Creepy imuri

Meille ostettiin roomba. Se on robotti-imuri. Se käyttää iRobot'sin AWARE(tm) systeemiä joka vaatii hyvin vähän ihmisen inputtia. Robotin hankinta on tietenkin järkevää koska imurointi on ollut minun vastuullani ja sitä on tapahtunut aika vähän. Tätä kautta robotti uhkaa tehdä minut kotityöttömäksi. Mikä on tietenkin kaltaiselleni luddiitille odotettu asiantila.

Roombassa on fiksu järjestelmä jossa monet eri sensorit hakevat ympäristöstä dataa, lähettävät ne robottiin joka sitten prosessoi robotin toimintaa asiaankuuluvasti. Ensin Roomba arvioi huoneen kokoa. Roomba myös väistelee askelmia ja muita vastaavia asioita. Lisäksi siinä on törmäyssensoreita jotka kertovat että se on törmännyt esteeseen. Infrapunasensorit ja monet muut saavat sen kiertämään erilaisia kohteita ja samalla siivoamaan myös seinien läheltä ja nurkasta. Välistä Roomba pysähtyy ja hakee suuntaa ja menee sitten siihen.

Se on hyödyllinen kodinkone jossa on yksi erikoinen piirre. Se on hemmetin creepy. Meillä on myös lattianpesurobotti Raava. Joka on algoritmiltaan selvästi suoraviivaisempi. Se ei ole läheskään yhtä creepy.

Tämä on nähdäkseni hyvin kiinnostava asia. Creepyys on niin ilmiselvä että en pääse pakoon asiaa. Toisaalta tiedän sen niin järjettömäksi kuin vain voin uskoa. Toisin sanoen Roomba ei ole vaarallinen. Se ei ole tietoinen. Se ei ole vaaniskelija. Mutta siihen liittyy silti tunteita kuin se olisi. Tämä tilanne on hyvin mielenkiintoinen sen kanssa että mitä ylipäätään tarkoitetaan kun sanotaan että ”uskotko että Roomba on pahantahtoinen”.

Ilmiö ei ole itselleni yhtään poikkeuksellinen. Boston Dynamicsin robotteja katsellessa koin aikaisemmin sääliä koska niitä potkittiin ja ne horjahtelivat jotenkin orgaanisen oloisesti. Toisaalta kun katsoin videota jossa Boston Dynamicsin robotti avaa oven, en kokenut sääliä vaan se oli creepy kuin jokin lähettiläs Helvetistä. Uskoisin että tällä on yhteyttä siihen että pidän eläimistä. Minulla on melko vahva agenttiuden ylihavaitsemisjärjestelmä joka koskee ei-inhimillisiä kohteita. Tämä on mielenkiintoinen piirre koska en ole mitenkään erityisen samastumiskykyinen. ; Olen itse kokenut asian hankalaksi. Meillä on sellaisia käsitteitä kuin empatia ja sympatian. Empatia tarkoittaa kykyä ymmärtää mitä toinen ihminen kokee tämän näkökulmasta, eli itsensä asettamista toisen henkilön asemaan. Sympatia taas tarkoittaa myötäelämistä eli kokea iloa heidän kanssaan. Itse koen että olen enemmän empaattinen kuin symoaattinen. Mutta aika vähän kumpaakaan. Joten nämä robotteihin ja tulkintani mukaan eläimiinkin kokemani tuntuvat vaativan vielä kolmannen tyylisen elementin.

On varsin tunnettu asia, että tekoälyjen tietoiseksituleminen on vielä aikamoisen kaukana. Silti ihmiset jo nyt kokevat esimerkiksi empatiaa Robotteja kohtaan. Jopa siinä määrin että jostain Smithsonianin lehdestä voidaan lukea miten neurotieteilijät tutkivat ihmisten empatiaa robotteja kohtaan. ; Ihmisten kyky kokea tunteita elottomia kohteita kohden ei tietenkään sinällään edes ole hirveän erikoista. Leikkiväthän jo lapsetkin pehmoleluilla. Lisäksi monet pehmolelut on itse asiassa muotoiltu siten että ne maksimoivat tunteita ihmisissä. Robert Wesson on esimerkiksi kertonut miten leluista tehdään neoteenisiä; Toisin sanoen niihin lisätään vauvankaltaisia piirteitä. Pyöreitä muotoja. Suuria päitä. Suuria silmiä ja vastaavia piirteitä. Näin niistä syntyy asioita jotka ihmiset säännönmukaisesti kokevat söpöiksi. Tämäkään ilmiö ei tietenkään ole sen kummempi kuin siinä että taiteilijat ovat tehneet veistoksia ja taideteoksia jotka herättävät heteroseksuaaleissa miehissä muun muassa erektioita ja muita hienostuneita kulttuurielämyksiä.

Robottien kohdalla aika tunnetusti puhutaankin oudosta laaksosta, uncanny valleysta; Siinä ihmiset pitävät roboteista jos ne ovat melko ihmisenkaltaisia. Mutta jos ne ovat liian ihmisenkaltaisia niistä tulee jollain tavalla kammottavia. Siksi jos haluaa miellyttävyyttä robottiin on pysyttävä joko riittävän ei-inhimillisenä jotta uncanny valleyyn ei jouduta. Tai sitten oltava todella lähellä ihmisenkaltaisuutta. Tämä ongelma on tullut vastaan tietotekniikassa aika vahvasti. Monissa tietokonepeleissä ja 3D -piirretyissä ja erikoistehoste-elokuvissa on ollut ongelmana juuri se, että grafiikka on ollut juuri niin hyvää että uncanny valleyyn on jouduttu. Mutta ei niin hyvää että siitä olisi päästy pois.

Mutta tämä ei selitä miksi Roomba on niin hirvittävä. Se kun ei näytä yhtään ihmiseltä. Se on käytännössä pyöreä huristelija. Robottien kohdalla on tietenkin jotain jota perinteisissä leluissa ei ole. Ne nimittäin liikkuvat. Roombassakin creepyys johtuu juuri sen tavasta hiiviskellä erikoisesti ja taukoja pitäen. ; Olen onnistunut yhdistämään kokemuksenvaraisesti omia tunteitani siihen mitkä robotit herättävät enemmän tunteita liikkeensä perusteella. Tästä tuskin voi vetää hirveän pitkälle vietyjä kaikkia ihmisiä koskevia päätelmiä.

Mutta oman kokemukseni mukaan robotit joiden reittialgoritmit ovat kaavamaisia eivät ole pelottavia. Sen sijaan Roomban ja Boston dynamicsin robottien tyyliset ovat creepyjä koska niiden ytimessä on optimointi. Tämän ajatuksen sain Robert Kurzbanin kirjasta jossa käsiteltiin modulaarista päätöksentekoa. Kirjassa sivuttiin myös evoluutiota ja robotiikkaa. Vaikka kirjan otsikko käsittelikin tekopyhyyttä.

Se tekee niistä koneita jotka toimivat orgaanisenoloisesti ympäristössä. Pieni muutos jossain ympäristössä johtaa siihen että robotti ei toimi aina samalla tavalla. Toisaalta optimoinnissa on usein kysymys siitä että laite samanaikaisesti hakee jotain ja väistää jotain muuta. Ja lopputulos on näiden kahden välillä tehtävä tila joka tekee koneisiin asioita jotka vaikuttavat epäröiviltä. Toisin sanoen ne näyttävät tekevän päätöksiä. Itse asiassa on jopa mahdollista, että analogisuus robottien ja eläinten välillä johtuukin siitä että eläimienkin elämä on sen tyylinen että siinä optimoidaan homeostaasia. Näin ollen reagointimallissa on jotain samaa vaikka eläimet ovat tietoisia ja Roomba ei.

Erikoista onkin se, että kenties creepyys johtuukin kognitiivisesta dissonanssista kun eri prosessit mielessämme kertovat erilaista viestiä. Tätä ajatusta on ehdottanut ainakin Vsaucen Michael Stevens. On itse asiassa mahdollista, että creepyissä kummitusjuttuissakin on osa sitä että osa tunnejärjestelmästämme kertoo että asiassa on jotain vaarallista vaikka toinen puoli mielessämme sanoo että mitään ei ole.

---

Viitteet:
Smithsonian Mag, ”Neuroscience Explores Why Humans Feel Empathy for Robots” [https://www.smithsonianmag.com/science-nature/neuroscience-explores-why-humans-feel-empathy-for-robots-38883609/]
CNN, ”Robot gets hilariously abused” [https://youtu.be/0VgxAnZKM14]
Guardian News, ”New dog-like robot from Boston Dynamics can open doors” [https://youtu.be/wXxrmussq4E]
Robert Wesson, ”Beyond Natural Selection” (1993)
CNBC, ”Hot Robot At SXSW Says She Wants To Destroy Humans” [https://youtu.be/W0_DPi0PmF0]
Jan-PhilippStein & PeterOhler, ”Venturing into the uncanny valley of mind—The influence of mind attribution on the acceptance of human-like characters in a virtual reality setting” (2016)
Robert Kurzban, ”Why Everyone (Else) Is a Hypocrite: Evolution and the Modular Mind” (2012) 
Vsauce, ”Why Are Things Creepy?” [https://youtu.be/PEikGKDVsCc]

Miksi Turingin testi olisi onnistuessaan lähinnä "nätti temppu"?

Tekoäly on monelle innostava aihe. Monesti sillä nähdään teologisia implikaatioita ja keskustelu pyörii lähinnä siinä voiko kone olla älykäs vai ei. En ymmärrä miksi tämä on oleellisesti teologinen kulma teistien mielessä ; Yleensä sielu nähdään eialgoritmisena, mutta toisaalta on vaikeaa olla välttämättä Paley -tyyppistä analogisuutta jos se onkin kuvattavissa algoritmisesti. Mutta moni kokee tietoisen tekoälyn ihmisyydelle ja eksistentiaaliselle olemiselle uhaksi. Tai jos ei uhaksi niin ainakin joksikin jossa yritetään jotain joka on a priorisin hengellisin syin mahdotonta tieteelle. Onkin tervettä että tätä jätetään joskus vähemmälle ; Moni lähestyy asioita lähinnä tekemisen kautta. Ja näin esimerkiksi Turingin testi on lähinnä jokin joka tehdään. Se on sitä että saadaan kone tekemään jotain. Tällöin vain puuhataan ja jätetään sieluasiat niille jotka osaavat sellaisia ohjelmoida, rakentaa tai eristää.

Mutta minua, kuten varmasti aika montaa muutakin, tässä kiinnostaa enemmän se että "onko tietokone oikeasti tietoinen". (En ole kovin kiinnostunut koneista, teknologiasta tai rakentelusta noin yleisesti.) Ja siksi asiat menevät helposti soveltamisen ja tulkinnan puolelle. Ja tämä onkin suosittua muutoinkin. Monista syistä.
1: Kysymys voi olla etiikasta, eli milloin tietokoneille tulisi antaa oikeuksia. Tämä on tietysti samantapaista kuin kaikki soveltava etiikka. Eli melko löyhässä suhteessa tietoisuuteen.
2: Tai sitten huomio siirtyy transhumanismiin ja tätä kautta "toiseen suuntaan", eli siihen että missä kohden ihminen voi muuttaa itsensä koneeksi menettämättä tietoisuuttaan. Tällöin puhutaan joko kyborgeista ja androideista tai sitten vaihtoehtoisesti ns. mind uploadingiin, oman tietoisen mielen lataamiseen tietokoneelle.

Mutta vaikka olenkin tietoisuusfiksoitunut, nämä sovelluksetkin ovat jonkinlaisia harhautuksia. Niissä ei oikeastaan puhuta tietoisuudesta ja siitä mitä se on, vaan jostain muusta joka on kytköksissä tietoisuuteen. Siksi ajattelin purkaa hieman joitain ajatuksiani. (Etenkin kun olen varsin ahkerasti ottanut kantaa noihin erilaisiin "sivupolkuihin". Ihan siksi että ne ovat tärkeitä ja kiinnostavia.)

Itse pidän Turingin testiä kiinnostavana haasteena joka ei mitä luultavimmin ole mahdoton edes nykyteknologialle. Ja samalla se on melko nähdäkseni "herttisen yhdentekevä" tietoisuuden kannalta. Tämän eron kuvaamiseksi voidaan katsoa aikaisempi kirjoitukseni, jossa korostin miten etologia ja eläimet ovat kenties tietoisuuden kannalta paljon relevantimpi kuin shakkipeli. Toki shakinpeluukyky kertoo jotain tekoälyn tasosta. Mutta tietoisuuden kohdalla se ei ole niin keskeinen. Tämä kertautuu siihen, miten suhtaudun ns. filosofiseen zombieen. Määritelmissäni se on perimmiltään pseudo-ongelma. (Jos joku kysyy minulta miltä tuntuu olla filosofinen zombie, vastaan että brains. Tai jotain muuta yhtä "fiksua" ja "hassunhauskaa".) Kenties hieman yllättävää onkin se, että havainnointi-reagointi-homeostaasinäkemykseni (tietoisuus toimintakyvyn jatkamiseen keskittyvänä reseptori-termostaattina) tarkoittaa sitä että bakteeri on tietoisempi kuin ohjelma joka selviäisi Turingin testistä. Se tarkoittaa myös sitä hupsuna turhakkeeksi helposti mieltyvä "ultimaattikone" on minun kirjoissani "tietoisempi" kuin Turingin testistä selvinnyt algoritmi.

Arkikielelle näkemykseni tiivistyy siihen että tietoisuutta lähestytään liian logiikkakeskeisesti. Kuitenkin tietoisuudessa on kysymys reagoinnista ja tunteista. Näin käsien pystyyn laittaminen painaa tietoisuusasioissa enemmän kuin kyky laskea yhteen kompleksisia yhtälöitä.

Tämän ilmituonti toki latistaa itse ideaa, mutta sen ymmärtämisen avuksi voi olla hyödyllistä tiedostaa että en usko että tietokoneeseen ohjelmoitu kalkyyli voisi olla oikealla tavalla tietoinen kovinkaan helposti. Näen nimenomaan että tekoälyä saavutetaan toiselta puolelta. Liikkuvien erialisilla antureilla kulkevien robottien kautta. (Etenkin niiden joiden sisäisessä mallissa ratkotaan ristiriitoja kun yksi anturi sanoo yhtä ja toinen toista ja niiden välillä tehdään kompromisseja.) Tässä on toki oltava varovainen. Sillä riskinä on se, että päädytään "denialistiseen kuiluun". Mielenfilosofiassa tiedetään että emme perimmiltään voi tietää muuta kuin sen että olemme olemassa koska olemme itse tietoisia. Mutta meillä ei ole mitään tietä ulos solipsismista emmekä voi olla aivan ehdottoman varmoja siitä onko edes toisilla ihmisillä tietoisuutta. (Pidän tätä vain samanlaatuisena osoituksena kuin loogisen positivismin kohdalla kävi tieteenfilosofiassa. Ehdottomasti totta, mutta ei se tieteentekoa täysin estä. Kaikki vaan muuttuu enemmän rajanvetokysymyksiksi.) En siksi mene sille tielle jossa selitetään että ei ole yhtä tietoisuuden määritelmää josta kaikki olisivat samaa mieltä tai että emme voi todistaa että tietokonealgoritmi ei olisikin tietoinen. Tämänlaisia näkemyksiä on paljon. Sen sijaan heittäydyn röyhkeästi lähtökohtaani ja katson mihin suuntaan se vie.

Tunnenäkökulma korostaa että mehiläisen toiminta on kenties esitietoista loogisella tasolla, eli se ei sisällä reflektoivaa tietoisuutta. Mutta se on kuitenkin hitusen tietoista, koska siinä on reseptorisuhde jonka kautta mehiläinen muuttaa toimintaansa. Siksi on vaikeaa nähdä että liiskattu mehiläinen maassa kituessaan vain toteuttaisi jotain mutkikasta refleksitanssia. (Paitsi siinä mielessä että brains.) Mehiläisen tietoisuus on käytännössä aivan varmasti erilaista kuin ihmisen, ja luultavasti ihmisellä on myös enemmän tietoisuutta kuin mehiläisellä. Mutta toisin kuin ohjelmoitu keskustelubotti, mehiläisellä on jonkinlainen tietoisuus. (Niihin on siis järjellistä kohdistaa sääliä. Koneisiin voi niihinkin kohdistaa sääliä mutta se on järjetöntä sääliä, toki inhimillistä on antropomorfisoida koneita.)

Tätä kautta esitän että periaatteessa tietokonealgoritmin saa tietoiseksi kun sen laittaa reagoimaan ympäristöön. Digikamerat jotka johtavat tietokoneen homeostaasihakuisuuteen tekevät siitä selviytymisrobotin jolla on hyvin alkeellinen tietoisuus. Ja väitän että tämänlaisten toimintojen lisääminen muuttaa oleellisesti sitä tapaa jolla tämä tietokone on olemassa. Joten tätä kautta elämän piirteet myös ulkoisesti tulevat väkisin ikään kuin kaupantekijäisinä. Viimeistään siinä vaiheessa kun tietokoneeseen asetetaan antureita jotka mittaavat sitä toimivatko muut sen anturit oikein, ollaan saavuttamassa jonkinlaista sisäistä ymmärrystä joka viimeistään avaa polut "aidolle, joskin äärimmäisen alkeelliselle, tietoisuudelle". Tätä kautta syntyy syvä yhteys ulkoisen ja sisäisen havainnoinnin ja näihin havaintoihin reagoimisen kautta. Turingin testi yrittää matkia reagointia. Mutta siinä ei ole tietokoneen omaa tilaa mittaavia "sisäisiä reseptoreja". Ja niin kauan kuin yksikin puuttuu, minä en pidä sitä minkäänlaisena tietoisuutena. Sen jälkeen alkaakin sitten creepy. Ihan jo nykyteknologialla.

Pelaajat eivät tiedä mitä haluavat ; Kysymys ei ole "luovuuden puutteesta"

"Assassins Creed" -pelisarjaa on toistuvasti moitittu siitä, että se ei ole pelillisesti kovin innovatiivinen. Että siinä ei ole riittävästi innovaatioita ja uudistumista ja että siinä on liikaa samaa. Ja kyseinen pelisarja ei ole ainut. Itse asiassa eräs pelikulttuurissa usein toistuva kriittinen kulma on se, että pelitalot pelaavat varman päälle ja tekevät "uusintoja". Ja että tämä hidastaa luovuutta ja uusia innovointeja.

Kuitenkin sitten kun katsotaan mitkä pelit myyvät ja joita ostetaan ja joista pidetään, ne ovat nimenomaan pelisarjoja. Käytännössä pelisarjoja tehdään juuri siksi, että niitä ostetaan melko paljon. Eli vasta kun pelisarjaa myydään tarpeeksi siitä tehdään jatko-osa.

Toki tämä on hitusen liioittelua.
* Sillä tosiasiassa pelisarjojen ensimmäiset pelit eivät myy niin kamalan paljoa, ainakaan heti. Suosio kasvaa helposti peli kerrallaan, ja sitten kun pelaaja ostaa jonkun sarjan pelin josta hän pitää, hän ostaa myös aikaisempia versioita. Eli vain uusin osa ei ole myynnissä.
* Peleissä on myös "hukkuneen rukous" -ilmiöstä. Eli siitä että tosiasiassa jos joku tekee luovan pelin joka ei menesty, emme näe sitä. Ja siksi tuppaamme näkemään vain valikoidun otoksen. Yleisesti myynnissä olevien pelien pohjalta tehty analyysi siitä mitä koko pelikulttuuri on, on hieman kuin yrittäisi arvioida ihmiskuntaa ja sosiologiaamme pelkästään julkkisten kautta.

Kuitenkin, tästä huolimatta, perushenkenä on se, että pelaajat eivät tiedä mitä haluavat. He oikeasti ostavat ja nauttivat nimenomaan kliseisistä peleistä. Jos he haluaisivat suurissa määrin muuta - ja siltä todella näyttää kuin arvioita lukee - he jättäisivät halveksumansa toisteiset pelit ostamatta. (Minä taas reippaasti ostan nimenomaan pelisarjoja. Kokeilen eri pelejä hieman, ja hylkään ne linjat jotka eivät vaikuta mielenkiintoisilta.)

Tai tätä mieltä ovat ainakin monet astetta sofistikoituneemmat pelaajat. Itse näkisin että tämäkin kulma on väärin. On väärin sanoa että pelaajat eivät tiedä mitä haluavat. Sillä tosiasiassa pelaajat eivät tiedä mitä haluavat. Toisteisuus tulee tarpeeseen, sillä se miten pelaajat haluavat ja eivät tiedä ovat sisäisesti hyvin erilaisia.

Nimittäin kun kriittinen pelaaja katsoo myyntilukuja ja tekee päätelmiä pelaajista, tässä on kysymyksessä pelin ostaminen. Se, mitä pelaaja valittaa taas on pelikokemus. Tottakai jos ostat pelin josta et pidä, siitä syntyy negatiivinen pelikokemus. Ja se, mitä tarkoitetaan luovuuden puutteella on sitten katsottava muusta kulmasta.

Nimittäin siitä miten tylsyys on kenties keskeisin syy pelien olemassaololle.

Koko pelikulttuuri on olemassa sen takia että
1: Ihminen voi ylipäätään kyllästyä. Ihmisillä on erikoinen tapa kokea ahdistusta ja epämiellyttäviä tuntemuksia silloin kun heidän ympärillään ei ole mitään mainittavia ärsykkeitä. Tämänlaisen piirteen syntyminen ei ole taatusti mikään evolutiivinen ilmiselvyys. Jos ympäristössä ei ole mitään mielenkiintoista, eikä elämässä ole homeostasiaa uhkaavia haasteita, sitä voisi helposti vaikka asettautua jonkinlaiseen lepotilaan.
2: Pelit ovat keino jolla tätä tylsyyttä estetään. Haasteet eivät ole kovin merkityksellisiä ja moni voi pitää kaikkea tylsistymistä vastaan taistelemista triviaalina. Ja jollain tasolla se onkin juuri sitä. Itse menisin jopa niin pitkälle että tietokonepelien kohdalla kysymys on by definition siitä että peli on triviaali.

Tämä tietysti johtaa miettimään turhakkeita. Oma suhteeni tässä kohden on hyvin samantapainen kuin Richard Dawkinsin. Hän on korostanut hyödyttömien asioiden tärkeyttä (~"The Importance of Doing Useless Things") epofenomeenisella lähestymistavalla. Hänestä esimerkiksi matematiikan harjoittaminen ei ole itsesään adaptiivista. Sillä ei selvitä elossa. Mutta sillä että on aivot jotka kykenevät monenlaisiin asioihin, kuten matematiikkaan, ovat sitten hyvinkin eri asia. Matematiikka ei siis ole mikään evoluution maali, vaan sivutuote. ; Dawkinsin alustamassa ilmapiirissä tylsyys voidaan jopa nähdä jonain joka kannustaa meitä luovaan laiskuuteen pelkän laiskuuden sijasta. Tylsistyminen antaa meille tilaa oppia uutta ja harjoitella vanhaa. Ja näin kehittyä joksikin joka kykenee vastaamaan paremmin tuleviin haasteisiin verrattuna siihen laiskana löllöttävään toiseen versioonsa.

Ja pelit. Ne voidaan aivan varmasti asettaa tähän hyvin tiettyyn kategoriaan. Niiden olemassaolon ytimessä on tylsyyden karkoitus ja stimulointi. Ja tylsyys, toisin kuin kipu tai pahoinvointi, eivät ole vahvassa yhteydessä suoraan fyysiseen uhkaan joka vaarantaa hengen ja terveyden. Tylsyydessä on helposti kysymys nimenomaan vaaran puutteesta. Jopa totaalista vaaran puutteesta. Siitä, että olemme yksinämme itsemme kanssa.

Tylsyyttä koetaankin tavallaan sen vuoksi että elämässä ei ole rikkautta ja merkitystä itsenään. Ja että emme ole kovin kiinnostavia tyyppejä - ja me tiedämme sen. Ainakin Schopenhauerin mukaan jos elämisellä olisi jokin positiivinen arvo ja merkitys itsessään, pelkkä oleminen olisi riittävää. Kuitenkin me tylsistymme, ja yritämme peittää tätä tylsyyttä esimerkiksi ryhtymällä uskovaisiksi, koska uskomme että tämä täyttää meissä olevan tylsyystyhjiön. Tai ostamme tietokonepelejä.

Keinolla ei ole tavallaan merkitystä, sillä kummassakin tapauksessa tietoisuudellamme on kyltymätön halu, jossa se on rajaton tai ainakin laajempi kuin pelkästään se todellisuus jonka aistimme suoraan ympärillämme sinällään. Tärkeää on vain se, että tylsyys on, ja syntynyt "arvotyhjiö" tai "tunntyhjiö" on tavallaan hyvin pinnallinen vaikka sitä myydään jonain hyvinkin syvällisenä. Se, että materia ja oleminen ei riitä johtuu siitä että olemme ahneita. Kaipaamme ärsykkeitä ja mikään mitä voimme saada ei pitkään tyydytä meitä. Siksi täytämme elämämme trivialiteeteilla kuten tietokonepeleillä ja uskonnoilla.

Ja ymmärrämme triviaaleiksi lähinnä ne trivialiteetit jotka itse jätämme valitsematta. Saatamme jopa erehtyä luulemaan että ne jotka valitsevat eri tavoin elävät jotenkin onttoa ja tyhjää elämää. Tylsää elämää josta puuttuu aito ilo ja riemu, koska se tylsyys on aina korkeintaan nurkan takana...

Siksi on oleellista huomata ero myyntikeskeisen valmistajan näkökulman ja tylsyydentorjumiskeskeisen ostajan näkökulman välinen ero. Valmistaja haluaa että peli on sen verran kiva että se ostetaan. Pelaaja taas haluaa että hänellä ei ole tylsää. Ja kiva materiaali muuttuu tylsäksi jos sitä on liikaa. Tämän paradoksin ydin, "ei makeaa mahan täydeltä" -hengessä on se minun teesini tässä asiassa. Tässä on mielestäni syvä virhe. Sillä sekä pelaajat että pelintekijät molemmat ajattelevat että parasta on kun tarjotaan nimenomaan "makeaa mahan täydeltä".

Kun pelaaja ostaa pelin, jota hän moittii liian vähän innovatiiviseksi, hän syyttää peliä itse asiassa tylsäksi.

Etymologisesti englantilaiset ovat olleet erikoisia valitessaan tylsyydelle nimen boring. Boring taas on myös insinööriyteen liittyvä käsite. Se kun teknikko poraa aseeseen piipun. Tämä on aikanaan ollut hidas, työläs, aikaavievä, toistuva, prosessi kun metalliin on porattu suoraa reikää. Pora on vain mennyt ympäri ja ympäri.

Käsite on selvästi hyvä ja kuvaava. Ja analogia osuu hyvinkin täsmällisesti "Assassins Creedin" pelin rakenteeseen. Siinä on paljon upeaa ympäristöä jossa on vaihtelevia asioita. Sen tarina on hyvinkin mielenkiintoinen - tai ainakin siinä on paljon kaikenlaista materiaalia.

Mutta se, mitä siinä sitten peliteknisesti ottaen tehdään on hyvin samanlaista. Hiipiminen ja kamppailumekaniikka on rajattua ja määriteltyä. Tietyt strategiat kehittyvät harjoitellessa, mutta tosiasia on että toiset strategiat toimivat ja toiset eivät. Joten tehtäviin tulee helposti toistorakennetta vaikka sitä kuinka yrittäisi erilaisia temppuja.

Heräsin tähän, kun keskustelin erään ihmisen kanssa joka on jättänyt paljon pelejä kesken. Kyselin miksi hän oli tehnyt näin. Hänestä peleissä oli liikaa toistoa. Että siinä voi tehdä kivoja asioita, mutta kun on tuhonnut 100 laivuetta, on vaikeaa motivoida itseään ammuskelemaan niitä lisää vain siksi että laivan uusi hieno päivitys vaatisi hirvittävästi resursseja.

Olin ensin hieman sitä mieltä että erilaisten tehtävien lisääminen on turhauttavaa. Mainitsin esimerkiksi "Final Fantasy" -pelisarjalle tyypilliset tilanteet joissa koko pelimekaniikka muuttuu. Ensin on hakattu hit-and-fight strategiaroolipeliä, mutta sitten onkin joku pirun moottoripyörälläajeluvälitehtävä joka on pakko pelata läpi ennen kuin pelissä voi edetä. Ja koska tätä ei voi harjoitella etukäteen, näistä tulee helposti pelin jarruja. "Assassins Creed Revelations" oli sitten toinen erimerkki tästä. Se oli muutoin aivan loistava peli, lukuunottamatta aivan pelin alkuun laitettua hevosvankkurivaihetta jossa ensin roikutaan köydessä ja väistetään kohteita ja kiivetään ylös ja sitten törmäillään-ajellaan. Tämä oli vaikeaa ja koska sitä ei voinut harjoitella, peli on jäänyt monelta käytännössä pelaamatta. Liian kova vaikeustaso ja muusta pelimekaniikasta poikkeava kohtaus, etenkin pakollisena osana pelin pääjuonta ja erityisesti aivan pelin alun jälkeen laitettuna on designvirhe josta pitäisi rangaista jotenkin.

Mutta reagointi tähän olikin sitten hieno. Hieman askeettisuutta korostaen hän painotti että hän ei halua peleihin lisää. Sillä pelejen ongelma on hänen mielestään se, että niissä on liian paljon kaikkea. ; Hänestä pelikulttuuri on keskittynyt liikaa pelitunteihin, ja tämä on johtanut siihen että maailmoista tehdään liian suuria. Erityisesti "Assassins Creed IV" oli hänestä tältä osin hyvin epäonnistunut. Siinä oli hirvittävästi materiaalia jota ei mitenkään jaksa koluta läpi. Koska samoja asioita tehdään hirveän paljon. Tässä mielessä "Assassins Creed II" oli hänestä loistava. Siinä oli suppeampi maailma, melko vähän erilaisia toimintoja verrattuna sarjan muihin peleihin. Mutta juuri pienuus ja kompaktius teki siitä toimivan pelin.

Itse asiassa se, mistä olen usein kuullut on se, että "Assassins Creed II" oli peli joka on ilo pelata läpi, ja pelin päätteeksi haluaa pelata lisää mutta materiaalia ei ikään kuin ole. Ja muistan itsekin pelanneeni peliä siten, että jäljellä olevien lukujen määrä on ahdistanut. Eli olo on ollut hieman kuin niissä todella hyvissä kirjoissa joissa karuna tietona, jonka sivut materiaalisina yksikköinä suoraan näyttävät, on se että huvia on luvassa vain rajallinen määrä. Ja sitten se loppuu. "Brotherhood" joka on käytännössä suurempi ja kauniimpi laajemmalla toimintavaihtoehdoilla taas on ollut monista tylsä, koska siinä tehdään niin paljon sitä samaa. Sitä pidetään kyllästyttävämpänä.

Tämä puoli kuvaa minusta hyvin monia pelejä. "Zelda" -pelisarjassa esimerkiksi "Ocarina of Time" on kehutumpi kuin "Twilight Princess" vaikka jälkimmäinen on suurempi ja paremmalla grafiikalla - ja rehellisesti sanoen myös paremmalla tarinalla. Ja kuten tästä blogistakin voi huomata, "Ocarina of Time" kuitenkin saanut minulta enemmän kirjoitusaikaa. Koska se on kokonaisuutena hyvinkin näppärä peli joka on kiva pelata alusta loppuun asti. Ja sen kohdalla on vieläpä kiva sitten kun se loppuu.

Luultavasti pelaajat tietävät mitä haluavat. Ja menestyneet pelisarjat ovat onnistuneet löytämään jotain siitä mitä he haluavat. Kuitenkin kun pelaajat puhuvat innovatiivisuuden puutteesta, he eivät tiedä mitä haluavat. He eivät kenties tiedä että he oikesti pitävät kliseistä. Mutta melko varmasti he eivät tiedä että heille riittäisi vähempikin.

Toki osa pelaajista on varmasti poikkeuksia. Itsekin nautin "Assassins Creedissä" siitä miten juuri toistuvuus tarjoaa meditatiivisen tilan. Nautin siitäkin että "Black Flag" tarjosi paljon seilattavaa. Yleensä kovin rajoite näissä toistuvuuksissa on omalla kohdallani lähinnä soundtrackien rajallisuus. Eli taustamusiikin toistuvuus muuntuu jossain vaiheessa häiritseväksi. Ei se, että vaanii samalla tavalla niillä samoilla palkeilla. Siinä tulee lähinnä rento tunnelma.

Tai oikeastaan, jos ytimeksi otetaan oheen laittamani taulukkomuoto Mihaly Csikszentmihalyin flow -mallista, voidaan huomata, että yhteys tylsyyden ja rentoutumisen välillä on selvä. Ja toisaalta voidaan huomata miten peli voi epäonnistua monella tavalla ; Liian vaikeat pelit ovat ärsyttäviä (arousal) ja liian helpot pelit voivat olla tylsiä (boredom). Tämän blogauksen kannalta merkitystä on lähinnä sillä että ne tietyt pelit jotka tarjoavat liikaa kaikkea eivät ärsytä runsaudellaan, vaan tekevät pelimaailman koluamisesta tylsää. Ja siksi peliä ei tule pelattua läpi. Sen sijaan että ärsyttäisi koko peli, se jää vain pölyttymään kun ei inspiroi aloittaa uutta pelisessiota.

Mistä puhumme kun puhumme suunnitelmallisuudesta ja funktionaalisuudesta?

Peter J. Grahamin tuore filosofinen tutkielma Intelligent Designin tavasta käsitellä "suunnittelua" on ihan mielenkiintoinen muistutus siitä, miten ID on sanamagiaa. Siinä perimmiltään heitetään sanoja kuten “function”, “purpose”, “proper functioning”, “design” ja “design plan”. Mutta funktion käsitteeseen ei nojauduta. Enemmänkin ID:ssä "Suunnitelu" on johtopäätös joka on retorisesti livautettu siihen että oletetaan että jokin eliö tai sen osa edustaa sitä.

Aihe on jossain määrin ajankohtainen ; ID -puolella yritettiin viime vuonna lämmittämällä lämmittää uusien kirjojen ja PR -kampanjoinnin kautta kiinnostusta siihen. Mutta tämä ei ottanut tuulta alleen ja ID näyttääkin keskittyvän siihen että se tekee katkeroitumisesta marttyyriutta ja tätä kautta jonkinlaisen kristillisen hyveen. Peter Grahamin innoittamana teen muutamia pieniä huomautuksia jotka koskevat funktiota.

Arkikieli ei tässä mielessä ole kovin hyvä, koska sen alueella "funktio" on hyvin monimerkityksellinen ja epäselvä. Grahamin jaottelu on tässä minusta hyvä "Like most words in English, the word “function” has more than one use or meaning. One use involves purpose, where a function of an item is what the item is for. Ballpointpens are for writing ; that is their function or purpose. Function of the heart is to pump blood; that is what it is for. Another use involves capacity or ability, where a function of an item involves what it can do; functions in this sense are causal role capacities or dispositions. A third use involves how an item with connecting parts works or operates ; this use involves how the item functions. Mechanics know how cars work; they know auto- motive design. Physicians study how our bodies operate."
*: Arkisimmassa versiossa toiminto on enemmänkin kulttuurillinen konventio ja esimerkiksi ajatus siitä että kynän toiminto on piirtämistä ja kirjoittamista nähdään ilmiselvänä koska ihmiset eivät ole kovin luovia. Tämä on koneiden kohdalla sitä mitä Montaigne korosti kulttuuristen kuriositeettien kohdalla. Kulttuurisesta normista tulee normaali. Ja normaalista tulee eettinen. Lateraalisella ajattelulla voidaan keksiä lyijykynälle hyvinkin monia eri käyttötapoja.
*: Funktioiden käyttäminen dispositioina on mielenkiintoinen. Sillä se vastaa hyvin arkitodellisuuttakin. Jos mies ostaa miehekkään poran, se helposti lojuu hyllyllä pölyttymässä. Sen sijaan se ei ole tekemässä reikiä teräsbetoniin hurjalla kierrosnopeudellaan. Silti tämä on poran funktio.
*: Viimeisimmässä mallissa mekaniikka on siitä mielenkiintoinen, että periaatteessa voidaan tutkia auton toimintamekaniikkaa, mutta tämä redusoituu oikeastaan vain kausaalisuhteiden selvittämiseen. Tässä funktio on se, mitä tapahtuu. Näin voidaan tutkia vaikka autoa, sammakkoa tai universumia. Ja näiden funktioita voidaan selvittää mekaanisesti ilman että tässä otetaan mitenkään kantaa siihen mistä tahosta suunnittelu on lähtenyt.

Osa voisi nähdä että funktio on jopa jotain runollista, jossa "ihminen herättää laitteen henkiin ja antaa sille merkityksen." Ja tämä onkin jotain jota ID ohittaa. Heille funktio on implisiittisesti sidottu ylläolevien sijasta siihen mikä on aikaansaanut ne. Heille "Suunnittelu" on jotain joka on lähtöisin älykkyydestä. He tarkastelevat luonnossa olevia funktioita ja vetävät tästä oikoteitä johonkin joka on määritelmällisesti jotain muuta. Tässä mielessä ID onkin hyvin antirunollista. Neutraalimmin voitaisiin sanoa, että ID väittää erottavansa designin designoideista. Kun he puhuvat funktioasioista he yrittävät niillä perustella jotain joka ei näihin oikastaan liity. Kysymys on siis funktion tulkinnasta. Tämä unohtuu ID:läisiltä itseltäänkin, sillä vaikka he kuinka kertovatkin että "samat havainnot - eri tulkinnat" he myös väittävät että evoluutikot ja naturalistit "ohittavat informaation".

Peter Grahamkin on samoilla linjoilla kanssani. "The discussion concerns the kinds or sources of purposes and plans, not the kinds of things that have purposes and plans. Any item that undergoes selection could have purposes and plans from selection. And any item that can be created by an intelligent designer could have a purpose or plan. So artifacts could have purposes and plans from artificial selection, and if Plantinga is right, the traits of living organisms have their purposes and plans by virtue of intelligent design. The intelligent design/selection distinc- tion thus differs from the artifact/organism distinction."

Suoraan sanoen ID käyttääkin tässä normatiivisia termejä, kuten spesifikaatio ja kompleksisuus. Niissä funktiota käsitellään informaatiometaforalla. Kuitenkin oikeastaan ainut mitä he tekevät, on se, että sanaleikit rakentavat jonkinlaisen blueprint -metaforan. Ja ID on sitä että tämä metafora nähdään objektiivisena tieteenä.

Tämä on kuitenkin enemmän tarinankerrontaa ja ihmisten manipuloimista sanoilla. Kielikikkailua ja ad hoc -saivartelua. Käsitteisiin liitetään piiloväitteitä, kuten ajatus siitä että funktioon liittyy intentio, mutta sitten ei jakseta tarkistaa kuuluuko siihen tarkasteltuun kohteeseen intentioita. Käsitteeseen liitetään väitteitä siitä että luonnolliset prosessit eivät voi niitä tehdä, mutta tätäkään ei koetella ja eliminoida luonnollisia prosesseja. Ne jäävät siis vain väitteiksi. Ja siksi ID onkin epäonnistunut.

Tosin myös evoluutikot tulkitsevat funktioita. Kun mietitään adaptaation käsitettä, voidaan huomata että siinä on kaksi tasoa.
1: Siinä funktio määrittyy seurausten kautta seuraavalla tavalla ; On ympäristö, joka ei ole geneettinen ja se tätä kautta enemmänkin muuttuu kuin evoluoituu. Tämä on usein jossain variaation rajassa. Tämä asettaa reunaehdot jotka ovat eliön ja sen funktionaalisten osien ulkopuolella. Tässä ympäristössä on lisääntyviä olentoja joilla on perimä ja joissa on variaatiota. Tässä on tilastollisia säilymisehtoja jotka on sidottu homeostaasiin ja lisääntymiseen. Evoluutio ei siis ole vain sitä että tapahtuu reaktioita.
2: Toisella tasolla adaptiivisuus ei ole pelkkää toimintaa ympäristössä. Adaptaatio on sidoksissa muutokseen ; Adaptiivisuus on suhteessa aiempaan tilaan. Vasta jos muutos tekee nykyisestä eliöstä paremmin ylläolevan funktion optimaalia tilaa, on muutos adaptiivinen. Näin ollen sama geeni voi olla adaptiivinen ja jäädä evoluutiokehityksessä jalkoihin ja olla tätä kautta myöhemmin antiadaptaatio. (Sama geeni on kuitenkin kyseessä!)
+: Lisäksi evoluutiossa on hyvin normaalia että yhtä piirrettä ei voida analysoida pelkästään sen yhden funktion kautta. Esimerkiksi kieli on hyvin monitoiminen. ID:n maailmassa funktio on usein normatiivinen, ja asiaa katsotaan sitä kautta miten spesifisti tietty rakenne hoitaa yhden tietyn tilanteen, ja sitten he katsovat vain sitä miten kompleksinen rakenne tässä on takana. Tämä lienee sukua sille teologiselle sokeudelle jolla esimerkiksi sukupuolielinten funktioita on käsitelty katolisessa dogmatiikassa.

Ja myös evoluutikot voivat kielikikkailla ja saivarrella. Gould moitti adaptationisteja siitä, että heillä olemassaolevan rakenteen täytyi olla funktionaalinen ja siksi he usein enemmänkin luovat tulkintoja siitä mikä tämä funktio on. Gouldin mukaan tätä kautta syntyi ad hoc -tarinoita jotka rinnastuivat kansansatujen versioihin siitä miten pantteri sai pilkkunsa. Adaptiivisuus onkin evolutionisteilla heikoimmillaan sitä, että selitetään että ihmisellä on nenä siksi että silmälasit pysyisivät kivasti päässä. (Joka on naurettavaa koska nenä on oleellisemmin vanhempi rakenne kuin silmälasit.)

Gould ei toki selittänyt että kaikki adaptaatioihin liittyvä olisi hylättävä. Päin vastoin, hän vaati laatua. Sitä että otetaan elinympäristö mukaan kun mietitään vaikka sitä mikä jonkun tietyn fossiilin tietyn rakenteen funktio on ollut. Eli yksittäisen lajin ja rakenteen sijasta pitäisi katsoa elinympäristöä ja siinä olevia muita eläimiä. Funktio joka nähdään pelkästä rakenteesta ei ole tavallaan ollenkaan funktiota vaan kertoo enemmän tulkitsijansa luovuudesta ja jossain määrin tulkitsijasta itsestään.
1: Intelligent Design on tässä mielessä lähempänä kreationistien oman psykologisen profiilin tekemistä meille reviteltäväksi kuin tiedettä. Eipä ihme, että heidän juttujaan lukiessaan tahtoo mieli siirtyä ad hominemin maailmaan. Sillä jotenkin tuntuu että koskaan kysymys ei ole mistään muusta kuin heistä ja heidän maailmankuvastaan ja heidän uskontonsa levittämisestä.

Jossakin määrin kuitenkin haluaisin irrottaa tämän pelkästään kreationisteista. Sillä näen että takana on suurempi asia. Sitä voisi sanoa "kiistaksi reduktion suunnasta". Tässä kohden funktion käsittelyyn tulee mukaan teleologia ja Aristoteles.

Aristoteles jakoi "Metafysiikassa" syyt neljään osaan: (1) Aineellinen eli materiaalinen syy, eli aine josta asiat on tehty. (2) Muodollinen eli formaalinen syy, eli muoto tai olemus, joka on malli sille, millainen asian tulisi olla. (3) Aiheuttava syy eli aiheuttaja, se josta muutos sai alkunsa. Tämä vastaa nykyistä käsitystä kausaalisesta syystä. (4) Päämääräsyy tai finaalinen syy, eli tarkoitus tai loppu, johon on tarkoitus päästä.

Aristoteleelle tässä oli hierarkia. finaaliset syyt ovat kaikkein tärkeimpiä. Aineen muoto ja muu oli pinnan tarkastelua - ja tätä kautta Aristoteleen tapa ajatella selittää osaltaan miksi pinnallinen on pinnallista eikä vaikka mekanistista. Ajatus on ymmärrettävä, etenkin uskovaiselle ; Jos meillä on jokin Jumala, aiheuttavat syyt rakennetaan siksi että ne sopivat Tarkoitukseen. Näin valitut ainekset valitaan sitä kautta että ne sopivat muotoon ja olemukseen. Muoto ja olemus valitaan jotta saadaan tiettyjä vaikutuksia. Ja nämä palvelevat tavoitetta.

Nähdäkseni tämä on malli joka sopii nykyään lähinnä eksistentialistisen maailman kuvaamiseen ja uskonnolliseen maailmankuvaan. Välttämättömyyttä juuri tämänlaisen mallin valitsemiseen ei kuitenkaan ole ; Tärkein syy tähän on hierarkian arvojärjestys. Maailmankuvalla on tässä oleellinen vaikutus ; Jos ajattelemme, että universumi on pohjimmiltaan mekanistinen, älyllisyys on ikään kuin sen sisällä olevien joidenkin kohteiden piirre (joko holistinen tai suoraan reduktiivinen). Tällöin intentio latistuu detaljiksi. Ajatus siitä, että äly olisi universumin korkein voima ja selittäisi luonnonvakiot, olisi omituista silloin kun elämä ja tietoisuus syntyy luonnonlaeista. Tällöin elämä ei tietysti voisi olla niiden syy. - Vähän samaan tapaan kuin nenä ei ole olemassa siksi että silmälasit pysyisivät päässämme. Silmälasit on sen sijaan rakennettu huomioimaan nenän olemassaolo.

Uskallankin sanoa että ID on kulttuurisesti hyvin vahvasti teologiaan, ja tätä kautta Aristoteleen metafysiikan syyluetteloon sitoutunut. Sen syvin ongelma onkin joustamattomuus sekä funktion käsittelemisessä että näissä maailmankuvallisissa kysymyksissä. Mikä on tavallaan huvittavaa, koska tämä on se syytös jota he itse massalevittelevät syytöksinä vastapuolelle. Tämän kaiken voisi tietysti antaa anteeksi, jos heidän tutkimuksensa ei jäisi sanakikkailun ja testaamattomien väitelauseiden generoimiseksi.

Free Wily

"You forget, Megaman. Robots cannot harm humans..."
(Dr. Wily, "Megaman 7")

Teknologiaa pidetään usein uhkana. "Terminator" -elokuvissa robotit nähdään ihmiskunnan tuhoavana voimana. Teknologian kohdalla onkin oleellista tiedostaa, että koneiden suunnittelussa on otettava huomioon myös eettiset puolet. Siksi robotiikkaan on keksitty erilaisia rajoitteita.

Kenties tunnetuin esimerkki tästä on Asimovin robotiikkaan liittyvät lait. Hän käytti niitä monissa teoksissaan, kuuluisin näistä lienee elokuvasovitukseksikin taipunut "I, Robot". Säännöt kuuluvat seuraavasti:
§1 Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan.
§2 Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi milloin ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa.
§3 Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen eikä toisen pääsäännön kanssa.

Nämä säännöt on otettu vakavasti. Ja niihin viitataan myös kirjallisuudessa. Terry Pratchett viittaa siihen parodisesti "Posti Kulkee" ("Going Postal") teoksessaan. Siinä golem jahtaa Moist von Lipwigiä, joka korostaa että golemit eivät voi vahingoittaa ihmisiä. Golem kertoo poikkeuslaista, joka koskee tiettyjen tarkasti määriteltyjen auktoriteettien antamia käskyjä. Auki jää, onko tämä tyhjää uhkailua vai ei.

Ajatus siitä että robotit ohjelmoitaisiin siten, että ne eivät voi vahingoittaa ihmisiä on hyvin vahva kulttuurissamme. Tämä on varmasti jonkinlainen kompromissi sen kanssa, että yhteiskuntamme on äärimmäisen teknologinen, että kulttuurillamme on vakava suhde maailmanloppuun ja tuomionpäivän katastrofeihin. Asimovin sääntöjen antamat rajoitteet ovat tässä mielessä paitsi pragmaattista suunnittelua, myös eksistentiaalinen ratkaisu. (Etenkin vielä kun robottiteknologia ja tekoäly ovat vielä varsin yksinkertaisia.)

On kuitenkin yksi poikkeus. Ja se on Megaman.

"I am more than a robot. Die Wily."
(Megaman, "Megaman 7")

Megaman -pelisarjassa on esillä klassinen teknologiatuhon pelko. Paha tohtori Wily omistaa tappajarobotteja. Hän on tarinoissa esiintyvä kliseinen paha tohtori, hullu tiedemies. Wilyn normaalina strategiana on yleensä manipuloida joku tekemään pahoja tekoja puolestaan ja niin Wily paljastuu takapiruksi vasta varsin pitkällä kussakin pelissä. Mutta tiedämme, että tämä saksalaistaustainen tiedemies on pohjimmiltaan se suurin syyllinen. (Wily on syyllinen jopa varmemmin kuin Sherlock Holmesissa jossa on tervettä arvata, että jossain vaiheessa vastaan tulee Moriarty.)

Niitä vastaan tarvitaan pelastajasankari. Ja tämä on megaman, mies joka on puoliksi robotti - ja toiseltakin puoleltaan robotti. Hyvä tohtori Light, joka on pasifisti, on ohjelmoinut Megamanin (nimeltään Rock) ja hänen sisarensa (nimeltään Roll). Hän on siis hyvä tohtori, yhtä lempeä kuin Tohtori Sykerö.

Mutta jos pelimaailmaa katsotaan tarkemmin, Megamanin origin storyssa on miettitävä kuka ja mikä on Proto Man. Se on Lightin ohjelmoima prototyyppi, ja käytännössä Rockin ja Rollin isoveli. (Näen tässä kyllä jonkin vitsin, mutta en nyt jaksa.) Protomanin ideana on se, että se on ensimmäinen autonominen tekoäly. Proto Man oli autonominen ja sen energiajärjestelmässä oli puutteita. Hän meni Wilyn pakeille ja sai voimanlähteekseen atomienergian, joka tässäkin sarjassa on ikään kuin epäeettinen tapa hoitaa energiataloutta. Ja näin Proto Man oli pitkään Wilyn liittolainen. Tästä seuraa kaksi alakohtaa;
1: Myös Megaman on autonominen robotti. Ja tämä on tärkeää. Olen jo laittanut esille kaksi lausetta, jotka ovat keskustelusta jota Megaman ja Wily käyvät Wilyn tappion jälkeen. Megaman uhkaa tappaa Wilyn. Wily vetoaa robotiikan lakeihin, mutta Megaman on autonominen robotti. Joten hän voi siitä huolimatta yrittää tappaa Wilyn. Itse asiassa Wily pelastuu sattumalta ja Megamanin intentio olla tappamatta ihmistä ei ole se, jonka vuoksi Megaman 8 tapahtuu.
2: Wilyä ei itse asiassa kuvata kovin kompetenttina tiedemiehenä. Hänen yleinen strategiansa on juuri se mitä hän teki Proto Manin kanssa. Wilyn robottiarmeijan taakse näytetäänkin vanhentuneiden robottien uudelleenohjelmointi. Hän siis muokkaa tohtori Lightin teknologiaa.

Jos katsotaan mitä tohtori Light teki RIT:ssä. Wily ja Light kävivät koulua samanaikaisesti. Lightillä oli innovatiivinen ajatus joka ei miellyttänyt hänen kollegoitaan. Itse asiassa Megaman X -sarjan ideana on se, että sankari on tohtori Lightin ohjelmoima robotti joka on laitettu säilöön odottamaan aikaa joka olisi suvaitsevaisempi. On hyvä miettiä mitä tämä suvaitsevaisuus koskee. Kyseessä on suvaitsevaisuus robottien autonomisuutta kohtaan. Lightin tekee menestyksekkääksi juuri se, että hän nojaa yhteen innovaatioon. Siihen, että hän loi ihmismäisiä robotteja jotka kykenevät toimimaan joustavasti ja älykkäästi juuri sen takia että ne ovat ihmisenkaltaisia. Niillä on vapaa tahto. ; Konkreettisesti Lightin autonomisuus on juuri sitä että perinteinen Asimovin tyylinen robottien säätely on jätetty syrjään. Selvästi Wily tuntee klassisen robottietiikan koska hän vetoaa niihin säilyttääkseen henkiriepunsa. Ja selvästi Megamania ei rajoita tämänlainen kaavoihin kangistunut Asimov-jeesustelu.

Suurin osa roboteista on tietysti kuten tavalliset ihmiset, onhan niiden mallinakin ihminen. Terminatorhyökkäys tuleekin siksi ikään kuin "sivustasta". Autonomiset robotit kun nojaavat selvästi enemmän johonkin jota biologiassa kutsuttaisiin homeostasiaksi. Ne välittävät omasta hengissäselviämisestään. Light kutsuu tätä individualismiksi, ja yksilölliseksi merkitykseksi, jotka hän liittää robotteihinsa.

Toki tämä oli tärkeä myös Asimovilla, mutta Light on selvästi muuttanut sääntöjen prioriteettijärjestystä. Siksi Proto Manilla on ollut ihan oikea hätä. Sen energialähteen heikkous on samantapainen ongelma kuin sydänvika ihmisellä. Tottakai hädässä ottaa vaikka ydinenergiavirtalähteen, koska sen avulla selviää elossa. Samoin Wily nappaa puolelleen robotteja jotka ovat ylittäneet käyttöikänsä. Niitä odottaa romuttamo. ; Näin ollen Megamanin robotit tulevat pahoiksi samasta syystä kuin moni ihminenkin ryhtyy epätoivoisissa tilanteissa epätoivoisiin tekoihin. ~ Tämä näytetään konkreettisesti "Mega Man 9":ssä, jossa Wily sanoo autonomisille roboteille seuraavaa "Reached some arbitrary expiration day doesn't mean you should be scrapped!" Robotit kertovat aivan suoraan, että he haluavat olla avuksi ja pyytävät Wilyltä korjausapua. "Of course. Perhaps you're right. We still want to be of use to people. Can you repair us?" Wily suostuu "I'd be glad to. You're in good hands with me."

Näin ollen on huomattava, että meillä on intentioiltaan hyvä tohtori Light, jonka menestyksen vuoksi valtava määrä yhteiskunnassa pyörivistä roboteista on autonomisia. Ja meillä on intentioiltaan paha Wily, jolla ei ole oikeastaan kykyä luoda omia robotteja, vaan joka joutuu ikään kuin turmelemaan robotteja - sopivissa olosuhteissa - saadakseen itselleen liittolaisia. Seurauseetikkona en voi sanoa muuta kuin että vaikka Light onkin selvästi hyvin kompetentti ja luomiskykyinen, hän on eettisesti kyseenalainen. Hän on se jonka virhearvioon perustuu se, että Wily uhkaa tuhota ihmiskunnan ja valloittaa maailman kerran toisensa jälkeen.

Tämä haiskahtaa vahvasti tutulta

"I never cared about justice, and I don't recall ever calling myself a hero. I have always only fought for the people I believe in. I won't hesitate... If an enemy appears in front of me, I will destroy it!"
(Zero, "Mega Man Zero 4")

Tämä on nähdäkseni melko helposti liitettävissä kulttuurissamme vallitseviin arvoihin. Etenkin kristillisiin arvoihin. Jos mietimme kristinuskoa, niin sen mukaan ihminenkin on Älykkäästi Suunniteltu. Ja kuten tohtori Light, on Jumalakin luonut meille vapaan tahdon.

Samoin Saatanaa on kuvattu usein hahmona joka ei luo vaan turmelee. (Ajatus on toki tuttu myös esimerkiksi Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" -teoksessa Melkor, Sauron ja Saruman kuvataan jonain jotka eivät luo uutta vaan turmelevat olemassaoelvaa. Esimerkiksi örkit kuvataan turmellettuina haltioina. Tämä miellyttää monia konservatiivikristittyjä, joille luova pahuus tuntuu vieraalta, paitsi jos kysymys on liberaaleista joiden innovaatiokin on tietysti vain turmellusta. Näin luovuudesta voidaan pitää kiinni ilman että tarvitsisi antaa periksi uudistuksille.)

Itse asiassa Richard Swinburne ja monet muut kristilliset teologit ovat korostaneet että pahan ongelmaan selitykseksi tulee vapaa tahto. Eli vapaa tahto on jotain jonka seurauksena syntyy pahuutta, mutta että vapaasta tahdosta seuraa enemmän hyvää kuin pahaa. ; Itse pidän tohtori Lightiä tässä hyvänä esimerkkinä. Hän demonstroi miksi näin voi olla. Ja samalla korostaa sitä, että kriittinen eetikko saattaa nähdä että mikään kaikkihyvä kaikkivaltias ei toimisi näin. Jossain mielessä pahan ongelman ratkaisu tulee ymmärrettäväksi, mutta samalla jää tilaa sille ajattelulle, että kenties tämä selitys ei olekaan oikeasti selitys vaan seuraussuhteen kertominen. Se, että kuvaa rakenteen joka tuottaa pahaa voi kertoa siitä että tälläisen syy-seurausketjun rakentajassa on vikaa.

Tämänlaisia kysymme nykyajan robotiikassa, joten ei ole turhan omituista kysyä sitä kaiken älykkään suunnittelun kohdalla. Itse asiassa voidaan sanoa jopa niin, että mitä paremmiksi tekoälyt tulevat, sitä tärkeämpää on miettiä Asimovin periaatteiden noudattamista. Sillä sitä pahempia seuraukset voivat olla jos emme mieti.

Kuitenkin samanaikaisesti

"You canceled the self-destruct...You meddling maverick hunter!"
(Wild Jango, "Mega Man X Command Mission")

Jos mietimme kristinuskon etiikkaa, sen ytimessä on se, että meidän tulisi tavallaan olla robotteja toisillemme. Siinä missä evoluutio korostaa homeostaasia, kelpoisuuden kautta, ja sosiaalisuus on sukulaisvalinnan ja symbioosin kaltaisten elementtien kautta helposti sekundäärisessä asemassa, yrittää kristinusko itse asiassa tehdä sitä että autonomisesti valitsisimme noudattavamme Asimovin sääntöjä juuri siinä järjestyksessä kun ne on esitetty. Tästä seuraa altruismia ja jopa uhrautuvaa auttamista.

Näin ollen vapaan tahdon seurauksia halutaan kontrolloida. Joka on itse asiassa likimain sama kuin sanoisi, että vapaan tahdon ongelmat on tiedostettu ja että ne halutaan ottaa huomioon. Vapaa tahto on siis tavallaan kirous, jota tarvitaan syvään eettisyyteen.

Tämä asenne vaatii irtautumista seurausetiikasta ja siirtymistä velvollisuusetiikan tai hyve -etiikan kannattajaksi. Seurauseettisesti tohtori Light on paha. Ja kuten tässä alustin, sama koskee myös kristinuskon Jumalaa. Konsekventialisteille pahan ongelma on ehdottoman relevantti kumous hyvälle ja kaikkivaltiaalle Jumalalle. Hyvät ja pasifistiset tarkoitusperät eivät paina jos huolimattomuus ja ignoranssi odotettavista seurauksista värittävät aktioita. (Aktioita joihin kuuluu kenties robotteja jotka kenties taistelevat ja ovat kenties supereita.)

---

Otsikossa on monta puujalka-alluusiota, samantapaisia huonouksia mitä Megaman -universumi vilisee. Huomaan ne, mutta en jaksa välittää niistä. Kyyninen taputus näille.

Absurdism Against the Ultimate Machine

Claude Shannon on muutakin kuin informaatioteorian tärkeimpiä alullepanijoita. Hän oli myös hitusen mekaanikko. Tähän liittyen hän rakensi Marvin Minskyn idean pohjalta hauskan koneen jonka koko toiminnan ideana on sammuttaa itsensä. Hän kutsui tätä nimellä "Ultimate Machine". Shannonin laatikko koostui laatikosta jossa oli katkaisija. Kun katkaisijaa käänsi, laatikon kansi aukesi, sieltä tuli mekaaninen osa joka painoi kytkimen pois päältä ja jonka jälkeen tämä painuikin takaisin laatikkoon ja laatikko sulkeutui. Sitten liike lakkasi.

Laitteita on sittemmin rakennettu useitakin, ja yksi niistä on LEGOista kasattu. Sellainen löytyykin heti tämän blogauksen alusta. Laitetta pidetään jotenkin oleellisesti absurdina. Legoista rakennettu konekin on nimetty nimellä "useless machine", joka on huomattavasti mahtipontisempi ; Nimilappuna "turhakekone" on vaatimaton ja nöyrä - etenkin "ultimaattikoneeseen" verrattuna.

Koneesta voi ajatella monenlaisia asioita. Esimerkiksi kysymys funktiosta on mielenkiintoinen. Sillä kuten avatun laitteen toimintaa seuraava voi nähdä, tosiasiassa kytkin liikuttaa monia asioita. Näitä liikkeitä ei nähdä funktiona vaikka ne nimenomaan ovatkin seurausta napin painamisesta. Nämä ilmeisesti ohitetaan koska tästä ei jää pitkäaikaisia vaikutuksia. Kone näyttää kierroksen jälkeen samalta kuin ennen tätä. Voidaan kuitenkin sanoa että ne ovat jotain ja että ne ovat kuitenkin tavallaan aika oleellisesti toimintaa joka liittyy koneen käynnistymiseen. Näin kone onkin vähemmän absurdi kuin ensivilkaisulta näyttää.

Ja tällä voidaan nähdä jopa näkökulmia jotka kiinnostavat nörttimäisten rillipirujen lisäksi humanistinhössöjä. Nimittäin jos sovelletaan esimerkiksi Descartesin ajattelemaan tapaa ajatella ihmistä jonkinlaisena Jumalan konemaisena luomuksena, voidaan rakentaa analogisia huomioita ihmisyyteen ja elämiseen liittyen.

Jos tämänlaista laitetta mietitään, ainakin itselleni syntyy pieni mielikuva jonkinlaisesta itsemurhasta. Laite joka laittaa itsensä pois päältä on absurdi aivan samaan tapaan kuin itsemurhaaja olisi absurdi. Laite joka tekee päälle mentyään jotain joka lopulta sammuttaa itsensä voidaan nähdä juuri tämänlaisena itsemurhaamisena. Tätä korostaa Thomas Nagelin huomautukset siitä, että monet elämämme aikaansaannokset haipuvat. (Toki kaikki tekosemme ovat osa syyseurausketjua ja voi olla että miljoonan vuoden päästä jokin atomi on oleellisesti eri tavalla kuin ilman vaikutuksiamme, mutta käytännössä nämä muutokset katoavat entropian kohinaan ja ovat intention ja ennustamisen ulkopuolella. Mutta sama koskee tietysti myös ultimaattikonetta. Jokin ilmahitunen siinäkin muuttuu ja siirtyy muualle.)

Kuitenkin voidaan toisaalta korostaa että ajallisuus on tärkeää. Silloin lopullisuus ei merkitse mitään. Ultimaattikone on vänkä peli silloin kun se ei ole vielä sammuttanut itseään vaan luukusta tuleva sammutin-nipukka on vasta liikenteessä. Tämän huomion voisi esittää vaikka niille joiden mielestä Camus oli oikeilla jäljillä kun kysyi että miksi emme vain tee itsemurhaa. Itse vastaan tähän "ultimaattikoneen" avulla hieman eri tavalla kuin Camus itse. Korostan että jos millään ei ole mitään väliä kun kaikki on absurdia. Kone muistuttaa että ei itsemurha tuo järkeä mihinkään. Itsemurha-aktiokin on absurdi. Kysymys itsemurhasta latistuu huomautukseen why bother?. Kun kaikki on absurdia ei voida olettaa että miltään voisi vaatia järkevyyttä. Järkevyyden vaatiminen itsessään on pömpöösiä. ; Esimerkiksi ikuisuusteema väliaikaisuuden yli nousee kohtuuttomuutena, jonain jossa absurdin olemassaoloa ei hyväksytä vaan sitä vastaan yritetään taistella.

Ja toisaalta voidaan korostaa että liikkumattomuus ei ole samaa kuin kuoleminen. Ja tällöin syntyy varsin erikoinen huomio siitä että ultimaattikone voidaankin nähdä homeostaasin kautta. Homeostaasi tarkoittaa sitä että on jokin tietty tila jossa pyritään pysymään. Tästä poikkeaminen pyritään korjaamaan. Kun korjaamista ei tarvita ei palauttavaa toimintaa aktivoida. Tämä on eliöiden kohdalla yleistä. Tietty tilanne aktivoi soluissa tiettyjä reaktioita jotka ovat muutoin sammuksissa. Tilanne voi olla vaikkapa jonkinlaisen reseptorin aktivoituminen. Näin ollen voidaan sanoa että ultimaattikoneen päällelaittokytkin on reseptori joka tarkkailee ympäristöä ja rekisteröi tilan joka poikkeaa homeostaasista ja muu sen osaisto on rakentunut sitä varten että homeostaasiin palataan. ~ Yksi funktio ei tietysti vielä elämää tee, mutta voidaan sanoa että reseptorien ja vasteiden ympärille voidaan rakentaa toimintoja joihin liitetään nimenomaan elämisen tematiikkaa. Esimerkiksi Valentino Braitenberg kertoo "Vehicles : Experiments in Synthetic Psychology" -kirjassa roboteista jotka perustuvat muutamaan reseptoriin ja niihin liitettyyn homeostaasisääntöön. Tätä ajatusta pidetään jonkinlaisena oleellisena huomiona tekoelämäkysymyksessä ja tekoälykysymyksessä. Että tämä ajatus nappaa yhden oleellisen piirteen elämästä. Niin absurdia kuin se onkin.

Miten naturalisti ratkaisee pahan ongelmaan?

Tiukassa mielessä "pahan ongelma" on teologinen kysymys jossa ihmetellään ristiriitaa joka syntyy siitä, että rakastava ja kaikkihyvä Jumala voisi mahdollistaa juuri sellaisen maailman jossa elämme. Eli jossa paskaa tulee niskaan yli oman tarpeen. Laajemmassa mielessä pahan ongelma voidaan nähdä myös kysymyksenä siitä miksi maailmassa on ylipäätään kärsimystä.

Tähän minun on ollut suhteellisen helppo suhtautua. Syynä on se, että pidän tunteita adaptaatioina. Eli tunteilla on funktio. Mielihyvää aiheuttavat asiat ovat joko suoraan tai sivutuotteena syntyviä piirteitä joita seuraa ihmisen elinvoimaa auttavista asioita. Esimerkiksi vehmeä nurmikko on voinut kertoa ihmiselle hyödyllisen biomassan läsnäolosta (sen runsaasta määrästä) joka vihjaa ihmiselle mahdollisuudesta saaliiseen ja veteen joten tämänlaisten ympärille on järkevää haluta asettua. Bioestetiikkka on tässä evoluutioajattelua kauneimmillaan ; Kauneus liittyy helposti lisääntymiskykyyn ja jälkeläistenhuoltokykyyn. (Näihin ja muihin tilanteisiin voi liittyä symmetriantajua jotka sivutuotteena tuottavat jotain muuta. Onhan ihmisten miehilläkin nännit vaikka he eivät imetä. Se on sivutuote siitä että naiset imettävät ja miehet ja naiset syntyvät alkiosta joka on perustaltaan hyvinkin samanlainen.)

Tuska on kenties vielä helpompi ymmärtää, koska jos maailmassa on asioita joiden välttäminen on edullista, on siihen liittyvät karttamisen tunteet taatusti hyödyllisiä. Näin ollen jos tuskan tunteiden kohdalla kysymys on homeostaasin säilyttämiseen tähtäävästä vaistosta, niin on järkevää että tuskan tunnetta on. Itse asiassa tuskan puute olisi evoluutiolle hirvittävä selitystä vaativa ongelma, koska se voisi onnistua jos ja vain jos kaikki elämäntilat sallisivat yhtä hyvin elämisen jatkumisen. Tällöin kaikki olisivat kuolemattomia. Joka taas tarkoittaa käytännössä sitä että luonnonvalintaa ei ole edes mahdollista olla tämänlaisessa tilanteessa. Evoluutio ei siis olisi missään mielessä mahdollista. (Teologian ystävä taas joutuisi selittämään miksi Jumala halusi kuolemaa, tuskaa ja särkymistä eikä luonut muunlaista maailmaa ; Jos vasaralla sormeen lyöminen on haitta jota Jumala estää kipuaistilla, niin miksi hän loi meille särkyvät peukalot in first place?)

Eli koska luonnonvalinnalla on tilaa, on hyvä olettaa että maailmassa on asioita joista seuraa kuolema tai vakavaa haittaa lisääntymiselle. Näiden karttaminen on välitettävissä siten että johonkin aistimukeen tai aistimusjoukkoon liitetään tuskan kokemus. Tämä pakottaa väistämään kuolettavaa tai haitallista tilannetta. Näin ollen pahuuden ja tuskan kokemuksissa ei ole mitään ihmeteltävää.

Sen sijaan luonnon teleologisoinnissa, eli siinä että pahaa nähdään sekä ihmisten että tulivuorten toiminnassa, on mielenkiintoinen. Ne molemmat toki liittyvät tuskaan. Mutta on jännittävää että ihmiset vaativat papeilta selitystä siihen että miksi tsunami tappoi miljoonia ihmisiä. Uskovaisen silmin tämä on luontevaa koska kaikessa on tarkoitus. Ja tämä huipentuu aina Jumalan tahtoon ja suunnitelmaan. Naturalistin silmin kysymys on omituinen koska tulivuorilla ei ole emootioita tai aivoja joilla se voisi suunnitella mitään. Teknisesti ottaen naturalisti näkee että maailmassa tapahtuu kakkaa (jonka välttämiseksi on adaptaatioita ja siksi varomme tulivuorenpurkauksia vaikka ne eivät ole ilkeämielisiä.)

Luonnon teleologisointi-into näyttää sen sijaan jonkinlaiselta ydintiedon sekaantumiselta, kompleksilta idealta. Joltain jossa ihmisiin kohdistuva kosto, joka sosiaalisella ihmisellä on luonnollisesti voimakas, liitetään sellaisiinkin kohteisiin joille ei voida kostaa. Näin ollen esimerkiksi läheisen kuolema on aina läheisen kuolema ja iskee aina samalla tavalla oikeustajua vastaan. Se, että ihminen tuntee kaunaa tsunamiaaltoa kohtaan on siis hieman kuten miehen nännit. Sivutuote.

Elämisen arvoinen elämä

Ruse on esittänyt "Evolutionary Ethics and Christian Morality":ssä ajatuskokeen jonka mukaan voidaan ajatella kaksi maailmaa joissa ihmiset uskovat samoihin asioihin vaikka toisessa on Jumala ja toisessa ei. "Consider two separate worlds, identical except that one has objective morality and the other does not. Humans could have evolved in both worlds to believe exactly the same thing ... In short, therefore, there is a sense in which objective morality is redundant. Its existence is irrelevant to human thought and action." Tämä näyttää siltä että objektiivinen moraali vastaavat ovat irrelevantteja ja muut merkitysasiat ovat enemmänkin ihmisten sisällä.
Tämäntapaiset ajattelut iskevät suurimpaan osaan objektiiviseen moraaliin liittyvistä argumenteista. ; On oikeastaan olemassa vain yksi ajatussuuntaus johon se ei iske. Craigin Kalam -argumentin kaltaiset näkemykset joiden mukaan ilman Jumalaa ei ole mitään todellisuutta ovat sellaisia joille Rusen argumentti on counterpossible. Näiden argumenttien mukaan Jumala on väistämätön ja välttämätön olemassaololle, joten ajatus todellisuudesta on absurdi, naurettava ja mahdoton. Sellainen jota voidaan ajatella jos ja vain jos koko Kalam -argumentin takana oleva ajatusprosessi hylätään.

Mutta ei meidän tarvitse vaihtaa filosofia vaikka hylkäämme ajatusprosessin Craigiltakin löytyy hyvin paljon materiaalia joka nojaa nimenomaan tähän tilanteeseen. Hän panostaa selkeästi valtavasti esimerkiksi objektiivisen moraalin ja elämän tarkoituksellisuuden kohdalla argumentteihin jotka ovat paitsi argumentteja sille että teistisessä maailmassa on merkitystä ja moraalia, myös siihen että jos todellisuus olisi Jumalaton, ei tässä maailmassa mitään merkitystä tai moraalia olisi.
1: Tämä tarkoittaa sitä että Craigin argumentaation pohjalta on mahdotonta rakentaa yhtenäistä koherenttia maailmankuvaa. Hänen Kalam -argumentaationsa logiikka rakentuu premisseistä joiden kautta objektiivisen moraalin ja elämän tarkoituksen logiikka on kuin puhuisi kolmikulmaisista ympyröistä euklidisessa geometriassa. Craig yrittää selvästi "voittaa taisteluita" eli etsiä vastauksia teistejä kiusaaviin yksittäisiin ongelmiin. Ja tämän seurauskena hän "häviää sodan" eli rakentaa keskenään ristiriitaisten argumentaatioiden verkoston.

"Philosophical Disquicition" -blogissa oli kaksi tekstiä "Theism and Meaning of Life" (part one ja part two). Ne eivät keskity siihen että Craig soveltaa keskenään ristiriidassa olevia ajatusprosesseja, vaan ottavat objektiivisen moraalin ja elämän tarkoituksen tarkasteluunsa. Esille otetaan Craigin argumentaatio Jumalaan, objektiiviseen moraaliin ja elämän tarkoitukseen liittyen ja näiden premissit ja johtopäätökset otetaan esille ja katsotaan ovatko ne "ristiriidan lain" kaltaisia yleispäteviä premissejä vai mielivaltaisia. Ja paljastuu että ne ovat varsin valinnanvaraisia. Premissejen kanssa erimieltä oleminen on enemmän kuin mahdollista. ; Minulla ei ole tähän Craigin argumentin purkamiseen ja sen virheiden ruotimiseen oikein mitään lisättävää eikä poisotettavaa, joten tiivistän esitykset kahteen lainaukseen joilla pohjustan omaa aiheeseen liittyvä höpinääni jossa aiheena on enemmänkin uskontokeskustelun yleisemmät linjat. Linjat jossa Craig jää enemmänkin yhdeksi esimerkiksi yleisasenteesta.

Craigin lähtökohta on nojata perinteiseen elämän tarkoituksen perinteeseen "The Necessary Condition Debate: Theists, like Craig, are arguing that the existence of God is a necessary condition for a meaningful life. Whereas the atheists are arguing that God's existence is not a necessary condition for meaning. The Sufficient Condition Debate: Theists, like Craig, are arguing that God provides sufficient conditions for a meaningful life. Whereas atheists are arguing either: (a) that God does not provide sufficient conditions for meaning because nothing can provide such conditions (nihilism; or (b) God does not provide sufficient conditions for meaning and something else does provide such conditions." eli Craigista ateistin elämä ei voi olla elämisen arvoinen elämä. Jos olet ateisti ja koet elämäsi merkityksellisenä, olet joko väärässä. Jos olet ateisti, sinun olisi pakko olla nihilisti. Craig pitää tätä yleispätevänä kaikkiin maailmankuviin ja kaikkiin ihmisiin sovellettavana. Kuitenkin hänen argumenttinsa nojautuu elämän merkityksellisyyden määritelmään jota ateistit itsekään eivät kannata ja että elämän tarkoitus Craigin määritelmissä ei ole välttämätön ehto mielekkäälle elämälle. "Craig proposes that meaning depends on whether one has a permanent role to play in a higher plan. If one has such a permanent role, then one's life is meaningful; if one does not have such a role, it it is not meaningful. Craig followed this by arguing that, on theism, there is such a permanent role to play, but on atheism, there is not. I highlighted several flaws in this proposal. Using some thought experiments, I argued that having a permanent role in a higher plan was not sufficient for meaning."

Tämä tarkoittaa sitä että Craigin argumentaatio on todella laadutonta ja huonoa. Hän ottaa esille kiistan jossa on erimielisyyksiä, ottaa esille tämän ydinkysymyksen ja määrittelee oman kantansa voittajaksi. Eikä Craig suinkaan tee tässä sitä, mikä filosofisen keskustelun piirissä olisi tehtävä. Eli hän ei ota tilannetta sellaisena että ateistien elämä ei anna elämälle merkitystä tässä yhdessä määritelmässä. Ateistit olisivat tietysti samaa mieltä ja kertoisivat että argumentti on "vahva" (strong) koska sen premisseistä seuraavat johtopäätös. Mutta että tämä kyseinen määritelmä ei vakuuta ateisteja koska sen määritelmä on jos ei peräti perverssillä tasolla väärä, niin vähintäänkin triviaali ateisteille. Tämä triviaali määritelmä kertoo ateisteille lähinnä sen, minkä he tietävät muutenkin. Että uskovaisten maailmankuvassa ateistista tapaa elää ja olla halveksitaan ja että tätä elämää halveksitaan niin syvällisellä tasolla että halveksunta nousee uskonkappaleiden perusdogmista.

Craigille tämä taso ei tieitysti riitä. Sillä hän haluaa soveltaa elämän tarkoituksettomuutta kaikkiin ja esittää että ateisti on joko nihilisti tai jos ei ole, niin sitten esimerkiksi kristillinen maailmankuva heijastuu häneenkin ja hänen on kiitettävä uskontoa elämänsä tarkoituksesta. - Se, että Craig sen sijaan yleistää määritelmänsä ehdottomaksi ja jokaista, myös ateistia kertoo että hän ei itse asiassa ole kovinkaan ammattitaitoinen tai taitava filosofi vaan päsmäri. Craigin asenne on kuitenkin sen verran osa hänen seuraamaansa "kristillistä skeneä", että tämänlainen ei yllätä eikä sen pidäkään yllättää.

Toki tästä voidaan itse asiassa palata alkuun laittamaani Rusen lainaamiseen. Se ei nimittäin tavallaan vie uskonnolta merkitystä. Se tuo esille enemmänkin sen, että uskonto voi tuoda elämään merkitystä siitä huolimatta että todellisuus olisi ateistinen ; Ruselaisessa todellisuudessa esimerkiksi maailmankuva voi tuoda merkityksen ja näin ollen jos uskonto tuo elämään merkityksen, ei ole oikeasti väliä sillä onko Jumala olemassa vai eikö ole. Ja kun uskonto tarjoaa lohtua tuonpuoleiselämästä ja siitä että ihmisen elämässä on tietty rooli, on mahdollista että uskonto antaa elämään sellaisia merkityksiä joita ateismi ei tarjoa. Esimerkiksi Craigin tarjoama elämän merkitysmalli on tietysti yksi tämänlainen.

Tästä "ateismi ei salli merkitystä X jonka teismi suo" ei tietenkään päästä siihen että ateismi olisi silti merkityksetöntä. - Päin vastoin, jos merkitys syntyy esimerkiksi siitä kun tavoitteet ja tietoisuus kohtaavat, on selvää että evoluutio lähes välttämättä tuo pyrintöjä jotka tukevat homeostasiaa, hengissäpysymistä. Elämäntahto ja tavoitteisiin liittyvät merkitykset tuottavat siksi lähes väistämättä merkityksellisyyden tunteen jos pohjalla on tietoisuus. Ateisteilla voi aivan hyvin olla - käytännössä lähes pakosti on koska modernina aikana ajatus ateistista joka ei olisi evolutionisti on erittäin harvinainen - elämässä muita ja muunlaisia merkityksiä.

Ja tällöin Craigin ja hänenen kaltaistensa ajatuskiemurat - siis sikälimikäli perustelujen luotettavuus, se että premisseistä seuraa yleispätevä johtopäätös, painaa vaa-assa yhtään mitään - korostuu lähinnä se, että ateistejen merkityksellinen elämä on määritelmällisesti aivan erilaista kuin teistien maailmankuvan hyvä elämä.
1: Tämä johtopäätös ei tietysti ratkaise itse ongelmaa ja erimielisyyttä. Se voi tuntua ikävältä monista uskovaisista joista on tärkeää että ateisti on nihilisti tai "piiloisesti uskovainen ja oikeasti vaan vihainen Jumalalle". Mutta minkäs teet jos premisseistä johdettu päätelmä ei toimi tätä suuremmalla skaalauksella ja tätä laajemmassa kontekstissa? Syytät Craigia huonoudesta? Kuulostaa toimivalta! Tehkäämme se! Ja kyllä. Tämän sanominen EI ole uskovaisille vinoilua ja uskonnonvastaisuutta. Vaihtoehtona kun on heittää jotain siitä että tämänlaista syvällistä ja kaikenkattavaa virheilyä on odotettavissa kun yritetään todistaa jotain jonka todistaminen on mahdotonta. Eli että koko lähtökohta "nihilistiateisteista" jota yritetään saavuttaa on yksiselitteisesti väärä, huono ja surkea. Valittavana on joko koko argumentaatio tai yksittäinen argumentoija. Olen siis päinvastoin suopea ja ystävällinen.

Ja kenties on jopa mahdollista (minun silmissäni luvallista sanoa) että ateistejen elämässä on vähemmän merkityksiä kuin uskovaisella. Tähän viimeksi sanottuun on helppoa ottaa lainaus "House MD" -sarjan jaksosta "Instant Karma", jossa karmaan uskova rikas liikemies oli pettynyt siihen että hänen poikansa sairasti kuolemaan johtavaa sairautta ja esitti valituksen siitä että maailman ei pitäisi olla tämänlainen. Hänestä sairastuminen rikkoi objektiivista etiikkaa vastaan ja haki selitystä esimerkiksi omasta rikkaudestaan joka sitten toisi vaikeuksia hänen perheelleen ikään kuin kompensaatioksi reiluuden nimissä. Housen vastaus tämänlaiseen epätoivoon johtavaan merkityskurimukseen oli kysyä "Who said the world was supposed to work?" Jotkut asiat vain tapahtuvat, ja ihminen rakentaa niihin merkityksen. Housen jakso muistuttaa minulle siitä että ihmisen pitää yrittää ratkaista ongelmia (joka tässä tarkoittaa sitä että asia voidaan ratkaista) ja elää olotilojen kanssa (jotka tässä tarkoittavat vain sitä, että niitä ei voida ratkaista). Objektiivinen moraali johtaa usein siihen että ihminen heittäytyy fatalismiin kun pitäisi ratkaista ongelma ja toisaalta he yrittävät ratkaista olotilaa jolle ei voi tehdä mitään. Siksi uskovaiset rukoilevat kun pitäisi viedä henkilö sairaalaan ja toisaalta he rukoilevat myös kuolevien kanssa. Kummassakin tapauksessa he eivät oikeastaan tee mitään konkreettisesti, mutta kokevat merkitystasolla tehneensä jotain ratkaisevaa.

halu elää ≠ kuolemattomuus

"Koneista parhaat ovat haaveissamme,
niiden todellisuus tekisi meistä tarpeettomat,
ja kuten juutalaisten Jumala lupaa
enemmän elämää maailmaan vailla äärtä,
ne lupaavat viedä meidän lippumme raunioille,
joita emme koskaan tule näkemään."
(A. W. Yrjänä)

Kun minulta on kysytty kuinka kokenut itsepuolustuksen harjoittaja olen, olen joskus huvikseni kiertänyt kysymyksen selittämällä, että jos mukaan lasketaan nekin ajat jolloin lapsena kuvittelin olevani He-Man ja ajattelin päihittäväni kaikki, olen vähintään suurmestari. Ihmiset ymmärtävät että tämänlainen "kaikkivoipuusfantasiointi" on yleisinhimillistä, ja että se on pohjimmiltaan fantasia ja egoistinen kupla ; Se, että kuvittelee jotain tarkoittaa toki olemassaoloa mielikuvituksessa mutta tämä ei ole sama asia kuin olemassaolo myös fysikaalisella tasolla. ~ Se kertoo lähinnä siitä että emme noin yleensä ottaen pidä häviämisestä kuin siitä että olisi oikeasti varteenotettava.

C. S. Lewis esittää "Mere Christianity" -kirjassaan esittämä Jumalatodistus jota kutsutaan nimellä argument from desire menee seuraavalla tavalla "Creatures are not born with desires unless satisfaction for those desires exists. A baby feels hunger: well, there is such a thing as food ... If I find in myself a desire which no experience in this world can satisfy, the most probable explanation is that I was made for another world." Tässä ajattelussa ytimessä on se, että halulla on kohde. Lewis ajattelee että tämän kohteen sen täytyy olla olemassa.

Tämä on rakenteeltaan hyvin läheistä sukua ontologiselle todistukselle jossa ajatellaan täydellisin olento. Ja koska olemassaoleva on täydellisempi kuin olemassaolematon, on tämän pakko olla olemassa koska muuten kuvitelma olisi vajaa eikä kuvaisi täydellisintä mahdollista olentoa. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen hylkäsi tämän todistuksen. Immanuel Kantin ajatus siitä että oliolla, jonka joku vain kuvittelee, voi olla kaikki samat predikaatit kuin todellisella oliolla on sekin näkemys joka tekee ontologisest todistuksesta varsin onton. Eikä ole ollenkaan sattumaa että kuvailuni itsestäni He-Manina osuu juuri tämänlaiseen luokkaan.

Jos halun sijaan nostettaisiin se, että ihmiset kokevat Jumalan olemassaolevaksi muuttaa asemaa toki hieman. Havainnollakin on kohde, joten selvästi haluamisella ja havaitsemisella on jotain yhteyttä. Kuitenkin tunnemme havaintojenkin parissa sellaisia käsitteitä kuin "uni" ja "hallusinaatio", jotka kertovat että kaikilla havainnoillakaan ei ole kohdetta.

Halu on kuitenkin samalla montaa astetta epävarmempi ja huonompi indikaattori kuin haluaminen. Otinkin siitä esimerkin jo He-Man -fantasioideni kohdalla. Se muistuttaa että halu on usein vääristymä peloistamme ; On esimerkiksi luontevaa ajatella että (etenkin evoluutiolla kehittynyt) ihminen pyrkii homeostaasiaan aina ; Ihminen pyrkii toimimaan siten että hänen elintoimintonsa eivät lakkaa. Näin ollen ihmisellä on oltava yllättävän kova halu olla tuhoamatta itseään. Näin toimiakseen ihmisen ei tarvitse ymmärtää tai hyväksyä kuolemaa, vaan ainoastaan pelättävä sitä. Kuoleman välttämisen huipentuma on kuolemanpelko. Kuolemanpelko äärimmäisenä herättää helposti toiveajattelua jossa kuolemaa ei ole ollenkaan.

Näin toive elämästä kuoleman jälkeen on vahvempi kuin toive kuolemasta elämän jälkeen vaikka faktoja tarkastellen toinen näistä ajatteluista on luonnontieteellinen välttämättömyys kun taas toinen näistä on toiveajatteluun rakennettu abstrakti puhtaasti uskonvarainen järjestelmä. (Saatte aivan itse omassa päässänne miettiä kumpi.) Ihmiset eivät ymmärräkään kovin hyvin kuolevaisuuttaan - ja itse asiassa esimerkiksi Intelligent Designin kannattaminen liittyy vahvasti kuolemanpelkoon. Kuolemanpelon huipentuma onkin ajatus tuonpuoleisesta.

Toiveajattelun ja taikauskon liitos onkin vahva. Taikausko ei voi saada itselleen faktuaalista evidenssiä, joten sen onkin oltava ihmisten haluihin vetoava. Näin ollen onkin huomattava että taikauskot ovat nimenomaan jonkinlaisia ihmisten luonnollisten halujen vääristymiä ; Ne voivat vertautua mielikuvitusystäviin joita lapsi keksii yksinäisyydessä. Ihminen on "lajityypillisesti" laumaeläin, eli usein "jollain tavalla hyvinkin vahvasti" sosiaalinen. Ihminen voi kokea halua johonkin jota ei havaitse suoraan. Näin ollen tarvitaan vain pieni vääristymä ja ihmiset tuntevat vetoa olemattomiin yksilöihin. Tämänkaltaiset piirteet selittävät miksi Jumalaa lähestytään usein antropomorfistisin käsittein.

Tässä on huomattava totuus josta Schopenhauer muistuttaa ; Ihmisen vaistomaailmaa kuvaa elämäntahto, joka antaa meille erilaisia pyrkimyksiä ja väittää että ne johtavat onnellisuuteen. Onnellisuus ei kuitenkaan kuulu mitenkään väistämättä pakettiin. Schopenhauerin mukaan ihmiset usein päinvastoin ajetaan kurjuuteen, kun ihminen ajautuu esimerkiksi enemmänkin varmistamaan jälkikasvunsa terveyden kuin sen onko puolison luonne sellainen että elämästä tulisi mahdollisimman jouhevaa.

Ja siksi oikea vastaus kamppailuosaamiseeni onkin viitata suurmestariuden sijasta siihen että "I suck less."

Ehtaa Jeesustelua

Lars Husumin kirja "My friend Jesus Christ" on kirja joka kertoo siitä kuinka Jeesus astuu miehen elämään ja muuttaa sen kauttaaltaan. En ole itse lukenut sitä, mutta siitä kirjoitetut kirja-arviot kertovat siitä paljon olennaista.

Kirja kertoo fiktiivisen henkilön muutostarinan. Sen päähenkilö Niko on "paha poika", taloudellisesti turvattua elämää elänyt nuori mies jonka lapsuutta varjostavat esimerkiksi hänen vanhempiensa kuolema auto-onnettomuudessa. Traumatisoitunut onneton jolla on riittävästi varaa ilmentää tuskaansa erilaisiin toimintoihin. Hän on "an up-and-coming young psychopath". Hän ajaa lopulta jopa sisarensa itsemurhaan. Niko ajautuu pohjalle ja tässä vaiheessa Jeesus astuu mukaan kuvioihin. "It's at this point that Jesus Christ steps in. Actually, he breaks in. Niko wakes up early one morning to the sound of a prowler in his apartment. Niko sees a man who's "tough, long-haired, bearded and big and strong, and [who] oozes confidence" entering his bathroom. When the man comes out , Niko clocks him in the head with an ashtray. Niko meet Jesus, or at least someone who claims to be Jesus and there to make Niko "a better man."" Kirja ei kuitenkaan itse asiassa ole uskonnollinen. Kirjailija kuvaa tarinaa seuraavasti "'I wanted to write something that was wild, bizarre and unpredictable,' says Husum. 'I got the title before I had anything else, and I think the Jesus character represents all that, because you’re never told whether it's Niko's imagination, actually Jesus or just a biker calling himself Jesus. In Denmark, when we deal with religion it is often either very much pro or very much against. My novel is neither."

On hauskaa, että kirjan pääteemana on samanlainen elämänlaadun paraneminen mikä on kristillisessä julistustyössä ytimessä. Se kuitenkin samalla murtaa siihen liittyvät perusoletukset puolin ja toisin. Kyytiä tulee sekä ateistiselle ajattelulle että ajatukselle että elämänlaadun paraneminen kertoisi erinomaisesta ja suurenmoisesta faktuaalisuudesta. Elämän paraneminen ei ratkaise Jeesuksen olemusta. Mutta on kuitenkin tärkeää että Jeesus (tai jokin muu mahdollisesti maallinen asia) on elämässä, koska ihminen ei elä individualistis-aktuaalisesti itsellisenä kovinkaan kauaa, koska tämän seurauksena on yksinäisyys ja ahdistus.

Kirja vaikuttaa ihmisläheiseltä. Ja sen perusteema - jo aivan pintatasoltakin tarkastellessa - itse asiassa voidaan nähdä iskevän murskaksi C. S. Lewisin väitteen jonka mukaan Jeesusta ei voi ottaa muuta kuin tosissaan tai ei ollenkaan. Hän on tiivistänyt tämän Lewisin trilemmaan jossa vaihtoehtoina on että Jeesus on paha, hullu tai Jumalallinen. Ja vain viimeisin niistä on millään tavalla vakavasti otettava. Husumin kirjasta (tai ainakin sen arvosteluista) kumpuava ihmiskuva muistuttaa että Lewisin trilemmassa heikoin kohta onkin itse asiassa turhan ikävä suhtautuminen vammaisuuteen ja mielenterveyskysymyksiin. Kun ihmisen elämä muuttuu paremmaksi, on hyvä huomata että hulluissa voi olla viisautta.

Tämä kuitenkin unohtuu helposti, jos antautuu Lewisin perienglantilaiseen asenteeseen. Asenteeseen, jonka jäämiä voi löytää esimerkiksi Brontën englantilaisissa maastoissa tapahtuvassa "Kotiopettajattaren romaanissa" jossa hullu vaimo voidaan piilottaa ja kätkeä ullakolle, eikä se ole oleellisesti kammottavana tekona kuvattu. Päin vastoin ullakon nainen kuvataan pelottavana. Tämänlaisten asenteiden murskaamisessa Husumin kirja antaa hyvän pohjan ; ihmetekojen sijasta lähinnä karismaansa luottava murtautuja-Jeesus ja hänen elämää rikastuttava voimansa auttaa kyseenalaistamaan tämänlaisia piirteitä.

Tämänlaiset piirteet ansaitsevat tulla murskatuksi koska ne eivät ole jääneet toisen maailmansodan jälkeiseen Englantiin. Tästä saa hyvän kuvan lukemalla uusinta "Voima" -lehteä (2/2012). Tässä haastatellaan Olavi Uusivirtaa jutussa "Kohtauksia Olavin kanssa". Uusivirta edustaa näkemystä jonka mukaan ihminen ilman uskoa tekee itsemurhan "Uskon, että ainoa joka estää mua tappamasta itseäni on usko siihen, että on mielekästä elää. Sitä ei voi perustella järkisyillä. Jos sä päädyt perustelemaan kaikkea järkisyillä, niin sä päädyt siihen, että on parempi vetää itsensä jojoon. "Ehkä mä olen uskonnollinen ihminen jollain tavalla. Järki loppujen lopuksi riittää vain kuolemaan. Elämä on menetysten sarja."" ... "Sun on pakko uskoa johonkin, Susanna, tajuutsä. Sä saarnaat humanismista ja demokratiasta. Mutta entä usko, toivo, rakkaus? Humanismi ei sisällä mitään näistä" Uusivirta korostaa tätä teemaa korostamalla yleistä maailman rumuutta. "Sussu saatana, kato nyt tonne ulos, siellä on likasta lunta, paskasia kinoksia, paskasia! Ainoo järkevä teko olis tappaa itsensä!"

Tämänlainen "Puoliksi Camusinsa lukenutta mutta ei siitä mitään ymmärtänyttä" asennetta on ylipäätään aika paljon uskonnollisessa piireissä. Heille voi toki vastata helposti, kuten "Voiman" haastattelija. (a) Vetoamalla kuolevaisuuden antamaan horisonttiin "Elämän ankaruuden tajuaminen ja kaiken väistämätön loppuminen tekee elämästä runollista. Se tekee meistä vitun paljon nöyrempiä ja lempeämpiä." (b) viittaamalla että uskonto on tuskan turruttamiseen tarkoitettua ooppiumia "Uskossa oleminen on raukkamaista! Jos sä pääset taivaaseen, niin miks vaivautua tosissaan muuttamaan mitään?" (c) tai jopa viittaamalla siihen että itsemurha on järkevä konteksti vain uskonnollisessa perspektiivissä "Sulla on varauloskäynti. Jos elämä käy liian ahdistavaks, kaikki ei olekaan tässä."

Tämänlaisia asenteita voi lisäksi ratkoa omilla vakiintuneilla vastaustavoillani joita ovat eri vastaksia kuin "Voiman" tarjoamat (a) Itsemurha on absurdi aktio, miten perustella itsemurha järkisyin? Elämän absurdius ei tee kuolemista rationaaliseksi jos kuolemakin on absurdi. (b) Evoluutio ei suosi itsemurhan tekemistä, siksi kaikilla ihmisillä on taipumus itsesäilytykseen. Tämä on nimenomaan järkevää, evoluution kannalta. Moni toki keksii ideologiapohjaisia rationalisointeja tälle mieltymykselle, mutta nämä ovat ohipuhuvia laastarinpaikkoja, joista tulee helposti dogmaattisia olkinuoria koska niiden tarjoaman vastauksen puute nähdään samana kuin itsemurhaan houkuttelevaksi. Kuitenkin jopa tämä pelko ja ahdistus kertoo siitä että itse kuolema on pelottava itsessään ; Ilman tätä pelotusvoimaa ihminen vain kääntyisi ja tappaisi itsensä, sen sijaan että valitsisi peloissaan ideologiassaan pysymisen. (c) Ole ystävällinen äläkä siirrä omia elämästänauttimisen vaikeuksiasi ja kyvyttömyysksiäsi rationalisoida elämääsi muuta kuin tietyssä rajatussa viitekehykseksi lajityypilliseksi muiden ongelmaksi. Tyhmyys on omaasi, sori vaan.

Mutta tämäkin jättää tarinan hieman auki. Sillä ytimessä on kuitenkin Pahan ongelma. On olemassa paljon kristittyjä jotka korosvat Uusivirran kaltaista "elämä on paskaa" -lähestymistapaa. Tämä on tunnustus siitä että maailma ei ole hyvä paikka. Tunnustus siitä että pahan ongelma on totta. Tämä Pahan ongelma taas on asia jota kristityt hyvin usein yrittävät peittää ja ratkaista jotenkin ; Swinburnen kaltaiset teologit ovat saaneet valtavasti tilaa ja julkisuutta juuri siksi että he peittävät Pahan ongelman kuriositeetiksi. Jos nämä pahan ongelman poistamiskeinot olisivat toimivia, Uusivirran näkemys elämän paskuudesta olisi kumottu. Naurettava ja epärationaalinen tapa. ~ Kuitenkin kristityt tiedostavat että asiaa ei ratkaista. Sen verran usein ateistisen elämän tyhjyys tulee esiin. Pääosa kristityistä puhuukin siitä miten "tämä maallinen taivallus ei riitä". Tämä on elämänhalveksintaa joka on suorassa ristiriidassa Pahan ongelman ratkaisemisen kanssa. Tästä jääkin jäljelle vain se tapa lähestyä Pahan ongelmaa jossa selitetään että kristinusko on kärsimysuskonto jossa maailman pahuus on tunnustettu tosiasia. Joka kertoo siitä että Jumala ei ole joko kaikkivaltias tai rakastava. Pahan ongelma kierretään tällöin hylkäämällä tämä Jumalankuva. Jumalankuva jota Swinburne taas yrittää kaikin keinoin puolustaa.

Tämä kahtiajako onkin kristinuskon syvintä ydintä. Ja tähän paradoksaaliseen tilanteeseen saa mielekkään vastauksen Husumin kirjasta (tai ainakin siitä tehdyistä arvioinneista) kumpuaa. Paras Jeesus on sellainen joka ei lupaa tuonpuoleista vaan tämänpuoleista. Sellainen joka hyväksyy että maailmassa on pahaa ja jonka avulla näistä vaikeuksista tulee helpommin kannettavia. Pahan ongelman vakavuuden tunnustamisen jälkeen toimitaan kuin ideaalitilanne olisi se, että Pahan ongelma olisi irrelevantti.

Tässä on ratkaisu joka unohtuu siksi että uskonnoissa kehotetaan liiankin kanssa kohdistamaan katsetta siihen tuonpuoleispalkintoon. Tällöin oikeastaan ainut mitä voi saada on elämänhalveksunta ; Tämänpuolinen nähdään roskana ja paskana jonka ainut funktio on olla taisteluhauta ja testi jonka avulla ansaitaan tuonpuoleinen maailma jossa Pahan ongelma ei vihdoin ole relevantti. Konkreettisen elämän ongelmat nähdään tällöin lannistavana ja kauheana, ja tältä lohduttaudutaan ajatuksella abstraktista tuonpuoleiselämästä jolle on asetettu sellaisia odotuksia että siihen kontrastoituna mikä tahansa tämän maailman puolella tapahtuva asia tuntuu pettymykseltä. ~ Odotusten kautta Taivas on tämän jälkeen vaatimus, ja kaikki siitä poikkeava on maallista pinnallista roskaa. Ja tätä kautta tämänpuolisesta elämästä ei tule lahjaa ja itsemurhasta tulee kristitylle relevantti ratkaisu.

Tätä voisi kutsua kristilliseksi elämäntaidottomuudeksi joka ahdistaa ihmisiä niin paljon että he ajautuvat evoluution tarjoamasta homeostaasia tavoittelevasta ihmisestä. (Tai oikeastaan ei erota. Ihminen tavoittelee kristittynäkin homeostaasia mutta hänen näkemyksensä maailmasta ja odotuksista muuttavat rationaalista toimintatapaa siten että kuolema muuttuu elämäksi. Tämä lienee omituinen ekologinen loukku joka johtunee ihmisen ennakoimiskyvystä joka on monin paikoin luonteeltaan abstrakti ja jota voi siksi huijata abstrakteilla konsepteilla.)Tämänlaiset "vaadin-petyn-odotan -malliset" tämänpuoleista elämää halveksivat kristityt tarvitsevat ehdottomia itsemurhakieltoja. Koska muutoin se paratiisi tuntuisi liian houkuttelevalta ja sinne haluttaisiin heti. Ja tähän on tunnettu ratkaisu, itsemurha. Tässä mallissa kristinusko ajaakin omituiseen tilanteeseen, jossa se pyrkii ahdistamaan ihmisiä ja estää heitä sitten tekemästä itsemurhaa ja ahdistamalla heitä tätä kautta lisää. Tämänpuolinen maailma rakennetaan siksi väkisin pessimisminsävyttämäksi kärsimykseksi josta ei ole pakotietä ja jossa optimismi tulee siitä että jos taistelee ja tottelee niin sitten kärsimys loppuu ja ilo alkaa kuoleman jälkeen.

Husum muistuttaa että tässä kohden vika ei oikeastaan ole Jeesuksessa, eikä tätä kautta itse asiassa kristinuskossakaan. ~ Jeesustelu ei itsessään ole ongelma. Ongelma on muualla. Oikeasti.

Aistillista

Koemme elämämme tietoisuuskeskeisenä ; Itse asiassa jopa siinä voimakkuuksin, että on elämän kannalta varsin luontevaa olla "Descartesilainen" ; Hänen cogito -oivalluksensahan perustui juuri siihen että koska omat ajatukset ovat olemassa, on varmaa itsekin on jotenkin olemassa. Minuus on siis voimakkaasti sidottu nimenomaan tajuntaan. Hän myös jaotteli tietoisuuden ja ruumiin erillisiksi kokonaisuuksiksi, jotka vain vuorovaikuttavat. Näin ruumis on ikään kuin jokin jossa mieli lähinnä kulkee väliaikaisesti.

Tämänlainen fysikaalisen ja henkisen irrottaminen johtaa luontevasti ajatukseen jossa objektiivinen liittyy ensimmäiseen ja subjektiivinen toiseen. Tämä jaottelu onkin ollut kulttuurissamme hyvin läpitunkeva. Tämä asenne näkyy sekä teologiassa että skientismissä. Ja muuallakin - esimerkiksi eksistentialismissa. ~ Tästä ajatusmallista on rakentunt ajatus jonka mukaan tunteet ovat jotain jota tiede ei voisi tutkia. Nehän ovat jotain äärimmäisen yksilöllistä. Tunteet onkin koettu jopa hyvin erilaiseksi kuin esimerkiksi havaitseminen, jossa ihmiset myöntävät että luonnontiede voi tutkia vaikutuksia, aistinelimistön toimintaa ja esimerkiksi reseptoreja. Mutta tunteita ei pidetä tämänlaisina aistimussuhteina.

Antonio Damasion näkemys on tätä kautta hyvin epäintuitiivinen. Siksi hänen onkin ollut ikään kuin pakko kirjoittaa ensin "Descartesin virhe", eli tätä näkemystä kritisoiva teos, jossa hän osoittaa aivotutkimuksen avulla että ruumis on jokin joka vaikuttaa mielelliseen ja että kartesiolaiseen dualismiin on tarvetta, ennen kuin hän pääsi kirjoittamaan "Spinozaa etsimässä" -teoksen jossa hän kuvaa kunnolla "sitä vaihtoehtoista mallia" tietoisuudesta ja tunteista. Siinä hän muun muassa vihjaa että näkökulma on ollut vaikea, ja kenties siksi on mennyt niinkin kauan aikaa, ennen kuin tämänlaista asiaa on voitu tutkia ; Näkemys tunteiden subjektiivisuudesta on ikään kuin ohjannut ennakkosensuuriin, jonka seurauksena asiaa ei ole lähdetty tutkimaan siitä huolimatta, että tunteet ovat ihmiselämässä varsin voimakas ja vaikuttava ilmiö.
1: Damasion näkemyksen epäintuitiivisuutta korostaa sekin, että vaikka hän jakaa ihmisen tunne -elämyksen kahteen osaan, tunteeseen ja emootioon, jotka ovat määritelmällisesti melko yksinkertaisia, hänen kirjojaan on vaikeaa lukea. Syynä on se, että sekä sanalle "tunne" että "emootio" on vahva arkikielen merkitys (ja ne ovat siinä keskenään synonyymejä). Nämä tahtovat ikään kuin väkisin tulemaan mukaan tekstin tulkintaan, joka vihjaa siihen miten väärintulkinta ei ole todellisuudesta vieraantuneiden saivartelijoiden ongelma, vaan jokin joka on itse asiassa hyvin salakavala ja helposti tapahtuva asia.

Tunne ja emootio.

Damasio lähestyy tunnemaailmaa esimerkiksi leesioiden kautta. Niiden kautta ollaan huomattu, miten tiettyjen aivojen osien häiriöt vaikuttavat tunteistoon. Tällä avulla tietty tunne voidaan liittää tiettyyn aivovasteeseen. Näin havaitaan että eri aivojärjestelmät ohjaavat eri tunteita ; Tietyn osan menetys johtaa säännönmukaisesti tiettyjen tunteiden katoamiseen. (Eri tunteet ovat myös eri paikassa, eli "tunteetonta" ei synny yhdellä tietyllä puutteella.)

Tämä ei kuitenkaan ole se yllättävä osa. - Ei vaikka leesiopotilaat ovatkin monille mielenkiintoisia "juorulehti -ilmiöinä" ~ lukijan huomio voi niiden kohdalla helposti harhautumaan vaikka miettimään sairauden takana olevien potilaiden ihmiskohtaloita ; Huomio nimittäin näyttää että aivojen tunteistolla on tietty rakenne.

Damasio jakaakin aihepiirin hierarkiaan, joka on vaiheittainen. Sen pohjalla ovat aineenvaihdunta, jonka päällä on refleksistö ja immuunijärjestelmä. Tätä päältävät käyttäytymiset ja reaktiot jotka liittyvät mielihyvään ja kiputiloihin. Tämän päällä on viettejä ja motivaatioita, joiden päälle rakentuvat halut. Tietoinen taso on päällimmäisenä, ja siinä on kysymys haluamisesta ja intresseistä, jotka kuitenkin mutkan kautta ja pohjimmiltaan palvelevat "aineenvaihduntaa".
1: Tämä tuo vahvasti mieleen Dawkinsin "Maailman hienoin esitys" -kirjan vertauksen viruksista ja tiikereistä. Hän karkeistaa tilanteen niin että viruksen perimä pelkästään kopioi itseään, kun taas tiikerin kohdalla perimä kopioi itsensä siten että rakentaa siinä välissä tiikerin. Tässäkin fyysinen ruumis on lisääntymistarvetta mutkan kautta palveleva adaptaatiorypäs, niiden tehtävänä on huolehtia että se lisääntyminen onnistuu. Arkijärjellä asia taipuisi helpommin muotoon jossa tiikerin ruumis olisi se suunnitelma ja lisääntyminen vain keino toteuttaa tämä. Tämä muistuttaa miten tiede on monesti arkijärjenvastaista.

Damasion valikoi aiheensa siten, että tässä hierarkiassa hän keskittyy muutamaan "korkeimman tason" ilmiöön ; Hän katsoo sitä lähinnä emootioiden ja tunteiden kautta.

Emootio on elämää säätelevien käyttäytymisten ja toimintojen ilmenemä. Tunne taas on tietoisuuden kuva, jonka avulla ihminen kokee ja tulkitsee asioita ; "Emootiot esitetään kehon teatterissa. Tunteet esitetään mielen teatterissa." - Emootiot ovat jotain joka tarjoaa impulsseja, joiden synty ei ole tietoisuuden hallinnassa, ja ne muodostavat "ulkokohtaista reagointia". Tunteet taas ovat tietoisuutta ja tunteiden avulla voidaan ohjata reagointia ja niiden vaikutusalue on ensisijassa "sisäinen maailma".

Ja mikä erityislaatuisinta; Damasion "Spinozaa etsimässä" kuvaa sivulla 17 ilmiöille suunnan ja yhteisvaikutustavan. "Kun potilaat menettivät kykynsä ilmaista tietyn emootion, he menettävät kykynsä tuntea sitä vastaavan tunteen. Päinvastainen ei kuitenkaan pätenyt. Jotkut potilaat jotka olivat menettäneet kykynsä kokea tiettyjä tunteita, pystyivät silti ilmaisemaan niitä vastaavat emootiot." Toisin sanoen osaset eivät ole toisistaan irrallisia vaan yhteisvaikutuksessa. Ja tämä yhteisvaikutus on hierarkinen tavalla joka rikkoo voimakkaasti arki-intuitiota ; Tavallisesti ajattelemme "Descartesiolaisittain" että tunne on jokin jota seuraa ilmeistö ja toiminta. Eli että tietoinen osa tunteista ohjaa. Kuitenkin tilanne menee juuri toisinpäin [s. 17] "emootio syntyi ensin ja tunne vasta sen jälkeen siten, että tunne seuraa emootiota ikuisesti kuin varjo" Tästä omituisina ilmiöinä ovat esimerkiksi ihmiset, joihin saadaan synnytettyä elektrodeilla tietty tunnetila, mutta jotka silti selittävät toimintaansa ja tunteitaan aina viittaamalla johonkin muuhun. - Siksi esimerkiksi "tahdottomasti naurava" voi selittää että hevonen on huvittava jos hän näkee hevosen samanaikaisesti kun hänen aivojaan naurattaa. Ihminen siis antaa hyvin usein jälkikäteen jonkinlaisen "tunnepuolen" selityksen - usein huonon mutta aina jotenkin juuri tuohon tilanteeseen sovitetun tarinan - jollekin jonka syntytapa on selkeästi ruumiillisessa, "emootiopuolella".
1: Spinozan tietoisuusmalliin tämä sopiikin hyvin. Hänen mukaansahan on niin että jos tiiliskivillä olisi tietoisuus, ne uskoisivat että ne putoavat maata kohti omasta tahdostaan.

Ilo ja homeostaasi.

Syynä on evoluutio ; Damasio ottaa esille hyönteiset ja sen, mitä niiden etologiasta tiedetään. Hän viittaa tutkimuksiin joissa näytetään miten kärpästen käyttäytyminen muuttuu. [s. 49] "Kärpäsillä on emootioita, mutta en väitä että ne tuntevat emootioita, saati että ne pohtivat tunteitaan." Tätä kautta voidaan sanoa että evoluutio ja etologia näyttävät että emootio on ollut perustana, jonka päälle tietoinen tunteisto on myöhemmin rakentunut. Emootiot taas ajavat kohti homeostaasia, ihannetilaa joka pitää ne elossa ; Eliön yhtenäisyys, terveys ja lisääntymismahdollisuudet siirtyvät tässä mallissa keskiöön. - ajatus tunteiden adaptiivisuudesta on tietysti jotain jonka hyvinkin allekirjoitan.

Damasion mukaan on siis niin että esimerkiksi kärpäsen emootiot ajavat karkeasti pahan välttämistä ja hyvän tavoittelua (sekä näiden yhdistelmiä) ja että se on liitettävissä todelliseen hengissäselviämiseen. [s. 81] "Kuten usein on, kun uusia laitteita otetaan käyttöön, luonto käytti emootion koneistoa lähtökohtanaan ja nikkaroi muutaman lisäosan. Alussa oli emootio, mutta emootion alussa oli toiminto."
1: Spinoza tietysti sopii loistavasti tämänlaisen näkemyksen pohjaksi, koska hänen tunnekäsityksensä on rakentunut ajatuskesta ihmisen luontosuhteeseen. Hänenkin affektinsa(~tunteet) ovat liitoksissa onnellisuuteen - ja Spinozalle ilo on pelastuksen synonyymi. Hän taas liitti ilon siihen että ihmisellä oli positiivisesti sävytetty ja hallittu elämäntila ; Hänelle jokainen eliö yrittää jatkaa olemassaoloaan, säilyttää olemassaolonsa.
___1.1: Spinozan tunteistossaan on jopa Aristoteelisia sävyjä, jossa onnellisuus ja tarkoitus liittyvät yhteen. Hän myös korosti sitä miten ihmisen tahto ei ole ohjaksissa, ja miten ihmisen vapaa tahto on monin paikoin illuusio ja hyvinkin rajallista. Tietoisuus ei siis ohjaisi asioita ollenkaan niin vastaansanomattomasti kuin ehkä koemme.

Päältävyyden kautta päästään - paitsi emergenssiajatuksiin - myös siihen että tosiasiassa tunteet ovat sen kautta aistillisia. (Tämä ajatus nousee esiin kielessä lähinnä seksuaalisuuden kohdalla ; Seksuaaliset tunteet ja kokemukset kuvataan "aistillisina" ja eroottisuus "aistillisuutena".) Homeostaasia nimittäin tarkkailevat erilaiset reseptorit, ja niitä ohjaavat esimerkiksi hormonitoiminta. Nämä ovat hyvin verrannollisia aistijärjestelmien reseptoreihin ja vaikutusketjuihin. Tämä takaa sen, että ilmiöitä voidaan tutkia, ja että vaikka tunteissakin olisi jokin aspekti joka jäisi tutkittavuuden ulkopuolelle, se on kuitenkin mahdollinen tutkimuskohde, ja että sitä voidaan lähestyä erilaisilla luonnontieteellisesti valideilla keinoilla.

Tässä kohden voidaankin sanoa että tunteita koskevat "ongelmat" ovatkin luonteeltaan hyvin paljon havaitsemista koskevien ongelmien kaltaisia ; Kun joku miettii miten tunteet tuntuvat juuri sellaisilta kuin ne tuntuvat, ihmettelee värejä pohtiva filosofi sitä kokeeko joku ihminen punaisen samanlaisena kuin toinen. (Kysymys joka emootioiden "miksi näin eikä muuten" -kysymyksen kohdalla on evoluutionäkökulman mukaan kysymyksenä "vähintään omituinen".) Tunteiden subjektiivisuuden puolesta on argumentoitu samalla tavalla kuin "värin kvaliasta" on tehty subjektiviista jota tiede ei voisi tutkia - mikä ei ole todiste värin havaitsemisen yliluonnollisuudesta, vaan se nähdään rajoitukseksi vaikka maailma olisi täysin fysikaalinenkin.
1: Näihin esteisiin vain suhtaudutaan yleisesti ottaen olennaisesti eri tavoilla. (Samoista lähtökohdista eri lopputulokseen = eli eri tilanteissa käytetään eri logiikkaa) Värien subjektiivisuutta ei pidetä esteenä havaitsemisen tieteelliselle lähestymiselle, ne ovat "esteitä jotka estävät absoluuttisen tiedon, eivät tietoa". Mutta tunteiden kohdalla vastaavat esteet nähdään "lopullisina esteinä". Tälle ei oikeastaan ole oikein mitään hyviä syitä. -Ellei sellaiseksi lasketa sitä että tunteet on liitetty voimakkaasti sielullisuuteen ja sielua pidetään yliluonnollisena aspektina.

Karsinta, laventaminen ja laverteleminen.

Tietoisuuden kohdalla on hyvä miettiä sitäkin, että sille voidaan havaita monia yllättäviäkin funktioita.
1: Arkijärjelle helpoimmin tajuttava on se, että tietoisuudessa korostetaan valintaa, nimenomaan älykästä valintaa, joka karsii tilanteeseen sopien huonoja vaihtoehtoja, eli ohjaa kohti tiettyä ja järkevää toimintaa. Valitseminen onkin rationaalista laittaa tietoisen toiminnan vaikutuspiiriin. Tässä on luultavasti paljonkin järkeä, sillä tietoisuuden laskennallisuus on hyvin raskasta. Toisin sanoen sille ohjataan vaikeimpia tehtäviä - tosin nekin yritetään ratkaista siten että saadaan hyvä vastaus, ei täydellistä vastausta, olemme tässä kohden "yllättävän säästeliäitä".
2: Kuitenkin tietoisuuden kohdalla voidaan huomata, että asia ei ole näin yksiselitteinen ; Damasio - kuten Matt Ridleykin - kuvastavat valitsemisessa myös sitä, että joskus kyky valita on tarpeen nimenomaan mielivaltaisissa tilanteissa ; Voidaankin sanoa että tietoisuutta tarvitaan joskus tuottamaan mielivaltaa, jos emootioiden kohdalla on valintatilanteessa vastakkaisia affekteja joiden suuruus on suunnilleen samaa luokkaa, on hyvä että valitaan mielivaltaisesti joku. Näissä erikoistapauksissa tietoisuuden kohdalla on tärkeintä lähinnä "vastata irrelevantteihin kysymyksiin".
___2.1:Tälle satunnaisuudentuottamiselle voidaan toki löytää perusteluja myös peliteorian puolelta ; Useita eri ratkaisuja yksittäistapauksiin voidaan hyvinkin suosia, ja sekastrategia on monesti laadukkain pelistrategia, eli lähimpänä parasta adaptiivista toimintaa.
___2.2: Tässä valitsemistavassa on takana paljon hyvää, mutta sitä heikentää huomio siitä että ihminen sekä tuottaa että tunnistaa satunnaisuutta melkoisen huonosti. Tämä vihjaa siihen että mielivaltaisuutemme ei ole maksimaalisen tehokasta. - Luultavasti se on kuitenkin adaptiivisempi kuin ei minkäänlaista tehokkuutta, joten se voidaan nähdä adaptaationa ; Ollakseen hyödyllinen ei tarvita täydellistä funktiota.
3: Lisäksi osa tietoisten tunteiston toiminnoista ovat selvästi "liimattuja". Eli tietoisuus lähinnä tuottaa jälkikäteen (keinotekoisia) selityksiä ilmiöille jotka on tapahtuneet refleksien tai tunteiden pohjalta. Eli perustelemme toimintaamme jälkikäteen. Luultavasti tämänlainen on ennen kaikkea sivutuote siitä että emootioita ohjataan tunteistoon muutenkin. Tämä myös omalta osaltaan tekee toimintamme kokemisesta tietoisuuskeskeistä ; Tunteiston kokemukseen ei tule aukkopaikkoja kun aukkopaikat peitetään ad hoc -rakennelmilla. Näin esimerkiksi minun huomioni keskiössä olevalla psykologisella ilmiöllä nimeltä assimilaatio olisi tässä mielenkiintoinen rooli.

Näistä kolmesta funktiosta viimeisin on selvästi jotain joka poistaa vapaata tahtoa sieltä, missä sitä näemme. Ensimmäinen taas tuo tietynlaisuutta joka sisältää yllättävästi kaavamaisuutta mutta mukailee hyvin normaalikäsityksen vapaata tahtoa. Ja se toinen taas näyttää lisäävän vapaata tahtoa sinne missä sitä ei tavallisesti nähdä.

---

Kirjoittaja pyytää huomioimaan että tämä ei ole kirjareferaatti. Sen sijaan se on jokin joka käyttää pohjanaan Damasion ideaa, esittelee sen - ja levittelee tästä sitten muutamia kirjoittajan omia huomioita. Tästä syystä lukeminen voi vaatia huolellisuutta. Mutta onneksi tämä tarkoittaa sitä että jos tunnet mielihalua kopioida tämän kirjanlukuesseeksi koulussa (Hähää!), niin tulet tekemään virheitä jotka opettaja toivon mukaan huomaa, ja joiden huomaamisen jälkeen ei ole mitään kätevää kikkailutapaa livahtaa vastuusta! Joudut tunnustamaan että et lukenut kirjaa, vaan kopsasit jonkun puolihullun blogia! (Hähää!) Mutta jos olet onnistunut erottelemaan eri lähteeni toisistaan - lukenut viitteet ja niiden sisällön, mikä on mielestäni mahdollista koska olen pyrkinyt tiettyyn viitteistettävyyteen kaikissa kannoissa joita olen esittänyt - olet tehnyt enemmän työtä kuin siinä että olisit vain lukenut sen kirjan in first place.(Hähää!)