktiona. Päin vastoin. Sen itse asiassa nähdään todistavan että uskonnollisuus on positiivinen asia, lähes velvollisuus.

Kielen päällä

Symbolien käsittely on ihmisille hyvin arkipäiväistä. Lukutaidon oppineille suomenkielentaitoisille kirjainten "K+I+S+S+A" näkeminen johtaa ajattelemaan eläintä. Tämä tuntuu helpolta, niin helpolta että käytännössä unohtuu miten vaikea taito lukeminen ekaluokkalaiselle yleensä on. Vielä vähemmän mietimme sitä, miten termin äänneryhmä liittyy käsitteeseen.

Tätä kautta syntyy helposti varsin yksinkertainen käsitys tietoisuudesta jonkinlaisena varastona jossa on esimerkiksi sellainen kohta kuin "kissa" ja jonka alla on sitten vain erilaista tietoa tästä asiasta. Arkiajattelussa muisti nähdäänkin varsin helposti jonain, jossa on "kissan" kaltaisia pääkansioita ja että sen sisällä asiat ovat sitten siististi järjestyksessä. ~ Tässä ajattelu näyttäytyy ikään kuin mielessä olisi primäärisiä symboleja (kuten "kissan" kaltaisia käsitteitä) joiden sisällä olisi tiettyjä attribuutioita (tietoa kissoista itsestään, kuten karvaisuus, nelijalkaisuus, mouruaminen) ja tiettyjä operaatioita (kissan yhteydet toisiin asioihin, kuten "koiran" ja "hiiren" käsitteeseen, joilla on siis "omat kansiot".) Näin saadaan systeemi jossa on tietoa, johon tallennetaan tietoa ja jonka kautta haetaan tietoa hyvin organisoidusti.

Kuitenkin ihmisillä on usein "kielen päällä" -kokemuksia. Niissä on kysymys siitä, että ihmisellä on hyvin paljon tietoa asiasta, mutta esimerkiksi sen nimeäminen on vaikeaa. Tämä on ilmiö jota tapahtuu "aivan terveilläkin ihmisillä" siksi että ihmisen säilömuisti on itse asiassa hajautettu. Näin esimerkiksi "kissassa" ihmiset oppivat yhteen paikkaan miten sana kirjoitetaan, toiseen miltä se kuulostaa ja kolmanteen on sanan merkitys. Ja aivan eri alueet aivoissa käsittelevät noita prosesseja. Aivot rakentavat yhteydet, ja harjoitus vain vahvistaa niitä niin että ne on aina vain helpompi nähdä yhtenä ja samana.

Tämä hajaannus on toki inhottavaa, mutta se toisaalta mahdollistaa hyvinkin joustavan prosessoinnin. Ylläolevassa systeemissä käsite on hyvin tiukka. Hajanaisempi järjestelmä on joustavampi ja mahdollistaa paremmin käsitteenmuodostaisen uudistamisen. Sirpaleita on helpompi käsitellä osina kuin tiukkaa kokonaisuutta.

Tämänkaltaiseen liittyy tietysti erikoisiakin piirteitä. Antonio Damasion mukaan muistijärjestelmän joustavuus johtaa joskus esimerkiksi dissosiatiivisen identiteettihäiriön kaltaisiin ilmiöihin. (Ilmiö on toki jotain josta ollaan kovasti erimielisiä, osa asiantuntijoistakin epäilee jopa sen olemassaoloa. Damasiosta tämä on todennäköisesti ihan oikea tila eikä fantasiointia.) Damasio selittää että kysymys voi johtua siitä että ihmisen elämänkerrallinen muisti on normaaleillakin ihmisillä tavallisesti lokeroitunut ; Työidentiteetti ja koti-identiteetti on helppo irrottaa toisistaan. Molemmissa vallitsevat hieman erilaiset piirrekokonaisuudet. Tämä auttaa sopeutumaan hyvin erilaisiin tilanteisiin. Dissosiatiivisen identiteettihäiriön ilmeneminen kokemuksena jossa henkilöllä on useita eri persoonallisuuksia on tavallaan vain "tätä liioiteltuna" ; Elämänkerrallinen muisti ei ole jaettavissa eri prosessejen kesken, jolloin voi syntyä muistoja joihin on pääsy vain jossain yhteydessä. Näin henkilön eri identiteetit rakentavat oman elämänkerrallisen muistinsa ja prosessoi muistoja muutenkin eri tavalla. Näin voi syntyä jotain jonka "DI" kokee erillisinä persoonina samassa ruumiissa. ~ Heillä kysymys eheästä elämänkerrallisen muistin käyttämisestä on siis koko ajan hieman kuin "kielen päällä".

Kun olen mitä menetän.

"If I am what I have, and if I lose what I have, who then am I?"
(Erich Fromm)

Usein "materialistista elämäntapaa" kritisoidaan "hengellisyyden puutteesta". Tässä yhteydessä on pakko käyttää heittomerkkejä, koska "materialistista elämäntapaa" edustaa muukin kuin hedonistinen nautintojen metsästys, superbilettely, pelkkään shoppailuun keskittyvä elämäntapa ja muut vastaavat ilmiöt. "Materialistista elämäntapaa" edustaa esimerkiksi ateismi tai uskonnottomuus. Myös hengellisyys määritellään varsin tarkoitushakuisesti.

Julistajien puheissa esiintyy usein kääntymyskertomus, jossa hän on ennen edustanut "materialistista elämäntapaa" joko "täysateistina" tai sitten "tapauskovaisena". Tätä elämää kuvataan usein pelkän omistamisen ja materiaalisen kautta. Ihminen käy töissä, omistaa omakotitalon ja katsoo illalla televisiota. Tai sitten henkilö on juonut alkoholia, käyttänyt huumeita ja bilettänyt seksinhuuruisesti ja hillittömästi. Sitten kerrotaan miten uskontoon siirtäminen näyttää että sitä on "aiemmin oltu onnettomia". Tarinoissa korostuu se, miten vanhassa elämässä ei koskaan "Oltu sillai aidosti onnellisia" ja että hengellisyys korjasi tämän tilanteen niin että tästä onnettomasta elämästä voitiin luopua.

Ensimmäisenä ongelmana on tietysti se, että hyvin harva uskonnoton kykenee samastumaan tähän kertomukseen. Mitään yleistysvoimaa itseen ei tätä myötä ole. Päällimmäisenä suuhun jääkin nimittäin se, että uskovainen kertoo lähinnä omasta elämänhallintakyvyttömyydestään, ja että tämänlaisille "oman elämänsä tampioille" laitoshoito ja uskonnollinen järjestö voi ollakin ihan hyvä ratkaisu.

Tietysti mukana on myös se, että taustalla voi toimia myös Maslown tarvehierarkia. Sitä käyttävät hyväntekeväisyysjärjestötkin. Ja jo käsitteeksi on muodostunut "SSS" eli Soppaa, Saippuaa ja Sielunhoitoa -iskulausekin. Lause, joka kertoo iskevästi paitsi auttamisen ja palvelun perusasiat, myös niiden tarjoamisjärjestyksen. Tietyt asiat on saatava kuntoon ensin. Koska jos ihmisellä on Maslown tarvehierarkian alaportailla puutetta, hän ei siirry ylemmälle tasolle. Sillä alaportaan tarpeet ovat elämälle välttämättömämpiä.

Näin ollen esimerkiksi omakotitalo ja työpaikka ja ura ovat tarpeen silloin kun talous on vaikeaa. Kun asia on saatu kuntoon, voidaan siirtyä muihin asioihin ; Ihminen ei yksinkertaisesti korjaa sitä mikä ei ole rikki, vaan siirtyy portaalla seuraavalle askeleelle. Materiaalisesta uskonnolliseen siirtyminen on siksi jotain jota voisi ihan hyvin myös odottaa.
1: Tietysti tässä on hyvä muistaa että tarvehierarkian portaiden ongelmat voidaan ratkaista monella tavalla. Siksi yhden ratkaisun tarjoaminen ainoana ratkaisuna on kyseenalaista, jopa vääristelevää (ja sivistystason riittäessä valehtelevaa, sen puutteessa typerehtimistä.)

Toki tässä käsitellään olennaisesti myös omaa identiteettiä. Sehän on "minuuden pinnallisempi muoto". Sisäisen elämän sijasta identiteetti näyttäytyy juurikin talon ja muun kautta. Näin esimerkiksi ura johtajana on "identiteetti", joka tarjoaa tietyn statuksen. Halu saada hyväksyntää ja kunnioitusta on sen sijaan "sisäistä" - ja tämä voi hejastaa johtajanuran eteen tehtäväksi työksi. Merkittävää onkin huomata, että elämäntavan kuvaus latistuukin helposti juuri siksi että kuvataan jotain ulkoista.

Jos esimerkiksi kuvaa uskonelämää kuvaten ulkoista toimintaa, se näyttäytyy rutiineina ja rituaaleina joissa ei ole taustalla sisältöä. Uskonnon normien ja dogmien totteleminen on tällöin se, joka jää käteen esityksen kuuntelijalle. Se näyttää yhtä ankealta kuin elämän kuvaaminen omakotitalon tai auton kautta. Siksi uskovainen ei varmasti samastu näin kylmään ja pinnalliseen kyytiin. Pikemminkin hänestä näyttää että uskossaollut "ei ole koskaan kunnolla uskossa ollutkaan", koska se minuusosuus, koko uskonelämän ydinmehu ja sisältö, jää kertomatta.

Ateistiksi kääntyneen virhe on aivan yhtä oleellinen ja rakenteeltaankin identtinen sen virheen kanssa, joka saa uskovaisen kääntyneen näyttämään elämänhallinnattomalta.

Väitänkin että valtaosa uskonnosta kääntyneistä ateisteista - joita lienee ateisteista isompi prosenttiosuus kuin entisiä ateisteja on uskovaisissa koska tilastot on mitä on, joka tarkoittaa että tämä on relevantimpi miettiä - kuvaa uskontoa juuri näin. Keino kuvata elämäntapa "pinnallisena" identiteetin kautta etäännyttää "syvällisestä "minuudesta joka on nuo asiat tehnyt. Etäännyttäminen taas on luonteva asia ; Käännynnäinen kun joutuu irtautumaan vanhasta itsestään. Sitä joutuu vaihtamaan identiteetistä toiseen (luopumaan vanhasta ottamalla uuden), mutta haluten samalla säilyttää kokemuksen itsen eheydestä, joten on luontevaa että vanhan minän pintaa, identiteettiä, kohdellaan julmasti. Minuus voidaan näin jättää suojatuksi.

---

Kylläpä englanti onkin kätevä kieli. Suomeksi "omistaminen" on tiukka sana. Mutta englannissa voidaan sanoa "I have fine sport car" ja "I have Faith in Jesus".

Pieni ajatus ihmisen perimmäisestä luonteesta.

"Pyhä henki on pelkkä huorinteon selitys. Eroakirkosta.fi"
(Mainosteksti autossa)

Ihmisillä on tapana ajatella että he jotenkin valitsevat toimintansa. Näin on syntynyt karkeasti sanoen kahta päätyyppiä olevaa ihmisyyskuvaa:
1: Jalo villi, jossa ihminen on luonnostaan hyvä ja kulttuuri vääristää hänen toimintansa. Tässä esimerkiksi ahneus, omistamisen haaliminen, nähdään kulttuurisena konstruktiona. Tässä on perää sen verran että omistusoikeus itse asiassa on kulttuurillinen sopimus. Omistusoikeutta ei päätä luonnonlaki vaan juridiikka.
2: Aggressiivinen ihminen. Tätä edustaa esimerkiksi perisyntiä korostava näkemys sekä jotkut evolutionistissävytteiset machokulttuurit. Ihminen on luonnostaan eläimellinen tai syntinen. Kulttuuria tarvitaan suojelemaan tältä eläimeltä. Ihmisen aggressio on luonnollista ja sen kontrolloiminen vaatii harjoittelua, jota saadaan esimerkiksi kasvatuksessa.

Kuitenkaan minun on lähes mahdotonta tehdä eroa siitä, kumpi tila tässä oikeasti vallitsee. Voidaan nimittäin katsoa asiaa yksinkertaisen esimerkin kautta : On pelko ja on aggressio ja sotatila.
1: Sotatilassa pelko voi ottaa vallan. Kontrolloimme tätä pelkuruutta aggressiivisuudella ja kutsumme tätä rohkeudeksi.
2: Sotatilassa raivo voi ottaa vallan. Kontrolloimme tätä raivohulluutta pelolla ja kutsumme tätä harkinnaksi.

Näyttää pikemminkin siltä, että ihmisissä on samanaikaisesti molempia tunnetiloja. Ja kontrolliksi kutsutaan sitä joka
1: Päätyy vallitsevaksi toiminnaksi päätöksenteossa. Toisin sanoen se, mitä päätetään lopulta tehdä, kutsutaan valinnaksi. Vaihtoehdon olemassaoloa kutsutaan impulssiksi, jonka voittamiseksi harkintaa on tarvittu. On kuitenkin hyvin helppoa ajatella että tosiasiassa tunteet ovat samat ja vain eri tilanteissa erilaisia, ja toteutuneen tilaan vain liimataan jälkikäteten keinotekoinen lappu jonka otsikossa lukee "vapaa valinta päätti näin".
2: On ympäröivässä yhteisössä / kasvukulttuurissa/ elämän kulttuuripiirissä ollut "se hyväksyttävä tapa". Tällöin pahaksi kutsutaan niitä asioita jotka eivät mukaile yhteiskunnan arvomaailmaa. Se voi sitten olla joko eläimellinen ihminen tai kulttuurin harhautuma, riippuen siitä kumpaa mallia ("jalo villi" vai "aggressiivinen ihminen") kannatetaan. Yhteisön tahtoa seuraava saa ylleen jälkikäteen liitetyn keinotekoisen lapun "vapaa valinta päätti näin".

Väitän siis, että molemmat yllä olevista ihmisyysmalleista ovat puutteellisia. Ihminen on ristiriitaisten halujen ja pyrkimysten kokonaisuus. (Ja niissä on takana sekä opittua kulttuuria että olevaa perimää että niiden yhteisvaikutusta.) Valinta on hyvin usein ristikkäisten halujen taistelun tulos. Tätä ei kuitenkaan kannata muuttaa kuvitelmaksi "monesta minästä", jotka jotenkin olisivat sodassa ja konfliktissa ja joista vain yksi tyyppi olisi "oikea minä". Kenties on yksi minä jolla on ristikkäisiä haluja, jotka kaikki ovat osa omaa itseä.