Pieni ajatus ; Transhumanismin Faustfiksaatio

Transhumanismi on niitä aloja joissa korostetaan helposti epähumaaniutta tai jopa syntisyyttä ja sitä miten kyseessä on jotenkin lähtökohtaisesti ihmisyyden tuhoamisesta. Tämä on sinänsä kiinnostava näkökulma että kyborgit liitetään "terminatorluokkaan". Transhumanismi on niitä aloja jotka tuovat monille mieleen Faustisen sopimuksen jossa sielu vaihdetaan tieteelliseen tietoon.

Mutta samalla teknologia lähestyy kyborgena ennen kaikkea lääketieteen kautta. Ja samanaikaisesti transhumanismi ei arkikeskustelussa luo ensimmäistä mielikuvaa elimien korvaamiseen. Ja näin ei kenties tule mietittyä sitä miten teknologialla tarjoaisi ratkaisuja ongelmiin joita elinluovutusjonot tuovat.

Transhumanismin vaaroista osa on myös selvästi kahdenlaisia;
1: Ne ovat niin abstrakteja että emme ole niiden kanssa edes lähellä. Esimerkiksi pelko sielun tuhoutumisesta tai tietoisuuden korruptoitumisesta jos mieli ladataan tietokoneelle (mind uploading).
2: Ne ovat vaikeasti uskottavia vaikka olisimmekin lähellä. Esityksenä on se, että koneistamalla ihmisistä saataisiin hyviä orjia. Kuitenkin todellisuus näyttää enemmän siltä että mikään ulkoinen tukiranka ei ole korvaamassa nostureita ja vastaavia. Eli on vaikeaa uskoa että ihmisiin liitettävä teknologia jotenkin korvaisi suurtehoiset koneet. Itse koen että on suurempana riskinä, että tekoälyllä ohjelmoidut ei-ihmisosia käsittelevät koneet johtavat siihen että luddiitit ovat lopulta oikeassa kuin siihen että ihmiset orjuutettaisiin sillä että heille annettaisiin raajoja ja muita osia joiden avulla he kaikki voisivat leppoisasti nostella satoja kiloja.

Toisin sanoen jos teknologia tekee jotain niin sitä että saamme saman verran asioita vähemmällä ihmistyöllä niin että ihmistyön määrän lisäys vaatii tuotannon valtavaa kasvattamista. Tai sitä että työntekijöitä vähennetään ja tuotantoa ei kasvateta. Pelkään teknologian tuottamaa massatyöttömyyttä huomattavasti enemmän kuin transhumanismikriitikoiden orjuutusargumentteja..

Pitäisikö ihmisiä jalostaa paremmiksi?

Kun eugeniikkaa lähestytään, näkökulma on ymmärrettävästi kriittinen. Ja tässä aiheessa kriittinen tarkoittaa yleensä ottaen myös vastustavaa. (Muutenhan kriittinen ei tarkoita aina muuta kuin harkitsemista.) Eugeniikka on käytännössä varmasti pahan asialla.

Kuitenkin sitten toisaalta ei voi olla miettimättä sitä, että eugeniikasta annetaan usein sellaisia esimerkkejä jotka ovat huonoa jalostamista. Ja jossa jalostus palvelee huonoja päämääriä. Eli sillä tehostetaan vallankäyttöä ja sorretaan vaikkapa vammaisia. Eugeniikalla tuotetaan supersotilaita ja karsitaan heikkoutta. Ainakin mielikuvissa.

Mutta teoriassa asia ei ole näin yksinkertainen. Kun esimerkiksi luetaan siitä miten "Suomalaistutkijat löytävät kaksi väkivaltageeniä", muistutetaan siitä että tosiasiassa jalostus ei välitä mikä ominaisuus yleistyy tai huononee. Jalostus etenee kohti jalostustavoitetta jonka määrittelee ihminen ja kulttuuri. (Luonnossa jalostustavoite on luonnonvalinnan koodaama "kelpoisuuskartta". Mutta jalostus on melko lailla by definition geenipooliin puuttumista kulttuurisin keinoin.) Entä jos sosiaalisia piirteitä yleistettäisiin ja vain lempeimmät ja ystävällisimmät saisivat lisääntyä? Entä jos paras diplomaatti saisi eniten jälkeläisiä ja sotaa edes ajatuksena esilletuovat kärsisivät jälkikasvun vähäisyydestä sukupolvesta toiseen? (Ilmaisu on tarkoituksellinen. Monelle eugeniikasta tulee mieleen tappaminen, etenkin vammaisten tappaminen. Tosiasiassa jalostus tapahtuu enemmän valikoinnilla ja painotuksilla. Lasten saaminen ja kuoleminen eivät ole täysin yksi ja sama. Esimerkiksi itselläni ei ole lapsia - eikä tule, ellei jotain hyvin omituista tapahdu - mutta olen silti valitettavankin elossa.) Ihmiskunta voi tälläisen valikoinnin tehdä, luonnostaan sellainen tuskin tapahtuu.

Tästä saadaankin erittäin mielenkiintoinen kysymys siitä, että jos ihmisille ajatellaan väkivaltaisuutta lisääviä geenejä, niin pitäisikö meidän tehostaa näitä keinotekoisesti. Yleinen havainto monissa yhteiskuntajärjestelmissä on ollut se, että ne toimivat ihanteellisen hyvin niin kauan kuin sitä ei sovelleta elävillä ihmisillä. Toisin sanoen ihmisluonto on sellainen, että se tunkee näihin utopioihin väliin, usein epämiellyttävällä ja yllättävällä tavalla.

Ja ei. Tämä ei ole pelkästään rasismia jossa halutaan suojella suomalaista rotua joltain väkivaltaiselta ihmisryhmältä jolle terrorismi ja väkivalta on kulttuurinen ellei peräti geneettinen erityispiirre. Tai sitä että olen kehittämässä näppärää oikeutustyökalua vallanhomoisille ihmisille jotka haluavat siivota vaikka vihaiset Odinin Soturit pois aggro-heimoajattelemasta yhteiskunnasta. (Ei, vaikka olen tietoinen että rotujen geneettiset erot ja niihin tehtävä yhteiskuntasuunnittelu innostaa natsistisia mengeleidejä aivan yhtä paljon kuin eugeniikkaa kammoava liberaali kuitenkin vetoaa "sisäsiittoisuusargumenttiin" leimatessaan perussuomalaista...)

Eugeniikkakysymys voidaan liittää laajempaan kontekstiin. Moraalifilosofit ja yhteiskuntafilosofit ovat joutuneet esimerkiksi ottamaan kantaa siihen miten ihmiskunta voisi tulla toimeen kun samanaikaisesti tiede tukee ilmastonmuutoksen olevan hyvin perusteltu teoria, mutta ihmiset silti käyttäytyvät saastuttavasti. Tässä ilmapiirissä tuotetaan sellaisia kirjoja kuin Ingmar Persson in ja Julian Savulescun "Unfit for the Future". He esittävät että ihmiskunta on tällä hetkellä useiden isojen riskien alla. Ja ongelmien ratkaisuun ei ole saatu apua valistuksella, teknologisella parantelulla eikä poliittisilla instituutioilla. Heistä ihmiskunnan olisikin syytä muuttaa myös itseään. Sellaiseksi että ihmisen käytösnormit olisivat yhteensopivat luonnon kantokyvyn ja muiden vastaavien asioiden kanssa. Toki tämä voi tarkoittaa muutakin kuin eugeniikkaa, erityisesti transhumanismin alueella on monia ajatuksia jotka käsittelevät enemmän ihmisen ja teknologian suhdetta kuin sitä mitä olemme geneettisesti. Mutta jos ihminen puhuu ihmisen muuttamisesta, on jalostustekniikka ihmisyydenmanipulointikeino muiden joukossa.

Jotenkin tämänlaisissa tilanteissa eugeniikka ja muut vastaavat asiat nousevat esiin. Ja ne näyttävät jotenkin perustelluilta. Joka tavallaan kertoo siitä miksi sen takana oleva ajattelu nousee suosioon kerran toisensa jälkeen. Harva ihminen on sellainen että tekee tietoisesti asioita jotka ovat pahoja ja vahingollisia. (Heitäkin on, mutta he ovat vähemmistö. Kuten psykopaatitkin.)

Monikulttuurisuuden lähestymisestä

On mielestäni hyvä huomata, että kun puhutaan monikulttuurisuudesta, näyttää olevan enemmänkin niin että kaikki jossain määrin kannattavat monokulttuuria. Monikulttuurisuuden kriitikot korostavat kulttuurien erojen olennaisuutta. Ja tällöin käy niin, että he korostavat sitä että ihmiset eri kulttuureissa ovat oleellisesti erilaisia. Monikulttuurisuuden takaa taas löytyy usein yleishumanistisia ajatuksia siitä että ihmisillä olisikin jokin yhdistävä perusta.

Itse lähestyisin tätä Peircen kuvaamalla semiotiikalla; Peirce jakoi kohteet ikoneihin, indekseihin ja symboleihin. Monikulttuurisuuden kannalta nämä kohteet voidaan jossain määrin asettaa erilaisiin hierarkioihin.
1: Ikoni on yksinkertaista symboliikkaa. Merkki muistuttaa kohdettaan. Viitaussuhde on suoraan siten että ominaisuudet ovat samanlaisia. Esimerkiksi jos piirretään yksinkertainen kalliopiirros hirvestä, ihmiset ymmärtävät että kyse on hirvestä vain katsomallas itä. Ikonot näyttävät luonnollisilta ja ne ovat ymmärrettäviä.
2: Tätä kompleksisempi on indeksi. Se viittaa johonkin kohteeseen jonkin syy-seuraussuhteen kautta. Tämä tarvitsee usein jonkinlaisen kontekstin. Tämän tason mutkikkuus näkyy hyvin itseäni viime aikoina kiinnostaneesta/askarruttaneesta ongelmasta, käsitteellisen analyysin kömmähdyksistä, jossa näyttää siltä että kontekstiin ollaan jämähdetty ja indeksiä kohdellaan kuin ikonia. Tai sitten kontekstiin ollaan jämähdetty eikä ymmärretä että samalla ilmiöllä tai sanamuodolla voi olla monia erilaisia syy-yhteyksiä joten ne vaativat kontekstin. Indeksin kohdalla viitattu objekti kuitenkin on välttämättä olemassa ja indeksi liittyy objektiin jonakin tosiasiana niin että on olemassa konkreettinen ilmiö tai muu yhteys.
3: Symbolilla ei välttämättä ole todellisuusvastinetta. Se voi olla mielikuvitusta. Ja monessa kulttuurissa erilaiset symbolit on vain sovittu. Esimerkiksi se, että leijona symbolisoi vaakunassa Suomea on vain valittu. Kuva voisi olla jotain muutakin, mutta se ei vaan satu olemaan koska on toisin sovittu.

Voidaan ajatella että jos ollaan yleishumanisteja voidaan vaikka tehdä vertailevaa uskontotiedettä ja huomata että monissa uskonnoissa on itse asiassa samoja perusarvoja. Niiden tärkeysjärjestyksessä on eroja, mutta niiden perushenki on sama. Tämä viittaa siihen että niillä on jokin syvempi yhteinen tekijä. Ne siis joko eivät ole vain symboleja. Tai jos ovat niin ne ihmispsykologian vuoksi ovat kuin ne olisivat jotain konkreettisempaa, vaikkapa ikoneja. Tässä mielessä homo religiosus -ihmiskuva on helppoa liittää yleishumanismiin. Ihmiet uskovat Jumalaan ja sitovat uskontoon samanlaisia arvoja joten ei tarvitse riidellä.

Mielestäni monikulttuurisuuskysymys voidaan tätä kautta palauttaa vanhaan tekstiini jossa kuvasin sitä miten Frasier Cranen tapa hoitaa kultturellisti asiat monikulttuuriudessa perustuu siihen että puhutaan keveistä asioista. Tämä viittaa siihen että kulttuurisia asioita voidaan pitää yllä hyvinkin monenlaisia niissä tilanteissa joissa ne ovat symboleja asioille joita pidetään monissa kulttuureissa yhteiskunnan tasolla melko mitättöminä. Näin näistä ei tule riitaa.

Toisin sanoen monikulttuurisuus olettaa että erimielisyydet ovat enimmäkseen symbolien tasolla. Perusarvot ja yleishumanistiset periaatteet olisivat vaikka meihin evoluution ohjaamaa altruismia. En pidä tätä teoriaa kovin huonona.

Silti mieleen tulee "Unabomber" Ted Kaczynskin näkemys jossa korostuu se, että tosiasiassa yhteiskunnat ovat valtakoneistoja jotka sallivat ihmisille vapauksia mitättömissä asioissa. Jos haluat olla juutalainen tai kristitty, se ei kiinnosta yhteiskuntaa. Mutta yritäpä jättää verosi maksamatta niin johan kiinnostaa.

Voidaankin sanoa että on tavallaan erikoista että moni monikulttuurisuuden kannattaja vastustaa hyvinkin syvästi evoluutiopsykologiaa. (Syynä on eksistentialismin ajatukset perimmäisestä vapaudesta, fenomenologiset ajatukset siitä että jokainen lokero jolla ihmistä määritellään on vankila, astetta relativistisempien ajatukset siitä että ihmiset ovat konstrukteja eli perimmiltään kokonaan symbolisia...) Se olisi varsin joutuisaa sovittaa heidän malliinsa.

Se ei tosin yllätä että moni monikulttuurisuuden vastustaja korostaa enemmän kulttuurievoluutiota. Heidän tulee torjua ajatus siitä että ihmisissä olisi lajityypillisesti vaikka sellaista altruistista käytöstä joita monet evoluutiopsykologiset mallit ennustavat. (Osa heistä on myös suoraan sanoen kreationisteja tai kreationistihenkisiä ja korostavat oman kulttuurinsa ja uskontonsa erinomaisuutta. Samalla kun leikkivät hassusti sitä että se muka olisi enemmän kuin jokin symboli.)

Toki mukaan mahtuu niitäkin jotka hyväksyvät evoluutiopsykologian mutta jotka vastustavat monikulttuurisuutta. He kuitenkin edustavat hyvin vanhahtavaa toien maailmansodan jälkeistä evoluutioajattelua joka korostaa vain taistelua. Heidän kuvaansa voi pitää liian simplistisenä. He ovat koherentteja siinä mielessä että jos ihminen on paha ja kulttuuri kasa symboleja, on rauhanomaisuus nojaamassa illuusioille. Uskonto voi tällöin olla renessanssiajan ateistien tapaan jopa "valehtelua joka pitää rahvaan kansan kurissa", jossa ateismi on kenties totta mutta sopii vain harvalle, älylliselle totuuttarkastavalle eliitille. (Uskomiseen uskomiseen kykeene toki teistikin.) Valitettavasti heidän koherenttiutensa ei oikein vakuuta koska heidän kuvansa itse tieteenalasta on jäänyt ajastaan jälkeen.

Hengettömäksi rakennetut

Helsinki on tietyllä tavalla hyvin tyypillinen kaupunki. Siinä on tiettyjä vanhoja kaupunginosia jotka ovat sekä iäkkäämpää rakennuskantaa että hyvin paraatimaisia. Tämänlaisia paikkoja on hyvin useissa paikoissa. Näissä on luonne jota ei välttämättä tiedosta yhtä hyvin kuin joissain toisissa paikoissa.

Suomenlinnan kirkon äärellä on tätä nykyä puustoa ja nurmikkoa. Kyseisellä alueella on kuitenkin alunperin ollut erilaisia hökkelikyliä. Alueella on siis ollut slummeja. Sitten siihen on pykätty kirkkorakennus ja alue on siistitty. Alueella ei sen jälkeen ollut enää löyhkää ja elämää.

Ja näin siitä on tullut kliininen. Monissa kaupungeissa onkin tämänlaisia kliinisiä alueita joita yleisesti ottaen kuvaa myös se, että ihmiset eivät asu niillä. Niissä käydään jonkin verran töissä, yleensä hämmästyttävän vähäisessä määrässä tätäkin. Ja käytännössä kukaan ei oikeasti asu niissä.

Michel de Montaignella olisi tähän paljon sanottavaa. Hänestä ihmiset luovat keinotekoisia siistittyjä kuvia elämästä. Esimerkiksi hän kertoi miten muotokuviin pynttäydytään eikä niissä näytetä elämän raakoja ja rujoja puolia. Hän koki että tämä jätti elämästä paljon syrjään. Ja että oli tärkeää myös kuvitella vaikka historian suurimpia filosofeja piersekelemään.

Jossain määrin rakennuskantakin kertoo että rakennamme usein tiloja jotka ovat kauniita ja siloiteltuja, mutta joissa ei tavallaan enää ole tilaa elämälle.

Pieni ajatus ; Kokemuksista muuttumisesta

Kokemuksesta oppimista pidetään vapaampana. Joku saattaisi sanoa, että on vapauden kannalta melko lailla yksi ja sama manipuloivatko geenisi vai kasvatuksesi sinua. Mutta kenties kokemuksesta oppiminen on kuitenkin yksilöllisempää. Sillä kokemuksia ja niiden kombinaatioita vyöryy päällemme koko ajan. Eikä kukaan toinen saa samaa kokemusjoukkoa.

Jos näin on, moni varmasti toivoo että olisimme hyvinkin vahvasti geenien ohjelmoimia. Sillä jos oppisimme ja muuntuisimme vain kokemuksistamme, kävisi hyvinkin mahdollisesti niin että kenties lapsena jakaisimme ja ymmärtäisimme keskenämme asioita. Ja vanhetessamme yhä harvemmalla olisi tuurilla juuri samanlaista tai oleellisesti samanlaista kokemusjoukkoa. Ja lopulta kukaan muu ei voisi ymmärtää meitä.

Joidenkin mielestä näin on jo tapahtunut.

Pieni ajatus ; Teknologialla ihmiseksi

Geenimanipulointi on jotain joka liitetään usein ihmisyyttä vähentävään kulmaan. Syynä on varmasti se, että se nähdään toteuttavana luonnontieteenä. Ja tällä on usein "kova ja kylmä" maine. Lisäksi geenien korostaminen osuu perinteiseen argumenttitapaan jossa korostetaan sitä että ihmisen ominaisuudet ovat perimän eivätkä esimerkiksi kasvatuksen tulosta. Nature-nurture -debatti taas on sidottu perinteisesti ihmisyysteorioihin. Joten ei ole yllättävää että aihe esiintyy yleensä tässä kulmassa.

Aatehistoriasta voi kuitenkin joskus tulla vankila. Tai ainakin jokin joka rajoittaa ajattelua hyvin keinotekoisesti. Voidaan ajatella että geenimanipulointi on itse asiassa mekanismi jossa kulttuuri astuu luonnon yli. Ihmisen elämä, kokemus, valinnat ja kulttuuri ovat sitä "nurturea" joka selvästi hallitsisi ominaisuuksia ja ominaisuuspotentiaaleja. Geenimanipulointi on tätä kautta jotain jossa "nurture" hallitsee ja on vahvempana "naturen" yli.

Tämä voi johtaa erikoisiin kulmiin muuallakin. Usein transhumanismi on monille uhka. Ajatellaan että robottiosat jotenkin vähentävät ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Syynä on tietenkin se, että koneet nähdään saman kylmän ja kovan soveltavan insinööritieteen, luonnontieteen jne. kautta. (Sama antiskientistinen ideologia värjää jossain määrin sekä koneet että geenimanipuloinnin.)

Toisaalta voidaan kuitenkin nähdä että monesti biologia asettaa rajoituksia. Jos ajatellaan tasa-arvoa moni näkee ongelmana että miehet ja naiset ovat tilastollisesti erilaisia ihan perimän kautta. Tästä on haluttu irtautua. Ja irtautumiseen on varmasti ollut näissä maailmankuvissa ihan moraalisesti perusteltuja syitäkin. Transhumanismi on itse asiassa näppärä keino vapautua tekemisiä ja olemusta. Ja tätä kautta se voisi olla ratkaisu.

Kenties pitäisi muistaa että kun ihminen soveltaa luonnontieteitä, luonnontiede on mukana vain varmistamassa että systeemi toimii niin että lopputulos on ennustettavissa. Se mitä systeemillä tavoitellaan on sitten ihmisen maailmankuvan vaikutusta. Luonnontiede ei välitä syntyykö ydinpommi vai ydinvoimala vai keino kätkeä radioaktiivinen aines turvallisesti niin että sitä ei tungeta mihinkään voimalaitokseen tai pommiin tai jätetä passiivisesti lasten kallioisille leikkipaikoille levittämään syöpää. On kenties väärin nähdä geenimanipulointi pelkästään sen luonnon (nature) kautta. Siinä on monilta osin kyse myös kulttuurista (nurture).

Robottioikeudet

Kuvitellaan, että luomme Turingin testistä selviävän tekoälyn. Kuvitellaan että sillä on myös tietoisia kokemuksia. (Tai jos ei ole niin se olisi hyvin vakuuttava filosofinen zombie.) Se on paitsi tietoinen niin myös ihmisen tyylillä tietoinen. Olisiko sillä oikeuksia? Olisiko meillä sitä kohtaan velvollisuuksia?

Kysymys on mielenkiintoinen koska tavallisesti ajattelemme että tietyt oikeudet ovat itseisarvoja. Kun argumentoimme miksi jokin asia johtaa oikeuksiin, teemme niistä väistämättä välinearvoisia. Esimerkiksi oikeus elämään ja ruumiilliseen koskemattomuuteen ja ihmisarvoon ovatkin kenties ominaisuussidonnaisempia kuin voisimme uskoa ; Tämä johtaa siihen henkeen että jos oletetaan että ihmisillä on ihmisoikeudet. Sen sijaan bakteerilla ei ole oikeuksia. Ja syynä on se, että tietyt ehdot, ominaisuudet, eivät täyty bakteerien kohdalla. Tämä tärkeä ero on se miksi yhdellä on ominaisuudet ja toisella ei. ; Tässä valossa on vaikeaa nähdä mitä tarkoittaa kun puhutaan "absoluuttisesta ihmisarvosta". Onko kyse siitä että arvot ovat ehdollisia. Vai onko niin että ihmisen kriteeriattribuutit ovat niitä joiden kautta oikeudet tulevat jolloin heti kun olet ihminen, arvot ovat ehdottomia.

Robottien kohdalla voidaan ainakin ajatella että:
1: Jos moraali on sitä että velvollisuuksia ja oikeuksia annetaan kykyjen mukaan niin robotit ovat hyvin ihmismäisiä niin silloin niillä olisi samanlaisia velvollisuuksia ja oikeuksia kuin ihmisillä.
2: Jos moraalin tehtävänä on maksimoida onnellisuutta, on katsottava että tietoiselle robotille olisi annettava oikeuksia koska nekin ovat maksimoimassa hedonistista onnea. (Tosin tätä voidaan torjua robottien kohdalla selittämällä että kyseessä on filosofinen zombie.)
3: Toisaalta monet moraalimallit korostavat että on joitain moraalisia velvoitteita jotka koskevat nimenomaan omaa perhettä. Esimerkiksi Konfutsen ajatuksissa perheelle on erityisiä velvollisuuksia ja oikeuksia. Näin ollen robotilla voisi olla vähemmän velvollisuuksia hoivata ketään - mutta toisaalta sillä ei välttämättä ole mitään oikeutta itse tulla hoivatuksi.
4: Itse asiassa voidaan ajatella että ihmislaji on sukua toisilleen ja tämä sukulaisuus on lähde oikeuksille. Kuten perisyntikin, niin myös ihmisoikeudet kulkisivat "vähän epäreilusti ja ilman tekoja ja ansioita" sukupolvelta toiselle. Ja näin robotilla ei välttämättä olisi mitään oikeuksia.
5: Toisaalta tekeminen tarkoittaa usein jonkinlaista valtaa. Vanhemmilla on valtaa jo lapsiinsakin, mutta periaatteessa tekijänoikeus tarkoittaa melko paljon koneiden kohdalla. Tästä voi seurata se että ihmisellä on ikään kuin Jumalan auktoriteetti robotteihin. Tosin on kiinnostavaa voidaanko tätä oikeutta ostaa niin että tosiasiassa robotin oikeudet ja velvollisuudet määrääkin joku omistaja. Sellainen joka ei välttämättä osaa tehdä robotteja lainkaan. Ja joka ei itse asiassa ole ominaisuuksiltaan roboteista poikkeava. Asiaa ei ratkaista kyvyllä vaan maksusuoritteella jossa robotti ei saa mitään. Tämä voisi johtaa siihen että olisi oikein kohdella robottia kuin orjaa (~kuten Jumala ihmistä) vaikka ihmisiä ei olisikaan.
6: On vaikeaa nähdä että ihmisillä olisi velvollisuuksia robotteja kohtaan. Kenties olisi mahdollista johtaa jonkinlaiseen "Extant" -televisiosarjan henkiseen tilanteeseen jossa robotti onkin lapsen analogi. Tämä nostaa esiin jonkinlaisen eksistentiaalisen asenteen jossa robotin tekijä olisi vastuussa ja velvollisuussuhteessa tehtyyn robottiin - jopa vahvemmin kuin seksillä syntyneiden lasten kohdalla, sillä lapsi voi syntyä raiskauksella tai vahinkoseksissä, mutta robotti pitää työläästi ja tietoisesti rakentaa.

Kaikista helpointa on kuitenkin ohittaa koko kysymys tunteilulla. Tavalla jossa koetaan epämääräistä epämukavuutta robotteja kohtaan ja siksi kiistetään että niillä mitenkään voisi olla oikeuksia. Tämä on siitä hauska näkemys että sitä on helppo puolustaa selittämällä että oikeudet onkin sidottu tietynlaisiin DNA -molekyyleihin. Jos robotti olisi tehty jollain muulla tavalla kuin ihmisDNA:lla, kyseessä ei olisi aito ihminen. Tämä mahdollisuus syntyy heti kun tiedostetaan että oikeudet ovat itse asiassa pakosti jollain tavalla ehdollisia. Kysymys on enää siitä mitä nämä oikeudet ovat.

Tämä avaa tilaa "Blade Runnerin" tyyliselle maailmalle jossa ihmisten seassa elää ei-ihmisiä jotka ovat vaikeasti toisistaan tunnistettavia. (Erottelutestit vaativat supertiedettä ja tarkkaa metodia.) Mutta tässä maailmassa testiero ei olisi niin että ulkoinen ruumis olisi samanlainen mutta erot etsitään pienistä psykologisista eroista. Tässä asia olisi toisin päin. Robotti ei tiedä olevansa robotti. Psykologia on samanlaista. Kuvittele että olet ihminen joka käy tuossa teistissä. Mutta sitten käytetään DNA -testiä ja sinut todetaan robotiksi. Se tuntuu omituiselta, kognitiivinen dissonanssi tarjoaa väärää positiivista selitykseksi. Ja nyt sinulta sitten vaaditaan että luovut ihmisoikeuksistasi testituloksen päätteeksi.

Periaatteessa tilanne on vielä pahempi. Sillä tämä antaa valtaa ihmisen määrittelijöille. On aivan mahdollista määritellä ihmistä tavoilla joissa ulos jää sellaisia kohteita joita on muutoin tavattu pitää ihmisinä. Kun ihmisoikeudet ovat ehdottomia vain ihmisille, syntyy tilanne jossa voidaan periaatteessa määritellä tietyt epämiellyttävät tahot ei-ihmisiksi ja sitoa tämä ominaisuuteen jota voidaan testata. Näin tuomio on aina tehtävissä määritelmän mukainen ja sitä voidaan pitää objektiivisena.

Kokemuskoneeseen hyppäämisestä

Jack Smartin ajatuskoe kokemuskoneesta on melko monesta vastenmielinen. He eivät pidä ajatuksesta jossa ihminen siirrettäisiin tekniseen maailmaan elämään bitteinä biteistä. Ei vaikka kokemukset olisivat vakuuttavia ja tuottaisivat hyviä ja nautinnollisia kokemuksia ja onnellisuutta.

Tästä saa hyvää aavistusta katsomalla "Matrix" -elokuvaa. (Sitä hyvää.) Siinä pahana esitetty Cypher katuu sitä että on irrottautunut Matrixista. Hän haluaa mennä takaisin. Jo Platonin luolavertauksesta asti on hyvin usein ajateltu että totuus on niin oleellinen asia että on tärkeämpää olla onneton Sokrates kuin onnellinen sikapossu.

Itselleni vertaus on siinä mielessä turha, että en näe yhteyttä itse "minuuden kopioinnin kanssa". Mind uploading josta tiedetään se että se todella on mind uploadingia ei minusta ole relevantti vaihtoehto - vaikka minulla muutoin onkin varsin avomielinen suhde siihen että aidosti tietoisia tekoälyjä voitaisiin rakentaa. Ja muutenkin tämänlainen on astetta liian spekulatiivista miellyttääkseen minua. Mutta kun lähtökohta on tämä voi kenties vastata hieman poikkeavilla tavoilla.

Jos otetaan lähtökohdaksi se vakioitu ajatus siitä, että totuus on jotenkin niin hyvä että ihmisen ei ole syytä heittäytyä koneeseen, niin tätä vastaan voidaan esittää hyvin erikoisia vastaväitteitä.

Jos otetaan vaikka Nick Bostrom, hän on tullut tunnetuksi simulaatioargumentista. Jonka mukaan on todennäköisempää että elämme jo nyt simulaatiossa. Koska elämämme on miellyttävää jo nyt, ei olisi mitään syytä olla siirtämättä itseään kokemuskoneeseen. Sehän olisi vain simulaatiosta kivempaan simulaatioon siirtymistä.

Bostrom -huomio avaa myös kokonaisen perinteen, ja sitä kautta avaa eräänlaisen pandoran lippaan ; Toisaalta jos totuus on tärkeää, ei voida kuin muistaa että solipsismin perinne on tuonut paljon metafysiikkaa koskevia huomioita.

...
Emme esimerkiksi voi tietää ovatko aistimuksemme todella Totuutta. Kenties jokin Descartesin kuvitteleman huijaridemonin kaltainen todella pettää meitä jo nyt niin että emme tiedä oikeastaan muuta kuin sen, että koska ajattelemme niin olemme olemassa. Kenties Berkeleyn ajatukset olivat tosia ja asiat lakkaavat olemasta kun niitä ei mikään havaitse. Kenties Kant oli oikeassa jakaessaan maailman fenomenaaliseen ja noumenaaliseen, jossa havaittu ja oleva ovat toisistaan irrallaan. Kenties on syytä tehdä kuten monet pragmatistit ja puhua siitä että "unohdetaan ei-havaittu maailma ja keskitytään havaittuun". Eli tunnustetaan metafyysisyys mutta eletään phaneronissa.
...

Kaikissa näissä päädytään siihen että simulaatioon hyppäämiseen ei pitäisi olla mitään esteitä. Onkin jossain määrin erikoista huomata että naïvi realismi - ja mutkan kautta myös empiirisyyttä vaativa skientismi - on tälläisiltä vastaiskuilta turvassa.

Toisaalta suurin osa ihmisistä onkin tosiasiassa vastustamassa tätä koska heillä on jonkinlainen ajatus sielusta jota ei voi edes ajatuskokeessa siirtää koneeseen. (Toisin sanoen he muuttavat ajatuskokeen perusolemusta, eli ihmisen siirtämistä koneeseen ns. piilopremissein.) Ja he vastustavat "skientismin ylivaltaa" vain sen vuoksi että Jumala ei ole empiirinen konsepti. Tämän tarkasti rajatun kysymyksen ulkopuolella he sitten ovat naïvin realismin kannattajia. Tätä ajattelutapaa on helppoa pitää jäsentymättömänä, banaalina, typeränä ja kaksoisstandardien läpitunkevana. (Koska se on sitä.) Mutta toisaalta se kyllä antaa aivan koherentin vastauksen siihen miksi tässä maailmankuvassa ei hypätä kokemuskoneeseen riemumielin ja pää edellä.

Sosiaalinen syntymä

Kognitiivisessa uskontotieteessä on ihmetelty ns. syntymisrituaaleja. Niitä on hyvin monissa kulttuureissa. Niiden sisältö vaihtelee ; Esimerkiksi juutalaisten ympärileikkaus eroaa hyvin paljon luterilaisten lapsikasteesta. Mutta niitä kaikkia yhdistää sama erikoinen teema.

Usein niissä nimellisesti juhlitaan biologista syntymää. Lapsi myös määritellään syntyneeksi. Mutta käytännössä heitä kohdellaan kuin he eivät olisi jotenkin todella syntyneitä. Ja ne suoritetaan yllättävän pitkän ajan päästä syntymästä. Ei seuraavana päivänä tai mahdollisimman pian.

Tässäkin yksityiskohdat muotoutuvat kulttuurin mukana. Kristillisessäkin kulttuurissa tämä voi näkyä siinä ajattelussa että kastamaton lapsi olisi jotenkin vailla kaikille ihmisille kuuluvaa Jumalan rakkautta ja armoa ja olisi siksi muuttuva vaikka kummitukseksi. Moderni kummituksia kumartelematon luterilainen sanoo tämän saman modernimmin siten että syyttää ateisteja lapsen heitteellejätöstä.

Tämä kulma on siitä erikoinen että se on aika vahva. Usein sitä toki kierrellään asiaankuuluvalla teologisella korrektiudella. Mutta ilmiö näkyy käyttäytymisessä. ; Onkin erikoista miten uskonnonvapautta ja jokaisen ihmisen absoluuttista ihmisarvoa kunnioittava kristittykin käyttäytyy täsmälleen samalla tavalla. (Usein edes akateeminen koulutus ei estä tätä.)

Onkin arveltu että tämä asenne johtuu siitä että kaste- tai vastaava tilaisuus on sosiaalinen tilaisuus jossa lapsi esitellään yhteisölle. Yhteisö taas on kaverisuhteiden solmimista. Näin ollen ihminen syntyisi täysivaltaiseksi kansalaiseksi. Kasteessa ei siis juhlita biologista syntymää vaan sosiaalista syntymää.

Ja tämän taustalle voidaan nähdä jopa evoluutio ; Olemme sopeutuneet menneisiin aikoihin, evoluutio ei ole riittävän nopeaa jotta kaikki modernin ajan kotkotukset olisivat ehtineet muokata sopeutumia nykytilanteeseen sopivaksi. Menneisyydessä on ollut voimakas lapsikuolleisuus. Joten sosiaalinen syntymä on varattu vain niille jotka eivät ole kuolleet. Tälläisiin vauvakuolemiin on kenties tervettäkin suhtautua siten että siinä ei kuollut jotenkin "oikea oikea" ihminen.

Sydämen perimmäinen sopukka

Naistenlehdissä on monenlaisia haastatteluja. Kansikuvissa näkee usein miten joku julkis selittää että "Olen sydämeltäni suomalainen" tai "Olen perimmiltäni rakkautta". Olisi mukavaa päästä naistenlehtien haastateltavaksi. Minun kohdallani lehtiotsikko voisi olla vaikka "Sydämeni on perimmiltään lihaa".

Teknologian uhat - riskit vs. eksistentiaalinen ahdistus?

Teknologiassa ajatus singulariteetista ahdistaa melko monia ihmisiä. Se on myös aihe joka kiinnostaa monia. Ajatus tekoälystä joka kehittyy ihmiskuntaa tehokkaammaksi on toki jotain jota ei ole todistettu mahdottomaksi. ; Parhaat "todistuskset" ovat maailmankuvallisia. Niissä ideana on se että ihminen on jotenkin niin erityislaatuinen että siihen vaaditaan sielu. Ja sen takia tietotekniikalla ohjelmoitu vemmel ei voisi tehdä samoja asioita. (Nähdäkseni tämä hyppy on hyvin kiinnostava ja esittää jotain sen tyylistä että filosofinen zombie olisi mahdottomuus koska ulkoinen ja sisäinen toiminta ovat yhteennivottuja.)

Itse olen kuitenkin huolestuneempi tehokkaista mutta tyhmistä järjestelmistä kuin tehokkaista ja älykkäistä järjestelmistä. Samoin olen huolestuneempi siitä että erilaista algoritmeja käytetään ihmisten toimesta toisten ihmisten hallitsemiseen kuin siihen että tietotekniikka hallitsee ihmisiä. Lisäksi jos katsotaan teknologian kyvykkyyttä en ole huolissani siitä että tekniikka hoitaa alta pois mekaanisia ja ihmisarvoa alentavia paskaduuneja. Mutta olen huolissani siitä että se voi aikaansaada hyvinkin laajaa työttömyyttä kun se hoitaa myös ihmiselle mielekkäät työt alta pois halvemmalla kuin ihminen. Ihan sen vuoksi että nämä ongelmat eivät ole pelkkiä mahdollisuuksia vaan jotain joka toteutuu jo nyt arkielämässä. Kuitenkin singulariteetti on mahdollisuus jonka toteutumiseen liittyvät riskit ovat sen verran kovia että se ansaitsee mietintää, vaikka se onkin spekulatiivista.

Onkin totta että ylimahtavaan tekoälyyn liittyy monia konkreettisia ongelmia. Teknologian "ylivaltatilanteessa" on osittain kysymys ennustamattomuudesta  jolloin pitäisi vain luottaa että asiat menevät hyvin vaikka ne eivät ole lainkaan kontrollissa. Ja toisaalta teknologian "vallanotto" on siitä ikävä että se poistaa kontrollin sulkemalla ihmiset pois itsensä hallinnasta tai tekee asioita jotka eivät ole enää niiden ihmisten juridisessa kontrollissa jotka ovat vastuussa teknologiasta.

Mutta singulariteetti tuntuu herättävän tunteita paljon enemmän kuin tehokas mutta tyhmä algoritmi. Tämän ongelmat ovat kuitenkin enemmänkin eksistentiaalisia ongelmia. Niiden kohdalla on hyvin kyseenalaista onko esillenostettu ongelma jotain jossa tietotekniikka uhkaa ihmisiä. Vai onko vika itse asiassa siinä että ihmisissä on hyvin omituisia vikoja joiden kohtaaminen olisi kenties jopa hyväksi meille kaikille.

Näiden ytimeen voisi laittaa juuri sen että eksistentiaalisessa mielessä singulariteetti uhkaa jo mahdollisuutena ajatusta ihmisen erityislaatuisuudesta. Monille ihmisille ihminen on jotenkin erityislaatuinen ja tämä tarkoittaa myös kyvykkyyttä. Vaikka teologisessa mielessä voitaisiin ajatella että jos meillä on singulariteetin juuri ja juuri saavuttanut tekoäly jolla ei ole sielua, joka käyttäytyisi kuin ihminen niin että se selviäisi Turingin testistä kaikissa osa-alueissa, niin ihmisellä olisi silti sielu. Mutta eksistentiaalisessa mielessä tämänlainen robotti uhkaisi ihmisen erikoislaatuisuutta.

Minä ymmärrän tämän tunteen hyvin koska edustan sitä koulukuntaa jonka mukaan filosofinen zombie on ajatuskoe joka on luotu väkisin jotta voitaisiin mitä tahansa tosiasioita vastaan helliä jotain ontologista eroa ihmisen ja täysin fysikaalisen maailman objektin välillä. ; Jos robotti tekee asioita kuin ihminen - tai jopa paremmin - se on jonkinlainen loukkaus egolle. Tämänlaisia ongelmia syntyy kun maailmankuva nivoutuu asenteisiin niin syvälle että ihmiskuva (teoria siitä mitä ihmiset ovat) värittää asioita niin vahvasti että se sekoittuu ihmisyyteen (mitä ihmiset ovat) ja sitten jos tämä ihmiskuva kohtaa uhan, tämä sekoitetaan ihmisyyttä koskevaksi uhaksi. Tietotekniikan kyvykkyys ei tee muuta kuin demonstroi ihmisten kykyjen rajat. Nämä rajat meillä on kaikesta huolimatta. Ihmisyys ei muutu mihinkään joten tekoälyn demonstroima suoritus ei oikeasti uhkaa tai muuta yhtään mitään. Paitsi ehkä näyttää että osa itseriittoisista luulotteluistamme joita olemme teoretisoineet ihmisen arvon ytimeksi ovat nimenomaan ja vain itseriittoisia luulotteluja. Nämä teoriat, ei ihmisyys, on se jota teknologia voi kumota ja uhata. Tämä ei kuitenkaan ole huono asia. (Tosin emme tarvitse tämän kaiken demonstrointiin teknologiaa. Jos haluat että joku tulee sinulle kertomaan että olet huono, paskainen ja roskainen ihmispolo, niin minä olisin voinut kertoa sen sinulle ihan ilman mitään teknologisen singulariteetin kehittämistäkin!)

Ja tämä oikeastaan onkin se koko jutun pointti. Singulariteettia kiistetään mahdollisuutena koska hellitään ajatusta sielusta. Toisaalta singulariteetin mahdollisuus on jonkinlainen uhka kokemukselle ihmisen erityislaatuisuudesta. Minun mielestäni ihmiset ovat ylipäätään liian itseriittoisia joten mikä tahansa kokemus jolla tämä jalusta saadaan romutettua on vain tervettä. Se, että ihmisiä ahdistaa kertoo vain siitä miten herkkää tämä itseriittoisuus on. Itseriittousuus jolle ties mikä maailman asia on uhka, ja joka koetaan hyvin syvästi kertoo siitä että meitä on kenties liiaksikin kasvatettu "luottamaan itseemme". (Sen sijaan että "tuntisimme itsemme".) Itseäni se että tietokone tekee asiat paremmin kuin minä ei loukkaa sen enempää kuin sekään että joku toinen ihminen tekee asiat paremmin kuin minä. (Eli loukkaa se vähän, jollain omituisella tavalla - ja ennen kaikkea jollain kummallisella tasolla.)

Näkisin että nämä singulariteettiin liittyvät uhat eivät ole todellisia uhkia. Ne muut uhat tosin eivät näytä kiinnostavan nettikeskustelijoita. Kenties siksi että singulariteetti on spekulatiivista ja tätä kautta se on monille vain jonkinlainen ajatuskoe. Tämänlaiset muuttuvat helpostikin itsereflektion välineiksi. Ja tällöin niistä tulee sävyltään eksistentiaalisia. Teknologiaan liittyy oikeitakin ongelmia eikä eksistentiaalinen räjäytys - joka mielestäni olisi vain hyvä asia - ole riittävän vahva oikeuttaakseen tekoälyyn liittyvien riskien vähättelyn. On kuitenkin hyvä miettiä että mitä ihminen tosiasiassa tekee vierastaessaan tekoälyä tai kiistäessään kategorisesti sen voivan kehittyä tietynlaiseksi.

---

Alun YouTubevideo on hahmontunnistusalgoritmilla surreaaliksi käsitelty videoklippi. Tietotekniikka on luonut uuden teoksen. Jos teos olisi ihmisen vääntämä sitä kutsuttaisiin taiteeksi.

Kuinka minusta ei ole nihilistiksi

Kalle Haatanen on kirjoittanut hauskan pienen kirjan nimeltä "Ei voisi vähempää kiinnostaa". Teos käsittelee nihilismin filosofiaa.

Haatanen toisaalta kuvaa kirjassaan sitä miten arkikielessä sana on menettänyt merkityksensä, laimentunut joksikin käytännössä sisällyksettömäksi. Sanaksi jolla on lähinnä negatiivisia konnotaatioita ja joiden sanomisesta tulee sivistynyt vaikutelma vaikka sisältö "olet nihilisti" onkin sisällöltään suunnilleen samantyylinen asenteen ilmaisu kuin "olet kakkapää". Määrittelemätön "nihilismi" edustaa minustakin tyhjää kielenkäyttöä. Se on sen tyylinen rinnastus että jos sellaisia käyttää ja pitää itseään älyllisenä ihmisenä, voi saman tien ryhtyä äärimmäisen postmodernin filosofian kannattajaksi ja ryhtyä käsiterunoilemaan.

Nihilismin voikin sovittaa ties mihin yhteyteen "Yhtäältä biologinen reduktionismi kiistää ihmisen erityisyyden, puhumattakaan kaikista hienoista moraalisista rakennelmistamme. Toisaalta uskonnollinen reduktionismi luovuttaa kaiken inhimillisen älykkyyden mysteerin alttarille. Nihilistejä molemmat." Ja jopa "Joskus merkitys on kyllä hupaisan epäselvä. Tätä kirjoittaessani olen huomannut, että sanalla nihilismi on viitattu lehdistössä esimerkiksi yhteen syksyn muodin megatrendeistä."

Tämän lisäksi hän tietysti käsittelee myös määritellympää nihilismiä.

Haatasen kirjaa lukiessa on itse asiassa melkoisen selvää että minusta ei saa nihilistiä oikein mitenkään. Haatanen esittelee Nietzschen maailman korostamalla että on klassiseen tapaan ajatelleita, viimeisten aikojen ihmisiä ja yli-ihmisiä.

Haatanen käyttää aikaa nihilismiin joten hän kutsuu viimeisten aikojen ihmisiä passiivisiksi nihilisteiksi ja yli-ihmisiä aktiivisiksi nihilisteiksi. Tämä onkin tarpeen sillä Nietzschen yli-ihmistä sanotaan joskus nihilistiseksi ja tätä kautta esitetään että Nietzsche kannattaisi nihilismiä. Kuitenkin samalla Nietzsche itse kutsuu viimeisten aikojen ihmisiä nihilisteiksi ja pitää näitä vastustettavina joten olisi itse asiassa oikeampaa sanoa että Nietzsche pyrkii nimenomaan nihilismin ylittämiseen. Sillä ihanteellisena viimeisten aikojen ihmisten elämäntapaa hän ei pitänyt.

Taustalla on perinteinen ajatus siitä, että asiat ansaitaan. "Ei onnellisuus antiikin kreikkalaisillekaan mikään vastenmielinen ilmiö ollut, mutta se tuli ansaita elämässä Teoilla ja Sanoilla". Nämä teot ja sanat olivat ideologioita, joissa usein korostuu vaikka platonistinen henki siitä että todellinen ideamaailma on jotain hienoa ja fyysinen maailma on sen kalpea ja epäonnistunut heijastuma, vähemmän oleellinen, vähemmän tosi. Nietzsche näkee tämänlaista maailmaa orjamoraalisena ja tämänlaisia voimia elämälle vieraina voimina.

Passiivinen nihilisti sitten irtautuu tästä. "Se on "viimeisten ihmisten" elämää. "Viimeinen ihminen" ei enää tunne valtaa eikä vallantahtoa, vaan vain tahtoo mahdollisimman pitkän ja turvatun elämän." ... "Jos hän jotain sisältöä elämälleen kaipaa, se on kaikkien aristokraattisten ja antiikin Kreikasta oppinsa ammentavien filosofien perivihollinen: hyötyajattelun, utilitarismin ja ansaitsemattomuuden tuoma onnellisuus." Tämä johtaa halpojen huvitusten täyttämään pinnalliseen kulutuselämäntapaan. "Passiivinen nihilismi on altistumista pienuudelle, silkan onnen tavoittelulle, Totuuden, Kauneuden ja Suuruuden unohtamiselle, pahaiselle kauppiasmoraalille, kaiken tasapäistymiselle ja uskonnolliselle synnintunnon sisäisyydelle."

Herramoraalista yli-ihmistä taas kuvataan aristokraattisen estetiikan keinoin. Moni ajattelee että herruus korostaisi köyhien kyykkyyn laittamista. Mutta tämä on itse asiassa hyvin kaukana Nietzschen mallista. Haatanen kuvaa asian seuraavalla tavalla "Nietzschen antiikin kreikkalainen, pakanallinen ja dionyysinen maailmankuva halveksuu elämää joka pyrkii vain varjelemaan elämää sen itsensä vuoksi. Sellainen elämä on vain käpertymistä omahyväiseen ja kaunaiseen kuoreen." ... "Yli-ihminen on nietzscheläisen käsitteistön ihmisfiguuri (kenties toive) joka ei enää tunne kaunaa." ... "ei tunne sääliä - koska hän rakastaa elämää."

Itse asiassa Haatanen käyttää Pekka-Eric Auvista erikoisena esimerkkinä hahmosta joka kyllä ihailee näennäisesti Nietzscheä mutta joka ei ole ollenkaan Nietzschen ihanteen mukainen. "Mutta että hyvän ja pahan tuolle puolelle nouseminen tarkoittaisi pahaista vallitsevan säälimoraalin vastustamista ja sen nimissä alempiarvoisten tappamista! Ei." Syynä on juuri kaunaisuus. "Tuollainen vastustaminen ja nurinpäin kääntäminen itse asiassa vain säilyttää kyseisen moraalin sen käänteisessä muodossa. Se on kaunainen reaktio kaunamoralistisessa maailmassa." Myöhemmin korostuu että "yli-ihminen ei koskaan toimisi reaktiivisesti, vastaisi väkivallalla johonkin olosuhteeseen tai olotilaan ja hyökkäisi kaunaisesti sitä vastaan. Yli-ihmisen destruktiivisuus on uuden luomisessa" ... "Destruktion kohde on vanha arvomaailma, mutta vain siinä mielessä että uuden luominen tuhoaa aina vanhaa."

Nihilismi, not for me.

Näiden opit ovat siitä hauskoja että niiden sisältö demonstroi melko vahvasti sen miten minusta ei saa nihilistiä. Ei aktiivista nihilistiä eikä passiivista nihilismiä. Syynä on se että olen äärimmäisen kaunainen ihminen.

Tämä kauna kertoo että asioilla on minulle merkitys. Se ei voi olla passiivista nihilismiä. Vihainen ja aggressiivinen passiivinen nihilisti on määritelmällisesti mahdottomuus. Ja aivan yhtä määritelmällisesti se estää minua olemasta yli-ihminen, aktiivinen nihilisti.

Onkin jännittävää miten tietyssä mielessä olen hyvin "stereotyypinmukainen nihilisti" sanan arkimerkityksessä. Olen jossain määrin "ihmisvihaaja", hieman synkeä, äärimmäisen ironinen, negatiivinen ja ihmisistä sekä ideologisista instituutioista irtautuva. En ole kiinnostunut ihmisistä, enkä välitä heidän mielipiteistään vain siksi että heillä on sellaiset.

Tämä "ihmiset eivät kiinnosta minua" on kuitenkin hyvin rajattua. Minua ei kiinnosta mitä mieltä ihmiset ovat, tai ovatko he samaa mieltä kanssani tai muuttuvatko heidän mielipiteensä keskustelun kautta. (Minua kiinnostaa vain se, tarjoavatko he minulle älyllistä viihdettä vai eivät.) Minua ei kiinnosta mitä mieltä he ovat minusta. Ennen kaikkea en tule surulliseksi tuskasta joka kohdistuu ihmisiin joista en pidä ja tässä mielessä en välitä heidän kärsimykestään.

Kaunaisuuteni ilmaiseekin sitä että joku kohtelee minua väärin tai on ärsyttävä. Ja sitten tämä ihminen ei ikään kuin ole ihminen vaan saa merkityksensä vain tuon tekemänsä teon kautta. Hän siis pelkistyy kenties pelkästään noiksi yksittäisiksi teoiksi, ajallisiksi ja lyhytaikaisiksi. Ja tämän teon kautta nämä ihmiset merkitsevät, kiinnostavat ja vaikuttavat valtavasti. Voi jopa sanoa että orjuutan itseni sillä että välitän niin sikana siitä mitä epäreilua tai julmaa joku ihminen on minulle tehnyt.

Nihilisti ei tee tämänlaista. Siinä on liikaa kiukkua jotta se olisi merkityksetöntä. Siinä on liikaa kaunaista merkitystä jotta se olisi esteettistä, dionyysistä, luovaa, aristokraattista ja vapaata. Minun punahehkuinen vihani on kaikille osapuolille destruktiivista. (Tosin olen tiettävästi kyvytön antamaan anteeksi mitään, edes yrittämällä, joten se siitä.) Olen äärimmäisen reaktiivinen ja välineellistän valtaosan ihmiskohtaamisistani "juttujen opettelun" näkökulmiin, joiden ydin on siinä "mitä minä henkilökohtaisesti saan, jota en voi muualta saada". Nietzschen maailmassa tämänlainen toimija edustaa orjamoraalia par excellance. Ja teen tämän kaiken ihan ilman kristinoppia.

Kone pystyy (minä en)

Tuore MIT:n julkaisu kertoo siitä miten tekoäly pärjää nykyään älykkyystesteissä. Tämä ei ole kenties kovin yllättävää. Koneet ovat jo pitkään pärjänneet matemaattisissa ja loogisissa tehtävissä paremmin kuin ihmiset. Onkin jännittävää miten aikaisemmin logiikkaa ja laskutaitoa pidettiin tärkeänä ja ihmiselle syvänä taitona koska se oli jopa ihmisille vaikeaa. Tietokoneille ne ovat helppoja. Toisaalta samalla moni asia jota pidettiin helppona ja yksinkertaisena ihmisille ovatkin tekniikalle hyvin vaikeita haasteita. Ihmiset eivät korostaneet näitä kovin korkealle etsiessään sitä miten ihminen on erikoislaatuinen. Luultavasti siksi että ne ovat niin arkisia ja helppoja että niihin pystymiseen ei liity samanlaista gloriaa kuin loogisuudessa (johon ällistyttävän harva pystyy nykyäänkään).

Uutisoitu aluevaltaus koskee älykkyystehtävien sanallisia tehtäviä. "Computers have never been good at answering the type of verbal reasoning questions found in IQ tests. Now a deep learning machine unveiled in China is changing that." Siksi pärjääminen älykkyystestissä on ylipäätään uutinen. Ei se silti hirvittävän suuri uutinen ole. Tietokoneet pärjäävät shakissa ja monissa muissa rajatuissa tehtävätyypeissä. Älykkyystestit ovat itse asiassa juuri tämänlaisia.
1: Kenties hieman erikoista onkin se, että tämä on väistämätöntäkin esimerkiksi siksi että niistä yritetään tehdä mahdollisimman vähän kulttuurisidonnaisia. Piirre jota älykkyystestien kriitikot korostavat osittain asiallisesti, etenkin älykkyystestien historia huomioiden, mutta jotka tuppaavat ylikorostamaan tätä. Puolitotuus on usein ikävintä. Älykkyystestit mittaavat hyvin omituista "älykkyyttä jota älykkyystestit mittaavat", ja tämä koostuu kuitenkin hyvin rajatusta älykkyydestä jonka ulkopuolella on paljon kaikenlaista.

Siksi voidaan sanoa että jos ihminen haluaa irrottautua toisaalta eläimistä ja toisaalta tekoälystä, se joutunee turvautumaan siihen että vain ihminen harrastaa absurdia tai surreaalia taidetta. (Hieman siihen sävyyn kuin tein nuorempana. Kun minulta kysyttiin/tivattiin, että miksi kerron ilman jarruja asioita ja puhun paljon, kerroin että "Puhun koska eläimet eivät osaa ja jumalat eivät halua.") Kyky absurdiin ja surreaaliin erottaa meidät koneesta. Tai siis oikeasti ei....

Meno tämänlaisten kanssa on ongelmallista. Biologien parissa hankaluutta on tullut sen kanssa että aina kun on selitetty mikä erottaa ihmisen simpanssista, niin simpanssit yllättävät. Ne voivat käyttää (viittoma)kieltä, tehdä ja käyttää työkaluja jne. Tietokoneiden kyvyttömyyden kohdalla monet vastaavat esteet tuntuvat paljastuvan luulotelluiksi, kuten esimerkiksi kyky tunnistaa puhetta äänestä ja kyky ymmärtää kirjoitusta. Tilanne on yleensä hieman sen tyylinen että se vertautuu lähinnä siihen että henkilö joka kertoo vastustavansa postmodernia tekotaidetta päätyy selittämään siitä minkälaisia lakkeja meloni ja omena voivat pitää...

Mystinen kokemus

Jos joku ihminen saa hengellisen mystisen kokemuksen jossa Jumala astuu häneen ja puhuu tai toimii hänen kauttaan, niin korottaako se ihmisen? Tuleeko ihmisestä Pyhä? Onko tässä jotain erityislaatuista joka korostaa ihmisen egoa ja nostaa ihmisen merkitystä ja arvoa kosmisessa kudelmassa? Vai käykö siinä niin että välineellistäessään ja ylitullessaan ihmiseen ihmisyys tallautuu, sysätään syrjään, vähennetään jonkin merkityksellisemmän edessä pieneksi ja arvottomaksi tuhruksi? Onko mystisen kokemuksen arvokkuus sen korostamista että ihminen ilman Jumalaa on merkityksetön ja mitätön ja arvokas vain mikäli ohittaa ihmisyytensä ja ottaa tilalle jotain ihan muuta? Miksi kompromissina näyttää usein olevan Pyhäksi tulleen ihmisen egon kohotus, häneen uskovien ihmisten merkityksen kohottaminen ja muun ihmisyyden mitätöinti?

Onttoja ihmisiä (hollow man)

Törmäsin ajatukseen jonka mukaan mielenterveysongelmia koskeva nolostuminen on itse asiassa jotain joka vaatii yliluonnollisen tai supernaturaalin elementin. Tarkalleen ottaen lausunto meni "Mikä vittu siinä oikeasti on, että jengi pitää "mielensairauksia" jotenkin kumman mystisinä verrattuna "ruumiin sairauksiin"? Ovatko ihmiset oikeasti niin saatanan tyhmiä ja/tai taikauskoisia, että luulevat, että meillä ihmisillä on jokin fyysisestä ruumiista riippumaton "sielu" joka voi jotenkin "sairastua"?!? No jos ei, niin miksi helvetissä jengi pitää masennusta tai skitsofreniaa yhtään ihmeempänä tai hävettävämpänä sairautena kuin tulehtunutta umpisuolta tai diabetesta? Häh?" Näkemys on mielestäni siinä mielessä hyvä, että mielenterveysongelmia todellakin hävetään, usein aiheettomasti. Mutta asia on mielestäni kiinnostavampi ja monisyisempi kuin esitetty.

Ensinnäkin : Medikalisaatio on sielukonseptista etääntymistä.

On selvää että mielenterveydellisten ongelmien mukana jopa sävyjä jossa moraali on medikalisoitu, eli pahuus on mielenterevydellinen häiriö. Epäluonnollinen ja ei-mielenterve on tällöin pahuutta ja tämä ikään kuin tieteellistää moralismin ja näin voidaan paeta niistä ongelmista joita moralismi ymmärrettävästi tuo harjoittajalleen.
1: Hieman aiheen sivustasta esimerköiden : Moraalin medikalisointi on tuttua myös siinä että homoseksuaalisusu on tuomittu sekä epäterveeksi tilaksi, eräänlaiseksi hulluudeksi. Ja sitten toisaalta sitä on esitty jopa rangaistavaksi. Tälläisessä tilanteessa ei oikein auta muu kuin viitata "Mestari" Jussi Halla-ahoon. Hän kun on sanonut homokeskustelussa siitä miten asian tulisi olla niin että moittijoiden tulisi päättää onko homoseksuaalisuus rikos vai sairaus. Että molempia ei voi saada. Hän irrottautuu tästä medikalisoinnin näkökulmasta ja korostaa että jos homoseksuaalisuus on sairaus ja hulluutta, niin silloin ihmisiä pitää auttaa eikä laittaa linnaan.

Medikalisointi on monessa paikassa korvannut sieluun liittyvät vetoomukset. Ja tässä mielessä on osuvaa nähdä analogisuutta näiden kahden välillä. Mutta käytännössä medikalisaatiota käytetään nimenomaan siten että on koettu tarvetta irrottautua sielukonseptista. Tämä on voitu tehdä kahdella tavalla
1: On todellakin hylätty sielu mutta ei moralismia. Ja tällöin ei haetakaan apua pastorilta vaan psykiatrilta.
2: Sieluun viittaaminen nähdään uskonnolliseksi ja uskonto nähdään "subjektiiviseksi" ja "maailmankuvalliseksi" joten asioita ei totella. Tiedettä sen sijaan ei yleensä kauheasti halveksita ja sitä pidetään objektiivisena. Joten jos sielun konvertoi ja manipuloi siten että puhuukin sen sijaan mielenterveystermein on se kätevämpi vallankäytön väline.

Toiseksikin : Mielenterveysasioiden erikoistaminen ei ole ristiriidassa (ontologisen) naturalismin kanssa.

Jos kantana on se, että kun mielenterveys on biologista, aivojen isoissa rakenteissa, kehon umpierityksessä tai hermoston muistirakenteissa jne. olevaa toimintaa, niin se ei tarkoita että niitä ei voitaisi kohdella erikoisella tavalla.

Itse asiassa myös häpeän tunne on biologista jos kaikki muutkin emootiot ovat biologista. Ja häpeän tunne ei selvästi ole ristiriidassa naturalismin kanssa. (Tässä käytän naturalismi -sanaa paljon. Viittaan tässä aina nimenomaan ontologiseen naturalismiin, siihen että todellisuus on kauttaaltaan fysikaalinen.) Mutta vielä oleellisempaa on se, että vaikka voidaan löytää analogisuutta sen kanssa että on vikaa aivoissa kuin että on vikaa varpaassa. Kuitenkin näiden kahden välillä on väistämättä jotain epäanalogisuuksia. Jos ei muussa kuin vaivan lokaatiossa. Epäanalogisuus tarkoittaa sitä että on tilaa luoda ristiriidattomia näkemyksiä joissa nämä asiat lokeroidaan eri lokeroon ja kohdellaan eri tavalla.

Nähdäkseni oleellinen epäanalogia varvaskivun ja vaikka masennuksen välillä on identiteetti. Nykyaikana identiteettiä korostetaan hirvittävästi. Postmodernistit puhuvat maailmankuvista, intresseistä. Eksistentialistit olemisesta ja tulemisesta. Kun puhutaan uskonnosta, etnisyydestä, rodusta, alakulttuurista, kuulumisesta... ollaan käsittelemässä ihmisten identiteettiä. Yleinen kanta tuntuu olevan se, että ei ole relevanttia kuluttaa päiviään siitä että keskustellaan pikkuvarpaistamme ja niiden eroista. Mutta vakaumusasiat ja maailmankuvat ovat jotenkin syviä ja tärkeitä. Siksi filosofit pohtivat jälkimmäisiä mutta esimerkiksi pikkuvarpaan filosofiaa tutkitaan hämmästyttävän vähän. Vaikka jossain mielessä pikkuvarvas on "todellisempi ja objektiivisempi" kuin vaikka "aito kristillisyys".

Ja identiteetti ei ole mikään yksi asia. Käytämme käsitettä paljon ja kaikilla on siitä jonkinlainen käsitys. Mutta se miten sitä käytetään on hyvinkin hajanaista. Voimme viitata identiteetillä (a) sosiaaliseen kategoriaan, jolloin tarkastellaan esimerkiksi ryhmään kuulumisen sääntöjä ja tarkastellaan attribuutteja (ominaisuusksia, käyttäytymistä) jotka määrittävät tämän kategorian (b) Jotain johon ihminen liittää itsensä niin että kokee asiasta ylpeyttä ja kuuluvuudentunnetta ja (c) jonain jota ihminen aidosti ja pohjimmiltaan on.

Eli identiteetti voidaan joskus nähdä jonain jonka päättävät muut (a), jonain joka päätetään itse (b) ja jonain jota ihminen ilmentää (c). Tässä identiteetti voi olla kuori, joka on enemmänkin liehuva lippu jolla ihminen mainostaa itseään (a+b) tai jotain joka on olemassa riippumatta siitä mitä ihminen oikeasti tekee ja toimii (c).

Koska mielenterveys koskee sitä mitä mieltä olemme asioista on selvää että se on sidoksissa käytökseen ja toimintaan. Näin ollen mielenterveys voi vaikuttaa tai vaikeuttaa sitä miten kuulumme ulkoiseen identiteettiin (a+b). Psykopaatilla voi olla vaikeuksia olla lempeyttä korostavassa uskonnossa. Ongelmaa kiristää se, että jos elämme naturalistisessa maailmassa niin tosiasiassa me olemme aivomme ja muu elimistömme. Joten itse asiassa naturalistisessa maailmankuvassa mielenterveysongelma voi olla sielua helpommin sidottavissa siihen että mielenterveysongelma todella iskee siihen mitä ihminen syvimmiltään on. Sielu voi olla hairahtuva, ja mielenterveysongelma voidaan nähdä syntinä jota sielu tekee eikä jotain jota sielu on. Mutta naturalismin kanssa asia voi olla jopa vaikeampi. (Toki ei ole naturalismin kanssa ristiriidassa nojata analogiaan umpisuolentulehduksen kanssa. Mutta selvästi ei ole naturalismin kanssa ristiriidassa esittää että mielenterveysongelma on nolo asia.)

Tämä konsepti voidaan sitoa moralismiin varsin helposti. Merkittävää on huomata, että jos kannattaa ajatusta jossa "vihataan syntiä mutta rakastetaan syntistä" korostetaan usein nimenomaan sitä että syvä minuus (c -tyypin identiteetti) on erillinen kuin tekomme (a+b -tyypin identiteetit).
1: Toisaalta voidaan ajatella niinkin että synninteko on osa sielun olemusta. Silloin sielua voidaan rangaista Helvetillä. Jokainen tekee tällöin syntiä ja rakkaus tulee armosta. Ja kun armo pesee synnin emme enää vihaa tätä. Kun paha teko on pesty armolla ei enää vihata syntiä ja voidaan rakastaa syntistäkin.

Eräänlaista moralismia löytyy toki myös jumalattomistakin paikoista. Jos otetaan Sartren eksistentialismi, hän korosti mauvaise-foita, huonoa uskoa. Siinä ihminen tekee jotain epäautenttista. Hän piti tätä suurena paheena. Toisin sanoen hänellä huonoa ihmisyyttä oli se jos ulkoiset piirteet (a+b -tyypin identiteetit) olivat yhteensopimattomia syvän aidon itsen (c -tyypin identiteetti) kanssa.

Omia ajatuksia

Minä taas näen asian yksinkertaisesti niin että identiteetti on vain mainos joka ei kosketa syvintä itseämmme. Se on pelkkä ulkoinen kuori. Mutta tosiasia on myös se, että syvä minuus tämän takana on vain abstrakti ajatus. Kun kohtaamme toisen ihmisen, kohtaamme tämän käyttäytymisen ja ne mielikuvat ja vaikutelmat joita tällä on omissa aivoissamme. Emme voi kiertää tätä. Olemme identiteetteinemme hieman kuin appelsiini josta riisutaan pois kaikki vuorovaikutukset. Pois riisutaan väri joka on fotoneiden kanssa reagoimista. Pois riisutaan paino joka vuorovaikuttaa gravitaation kanssa. Kaikki mikä vuorovaikuttaa reagoimalla kemiallisesti poistetaan yhtälöstä. Ja kun kaikki nämä aistihavainnot riisutaan niin mikä on se järkevä appelsiinius näiden konseptien takana? Itse näen että siellä ei ole mitään ihmiselle mielekästä tai käsitettävää. Ihmiselle mielekäs "appelsiinius" on yksinkertaisesti rinnastettavissa appelsiinin määritelmään. Eli siihen että siihen on liitetty attribuutteja ja kriteeriattribuutteja.

Toisin sanoen identiteetti on minulle illuusio, mutta sen takana ei ole oikeastaan mitään konkreettista. Siksi katson että on hyvin vaikeaa - ellei mahdotonta - sanoa että "rakastan ihmistä mutta vihaan kaikkea sitä mitä hän ajattelee, tekee ja toimii". Jos vihaat syntiä vihaat myös syntistä. Ja jos pyrit erottelemaan identiteetin ja ihmisen ja selität että "ei saa sekoittaa asiaa ja ihmistä" olet tekemässä jotain hyvin kummallista. Sellaista joka on niin väärin että vihaan tälläisen tekijää nimenomaan ihmisenä. Koska mitä ihmistä minä voin rakastaa näiden takana? Mikä on tämä absoluuttisesti rakastettava ihminen? Miksi olisin viehättynyt siitä että jollakulla on kiva aineenvaihdunta. (Joka sekin itse asiassa on vuorovaikutusta ja kemiallisia reaktioita, joten edes tämä ei kelpaisi vastaukseksi, sekin on liian konkreettinen ollakseen se rakastettu ideaali -ihminen ominaisuuksiensa ja paskamaisuuksiensa takana.)

Toisaalta kun mielenterveys joka tapauksessa on medikalisoitu jollain tavalla heti kun sitä pidetään biologisena - fysikaalisen vaivan hoitaminen naturalistisin keinoin on ainakin teoriassa mahdollista - niin voidaan huomata että tosiasiassa me monesti häpeämme fysikaalisiakin vikoja. Liian monelle kehitysvamma on häpeä. Minä häpeän sitä että olen puolisokea. (En todellakaan ole jousiampuja.) Mutta en käytä silmälaseja jokin estää minua näyttämästä heikkouksiani julkisesti. Joka on häpeää fysikaalisesta vaivasta joka ei ole mielenterveydellinen. Monille kömpelyys taas saattaa aiheuttaa sivutuotteena noloja tilanteita. Selvästi analogiassa on sekin heikkous että näemme että kenties joku häpeää fyysisiäkin vikoja. Joten miksikäs ei mielenterveysongelmienkin kohdalla.

Toki on hyvä huomata että kenties häpeään ei kuitenkaan olisi mitään moraalista syytä. Kenties nolous johtuu siitä että esimerkiksi kehitysvammaisia kiusataan ja halveksitaan asiattomasti. Samoin mielenterveyshäiriöt saattavat olla pilkan paikka. Ja joskus ihmisillä on ylpeys ja halu tehdä asiat itse. Ja silloin omaan helvettiin ei tarvita edes muita ihmisiä. Tämä ei kenties ole hyväksi. Mutta että kyseessä olisi automaattisesti implisiittinen usko "supernaturaaliin" koska tämä häpeä olisi ristiriidassa naturalismin kanssa? Hell fucking no.

Mites olisi "Lakialoite yksityishenkilöiden poikkeuksellisen vahvojen voimankäyttötilanteiden oikeuttamisesta"?

Muistan kun törmäsin kerran junassa vanhempaan naiseen, joka selitti miten ennen lehdissä levitettiin väkivallantekijöiden ja raiskaajien tiedot. Hän huvitteli - siis oikeasti huvittuneena - jopa sillä miten otsikoissa oli ollut "Karhu pani Oravaa" -tyylisiä otsikoita. (Sukunimet eläinten nimiä.) Hän oli mainio ihminen. Sittemmin journalistit ovat päättäneet että väkivaltarikollisia ja pedofiileja ei usein tuoda nimellä ja naamalla julkisuuteen. Tällä yritetään välttää lynkkaamismentaliteettia. Eli tavoitteena on ennaltaehkäistä tulevia väkivaltarikoksia. Nykyään suosiota ovat kuitenkin saaneet paikat/julkaisut joissa tämäntapaisia tietoja jaetaan. Sitä myydään tiedostamisen nimellä. Mutta pelottavinta näissä on oikeastaan se, että kun näiden julkaisuja ei ole virallistettu ja valvottu, voi journalistisen tarkkuuden kanssa olla vähän miten sattuu. Ja tällöin mukaan saattaa tulla ihmisiä jotka eivät ole oikeasti pedofiileja. Ja tämän riski on se minua huolestuttavin yksityiskohta.

Kauhistelun erikoisia puolia on tosin muuallakin. Viime päivinä on puhuttu siitä miten kolmeen lapsen raiskaukseen ja murhaan syyllistynyt on vapautumassa. Näissä keskusteluissa on noussut jopa esille "kaksoisstandardi". Kuitenkin näen että tässä ongelmana on se, mikä usein on näissä "kaksoistandardi" -keskusteluissa. Tosiasiassa syvin ongelma on se, että laki on sama kaikille. Kun taas normaali ihminen näkee että rangaistukset ovat vääränlaisia (yleensä liian lieviä) heidän omaan oikeustajuunsa nähden. Näin ollen "kaksoisstandardi" voi olla vaikka se, että saat pidemmän tuomion piratoimalla ahkerasti jonkun taiteilijan levyjä, kuin hakkaamalla tämän em. taiteilijan sairaalakuntoon. Asia tuntuu epäreilulta, mutta takana on kuitenkin konsistentti lainsäädäntö joka on sitten sama kaikille. Se, voiko "oikeustajutestejä" pitää vakavasti voi olla kahta mieltä. (Tai oikeasti, vain yhtä.) Se onko laki reilu on irrallinen siitä onko laki sisäisesti ehyt ja ristiriidaton. Ihmisille näin ei ole. Laki ilmeisesti on jonkinlainen ihanne jonka ajatellaan karkeasti ottaen säätävän sen mikä itsestä tuntuu reilulta. (Mitä tuohon uskomukseen voi sanoa. Good luck with that!)

Pedofiilit ovat rikollisia jotka todella kaivavat ihmisiä jostain oikein syvältä. Ja rehellisesti sanoen, I totally get that point. Monilla ihmisillä tuntuu kuitenkin olevan hyvin heikko kyky erottaa moraalista vihaa koston oikeutuksesta. (En ole varma onko heidän "moraalinen kompassinsa" rikki vai luottavatko he liikaa "moraaliseen kompassiinsa" jotka ovatkin vain tunteilua ja kohkaamista.) Moni ajattelee että pedofiileihin kohdistuva moraalinen raivo olisi oikeudenmukaisuutta. Minä kykenen näkemään eron (tavallisten) raivontuntemusteni ja tekoon oikeuttavan (korkean) kynnyksen välillä. On tietysti ero lynkkaamisesta fantasioinnin ja lynkkauspartion välillä. Mutta kun asiasta keskustellaan ikään kuin vakavasti otettavana vaihtoehtona, on jokin oleellinen moraalinen kynnys monilla pelottavan alentunut. Ja minä pelkään jossain määrin heitä enemmän kuin pedofiileja. (Toki ehkä siksi että en ole lapsi eikä itselläni ole sellaisia.)

Lynkkaaja Hannu Kiuru -paradoksissa

Tässä kaikessa sotkussa tuntuu tapahtuvan virhe johon törmäsin Hannu Kiurulla hänen tuoreessa blogauksessaan. Hän blogasi asiasta joka on hyvin vanha. "Journal of Medical Ethics -lehdessä julkaistun artikkelin mukaan vastasyntyneet eivät ole vielä "oikeita ihmisiä" eikä heillä ole "moraalista oikeutta elämään." ... "Artikkelin ovat kirjoittaneet Oxfordin yliopistoon kytköksissä olevat Alberto Giublini ja Francesca Minerva, joiden mukaan vanhemmilla pitäisi olla oikeus antaa lapsensa surmattavaksi, jos lapsi syntyy yllättäen vammaisena."
1: Itse asiassa kirjoitin aiheesta omaan blogiini vuonna 2012. Tein siitä logiikkapohjaisemman lähestymistavan, joka itse asiassa korosti sitä että "kysymys on premisseistä". Kiurun analyysiä lukiessa korostuu se, että hän esittää johtopäätöksiä eikä päättelyketjuja. Joka taas on oma pinnallisuuden määritelmäni. Asia on tärkeä siinä mielessä että artikkelia lukeva voi huomata että temppuna on abortin argumenttejen laajentaminen. Joten eetikko voi oikeasti tuon tuloksen pohjalta päätellä sellaisen erikoisen asian että jos jälkiabortti on pahasta niin se on argumentti myös aborttia vastaan. Tämä taas miellyttää monia kristittyjä aivan taatusti.

Hannu puhuu kristillisestä näkökulmasta, arvoiden johtopäätöstä omilla premisseillään. Tämä on hieman hassua mutta tavallista. Siihen on syytä antaa jonkin verran tilaa. On tosin hyvä tiedostaa että mistä on kysymys. Mutta arvokeskustelussa on kysymys hyvin usein nimenomaan erilaisista moraalilähtökohdista, joten asia ei ole virhe sanan vahvimmassa mielessä. Hieman hupsua se toki on. Kun sentään käsitellään tiettyä tutkimusta ja kaikkea. Osa meistä elää vielä todellisuudessa jossa kaipaillaan ajatusta jossa kritiikin kohteen tunteminen olisi kritisoinnin minimivaatimus. Tässä omalähtökohtakeskeisessä painotuksessa se ei ole välttämätöntä.

Kiuru puhuu ihmisarvosta "Kristinusko on aina pitänyt elämää pyhänä. Kyse on Jumalan antamasta lahjasta tai pikemminkin lainasta. Meille on annettu elämä elettäväksi alusta loppuun. Elämän pituus vaihtelee, mutta vain Jumalalla on oikeus päättää, milloin laina-aika on täysi. Hän on mitannut jokaiselle elämän pituuden, pannut määräajan, jota ihminen ei voi ylittää. Alittaa (ikävä) kyllä voi." Tämä on ironista, kun nostetaan huomioon Kiurun taannoinen tempaus minun kanssani. Mutta ironia ei ole tärkeää. Tärkeää on tiedostaa että Hannu Kiurulla on statement jonka mukaan ihmiselämä on pyhää. Kun kysymykset ovat "Mistä asiantuntijat mahtavat hakea oikeutuksensa määritellä, ketkä ovat oikeita ihmisiä? Mitä tarkoittaa moraalinen oikeus elämään?" hän puhuu absoluuttisesta ihmisarvosta. Siitä että moraalinen oikeus elämään on tavallaan siinä että on syntynyt. Että siinä ei ole ehtoja.

Mutta valitettavasti ilmoille nousee se, että tämä eettinen tutkimus on saanut tappouhkauksia. Tämä onkin totta ja osa kohukiemuraa. Hannu Kiurun suhtautuminen näihin tappouhkauksiin on jännittävä "En yhtään ihmettele tappouhkauksia. Asiantuntijaparat saisivat näin maistaa omaa lääkettään. Asennevamma kun on paljon pelottavampi vammautumisen muoto kuin kehitysvamma. Niille, jotka tekevät pahaa pienille ihmislapsille, pitäisi Jeesuksen mukaan laittaa myllynkivi kaulaan."  Ymmärrettävää. Ja tästä saadaan statement jonka mukaan ihmisen hengen riisto, lynkkaaminen, on joskus oikeutettua.

Valitettavasti tappouhkailu on lynkkaamisen legitimoinnissa oleellisessa osassa. Ja ihminen joka esittää että elämällä ei ole ehtoja, ei voi sanoa että teloittaminen, kuolemantuomio tai lynkkaaminen voivat olla koskaan oikeutettuja. (Koska niissä henki riistetään ehdoin.) Siksi ihminen joka elämän arvoa pyhittäen lähtee kirjoittamaan tappouhkailuja ja lynkkailemaan esittävät ultimaattumia ja statementia jonka mukaan elämän arvo on ansaittava joillain kriteeriattribuuteilla. Kuten "ei-pedofiili" ja "ei etiikan premissejä tavanomaisesta poiketen julkistava tutkija". (Hyvään kansalaisuuteen on sitten liitetty erilaisia instrumentalistisia attribuutteja aivan tavallisesti. Kysymys liittyy kuitenkin vain löyhästi ihmisen elämän arvoon. Tosin ilman ansaittua kansalaisuutta absoluuttisen arvokas elämä on helposti viheliäinen. Tähän kulmaan uskovaiset puuttuvat yllättävän harvoin. Kenties siksi että heistä moni näyttää komppaavan siihen liittyviä ajatuksia paljonkin.) Nuo ovat toki hyviä ja humaaneja ihanteita jokaisen noudatettavaksi. Mutta sävy on liian pitkälle menevä.

Tämä ei tietenkään yllätä. Kirjoitin hyvin kauan aikaa sitten tekstin jossa huomasin että vaikka abortissa ollaan "pro life" niin samooissa piireissä kuolemanrangaistusta kannatetaan. Ja tarkastelu huomasi itse asiassa että molemmat nähtiin rangaistuskontekstissa. Aborttia ei siis tavallaan kielletä elämän arvon takia sanan filosofisessa määritteissä. (Tai ainakaan oikeudenmukaisuusasiat eivät seuraa tätä koherentisti.) Lapsi on synnin palkka. Kun elää haureudessa pitää kärsiä seurauksista.

Näkisin että Hannu Kiuru -paradoksin reflektointi on edessä jokaisella lynkkausfantasioijalla. (Siis myös itselläni joskus, pakko tunnustaa. Mikä tuskin yllättää kovin montaa ihmistä. Olen niitä tyyppejä joiden emootiomaailmassa koulukiusaajia ei pidä ymmärtää vaan heidät täytyy yksinkertaisesti tappaa.) Jos elämä on niin arvokas ja pyhä asia, että sen puolustamiseksi ollaan valmiita tappamaan, ollaan varsin erikoisilla linjoilla. Ollaan, vaikka ideologia puoltaisi miten.

Viekö Karma merkityksen ihmisen moraalista?

On hyvin tavallista että elämän tarkoitus liitetään juuri Jumalaan. On ajateltu että ateismi tarkoittaisi merkityksettömyyttä. Ajatus on siinä mielessä perusteltu että klassisessa teleologiassa korkeampi tavoittellisuus ja merkitys liittyvät yhteen. Ja jos ihminen on naturalistinen ja evoluution tulos, tämänlainen tietynlainen teleologinen merkitys puuttuu ihmisen olemassaolosta.

Kuitenkin asiassa on sitten tästä eteenpäin hieman erikoinen. Olen itse korostanut tässä usein sitä että tämä teleologinen merkitys on kovin kapea ja olisi epäreilua selittää että jos tämän yhden tietyn spesifin merkityksen vie niin samalla eliminoituisi kaikki mahdolliset merkitykset. Olen kuvannut tätä siten että monesti näyttää että uskovaisilla on syvä ajatus universumin reiluudesta. Merkitys näyttää samalta kuin elämän ikuinen jatkuminen ja se, että paha saa palkkansa. Itse näkisin että jos he pysyisivät siinä mitä tämä tarkasti tarkoittaa eivätkä laajentaisi sitä sfääreihin johon ei voida mennä olisi lopputulos sellainen että siitä voisi ollakin yhtä mieltä. Maailma ei ole reilu. Ja ateismi todellakin poistaa maailmasta ajatuksen ultimaattisesta reiluudesta. Tämä tuskin on samaa kuin elämän mielekkyys ja merkityksellisyys. Minä näen että maailma on hyvinkin epäreilu, eikä ole mitään sellaista joka antaisi perusteltuja syitä uskoa että väärintekijöille kostetaan. Ei se silti tee elämästä merkityksetöntä. Jopa tämä katkeruus on täynnä pettymyksen tunteita jotka värittävät tämän kaiken syvällä merkityksellisyydellä. Se ei kenties ole kaunista ja kivaa, mutta kuka on sanonut että merkityksen olisi pakko olla jotain optimistihöpöä?

Mutta asiassa on kenties vielä syvempi ongelma.

"Philosophical Disquisitions" -blogissa on esitelty aivan tuoreesti ilmestynyt Toby Betensonin argumentti. Se on melko erikoinen ja länsimaisen uskonnollisen maailmankatsomuksen kannalta melkoisen ikävä. Sillä siinä otetaan monien uskontojen hyvin vahvasti suosimia teemoja ja niiden yhteenlaittaminsesta johtaa yllättävä lopputulos. Niiden ehdoilla ihmisen elämässä ei olisi merkitystä. Betensonin huomio keskittyy William Lane Craigin ihmisen elämän merkitystä koskeviin argumentteihin. Niissä korostuu esimerkiksi se, että Craig vaatii seuraavia asioita;
1: Ihmisen toimilla on oltava vaikutus. Valinnan on tehtävä muutos universumiin. Ja tämän muutoksen on oltava aidosti merkittävä. Craig erottaa elämän joka on täynnä toimintoja merkityksestä. Craigin mukaan ihmisen teoilla on oltava seurauksia. Ja jos jollakin teolla on vain suhtetellinen ero (relative difference) jossa jokin ihminen synnyttää jonkin lyhytaikaisen eron omassa perspektiivissään hän ei tuota merkitystä. Ateistilla olisi pääsy vain tähän. Sen sijaan ihmisen teoilla pitäisi olla perimmäinen ero (ultimate difference) joka taas on universumin näkökulma, Jumalan näkökulma ja ikuisuuden näkökulma. Ja vain tämä on oikeaa merkitystä. Muu on Craigin mahtipontisiin vaatimuksiin liian pientä.
2: Craig korostaa myös sitä että Jumala lopulta tasaa kaiken omaan tahtoonsa. Väärintekijät saavat rangaistukset ja pahanteko pyyhkiytyy. Ilman tätä universumi olisi paha ja huono eikä merkityksellinen.

Bentensonin huomio tässä on se, että nämä näkökulmat ovat keskenään ristiriidassa. Jos Jumalan rankaisusysteemi toimii ihminen ei voi tehdä mitään pysyviä ja ikuisia muutoksia mihinkään. Ihmisen merkitys on vain alistumista Jumalan suvereeniuden alle. Eli universumissa on merkitystä mutta se kuuluu Jumalalle eikä ihmisen tekoihin. Itse asiassa kun Craig keskittyy moittimaan ateismia sarjatulella kaikilta mahdollisilta rintamilta, hän näyttää luoneen sellaisen kentän jossa teistinkään on vaikeaa säilyttää uskoa merkitykselliseen ihmiselämään. Osittain syynä on juuri se, että merkitykseltä on vaadittu niin paljon. Tällä karsitaan toki ateismi mutta samalla leikataan niin paljon muutoin mahdollisia merkityksellisyyden sisältöjä että teismikin leikkautuu samalla.

Mieleeni tuli kuitenkin ennen kaikkea karma.

Craigin merkityksellisyyden vaatimus näyttää olevan jotain joka itse asiassa on melko vierasta monillekin kristityille. Hänen moraalimallinsa on toki apologeetikkojen suosiossa. Mutta tähän näyttää enemmänkin olevan syynä se että heidän on tärkeämpää olla ateisteja vastaan kuin heijastaa jotain tyypillistä kristillistä sisältöä. Sen sijaan Craigin tapainen ajatusmalli siitä että teoilla on merkitystä perimmäiselle totuudelle ja jossa teot rangaistaan on tyypillinen nimenomaan itämaisemmissa uskonnoissa.

Craigin moraalimalli on siksi itse asiassa minun silmääni lähempänä buddhalaista karman ajatusta kuin normaalia kristillistä ajatusmallia. Tätä voi toki olla vaikeaa huomata kaiken sen helvetti-taivas-pelastus-rangaistus -retoriikan alta. Mutta jos ottaa karman lain opin ja korvaa rangaistusteemat helvetillä ja paratiisilla mielessään huomio on melkoisenkin helppo tehdä.

Nähdäkseni tämä vihjaa siihen että Betensonin ajatus on itse asiassa laajemminkin merkityksellinen. Ja sen pääsuunta iskee apologeettisiin kristittyihin. Mutta myös itämaisiin uskontoihin. Niissä näyttääkin olevan vahva henki jossa ihmisen merkitys nihiloituu. Tämänlaisessa maailmassa on luonnollisesti hyvä ajatella että elämän tarkoitus olisi yhtyminen maailmansieluun ja oman erityisluonteen haipuminen. Betensonin ajatus vihjaa miksi tämä on järkevää. Tämänlaisessa maailmassa ihmisyksilön elämän merkitys on perimmiltään nihilistinen. Sillä universumi on täynnä merkitystä ja se on ristiriidassa sillä että meidän elämämme olisi oikeasti jotain muuta kuin mitätöntä pientä puuhastelua.

Craig näyttää että kristinuskon oppi onkin tässä kohden heikoimmalla. Se kun ei ole ratkaissut sitä ikävää epämiellyttävää totuutta joka näyttää olevan buddhalaisille ja hindulaisille jotenkin ilmiselvä. Kristityt tuntuvat haluavan molemmat merkitykset. Sekä sen ateistisen merkityksen jossa ihminen on moraalin lähde ja moraalin Jumala ja siksi hänen elämänsä on täynnä merkitystä. (Kaikki ateistit eivät ajattele näin mutta esimerkiksi Sam Harrisin "moraalinen maisema" on tämänlaisen ajattelun läpitunkema.) Ja sen lisäksi se haluaa sen buddhalaisen koko universumia koskevan merkityksellisyyden. Ja nämä merkitykset näyttävät olevan vahvasti jännitteisiä. Niiden yhteensopiminen ei ole helppoa tai ilmsielvää. Kenties se ei ole edes mahdollista.

---

Valokuvassa on ns. Brockenin kummitus. Se on valoilmiö joka tapahtuu jos aurinko on matalalla selän takana ja edessä on sumua ja riittävästi tilaa. Siinä on 3D -efektejä joita on vaikeaa vangita valokuvaan. Se on kuitenkin periaatteessa vain oma varjo.

Ihminen

Homo religiosus -ihmiskuvan mukaan ateisti ei ole täysin ihminen.
Toisin kuin hedelmöittynyt munasolu.

Päänsiirto

Viime päivinä keskustelua on herättänyt italialainen kirurgi, jonka mukaan ihmisen päänsiirrot ovat mahdollisia muutaman vuoden sisään. Tämä on luonnollisesti kätevää niille jotka ovat sattuneet halvaantumaan kaulasta ylöspäin.

Yllä oleva oli luonnollisesti vitsi. Ja se on sitä siihen asti kunnes se ei ole.

Lääketiede on siitä erikoinen, että nykyään voidaan tehdä kaikenlaista. Lääketieteessä voidaan sanoa, että proteesit ja elinsiirrot ovat molemmat kehittyneet minun elämäni aikana valtavasti. Proteesien kohdalla voidaan sanoa, että monet periaatteessa esteettiset ja kosmeettiset proteesit ovat korvautuneet funktionaalisilla. Esimerkiksi jalkaproteesia voi nykyään käyttää ajattelun voimalla. Samoin elinsiirtojen avulla voidaan tehdä toiminnallisia käsiä. Tällä on merkittävä vaikutus monin elämään.

Kaikkea ylläolevaa kuvataan kuitenkin jonain jossa ihminen saa käden tai jalan. Toisin sanoen ajatellaan että ihminen saa uuden käden ja uuden jalan. Ei että jalka saa uudet muut ruumiinosat. Pää tuntuu kuitenkin intuitiivisesti oleellisemmalta. Mutta filosofisesti tämä intuitio vaatii jotain erityisiä perusteita. Mitenkään a priorisesti ilmiselvä asia se ei ole. Ajatus täytyy voida oikeuttaa jotenkin.

Ajatus on erityisen relevantti, sillä lääketiede kehittyy asiassa nopeasti. Kenties innovaatiot jopa tuovat uusia ominaisuuksia joita ei ole aiemmin osattu käsittää. Ja sitten toisaalta nykylääketiede tuo eläväksi sellaisia ajatuskokeita joita ennen on pidetty pelkästään keinotekoisina ja kuvitteellisina, ikään kuin asioiden määrittelyä helpottavina. Onhan jopa Descartes "Meditations on First Philosophy" -teoksessaan käyttänyt ensimmäistä karkeaa versiota "aivot maljassa" -mahdollisuutta. Ajatuskoe on sittemmin kehittynyt ja muuttunut klassikoksi, yleensä juuri ajatuksena siitä että aivot maljassa saavat itselleen ärsykkeiden kautta jonkinlaisen simuloidun valetodellisuuden.

Ja kun asia ei enää ole vain leikkiä, siihen liittyviä eettisiä kysymyksiä on aidosti mietittävä jotenkin. Tämä on tärkeää, sillä tosiasiassa irtopäitä on käytetty testimateriaalina empirian kehittelyn historiassa, ja usein nämä tavat maistuvat enemmän tai enemmän epäeettisiltä.

Otan tähän jäsentelyapuvälineen.

Hannu Kiuru kertoi reaktionsa juuri tähän päänsiirtoajatukseen. Minusta se on ... päätön. Se on suoraan sanoen lähes päinvastaista mieltä kanssani lähes kaikkeen. Mutta siinä on sentään oleellisimmat kysymykset. Siksi joudun ottamaan epämiellyttävän pitkän lainauksen, jotta koko idea tulee varmasti oikein. Kiurun ajatus menee seuraavalla tavalla.

"Ihminen on kokonaisuus, johon kuuluvat henki, sielu ja ruumis. Ja Jeesuksen mukaan pää on ruumiin pomo, sillä pää ruokkii muita jäseniä. Ruumiin jäsenet ovat samanarvoisia keskenään, vaikka niillä onkin erilaiset tehtävät. Käsi ei voi sanoa jalalle, että häivy, ei sua tarvita. Tai silmä korvalle, että heippa vaan, nähdään taas. Toisaalta jos jokin jäsenistä viettelee ihmistä, niin poikki vaan. Parempi rampana taivaaseen kuin kaikki jäsenet tallella helvettiin. Kun Johannes Kastajalta katkaistiin pää, hän kuoli heti. Voi olla, että syväjäädytykset eivät päänsiirto-operaatiossa auta kuin yhden hetken. Mutta yrittänyttähän ei laiteta. Toisaalta jaksan epäillä moista ideaa: Mitä hyötyä siitä on? Monihan suhtautuu kroppaan kuin kyse olisi pelkästä aivojenkantotelineestä. Yhdistä älykön pää ja Muskeli-Masan kroppa: Nehän olisivat aina riidoissa keskenään kuin kissa ja koira. Jos minun pääni onnistuttaisiin siirtämään johonkin nuoren Adoniksen kroppaan, niin mitä minä tekisin 60-vuotiaan ajatuksilleni? Entä eikö siinä pään irrottamisen yhteydessä sielu pääse vilahtamaan karkuun? Ja kun kuolen, kenenä minut siunataan? ”Lepää rauhassa, Hannun pää ja Taavetin ruumis!” Ja mitä minun pitäisi tietää ruumiini entisestä käyttäjästä ja hänen elämästään? Kenen sukulaisia kutsutaan hautajaisiin? Siis lyhyesti: Antakaamme kuolleittemme haudata kuolleemme! Seuratkaamme me vain Jeesusta, joka menee eteenpäin kuin mummo lumessa."

Mitä tästä voi sanoa?

Kiurun kuvauksessa
1: Ihminen on ensinnäkin kokonaisuus. Siinä päänsiirtoon suhtaudutaan jostain syystä tavalla joka kieltäisi esimerkiksi käsille tehtävät elinsiirrot. Niidenkin kohdalla sama "lepää rauhassa" -dilemma toteutuisi. Kuitenkin samanaikaisesti Kiuru tosin toteaakin, että tämä kokonaisuuargumentti on melko heikko. Sillä kyllähän Raamattu selvästi sanoo että käsi voi sanoa jalalle että tätä ei tarvita. Sillä kyllähän on käden tarpeen irrota kuin mennä koko ruumiin Helvettiin.
2: Toisaalta Kiuru on sielunsa kanssa hyvin abstrakti. Hänestä on ikävää ajatella ruumista aivonkantotelineenä ja miettii sielun erkanemista. Mutta samalla hän esittää vahvasti naturalistis-reduktiivisia ajatuksia. Jos sielu todella jotenkin irtautuu päänsiirtoleikkauksessa, niin päänsiirto tuottaisi kenties jonkinlaisia filosofisia zombieita joilla olisi kaikki ihmisen käytösmallit mutta ei sielua. Ja sitten hän selittää miten adoniksen ruumis ohjailee vanhan miehen päätä. Mikä kyllä aivan oikeasti herättää ajatuksia siitä että onko esimerkiksi sukurauhasilla kuinka paljon merkitystä käyttäytymiseen. - Uskoisin että Kiurulla on tässä jopa sellainen ajatus ihmisen ruumiillisuudesta jonka minäkin voin hyväksyä. Ihminen ei ole pelkästään aivonsa, käytöstä voidaan redusoida myös umpieritykseen. Ja toisaalta vanha mies voi olla siveä jos hänellä ei ole vetreää ruumista jolla panna.

Miksi tästä oli minulle hyötyä?

Hannu Kiurun ajatus kokonaisuudesta on mielenkiintoinen. Sen voisi jopa pinnallisesti palauttaa Leibnizin lakiin (Leibniz's law). Eli lakiin jonka pohjalla on valtava määrä metafysiikkaa. Etenkin teististä metafysiikkaa.

Leibnizin laki toimii tavalla joka on hyvin kiinnostava ja jonka johtopäätökset jotka sitä kautta syntyvät tässä päänsiirtoaiheessa ovat sellaisia että Kiuru niitä tuskin hyväksyy. Ne tosin voivat olla haasteellisia monille muillekin. Itsellenikin ne ovat vieraannuttavia. Mutta "vakuuttuneisuus" ja "vieraantuminen" eivät ole sama asia kuin se, että näkemys olisi huono, väärä tai epätosi. Sillä let's face it, ihmiset ovat monesti yhtä aivottomia kuin päänsiirtoa odottava poloinen. Siksi on syytä aloittaa alusta. Mitä Leibnizin laki perimmiltään tarkoittaa.

Voimme ottaa sen peruskaavana:
x = y→VF(Fx ↔ Fy) Sellaisenaan tuo ei tietenkään valaise kovin paljoa. On kenties syytä korostaa että se määrittelee identiteettiä. Mutta mitä identiteettiä?
1: Kenties helpointa on lähteä siitä että identiteetti ei tässä yhteydessä tarkoita kvalitatiivista identtisyyttä (qualitative identity). Mikä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että se ei toimi samalla tavalla kuin silloin kun identifioimme jonkun kuuluvaksi johonkin ryhmään, eli jossa identifioimme vaikkapa hiekkalapion hiekaksi tai miekan miekaksi. Eikä sellaista identtisyyttä jolla identtiset kaksoset ovat keskenään identtisiä. Kysymys ei siis ole samanlaisuudesta, analogisuudesta johtuvasta samaan ryhmään kuulumisesta.
2: Sen sijaan kysymys on siitä milloin asia on sama. Ei samanlaisuudesta vaan samuudesta (numerical identity). Toisin sanoen Leibnizin lain ytimessä on se, milloin asiat ovat synonyymejä. Jos jollain asialla on kaksi nimeä, ne ovat sama asia. Hieman kuten Bruce Wayne on Batman, eivät identtiset kaksoset vaan sama henkilö.

Toisin sanoen Leibnizin lailla tavoitellaan asiaa jossa ihminen on sama itsensä kanssa. Ja se lähestyy tätä määritelmällisesti. Jos otamme asian x, voimme huomata että tällä on piirteitä. Jos asia on sama sen kanssa, silläkin on tämä piirre. x=x. Epäanalogia ei sopisi yhtälöisyysmerkkiin. Joka johtaa siihen että käytännössä aivan kaikki x ominaisuudet ovat siirrettävissä x:ään jos ne ovat sama asia.

Tähän asti tämä on melko ilmiselvää. Sanomme vain että asia on sama kuin se itse. (Captain Obvious, to the rescue!) Mutta Leibnizin laki jatkaa periaatetta eteenpäin. Jos asioissa on epäanalogisuuksia, minkäänlaisia, ne eivät ole sama asia. Eli jos x on pyöreä, soikiomainen ja 20 senttiä pitkä ja meillä onkin jotain joka on vain 12 senttiä pitkä, se ei ole sama asia.

Ja tämä tietyti toimii jos meillä on x ja y ja meidän täytyy selvittää ovatko ne sama asia. Näin ollen identtisyys (identity) tarkoittaa erottamattomuutta (indiscrenibles). Josta saadaan se miksi periaatetta kutsutaan nimityksellä (identity of indiscernibles).

Leibnizin laki lähestyy asiaa tavalla joka ei sisällä empiiristä elementtiä. Se on sidottu pelkästään asioiden määrittelyyn. Siksi se on luonteeltaan deduktiivinen. Ja lisäksi se on sisällöltään houkutteleva. Siksi ei ole ihme että moni pitää sitä tärkeänä ja hyvänä periaatteena. Kvanttimystiikkaa ole tämä ei. Periaate on ... periaatteessa ... helppotajuinen, ja se on myös intuitiivisella tavalla järkeenkäypä. Ei siis ihme että periaatetta käytetään paljon metafysiikassa.

Mutta.

Leibnizin laki iskee terävästi moniin asioihin. Jos ajattelemme vaikka päänsiirtoa, tulee mieleen ainakin se, että siinä esitetään helposti, että ihminen on yhtä kuin tietoinen minänsä ja ajatusprosessinsa jotka ovat sama kuin hänen aivotoimintansa. Tässä viitataan hyvin syvästi identtisyyteen. - Ja kuten Hannu Kiuru ja urheilijankropan siirto kertoivat, tämä ei ole välttämättä koko totuus.

Filosofit voivat miettiä että onko ihminen sama jossain mahdollisissa maailmoissa? Jos David Deutchin kvanttifysiikan mukaan toimiva monimaailma on tosi, ja jokainen valinta ja seuraus todella tapahtuu jossain ja jokaisessa muutostilanteessa universumi "jakautuu" erilaisiin maailmoihin, niin olenko se todella minä joka on niissä toisissa universumeissa tekemässä niitä erilaisia ratkaisuja? Leibnizin laki sanoo asian suoraan. Ei.

Asia on siitä huolestuttava että jo yhdellä pornosivulla käyminen voi muuttaa kohdallani 12 senttisen 20 senttiseksi ilman että koen että sen identiteetti minusta mitenkään muuttuu. (Tosin joku feministi voisi nähdä että tämä muutos on hyvin relevantti ja että 20 senttinen on itse asiassa jonkinlainen naista vahingoittava ja esineellistävä ase.) Jollain toisilla pornosivuilla muutos voi tietysti olla päinvastainen ja kitistävä. En silti koe tässä eroa. Tosin mielialani muuttuu erilaiseksi, joten jotain eroa tässä tapahtuu. Mutta jotenkin ajattelen että minulla on erilainen mielentila, en että muutun joksikin toiseksi jolla on kanssani epäanaloginen piirre. (Leibnizin lain mukaan feministit ovat tavallaan oikeassa, minusta todellakin tuhoutuu eräs minuus heti jos minulle tulee erektio pornosivujen ääressä.)

Siksi jos ihmiselle tehdään päänsiirto, voidaan todella ajatella että hänen identiteettinsä tuhotaan (numerical identity). Toki asia on siitä pahempi että jos ihmiselle tehdään kehonsiirto, hänen ruumiinrakenteensa muuttuu ja häntä voidaan kohdella eri tavalla. Itse asiassa jos ajatellaan identiteettiä siinä mielessä että se on jotain jonka avulla ihmiset tunnistavat meidät tiettyyn ryhmään kuuluvaksi (qualitative identity), voidaan päätyä jopa elokuvan "Face/Off" -tunnelmiin. Siinähän rikollinen ja poliisi läpikäyvät kasvojensiirron ja ihmiset kohelevat heitä kuin he olisivat kasvonsa, eivät sinä mitä he "oikeasti ovat". (Tässä elokuvassa ei tosin oleteta että kasvojensiirto tuhoaisi oikean ihmisen, he ovat vain epäanalogisia.)

Jossain määrin tästä seuraa se lupaamani häiritsevä lopputulos.

Kaikki ylläoleva vihjaa siihen että Leibnizin laki on hyvin haastava. Nimittäin se sanoisi että ihmiset eivät itse asiassa ole mikään identiteetti (numerical identity). Sitä kuitenkin käytetään joskus kun ajatellaan ihmisyyttä. Kuitenkin elämämme on täynnä epäanalogisuutta. Pelkästään se, että käyn vessassa pitää sisällään suuria muutoksia. Vaaka punnitsee minut "ennen" ja "jälkeen" eripainoiseksi. Lisäksi päästäkseni vessaan minä vaihdan lokaatiota, joka on sekin ominaisuus. (Kaksi samannäköistä kuulaa jotka ovat vierekkäin ovat Leibnizin lain mukaan erillisiä esineitä, koska niillä on eri paikka.) Pidemmällä aikavälillä muutokset ovat dramaattisempia. Aineenvaihdunta ja solujen kuolema ja jakautuminen johtavat siihen että ruumiinrakenne muuttuu. Pituus muuttuu vauvasta eteenpäin runsaastikin. Olemme eräässä mielessä Theseuksen laivoja jotka hukkaavat identiteettinsä koko ajan.

Joko minuus kestää vain aavistuksenomaisia hetkiä tai sitten Leibnizin laki on virheellinen. Silloin ei ole mitään syvää minuuden identiteettiä joka ylipäätään siirtyisi hetkestä toiseen. Joten Kiuru on siinä mielessä oikeassa että päänsiirto voisi tuhota sielun, koska jatkumossa jotain karsiutuu ja aivan eri taustahistorian käynyt erillinen asia yhdistyy siihen. - Olemme fysikaalisessa mielessä sitä mitä syömme, joten "Lepää Rauhassa, Tuomo, sekä Mansikki jonka etuneljännestä hän söi viime viikolla..." Valitettavasti tämä sielu tuhoutuisi joka tapauksessa.

Toisaalta myös laajempi identiteettiajattelu (qualitative identity) on ikävä.
1: Se koskee helposti vain tunnistettavuutta. Moni kuitenkin ajattelee että on epäreilua jos jokin sinun kanssasi riittävän analoginen saisi sinun tunnuksesi. Se kun jossain määrin tekisi Tuomosta, Hannusta ja muista jonkinlaisen brändin, jonkin sellaisen jolla ihmiset tunnistetaan tietylle nimelle samaan tapaan kuin kakkulapiot, miekat tai runebergin tortut. Tarvitaan vain riittävä analogisuus ja sopivat kriteeriattribuutit.
2: Se on joko epämääräinen tai virheellinen.
     2.1: Jos määritelmä on epämääräinen, miten suhtautua vaikka identiteetin varastamiseen. Jos joku näyttää riittävästi minulta ja saa henkilöpaperini, ja osaa luetella äitini tyttönimen, niin muuttuuko hän todella minuksi muussakin kuin juridisessa mielessä, peräti sellaisella tavalla että juridiikassakin tätä pidetään petoksena. Jos itsen määritelmä joustaa liiaksi, riittävän taidokas identiteettivarkaus varastaa todella myös minuuden. Tämä tuntuu epäeettiseltä että epäintuitiiviselta.
     2.2: Jos minä käyn kasvojensiirtoleikkauksessa, parturissa, tai vaihdan uskontoni kristitystä joksikin muinaisuskoiseksi goottimystikkopakanaksi, tapahtuu paljon epäanalogisuuksia. Ja jos identiteetin määritelmä on liian tarkka, nämä muutokset pitäisi todellakin nimetä jonkinlaiseksi uudelleensyntymiseksi. Eli joksikin jossa vanha minä todella tuhoutuu ja vaihtuu aivan uuteen joka aloittaa puhtaalta pöydältä. Tämä tuntuu epäintuitiiviselta että eettisesti riittämättömältä, koska ainakin minusta on sika tärkeää että pahat teot eivät jää rankaisematta.

Itse asiassa näenkin että nämä molemmat viittaavat siihen että on väärin puhua identiteetistä minuuden synonyymina. Molemmat lähestymistavat ovat virheellisiä. Minuutta ei saa määrittää kummankaan identitteettimallin mukaan. Sillä perimmiltään identiteetti ei muutenkaan ole se mitä sinä olet, vaan enemmänkin jokin liehuva lippu jota heilutat muille. Näin ollen se, teetkö itsellesi päänsiirron - tai toimitko kuten hyvä kristitty tekee ja revit alaruumiisi kaulasta alaspäin alas ja heittä liekkeihin koska on parempi että vain ruumis palaa kuin että koko ruumis palaa helvetissä - on irrelevanttia minuutesi kanssa. Kukaan, en minä eikä edes Hannu Kiuru pastorin superauktoriteetillaan voi tulla sanomaan milloin sinä et enää ole sinä ja milloin uudelleensynnyt. Hautajaisiinkin voidaan kutsua sitä kautta keiden kutsuminen miellyttää ja kuka sinne haluaakin tulla.
1: Mikä on muutenkin järkevää. Hautajaiset ovat sosiaalinen tapahtuma, joten kenties sinne tulevat ne jotka ovat olleet päänsiirretyn ihmisen kavereita tämän siirron jälkeen, kenties ruumis viehättää ja tämän ystävät ovat tutustuneet "päähänkin". Kenties pään kanssa on ollut hauskaa ruumiista riippumatta.

Tämä antaa tietenkin paljon tilaa kaikille jännittäville ihmiskokeille. Sellaisille joihin liittyy miellyttävä määrä verta ja irtopäitä. Sillä vain tämänlaisessa maailmassa on ihmisiä jotka aidosti tekevät yhtään mitään. On perusteltua nähdä ihminen muistin varassa pelaavana jatkumona, olipa tämä sitten perimmiltään solipsistinen konstruktio tai ei.

---

Erektioni ja lepotilani mitat ovat keksittyjä. Olen toki monesti rivomielisyyteen ja muuhun siveettömyyteen asti rehellinen - sekä empiristi. Mutta rajansa kaikella mittailullakin. Hävettävät tosiasiat saavat peittyä mairittelevampien tosiasioiden vierellä.

Lupa kadota?

Kun ihminen kuolee, tähän saatetaan liittää digitaalinen kuolema. Tälle aiheelle on tehty "Digitaalinen kuolema" -verkkosivukin. Tähän liittyy esimerkiksi facebooktunnusten poispyyhintä ja muu vastaava. Tämä on ajatuksena kiehtova, koska useimmiten ihmiset tuntuvat haluavan sekä olla näkyvissä että jotenkin tehdä itsestään kuolemattomia.

Kuitenkin on hyvä miettiä mitä tallessa oleva data tarkoittaa. Osassa tapauksissa kyseessä on nimenomaan se, että menneisyydestä tulee helposti jonkinlainen kahle. Minun facebooktilini on tunnetun säälittävä. Siellä on runsaasti merkittävän hirvittävän huonoja juttuja. Jos en pitäisi tätä osuvana identiteettinä jota haluan muille mainostaa, voisin haluta poistaa sen. ; Toki tämä tietty nolouden tiedostaminen tarkoittaa sitä että kenties kymmenen-kahdenkymmenen vuoden päästä häpeän sitä mitä olen nyt. Kenties haluan facebookini ja blogini pyyhittäväksi. Kenties on mahdollisuuksien rajoissa jopa sekin olen jopa kääntynyt kristityksi ja haluan että minuun liitetyt siteeraukset ovat epäasiallisia. Haluaisin ikään kuin vapautua mielipiteistäni jotka eivät ole edes omiani. Tai siis nykyisiäni siinä kuvitteellisessa todellisuudessa.

Ja tämä ei ole pelkästään minua koskeva asia. Jokaisella meistä on menneisyys. Ja se ei aina ole sellainen että se olisi relevantti. Tästä merkittävä oikeustaistelu käytiin Googlen ja Mario Gonzalezin kanssa. Gonzalez oli ollut veloissa ja tästä oli tullut lehtijuttuja. Myöhemmin hän sai velkansa hoidettua ja saavutti myös vakaamman varallisuustilanteen. Kuitenkin vanha lehtijuttu oli olemassa Googlessa ja tämä haittasi hänen taloudellisia pyrintöjään. Gonzalez nähtiin riskinä. Hän näki että tämä tieto on ajasta jälkeenjäänyttä ja loukkasi kunniaa. "I was fighting for the elimination of data that adversely affects people's honour, dignity and exposes their private lives. Everything that undermines human beings, that's not freedom of expression."

Kysymys on kuitenkin hyvin hankala.
1: Sillä tosiasiassa Gonzales vaati sensuuria, tiedon poistamista. Uutisartikkeli on julkista tietoa jolla on aina ja väistämättä esimerkiksi historiantutkimuksellista arvoa. Hän toki itse näkee että ilmaisunvapaus ei koske noloja asioita jotka vähentävät ihmisarvoa. Mutta jos tätä ajatusta todella viedään loppuun asti, ei ilmaisunvapaudesta välttämättä jäisi paljoakaan jäljelle. Sillä jos joku pitää jotain itsestään kertovaa tietoa nolona tai epämukavana, hän voisi vain vaatia sen poistamista. Tämänlaatuinen toiminta on yleistä erilaisissa varsin ikävissä valtiomuodoissa, sellaisissa joissa valtionpäämies ei kerää itsestään kertovia vitsejä vaan näiden vitsien kertojia.
2: Toisaalta kaikki julkiset tiedot ovat riski. Natsit esimerkiksi käyttivät aivan viattomin intressein kerättyjä tietoja. Kun oli tietoa vakaumuksista ja vanhemmista, saatiin tehtyä hyvinkin tarkkoja kartoituksia etnisyydestä. Tätä käytettiin vainon ja painostuksen välineenä. Internetin tietoarkistot tarjoavat mahdollisuuden rakentaa näitä henkilörekistereitä. Ja tähän ei tarvita vallassaolevia natseja.

Gonzalesin kohdalla esille nousikin se teema että eurooppalaiset ovat usein suojaamassa yksityisyyttä kun amerikkalaiset kuvaavat sananvapautta tärkeämpänä. Holokaustin muistutus painaa täällä kenties jonkin verran vahvemmin. Siinä missä eurooppalainen voi olla varovainen sen suhteen että hän haluaa tietää kuka kerää hänestä mitäkin tietoa ja mihin tarkoitukseen, USA:lainen ajattelee helposti siten että valvonnasta ei ole pelättävää jos ei ole mitään piilotettavaa.

Kaiken aikaa esimerkiksi minä en välttämättä haluaisi minuun avoimesti ja julkisesti asetettuja googlehakujani julkisiksi. Syynä ei ole pelkästään se, että kunniani ryvettyisi jos puolisoni ja äitini saisi tietää pornohakuni. (Ja ne ovat huolestuttavia. Jos ankeriasporno järkyttää niin tietäkää että yhdyssanaparikone mielessäni on tuottanut myös "sähköankeriaspornoa"...) Samoin on kenties vapauttavaa saada tietää mitä tietoja itsestä on SuPossa. Ihan sen vuoksi että voi tarkistaa ja vaatia oikaisua. Toisaalta jos joku ei nuuskisi ihmisten asioita, ei journalismi ja aitojen epäkohtien paljastaminen ja niiden korjaaminen olisi lainkaan mahdollista. Kenties minun ankeriaspornohakuni muuttuu relevantiksi vaikka arvioitaessani mielentilaani kymmenien vuosien päästä kun mieleni on mahdollisesti vaikka degeneroitunut joksikin kuvitteelliseksi sarjamurhaajaksi...

Oma kantani on kuitenkin se, että  olen "henkisesti puolijuutalainen". Jos joku kerää tietoja, tämä on ensi sijassa epäilyttävää. Kuitenkin samalla arvostan avointa tietoa ja sen jakamista. Suurin osa jakaa kanssani nämä molemmat, periaatteessa keskenään ristiriidassa olevat, arvot. Moni näkee varmasti laillani myös "kompromissinpaikan". Vaikka sen, että sensuroimista pitäisi sallia vain hyvin erityisistä syistä. Näihin kuuluu (a) oikaisuoikeus, jossa virheelliseksi selvästi osoitettu tieto tulisi deletoida (b) väitteet jotka koskevat asioita joiden "velan yhteiskunnalle" tekijä on maksanut ja (c) vaatimus poistaa tietoa henkilörekistereistä jotka eivät ole viranomaisten hallussa ja joiden kautta on syytä uskoa jonkinlaiseen uhkaan tai itseä koskevaan riskiin.

Tosin olen näissäkin varauksellinen, koen rakentavaksi hoitaa oikaisuvaatimus siten että esitetään julkisesti väärän tiedon esittäjä ja tämän lausunto, joka sitten korjataan. Ja tälle sitten haetaan näkyvyyttä. Tässä ei hävitetä mitään. Ja tämä on tietääkseni myös vääristelijöille ahdistavampi tapa kuin jonkun bittiavaruuteen unohtuneen tekstin muuttaminen tavalla joka ei merkitse mitään, koska ne jotka ovat lukeneet asian ovat jo lukeneet sen. Korjaus jossa ei korjata näitä syntyneitä käsityksiä on "periaatteessa merkityksetön". Toisin kuin tiedon levittäminen selvistä virheistä. Etenkin jos tälle uudelle tekstille saa näkyvyyttä...

Ja mitä taas tulee kunniaan, maineeseen ja muuhun arvokkuuteen ; Ne taas eivät minulle paina kovin paljoa vaa-assa. Niin moni vaatii nykyään suvaitsevaisuuden nimessä kunnioitusta ja arvostusta, että kunnioitus ja arvostus on menettänyt merkityksensä. Liian harvalle on ilmeisesti sanottu lapsena niitä rakentavia ja opettavia sanoja kuin "tällä kertaa hävisit" ja "olet kyllä tuossa aika heikkotasoinen". Kunnioitus ja arvostus ovat minusta jotain jotka ansaitaan muulla kuin epäonnistumisilla. (Siksi minulla ei ole juurikaan mainetta jota menettää.) Suvaitsevaisuus taas tarkoittaa ensi sijassa sietämistä.

Mutta kenties tällä ei ole niin suuresti väliä. Sillä internet on suuri. Ja suurin osa ihmisistä ei ole "kiinnostavia" ja "tärkeitä" kovin monelle muulle. Tässä mielessä sitä joka pelkää itsestään olevia tietoja voidaan lohduttaa sillä että tämä data on haudattu parhaalla mahdollisella tavalla. Se on peitetty hälyllä jota kaikki muut tuottavat. Näiden, yleensä "epäkiinnostavien" ja "turhien" datamassojen alle meistä jokainen loppujen lopuksi hautautuu. Moni joutuu ponnistelemaan että saa blogilleen lukijoita ja näkyvyyttä. Moni joutuu huomiohuoraamaan ja harrastamaan sosiaalipornoa saadakseen katsojia. Tämä muistuttaa siitä että lupa olla joku jota ei katsota on internetissä vakiona. Tästä poikkeamiseen tarvitaan jotain hyvin hyvin poikkeuksellista. Esimerkiksi Gonzalesin talousasiat ovat hänen oikeustaistelunsa jälkeen hyvin laajasti tiedossa. Ilman tätä oikeustaistelua ei olisi tapahtunut Streisand efektiä. Efektiä jonka seurauksena se, mitä halutaan peittää ja tuhota muuttuu välittömästi "kiinnostavaksi" ja "tärkeäksi". Ja näin sille mikä muutoin olisi unohtunut muuttuukin tarkastelluksi ja ehdottomasti muistetuksi.