Näytetään tekstit, joissa on tunniste Deleuze. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Deleuze. Näytä kaikki tekstit
tiistai 25. helmikuuta 2014
Homorunkkausta ja trollin logiikkaa
Olen usein moittinut postmodernismia. Joku voisi kokea tämän joksikin jossa sitä pidetään turhana. Päin vastoin. Nähdäkseni postmodernismia pitäisi opettaa pakollisena koulussa. Jo ensimmäiseltä luokalta lähtien. Sillä nykyaikana postmodernismi on ehdottoman tarpeellista. Siitä ei saa iloa, saati viisautta. Postmodernismi ei tarjoa käytännön taitoja.
Tärkein asia joka postmodernismilla on opetettavanaan on se, että Foucault lokeroituu homoksi, Deleuzen identiteetti huutaa runkkariutta ja Merleau-Ponty lihallistuu homorunkkariksi.1 Ja en sano tätä sillä että näissä asioissa olisi mitään pahaa, päinvastoin. Molemmat ovat minusta hyviä ja kauniita asioita. Sen sijaan se korostaa sitä, että kaikki postmodernismiin liittyvä on tutustumisen arvoista. Koska nykyään ei ole tärkeämpää taitoa kuin opetella vääntämään retorisesti erilaisten sosiopaattien kanssa.
Sillä yllämainitsemani filosofit ovat niitä joiden positivismin ja semiotiikan parissa painivat tekstit tuppaavat latistumaan "postmoderniksi keveydeksi". Ja postmodernistit itse eivät kiistä tätä. Sillä esimerkiksi Derrida ei seiso puheidensa takana, koska kirjailija on kuollut ja sanojen takana ei ole mitään ; Derridahan filosofioi siinä strukturalismin haarassa, jonka looginen päätös on historian hylkääminen ja loputon käsitteiden ja kielen pyörittely prosessissa jossa strukturalismi ja filosofia menettävät merkityksensä.
Postmodernistit itse asiassa voivat korostaa että nykyajan maailma toimii postmodernilla logiikalla. Ja he ovat oikeassa. Minun sukupolveni kokemusmaailmaa aivan oikeasti kuvaa lyhytaikaisuus ja kaaoottisuus siinä määrin että postmodernismiin liittyvä "fragmentaarisuus", "keveys" ja "metaisuus" liittyvät oleellisesti kokemusmaailmaan.
Postmodernismin keveys johtuu nimenomaan siitä että siinä ei edes yritetä ymmärtää vaan ollaan ikään kuin vapaita totuuden vaatimuksesta. Itse, modernistina, kaipaan tietysti sekä totuutta että vapautta että kauneutta. Ja osittain se, että en ole itse postmodernismi latistuu mieltymyskysymykseksi. Haluan tekijän jolla on sanoma. Kenties sanoja jopa kantaa vastuunsa ja seisoo sanojensa takana. Toki olen klassista modernistia pehmeämpi ; Mutta siitä huolimatta siinä missä omaa filosofiaani kuvaa hapuilu ja epäonnistuminen ja kokeilu, on postmodernismilla tarjota vain haahuilua. Fragmentaarisuuteen, heittäytymiseen, kokeiluun ja ehdottoman absoluutin hylkäämiseen ei tarvita postmodernismia. Postmodernismin hengeksi jääkin keveys.
Eikä mikä tahansa keveys, vaan "keveys" heittomerkeillä. Heittomerkit tarvitaan sillä ilman niitä keveys kuvaa juuri modernismia. Milan Kunderan "olemisen sietämätön keveys" esiintuo sen, miten että esimodernissa maailmassa ihmisillä oli kahleita. Ja monesti nämä olivat kahleita merkitykseen. Modernismissa näitä kahleita sitten puretaan. Postmoderni ylittää keveyden ja siitä tulee tyhjää, keveyttä joka täytetään korkeintaan tulkinnoilla koska muutakaan substanssia täytemateriaaliksi ei ole. Suoraan sanoen postmodernismissa lopputuloksena on jotain jota internetissä kutsuttaisiin trollaamiseksi. Tosin sillä erolla että trollaaminen on joskus hauskaa, kun taas postmodernismi jotenkin ikään kuin dissektoi vitsin dekonstruoidessan sen ja näin se kuolee kuin aukaistu sammakko.
Postmodernismissa ei ole Derridan oppia vaan Derridan tulkintoja. Kukaan ei voi haukkua yleissivistyksen puutteesta koska se kertoisi että (a) väittää tietävänsä oikean tulkinnan Derridasta (b) esittää että Derrida on osa institutionalisoitua tietoa ja että tämä ei ole makukysymys siinä määrin että asiasta pitäisi tietää. Ja jos seuraa Paul Feyerabendin tietä metodia vastaan "Against method" -teoksessa, ei voi olla huomaamatta miten on vaikeaa tietää missä vaiheessa promootio loppuu ja filosofinen sisältö alkaa. Feyerabend kun korosti että kirjan syntytaustassa vahvana vaikuttimena oli rahoituksen puute ja se, että hän mietti mikä olisi mahdollisimman provokatiivinen ja mahdollisimman myyvä lähtökohta.
Feyerabendin ajatuksena oli asiantuntijuuden ja metodin hylkääminen. Populistinen lähestymistapa jossa vastustettiin "elitismiä" ja annettiin jokaiselle yksilölle valta olla elämänsä filosofimestari. Hänen oppinsa sävyttää nykymaailman. Nykyään ihmiset voivat katsoa Youtubesta suoraa lähetystä, kiakkovieraista. Twitteristä kuulee juoruja jotka on unohdettu jo ennen iltauutisia. Paperinen sanomalehti lojuu eteisessä avaamattomana. Vanhassa maailmassa jossa postmodernismia vasta tavoiteltiin "Juice" Leskinen lauloi "Ajan hengessä" siitä miten televisio latistaa. Siihen aikaan uutisten katsominen nauhalta uusintoina oli utopiaa. Nykyisin nauhottaminen on turhaa, ja uutinen vanhentunut jo ennen kuin se on ehdinyt magneettinauhalle. Ennen eksperttien kyseenalaistaminen oli provosoivaa, mutta nykyisessä todellisuudessa pelätään jopa koko eksperttiyden kuolemista. Ihmiset tulkitsevat omat uutisensa ja valikoivat omat arvonsa, näkökulmansa ja jopa faktansa. "I fear we are witnessing the “death of expertise”: a Google-fueled, Wikipedia-based, blog-sodden collapse of any division between professionals and laymen, students and teachers, knowers and wonderers – in other words, between those of any achievement in an area and those with none at all." Kaikki on tulkintaa ja totuus on kuin mielipide. Tämä muutos on äärimmäisen postmodernia.
Ja tästä päästään suoraan edellämainitsemaani painimiseen. Sillä postmoderni maailma toimii "keveydellä" ja "huomiohuoraamisella". Ja internetissä tämänlaatuiseen elämänasenteeseen törmätään usein. Nimittäin trollaamisessa. Trollit provosoivat ja lisäväät jännitteitä ja luovat uusia jännitteitä. Trollit eivät noudata tavanomaista logiikkaa vaan kulkevat omia teitään. Tähän keveään asenneilmapiiriin liittyy tuore psykologinen tutkimus trolleista. Tulos ei yllättänyt ketään. Havaittiin että se mikä monista on häiritsevää ja jopa ilkeää kiusantekoa, on trolleista itsestään lähinnä hauskaa leikittelyä. Trollaukseen liittyi myös varsin ikäviä persoonallisuuspiirteitä. "... doing so was correlated with sadism in its various forms, with psychopathy, and with Machiavellianism. Overall, the authors found that the relationship between sadism and trolling was the strongest, and that indeed, sadists appear to troll because they find it pleasurable. “Both trolls and sadists feel sadistic glee at the distress of others,” they wrote. “Sadists just want to have fun ... and the Internet is their playground!”" Sillä keveys syntyy siitä että merkitys ignoroidaan.
Tässä mielessä trollaaminen ilmiönä on vähän kuin kaapisi esiin sairaimmat puolet kirkollisesta toiminnasta. Ja pahentaisi sitä. Nykyäänhän kirkossa Kirkkoviestinnässä viestii yrittää olla välittäminen ja moniarvoisuus. Sellaisella omituisella tavalla jossa ihmisarvokysymykset on haudattu kätevästi työryhmiin ja tätä on alettu kutsumaan työrauhaksi. Moniarvoisuus tarkoittaa kirkon työryhmälle työrauhaa ja kilttiä vaivihkaista kirkollisveron maksua. Kirkko on "Kunhan vaan maksat" -kirkko. Pastorit toivovat että mahtuisimme samaan yhteisöön. Nimenomaan silloin kun ei puhuta raivokkaista fundamentalisteista, kirkon ongelmana on se, että kuulumisen käsitteeseen viittaava yhtenäisyyden teeskentely on tärkeämpää kuin sanoa selvästi se, mikä itsestä on oikein. Ja on aivan oikein kysyä sitä miksi yhtenäisyys on tärkeämpää kuin oikein tekeminen? Trollaaminen on kuin tätä, mutta fundamentalistien aggressioarsenaalilla. Ja sillä että yhtenäisyys ja siihen liittyvä periaatteessa sosiaalisuutta tavoitteleva suvaitsevaisuus on korvattu sillä että merkitys on illuusio. Trolliutta kuvaa juuri tämänlainen ignoranssi. Trollaus on trollaajalle kevyttä ja hauskaa ja kenties älyllisesti innostavaa. Muut sitten maksavat tästä hinnan.
Ja uskokaa, että tiedän mistä puhun. Olen nimittäin itse hyvin tottunut ja harjaantunut trollaamisen metodiikan soveltaja.2 Ja tämä on aivan varmasti liitoksissa tiettyyn julmuuteen. Metodeja opetellessa on tullut selväksi että trollit ovat äärimmäisen postmoderneja hahmoja jotka elävät "postmodernismin "logiikalla"". En kuitenkaan oikeuta fragmentaarisella ja "keveydeksi" kutsuvalla hengellä. Sen sijaan korostan, että minulle trollaamisessa ei ole kysymys maailmankuvasta tai etiikasta. Kysymys on selviytymisestä. Sillä trollit ovat kaikkialla - jopa monet trollaamista vastustavat ja trolleja haukkuvat ihmsiet ovat niin postmodernisteja ja oman näkökulmansa vankeja että he ovat de facto trolleja - ja trollit ovat kuten sosiopaatteja. He pelaavat eri säännöillä. Ja jos pelaat normaalisäännöillä, olet jo yhtä kuin tuhottu ja "hävinnyt". Internetissä tiedetään että trolleja ei tule ruokkia. Tämä on oikeansuuntainen huomio joka johtuu juuri siitä että et voi keskustella trollin kanssa normaalin inhimillisen kommunikaation keinoin ilman että lopputuloksena on lihava trolli. Trollin, kuten sosiopaatinkin, päihittää vain toinen, taitavampi, ovelampi ja vahvempi trolli.3 Ja koska oman julman persoonallisuuteni takana on Martti Lutherin henkeä lähestyvä aggressiotyyppi, jonka tapana on pelata toisen pelikentällä kovemmin kuin tämä itse ja jonka tapana on myös antaa vähintään samalla mitalla takaisin, on selvää miksi olen päätynyt nimenomaan siihen miten trollausta käytetään esimerkiksi kuulustelumetodina.
Sillä trolli on vähän kuin postmodernisti joka sanoo ensin hylkäävänsä absoluuttisen totuuden ja varmuuden ja jolta kysytään että onko tämä kannanotto absoluuttinen. Ja kun hän vastaa nauraen, että kyllä. Ei siihen voi vastata muuta kuin sanomalla että tämä relativismi on kenties totta hänelle.. Naurun voittaa vain toinen nauru. Viimeksi naurava nauraa parhaiten, ja siksi firsterien lisäksi netti onkin täynnä trolleille kostavia joiden on pakko saada viimeinen sana, mutta joilla on vaikeaa koska hyvin trollattu trolli provosoituu hakemaan itsekin viimeistä sanaa.
1 Näistä ensimmäiset lienevät ilmiselviä, ja viimeisimmän tulkinta syntyy siitä että tiedostaa Merleau-Pontyn keskenjääneen "The Intertwining–the Chiasm":an. Tämä keskenjäänyt arvoituksellinen teos joka on lähempänä runoutta kuin analyysiä luo koskettavista käsistä ajatuksen. Ajatuksen siitä, että käsi samanaikaisesti koskettaa että tulee kosketetuksi. Ruumiillisuuden filosofiaan keskittynyt herra otti esimerkiksi kun ihminen koskettaa omaa kättä toisella kädellään ja että havainnoinnissa käsi on jokin joka tuntee ja toisaalta se myös tulee tunnetuksi. Runkkari siis koskettaa itseään itsellään ja kiihottuu omasta ruumiistaan joka sattuu olemaan samaa sukupuolta kuin on itse.
2 (Itse asiassa voit huomata miten olen täyttänyt itsetarkoituksellisesti tämän blogauksen erilaisilla trollauksessa käytetyillä metodeilla. Se demonstroi koko pointtini, eli sen että postmodernismi on perseestä mutta sen oppiminen on tärkein kansalaistaito.
3 Trolli on siis vähän kuin ninja, joiden päihittämiseen tarinoiden mukaan tarvitaan toinen ninja.
lauantai 19. syyskuuta 2009
Pukkilaulu : Nauru kauan itkemisestä.
Tragedia on sanana peräisin antiikin Kreikan teatterista. Aristoteleen mielestä tragedian tarkoituksena on synnyttää tunteita. Katsojiin aikaansaadaan säälin ja vihan tunteita. Kun tämä tehtiin oikein, nämä tunteet voitiin kokea kehittyneellä tavalla. Katharsis ei siis poistanut tunnetta, vaan puhdisti ne jalompaan muotoon. Aristoteles katsoi tragedian asiaa käsittelevänä elementtinä: Psykoanalyysin ystävä voisi sanoa että tragedia olisi ikään kuin terapiaistunto, jossa puhdistutaan säälistä ja kauhusta. Silloin nämä tunteet pääsisivät purkautumaan turvallisesti mikä olisi hyödyllistä.
Joskus tragediat ovat kohtalonuskoa korostavia. Niissä käy kuten "Oidipuksella", joka yrittää rimpuilla kohtaloaan vastaan, mutta tämä ei onnistu. Näissä lienee korostettu stoalaista henkeä: Kohtalo seuraa joka tapauksessa joten on kunniakkaampaa olla pyristelemättä sitä vastaan. Osa tragedioista on erilaisia. Niissä korostuu hamartia, eli traaginen erehdys. Traaginen erehdys on teko, jonka sankari suorittaa vapaaehtoisesti, ja loppu on sen virheen seurausta. Teosta tulee traaginen sen vuoksi, että toimintansa vapaaehtoisuudesta huolimatta sankari on olosuhteiden tai tietämättömyytensä armoilla.
Mielestäni hamartian idea saadaan tarinoista jotka varoittelevat tieteestä ja luonnolla leikkimisestä. Sellainen on esimerkiksi "Terminator" ja "Jurassic Park". Niissä hamartia on se, että ihminen joka on keksinyt jotain teknologiaa, jonka läpimurto hyökkää luontoa vastaan. Tällöin Jumalalliseen suunnitteluun puututaan ja tästä seuraa vaikeuksia.
Toisaalta ideologioita puolustetaan usein juuri sen keinotekoisuuden kautta. Luonnollisuuteen lankeaminen nähdään arvojen murenemisena, josta seuraa ihmisen taantuma petomaisuuteen. Tälläisen asetelman päälle rakennettu juoni dramatisoi lankeamisen luonnonolioksi. Oikean Ideologian jättäminen johtaa siihen että syntyy moraaliton eläin. (Rousseau on tietysti erimielinen, ja tämäkin on suosittu näkemys. Luonnollinen ihminen nähdään aitona ja rehellisenä. Jalona villinä.) Tätä kautta on ymmärrettävää miten luonnon ja jumalien tahdon taivutteleminen on ta vallista: Ideologian nimissä onkin normaalia suorittaa erilaisia uhrauksia, joilla jumalien tahtoa manipuloidaan ja tehdään maailmasta hallittu. Tällöin oikea ihminen tekee oikeaan aikaan oikeassa paikassa jotain. Rituaalin, alttarin ja uhrin muodostama kolmikanta toimii "luvallisena", itse asiassa siitä poikkeamisesta seuraa tragedia. Tässä luontoa ja luonnollisuutta kohdellaan kahdella eri tavallatavalla. Tiedevaroitteluissa skientistit edustavat siis suunnilleen samaa roolia mikä uskontojen tarinoissa on tarjottu väärien uskontojen palvojille.
Tietenkään tarinat eivät jää teattereihin:
Samankaltaisia teitä myös erilaisia tiedepelkoja kylvetään. Arkipuheessa identtinen tarina on esimerkiksi geeninsiirron tutkimuksessa. Se on vaarallista, jos ei tiedetyistä syistä niin sitten siksi että siihen liittyy "tuntemattomia riskejä". Toki ymmärrän jos tiedon puute hidastaa sovellusten tuottamista - siksihän lääketieteessäkin tarvitaan esimerkiksi rottakokeita - mutta että tämä estäisi ja kieltäisi jotenkin myös itse tutkimisen, on ilmassa. Vastaavaan törmää myös kantasolututkimuksessa ja vastaavissa. Tästä syntyy yksi perinteinen tapa rakentaa tragedia. Ihminen sotii luontoa ja jumalia vastaan, mutta luonto ja jumalat ovat suurempia ja tästä seuraa tuhoutuminen. Eli kun ihminen asettaa itsensä luontoa vastaan, ja tästä seuraa tuhoutuminen. Tragedian lait pakottavat liskot ja leivänpaahtimet vapaalle jalalle.
Tietenkin myös skientismiinkin liittyy tragediasävyisiä varoitustarinoita jossa oikeasta tieteen metodologiasta poikkeaminen on arvotonta hulluutta. Tämä "moderni tragiikka" on enemmän myyttisen vastaista. Monet nykyajaassa allitsevat myytit ovat luonnontieteiden "järkimyyttejä". Elokuvassa "Volcano" kukaan ei kuuntele tiedemiestä ja niin seurauksena on tuhoa.
Kaikki yllä mainituista vaikutuskeinoista voidaan tulkita varoituskertomuksina. Ei ole ihme että varoituksiin liittyy käytäntöä ja idealismia, ja nämä tasot rinnastetaan. (Karkeasti: Väärästä teosta saa salaman päähän. Väärä teko on moraaliton. Moraalittomuudesta saa salaman päähän.) Pahuuteen ryhtyminen johtaa tuhoon, josta vain sankarit selviävät -jos joku selviää. End of Story. Tarina on tätä kautta pahojen rankaisemisesta. - ja kenties hyvien palkitsemisesta. Ideana on varoittaa jostain teoista - ja mahdollisesti opettaa mitä muuta pitäisi tehdä. Tälläinen tragedia ymmärretään kompensaation kautta. Jumala tai luonto kostaa väärintekijälle. Tai paha seuraus vähintään nähdään ilmiselvänä seurauksena ylilyönnistä, joka on kyllä eräänlaista "kirouksen laimentamista".
On kuitenkin muunkinlaista tapaa suhtautua tragiikkaan.
Nietzschestä jos tragedia tarkoittaisi kauhua ja sääliä, se olisi ali -ihmistävä elementti. Se olisi elämää vaarantava, masentavaa. Hänestä taiteen tulee sen sijaan toimia stimuloivana voimana. Tämä äärimmmilleen vietynä kun voisi johtaa siihen miten Schopenhauerin mielestä tragedia auttaisi luopumaan lauhkeasti onnesta, toivosta, tahdosta elämään. Nietzschestä tämän tyyppinen tarkoittaisi sitä että taide olisi tuhoavaa. Se ei pyrkisi kohti eteenpäin vaan alaspäin. Tragedia olisi tässä mielessä vain rappiota ja rappioon ajavaa taidetta. Nietzsche ei kuitenkaan pitänyt tragediaa pahana, vaan sen sijaan hän näki sen vahvistavana (tonicum). Hän siis oli sitä mieltä että alkuperäinen tulkinta oli väärä. Hänestä tragediaan liittyy olennaisesti komiikka. Gilles Deleuzen mielestä Nietzschellä itsellään oli kirjoituksissaan paljon mukana tämänkaltaisia elementtejä, joille nauramisesta syntyy vastakulttuuria, vallankumousta. Deleuze korostaa että tämä on "skitsonaurua", joka asettuu narsistista ahdistustamme ja syyllisyydentuntoamme vastaan. Näin tuskasta nousee jotain kaunista.
Samaan tapaan feministi Camille Paglian "Sexual Personae" kertoo että tragediassakin komediallisuudella on viimeinen sana, ja emme huomaa sitä koska viktoriaaninen ja protestanttinen vakavuus on heijastunut ylivahvasti tulkintaan, ja näin tragediaan sävyt nähdään pelkästään vakavina ja ikävinä. Hänestä hauskuus tulee satyyrisesta naurusta, jossa jokin on aina vetämässä mattoa mahtipontisten ideaaliemme ja utopioidemme alta. (Olipa se sitten moderni tai esimoderni tai peräti viktoriaaninen tai protestanttinen semi/pseudomoderni utopia.)
Yhden selityksen mukaan tragedian alkujuuret ovat Dionysoksen palvonnassa olevista tanssia ja laulua sisältäneistä dityrambeista, joiden esittäjät olivat pukeutuneet satyyrejä matkiakseen pukin nahkaan . Tragedian etymologia liittyy tähän tarinaan: τραγῳδία, tragōdía, tragodía kääntyy muotoon "pukkilaulu".
Joskus tragediat ovat kohtalonuskoa korostavia. Niissä käy kuten "Oidipuksella", joka yrittää rimpuilla kohtaloaan vastaan, mutta tämä ei onnistu. Näissä lienee korostettu stoalaista henkeä: Kohtalo seuraa joka tapauksessa joten on kunniakkaampaa olla pyristelemättä sitä vastaan. Osa tragedioista on erilaisia. Niissä korostuu hamartia, eli traaginen erehdys. Traaginen erehdys on teko, jonka sankari suorittaa vapaaehtoisesti, ja loppu on sen virheen seurausta. Teosta tulee traaginen sen vuoksi, että toimintansa vapaaehtoisuudesta huolimatta sankari on olosuhteiden tai tietämättömyytensä armoilla.
Mielestäni hamartian idea saadaan tarinoista jotka varoittelevat tieteestä ja luonnolla leikkimisestä. Sellainen on esimerkiksi "Terminator" ja "Jurassic Park". Niissä hamartia on se, että ihminen joka on keksinyt jotain teknologiaa, jonka läpimurto hyökkää luontoa vastaan. Tällöin Jumalalliseen suunnitteluun puututaan ja tästä seuraa vaikeuksia.
Toisaalta ideologioita puolustetaan usein juuri sen keinotekoisuuden kautta. Luonnollisuuteen lankeaminen nähdään arvojen murenemisena, josta seuraa ihmisen taantuma petomaisuuteen. Tälläisen asetelman päälle rakennettu juoni dramatisoi lankeamisen luonnonolioksi. Oikean Ideologian jättäminen johtaa siihen että syntyy moraaliton eläin. (Rousseau on tietysti erimielinen, ja tämäkin on suosittu näkemys. Luonnollinen ihminen nähdään aitona ja rehellisenä. Jalona villinä.) Tätä kautta on ymmärrettävää miten luonnon ja jumalien tahdon taivutteleminen on ta vallista: Ideologian nimissä onkin normaalia suorittaa erilaisia uhrauksia, joilla jumalien tahtoa manipuloidaan ja tehdään maailmasta hallittu. Tällöin oikea ihminen tekee oikeaan aikaan oikeassa paikassa jotain. Rituaalin, alttarin ja uhrin muodostama kolmikanta toimii "luvallisena", itse asiassa siitä poikkeamisesta seuraa tragedia. Tässä luontoa ja luonnollisuutta kohdellaan kahdella eri tavallatavalla. Tiedevaroitteluissa skientistit edustavat siis suunnilleen samaa roolia mikä uskontojen tarinoissa on tarjottu väärien uskontojen palvojille.
Tietenkään tarinat eivät jää teattereihin:
Samankaltaisia teitä myös erilaisia tiedepelkoja kylvetään. Arkipuheessa identtinen tarina on esimerkiksi geeninsiirron tutkimuksessa. Se on vaarallista, jos ei tiedetyistä syistä niin sitten siksi että siihen liittyy "tuntemattomia riskejä". Toki ymmärrän jos tiedon puute hidastaa sovellusten tuottamista - siksihän lääketieteessäkin tarvitaan esimerkiksi rottakokeita - mutta että tämä estäisi ja kieltäisi jotenkin myös itse tutkimisen, on ilmassa. Vastaavaan törmää myös kantasolututkimuksessa ja vastaavissa. Tästä syntyy yksi perinteinen tapa rakentaa tragedia. Ihminen sotii luontoa ja jumalia vastaan, mutta luonto ja jumalat ovat suurempia ja tästä seuraa tuhoutuminen. Eli kun ihminen asettaa itsensä luontoa vastaan, ja tästä seuraa tuhoutuminen. Tragedian lait pakottavat liskot ja leivänpaahtimet vapaalle jalalle.
Tietenkin myös skientismiinkin liittyy tragediasävyisiä varoitustarinoita jossa oikeasta tieteen metodologiasta poikkeaminen on arvotonta hulluutta. Tämä "moderni tragiikka" on enemmän myyttisen vastaista. Monet nykyajaassa allitsevat myytit ovat luonnontieteiden "järkimyyttejä". Elokuvassa "Volcano" kukaan ei kuuntele tiedemiestä ja niin seurauksena on tuhoa.
Kaikki yllä mainituista vaikutuskeinoista voidaan tulkita varoituskertomuksina. Ei ole ihme että varoituksiin liittyy käytäntöä ja idealismia, ja nämä tasot rinnastetaan. (Karkeasti: Väärästä teosta saa salaman päähän. Väärä teko on moraaliton. Moraalittomuudesta saa salaman päähän.) Pahuuteen ryhtyminen johtaa tuhoon, josta vain sankarit selviävät -jos joku selviää. End of Story. Tarina on tätä kautta pahojen rankaisemisesta. - ja kenties hyvien palkitsemisesta. Ideana on varoittaa jostain teoista - ja mahdollisesti opettaa mitä muuta pitäisi tehdä. Tälläinen tragedia ymmärretään kompensaation kautta. Jumala tai luonto kostaa väärintekijälle. Tai paha seuraus vähintään nähdään ilmiselvänä seurauksena ylilyönnistä, joka on kyllä eräänlaista "kirouksen laimentamista".On kuitenkin muunkinlaista tapaa suhtautua tragiikkaan.
Nietzschestä jos tragedia tarkoittaisi kauhua ja sääliä, se olisi ali -ihmistävä elementti. Se olisi elämää vaarantava, masentavaa. Hänestä taiteen tulee sen sijaan toimia stimuloivana voimana. Tämä äärimmmilleen vietynä kun voisi johtaa siihen miten Schopenhauerin mielestä tragedia auttaisi luopumaan lauhkeasti onnesta, toivosta, tahdosta elämään. Nietzschestä tämän tyyppinen tarkoittaisi sitä että taide olisi tuhoavaa. Se ei pyrkisi kohti eteenpäin vaan alaspäin. Tragedia olisi tässä mielessä vain rappiota ja rappioon ajavaa taidetta. Nietzsche ei kuitenkaan pitänyt tragediaa pahana, vaan sen sijaan hän näki sen vahvistavana (tonicum). Hän siis oli sitä mieltä että alkuperäinen tulkinta oli väärä. Hänestä tragediaan liittyy olennaisesti komiikka. Gilles Deleuzen mielestä Nietzschellä itsellään oli kirjoituksissaan paljon mukana tämänkaltaisia elementtejä, joille nauramisesta syntyy vastakulttuuria, vallankumousta. Deleuze korostaa että tämä on "skitsonaurua", joka asettuu narsistista ahdistustamme ja syyllisyydentuntoamme vastaan. Näin tuskasta nousee jotain kaunista.
Samaan tapaan feministi Camille Paglian "Sexual Personae" kertoo että tragediassakin komediallisuudella on viimeinen sana, ja emme huomaa sitä koska viktoriaaninen ja protestanttinen vakavuus on heijastunut ylivahvasti tulkintaan, ja näin tragediaan sävyt nähdään pelkästään vakavina ja ikävinä. Hänestä hauskuus tulee satyyrisesta naurusta, jossa jokin on aina vetämässä mattoa mahtipontisten ideaaliemme ja utopioidemme alta. (Olipa se sitten moderni tai esimoderni tai peräti viktoriaaninen tai protestanttinen semi/pseudomoderni utopia.)
Yhden selityksen mukaan tragedian alkujuuret ovat Dionysoksen palvonnassa olevista tanssia ja laulua sisältäneistä dityrambeista, joiden esittäjät olivat pukeutuneet satyyrejä matkiakseen pukin nahkaan . Tragedian etymologia liittyy tähän tarinaan: τραγῳδία, tragōdía, tragodía kääntyy muotoon "pukkilaulu".
perjantai 24. heinäkuuta 2009
Autiomaa, jossa voimat leikkivät.
"A bundle of thoughts. / On a dirty cloth perfumed. / To tell you who you are. / A bundle of thoughts. / On a lonely ghost pursuit. / Lost inside the space for this."
(Cynic, "The Space for this")
Tapanani on ollut kirjoitella blogaamisesta aina sadan kirjeen/viestin välein.
Jatkan tätä itse tekemääni perinnettä. Koska 700 on täynnä. Tällä kertaa aiheena on filosofia ja blogaaminen. Aihe on tietysti melko osuva. Ja lisäksi "Niin&Näin (2/09)" -lehdessä oli mielenkiintoinen Pontus Purokurun artikkeli juuri tästä aiheesta. Ja mikä parasta se on tarjolla jopa internetissä.
Siinä esitetään tärkeitä peruskysymyksiä, kuten ajankohtaisuusaihe. Blogithan ovat tavallaan epäfilosofinen paikka, koska niissä korostuu tiivis nopeus ja ajankohtaisuus: Filosofian taas ajatellaan olevan eräällä tavalla ajatonta. Lisäksi itse muotoilu painottaa: Blogeissa "Uusin Viesti" on aina ylimmäisenä, jolloin nimen omaan päivittymisen tarkkaileminen helpottuu. Lukutapa on silloin ajallisesti käänteinen: Jos ihminen tai ajattelun kehittäminen on prosessi ja kirjoittaminen valottaa tätä, Blogia ei lueta "alusta loppuun", vaan "lopusta alkuun". Usein vaadittavat kivet joita tarvitaan "nyt" ovatkin tarjolla "vasta myöhemmin". Blogin seuraaminen ja blogin lukemisen aloittaminen eroavat tätä kautta toisistaan paljonkin.
Purokuru jakaa filosofiablogit kahtia: Opiskelijoiden blogeihin ja ammattilaisten blogeihin. Opiskelijat tekevät muistiinpanoistaan julkisia, ja tekevät pikajuoksuartikkeleja ja kommentaareja ajankohtaisiin asioihin. Ammattilaiset taas kertovat aforismeja elämästä, ja pitkiä juttuja omista tutkimusaiheistaan sekä reagoivat toisten ammattilaisten kirjoituksiin. Muodot molemmissa ovat hyvin samanlaisia kuin mihin kirjoissa on totuttu. Kappalerakenne ja lähdeviitteet ovat "oppikirjamaisia".
Purokurun viestin ymmärtämisen avainkohta on kahdessa sanassa. Sanoissa aforismi ja kommunikaatio.
Hänestä blogaamiselle tyypillistä on Nietzscheläinen tyyli (jota ei pidä sekoittaa sisältöön, koska se on enemmänkin käsittelytapa) : "Nietzscheläinen kirja koostuu miniesseistä, aforismeista, ajankohtaisista kommenteista, vitseistä ja epäajanmukaisista provokaatioista, kuten blogitkin. Monimielisyys, naamiot, nimimerkit, leikit, roolit, suuntautuminen estetiikkaan, epäjatkuvuus, nopeus, hajanaisuus, impressionismi, paperilapputyyli ja zoomailu yksityiskohtiin liittävät Nietzschen nykyiseen blogosfääriin." Hän nostaa tyylissä ja sisällössä kuitenkin tärkeän eron "Jokainen Nietzsche-kommentaari haiskahtaa naurettavalta. Sen sijaan blogeja voi kommentoida. Blogikeskustelut vaikuttavat usein sarkastisten väärinymmärrysten sarjoilta, mutta tästä huolimatta bloggaaminen on kommunikointia. Nietzsche ei kommunikoinut."
Aforismihan on sinällään tyhjä, tulkitsija ja lukija tuo siihen sisällön. (Mikä tekee analyysistä tai kritiikistä pakosti tulkintaa.) Tätä kautta sen tapa käsitellä maailmaa on erilainen kuin muun filosofian. Kuitenkin blogeja voidaan jossain määrin ymmärtää - ja tätä kautta päästä keskustelemaan aiheesta. Usein tämä on tietysti sarja väärinymmärryksiä. Mutta väärin ymmärtäminenkin on järkevä vain "oikein ymmärtämisen" ollessa läsnä.
Kommunikaation kohdalla nostettiin esiin myös Larry Bryant, jonka mielestä blogaaminen on tärkeä ajattelun kehittämisen väline. Hän nostaa keskeiseksi teemaksi läsnäolon ja välittömyyden: "bloggaaminen tuo läsnäolon takaisin entistä vahvempana. Kirjojen ja artikkeleiden tekijät eivät ole läsnä kuin korkeintaan varjoina, ideaalisina operaattoreina, Bryant kirjoittaa. Blogeissa, joissa kommentointimahdollisuus on sallittu, tekijän ja lukijoiden yhtäaikainen läsnäolo muuttaa kirjoittamisen prosessiksi, jossa virheet, epäröinti ja erot pysyvät näkyvillä. Tekstin huoliteltu substanssi liukenee keskusteluun, joka herättää kirjoittajassa avuttomuuden tunteita: onko lauseita mahdotonta ottaa haltuun, kun lukijat jatkuvasti ymmärtävät minut väärin?" Tässä kohden minun ei auta muuta kuin viitata Zizekin "mestarin katoamiseen". Siinä missä tavallinen filosofiajulkaisut on selvästi Mestaroitu, blogaamisessa tätä Mestaria ei enää ole. Tätä kautta blogaaminen voidaan nähdä "kahlehtivana" ja "vapauden pienenemisenä".
Kommunikaatio taas palauttaa montaa kautta filosofiaa vanhoille urilleen. Platonin Akatemiasta (joka oli erillinen sisäpiirin rakennus ja filosofien koulutuspaikka) on "viimein" palattu Sokrateen Agoraan (joka oli yksinkertaisesti julkinen tori). Ajattelu on prosessi, ja blogipostauksien kirjoittaminen on nopeatempoinen prosessi. Vertaisarviointia ei ole, mutta kommentointi tekee reagoinnita nopeampaa.
Ja tästä päästään mielestäni siihen varsinaiseen asiaan. Sillä mielestäni filosofiablogi on toki kommunikaatiota. Mutta ei aivan tavallista kommunikaatiota, jutustelua. Sillä vaikka muodollisesti "kappalejako ja lähdeviitteet" ovat hyvinkin se, joka liimaa filosofiablogin ja filosofisen artikkelin "samanlaisten" kategoriaan, tosiasiassa blogaaminen on muutoin erittäin erilaista toimintaa.
Blogaaminen on korostetusti erilaisten jännitteiden kamppailunäytelmä. Internetissä kommunikaatiossa on nimittäin ns. "alentunut kynnys" kommentoida. Tämä tuo kahdenlaisia asioita:
1: Tästä hyvän esimerkin saa Juha Leinivaaran esittämästä kommentista: "Itse koen kirjoittamisen helpommaksi kuin puhumisen. Mutta kun saan rohkeutta rintaan, niin osaan olla myös virallisen asiallinen yleisön edessä." Nettikommunikaatiossa tekstiä voi editoida ja miettiä ilman että se lakkaa olemasta kommunikaatiota ja muuttuu Mestaroiduksi kirjaksi. Lisäksi netin etäisyys avaa sanaisen arkun, joka arkielämässä vaatisi enemmän rohkeutta.
2: Toisaalta internet eroaa myös siten että kommentointi on nopeaa, aggressiivista ja häijyä ; Netiketti on vain ohjenuora, josta lipsutaan, harva tekee vastaavia "sosiaalisia virheitä" julkisessa elämässä. Ja kirjoihin asti moiset röyhkeydet eivät taatusti päätyisi.
___2.1: Toki muuallakin on ongelmia: (1) arkielämässä keskustelun täyttyy erilainen päämäärätön sepeäminen ja merkityksettömyydet, ja väittelyssä havaittu virhe saa harvoin aikaa lähdeteosten pengontaan, joka taas sotkee keskustelun käytännössä kaikilla jonkin verran "mutaisemmille teille". Mitään miettimisaikaa ja reagointimahdollisuutta blogikirjoitusten tapaan ei ole. Kaikki tauot, mulkoilut ja öö:t tulevat keskusteluun ja niille voidaan joskus antaa/tehdä/vääntää iso merkitys. (2) Kirjojen maailmassa taas kirjat "reagoivat toisiinsa" erityisen hitaasti, jolloin kirjoihin tehdyt kommentaarit muuttavat keskustelun luonteen. Se muuttuu helposti henkilöiden kommunikaatiosta eri ideologian kannattajien kommunikaation teeskentelyksi. Yksilöllä on merkitystä enää edustajana. Lisäksi kirjojen ja julkaisujen mukana tulee tietysti elitismi. Esimerkiksi minä voisin periaatteessa mennä kritisoimaan jonkun ammattilaisen, vaikka aikaisemmin mainitun Bryantin, blogia. (Itse asiassa olen kommentoinut eräiden pro_ammattilaisten blogeja. Eräänlainen "Mestarin katoaminen" tapahtuu siis tälläkin tavalla.)
Syynä on tietysti tuttuus ja irrottautuminen. Kommenttiin reagoijaa ei koeta samaan tapaan ihmisenä kuin naamakkain keskustelussa. "Flamettaminen" on tavallista. Epäkunnioittavuus on käytäntö. Itse asiassa fleimaamiselle/flamettamiselle on myös psykologinen termi: online disinhibition effect. Ihmiset toimivat ensin ja miettivät seurauksia vasta sitten. Nopeatempoisuus sekä se, että ihmiset ovat yksin kirjoittaessaan, vaikuttavat asiaan. Asiasta tehtiin vuonna 2004 tutkimusta: John Suler esitti muutamia elementtejä jotka johtavat siihen:
1: Pseudonyymit ovat persoonattomampia kuin oma nimi, jolloin tästä seuraa anonyymiyden tunnetta. Henkilö on liikenteellä samaan tapaan "incognito" , kuin joissain tarinoissa kuninkaat käyvät arkisisa viitoissa katselemassa kansan mielipiteitä. (Tästä tuntemattomuudesta sitten vaan seuraa "un_cognitio", ajattelemattomuus)
2: Henkilö ei näe eikä kuule sitä jonka kanssa viestii. Normaalissa kommunikaatiossa kun katsotaan ilmeitä ja jos katsotaan että sanoma loukkaa, voidaan helposti liennyttää tilannetta. (Paitsi jos ollaan ideologian asialla, jolloin kommunikaatiossa ei ole kysymys ajatuksenvaihdosta, vaan intentiona on käännytys ja julistus mielessä, jolloin tässä kohtaa nähdään "heikkous johon tietenkin kuuluu lyödä kiila".)
3: Viestin lähettämisen ja siihen feedbackin saamisen välillä menee pitkä aika. Kun saat viestin, on todennäköistä että varsinainen vihakin on jo kadonnut eikä vastaus enää tätä kautta koske sitä tunne -elämystilaa, jossa viesti on kirjoitettu.
4: Yksin olemisen tunne laajentuu internettiin asti. Keskustelukumppanin persoonaluonne ikään kuin katoaa tätä kautta.
5: Auktoriteetin katoaminen. Henkilö ei ole vastuussa kirjoituksistaan. Ja kun henkilö on anonyymi, hän ei ole vastuussa edes "itselleen". Hän voi tätä kautta toimia ikään kuin "ilman seuraamuksia". (Tosiasiassahan kaikki tietävät "trollit" eivätkä kunnioita heitä.)
Sulerinkin mukaan internetin avoimuus on kaksinainen: Ujo ihminen uskaltaa avautua, mutta toisaalta myös huono käytös helpottuu. Tätä kautta filosofiablogin pitäminen on korostetusti aggressiivisempaa. Erimieliset, olivatpa oikeassa tai eivät, voivat periaatteessa koska vain tulla kommentoimaan mihin tahansa miten tahansa ja millä lailla käyttäytyen tahansa. Ja se, että "tähän asti on ollut" hiljaista ei estä sitä että seuraavana päivänä "joku peikkolauma" "keksii jotain" "mielenkiintoista".
Tätä korostaa se, miten blogikommentit ovat olemassa ennen kaikkea joko kritiikin tai selkään taputtamisen kautta. Vastavuoroiseen ymmärtämiseen ei juurikaan törmää. Tätä kautta blogeihin reagointi on ennen kaikkea sitä että blogin kirjoittajan sanoma nähdään sellaisena että blogi on alistettu vain kritiikin kohteeksi, vastustettavaksi. Silloin siinä ei nähdä tai sanota hyvää. Tai sitten siellä käydään kertomassa että "kiva viesti". Kommentoinnin nopeatempoisuus maksaa usein sisällössäkin. (Mitään ei saa ilmaiseksi.)
Siksi internetblogeja ei "tehdä vasaralla". Niitä on "tehtävä miekalla".
Otsikon sisältö aukeaa täysin Purokurun sinällään hyvän tekstin lukijoille. Niille jotka ovat tähän liian laiskoja, spoilaan että tässä viitataan Deleuzen vertaukseen Nietzschen aforistisesta tyylistä: Ne ovat tyhjiä, mutta ne on rakennettu siten että ne kuitenkin "avaavat taistelukentän" ; Kulloinkin hallitseva voima määrittää sen merkityksen ; Ajassaan elävä lukija aktivoidaan panostamaan omaa ajatteluaan sen sisälle. Ne eivät sinällään "sisällä" mitään "merkitystä", mutta pakottavat ajattelemaan niitä.
(Cynic, "The Space for this")
Tapanani on ollut kirjoitella blogaamisesta aina sadan kirjeen/viestin välein.Jatkan tätä itse tekemääni perinnettä. Koska 700 on täynnä. Tällä kertaa aiheena on filosofia ja blogaaminen. Aihe on tietysti melko osuva. Ja lisäksi "Niin&Näin (2/09)" -lehdessä oli mielenkiintoinen Pontus Purokurun artikkeli juuri tästä aiheesta. Ja mikä parasta se on tarjolla jopa internetissä.
Siinä esitetään tärkeitä peruskysymyksiä, kuten ajankohtaisuusaihe. Blogithan ovat tavallaan epäfilosofinen paikka, koska niissä korostuu tiivis nopeus ja ajankohtaisuus: Filosofian taas ajatellaan olevan eräällä tavalla ajatonta. Lisäksi itse muotoilu painottaa: Blogeissa "Uusin Viesti" on aina ylimmäisenä, jolloin nimen omaan päivittymisen tarkkaileminen helpottuu. Lukutapa on silloin ajallisesti käänteinen: Jos ihminen tai ajattelun kehittäminen on prosessi ja kirjoittaminen valottaa tätä, Blogia ei lueta "alusta loppuun", vaan "lopusta alkuun". Usein vaadittavat kivet joita tarvitaan "nyt" ovatkin tarjolla "vasta myöhemmin". Blogin seuraaminen ja blogin lukemisen aloittaminen eroavat tätä kautta toisistaan paljonkin.
Purokuru jakaa filosofiablogit kahtia: Opiskelijoiden blogeihin ja ammattilaisten blogeihin. Opiskelijat tekevät muistiinpanoistaan julkisia, ja tekevät pikajuoksuartikkeleja ja kommentaareja ajankohtaisiin asioihin. Ammattilaiset taas kertovat aforismeja elämästä, ja pitkiä juttuja omista tutkimusaiheistaan sekä reagoivat toisten ammattilaisten kirjoituksiin. Muodot molemmissa ovat hyvin samanlaisia kuin mihin kirjoissa on totuttu. Kappalerakenne ja lähdeviitteet ovat "oppikirjamaisia".
Purokurun viestin ymmärtämisen avainkohta on kahdessa sanassa. Sanoissa aforismi ja kommunikaatio.
Hänestä blogaamiselle tyypillistä on Nietzscheläinen tyyli (jota ei pidä sekoittaa sisältöön, koska se on enemmänkin käsittelytapa) : "Nietzscheläinen kirja koostuu miniesseistä, aforismeista, ajankohtaisista kommenteista, vitseistä ja epäajanmukaisista provokaatioista, kuten blogitkin. Monimielisyys, naamiot, nimimerkit, leikit, roolit, suuntautuminen estetiikkaan, epäjatkuvuus, nopeus, hajanaisuus, impressionismi, paperilapputyyli ja zoomailu yksityiskohtiin liittävät Nietzschen nykyiseen blogosfääriin." Hän nostaa tyylissä ja sisällössä kuitenkin tärkeän eron "Jokainen Nietzsche-kommentaari haiskahtaa naurettavalta. Sen sijaan blogeja voi kommentoida. Blogikeskustelut vaikuttavat usein sarkastisten väärinymmärrysten sarjoilta, mutta tästä huolimatta bloggaaminen on kommunikointia. Nietzsche ei kommunikoinut."
Aforismihan on sinällään tyhjä, tulkitsija ja lukija tuo siihen sisällön. (Mikä tekee analyysistä tai kritiikistä pakosti tulkintaa.) Tätä kautta sen tapa käsitellä maailmaa on erilainen kuin muun filosofian. Kuitenkin blogeja voidaan jossain määrin ymmärtää - ja tätä kautta päästä keskustelemaan aiheesta. Usein tämä on tietysti sarja väärinymmärryksiä. Mutta väärin ymmärtäminenkin on järkevä vain "oikein ymmärtämisen" ollessa läsnä.
Kommunikaation kohdalla nostettiin esiin myös Larry Bryant, jonka mielestä blogaaminen on tärkeä ajattelun kehittämisen väline. Hän nostaa keskeiseksi teemaksi läsnäolon ja välittömyyden: "bloggaaminen tuo läsnäolon takaisin entistä vahvempana. Kirjojen ja artikkeleiden tekijät eivät ole läsnä kuin korkeintaan varjoina, ideaalisina operaattoreina, Bryant kirjoittaa. Blogeissa, joissa kommentointimahdollisuus on sallittu, tekijän ja lukijoiden yhtäaikainen läsnäolo muuttaa kirjoittamisen prosessiksi, jossa virheet, epäröinti ja erot pysyvät näkyvillä. Tekstin huoliteltu substanssi liukenee keskusteluun, joka herättää kirjoittajassa avuttomuuden tunteita: onko lauseita mahdotonta ottaa haltuun, kun lukijat jatkuvasti ymmärtävät minut väärin?" Tässä kohden minun ei auta muuta kuin viitata Zizekin "mestarin katoamiseen". Siinä missä tavallinen filosofiajulkaisut on selvästi Mestaroitu, blogaamisessa tätä Mestaria ei enää ole. Tätä kautta blogaaminen voidaan nähdä "kahlehtivana" ja "vapauden pienenemisenä".
Kommunikaatio taas palauttaa montaa kautta filosofiaa vanhoille urilleen. Platonin Akatemiasta (joka oli erillinen sisäpiirin rakennus ja filosofien koulutuspaikka) on "viimein" palattu Sokrateen Agoraan (joka oli yksinkertaisesti julkinen tori). Ajattelu on prosessi, ja blogipostauksien kirjoittaminen on nopeatempoinen prosessi. Vertaisarviointia ei ole, mutta kommentointi tekee reagoinnita nopeampaa.
Ja tästä päästään mielestäni siihen varsinaiseen asiaan. Sillä mielestäni filosofiablogi on toki kommunikaatiota. Mutta ei aivan tavallista kommunikaatiota, jutustelua. Sillä vaikka muodollisesti "kappalejako ja lähdeviitteet" ovat hyvinkin se, joka liimaa filosofiablogin ja filosofisen artikkelin "samanlaisten" kategoriaan, tosiasiassa blogaaminen on muutoin erittäin erilaista toimintaa.
Blogaaminen on korostetusti erilaisten jännitteiden kamppailunäytelmä. Internetissä kommunikaatiossa on nimittäin ns. "alentunut kynnys" kommentoida. Tämä tuo kahdenlaisia asioita:
1: Tästä hyvän esimerkin saa Juha Leinivaaran esittämästä kommentista: "Itse koen kirjoittamisen helpommaksi kuin puhumisen. Mutta kun saan rohkeutta rintaan, niin osaan olla myös virallisen asiallinen yleisön edessä." Nettikommunikaatiossa tekstiä voi editoida ja miettiä ilman että se lakkaa olemasta kommunikaatiota ja muuttuu Mestaroiduksi kirjaksi. Lisäksi netin etäisyys avaa sanaisen arkun, joka arkielämässä vaatisi enemmän rohkeutta.
2: Toisaalta internet eroaa myös siten että kommentointi on nopeaa, aggressiivista ja häijyä ; Netiketti on vain ohjenuora, josta lipsutaan, harva tekee vastaavia "sosiaalisia virheitä" julkisessa elämässä. Ja kirjoihin asti moiset röyhkeydet eivät taatusti päätyisi.
___2.1: Toki muuallakin on ongelmia: (1) arkielämässä keskustelun täyttyy erilainen päämäärätön sepeäminen ja merkityksettömyydet, ja väittelyssä havaittu virhe saa harvoin aikaa lähdeteosten pengontaan, joka taas sotkee keskustelun käytännössä kaikilla jonkin verran "mutaisemmille teille". Mitään miettimisaikaa ja reagointimahdollisuutta blogikirjoitusten tapaan ei ole. Kaikki tauot, mulkoilut ja öö:t tulevat keskusteluun ja niille voidaan joskus antaa/tehdä/vääntää iso merkitys. (2) Kirjojen maailmassa taas kirjat "reagoivat toisiinsa" erityisen hitaasti, jolloin kirjoihin tehdyt kommentaarit muuttavat keskustelun luonteen. Se muuttuu helposti henkilöiden kommunikaatiosta eri ideologian kannattajien kommunikaation teeskentelyksi. Yksilöllä on merkitystä enää edustajana. Lisäksi kirjojen ja julkaisujen mukana tulee tietysti elitismi. Esimerkiksi minä voisin periaatteessa mennä kritisoimaan jonkun ammattilaisen, vaikka aikaisemmin mainitun Bryantin, blogia. (Itse asiassa olen kommentoinut eräiden pro_ammattilaisten blogeja. Eräänlainen "Mestarin katoaminen" tapahtuu siis tälläkin tavalla.)
Syynä on tietysti tuttuus ja irrottautuminen. Kommenttiin reagoijaa ei koeta samaan tapaan ihmisenä kuin naamakkain keskustelussa. "Flamettaminen" on tavallista. Epäkunnioittavuus on käytäntö. Itse asiassa fleimaamiselle/flamettamiselle on myös psykologinen termi: online disinhibition effect. Ihmiset toimivat ensin ja miettivät seurauksia vasta sitten. Nopeatempoisuus sekä se, että ihmiset ovat yksin kirjoittaessaan, vaikuttavat asiaan. Asiasta tehtiin vuonna 2004 tutkimusta: John Suler esitti muutamia elementtejä jotka johtavat siihen:
1: Pseudonyymit ovat persoonattomampia kuin oma nimi, jolloin tästä seuraa anonyymiyden tunnetta. Henkilö on liikenteellä samaan tapaan "incognito" , kuin joissain tarinoissa kuninkaat käyvät arkisisa viitoissa katselemassa kansan mielipiteitä. (Tästä tuntemattomuudesta sitten vaan seuraa "un_cognitio", ajattelemattomuus)
2: Henkilö ei näe eikä kuule sitä jonka kanssa viestii. Normaalissa kommunikaatiossa kun katsotaan ilmeitä ja jos katsotaan että sanoma loukkaa, voidaan helposti liennyttää tilannetta. (Paitsi jos ollaan ideologian asialla, jolloin kommunikaatiossa ei ole kysymys ajatuksenvaihdosta, vaan intentiona on käännytys ja julistus mielessä, jolloin tässä kohtaa nähdään "heikkous johon tietenkin kuuluu lyödä kiila".)
3: Viestin lähettämisen ja siihen feedbackin saamisen välillä menee pitkä aika. Kun saat viestin, on todennäköistä että varsinainen vihakin on jo kadonnut eikä vastaus enää tätä kautta koske sitä tunne -elämystilaa, jossa viesti on kirjoitettu.
4: Yksin olemisen tunne laajentuu internettiin asti. Keskustelukumppanin persoonaluonne ikään kuin katoaa tätä kautta.
5: Auktoriteetin katoaminen. Henkilö ei ole vastuussa kirjoituksistaan. Ja kun henkilö on anonyymi, hän ei ole vastuussa edes "itselleen". Hän voi tätä kautta toimia ikään kuin "ilman seuraamuksia". (Tosiasiassahan kaikki tietävät "trollit" eivätkä kunnioita heitä.)
Sulerinkin mukaan internetin avoimuus on kaksinainen: Ujo ihminen uskaltaa avautua, mutta toisaalta myös huono käytös helpottuu. Tätä kautta filosofiablogin pitäminen on korostetusti aggressiivisempaa. Erimieliset, olivatpa oikeassa tai eivät, voivat periaatteessa koska vain tulla kommentoimaan mihin tahansa miten tahansa ja millä lailla käyttäytyen tahansa. Ja se, että "tähän asti on ollut" hiljaista ei estä sitä että seuraavana päivänä "joku peikkolauma" "keksii jotain" "mielenkiintoista".
Tätä korostaa se, miten blogikommentit ovat olemassa ennen kaikkea joko kritiikin tai selkään taputtamisen kautta. Vastavuoroiseen ymmärtämiseen ei juurikaan törmää. Tätä kautta blogeihin reagointi on ennen kaikkea sitä että blogin kirjoittajan sanoma nähdään sellaisena että blogi on alistettu vain kritiikin kohteeksi, vastustettavaksi. Silloin siinä ei nähdä tai sanota hyvää. Tai sitten siellä käydään kertomassa että "kiva viesti". Kommentoinnin nopeatempoisuus maksaa usein sisällössäkin. (Mitään ei saa ilmaiseksi.)
Siksi internetblogeja ei "tehdä vasaralla". Niitä on "tehtävä miekalla".
Otsikon sisältö aukeaa täysin Purokurun sinällään hyvän tekstin lukijoille. Niille jotka ovat tähän liian laiskoja, spoilaan että tässä viitataan Deleuzen vertaukseen Nietzschen aforistisesta tyylistä: Ne ovat tyhjiä, mutta ne on rakennettu siten että ne kuitenkin "avaavat taistelukentän" ; Kulloinkin hallitseva voima määrittää sen merkityksen ; Ajassaan elävä lukija aktivoidaan panostamaan omaa ajatteluaan sen sisälle. Ne eivät sinällään "sisällä" mitään "merkitystä", mutta pakottavat ajattelemaan niitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)