Miksi jotkut päivät vaan alkavat menemään päin persettä?

Jos katsotaan ihmisen mielialaa, voidaan huomata, että siinä on kahdenlaisia pidemmän aikavälin sisältöjä. Ihmisillä on yllättävänkin vakaa temperamentti. Jonathan Haidt korostaa "Onnellisuushypoteesissa" sitä miten tästä aika iso osa on pysyvää ja biologistakin. (Siihen voi tosin vaikuttaa, esimerkiksi toimivilla mielialalääkkeillä.) Niitä voidaan pitää erilaisina strategioina selvitä tilanteista. (Eri tilanteet voivat vaatia eri strategioita. Ja toisaalta joissain peliteoreettisissa ongelmissa on monta Nashin tasapainotilaa, eli samaan ongelmaan voi olla useita eri ratkaisuja. Ja. No. Elämään kuuluu sekin että kaikki eivät onnistu.)

Mutta tämä kirjoitus keskittyy enemmän siihen toiseen. Mielialaan (mood). Mielialan muutos sidotaan usein nimenomaan yllättymiseen. Sitä tutkittaessa on havaittu myös omituinen kasautumiselementti ; Ihmiset päätyvät hyvälle/huonolle tuulelle silloin kun asiat menevät paremmin/huonommin kuin he odottivat. Hyvällä tuulella olo lisää myös riskienottoa ja huonolla tuulella oleminen lisää herkkyyttä kielteiselle informaatiolle. Epäonnistumisiin kiinnitetään huomiota enemmän kuin onnistumiseen. Ja näin onnettomuus kasautuu. Näin ollen jos ensimmäiset asiat aamulla tuppaavat menemään pieleen, niin ihminen kiinnittää epäonnistumisiin enemmän huomiota ja koko päivä tuntuu menevän pieleen.

On mielenkiintoinen kysymys miettiä sitä miksi näin on. Ongelma on tavallaan aika suuri. Sillä jos ajatellaan maailmaa ja siinä olevia yhteensattumia, niin miten se, juna on ollut aamulla myöhässä johtaisi siihen että töissä tulisi vastaan kenkkuja projekteja? Maailma kuitenkin tuntuu menevän näin koska keskitymme eri asioihin. Tilastomatemaattisesti tämä on sama kuin selittäisi että kun edelliset nopat ovat antaneet tietyt tulokset niin se jotenkin vaikuttaisi seuraaviin heittoihin. Matemaattisesti - tai fysikaalisestikaan - siinä ei ole mitään järkeä. (Mutta silti moni peluri uskoo tällaisiin, rehellisesti sanoen taikauskoisiin, yhteyksiin.)

Jos mietitään miksi ihmisillä on tällainen asennoituminen, joudutaan miettimään tällaisen turhakkeen suhdetta evoluutioon. On helppoa ajatella että tämä olisi hyvä esimerkki neutraalista muutoksesta. Sellaisista joita neutraaliteoria olettaa. Olisi vaikeaa nähdä sitä adaptaationa. Tämä mielen luonne voitaisiin siis nähdä ennen kaikkea todisteena siitä että evoluutio on optimointia, jossa ei haeta tai vaadita täydellistä vastausta vaan jossa riittävän hyväkin käy. Evoluutiossa adaptaatioiden antamat hyödyt ovatkin yleensä nimenomaan suhteellisia. Niitä verrataan muihin vastaaviin ominaisuuksiin. Asiat hoituvat paremmin tai huonommin jälkeen mutaation kuin ennen sitä. "Lisääntymisetu kalibroidaan oman lajin populaatioon".

Tosin juuri tälle antamalleni selitykselle on annettu kohtuu vakuuttava adaptiivinen selitys. Tai ainakin relevantti mahdollisuus miksi tämänlainen voisi olla adaptiivinen. Tutkimus "Moods as Representations of Momentum" kertoo että menneisyydessä tilanteet harvoin ovat yhteensattumia. Eli esimerkiksi alueen puut ovat samojen sääolosuhteiden alaisia ja siksi niissä saattaa kaikissa olla paljon hedelmiä. Ja tämä voi vaikuttaa paljon eläimiä alueella on. Ja niin edespäin. Jos siksi hedelmiä keräävä löytää odottamaansa enemmän hedelmiä, hän tulee paremmalle tuulelle ja voi olla motivoidumpi keräämään myös muista puista. Ja on kenties ollut tyytyväisempi lähtemään metsällekin. Tälläisessä kontekstissa mieliala on "laskentaa säästävä heuristiikka", joka on toiminut koska palkkioiden/resurssien saatavuudessa ympäristössämme on usein esiintynyt korrelaatiota. Nykymaailmassa monet asiat ovat toisistaan riippumattomia ja niitä lähestytään tilastollisesti. Näin ollen mieliala voi johtaa eräänlaiseen ekologiseen loukkuun ; Ennen hyödyllinen ominaisuus voi nykyään pilata monta päivää.

Kauheat nautinnot

Ihmiset nauttivat vapaa-ajallaan mielellään mukavista asioista. Mutta toisaalta viihteen kohdalla ihmisillä tuntuu usein olevan päinvastainen suuntautuminen. Emme jonota elokuviin jotka koostuvat pelkästään mukavista asioista. Päinvastoin, näyttää että nautimme kauhusta, väkivaltaviihteestä ja vastaavasta. Osa ihmisistä nauttii ekstremelajeista. Mutta nekin jotka eivät nauti ekstremelajeista nauttivat kuitenkin viihteestä yhtä kovasti kuin pienet lapset hurjista huvipuistolaitteista.

Tämä johtaa mielenkiintoiseen kysymykseen. Kysymykseen siitä miksi pidämme iljettävistä asioista. Klassisesti antiikin kreikkalaiset katsoivat komedioita ja tragedioita. Komediat ovat ymmärrettäviä. Niissä on usein mukana hauskoja ja mukavia asioita. (Joskin joissain komedioissa on ajateltu että juopotteluteema ja juhliminen olisivat hauskoja vaikka ne eivät ole.) Mutta miksi ihmiset nauttivat tragedioista?

Fantasian ja toden suhde

Sadismi voisi olla näppärä selitys, mutta moni ihminen samastuu nimenomaan "jahdattuun" trillereissä ja kauhuelokuvissa. Ja elokuvat on käsikirjoitettu tämä asia mielessä. Josta voitaisiin päästä siihen että kenties eskapistisesti nautimmekin juuri selviämisestä. Sankarit tarjoavat utooppisen samastumiskohteen ja antaisi pääsyn positiivisiin onnistumiskokemuksiin joita arkielämä niin harvoin monille meistä antaa. Mutta nautimme myös kauhuelokuvista ja tragedioista joiden lopuksi sankari - tai jopa kaikki - kuolevat. Joten selvästi nämä selitysmallit eivät tartu ytimeen. Ne selittävät kenties osan ilmiöstä. Mutta koko totuudeksi ne eivät ulotu.

Klassiset totutut selitykset korostavat sitä, että ymmärrämme fantasian ja todellisuuden eron. Tällöin vastassa on hieman sama kuin mikä on raiskausfantasioiden suosiossa. Tämä kuitenkin tosiasiassa selittää lähinnä sitä, miten on mahdollista että kavahdamme hirviöitä tosielämässä mutta kykenemme nauttimaan siitä viihteenä kotona. Mutta tämä ei selitä sitä miksi nautimme kauhusta sen sijaan että olisimme siihen vaikka tylsistyneitä.

Kompensoidaan muulla

Klassinen lähestymistapa asiaan on perustunut siihen että kauhu olisi juuri jotain muuta. Daniel Shaw on kirjoittanut tästä lyhyen kuvauksen ; Hän ottaa käsittelyyn selitysteorian joka on ollut David Humen suosiman perinteen. Siinä korostetaan että tosiasiassa nautimme hyvistä tarinoista ja taiteesta joita kauhuun on liitetty. Eli emme tosiasiassa pidä kauhusta vaan arvostamme niitä ei-kauhullisia elementtejä. Hume kuvasi että nautimme hyvässä tarinassa. Ja tavallisessa elämässä elementit harvoin ovat hyviä tarinoita. Eli meidän näkemyksiämme kompensoidaan jollain muulla. Tämän ongelmana on se, että miksi narraatiot tuntuvat kaipaavan niitä hirviöitä.

Noel Carroll tuntuu olevan astetta vahvemmalla pohjalla siinä mielessä että hän selittää että hirviöissä on jotain oleellista. Hänestä hirviöt pelkällä olemassaolollaan vaativat kysymystä siitä mitä nämä hirviöt ovat. Ihmiset nauttivat uteliaisuudesta enemmän kuin mitä inhoavat olentoja. Tämäkin varmasti vihjaa osasyytä sille miksi nautimme vaikka väkivaltaviihteestä ; Ja psykologiassa on sen verran pohjaa tälle, että ihmiset yleisesti ottaen pitävät enemmän tunnetuista riskeistä kuin tuntemattomista uhista. Halumme tietää lisää kokemusta kontrollista. (Ja kenties lisää oikeaa kontrollia asioista.)

Luonteen kasvattaminen

Mutta toisaalta monesti kauhu ei ole mysteerin muodossa. Ja kauhuelokuvissa moni kokee mysteerin purkamisen epätyydyttävänä ratkaisuna. Niitä ei pidetä tarpeeksi pelottavina. Kenties kauhulle pitäisikin antaa itseisarvo. Aristoteleen mukaan tragedian ytimessä on se, että ne antavat meille mahdollisuuden kohdata ja käsitellä negatiivisia tunteita niin että voimme nauttia niistä.

Itse uskonkin, että kysymys on muusta. Filosofisissa selityksissä tuntuu olevan tarve luoda kliinisiä teorioita. Sellaisia jotka eivät mahdu "tosielämään". Samoin niissä tuntuu olevan eettinen ja ylevä ideaali jossa kauhun, väkivaltaviihteen ja muun vastaavan pitäisi olla pohja jollekin eettisesti kestävälle. Ja tämän teorian eetisyys joka oikeuttaa tämän makaaberista pitämisen tilanteen - joka tuntuu olevan jonkinlainen tarve - on näppärä ja miellyttävä ja uskottava koska se antaa mukavan tekosyyn omalle toiminnalle. Epäeettisyyttä korostava teoria ei tuntuisi mukavalta koska sen mukaan meidän pitäisi luopua tästä nauttimastamme asiasta.

Itseisarvoksi korostamisessa voitaisiinkin mennä Freudin suuntaan. Hän ei antanut eettistä pohjavirettä. Hän puhui siitä että ihmisillä oli sekä libido että thanatos, elämänvietti ja kuolemanvietti. Ja siksi viihde voi tarjota pääsyn kuolemanvietillä rapsutteluun. Tämä on siitä hyvä että se pitää kauhulla jonkinlaista itseisarvoa. Kuitenkin tämänlainen nimeäminen (etenkin "sivistyssanalla" nimeäminen) on lähinnä keino uudelleennimetä tuntematon. Kun kysymys on siitä että miksi nautimme kauheista asioista viihteessä, se että nimeämme tämän ilmiön kuvaa parhaimmillaan olemassaolevaa ilmiötä mutta ei missään tapauksessa selitä sitä. Joten auki jää kysymys "miksi meillä on tälläinen thanatosvietti". Joka taas on tavallaan se peruskysymys tässäkohden.

Puhdas helpotus

Itse näen että "jumpscaret" ja pelkästään kuvottavat ja järkyttävät materiaalit - ja jossain määrin sosiaalipornokin - ovat hyvä esimerkki siitä että emme tosiasiassa "harjoittele rohkeutta" tai hae katharsista. "Jumpscaret" ja niihin reagoiminen on enemmänkin refleksinomaista. Reagoimme automaattisesti kuvottavuuksiin. Emme hae negatiivisen tunteen ylittämistä.

Sen sijaan uskon että tämä liittyy enemmän siihen että olemme helpottuneita. Ihmiset eivät tosiasiassa nauti kauhusta, vaan siitä tunteesta mikä tulee kun kauhu loppuu. Tosielämässä hirviöt eivät tarjoa taattua selviytymistä. Uhasta selviäminen voidaan varmistaa vain turvallisella tilalla. Ja siksi fantasia on kätevä keino varmistaa tämä helpottumisen tunne. Joka on perimmiltään biologis-kemiallinen.

Katsomme väkivallan purkauksia, takaa-ajokohtauksia, hirviöitä, visvaa, ja vastaavaa siksi että biologisesti on hyödyllistä antaa positiivisia reaktioita hengissäselviämiseen. (Evoluutio ei kannusta meitä onnellisuuteen, vaan tarkoituksenmukaisuuteen.) Saamme helpotusta selviytymisen tunteesta. Elokuvia ja muita ei ole ollut ja ne tarjoavat oikotien tähän miellyttävään helpotuksentunteeseen. Kysymys on siis enemmän evoluution sivutuotteena syntyneestä "ekologisesta loukusta" kuin jostain joka vaatisi taustalleen jonkun eettis-intellektuaalisen selityksen. Verenkiertomme ei vain yksinkertaisesti tunnista lähdettä joka addrenaliinin on pukannut verisuoniimme "hapantumaan".

Endless possibilititties

Ylenmääräinen määrä
eroottista aineistoa.
Ei koskaan aiemmin kokeiltu
yhtään missään kulttuurissa,
niinkuin koskaan ikinä.

Olen viime päivinä osallistunut keskusteluun joka käsitteli pornon haitallisuutta. Eräs osallistuja otti tässä esiin evoluutiopsykologisen argumentin joka on sidottavissa ekologiseen loukkuun. Argumentin ydin oli siinä että ihmiset ovat kehittyneet erilaisissa olosuhteissa. Ja että porno on vaarallinen kokeilu koska se hämää miesten seksiin virittyneitä aivoja. Ja että ennen ei ole ollut tarjolla niin helposti niin kaikenlaisia seksuaalisia kuvia ja skenaarioita. Ja koska emme ole sopeutuneet tähän erikoislaatuiseen tilaan, niin pornografia on itse asiassa vaarallinen kokeilu.

Näkökulma oli hieman hätkähdyttävä koska melko usein evoluutiopsykologit lähinnä selittävät miksi miehet ovat kiinnostuneita pornokuvien katsomisesta sen sijaan, että jonottaisivat spermapankkiin. Vaikka jälkimmäinen kasvattaisi kelpoisuutta niin ihmisen historiassa valtaosa ajasta miesten lisääntyminen on korreloinut alastomien naisten näkemiseen ja naisruumiista kiihottuminen on siksi ikään kuin "syväohjelmoitunutta".

Argumentin kanssa erimielisyys on tavallaan hyvin helppoa. Se nimittäin vaatii vain sen, että otetaan argumentin esittäjän kanssa yhteinen evoluutiopsykologian hyväksyvä näkökanta. Ja sitten sen jälkeen ekologisen loukun ajatus otetaan vakavasti.

Tosiasiassa teknologia on muuttanut elämässämme kaikkea. Jo kirjojen keksiminen oli aikanaan luonnoton kokeilu, joka sopeutti ihmisiä tilaan jossa muistamista voitiin ulkoistaa. Ja koska ihminen ei ollut sopeutunut tähän niin kyseessä oli vaarallinen kokeilu. Sama henki itse asiassa osuu joka ikiseen innovaatioon. Ja kyllä. Se tarkoittaa sitä että usein kun teknologia vastaa johonkin ongelmaan, se myös luo uuden tilalle. Esimerkiksi jos nälänhätäongelmaa korjataan voidaan saada ylensyöntiä. Kun nälkävuosia on saatu peitettyä on tilalle tullut diabetes. Eikä tähän voi sanoa muuta kuin "hikipedian" "keskiajan" henkeen, että "Arvasit oikein – tästä kaikesta saamme kiittää keskiaikaa. Vai näetkö kirveskuolemaa enää vuoden 2014 kuolinsyyluettelossa? Et. Aivan, älä enää mollaa keskiaikaa! Ikinä. Entäpä syöpä? Näetkö sitä vuonna 893? Et. Siitäs sait, senkin modernismin lellikkilapsi." Me kaikki kuolemme, joten jossain määrin kaikki elämää ja kuolemaa jossain määrin koskevat kysymykset latistuvat tilastojen painottamiseksi.

Kuitenkin huomio keskittyy varsin valikoivasti siihen mitä pelätään ja mitä ei. Tämä johtuu evoluutiopsykologisen näkökulman mukaan siitä että ihmiset ovat sopeutuneet menneisiin olosuhteisiin. On varsin helppoa esittää että pornoon liitetyt problematisoinnit ovat nekin todennäköisesti ekologinen loukku. Niissä alastoman naisen valokuva koetaan alastomaksi naiseksi paitsi pornorunkkaajan myös pornorunkkaamisen moralisoijan kesken. Voidaankin nähdä että moralisointi on ollut järkevää silloin kun joku on tuijottanut naisia salaa puskasta. ; Asiaa voi valottaa vaikka seuraavan esimerkin kautta. Naisen toisia naisia kohtaan kokema mustasukkaisuus on evolutiivisesti järkevää jos mies siirtää siittiöitään jonkun toisen naisen vaginaan silloin "kun kuu on täysi ja muna kypsä". Sillä ihmislapset vaativat paljon hoivaa ja tämä sitoo miehen resursseja ja ne ovat pois naisen omilta lapsilta. Sen sijaan ei ole järkevää olla mustasukkainen kuvalle. ; Mutta koska pornokuvia ei ole ennen ollut, ihmiset eivät ole järkeviä vaan mielen skeemat sotkeutuvat. Pornomoralismi on hyvinkin helposti ymmärrettävissä evoluutiopsykologiseksi ekologiseksi loukuksi.

Eli väittäisin että kaikesta uniikkiudestaan huolimatta tämäkin argumentti latistuu varsin keskinkertaiseksi moralismiksi.

Abortti, kelpoisuus ja sikiön ihmisarvo

Esa Turkulainen otti osaa pieneen debattiin aborttiasioista. Aborttia vastustettiin hieman erikoisesti. Tavallisesti on totuttu siihen että evoluutio johtaa jotenkin eugeniikkaan ja että tämä on ihmisarvolle tuhoisaa. Ja että lähestytään asiaa ihmisen potentiaalisen arvon kautta. Tällä kertaa argumenttina olikin, että abortti olisi evolutiivisesti huono strategia.

Esa Turkulainen on tietysti toisaalta tullut muistetuksi siitä että hän soveltaa Saganin argumenttia jossa potentiaalinen ihmisyys johtaa väistämättä katolistyyppiseen ehkäisykieltoon ja maksimoi myös yhdyntöjen määrän. Sillä jokainen munasolukin on potentiaalisesti ihminen. ; Tätä vastaan on paha sanoa oikein muuta kuin että hedelmöittynyt sukusolu on jotenkin eri asia. Mutta rajanveto on yhtä keinotekoinen kuin se, että selittää että neuronien sykäykset sikiössä muuttaisivat asian ja että tämä on eri kysymys. Potentiaalinen ihmisarvo ei siksi johda mihinkään keskustelulliseen tulokseen vaan johtaa idioottimaiseen jänkkäykseen joka muistuttaa siitä että pohjimmiltaan etiikkaa ja moraalia myydään oppina hyvyydestä, mutta useimmiten se kuitenkin näyttää käytännössä olevan enemmänkin taito hakea tekosyitä omille mieltymyksille.

On hyvä että esiin tuodaan jotain uutta. Se johtaa edes siihen että jaksaa nähdä vaivaa ja kiinnostua. Toki tämä tekee etiikasta eugeenisen projektin. Mutta kenties ainoastaan eugeniikka jossa karsitaan epäkelpoja koetaan pahana ja ideana on enemmänkin "uusliberalismin hengessä" antaa kaikkien yrittää maksimoida omaa kelpoisuuttaan positiivisen eugeniikan hengessä.
1: Luonnollisuusvetoinen näkemys jossa "luonnollisuus" on aina hyvää on teistiselle maailmankuvalle tyypillinen. Ja tässä maailmassa jo mikroevoluutioonkin uskominen johtaa käytännössä eugeeniseen ajatteluun. Siksi ei pidä ihmetellä että kreationismia rakentamassa mukana oleva kreationistien johtohahmo William Tinkle oli eugeenikko eugeniikan kaikissa sävyissä.

Jos otetaan arvoaksiooman jossa ihmisarvon käsittely sidotaan kelpoisuuteen, ja kysytään "mikä on biologisesti järkevää", voidaan todellakin sanoa että oman jälkikasvun tappaminen on helposti "about tyhmintä mitä voi tehdä". Tässä onkin paljon perää; Abortoitu sikiö on taatusti geneettisesti 50% äidistä. Kaksi aborttia on siis vähän sama kuin tekisi itsemurhan. Onkin hyvä huomata, että evoluutio voi todellakin tätä kautta nostaa esille ihmisarvoa jossa ei tarkastella yksilöä. Evoluutio ei siis aja itsekkyyteen ja hedonismiin. Itse asiassa evoluutio-opin opetus on varsin Schopenhauerin elämäntahtoa koskevia ajatuksia mukaileva. Ytimessä on jälkeläisten tuotanto ja onnellisuus ei välttämättä kuulu prosessiin.

Samalla lausunto on tieteellisesti omituinen.

Eikä pelkästään siksi että voidaan kyseenalaistaa onko oman kelpoisuuden maksimointi todella etiikan ydintä. Jos tämä tie vietäisiin loppuun asti, hyvä yhteiskunta tukisi maksimaalisesti miesten haaremikäyttäytymistä. Ja se kannustaisi kaikkia naisia osallistumaan lisääntymiseen enemmän kuin mitä Lestadiolaiset tekevät ateistejen pahimmissa lapsitehtailufantasioissa. Myös raiskauksen tukeminen olisi hyvä. Ja hedelmättömien naimisiinmenoa ja vastaavaa voitaisiin rajoittaa koska sehän poistaisi puolison kelpoisuutta. Hedelmättömän kanssa avioituminen olisi siis synti samaan tapaan kuin ehkäisy katolisille.

Se kun maksimoisi kelpoisuuksia. Se johtaisi tietysti myös kilpailuun jossa olisi paljon häviäjiä, mutta he olisivatkin huonoa elämää viettäviä jotka eivät huonon kelpoisuutensa vuoksi olisi eettisesti järkeviä. Jostain syystä tätä ei kuitenkaan tuoda esiin aborttikeskustelun yhteydessä ja henkenä on enemmänkin se, että oletetaan että klassinen perhemalli jotenkin maksimoi kelpoisuuden.

Jos nimittäin vaikka uskoisimmekin että kelpoisuuden maksimointi on "biologisesti fiksuinta", ja siksi eettisyyden ydinmehua, ja ottaisimme kaikki sovellukset käyttöön, voisimme nostaa esiin sen mitä evoluutio tekee. Evoluutio on perimmiltään optimointistrategiointia. Ja tässä tavallisena muotona on erilaisten tilannekohtaisten vaihteluiden olemassaolo. Ja sekastrategioiden käyttö on peliteoriankin kohdalla monesti se oikea ratkaisu. Olisi omituista olettaa että olisi vain yksi tietty lopputulos aina ja kaikkialla.
1: Moni evoluutiokriitikko on tietysti konservatiivikristitty ja aborttia vastustamassa. Ja heillä näyttää olevan omituinen tapa "kritisoida" sillä että evoluutio antaa eri tilanteissa erilaiset strategiointiohjeet. Tämä kertoo lähinnä siitä miten vähän he ymmärtävät evoluutiosta ja näin he tunnustavat oman osaamattomuutensa ja tampiousytimensä, joka osaltaan varmasti selittänee miksi heillä on kaikenkattavalla kirjolla typeriä ja epätieteellisiä mielipiteitä.

Voidaan esimerkiksi kysyä että jos abortti olisi evolutiivisesti tyhmintä mahdollista toimintaa, niin miksi monet lajit syövät omia jälkeläisiään. Joskus tämä on omituista. Esimerkiksi omat kirjoahveneni ovat usein kuteneet ja ne puolustavat poikasiaan jonkin aikaa raivoisasti. Sitten tämä vaihe menee ohi ja omat jälkeläiset muuttuvat ruuaksi. Syy on se, että ilman akvaariota poikaset poistuisivat ja ahventen pesänhoitovaisto loppuisi. Jälkeläisten syöminen on tällöin sivutuote eikä oikeastaan mikään evoluutiostrategia. Jälkeläisiä on järkevää suojella ja se, että akvaariossa on seinät kertoo vain siitä että kirjoahveneni ovat ekologisessa loukussa ; Niiden adaptiivinen käytös toimii aivan erilaisessa ympäristössä, eivätkä ne ole kehittyneet "akvaariokaloiksi" sanan perimmäisessä mielessä. Ne vain elävät akvaariossa, eivätkä ole kehittyneet spesifisti juuri akvaarioympäristöön. Evoluutiossa muutokset vaativat aikaa, ja strategiamuutokset ovat siksi joskus jäljessä.

Evoluutiossa ongelmana onkin se, että ihmiset menevät idioottimaisesti joko yksilövalinnan tai jonkinlaisen ryhmävalinnan ideaan. Geenikeskeinen näkökulma on ihmisille hyvin vaikeasti ymmärrettävä. Ja se paistaa läpi myös aborttiargumentissa. Evoluutio selittää miksi omia jälkeläisiä syödään joissain ehdoissa. "The reason infanticide is such an interesting area of study—aside from the fact that there are examples in all walks of animal life—is that it refutes a pervasive misconception about the mechanics of evolution: That animals act in the interest of their species. The ‘survival of the species’ idea makes sense and has no messy morality issues. It suggests that animal behavior would be directed by a desire to propagate the species, likely in order to keep their potential mates alive." Kelpoisuusasiat ovat matemaattisesti tarkasteltavissa ja omien jälkeläisten surmaaminen on jossain tilanteissa kelpoisuudenmaksimointistrategia. "Biologisesti typerintä" onkin tässä mielessä omituinen ja itse asiassa varsin pseudotieteellinen väite. Se kun esitetään jonkinlaisena absoluuttina, sen sijaan että mietittäisiin strategioita ja katsottaisiin onko se osuvaa juuri ihmisille.

Itse asiassa jos katsomme ihmistä, voimme sanoa että meitä kuvaa se, että emme ole r -strategikkoja ensinkään. Emme siis panosta jälkeläisten määrään. Sen sijaan hoivaamme jälkeläisiämme pitkään ja lisäännymme melko harvoin. Tämä ei ole "biologisesti typerää" vaan sitä kutsutaan K -strategiaksi. Ja se on strategia nimenomaan sitä kautta että se toimii. Ja mikä mielenkiintoisinta, toiminta on tässä nimenomaan sitä joka tarkastelee kokonaiskelpoisuutta. Abortinvastustus automaattisesti kelpoisuudelle haitallisena on ehdotonta vain r-stratgiaa harjoittaville eläimille. Joka ihminen ei ole, joten argumentti vaikuttaa yllättävän heikolta juuri siinä kohden missä sen pitäisi toimia ja jossa siihen nojatatan ikään kuin automaattisena ilmiselvyytenä.
1: Ilmiselvyys on useimmiten asenteena jotain josta paistaa ihmisen yksinkertainen ajattelu, tyhmyys ja stereotyyppiset ennakkoluulot ajattelussa. Kutsutaan tätä tilannekonhtaisuustajuttomuutta vaikka maailmankuvalliseksi lukkiutumiseksi. Horse laugh kertookin usein siitä että esittäjällä ei ole argumentteja, vaan asennevammaista paatosta.

Aborttiargumentissa myös sukulaisvalinnan vaikutus unohtuu. Ihmiset kun ovat sosiaalisia ja hyödyttävät lähisukulaisia. Minun sisareni lapset ovat geneettisesti osittain samanlaisia kuin minä. Heidän auttamisensa on hieman kuin itseäni auttaisin. Menneisyydessä vanhempien kuolema on voinut olla tavallista. Tällä on hyvin omituisia epäsuoria vaikutuksia. Esimerkiksi rottapopulaatioissa populaation tiheys vaikuttaa rottien lisääntymisstrategiaan. Tiiviissä yhteisöissä ei lisäännytä yhtä ahkerasti. Syynä on jo sekin, että jälkeläiset kilpailisivat keskenään ravinnosta ja tämä yksistään laskee jälkeläisten kelpoisuutta - riippuen ravinnon määrästä ja vastaavista. Kilpailu koskee myös sukulaisten jälkeläisiä.
1: Narkomaanin lapsi voi mennä sukulaisen hoiviin. Lähisukuiset kilpailevat keskenään samoista resursseista kuten hoivasta ja ravinnosta. Verkostot toimivat hyvin kompleksisesti.

Ihmisetkin elävät nykyään varsin tiiviissä yhteisöissä, joten ei olisi ihmeellistä jos halu välttää jälkeläisten saamista olisi jossain määrin "perua niukkojen resurssien ajoilta". Kysymys voi siis olla erikoisesta ekologisesta loukusta jossa ihmiset toimivat kuin eläisivät yhä metsästäjä-keräilijäyhteisössä. Tämä kertoo että on hyvinkin vaikeaa arvioida milloin abortti on hyödyllinen ja milloin hyödytön. Ilman laskelmaa asiaa ei voi arvioida. Ja sellaienaan "biologisesti typerintä" on itse asiassa ilmaan heitetty väitelause eikä argumentti. Vedotaan eikä argumentoida.

Suoraan sanoen ; Tämänlaisen asennepaatosväitelausetehtailu osoittaa niitä käyttävien ihmisen yleinen rationaalisen kyvykkyyden heikoksi ja ylipäätään järki keskustella heidän kanssaan vakavasti mistään asettuu vakavasti kyseenalaiseksi.

Pinnallinen evoluutiopsykologia

Kun ihmisen käyttäytymistä selitetään evoluution avulla, moni loukkaantuu. Enkä puhu tässä edes kreationisteista joille tämä on uskonnon ja vakaumuksen kysymys. Sen sijaan puhun monista humanisteista. Heistä ajatus on joko pakosti mahdoton koska ihminen on heille pohjimmiltaan vapaa agentti ja luonnolliseksi väittäminen on pelkkä valtakonstruktio. Heistä ajatus voi olla mahdollinen mutta turha koska ihminen on kulttuuriolento ja irtautuu kyllä helposti biologiasta. Ja osa on jopa sitä mieltä että asia on tosi, mutta sillä ei oikeastaan ole merkitystä. Joko merkitystä ei ole ollenkaan tai se ei vähintään toteudu yksilötasolla.

Karkeasti ottaen suuri osa näkee ihmisen sielullisena vapaana kulttuuri- ja tajuntaolentona. Ja evoluutio taas kuvaa ihmistä mekanistisena. Kuilu evoluution kannattajien ja humanistien välillä on tässä jopa suurempi kuin evoluution kannattajien ja vaikkapa Intelligent Designin suosijien kanssa. Sillä molempia yhdistää tapa nähdä ihmisruumis funktioiden, toiminnallisuuden ja mekanististen tapahtumien kautta. Näkökulma molemmissa keskittyy siis siihen että ihmistä tarkastellaan ikään kuin "insinööritieteiden näkökulmasta".

Ensimmäinen syy tähän on juopa humanistien ja luonnontieteilijöiden välillä. Juopa on erikoinen, koska evoluutio on itse asiassa varsin sotkuista verrattuna fysiikkaan. Evoluutio ei käsittele samanlaisia deterministisiä tai joustamattomia tiloja kuin Newtonin ensimäinen sääntö. Toisaalta monet evoluution ystävät korostavat että humanistit eivät edes kykene käsittämään evoluutiota. Michael Laakasuo kirjoitti "Tieteessä tapahtuu" 3/2010 siitä miten yhteiskuntatieteilijä voi ymmärtää evoluutiota. Hän käy vakuuttavan perusteluketjun kautta sitä, miten humanisti voi ymmärtää esimerkiksi ekologiseen loukkuun liittyviä tilanteita ; Kun kotieläimen käytöksessä pitää selittää miksi tämä taputelee jalalla, on tiedettävä että tämä liittyy kaivuukäyttäytymiseen joka on peräisin eläimen hiekkaisilta asuinsijoilta. Ja ihmisilläkin voidaan nähdä osasyyksi vammaisten välttämiseen se, että ihmiset ovat adaptiivisesti eristäneet ja välttäneet kaikkia sairaita. Niiden kohdalla toiminta on järkevää, ja vammaisten kohtelussa tämä olisi ikään kuin sivutuote.

Hänen argumentaationsa itse asiassa näyttää että humanisti voi ymmärtää evoluutiota - usein esteet ovat enemmänkin periaatteellisia. Eli evoluutioajattelua hyväksymättömillä on ajatus siitä että se on lähtökohtaisesti väärin. Syynä on yleensä edellämainitsemani näkemys vallasta. Ja itse asiassa tässä on pieni annos fiksuutta ; Esimerkiksi Laakasuon esimerkki vammaisuudesta näyttää että vammaisten syrjiminen olisi hyvinkin luonnollista. Olisi hyvin törkeää ja ihmisarvoa loukkaavaa väittää että tämä tarkoittaisi samaa kuin tämän käytöksen eettisyys. Siksi onkin hyvä huomata että evoluutioperustainen ajattelu selittää sitä miksi vammaisten väärinkohtelu eri kulttuureissa on niinkin tavallista ja miksi suvaitsevaiset modernit ihmisetkin ovat vaikeina vammaisten kanssa. Tämä on selitys käytökselle, ei sen oikeutus. Itse asiassa evoluution sivutuotteiden ymmärtäminen johtaa siihen että voimme huomata että vammaisten syrjimisessä ei ole funktiota. Se on harhautumisroskaa. Ihminen ei tee asioita omaksi ja toisten parhaaksi. (Evoluutio tuottaa tämänlaisia juttuja. Esimerkiksi ylensyönti on modernin maailman ongelma joka johtuu siitä että ihminen on sopeutunut niukempiin olosuhteisiin. Rasvanahminta on sydäntaudin, kuoleman ja tätä kautta kelpoisuudenromauttava voima.)

Toinen puoli on se, että kun evoluutio otetaan puheenaiheeksi, keskiöön nousee adaptiivisuus. Tämä tarkoittaa ominaisuuden suhdetta kelpoisuuteen. Tässä kohden evoluutiopsykologian kohdalla tulee ongelma. Se nimittäin tuntuu aina tuottavan kuvan ihmisestä pinnallisena olentona. Esiin kun nousee vaikkapa ulkonäön vaikutus. Ja käytöstä mitattaessakin esiin nousee stereotyyppisesti rajatut toiminnot ja rahapussin paksuuden kaltaiset varsin pinnalliset suureet. Tämä johtuu siitä että evoluutiopsykologia on tietyllä tavalla rajoittunut. Se voi nimittäin tuottaa havaintoja vain sellaisista piirteistä jotka voidaan jotenkin kuvata ja mitata. Näin ollen evoluutiopsykologia tuottaa pakosti varsin pinnallisia piirteitä ihmisestä. (Toki se että evoluutiopsykologia tuottaa paljon tuloksia kertoo siitä että tulokset ovat muutakin kuin pelkästään se, että teoria konstruoi näköisiään tuloksia. Se, että löydetään vain yhdenlaisia piirteitä on yksi asia ja se, että kuinka paljon ja helposti niitä löydetään ovat eri asia.)

Sitten jotain vähän muuta.

Laasanen on tunnetusti niitä ihmisiä joita "90% ei ymmärrä". Syynä on se, että hänellä on puolia jotka ärsyttävät humanisteja ja toisia jotka ärsyttävät evoluutikkoa. Tässä ajatuksen kimmokkeena voi käyttää vaikka Laasasen tekstiä "Miksi naiset eivät ymmärrä markkina-arvoteoriaa?" Siinä hän ruotii sitä miten naiset kokevat ajatuksen mekaanisesta lähestymisestä loukkaavana "Naiset jättävät tietoisesti pohtimatta seksin teknisiä yksityiskohtia ja ärtyvät, kun miehet käyttävät teknistä lähestymistapaa analysoidessaan seksiä. Kyse on itsesuojelusta: naiset haluavat säilyttää sen spontaanin tunteen, joka on tärkeää heidän seksuaalisen nautintonsa kannalta." Humanistisissa teorioissa seksin analyysille käy tosiaankin kuten vitsin analysointi monille vitseille ; Hupi katoaa. Uskoisin että vastaava koskee myös miehiä. Mielenkiintoinen näkökulma nojaa myös klassiseen tapaan nähdä mies seksuaalisuudessaan "eläimellisempänä" on mukana "Myös evoluutioteoriaan perustuvat selitysmallit saattavat herättää naisissa vastustusta. Baumeisterin ja Ticen (2001, 128) mukaan vaikuttaa siltä, että naisten seksuaalisuus ja seksuaalisten halujen ilmeneminen on enemmän kulttuurista, kun taas miesten seksuaalisuus on enemmän biologista. Naisten mielestä sosiaalisen konstruktionismin mukaiset teoriat saattavat siten tuntua oikeammilta, kun taas miehille kuulostavat uskottavammilta evolutiiviset argumentit sisäisistä ja suhteellisen muuttumattomista seksuaalisista haluista. Naisissa onkin vähemmän evoluutioteoreetikkoja kuin miehissä. Evoluutioteoreettisissa argumenteissa on kyse sisäsyntyisistä haluista, joita on vaikea kontrolloida ja joilla on miehille voimakkaampi intuitiivinen sopivuus kuin naisille." Humanisteja ja minuakin tämänlainen voi ärsyttää koska perinteisesti sovinismia on oikeutettu "pojat ovat poikia" -tyylisillä kommenteilla. Kuitenkin asia tervehtyy kun muistaa että suhde (sovinisti)sikailuun on sama kuin vammaisen välttelyn kohdalla. Selitys on eri asia kuin oikeutus. Tosin arvokeskustelussa nämä tuppaavat aina sekoittumaan, ja varoitus tässä kohden on relevantti.

Kuitenkin nähdäkseni teoria naisten ja miesten seksuaalisuuden eroista olisi ongelma Laasasen markkina-arvoteorialle itselleen. Sillä hän korostaa että naiset valikoivat miehiä. Markkina-arvoteoriassa mies asettaa tarjontaa joten hän ei valikoi vaan enemmänkin ottaa minkä saa kun nainen kontrolloi markkinoita. Valikoimisteoria on siitä ongelmallinen että se siis itse asiassa yrittää selittää naisten käyttäytymistä ja tarjota keinoja miehille jotta tämä voisi osua  siihen mitä naiset tekevät. Tämä tuskin toteutuu jos naiset ovatkin seksuaalisuudeltaan sosiaalisesti konstruoivia. Seksuaalisen antagonian kannattajana korostan tässä sitä että molemmilla sukupuolilla on preferenssejä,  jotka ovat geneettisesti ohjautuneita ja kulttuurin ja yksilön kokemusten lopulliseen muotoon asettamia - ja yleensä esitietoisia. Eli konflikti johtuu siitä että sukupuolet eivät biologialtaan hae samoja asioita. Ja ihmiset jotka eivät tunnista omia tuntemuksiaan ja analysoi niitä rehellisesti (aukipurkaen) eivät tiedostu. Humanistit selittävät usein että vallan huomaaminen on tärkeää jotta siitä voisi vapautua. Vietit ja niiden kontrolli ovat juuri tämänlaisia.

Laasasen näkemys markkina-arvosta on sellainen että moni pitää sitä kamalana ja mahdottomana konseptina. Kuitenkin jos mietitään että seksuaalivalinnan tutkiminen ei ole evoluutiolle mikään ongelma - paitsi jos elämme keskiajan euroopassa tahi 2000 -luvun USA:ssa - tiedämme että periaatteellista estettä ei ole. Itse asiassa se mitä pariutumista on tutkittu, on huomattu että esimerkiksi naisilla ikä ja miehillä varallisuus vaikuttavat hirvittävän paljon siihen todennäköisyyteen että nämä pääsevät naimisiin asti. Ihmiset eivät "massana" avioidu ja pariudu keiden kanssa tahansa.
1: Joku voi selittää että jos ihminen torjuu tahi kysyy elämänsä varrella muutaman 10 ihmistä, siitä ei synny kunnon tilastoa. Kuitenkin jos ihmiset kohtaavat vastakkaisen sukupuolen edustajia oikeasti aivan hirvittäviä määriä, on jo ihastumiseen asti pääseminen ankaran valikoitumisketjun lopputulos. Toisaalta jos esimerkiksi tutkitaan konseptia "pitävätkö herrat vaaleaveriköistä" voidaan ottaa tarkkailuun piirre. Ja jo 10 blondia jotka kysyvät 10 tuottaa 100 yksikön kokoisen otoksen. Josta voidaan vetää yleisiä pääsääntöjä. Moni ajattelee että tästä ei voi soveltaa itseen. Mutta kuitenkin he sitten menevät esimerkiksi lääkäriin jossa lääkkeen teho on kalibroitu kaksoissokkokokeilla tilastollisena ilmiönä. Lääkärit tarjoaa kikkoja jotka ei 100% varmasti paranna mutta he voivat sanoa että asia toimii todennäköisemmin kuin jokin toinen taas ei.
2: Joku voi sanoa että vaikka homma toimii, niin olisi epäreilua manipuloida naisia. Nähdäkseni tiede voi olla arvo sinänsä. Eli se, että asia ja ilmiö on tosi on itsessään riittävä. On toki hyvä varoittaa että "ydinpommi" toimii "ydinfysiikan säännöillä", mutta tämä ei tee "ydinfysiikan sääntöjä" irrelevanteiksi. Päin vastoin "ydinpommi" on vaarallinen juuri sen vuoksi että "ydinfysiikan säännöt" toimivat.
3: Myös itse ongelma irrelevantisoidaan. Eli jos on ruma, niin se ei varmasti haittaa riittävästi. Itse en ole niin egoistinen että uskaltaisin sanoa että mikä on kenellekin henkilökohtaisesti ylitsepääsemätön ongelma. Näkisin että Laasasta fanittaa sellainenkin "alajoukko" (ei kaikki Laasaslaiset eivät ole tämänlaisia, osa on) joka on pettynyt rakkauselämässään ja joilla on ollut vaikeuksia naismarkkinoilla vaikka he ovat yrittäneet olla "kunnon miehiä". Ratkaisujen hakeminen Laasasen teorioista voi kenties olla vähän kuin menisi horoskooppimaakarille, mutta ongelma on tosi ja monille relevantti.

Laasanen käyttääkin mielellään viittauksia evoluutioon. Se on kuitenkin nähdäkseni enemmän vain hyvä alku. Sillä puhuessaan yleisissä teemoissa Laasasta on fiksua katsoa tätä puolta. Idea siitä että toiset ovat viehättävämpiä ei ole mitenkään erityisen taianomainen. Naisetkin mielellään lukevat "Miehet ovat marsista ja naiset venuskesta" -tyylisiä pariutumisohjeita. (Eivätkä he selitä turhautuneesti että sisustusarkkitehdit leikkivät subjektiivisilla kauneuskäsityksillä ja että heidän palkkaamisessaan ei voi olla siksi mitään järkeä tai tolkkua.) Nähdäkseni jos Laasanen olisi nimennyt seksuaalivalintaan viittaavan "markkina-arvo" -käsitteensä eri tavalla hän olisi vain yksi optimismi -itseapuopaskirjailija. Hän olisi nimeämiseron jälkeen melko lailla miesten pukeutumis- ja tapaopas. (Olen tavannut häntä röyhkeämpiä ja sovinistisempia deittivinkkien antajia. USA:ssa moni itse asiassa tienaa sillä.) Samoin kun hän puhuu yleisellä tasolla yksiavioisuudesta, moniavioisuudesta ja niiden vaikutuksesta massoihin, on puheissa järkeä.

Ongelmana on kuitenkin se soveltaminen. Laasanen tuntuu analysoivan dataa melko yksinkertaisella tasolla. Hän ei kykene nousemaan yhden ominaisuuden tasolta kokonaisuuteen. Eli hän voi katsoa tilastoista että onko vaaleaveriköt suositumpia kuin punapäät. Mutta hän ei analysoi sitä miten punatukkaisuus vaikuttaa muiden ominaisuuksien kanssa. Tässä osiossa en koe koskaan oikein viehätystä.
1: Laasasen tapa lähestyä asiaa on siis evolutiivisesti banaali. Jalostuspuolella, josta tein opinnäytteeni, on havaittava että eläimille voidaan generoida jalostusarvo joka antaa hyvän yleiskuvan siitä miten hyvä elikko on. Mutta jalostuksen suunnittelussa pelkkä jalostusarvon tuijottaminen on banaalia. Parasta tulosta ei saada sillä että otetaan paras jalostusarvo sonnilta ja paras naudalta. Sillä jalostusarvon takana on kaikki merkittävät ominaisuudet. BLUP esimerkiksi arvioi matriisilaskennan avulla sitä miten eri ominaisuudet ovat interaktiossa keskenään. Pelkkä jalostusarvon tuijottaminen on helppoa, mutta ei kovin toimivaa. Minun silmissäni se on banaalia ja lapsekasta.

Kun Laasanen kehuu tai haukkuu jonkun piirteen, ja neuvoo välttämään tai suosimaan tätä, on minulla hieman samanlainen olo kuin silloin kuin kreationisti Sewell kritisoi evoluutiota termodynamiikan avulla. Hän vetosi termodynamiikkaan ja laittoi esille termodynamiikan kaavan. Hän ei kuitenkaan soveltanut kaavaa. Eli kaava oli vain esillä, mutta siihen ei laitettu lukuarvoja jotka olisivat todistaneet että evoluution suhde termodynamiikkaan olisi ollut väitetty. Tuloksia ei tietysti voitu päätellä ilman tätä laskelmantekoa. (Kriitikoiden ei tarvinnut edes vastustaa tai ymmärtää termodynamiikaa ilman sitä.) Laasasen ongelmanakin tuntuu olevan se, että hänellä on fiksu tieteelline peruskonsepti, johon hän pohjustaa asiallisesti. Mutta kun pitäisi soveltaa, hän jättää laskelmat tekemättä ja puhuu ikään kuin "oman kokemuksen tuomalla rintaäänellä".

Olennainen epäolennaisesta

Usein ihmiset ajautuvat argumentoinnissa epäolennaisuuteen. Klassisen argumentaation kannalta sivuraiteille ajautuminen on olkiukko, eli argumentaatiovirhe. Tätä kautta sanominen voidaan lähinnä ohittaa irrelevanttina typerihtimisenä ; Kuitenkin monesti sosiologisesti olkiukossa on järkeä. Se nimittäin kertoo olkiukonrakentajan tausta-asenteista ja maailmankuvasta.

Tämä on oleellista etenkin jos keskustelun alla on pseudotieteet tai denialismi. Niiden kohdalla kun on tavallitsa että maailmankuva on yksi ja sanoma toinen ; koko ajatus pseudotieteestä nimittäin perustuu siihen että jokin joka ei ole tiedettä yrittää naamioida itsensä sellaiseksi jonkinlaisella kielenkäytöllä ja teknisellä jargonilla. Argumentum ad Technobabblen kautta oma maailmankuvan käsitteet yritetään sovittaa hienostuneeseen kielenkäyttöön ja tätä kautta siihen syntyy vääristymiä. Kun jossain siis havaitaan olkiukko, voi olla mielenkiintoista tutkia miksi se tehdään.

Toki jo olkiukkoargumentin huomaaminen itsessään riittää osoittamaan että asia on huonosti perusteltu. Mutta jos mietitään miksi kyseinen henkilö on tehnyt tämän virheen, saadaan teosta usein ymmärretty - toki tässä on usein vähän sama kuin rikosten kanssa. Se, että saadaan selitys tekoon ei välttämättä tee siitä oikeutettua tekoa.

Otan esimerkiksi olkiukosta Tapio Puolimatkan "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" -kirjassa sivulla 42 tekemän virheen. Tässä hän reagoi Kokon ja  Bargumin kansanomaiseksi tarkoitettuun evoluutiokirjaan "Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä". Kirja esittelee amatsoninmollikalat, lajin jossa on vain naaraita. Koska lisääntyminen tässä mallissa olisi muuten vaikeaa, se parittelee lähisukuisen lajin kanssa. Tämän johdosta lähilajitkin kärsivät, ja vaikeuttaa sekä lähilajin että amatsoninmollikalan itsensä tulevaisuutta. Kirja esittää tilanteen sivulla 224 sanoilla "Onhan kerrassaan älytöntä, että laji näin rajoittaa esiintymisensä muiden mollien kanssa samoille alueille, kun täydellisestä emansipoituneesta itsenäisyydestä ei puuttuisi kuin pienen ykslönkehityssignaalin muokkaaminen." Tässä muistutetaan siitä että lisääntyminen voitaisiin järjestää kauempana ja pienin muutoksin niin että laji ei tarvitsisi "geenien ryöstöä lajirajan laitamilta". Evoluutio siis selittää sekä sen miksi tämä lähilaji on lähellä, että muut ongelmat. Jumala voisi tietysti korjata tämänlaisen ja muokata etäisyyttä pidemmäksi ja yksilönkehitystä niin että ongelmaa ei olisi. Näin lähilaji ei olisi ongelmissa. Tapio Puolimatka vääntää asiasta kuitenkin omituisen heteronormatiivisen feminisminvastaisen retorisen kysymyksen (em. sivulla 42) "Tiedämmekö siis, ettei Jumalaa voi olla olemassa, koska hän ei amatsoninmollin lisääntymistä suunnitellessaan ole toteuttanut yhtä länsimaisen yhteiskunnan keskeistä arvoa, täydellisen emansipoitunutta itsenäisyyttä?" Omituisuus on huomattu "Mitä uusateismi on?" -kirjassa, joka huomauttaa olkiukkoluonteetsa (s. 189) "Näin professori ja tieteentekijä liimautuu kansanomaisen tietokirjan värikkääksi tarkoitettuun kielikuvaan sen sijaan, että kävisi argumentin ytimeen: siihen, miksi älykäs suunnittelija ei ole tehnyt amatsoninmollien lisääntymistapaa sellaiseksi, ettei laji tuhoaisi itse itseltään elinmahdollisuutta." Se, mikä kirjassa oli esimerkki evoluutiosta joka ilmenee joskus tämänlaisen lajiutumisen ja ekologisen loukun tapaan, on Puolimatkalle pelkkä eettinen ongelma.

Tarkalleen ottaen Puolimatka näki tässä pahan ongelman arugmentin joka oli väärin arvotettu. Puolimatkan maailmassa heteronormatiivisuus päin vastoin todistaa kristillisestä Jumalasta. Hänen mukaansa argumentti amatsoninmollikaloista olisi pahan ongelman argumentti "huonosta suunnittelusta", jossa vedotaan länsimaiseen arvokäsitykseen eikä siksi onnistuta todistamaan että Jumala olisi moraaliton. Jos argumentti voitaisiin nähdä pahan ongelman kautta, se olisi pikemminkin argumentti inkompetentin Jumalan puolesta. Mutta se oli oikasti hieman enemmän.

Tämä muistuttaa siitä että Intelligent Designin parissa on aina toitotettu siitä että Suunnittelijan puutteellisuus ei ole ongelma sille. Näin ollen inkompetenssilla ja pahuudella ei olisi sen kannalta mitään merkitystä. Kuitenkin näyttää siltä että
1: ID:n kannattajat ovat skeemoittuneet nimenomaan ylitunnistamaan pahan ongelmaan viittaavaa argumentaatiota sielläkin missä sitä ei ole. Kuten aiemmin blogaamani Valtaojan esimerkki ja sen käsittelyni muistuttaa, usein virheisiin vetoavan evoluutioargumentaation tapana on pikemminkin todistaa evoluution vähittäisyydestä kuin toimia suorana pahan ongelman esimerkkinä. Kuitenkin argumentit nähdään aina vain pahan ongelmana, ja tämän pohjalta niitä olkiukotetan Puolimatkan esimerkin tapaisesti kerrasta toiseen vuodesta toiseen
2: ID:n kannattajat myös yrittävät aina mahdollisimman usein paikata argumentin ja selittää miten se ei ole aidosti merkittävä esimerkki pahan ongelmasta. Toki jo Puolimatkan yritelmä voidaan nähdä tämänlaisena yrityksenä. [Tosin se on tässä harvinaisen huono koska se siirtää keskustelun inkompetenssista arvoihin; Sen sijaan että selittäisi funktionaalisuuden erinomaisuuden puolesta hän kertoo että feministinen emansipaatio ei ole välttämättä hyvyyttä.] Hienompi, paremmin tehty ja hienostuneempi esimerki tästä on Pekka Reinikaisen kirjassa "Darwin vai Älykäs Suunnitelma"  toistuvat (omituiset ja virheelliset) silmää koskevat esittelyt, jossa toisto vahvistaa että argumentaatiointoa pahan ongelman paikkaamiseen näyttää päinvastoin olevan paljon. ID -läiset miettivät ratkaisua näihin pahan ongelmiin äärimmäisen paljon, joten selkeästi pahan ongelma on jollain tavalla ID -läisille erityisen relevantti. [Reinikainen on siis selityksissään teknisempi ja taitavampi kuin Puolimatka. Hän on väärässä, mutta hän on huomattavasti vähemmän väärässä ja huomattavasti paremmin perustellen väärässä.]

Se, että argumentaatio halutaan puoliväkisin redusoida pahan ongelmaksi ja se, että pahan ongelmaksi redusoimisen jälkeen ei tulkita että kritiikki on irrelevanttia, vaan jatketaan siihen että selitetään miksi kyseessä ei olisi esimerkki pahan ongelmasta kertoo siitä että vaikka argumentatiivisesti pahan ongelma ei liity olennaisesti ID:seen, se kuitenkin liittyy sosiologisesti ID:n rakenteeseen erityisen olennaisesti. Näin ollen pahan ongelma -ilmiöön tarttuminen on sitä mistä aikaisemmin puhuin kun käsittelin taustojen ymmärtämisen ja pintatason jankkaamis-kinaamiseen jäämisen eroja.

Ensinnäkin on hyvä miettiä miksi Pahan ongelmaa ylihavaitaan eli nähdään sielläkin missä sitä ei suoraan ole. Tämä johtuu nimenomaan siitä että Intelligent Design on pseudotieteellisenä projektina eräänlainen konvertterin kautta tekstiä tuottava koneisto - Taustalla oleva mekanismi on se, että kaikkien pseudotieteiden ytimessä oleva "käsitteiden vallankaappaus" johtaa laajamittaisesti yhteensovittamattomuusongelmiin. Siinä yksi maailmankuva yritetään kuvata sen termejen välittämiseen sopimattoman maailmankuvan termillä josta seuraa käsittämisvaikeuksia, sisällönvääristymiä ja epämääräistymistä sekä sitä että peruskäsitteiden taustamääritelmät muuttuvat hyvin laajasti. Näin Intelligent Designin sosiologian ytimessä oleva kristillinen maailmankuva on siinä vain esitetty teknisellä kielellä, ja tieteen käsitteet eivät ole aivan 1:1 -yhteensopivat tämän kristillisen maailmankuvan käsitteiden kautta. Näin ollen kun ID -läinen tuottaa tekstiä, hän ikään kuin yrittää kääntää uskonnollisen maailmankuvan tieteellisille termeille. Ja koska termit eivät ole aivan yhteensopivia, viesti vääristyy matkalla hieman. Kannattajat osaavat kuitenkin lukea riittävän joustavasti ja armeliaasti, joten kun heillä on tiedossa oman maailmankuvan sisältö, he osaavat tulkita monitulkintaisesemmasta ja vääristyneestä tekstistä sen ytimen. Valitettavasti tämä joustava lukutapa koskee myös muuta tieteellistä kieltä ja näin kun ID -läinen lukee evolutionistien tekstiä, hän ei itse asiassa lue mitä nämä tarkoittavat vaan hänen mielensä vääntää senkin sen maailmankuvallisen kristillisen konvertterin läpi. Ja koska lukeminen on joustavaa ja vääristymiä korjaavaa, tässä syntyy lähes väistämättä tulkintavirheitä.

Reagointi-into kertoo että Pahan ongelman esilletuominen kertoo siitä että ID -liikkeessä kyseessä on uskonto ja de facto nimenomaan kristinusko. ID -argumentaatiossa pahan ongelma tuottaa kristitylle kriisin. Sillä vaikka Suunnittelija, jos se on vaikkapa avaruusolento, voi tuottaa virhellisyyksiä. Kukaan ei lähde kumoamaan raelilaisten ID -teorioita pahan ongelmalla koska avaruusolennot ovat teknisesti eteviä mutta eivät erehtymättömiä. Kuitenkin kun ID selittää usein klassiesti slogania "ID ei ota kantaa Suunnittelijan persoonaan. Se sanoo vain että takana on älyä joka voi olla kristinuskon Jumala." (Esimerkissä ei muuten koskaan toisteta mitään muuta uskontoa. Koska ID on "kristillisen kreationismin troijan hevonen" on selvää että tämä ei ole sattumaa, vaan taktinen strateginen suunnitelma. Voi olla kuvaa uskonnonvapautta mutta kristinuskon Jumala toimii muistutuksena omille piireille.) Jos pahan ongelma iskee sisään, se tuhoaa kaikki Jumalat jotka ovat hyviä ja kaikkivaltiaita. Näin ollen ID joutuisi sisäisen älykkyyden vuoksi rajaamaan että "ID ei ota kantaa Suunnittelijan persoonaan, joskin olemme eliminoineet muutamia vaihtohtoja ja yksi niistä on kristinuskon Jumala. Suunnittelija on siis jotain muuta." Ja tämä muuttaa pahan ongelmaan reagoimisen oleelliseksi. ID menettäisi sosiologisen ytimensä ja tätä kautta koko vaikutusvaltansa jos se tunnustaisi koskaan missään että Pahan ongelma olisi oleellisesti esillä. Pahan ongelman esilletuominen nostaa siksi ID -läisille esiin kumouksen siihen sloganin "joka voi olla kristinuskon Jumala" -kohtaan ja tämä tuottaa sille valtavia vaikeuksia.

Näin Pahan ongelmaan reagoiminen kertoo hyvin oleelisia asioita Intelligent Designistä. Oikeastaan jos ei haluta tarkastella sitä, onko ID tieteellisesti koherentti ja haluttaisiin vain tarkastella sitä onko tässä manipulaatioon ja valehteluun sortuva menettely (joka yrittää esimerkiksi ajaa tieteellistä totuutta kyseenalaisin menetelmin) olisi tämä huomio oikeastaan jo yksistään riittävä vihjaamaan siitä että tässä liikkeessä standardina on sanoa yhtä ja toimia toista. Tämä yksistään näyttää että Intelligent Designin kannattajilla on ns. ketunhäntä kainalossa.

Altruismista ja ystävällisyydestä

Evoluution kohdalla altruismi on hyvin usein käsitelty aihe. Tämä on ymmärrettävää. Koska evoluutio käsittelee usein adaptaatioita, on selvää että altruismi haittaa yksilöä. Tämä aihe on siksi jotain joka pitää erikseen käsitellä ; Adaptaatio kun tuntuu arkijärjellä ajatellen olevan jopa altruisminvastaista. Ratkaisuja ongelmaan onkin useita. Ja olen kirjoitellut niistä itsekin - toistuvasti. Enkä näe tarvetta juuri nyt panostaa juuri tähän puoleen.
1: Altruismiin kiinnittämisen kohdalla on oikeastaan muistuttamaan vain sen verran, että (a) ihmisten kohdalla itsen uhraaminen on aivan käsittämättömän harvinaista. Ystävällisyys ja avuliaisuus ovat yleisiä, mutta nämä ovat ihan toinen asia. Harvinaisuus tarkoittaa sitä että selitettävä ilmiö on marginaalinen ja heikompikin yhteys/syy riittää usein kattamaan ilmiöstä paljon (b) altruistisia uhrauksia tehdään lähisukulaisille joiden pelastaminen on tilastollisesti katsoen myös omien geenien pelastamista. (b) tai sotatilassa jossa oma hengissäselviäminen on muutoinkin aika epätodennäköistä jotka pienentävät uhrauksen suuruutta (c) tai sitten sitä tehdään tilanteissa joita voi tulkita ekologiseksi loukuksi. Kun ihminen on elänyt heimoyhteisössä, on selvää että ystävien hengen pelastaminen on sukulaisten auttamista. Nykyään ei eletä "yhtä lyhyillä välimatkoilla". (d) Osa uhrautumisista tehdään kaksisuuntaisuusoletuksen vallitessa, ja kysymys onkin oikeasti loisinnasta jolla on teeskennelty vastavuoroisuutta.

Sillä tähän asiaan liittyy toinen ongelma ; Vaikka altruismi onkin käytännössä yhteistyötä, ei kaikki yhteistyö ole altruismia. ; Tämä ongekna nousee esiin "toistuvasti mutta kohtuu harvoin" ns. "evoluutiokritiikissä". Altruismin ongelmat nimittäin nähdään usein joksikin ongelmaksi sille, että evoluutio ei voisi selittää ystävällisyyttä.

Tosiasiassa ystävällisyys ja yhteistyö ovat sellaisia, että ne eivät yleensä ottaen ole evoluution kannalta "altruistisia" samassa mielessä kuin mikä keskustelussa usein tulee mieleen ; Arkikielenkäytössä uhrautuvuus voidaan nähdä yhteistyöhön panostamisena, mutta biologisesti ongelmallista yhteistyötä on vain se, jossa yksilö ottaa itseensä kohdistuvaa vahinkoa. Eli vaikka arkikielessä altruismiin livahtaa mielikuva joka laajentaa käsitettä kaikenlaiseen yhteistyöhön ja auttamiseen, on "evoluution kannalta kompleksisen" altruismin määritelmä oikeasti tätä merkittävästi suppeampi.

Siinä missä altruistisessa tilanteessa joudutaan vetoamaan "epäsuoraan etuun", esimerkiksi yhteisiin geeneihin Hamiltonin säännön kautta, ei yhteistyössä ole ollenkaan tämänlaista ongelmaa.

Evoluutio selittää laumakäyttäytymistä ja parvikäyttäytymistä helpostikin. Kysymys on yhteistyöstä jossa esimerkiksi voidaan saada suurta saalista jota ei muuten voitaisi saada tai voidaan puolustaa jälkikasvua keskitetysti ja täten päihittää suurpetoja. Ja parvessakin hyöty on vähintään se, että jos saalistaja syökin jonkun, on parvessa se helpommin "joku muu". ~ Itse asiassa pelkän yhteistyön kohdalla evoluution kannalta ongelmia ei tule tässä kohden edes lajista toiseen siirtymisessä ; Esimerkiksi mutualistissa suhteessa molemmat lajit hyötyvät, saavat etuja, yhteistyöstä. Näin ollen molemmilla lajeilla on toisiisa kytkeviä adaptaatioita jotka eivät sisällä itsensä uhraamisen elementtiä.

Se, että altruismipuheeseen vedotaan johtuneekin useasta erehdyksestä ja tätä kautta aika laajasta evoluution ymmärtämättömyyden osoituksesta ; (a) Ensinnäkin siinä sekoitetaan arkikielen "altruismi" -sana evoluution altruismiin. (b) Evoluutio voidaan nähdä pelkästään taisteluna ja väkivaltaisuutena, jolloin evoluutio ei voisi olla ystävällinen. Vaikka adaptaatio ajaa hyötyä ja sopeutuneisuutta, ei suoraan voimaa tai kokoa. (c) Luullaan että altruismiaiheen käsittely tarkoittaa että selityksiä altruismille ei olisi selitystä tai että se olisi jonkinlainen ongelma.

Konservatiivisen heteroseksin vastuu

Jukka Hankamäki kirjoitti tekstin "Abortus arte provocatus" , joka on eräänlainen yhteiskunnallinen tarkastelukulma seksuaalietiikkaan. Hän keskittyy erityisesti aborttiin, jota pitää nykyään aiheena johon vallitseva asenne on hyssyttely, eli se ilmenee kulttuurissamme tabuaiheena josta puhumista ei pidetä oikein soveliaana.

Hän nostaa esiin sen, että syntyvyys on heteroseksuaalisessa kulttuurissa oleva vastuu. Ja että heteroseksuaalisuus on aborttien takana. Siksi hän näkeekin että "ironista, että muutamat puolueet ovat nostaneet homoavioliitoista suuren kohun, vaikka homoavioliitoilla ei vahingoiteta ketään eikä mitään, kuten aborteilla. Homoavioliitoilla ei ole uhreja, kuten verisillä raskaudenkeskeytyksillä." Kun homoavioliittoja ja abortteja vastustavat yleensä samat tahot, on selvää että kannanotoissa on jotain jonka voi nähdä ironisena. Hankamäki tiivistää konservativismin ongelmaksi laajimmillaan seuraavan "Soinin & Paavin kannattama aborttikielto ja ehkäisykielto muodostavat kyllä yhdessä erittäin vaikean yhtälön. Mikäli aikoo välttyä ei-toivotuilta raskauksilta ilman ehkäisyä, on pidättäydyttävä heteroseksistä tai alettava harjoittaa homoseksiä." Ehkäisyn kieltäminen todellakin lisää abortin tarvetta, ja konservatiivien ongelmana onkin se, että sen ajamassa maailmassa kaikki ne elämäntilanteet jotka ajavat kohti aborttia ikään kuin tarkoituksellisesti maksimoidaan mutta sitten abortti kuitenkin kielletään. On aivan turhaa kuvitella jos tällä ei olisi alentavaa vaikutusta elämänlaatuun - sekä syntyneillä lapsilla että heidän vanhemmillaan. Lopputuloksena on se kenties erikoinen havaintoni, että konservatiivisessa aborttikeskustelussa abortin vastustamisen määrittely "elämän suojeluksi" on pelkkä PR -slogan, harha, ja oikeasti aborttia kohdellaan konservatiivien maailmassa kuin se olisi rangaistuksesta pakenemista ~ Nähdään että synnillisen toiminnan seuraus, rangaistus, on lapsi, ja abortti on tästä pakeneminen.
1: Konservativiivinen seksuaalimaailmankuva on kenties "elämän puolella", mutta elämänlaatua vastaan. Tämä näkyy toki muuallakin ; Se ajaa ihmisiä epätoivoisiin tilanteisiin, kohti itsemurhaa, mutta kieltää tämän ratkaisun jolloin tottelevainen joutuu ns. "maksimaalisen paskaan elämään".

On selvää että konservativismin kohdalla tilanne (en sano että ongelma, vaan tilanne) on se, että konservatiivinen maailmankuva ajaa, paitsi yksilötason onnettomuuden lisääntymiseen, väestönkasvun maksimointiin. Länsimaissa ongelma ei ole suuri, mutta kun muisteaan että asenteet toteutuvat myös maissa joissa syntyvyys on suurta. Uskallankin sanoa että konservatiivinen maailmankuva on varmasti toiminut yhteisöissä jotka ovat olleet kooltaan suhteellisen pieniä. Länsimaiden hyvinvointi näyttää tihkuvan kehitysmaihin juuri siten että autetaan kehitysmaiden ihmisten perushengissäpysymistä ja vähennetään lapsikuolleisuutta ; Tämä on muuttanut tilannetta niin että strategia on ajautunut ns. ekologiseen loukkuun ; Ennen hyvä ja toimiva strategia on muuttuneessa tilanteessa jopa haitallinen.

Itsekin, olen hieman Hankamäen linjoilla, aborttiasiassa. Hänhän ei aja totaalista aborttikieltoa, mutta on vahvasti sillä linjalla että aborttien määrää olisi hyvä saada pienemmäksi. Itse kehottaisin panostamaan nimenomaan ehkäisyyn ; Tunnetusti ihmiset haluavat harjoittaa seksiä, sen verran voimakkaasti että erilaiset selibaattiaikeet rikkoontuvat tilastojenkin valossa yllättävän helposti. Abortti taas on viimeinen ja siksi huonoin ratkaisu, ratkaisu jossa on jo hitusen epätoivon makua. (En tosin usko että kukaan tekee sitä harkitsematta, sen verran perusinhimillinen teema ja suuri päätös asiassa kuitenkin on.) Kun on olemassa ehkäisyn kaltainen ratkaisu, joka on sekä edullinen että toimiva, on heteroseksuaaleillakin toimiva strategia. (Homoseksuaaleillahan näitä ongelmia ei tietysti ole. Heidän seksistään puutuu tämä vastuuelementti ja tämä antaa heille jopa, nimenomaan väestönkasvuteemassa, eettisen etulyöntiaseman.)

Yksi aistimus kerrallaan - mutta kaikki osaset kerrallaan?

Olen melko usein käsitellyt jollain tavalla Alvin Plantingan tapaa käsitellä warrantia (taetta). Hänen mukaansa evoluutio ei todennäköisesti tuota realistisia aitoja havaintoja ja todenmukaisia tulkintoja. Hänen mukaansa väärät tulkitsemisen ja havaitsemisen tavat voivat tuottaa oikeita reaktioita, ja että nimenomaan reaktiot ovat evoluution ydin. Adaptaatio ei ole tulkinnan totuudellisuutta vaan reaktion aitoutta.

Olen tavallisesti kiistänyt takeen relevanttiuden, ja korostanut sitä että ihmisen epätäydellinen järki on aina mukana silloinkin, kun mietitään sitä onko havainto todella saatu sensus divinitatiksen kautta Jumalasta vai onko se aivohäiriö.

Nyt kuitenkin ajattelin hieman kirjoittaa siitä miten tae onkin itse asiassa paljon todennäköisempi kuin mitä Plantinga sen esittää. Koska Plantinga käyttää lähtökohtanaan adaptationistista evoluutiokuvaa, on hyvä käsitellä asiaa evoluution kautta. Uusi lisäkulma asiaan voi olla mielenkiintoinen. ; Plantingan tapa käsitellä evoluutiota on hieman erikoinen, se on itse asiassa sellainen että näyttää että hän ei ymmärrä tai ole sisäistänyt evoluutioteoriaa kovinkaan hyvin. Tämä ei tietysti ole mitään uutta silloin kun teologi ryntää mestaroimaan alaa, josta hänellä ei ole oikein ideaa.¹

Plantingalta voidaan toki oppia että jos jokin reaktio tiettyyn tilanteeseen on adaptiivinen, se voi toteutua eri tavoin ja että evoluutiossa parhaiten toimiva saa adaptiivista hyötyä, totuus ei ole ratkaisevaa vaan oikea toiminta. Tässä on takana jonkin verran järkeä. Kuitenkin hänen ongelmanaan näyttää olevankin se, että hän niputtaa hyvin eksaktejen tilanteiden mukaisia ratkaisuja. Kuitenkin tosiasiassa ihmisillä monet käsitykset ovat niputettuja. Havaitseminen ja tulkinta ovat heuristisia, eli asioita käsitellään eitapauskohtaisesti.

Evoluution kautta voimme huomata että havainnointimme ovat selvästi tietynluonteisia ; Esimerkiksi ihmiset pelkäävät hyppäämistä kallioilta, lentokoneesta ja kuumailmapallosta. Näiden taakse voidaan nähdä yleisempi tulkintaskeema, jossa se toimii. Tämä itse asiassa tuottaa voimakkaita vääriä tunteita silloin kun esimerkiksi tehdään benjihyppyä tai laskuvarjohyppyä ; Pelon tunne on kouraisevan konkreettinen. Voidaan selvästi sanoa että ihminen tulkitsee tilanteen eräänlaisena ekologisena loukkuna ; Laskuvarjo ja kumiköysi ovat olleet sen verran vähän aikaa olemassa, että emme ole ehtineet mukautua siihen. Siksi laskuvarjo ei ole tilannekohtainen havainto, vaan osa suurempaa skeemaa. Siltikin havaintomme ja järkeilymme toimivat, tässä aivan uudessa tilanteessa, järkevästi ja osaamme tehdä järkemme avulla poikkeuksen sääntöön. Näin mahdollisesti uskallamme hypätä benjitornista ilman suisidaalisia taipumuksia.

Vastaava logiikka on tietysti monien huvipuistolaitteiden ytimessä. Ihminen viihdyttää itseään koska hän menee laitteeseen jonka hän tietää antavan vääriä pelon kokemuksia vaikka tilanne on oikeasti turvallinen. Pelon tunne on ymmärrettävänä taustaskeemana ja älyn rooli mukautumisena.

Plantingakin joutuu varmasti myöntämään, että adaptaation on suojeltava joustavasti - ja myös uusissa tilanteissa - voimme itse asiassa esittää että luotettava järkeily ja havainnot auttavat mukautumaan uusiin tilanteisiin, kun taas epäluotettavia järkeilyjä tuottava tapa voi tuottaa ongelmia jos konteksti johon se on mukautunut, muuttuukin. Ympäristön muuttuminen taas on osa todellisuutta, joten evolutiivisen kannanoton on ehdottomasti otettava se huomioon. Hänen selityksensä jättää auki sen, miten epäluotettava havannointi-reagointitapa voisi tuottaa preadaptaationa kyvyn mukautua ennalta juuri benjihyppyihin ja huvipuistolaitteisiin ja muihin turvallisiin asioihin. Tämänlainen taatusti karsii valtavasti mahdollisia "vääriä havainnointi+tulkinta+halu" -tilanteita. Kun historiassa luonto on muuttunut monen ominaisuuden ja tilanteen kohdalta moneen kertaan, on selvää että tämä on valtava ongelma.

Tästä voidaan tietysti kiertää ympäri sillä että väärät tulkinnat ovat konsistentteja. Eli aina pelätään haluttavaa kohdetta ja tästä poistutaan luullen että mennään asiaa karkuun, kun itse asiassa mennään sitä kohden. Tässä vastassa on kuitenkin toinen Plantingan evoluutiovirhe.

Plantingan väärien havaintojen ja väärän logiikan ongelmana onkin se, että miten hän selittää epätarkan havainto/halu/tulkinta -ketjun rakentumisen ylipäätään. Hän selittää vain sen, miten väärä systeemi voi toimia "kun kaikki osaset ovat paikallaan". Hän ei kuitenkaan selitä miten tämä voisi toimia silloin kun systeemistä "puuttuu osasia" (oikeammin "ne eivät ole vielä kehittyneet".)

Esimerkiksi jos otanne yksisoluisen organismin jolla perustana on tunnistaa kemikaali A, jota se tarvitsee ravinnokseen. Miten se voisi rakentaa itselleen aistin joka toimii väärin? Jos se tunnistaa kemikaalin väärin, se kuolee pois. Plantingan logiikkana on tietysti esittää että solu pelkäisi ainetta ja pyrkisi väärin sitä karkuun. Mutta tämänlainen tietoisuus on omituista. Bakteeri vain reagoi. Jos se tunnistaa kemikaalin A väärin, on selvää että vastassa on kuolema useammin kuin silloin kun se tunnistaa kemikaalin A oikein.

Plantingan ongelmana näyttääkin olevan tietoisuuden suuri vaikutus hänen argumentissaan. Hän kuvailee miten luolamies Paulin tiikerin pakeneminen voidaan havaita väärin, joukossa kaikki ovat varsin omituisia, mallia "Perhaps Paul very much likes the idea of being eaten, but when he sees a tiger, always runs off looking for a better prospect, because he thinks it unlikely that the tiger he sees will eat him. This will get his body parts in the right place so far as survival is concerned, without involving much by way of true belief." & "perhaps he thinks he is about to take part in a 1600 meter race, wants to win, and believes the appearance of the tiger is the starting signal." Nämä kaikki vaativat melkoisen kompleksista tietoisuutta voidakseen toimia. : Kenties huomaamattomin Plantingan vaikeus onkin siinä että hän ei selviä evoluution kannalta olennaisimmasta vaiheesta ; "Ihmisenkaltainen/muuten vaan kompleksi tietoisuus" on evoluution huipentuma, eikä lähtökohta. Hän käyttää kompleksisia olentoja "mahdollisuuksina", mutta hän jättää evoluution kannalta olennaisimman auki ; Miten tämänlainen kompleksinen olento olisi voinut kehittyä tähän kompleksisuustasoon in first place. Reaktiotapa on tässä tasossa kenties mahdollinen.

Plantingalla ei ole oikein kunnollista materiaalia jolla hän selittäisi miten evoluutio voisi tuottaa perustan jossa väärät havainnot voisivat toimia ennen kuin olemem tarpeeksi viisaita jotta voisimme omata erillisiä haluja. Ilman tätä perustaa tulkinnalla ei ole pohjaa ; Miksi nämä "voi olla erilaisia tapoja tuottaa sama toiminta" -taso olisi ollenkaan merkityksellistä kun tämänlaisen perustan syntyminen olisi mahdotonta alkujaankaan?

On aivan järkevää väittää että luotettava havainnointi ja luotettava tulkinta ja järkevä niihin liittyvä halu tuottavat parhaat tulokset, kun taas epäluotettava havainnointi tuottaa helposti tilanteita joissa toiminta onkin jossain yhteydessä epäadaptiivista. Tämä tarkoittaa sitä että totuus onkin adaptiivista. ; Adaptiivisen evoluution pohjalta voimmekin melko mukavasti väittää jos tavoitteena on rakentaa yleinen aistimusjärjestelmä joka ei käsittele asioita "yksi kerrallaan" eli että jokaiselle tilanteelle ei ole erikseen suunnattua omaa adaptaatiota - strategia joka toimisi huonosti maailmassa joka on sekä kompleksi että muuttuvainen ja joka siksi voidaan nimenomaan evoluution pohjalta olettaa epätodennäköiseksi - on nimen omaan todennäköistä, että evoluutio synnyttää kohtuullisen luotettavia havaintoja ja järkeilyjä. ~ Kuitenkin samalla opimme myös sen, että tosiasiassa havaintomme ovat hyvinkin tarkoituksenmukaisia eivätkä aina oikeaan tulkintaan perustavia (kuten laskuvarjohyppy ja benjihypyt ja niiden pelottavuus osoittavat).

Katsoisin että benjihypyn kaltaiset tilanteet näyttävätkin että meidän havainto+tulkinta+halu -kompleksimme ei ole "täydellinen" siinä muodossa mitä Plantinga esittää vaatimukseksi. Tässä mielessä meillä ei havaintojen pohjalta ole taetta, jolloin Plantinga on väärässä siinä että meillä on tae ; Voimme sanoa että meillä on heuristiikka joka tuottaa pääasiassa oikeita tuloksia, eli haemme nopeasti riittävän hyvää vastausta emmekä työläästi aivan täydellistä vastausta. (Jos havaintomme ja järkemme näyttävät tämän, on asia torjuttavissa vain kiistämällä tae, joka ajaa samaan lopputulokseen!) Tätä kautta voidaan saada jopa ajatuksia siitä että evoluutiohan vaikuttaa lähinnä konkreettisiin luuloihin, ja esimerkiksi abstrakti ja arjesta irrallaan oleva Jumala - joka lähinnä ajaa yhteisöllisyyteen eikä ole harjoittajalleen kalliolta putoamisen tapaan letaalia - on siksi jokin josta voisimme hyvinkin helposti kehittää väärän luulemuksen, johon ei kohdistu karsintaa.

Kuitenkin samalla sama benjihyppytilanne näyttää että mukaudumme ja osaamme ennaltatulkita ja korjailla vääriä tunteitamme järkemme kautta, joka taas viittaa preadaptiiviseen potentiaaliin - joka taas tekee Plantingan evoluutionäkemyksen perustaltaan kyseenalaiseksi ja meillä onkin "riittävässä määrin tae jotta voimme luottaa empiriaan".

Tämän seurauksena on tietysti jotain joka on uskovaiselle irrelevanttia ; He uskovat että Jumala voi antaa takeen, joten heillä ei ole merkitystä siinä että evoluutiokin voi sen tuottaa - todennäköisesti jopa todennäköisimmin tekee niin kuin muuten. Kuitenkin Plantingan ajattelutapa rakentuu sen väitteen ympärille että ateisti-evolutionisti joka kannattaa empiriaa olisi sisäisesti ristiriitainen hahmo. Ja tältä näkemykseltä putoaa selvästi pohja nimenomaan evoluution kautta.

---

1 Eikä ilmeisesti innostusta opetellakaan. Plantingan tavoitteet voidaan nähdä ateismin vastustamisen kautta. On helpohkoa nähdä että hänellä on voimakas taustamotivaatio esittää että ateisti ei voi olla järkevä ihminen ja että ateisti ei voi luottaa tieteeseen. Plantinga on teologi jonka ura keskittyy erilaisten Jumalatodistuksien rakentamiseen, ja tämä uravalinta on varsin konsistentti tämän kanssa. Tämä olisi irrelevanttia, sillä psykologisointi ja ihmisen habitukseen vetoaminen sinällään on ad hominem -argumentaatiota. Kuitenkin yhdistettynä siihen että Plantingan argumenttinsa ytimeen laittama evoluutiokuva on olkiukkomainen peukalosääntö, enemmän mielikuva kuin jokin joka on aidon evoluutioteorian mukainen, ja joka ohittaa pääosan evoluution suorastaan ilmiselvistä edellytyksistä vihjaa siihen että tämä kulma onkin itse asiassa relevantti tilanteen tapahtumisen kannalta.

Uskovaisten itselleenrakentama psykologia -ansa.

Törmäsin mielenkiintoiseen kristillisyyden puolustamiseen. Henkilö selitti seuraavat lähtökohdat ajatuskokeessa jossa ihmisiltä kysytään erilaisia kannanottoja ; "Psykologi Jonathan Haidt on kehittänyt mielenkiintoisen testin. Minna ja Markku ovat aikuisia sisaruksia, jotka lomamatkalla haluavat kokeilla seksiä keskenään. Haidt kysyi opiskelijoilta oliko tämä oikein. Jopa rationaaliset ja uskonnottomat keksivät kaikenlaisia syitä sisaruusseksin kieltämiseen. Yleisin oli se, että sisarusten seksistä tulee vammaisia lapsia. No, entä jos molemmat käyttävät ehkäisyä? Siitä huolimatta sisarusseksiä vastustettiin. Lopulta perusteluksi riitti kehäpäätelmä; "En tiedä. En osaa selittää. Tiedän, että se on väärin"."

Perustelu on kenties mielenkiintoinen, ja Haidtkin on ihan kelpo psykologi. Mutta jos olisin uskovainen, en käyttäisi tätä perustelua missään tapauksessa. Se nimittäin vesittää pohjimmiltaan totaalisti uskovaisten perusnäkemyksen jonka mukaan uskontoa tarvitaan tekemään ihmiset eettisiksi.

On nimittäin pitkät perinteet ajatustavalle jossa etiikan nähdään olevan kulttuurin luomus. Tällöin vastaan tulee esimerkiksi uskonnollinen ajatus syntisyydestä, joka on niin suurta että ilman uskontoa yhteiskunta sortuisi arvotyhjiöön ja nihilismiin. Että ei ole etiikkaa ilman uskontoa. Tällä samalla perinteellä oli myös psykoanalyysi. Esimerkiksi Haidtin tilanteen kannalta olennainen huomio onkin se, että Freudin mukaan sisarukset tuntee vetoa ja vain yhteiskunta ja tabut estävät seksuaalisten halujen toteutumisen.

Itse asiassa psykoanalyysin vastustamisen juuret ovatkin vankasti kiertyneet insestikysymyksen ympärille. Tosin jo ennen Haidtia insestitabun eikulttuurillisuuden osoitti Westermarck. Hän näytti että insestin välttäminen on synnynnäistä eikä pelkästään kulttuurillinen konstruktio. Ihmiset välttävät seksiä niiden kanssa joiden kanssa he ovat asuneet lapsina tietyssä iässä. He peräti kokevat vastemielisyyttä tähän. Ja tämä toimii kulttuurista toiseen. Tätä ilmiötä kutsutaan Westermarck -efektiksi.

Siksi evoluutiopsykologiassa Westermarck -efekti on ollut itse asiassa olennaisen tärkeä ja vahvasti mukana. Syy, miksi insestiä pidetään pahana on itse asiassa selitetty evolutiivisesti siinä, että erilaiset vammaisuudet ovat yleisiä sisarusten parissa. Sisäsiittoisuus on uhka jälkeläisten terveydelle, joten on selvää että tähän kohdistuu suuri ja hyvin monisärmäinen valintapaineisto. Sisarusten välttäminen on ilmiselvä adaptaatio. Haidtin ehkäisykohta on sinänsä ovela lisä, mutta tässä ei tarvitse muistaa kuin se, että kondomit ja muu ehkäisy ovat olleet kuvioissa evolutiivisesti katsoen silmänräpäyksen. Samasta syystä nykymiehet ovat ekologisessa loukussa jossa he eivät jonota spermapankkiin vaan katsovat pornokuvia internetissä. Evolutiivinen muutos vaatii aikaa ja kasautumista. Ja naisen alaston ruumis on menneessä maailmassa liittynyt vahvasti lisääntymisen onnistumiseen, toisin kun virastojonotus. Evoluutio ei osaa ennakoida tämänlaisia, ja muutoksessa on aina "inertiaa" koska mutaatioita ei voi vaan kasautua ihan miten paljon tahansa..

Argumentti ei toki muutenkaan ole mainio. Kehäpäätelmää tässä ei ole, vaan ainoastaan taustan lähtökohtien havaitseminen. Samantapainen tilanne saadaan rakennettua mihin tahansa, myös uskontoon. Uskonnoissahan päädytään lopulta "Jumala sanoo niin, en osa sen paremmin perustella" -tilanteeseen. Ongelma itse asiassa tunnetaan jo Platonin ajoilta ; Euthyfronin dilemman mukaan Jumalan kohdalla joko vastataan "en osaa sen paremmin perustella" tai sitten pitää perustella jotenkin muutoin jolloin Jumlaa ei enää tarvita.

Eli kaiken kaikkiaan uskovainen joka vetoaa ylläolevaan on inhottavassa tilanteessa koska hän joko kaatuu "argumenttiketjun loppumiseen perustelemattomaan premissiin" eli kuoppaan josta hän syyttää vastustajiaan ja jota hän pitää ongelmana. (Eli jos vastapuoli on typerää ja heidän pitäisi lopettaa mielipiteensä, niin hänen on pakko tehdä itselleen sama.) Tai sitten hän tunnustaa että Jumalaa ei tarvita vaan ihmisellä on luonnollinen etiikka lajinmukaisessa käytöksessä. Ja uskonto vain mukailee näitä insestitabujen kaltaisia mieltymyksiä after the fact. Eli kun asia on vastenmielinen jo valmiiksi, uskonto vain kertoo että Jumala on samaa mieltä ja leikkii että tämä on perustelu. Vaikka se onkin oikeammin vain manipulointia ja mainosta jossa henkilöiden mielipiteitä hivelemällä heidät saadaan ostettua ideologiaan sisään.

Uusateistit sen sijaan ovat tämänlaisten tutkimusten edessä riemuissaan ; Sam Harriksen naturalistinen etiikkakäsitys (minusta jopa liioitellun naturalistisena esitetty) on jokin joka suorastaan saa empiirisen todisteen itselleen Haidtin kaltaisesta koeasetelmista. Ei tarvitse olla uskovainen ollakseen insestiä vastaan. Rationalistit ja ateistit sanovat saman. Ja tässä taustalla äänen antavat geenit, eikä mikään ideologia saa tästä mitään kultaista kruunua itselleen. So there!

---

Kuvassa karhunraudat. Perusohje on, että kun virität sellaisen, älä astu siihen itse!

Yksi uusi kuva

Sigmund Freud piti keräilyvimmaa persoonallisuuden kehittymisen häiriönä. Freudista kyseessä oli anaalivaiheeseen jäämisestä. Tässä mielessä monen miehen seksuaalisuus näyttää vajavaiselta, koska he keräävät pornografiaa. Pornokokoelmat ovat kuulemma yleisiä. Kuuntelin kerran erään tietotekniikkarikoksia tutkivan poliisin esitelmää jossa hän kertoi että likimain jokaisessa koneessa on pornografiaa. Tämä ei tule koneeseen käyttöliittymän mukana (mikä voisi olla kiinnostava ratkaisu) eikä pornografia myöskään lataa itseään (valitettavasti, se säästäisi aikaa).

Nykyisessä psykoanalyysissä selitykseksi voidaan saada vaikkapa metsästysviettinä, jossa pornografian hakemisesta saatava jännitys ja kiinnijäämisen riski voivat olla olennaisin osa pornokokoelman keräämisessä. "getting his porn was fundamentally different: the sex was secondary, the relatively consequence-free risk-reward structure of the activity of hunting for porn drove the pleasure."

Evoluutiopsykologit ovat sen sijaan selittäneet miesten pornografiaintoa erehtyväisyydellä ; Kyseessä on ekologinen loukku ; Nykyisessä maailmassa evolutiivisesti kenties järkevintä olisi jonottaa spermapankkiin, mutta sen sijaan ihmiset lataavat internetistä kaksiulotteisia naisen kuvia, joita voidaan siis pitää eräänlaisina ylinormaaleina ärsykkeinä, atrappeina. (On viehättävää miten tämä laittaa ihmisen samaan jonoon esimerkiksi punatulkkujen kanssa jotka suuttuvat punaisille tupsuille joissa ei ole linnun ulkonäköä...)

"Huoltamossa" miesten pornografian kokoamiseen annettiin lisäselitystä. On erikoista että monilla miehillä on valtavan kokoinen pornografiakokoelma. Syynä onkin se, että kokoelmia ei itse asiassa uudelleenkatsota. Ytimessä on "uuden löytämisen ilo". Taustalla on Coolidge effect, joka johtaa siihen että miehet kiinnostuvat eniten uusista naaraista ja ovat jopa vähemmän kiinnostuneita naisista jotka ovat jo saavuttaneet. Uutuudenviehätyksen takana on ajatus miehestä joka ei suinkaan ole yksiavioinen, vaan joka levittää geenejään. Tämä vie tarinan tietysti Batemanin periaatteeseen, joka on vanha näkemys jossa koiraat levittävät geenejään ja naiset ovat sitoutuneita yksiavioisia.

Tämänlainen selitys on tietysti sinänsä ongelmallinen että se ei näytä osuvan kovin hyvin yhteen ihmisen suhteellisen vakiintuneiden parisuhteiden selittämiseen. Ihmisillä on taipumus yksiavioisuuteen, tai jos ei ihan täysin sellaiseen niin ainakin sarja-avioitumiseen jossa on välissä pidempiä sitoutumiskausia yhteen. Näin on selvää että Coolidge effect ei ole yksinään riittävä selitys kattamaan kaikkea ihmisen käyttäytymistä.

Tämä ei sinänsä ole ongelma, koska itse asiassa on varsin tavallista että lopputulos on jonkinlainen kompromissi kahden keskenään vastakkaisen valintapaineen välillä ; Itse asiassa ihmisen parisuhdekäyttäytymisen selittävä evolutiivinen teoria joutuukin selittämään samanaikaisesti yksiavioisuutta että taipumusta syrjähyppyihin ja pikaromansseihin.

Näin saadaankin tilaa vaiheisuudelle; "Tieteen kuvalehden (3/2005)" juttu "Rakastuminen vie järjen-Rakastaminen vaatii järkeä" kuvaakin sitä, miten aivotutkimus näyttää ihmisten suhteen olevan monivaiheista. Aluksi on pari vuotta kestävä huuma ja tämän jälkeen vakiintuneempi vaihe (joka voi syntyä jopa ilman sitä huumavaihetta.) Opimme artikkelista että "ihminen rakastuu matelijanaivoillaan" ja "Rakkaus syntyy älyllistävän aivokuoren tuntumassa."
1: Nykyinen romantiikkakäsitys on jostain syystä sekoittanut huumavaiheen pysyvään intoon, mikä voi tietysti olla pettymys monille. Alkuhuuma on sitä sivusta seuraaville kenties huvittavaakin seurattavaa ; kuten "unkuri" opettaa : "shakespearelaisen komiikan luuydin on ikiaikaisen mehevä. kun rakkaus astuu ovesta, lähtee järki samalla avauksella." Vakiintuessa tilanne sitten muuttuu voimakkaasti.

Tästä päästään tietysti siihen varsinaiseen aiheeseen. Ihmiset rakentavat pysyviä parisuhteita ja vakiintuvat. Mutta tämä ei onnistu niiden tyttöystiväen kanssa joiden sukunimi on ".jpg". Onkin kenties hieman irvokasta esittää että pornoa kohdatessaan miehet ovat toteuttamassa hieman sitä, mitä nykyinen romantiikkanäkemys pitää kauneimpana ja arvokkaimpana. Järkeä pornoilutouhussa ei tietysti hirveästi ole - sitähän joudutaankin osittain selittämään erehtymisen selittämisellä eikä sillä miksi se olisi järkevää.

---

Kirjoittajan näkemyksen mukaan Freud olisi voinut laittaa peppuvaiheen lisäksi tissivaiheen, jotta valtaosa pornomieltymyksistä saataisiin kategorisoitua omaan luokkaansa...

Mennään ja rakennetaan maailma meille huonommaksi!

"I'd like to share a revelation that I've had during my time here. It came to me when I tried to classify your species and I realized that you're not actually mammals. Every mammal on this planet instinctively develops a natural equilibrium with the surrounding environment but you humans do not. You move to an area and you multiply and multiply until every natural resource is consumed and the only way you can survive is to spread to another area."
("Matrix")

Ylivilkkaus on nykymaailmassa ongelma. Se liittyy oppimisvaikeuksiin ja luokassa riehumiseen. Se, että usein ihailemme "Carpe diem" -asennetta, ei tietenkään tarkoita että olisimme iloisia kun kohtaamme näitä ihmisiä jotka elävät tämän periaatteen mukaan. Näemme lyhytjännitteisyyttä, jonka koemme tyhmyytenä ja laiskuutena. Uusimmassa "Tieteen kuvalehdessä (13/2011)" kuvattiin miten ylivilkkaus on kuitenkin ollut menneisyydessä ihmiselle hyödyllinen. Se on ajanut ihmisiä uteliaisuuteen ja tutkimaan uusia alueita. Ylivilkkaat tai impulsiiviset olivat siksi riskinottajia ja visionäärejä. Tämä tarkoittaa sitä että ADHD tai ADD olivat ennen hyödyllisiä ominaisuuksia. (Nykyään tiedetäänkin että ADHD liittyykin esimerkiksi luovuuteen. Kuitenkin haitat korostuvat yleensä kun näistä asioista puhutaan ääneen.)

Tämä on toki tärkeää nykyaikana esimerkiksi sitä kautta että tämänlainen tieto liitetään arvostukseen. Kun ylivilkkaudelle, ADDlle tai ADHD:lle annetaan kunniakas menneisyys, se saa ikään kuin oikeutuksen olla olemassa nykyäänkin, vaikka niistä onkin haittaa vaikkapa työelämässä. ~ Ihmisten on helpompi hyväksyä riehuvatkin "ritalinlapset".

Samalla näyttää että mielenterveys on tietyllä tavalla määritelmäkysymys kuin jokin joka vaikkapa "ruton tavoin tappaa kaikkina aikoina tautina". Monien piirteiden tautiluonne voidaan sitoa hyvin vahvasti olosuhteisiin jossa ne ilmenevät. Toisissa oloissa terve ja toivottava piirre tuottaa toisaalla vaikeuksia. Kuitenkin tämä vihjaa myös siihen että vaikka leikimme olevamme nykyään erityisen suvaitsevaisia, olemme itse asiassa ajaneet yhteiskunnan tilaan jossa ei olla yhtä suvaitsevaisia kuin monessa muussa kulttuurissa.

Ja tämänlainen on tärkeää.

Mutta on tietyllä tavalla huvittavaa huomata, että ADHD on malliesimerkki ilmiöstä jota kutsutaan ekologiseksi loukuksi ; Ominaisuus joka on ollut jossain olosuhteissa hyödyllinen muuttuukin toisessa olosuhteissa haitaksi. Näin ylivilkkaat ihmiset ovat auttaneet muuttamaan maailmaa. Ja maailma on muuttunut sellaiseksi että ylivilkkaiden ihmisten on vaikeampaa olla.

Vastaavia ongelmia on tietysti monien muidenkin ilmiöiden kanssa. Obsessiivis-Kompulsiivisuus esiintyy nykyään lähinnä ongelmana. Jonain jota voisi kutsua ilmeästi esittämällä että siinä on määritelmällisesti kaksi komponenttia ; Obsessiivisuus tarkoittaa sitä että ei voi olla ajattelematta hulluja ja kompulsiivisuus tarkoittaa että näiden ajatusten toteuttamista tekoina ei voida estää. Kuitenkin OCD voidaan liittää vanhempien huolenpitoon ; Kivikaudella on luultavasti ollut vain hyödyllistä tarkistaa vielä kerran, että onko nuotion lähellä myrkkykäärmeitä ja siivota vielä kerran. Nykyaikana, kun ei enää ole hämähäkkejä ja myrkkykäärmeitä ihan samalla tavalla ympäriinsä, ongelmaksi tulee se että joku tarkistaa hellan levyjä ja kahvinkeittimen päälläoloa uudestaan ja uudestaan. Tai ovat uskovaisia. (Onkin kenties hyvä katsoa vaihtoehtoa, että uskovaiset muokkaavat uskontoa, uskonto ei tee tavoista pikkutarkkaa toistamista, OCD -kannattajat tekevät.)

Tämä voidaan tietysti liittä uskontohistorian miettimiseen. Useinhan uskonto sidotaan esiin monella tavalla:
1: Uskonnon suhde elossapysymiseen kiistetään. Niitä pidetään eri asioina.
2: Uskomiseen uskominen ; Uskonto nähdään elossapysymistä lisäävänä ; Sen ajatellaan sitovan yhteistyöhön. Tällöin uskonto, olipa Jumalakonsepti sitten totta tai ei, on hyödyllinen piirre.
3: Uskonnon vaarallisuusluonne. Tämä on Dawkinsin ajatus siitä että uskonto on ikään kuin piirre, joka on itsessään aina tuhoisa. Hän vertaa sitä perhosten tapaan lentää kynttilänliekkiin. Tämä piirre johtuu perhosten tavasta lentää tietyssä suhteessa valoon. Ja sillä on tälläinen epämiellyttävä haittavaikutus. Dawkinsista esimerkiksi tottelevaisuus vanhemmille on ongelma.

Kuitenkaan juuri kukaan ei näytä miettivän sitä, että kenties uskonto on ollut menneisyydessä hyvä ja että se on nykyään enemmänkin haitta. Ekologinen loukku ei olekaan ajattelutapa, jota kovin usein muistetaan käyttää. Toki me ymmärrämme jossain määrin että selitämme selkäkipujamme metsästäjä-keräilijöiden erilaisesta elämästä. (Mikä muistuttaa että ihminen on ollut modernissa maailmassa sen verran vähän aikaa, että evoluutio ei ole ehtinyt sopeuttaa meitä siihen. Evoluutio ei muista menneisyyteen, vaan edistymistä ei tapahdu taianomaisesti silmänräpäyksissä..)

Tämä voitaisiin heijastaa jopa arvokeskusteluun. Se ei suinkaan vähentäisi suvaitsevaisuutta, koska uskovaiset ovat hieman kuten ADHD -ihmisiä. "Glorious past" tekee asiasta jostain syystä monille hyväksyttävämmäksi. Tämä johtaisi muistutukseen siitä että ei heitä saa kiusata siitä mitä he ovat. Sen sijaan meidän kenties kannattaisi miettiä niitä esteellisyysasioita. Esimerkiksi jos oppilas tylsistyy normaaliopetuksessa, asia huomioimalla ja ohjaamalla mielekkäämmäksi saadaan aikaan kenties niitä haluttuja opiskeluhaluja.

---

Kirjoittaja edustaa jotain tässä mainitsematonta mielen anomaliaa, joka lienee ollut haitallinen menneisyydessä, mutta nykyään senlainen "synnynnäinen nörttiluonne" on muotia. Hän olisi toivonut että hänen olisi lapsena vaan annettu laskea muurahaisia ja tehdä muuta omituista. Samalla tavalla monille muillekin ihmisille pitäisi antaa oikeus tehdä jotain omituista. Vaikka tässä outoudeessa ei olisi mukana ainuttakaan muurahaista.

Perhe panttivankina.

Marko Hamilo kertoo kirjassaan "Luonnollisesti hullu" monille tutusta Tukholma -syndroomasta. Ilmiössä on kysymys siitä, miten esimerkiksi panttivankitilanteissa ihmiset tulevat usein myötämieliseksi kaappaajia kohtaan. He voivat myöhemmin antaa panttivangiksi ottaneiden kaappareiden puolta pitäviä, lieventäviä, lausuntoja. He voivat jopa auttaa panttivankeja ottaneita. Kuitenkin sitä voisi luulla että solidaarisuutta ja ystävyyttä ei saataisi olemalla ilkeitä.

Hamilon mielestä kyseessä on osa ihmisen lajinmukaista sosiaalisuutta. Olemme eläneet kauan sellaisessa tilanteessa, että ryhmästä ulos ajautuminen on hyvin huono asia. Kaappaajat katsotaan osaksi laumaa. ; Laumassa pysymiseen ajava toiminta taas on ollut evoluutiohistorian aikana kannattavaa, nykymaailma on muuttunut mutta geenimme ovat tässä hieman jälkijunassa. Nyky-yhteiskunnassa ryhmiä, ihmisiä ja muita vastaavia on tarjolla. Mutta jos mestästäjä-keräilijä päätti irtautua yhteisöstä kivikaudella ja pakata kimpsunsa ja kampsunsa, oli hänen selvittävä ainakin jonkin aikaa yksin. Ja tämä oli vaarallista. ~ Kysymys on siis ekologisesta loukusta.

Vastaavanlaista logiikkaa löytyy Lauerman "Huijaus" -kirjasta löytyy vastaavanlainen tulkinta torjunnalle ; Hänestä pahojen tapahtumien ajaminen tietoisen ajattelun ohi ja niiden unohtaminen on hyödyllinen asia, jos pahantekijöiden kanssa on elettävä tiiviissä ja pienessä yhteisössä. Ja sellaisissa metsästäjä-keräilijät ovat esimerkiksi kivikaudella eläneet.

Tämänlainen anteeksiantava ja pahaa kestävä suhtautuminen näkyy tietysti monessa asiassa. Esimerkiksi lahkouskonnoissa yhteisöistä eroaminen on eroavalle lahkolaiselle raskas kokemus. Yhteisö nähdään pahana ilmiönä, mutta lähteminen on silti vaikeaa. Yksi tehokkaimmista keinoista on sosiaalinen eristyminen. Tämänlaista sosiaalisten suhteiden karsimista on esimerkiksi Jehovan Todistajilla. Tämä vähentää apostasiaa, koska huonokin osa yhteisössä on parempi kuin olla yksin.

Ja isoimmillaan tämä on tietysti perheissä, joissa perheväkivaltaa kokenut nainen on suhteesa vuosia. Jälkikäteen se, mitä hän on sietänyt tuntuu uskomattomalta ja vaikeasti ymmärrettävänä. Tämäkin näyttää miten ihminen on varsin kestävä ja julmuuksia sietävä, jos tilanteen korjaaminen vaatisi yhteisön vaihtamista.

Tämä onkin hyvä muistaa esimerkiksi silloin kun lukee Välipakan "Sata tapaa tappaa sielu" -kirjaa. Se kertoo lähtemisen ratkaisuksi. Tämä onkin hyvä neuvo. Mutta ratkaisua ei taatusti ole helppo tehdä. Sillä tässä tilanteessa koko perhe on käytännössä panttivankitilanteessa. Peräti sellaisessa jossa vaatimukset esitetään samalle taholle jota pidetään vankina. Mitään ulkopuolista neuvottelijaa ei ole, eikä tule. Eikä siinä olla yksin, vaan on selvää että jokainen oma valinta vaikuttaa myös kaikkien muiden tilanteessa olevien elämään.
1: Kirja näyttää olevan kirjoitetun ensisijassa niille joille narsistinen persoonallisuushäiriö tunkee elämään aviopuolison kautta. Kuitenkin eroaminen on hyvin vaikeaa - moni sietää ongelmaa hyvinkin pitkään. Eniten kuitenkin ihmetyttää se, että näkökulmaa ei ole juuri ollankaan sovellettu lapsinäkökulmaan. Kun biologinen vanhemmuus ja likimain koko elämä sitoo narsistiin, niin konstit ovat todellakin vähissä. Lapsille ei ole vanhemmuuseroja hevin tarjolla.

Paranoian liioittelua.

"Crackedissä" on luettavissa juttu jossa on muutamia vaaroja, joita media liioittelee. Esimerkiksi ilotulitteet aikaansaava enemmän kuolemia ja vammautumisia kuin terrorismi, mutta terrorismia pelätään enemmän. Ihmiset pelkäävät hissejä, vaikka portaiden käyttö aikaansaa tilastojen valossa enemmän onnettomuuksia.

Oikeassa elämässä riskiarviointi on juuri tämänlaista. Meillä on ennakkoluuloja, ja tunteet ohjaavat toimiamme tilastotieteen sijasta. Yksi syy tähän voi liittyä evoluutioonkin ; Ekologinen loukku on tilanne, jossa yhden tilanteen sopeutuma onkin toisessa haitallinen. Tälläinen liittyy esimerkiksi liikaan karkin syömiseen. Kivikauden oloissa oli erilaista ja yhteiskunnan muutos on sen verran hidasta, että fylogeneettinen inertia on muistettava. Yhteiskunta on sopeutunut nopeammin kuin genetiikkamme. Elintasosairaudet ovat konkreettinen vaihtoehto vasta nyky -yhteiskunnassa, emme ole ehtineet sopeutua siihen. Sen sijaan meillä on sopeuma oloihin joissa ruokaa on niukalti.
Toisaalta vaikka Crackedin tapainen naureskelu on helppoa, eikä aivan perusteetontakaan, on riskeissä selvästi mukana painotusseikkoja jotka ovat selvästi subjektiviisia ; riskianalyysikin on aina monen elementin summa. Vaarallisuuden arvioinnissa on otettava huomioon tapahtuman todennäköisyys, tapahtuman vaarallisuus, pitkäkestoisuus, seurausten hallinnan mahdollisuus, sekä se miten hyvin arvioitavissa asiat itse asiassa ovat. Tätä kautta voidaankin huomata, että on hyvin erilaisia riskiryhmiä. Niiden keskinäinen arviointi voi olla vaikeaa : Miten suhteuttaa suhteellisen todennäköinen ongelma ja melkoisen epätodennäköinen katastrofi? Kaikki asiat eivät ole yhtä helposti rinnastettavissa kuin tilastotieto portaiden ja hissien käytöstä sekä niihin liittyvistä onnettomuuksista.

Sosiologiassa riskejä onkin lähestytty luokittelemalla erilaisia riskiryhmiä. Eräs käytetty luokitus perustuu seuraavaan 6 kohtaiseen listaan:
1: Erittäin pieniriskinen tapahtuma, jonka seuraukset olisivat katastrofaalisia. Esimerkiksi komeetan törmäys maahan on tämänkaltainen.
2: Riski, jonka seuraukset tiedetään mutta joiden ennakointi on vaikeaa. Esimerkiksi maanjäristykset ovat tämänlaisia.
3: Riskin suuruutta on vaikeaa arvioida. Riskin toteutuessa seuraukset voivat olla monenlaisia, ehkä jopa tuhoisia. Uusi sairaus on tästä malliesimerkki.
4: Riski, jonka toteutumisen jälkeen on myöhäistä tehdä mitään. Esimerkiksi eliölajien sukupuutto on tämänlainen.
5: Tapahtumat ovat melko kiistattomia, mutta seuraukset tulevat niin hitaasti että niitä ei välitetä. Tupakointi on tästä käytetty esimerkki.
6: Hysterisoidut pelot, jossa riski on olematon ja vaikka asiaa on tutkittu ja tietojen mukaan vaaraa ei ole, niin ihmiset pelkäävät niitä siitä huolimatta. Esimerkiski voimakenttien vaikutuksia on tutkittu paljon, eikä riskejä ole huomattu, mutta silti niitä pelätään.

On hyvin vaikeaa rinnastaa asioita. Onko maanjäristys vai antibiootille resistenttien bakteerien synty isompia riskejä? Joku painottaa tunnettavuutta, eli painottavat tunnettuja riskejä. Toinen haluaa varmistella ja korostaa epävarmoja asioita, pelata laskelmassa tuntemattomalle uhkalle vakavin skenaario.

Mediankin rooli tässä kohden on mielenkiintoinen. Koska se tiedottaa tapahtumista. Tässä on mukana kaupallisuuttakin, joten se tiedottaa asioista jotka kiinnostavat ihmisiä. Näin ihmisten pelkoihin vetoaminenkin on myyntiä edistävää toimintaa. Tälläisestä voi syntyä itseään ruokkiva ketju. Tämä korostuu silloin kun kyseessä on 6 -luokitelman riski, joka on lähinnä pelkoa pelottavasta ideasta kuin pelkoa tosiasioista.

Näin ollen ihmiset pelkäävät tekniikkaan liittyviä asioita yllättävän paljon. Vaikka kaiken kaikkiaan teknologian vaikutukset elämää pidentävänä elementtinä näkyvät melkoisen selvästi. Kun muistetaan, että ei ole pitkä aika niistä ajoista jolloin 50 -vuotias oli vanha ja 60 -vuotias iäkäs, ja muistellaan että nykyisin 80 vuoden ikä ei ole tavattomuus, on vaikutukset kokonaisuutena melkoisen selvä.

Palatakseni ekologiseen loukkuun, tästä tulee ongelma. Sillä asialla on kaksi puolta : Riskiarvioinnin virhe on tavallaan kaksisuuntaista. Pelkäämme vääriä asioita ja jätämme pelkäämättä oikeita.

Hahmon kuvaus.

"The principal task of civilization, its actual raison d´être, is to defend us against nature."
(Sigmund Freud)

Psykoanalyyttisen teorian näkemys on minusta yhdellä tavalla olennaisesti parempi kuin pelkkä puhdas valtapelitulkinta jossa persoona ja tavoitteet jätetään ulkopuolelle. Se nimittäin ottaa tunteet ja mielen rakenteet huomioon. Näitä taas tarvitaan jotta voidaan tarkastella kunnolla esimerkiksi manipulaatiota. Juuri tunnemaailma nimittäin vaikuttaa siihen mitä hyväksymme ja mitä emme. Ja haluista ja vaistoista kumpuaa moni toiminta. Siksi on tiedettävä mitä tapahtuu. Välineellisesti katsoen tästä on paljon hyötyä: Milloin siitä on hyötyä ja milloin haittaa.

Osa tuntuu kuitenkin hieman ongelmalliselta. Se on traumojen suhde asioihin. Tässä on nimittäin otettava huomioon se, mitä muistista tiedetään.

Usein tavattava psykoanalyyttinen tulkintatapa korostaa torjuntaa, jossa trauma pistetään alitajuntaan. Se unohtuu. Tärkeänä pidetään sitä että asia tuodaan tietoisuuteen ja käsitellään. Kuitenkin tosiasiassa tilanne näyttää päinvastaiselta: Ihmiset unohtavat asioita, mutta ne ovat neutraaleja. Ihmisellä on ikävissä asioissa kuitenkin norsun muisti. Ainakin omalla kohdallani on selvää että ongelma ei ole niinkään se että asiat painuisivat unohduksiin, vaan se että ne eivät pirulauta painu mihinkään. Niihin enemmänkin totutaan.
1: Tosin psykoanalyysin kannalta on mielenkiintoista, että en ole oireiltani "neurootikko". Ongelmani ei siis johdu misään muistojen torjunnasta, vaan muusta. Vaikkapa siitä että muistan.

Toisaalta valemuistoja on tulkittu muistinpalautukseksi. Ihmiset on saatu muistamaan tapahtumia joita ei oikeasti ole tapahtunut. Tällöin traumakokemus syntyykin terapeutilla. Tietenkään läheskään kaikki terapeutit eivät ole tälläisiä. Mutta näitäkin tunnetaan, varsinkin lähihistoriassa, kun ilmiö oli uusi. Tämän ei pitäisi yllättää. Tässä kohden voisi sanoa että valemuisto on torjuntateorioiden DDT. DDT:täkin pidettiin ihmeaineena, jota ylistettiin. Sitten kävi hups. Jälkiviisaus on helppoa.

Kuitenkin tätä kautta on selvää että ihmisen alitajunnan muistivaranto on siis vähintään herkkä, jos sellaista on. Ja sinne päätyminen on yllättävän vaikeaa. (Vihjeitä kellään tähän? Kaikki varmasti haluavat minut ennemmin neurootikkona kuin nykyisessä tilassa. Hitto, minä haluan itseni mieluummin...)

Toki psykoanalyytikot tuntevat ilmiön nykyään. Esimerkiksi Lauerman "Huijaus" käsittelee niitä paljon. Olennaista on se, että valemuistojen on uskottu olevan aitoja, ja yksi vahva syy tälle on (ollut ja yhä vähenevässä määrin) ollut se, että valemuistojen kuvaus sopii kuitenkin hyvin (moniin) psykoanalyysin teorioiden odottamiin asioihin. Ulospäinhän tilanne näyttää siltä että aluksi ei muisteta mitään ja sitten pulpahtaa paha ja traumaattinen tapahtuma. Koska apua on haettu, on ollut jokin ongelma. Joten todisteet saatu kasaan. Ongelmanahan on tietysti se, että terapeutti ei voi tietää asiakkaansa elämästä, ja moni kysymys on sellainen että rikosteknikko suoraan CSI -televisiosrajastakaan ei välttämättä kykenisi kaivamaan tapahtuman totuusarvoa esiin.
1: Tässä on siis taustateoria jonka ympärille rakennetaan systeemi. Tämä on tietysti luonnontieteissäkin usein tapahtuva asia. Mutta luonnontieteen teorian yhteys voidaan testata helpommin. Tietynlainen pallo vajoaa tietyllä vauhdilla tietynlaiseen veteen tietyssä lämpötilassa. Koska käytännön syistä vastaavaa ei voida tehdä ihmisten kanssa, ei ole yllätys että "alussa oli potilas". Tämän kanssa oleilu antaa seuraavan kuvauksen: "Potilaalla toistuvat pakkoajatukset ja pakkotoiminnot. Hän saa yllykkeitä, mielikuvia tai ajatuksia, jotka kaavamaisina palaavat yhä uudelleen mieleen. Tästä seuraa potilasta häiritsevää toistuvaa toimintaa. Potilaan on pakko avata ja sulkea ylintä nappia. Hän tarkastaa koko ajan terapiahuoneen kahvinkeittimen katkaisijan asentoa." Tälle annetaan nimi, vaikkapa "neurootikko". Ja selitetään että tämä johtuu vaikkapa halujen ylenmääräisestä hillitsemisestä, halusta kontrolloida kaikkea, tai vaikkapa vain pelkästään taikauskoisuudesta. Selitys on usein intuitiomainen. Esimerkiksi vaikkapa ajatus siitä että potilaalla on liian vähän virikkeitä, eli hän haluaisi askarrella mielellä mutta lukee tai puuhailee liian vähän, voisi selittää tälläisen turhan sepeämisen. Olennaista on se, että kun tälläinen selitys on annettu, ilmestyy helposti joku johon annettu potilaan kuvaus sopii jollakin tavoin. Tämä potilas ei valitettavasti todista että taustateoria on tosi. Tosin iso määrä neurootikkoja kertoo että ilmiö on järkevästi tarkasteltava, eli tietyt oireet kuuluvat yhteen. Se ei vielä suoraan kerro taustateorian oikeudesta - joka on siitä olennainen että sillä perustellaan terapian rakenne - toimivuudesta.

Tosin osa terapioista ei ole kiinnostunut taustateorioista, ne ovat "ongelman ratkaisukeskeisiä" eivätkä "ongelman syntykeskeisiä". Kiniini auttaa kuumeeseen, uskoitpa siihen että kaarnamuorilla on taikakykyjä tai tiedätkö aspiriinin kemian.

Terapian toimivuus toki voidaan testata kaksoissokkojärjestelyllä. Ja terapian hyödyllisyyttä voitaisiin periaatteessa arvioida tähän liittyen sillä kuinka tarkasti samanlaisen diagnoosin ja hoidon eri psykoanalyytikot samalla antavat.
1: Satunnaishoito sen mukaan mihin praktiikkaan menee, vaikka kyltti ja virkanimike olisikin samanlainen, takaa sen että tulokset ovat sidottuja tähän umpimähkäisyyteen. Standardi ei toki ole sama asia kuin hyvyys. Onhan astrologeillakin koulukuntia joiden sisällä on periaatteessa "tietty tapa tulkita". Eli kaikille on opetettu mitä vaikkapa "laskeva mars kauriin merkissä symbolisoi". Tarkkuus ja oleellisuus kuuluvat yhteen. "Astrologia on tarkkaa mutta epäoleellista".

Terapian toimivuudessa on kuitenkin se vaikeus että on vaikeaa miettiä miten se liittyy siihen taustateoriaan. Testauspuoli on sosiaalitieteissä paljon vaikeampaa. Tämä ei ole mikään syy heittää lekkeriksi, vaan sen pitäisi kehottaa suurempaan tarkkuuteen ja huolellisuuteen. Ja varmasti moni fiksu mieli näiden kanssa työskenteleekin.

Torjunnan kohdalla tilanne on kuitenkin astetta mutkikkaampi. Hannu Lauerma esitti "Huijaus" -kirjassa sen, miten torjunnasta voi olla evolutiivista hyötyä. Tämä kertoisi siitä että torjunta pelastaa hengen ainakin joskus. Itse asiassa jos se leviää evolutiivisesti, siitä on oltava enemmän hyötyä kuin haittaa. Tästä herää automaattinen kysymys riskeistä. Jos torjunta pelastaa, sen negaatio voi olla oikeasti vaarallista. Tämä kannustaa varovaisuuteen.
1: Tähän on olemassa potentiaalinen ratkaisu, joka liittyy ekologiseen loukkuun. Kun evoluutio on sopeuttanut ihmiset elämään luonnossa, se on ollut tietynlainen ympäristö. Moderni maailma taas on rakenteeltaan erilainen ja uusi. Adaptaatioita ei ole modernin kulttuurin aikana ehtinyt tapahtua "ihan hirveästi". Joka tapauksessa selvää on että riski ei ole valtava. Esimerkiksi Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" -kirja aikaansai helposti havaittavan itsemurhaepidemian. Psykoterapian kohdalla vastaavaa ei ole nähty, vaikka on varsin turvallista uskoa että kun masennuspotilaita menee hoitoon keskimäärin enemmän, riskit tälle olisivat olemassa.

---

Tämä juttu on sepeämistä asian tiimoilla. Eikä oikein mikään kannanotto minkään jutun totuusarvoon liittyen.